Etsin tuossa päivänä jokusena erästä vanhaa muistivihkoa. Oli lopulta todettava ettei se ole ainakaan ikkunalaudalla, keittiön pöydällä, kirjahyllyssä tai suolla. Siispä arkiston pariin; minulla sitä riittää. Muistanpa kun silloinen avopuoliso meinasi kilahtaa jossain muutossa allekirjoittaneen pahvilaatikoiden takia - merkityksetöntä sälää ne hänen mielestään vain olivat täynnä. Ja onhan toki totta paitsi se, että näitä rahaan muutamia mukanani, myös se, etten näihin enää viime vuosina ole juuri koskenut. Arkistoihin ei enää kerry kamaa, tiedä sitten onko se huolestuttava vai huojennuttava merkki. Siinä mielessä joskus niin elävä arkistoni on siis muuttunut aikakapseliksi, jonka päivittäminen on alkanut 90-luvun lopulla, päättynyt varmaankin joskus 2007-2008 ehkä muutamia satunnaislisäyksiä lukuunottamatta.
Jakaakseni hämmentävät salaisuuteni (kyllä se elämäkertasarjanikin vielä jatkuu) päätin avata yhden arkiston julkisesti. Yksi laatikko vain, kenties itsestäni eniten kertova sikäli ettei ole minkään teeman mukaan (kuten yliopisto tai kansanopiston kirjoittajalinja) lajiteltu. Katsotaanpa yhdessä mitä sieltä löytyy!
Itse laatikko on joskus sisältänyt Pirkka-tikkuperunoita ja siinä on päiväysleima 07 - 2006, mikä viittaa siihen että loota on joskus vaihtunut pienemmästä tähän. Koska materiaali on enimmäkseen vanhempaa. No nythän tämä lähti sivuraiteelle heti, joten nyt siis, pinnalta pohjaa kohti edeten, tämän kaiken olen joskus katsonut säilömisen arvoiseksi:
1. Turun Luostarinmäen museoalueen opaskartta. Yksi kartan taloista on ruksittu kuulakärkikynällä.
2. Postikortin kokoinen pahvi, jossa piirtämäni ihmis-eläinhybridi seisomassa jyrkänteen reunalla, yllään jingjang-kuvioitu aurinko. Vieressä teksti "One lonely Centauri". Tämä oli Kokemäellä kansanopistomme yhteistilojen seinällä.
3. Vanhan Peony-televisoni (jota käytin kuusnelostellessa) kokonaan kiinankielinen kytkentäkaavio, kokoa A3. Olen säästänyt tämän sen mielipuolisen monimutkaisuuden vuoksi. Se näyttää joltain kieroutuneen miljoonametropolin kartalta.
4. Samaisen TV:n kokonaan kiinankieliset (okei, voi tämä koreaakin olla) käyttöohjeet hassuine sarjakuvamaisine opaskuvineen. Itse televisio on nykyään vintillä maalla.
5. Kaksi mustavalkoista valokuvaa 17-vuotiaasta minusta roikkumassa pää alaspäin pitkä musta peruukki lattiaa hipoen. Kummankin kuvan taakse on kynällä kirjoitettu merkintä "IV".
6. Ennätysvihko!! Fläppimallinen ruutuvihko, jossa kymmeniä sivuja täynnä kuusnepa-pelien nimiä ja niissä saavutettuja ennätystuloksia.
7. Kolmen aanelosen printattu ja yhteen niitattu lista työaikoja ensimmäisiltä työviikoiltani nykyisessä duunissa vuodenvaihteesta 2009/2010.
8. Pieni pahvilappu, jossa piirtämäni ronsufantti tonttulakki päässä. (ronsufantti on itse luomani olento, jonka piirtely on nyt periytynyt tyttärelleni, koska hänen mielestään se on maailman söpöin otus)
9. Jippii! Groupilta saatu lasku, eräpäivä 9.4.2002. Olen säästänyt tämän, koska laskun loppusumma (0.00) oli mielestäni hupaisa.
10. Don Rosan piirtämä Aku Ankan sukupuu -juliste, joka on ollut lehdessä kaiketi 90-luvun lopulla, jolloin Ankka tuli minulle vuoden ja risat. Sama juliste oli oikoluettuna ja muutenkin paremmin toimitettuna viime vuonna Ankassa, nyt tyttäreni seinällä. (on hänellä myös Robinin kuvia)
11. Turun Ylioppilaskyläsäätiön kanssa tehty vuokrasopimus elokuulta 2003. Allekirjoittajina minä ja puoliso. 45 neliön parvekkeellinen vastaremontoitu kaksio sisältäen veden, sähkön ja kiinteän netin: 414 euroa kuussa.
12. Peruskoulun 9-luokkalaisille tarkoitetun taloustietokilpailun osanotto-ohjeet vuodelta 1992. A3-kokoinen lämiskä, jonka olen säästänyt sen kääntöpuolelle painetun upean Turun keskustan ilmakuvan vuoksi. Kuvan alareunassa näkyy ensimmäinen talo jossa Turussa asuin, Itäisellä Rantakadulla.
13. Netistä printtaamani 10 sivun lista kontekstista irrotettuja sitaatteja Carl Barksin sarjakuvista. Huikaisevaa absurdismia. Nauratti taas kun näitä selailin.
14. Suomen Kuvalehdestä leikkaamiani Jyviä ja akanoita -palstoja iso nippu vuosilta 2001 ja 2004, jolloin lehti on minulle tullut. Helmi ja Heikki on vähän niin kuin pakon sanelemana myös mukana.
15. A4-arkki, jossa tekemiäni epämääräisiä piirroksia, joiden päälle tytär on taaperoikäisenä vedellyt värikynällä.
16. Iso nivaska folkloristiikan peruskurssin opintomateriaalia, jota koristaa tekemäni runsas piirroskuvitus.
17. Valokopio ruutuvihkoon tekemästäni piirroksesta, jolla ensimmäisenä yliopistovuonna osallistuin valtakunnalliseen luentopiirroskilpailuun.
18. Pieni paperilappu, jossa piirtämiäni robotti/mutanttihahmoja, sekä tekstit "(Rum)Fliegend" ja "Die Katze".
19. Keltainen A4-arkki: Humanistisen tiedekunnan oppiaineiden esittelytilaisuudet syksyllä 2001. Paperi on täynnä piirtämiäni hahmoja.
20. Kolme paperilappua, joissa piirustuksia. Yhdessä myös teksti "Jeg köper ikke pölse!"
21. Varmaankin jonkun lyriikankurssin oppimateriaalia paksu nivaska, mm. lehdestä kopioitu Paavo Haavikon haastattelu ja paljon kotimaista runoutta.
22. Kirjanen, jonka kannessa: "Kurra, kotimainen kirjallisuus, syksy 2001". Olen lisäkuvittanut kannen huolellisesti.
23. Pari tyhjää Nordean kirjekuorta, jotka olen piirtänyt täyteen ja piirrokset halunnut säästää.
24. Pari isohkoa paperilappua, epämääräisen kokoista ja muotoista, molemmat puolet piirretty täyteen.
25. Turun Sanomista leikattu Kirjaston kissat -strippi.
26. Kotimaisen kirjallisuuden proseminaarityö syksyltä 2006. Ei minun tekemäni siis, vaan toisen seminaarilaisen.
27. Valokopio tekemästäni piirroksesta, jota käytettiin vuonna 1998 kansanopiston kirjoittajalinjan miniantologian kansikuvana.
28. Käsin kirjoittamani yhdistyksen kokouksen pöytäkirja vuodelta 2006. Hyvä piirroskuvitus.
29. Ruutupaperi, jossa muistiinpanoja minun, Tepon ja Sarin suunnittelemaa elokuvaa varten. Se piti kuvata... milloin? Turussa joka tapauksessa. Brokeback Mountain oli tuolloin kuuma nimi. Suunnittelimme julisteen, jossa minä ja Teppo olisimme samoin aseteltuna kuin kyseisen leffan julisteen hahmot. Meidän elokuvamme nimeksi olisi tullut Vartiovuorenmäki. Aika paljon tätä suunniteltiin, mutta kaatuikohan lopulta siihen, että ampaisin Helsinkiin.
30. A4-kokoinen ruutuvihko, josta vain pieni osa käytetty. Sisältää Turun yliopiston luovan kirjallisuuden aineopintojen kurssimuistiinpanoja ja tehtäviä lukuvuodelta 2004-2005. Monipuolinen ja yksityiskohtainen piirroskuvitus.
31. Pari epämääräistä lappua, joissa piirroksia.
32. Kansainväliseltä soveltavan estetiikan instituutilta saamani kirje, jossa kerrotaan minun tulleen toiseksi valtakunnallisessa luentopiirroskilpailussa vuonna 2001. Mielestäni olin moraalinen voittaja, koska ykköseksi valittiin kilpailun sääntöjen vastaisesti kahden sivun kokoinen tekele. Piirrokseni julkaistiin eri kaupunkien ylioppilaslehdissä ja minua haastateltiin yhteen niistä puhelimitse. Muutamaan kertaan olivat myös järjestäjien taholta yhteydessä koska en kertonut minkä palkintovalikoimasta haluan, mutta viivyttelin ja lopulta lakkasivat soittelemasta. Palkinnoksi olisi siis sanut valita jonkin kyseisen instituutin kustantamista kirjoista, jotka eivät kiinnostaneet piirun vertaa.
33. Tampereen science fiction -seuralta saamani kirje, jossa kerrotaan etten sijoittunut vuoden 2001 novellikilpailussa, mutta työni oli "lupaava".
34. Taskukalenterin muovikuoret (kalenteri puuttuu) joka pursuaa nyt jo eittämättä vuosia sitten vanhenneita eri ihmisten osoitetietoja.
35. Tyhjä A4-kokoinen muovitasku, jossa logo "NOKIA Chemicals".
36. Jyväskylän yliopistoon tehty taidehistorian proseminaarityö vuodelta 2004.
37. Paperilappu, johon olen kirjoittanut lainauksen eräästä Dänikenin kirjasta, jossa siteerataan egyptiläisestä pyramidista löydettyä seinäkirjoitusta. Se oli työn alla olevan romaanini mottona.
38. Paperilappu, jossa kolmisenkymmentä naisen etunimeä ja niiden perässä päivämäärät, jotka kaikki näyttävät osuvan marraskuun ja tammikuun väliselle ajalle, ei vuotta.
39. Tiimarin lukujärjestys, jonka täytin syksyllä 2001 humoristisesti ja se oli pitkään jääkaapin ovessa.
40. "Esitiedot allergiaoireista"-lomake, jonka olen täyttänyt allergiatestiin YTHS:lle mennessäni. Sain tietää testissä olevani allerginen lähes kaikelle, mutta "ilman oireita"; kuulemma sellainenkin allergia on mahdollinen.
41. Varsinais-Suomen taidetoimikunnalta saamani kirje, jossa kerrotaan minun tulleen valituksi vuoden 2001 Reviiri-antologiaan.
42. A5-kokoinen kalenterista (tms) repäisty sivu, jossa molemmilla puolilla Turun karttaa. Vanha, koska Tuomaansiltaa ei vielä ole.
43. Toinen käsinkirjoittamani yhdistyksen kokouspöytäkirja vuodelta 2006.
44. A4-kokoinen ruskea kirjekuori, jonka takapuolelle Ulla on kirjoittanut kommentteja hänellä luetuttamastani romaanikäsikirjoituksesta.
45. A3-kokoinen Turun yliopistojen toimitiloja esittelevä kartta ja luettelo syksyltä 1999.
46. Pieni Stockmannin muovikassi täynnä Bribedin täytettyjä votesheettejä.
47. Printattu neljän kirjoittajan runo, jonka otsikkona päivämäärä 30.6.2001. Alkujaan kynällä paperille kirjoitettu siten että kirjoittaja on nähnyt vain edellisen säkeen, aiemmat on taitettu piiloon ja sitten paperi on kiertänyt.
48. Myllykummun työkeskus ry:n minulle postiluukusta jakama esite otsikolla Ystävä! Tästä olen blogannutkin.
49. Postipankin sinikantinen säästökirja. Minulle on avattu tili siellä 27.9.1978. Varsinainen tilini oli Säästöpankissa, eikä tästä ollut muuta hyötyä kuin että tuli Kultapossu-lehti kotiin. Neljäs ja viimeinen merkintä on tilin lopettaminen vuonna 1989. Noin 60 markkaa sieltä on silloin irronnut.
50. Heidin kirjoittama romaanikäsikirjoitus muovitaskussa.
51. Muistilappu, jossa käsin kirjoittamani teksti "Kauhun tunne täyttää pään / on ihmeellisen viileää / ja männikössä kaikuu huuto kurjen". Onko tuo sitaatti jostain?
52. Kopio kirjeestä, jossa minun ilmoitetaan päässeen kansanopiston kirjoittajalinjalle, päivätty 30.7.1998.
53. Pieni opasvihkonen "Lastemme hoito 1: Ruokintaohjeita 0-1 vuotiaille". Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisuja, vuodelta 1969. Äiti lahjoitti tämän vitsinä niihin aikoihin kun tytär oli syntymässä.
54. 17-sivuinen kopionivaska, "Rentoutumisen ABC".
55. Yhdistyksen kokouspöytäkirja, puhtaaksi kirjoitettu ja printattu.
56. Kolme erittäin kulunutta ja nuhjaantunutta paperia, joissa ohjeita henkilökohtaisten voimavarojen ja omien vahvuuksien löytämiseen.
57. Kaksi kopioharjoitelmaa joihin koottu kuvia Kafkasta (kissa), ja lehdestä leikattu otsikko "Kafka-buumi jyrää".
(nyt muuten nykyinen kissa meni sinne laatikkoon kun siellä alkaa olla tarpeeksi tyhjää)
58. Muutama sivu Turun Ylioppilaslehteä tammikuulta 2002, mukana pienenä minun menestyksekäs luentopiirrokseni. Ajankuvaa: arvostelussa on Turun romantiikan levy. Se oli kyllä sysipaska bändi.
59. Iso George Clooneyn naama. Vanhat fanini muistanevat tämänkin.
60. Muovitaskussa kunniakirja, jossa kerrotaan että novellini "Aachenin aikakirjat" on saanut kunniamaininnan Tampereen science-fiction seuran novellikilpailussa 2005. Lisäksi kirje, jossa kerrotaan minun saaneen myös "Kanerva Eskolan erikoispalkinnon", eli kilon ufokarkkeja.
61. Lehdestä leikattu Helmiä sioille -strippi, joka on kulmateipeistä päätellen ollut joskus jossain kiinni.
62. Näytenumerona tullut sukuseuran lehti vuodelta 2005.
63. Lehtileike: joskus 2000-luvun alkuvuosina (leikattu niin että päivämäärä jäänyt pois) Aamulehdessä ollut melkein kokosivun juttu Turun runoliikkeestä, joka alkaa oudosti siten, että kirjoittaja harhailee Äetsässä.
64. Jyväskylän yliopistoon keväällä 2005 tehty tutkimustyö blogikulttuurin mahdollisuuksista kirjoittajalle.
65. A4-kokoinen Studia-luentolehtiö, jonka ruutusivuja olen aluksi käyttänyt C64:n kopiopelikasettien sisältöjen indeksointiin. Sitä seuraa monta sivua ranxeja scenevuosiltani, lopulta vuonna 1995 (?) aloittamani eeppisen fantasiaromaanin juonisuunnitelmat ja kartat valtaavat vihon. Niiden jälkeen ei mitään.
66. Turun Ylioppilaslehden numero 12/2002 (toukokuun viimeinen numero ennen kesätaukoa), jonka olen säästänyt ilman erityistä syytä. Onneksi olen. Ajankuva huokuu. Tuo on päätoimittaja Juri Nummelinin viimeinen numero, ja hänen kaudellaan lehti oli ihan timanttia.
67. 100-sivuinen A5-ruutuvihko, jonka kahdeksan ensimmäistä sivua on täytetty runoilla kansanopistossa vuonna 1998. Muuten tyhjä.
68. A5-kokoinen Esselte-teknikkolehtiö. Muutama ensimmäinen sivu täytetty piirroksin ja muistiinpanoin (sukupuu, kuvitteellinen diskografia yms.).
69. Taskukokoinen kierreselkäinen ruutuvihko, täynnä. Alkupuoli suunnitelmia elokuvaa varten, lopussa kahden eri romaanikäsiksen (vuonna 1997 aloitettu molemmat) suunnitelmia.
70. Vasemman käteni röntgenkuvat lääkärikeskus Pulssin kirjekuoressa helmikuulta 2001.
71. Perus sinikantinen ruutuvihko, aloitettu molemmista päistä, eri romaanikäsisten suunnittelua, noin vuodelta 1997. Toiseen olen käyttänyt metodia jota en sittemmin koskaan: kirjoittelin pätkiä käsin, jotka sitten myöhemmin laajensin koneella kokonaisuuden osiksi. Pätkistä ensimmäinen alkaa "Ja kun kävelet K-lähikauppaan ja näet lihatiskillä naapurin 3-vuotiaan pikkukakaran tarjolla hintaan 59,90 kilo tiedät pimeyden koittavan niin pian ja niin loputtoman syvänä että silmissäsi lyö mustiin ja pystyt tuskin kävelemään kaupasta ulos ennen kuin oksennat." Kyseisen romaanin työnimenä oli Pimeys. Olen edelleen sitä mieltä että siinä on timanttinen idea, mutta en ollut teknisesti sen tasolla vuonna 1997. Olin myös keskittymiskyvytön ja impulsiivisesti tekstistä toiseen sinkoileva. Kesken jäi pahasti.
72. Ruskeaa revittyä voimapaperia, jolla paksulla mustalla tussilla kirjoitettu 17 anagrammia sanasta "mankelimies".
73. Pätkä luentolehtiötä, jolle olen elokuussa 2000 kirjoittanut sarjan huonoja runoja.
74. Nivaska ruutupapereita, joille olen kirjoittanut Rappiounelma-nimisen bändin diskografian. (Bändin nimi on anagrammi Eppu Normaalista; levyt ja biisien nimet ovat myös anagrammeja)
75. Heidin kirjoittama novelli "Iltaa viettämässä", päivätty marraskuulle 1998.
76. Kaksisivuinen novelli, kirjoittajalinjan ensimmäinen harjoitus, otsikoimaton, printattu kansanopiston surkealla vanhalla printterillä.
77. Luentopaperillinen outoja runoja, olisiko -97 tai -98 kirjoitettu. Varmasti ensimmäiset tekemäni.
78. A4-kokoinen paksuilla vihreillä kansilla varustettu vihko. Ensimmäisillä sivuilla piirroksia, sen jälkeen englanninkielisiä laulunsanoja kuvitteelliselle bändille. Toiselta suunnalta aloitettu korvakuulolta kirjoitettuja Lapinlahden Lintujen laulunsanoja, sitten kuvitteellisia eläinlajeja ja niiden etymologiaa, karttoja.
79. Nippu papereita, osin käsin kirjoitettuja, osin printattuja, täynnä lisäiltyjä kynämerkintöjä: abivideomme "käsikirjoitus".
80. Vuonna 2000 Turun yliopiston humanistiselta tiedekunnalta saamani kirje, jossa kerrotaan etten läpäissyt pääsykoetta.
81. Matriisikirjoittimella printattu runo, tekijöinä minä ja Jussi jollain yläasteen tiloissa järjestetyllä kansalaisopiston tietokonekurssilla 90-luvun puolivälissä. Runo on laadittu kurssin vetäjän, runoilija Arto Kytöhongan, laatimalla Runotar-runogeneraattorilla.
82. Nuoren voiman liiton lähettämä kirje, jossa kerrotaan että olin vuoden 2001 novellikilpailun 50 parhaan joukossa, mutta etten sentään kirjaan asti päässyt.
83. Toukokuussa 1998 kirjoituskoneella (koska halusin erilaisen fiiliksen kuin tietokoneella) kirjoittamani novelli "Kone". Kirjeen muodossa etenevä teksti kertoo miehestä, joka kiihottuu seksuaalisesti elektroniikasta.
84. Kansanopistossa kirjoittamani proosaruno (?) "Donaattinen aplokaatio".
85. Like-kustannukselta saamani hylkäyskirje vuodelta 1997.
86. Pohjan tuntumaan ajautunut läjä kuitteja ja pääsylippuja. Muun muassa Siwasta olen tammikuussa 1998 ostanut jauhelihapizzan, Ilta-Sanomat ja kissanhiekkaa.
87. Turun kirjamessujen esite vuodelta 1998.
88. Katilta saamani syntymäpäiväkortti, täytin 22.
89. Yhteen nidottu laajahko kesällä 2000 kirjoittamani runosarja otsikolla "Juhannus 2000", Katin runsaasti kommentoima. Nämä ovat parhaat kirjoittamani runot, joiden jälkeen enemmän tai vähemmän menetin kykyni luoda lyriikkaa.
90. Muovitaskussa (NOKIA Chemicals) iso pino lukioaikaisia vihkoja ja kokeita, yhdistävänä tekijänä tuolloin pakkomielteisesti piirtelemäni köysistä ja vanhoista puisista kylteistä kyhätyt rakennelmat. Muistelen että oli tarkoitus käyttää noita piirroksia joskus johonkin. Ehkä kuvaan ne talteen.
No niin, näin tuli sitten todistetuksi että luulosta huolimatta eivät nämä laatikot mitään turhaa sisällä. Takaisin vaatekaapin perukoille vaan seuraavaa muuttoa odottamaan.
3.10.16
7.8.16
Muistoja Urjalasta
Ostin rautatieasemalta kahvin, euro kakskymmentä. Junan lähtöön yksitoista minuuttia, tarkistin, askelsin laiturille ja hermostutti vain vähän. Kahvi oli seuraavat kolme vuorokautta aloittavan kofeiiniputken ensimmäinen. Olin vähällä törmätä huomiotani hamuavaan kolmikkoon, jonka ohi ja ympäri ajatukseni kulkivat. Siinähän heitä oli, samaan junaan nousijoita, jotka sitten Toijalan asemalta pikkubussi kuljetti Urjalaan.
Se minkä panin rauhoittuen merkille heti ensi hetkinä, oli että jokainen oli jollain tavalla epävarma. Rentouduin. Niillä main vakuutuin etten ehkä kuole. Söimme, otin kahvia. Saimme huoneen, jossa asuinkumppanini heti ensimmäisenä yönä etsivät natisevien äänten aiheuttajaa, mutta allekirjoittaneen narskuvat hampaat ne vain, mikä sitten myöhemmin selvisi. Olin kyllä varoittanut etukäteen. Aamu taisi alkaa kahvilla, mutta pika-. Kahvio aukesi meille aamuihmisille epäinhimilliseen aikaan.
Tänään sain kuulla olleeni etukäteen pelätty mutta lopulta sitten puhuttelukelpoinen kuitenkin. Itse pidin suurinta osaa muista jonkinlaisina staroina - olihan moni telkkarissakin ollut. Radiossa yksi jopa joka päivä. Jaoimme kokemuksia. Hämmästyin kaikkien niiden asioiden äärellä jotka oli pitänyt tapahtua jotta juuri me kolmetoista olimme siellä. Hain kahvia. Jätin murhaillallisen väliin rauhoittaakseni ylikierroksilla käyvää hippokampustani ja istuin seminaaritilan ikkunalaudalle lukemaan yhdeltä vetäjistä saadun kirjan. Kaikki paljastuivat päivien aikana ihmisiksi. Lauantain tähtihetkeni oli seminaarin kuopuksen pelastaminen lavatansseista. Puhuin hänen kanssaan Pokemonista, Apulannasta ja Helsingin kirjamessuista; ensinmainittuja ei muuten Urjalassa ollut ainuttakaan.
Seminaarimme huipentui lauantain paneeliin, jonka yleisö oli runsasvuotinen ja jonka jälkeen saatiin kanakeittoa ilman kanaa. Maailman hirvein baari, Urjalan voimamieskisat, toistuvasti bongattu paneeliyleisön edustaja ja lopulta päädyimme nurmikolle, jolla ampiaiset pyörivät ympärillä, kirjallisuudentutkija uhrattiin, yleisö valui kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin kaupunginjohtajaa enkä minä tiennyt, eikä kukaan meistä, keitä ne muut olivat joita käteltiin, mutta käteltiin silti. Viini virtasi ja hiki, ehkä helpotuksen jo siinä vaiheessa, ja sadekin, lopulta.
Koskaan ei ole mitään organisoitu niin nopeasti missään kuin alkoholia metsän keskelle, kun päästiin tanssilavalle, kello oli kakskymmentä vaille yhdeksän ja paikanpäältä oli anniskelumahdollisuus sitten edelliskesien poistunut. Olin etukäteen lukenut muiden kirjoja vähemmän kuin olin toivonut, mutta ne olivat kaikki olleet parempia kuin arvasin. Loput ovat nyt listalla. Karaokessa vedettiin Mombasaa ja Highway to Helliä, poltin enemmän kuin vuosiin. Eilen join puoli olutta. Hain kahvia.
Hain kahvia. Hain kahvia.
"Mä en tiennyt mitä sä teet siellä. Ajattelin että sä varmaan pakkasit."
"Ei kun mä kakkasin."
Bongailimme yhteisiä tuttuja. Olimme jostain tutun näköisiä. Kuulimme räväköitä tarinoita männävuosilta ja yksi ohjaajista yhteenveti tämän vuoden osallistujat: ryhmäämme luokittelee tiemmä sana "vaisu". Määritelmä herätti vastaväitteitä. Vertasimme viikonloppua kokemuksiin Sodankylässä ja Kokemäellä, oli roadtrip Tampereelle ja yliajettu siideri. Yksi meistä oli lukenut jokaisen osanottajan kirjan. Hän sai palkinnoksi lätyn.
Se minkä panin rauhoittuen merkille heti ensi hetkinä, oli että jokainen oli jollain tavalla epävarma. Rentouduin. Niillä main vakuutuin etten ehkä kuole. Söimme, otin kahvia. Saimme huoneen, jossa asuinkumppanini heti ensimmäisenä yönä etsivät natisevien äänten aiheuttajaa, mutta allekirjoittaneen narskuvat hampaat ne vain, mikä sitten myöhemmin selvisi. Olin kyllä varoittanut etukäteen. Aamu taisi alkaa kahvilla, mutta pika-. Kahvio aukesi meille aamuihmisille epäinhimilliseen aikaan.
Tänään sain kuulla olleeni etukäteen pelätty mutta lopulta sitten puhuttelukelpoinen kuitenkin. Itse pidin suurinta osaa muista jonkinlaisina staroina - olihan moni telkkarissakin ollut. Radiossa yksi jopa joka päivä. Jaoimme kokemuksia. Hämmästyin kaikkien niiden asioiden äärellä jotka oli pitänyt tapahtua jotta juuri me kolmetoista olimme siellä. Hain kahvia. Jätin murhaillallisen väliin rauhoittaakseni ylikierroksilla käyvää hippokampustani ja istuin seminaaritilan ikkunalaudalle lukemaan yhdeltä vetäjistä saadun kirjan. Kaikki paljastuivat päivien aikana ihmisiksi. Lauantain tähtihetkeni oli seminaarin kuopuksen pelastaminen lavatansseista. Puhuin hänen kanssaan Pokemonista, Apulannasta ja Helsingin kirjamessuista; ensinmainittuja ei muuten Urjalassa ollut ainuttakaan.
Seminaarimme huipentui lauantain paneeliin, jonka yleisö oli runsasvuotinen ja jonka jälkeen saatiin kanakeittoa ilman kanaa. Maailman hirvein baari, Urjalan voimamieskisat, toistuvasti bongattu paneeliyleisön edustaja ja lopulta päädyimme nurmikolle, jolla ampiaiset pyörivät ympärillä, kirjallisuudentutkija uhrattiin, yleisö valui kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin kaupunginjohtajaa enkä minä tiennyt, eikä kukaan meistä, keitä ne muut olivat joita käteltiin, mutta käteltiin silti. Viini virtasi ja hiki, ehkä helpotuksen jo siinä vaiheessa, ja sadekin, lopulta.
Koskaan ei ole mitään organisoitu niin nopeasti missään kuin alkoholia metsän keskelle, kun päästiin tanssilavalle, kello oli kakskymmentä vaille yhdeksän ja paikanpäältä oli anniskelumahdollisuus sitten edelliskesien poistunut. Olin etukäteen lukenut muiden kirjoja vähemmän kuin olin toivonut, mutta ne olivat kaikki olleet parempia kuin arvasin. Loput ovat nyt listalla. Karaokessa vedettiin Mombasaa ja Highway to Helliä, poltin enemmän kuin vuosiin. Eilen join puoli olutta. Hain kahvia.
Hain kahvia. Hain kahvia.
"Mä en tiennyt mitä sä teet siellä. Ajattelin että sä varmaan pakkasit."
"Ei kun mä kakkasin."
Bongailimme yhteisiä tuttuja. Olimme jostain tutun näköisiä. Kuulimme räväköitä tarinoita männävuosilta ja yksi ohjaajista yhteenveti tämän vuoden osallistujat: ryhmäämme luokittelee tiemmä sana "vaisu". Määritelmä herätti vastaväitteitä. Vertasimme viikonloppua kokemuksiin Sodankylässä ja Kokemäellä, oli roadtrip Tampereelle ja yliajettu siideri. Yksi meistä oli lukenut jokaisen osanottajan kirjan. Hän sai palkinnoksi lätyn.
24.7.16
Nelikko
1. Markus Ala-Kanta, 38
Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.
2. Kiki Lindqvist, 13
Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.
3. Jillian Turma, 55
Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.
4. Anton Hellänen, 40
Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.
Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.
2. Kiki Lindqvist, 13
Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.
3. Jillian Turma, 55
Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.
4. Anton Hellänen, 40
Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.
11.3.16
Heinäkuu 1986
Vuonna 1985 muutamat pitkälle 1500-luvulle asti tutkitun suvun arvovaltaiset edustajat päättivät Helsingissä perustaa sukuseuran kaikille tätä ylväähköä nimeä kantaville tai muulla tavoin sukuun kuuluville. Ensimmäisen sukukokouksen ajaksi valittiin seuraavan vuoden heinäkuu, paikaksi Rautalammin kunta Keski-Suomessa, koska siellä suvun kantaisäksi katsottu Laurentius Laurentii Jentze toimi kirkkoherrana, sieltä hänen poikansa muuttivat eri puolille maata... Ja kun heinäkuu 1986 sitten koitti, voi millaisina kansanjoukkoina he saapuivatkaan! Kaikki nämä yhtäkkisen sukulaisuussuhteen yhdistämät uteliaat valuivat paikalle näkemään satamäärin ihmisiä, joiden kanssa ei ollut mitään yhteistä mutta kuitenkin oli - nimi. Minäkin tapasin ensimmäisen ja ainoan kerran täyskaimani siellä, oli muistaakseni vähän minua nuorempi ja ärsyttävä. Sittemmin olen oppinut heitä olevan yllättävän monta. Ja sen jälkeen sukukokouksetkin ovat jatkuneet joka kesä eri puolilla Suomea, mutta ensimmäisen kaltaista väenpaljousta on ollut turha haikailla. Vielä kahdesti kävimme itsekin perheen voimin paikalla, vanhempani taisivat kerran joskus 90-luvulla poiketa jossain joka järjestettiin sopivan lähellä, mutta kyllä nämä nopeasti hiipuivat parinkymmenen sukuseuran aktiivijehun hengennostatusmeiningiksi. Eikä siinä kai mitään. Tuolloin perustettu sukuseuran lehti ilmestyy kyllä yhä sekin muutaman kerran vuodessa.
Mitä sukulaisiin tulee, olen aina ollut paljon enemmän tekemisissä äidin puoleisten kanssa, siksikin kun heitä on lähipiirissä paljon enemmän. Nytkin, heinäkuussa 1986, olemme käymässä äidin siskon perheen luona Isojoella. Minä ja serkkupoika olemme muutaman viikon erolla samanikäiset ja vaippaikäisistä asti toistemme seurassa mainiosti viihtyneet. Jään Isojoelle muun perheen palatessa kotiin, vietämme viikkoa kiipeillen autonromujen päällä, pyöräillessä pellonreunaa, ulkoiluttaen perheen koiraa ja lukien sarjakuvia, mikä merkillepantakoon tärkeänä käänteenä elämässäni. Joonaksella on nimittäin huoneessaan läjä lehteä nimeltä Ryhmä-X, jonka uusimman numeron hänen suosituksestaan ostan itsellenikin. Siihen mennessä lähinnä Disney-tuotantoon tutustuneelle naskalille tämä lehti (kansi ohessa) on jotain käsittämättömän erikoista ja kiehtovaa. Voisi melkein kuvitella että koukutun Marvelin supersankarimaailmaan heti, mutta eivät asiat ole koskaan niin johdonmukaisia. On odotettava vuosi, jonka kuluessa luen lehden n kertaa läpi. Seuraavana kesänä sitten kosahtaa.
Ai niin, se koira. Willy, mainio touhottaja, hyperenerginen petit basset griffon vendeen, sulattaa sydämeni, ja tämän kesän kuluessa alan tosissani inttää vanhemmiltani meillekin koiraa. On oikeastaan melkein poikkeus maaseudulla, että meillä ei sellaista ole. Joka toisessa talossa on koira. Varsinkin minun sukulaisillani tuntuu kaikilla olevan vähintään yksi, luokkatoverit kertovat koirajuttuja, naapureillamme on koiria joka suunnalla, kun ilta laskeutuu, naapuruston koirien haukku kantautuu hämärtyvän omakotialueen ylle. Mutta meillä ei otusta ole. Undulaatteja on kyllä kaksi ollut jo jonkin aikaa, mutta vaikka nämä elämäni ensimmäiset lemmikit ovatkin kai tässä mielessä merkittäviä, on kai jossain määrin puhuvaa, että niistä en ole koskaan löytänyt kuin yhden kuvan, yhtään päiväkirjamerkintää en ole näistä linnuista kirjoittanut. Vuoden 1986 aikana toinen niistä kuoli häkkinsä pohjalle, toinen sai uuden kodin äidin työkaverilta, jolla oli lintuja huoneellinen. Sille kävi siis hyvin - - mutta entäs se koira? Olisi kai muitakin vaihtoehtoja ollut? No, parilla luokan tytöistä muistan olleen hamstereita, kaneja taisi olla jollakin. Puuttuuko jokin?
Toki. Mutta lapsena en tuntenut ketään jolla olisi ollut kissoja. Jos olikin, kuten mummulassa, ne olivat puolivillejä ulkona eläviä ihmistä vältteleviä otuksia, jotka pelottivat. En välittänyt kissoista, en totta puhuen edes ajatellut niitä. Vaihtoehtona kissan hankkiminen lemmikiksi ei varmaan koskaan käynyt edes mielessä, mutta koiran suhteen pehmitystyö oli nyt alkanut.
Mitä sukulaisiin tulee, olen aina ollut paljon enemmän tekemisissä äidin puoleisten kanssa, siksikin kun heitä on lähipiirissä paljon enemmän. Nytkin, heinäkuussa 1986, olemme käymässä äidin siskon perheen luona Isojoella. Minä ja serkkupoika olemme muutaman viikon erolla samanikäiset ja vaippaikäisistä asti toistemme seurassa mainiosti viihtyneet. Jään Isojoelle muun perheen palatessa kotiin, vietämme viikkoa kiipeillen autonromujen päällä, pyöräillessä pellonreunaa, ulkoiluttaen perheen koiraa ja lukien sarjakuvia, mikä merkillepantakoon tärkeänä käänteenä elämässäni. Joonaksella on nimittäin huoneessaan läjä lehteä nimeltä Ryhmä-X, jonka uusimman numeron hänen suosituksestaan ostan itsellenikin. Siihen mennessä lähinnä Disney-tuotantoon tutustuneelle naskalille tämä lehti (kansi ohessa) on jotain käsittämättömän erikoista ja kiehtovaa. Voisi melkein kuvitella että koukutun Marvelin supersankarimaailmaan heti, mutta eivät asiat ole koskaan niin johdonmukaisia. On odotettava vuosi, jonka kuluessa luen lehden n kertaa läpi. Seuraavana kesänä sitten kosahtaa.Ai niin, se koira. Willy, mainio touhottaja, hyperenerginen petit basset griffon vendeen, sulattaa sydämeni, ja tämän kesän kuluessa alan tosissani inttää vanhemmiltani meillekin koiraa. On oikeastaan melkein poikkeus maaseudulla, että meillä ei sellaista ole. Joka toisessa talossa on koira. Varsinkin minun sukulaisillani tuntuu kaikilla olevan vähintään yksi, luokkatoverit kertovat koirajuttuja, naapureillamme on koiria joka suunnalla, kun ilta laskeutuu, naapuruston koirien haukku kantautuu hämärtyvän omakotialueen ylle. Mutta meillä ei otusta ole. Undulaatteja on kyllä kaksi ollut jo jonkin aikaa, mutta vaikka nämä elämäni ensimmäiset lemmikit ovatkin kai tässä mielessä merkittäviä, on kai jossain määrin puhuvaa, että niistä en ole koskaan löytänyt kuin yhden kuvan, yhtään päiväkirjamerkintää en ole näistä linnuista kirjoittanut. Vuoden 1986 aikana toinen niistä kuoli häkkinsä pohjalle, toinen sai uuden kodin äidin työkaverilta, jolla oli lintuja huoneellinen. Sille kävi siis hyvin - - mutta entäs se koira? Olisi kai muitakin vaihtoehtoja ollut? No, parilla luokan tytöistä muistan olleen hamstereita, kaneja taisi olla jollakin. Puuttuuko jokin?
Toki. Mutta lapsena en tuntenut ketään jolla olisi ollut kissoja. Jos olikin, kuten mummulassa, ne olivat puolivillejä ulkona eläviä ihmistä vältteleviä otuksia, jotka pelottivat. En välittänyt kissoista, en totta puhuen edes ajatellut niitä. Vaihtoehtona kissan hankkiminen lemmikiksi ei varmaan koskaan käynyt edes mielessä, mutta koiran suhteen pehmitystyö oli nyt alkanut.
20.12.15
X-Files 4.1: Herrenvolk
Lattein kaudenavaus tähän mennessä, ikävä todeta. Tavallaanhan se oli odotettavissa, koska kolmoskauden cliffhanger ei sekään ollut kaksinen, mutta se miten tästä jatkettiin, oli - äh, on nyt ihan pakko todeta että laimeaa. Yllätyksetöntä. Jo jakson rakenne oli ongelmallinen: heti tunnarin jälkeen paukahtaa silmille minuutteja kestävä takaa-ajo halki hämyisen tehdasrakennuksen, myöhemmin ryntäillään lisää, ja hitaat hetket ovat muutamin poikkeuksin yllätyksettömiä nekin. Me olemme ihmisklooneja jo nähneet. Me olemme jo pitkään tienneet että kansalaisista kerätään dna-näytteitä. Alien Bounty Hunter on vaarallinen, senkin me tiedämme, ja että Tupakkamiehellä on tunteita Mulderin äitiä kohtaan, mikään tästä ei tule katsojalle yllätyksenä, vaikka tällaisen mytologiajakson pitäisi nimenomaan niitä käänteitä tarjoilla.Muutamia sentään: Mister X heittää henkensä, mutta viimeisenä tekonaan johdattaa Mulderin jälleen uuden lähteen luokse, tällä kertaa YK:ssa työskentelevän Marita Covarrubiasin (en muistanut häntä ollenkaan, mutta aivoissa kuului kilahdus kun hän ilmestyi ruutuun). Ja mehiläiset ilmestyvät kuvioon: nehän olivat keskeisiä ainakin siinä ensimmäisessä X-elokuvassa, muistelen. Ja on kyllä tunnustettava että se lapsikloonein miehitetty mehiläisfarmi hulppean hienoissa kanadalaismaisemissa oli hieno lokaatio. Mutta sekin tuli ja meni kadotakseen jälleen. Jeremiah Smith oli vielä viime jaksossa kiinnostava hahmo, nyt hänellä oli kova halu antaa Mulderille informaatiota, ja miehet matkaavat yhdessä Kanadaan ja takaisin, eikä hän silti onnistu kertomaan kuin arvoituksia. Poikkeuksellisen tiedonjakokyvytön henkilö. Jakson suurin synti oli ehkä kuitenkin se monesti ennenkin tehty: agentit hajautettiin niin, että Mulder hoiti toimintapuolen, Scullylle jäi enempi toimistotyö. Etenkin tällä kertaa epätasapaino oli erittäin häiritsevä. Pyh.
12.12.15
X-Files 3.24: Talitha Cumi
Parista edellisestä kaudenlopetuksesta poiketen tällä kertaa mentiin toiminnan ja trillerin sijasta enempi tunnepuolelle; ehkä osoitus siitä, miten itsevarmasti käsikirjoittajat (David Duchovny toisena osapuolena jälleen!) hahmoihinsa jo luottavat. Ja mikäs on luottaessa: nämä ovat hyvin rakennettuja henkilöitä. Pääosassa on tällä kertaa Tupakkamies ja hänen ilmeisesti jo vuosikymmeniä jatkunut yhteytensä Mulderin perheeseen ja etenkin tämän äitiin, jonka CSM kohtaa Mulderien vanhalla kesäasunnolla. Myös Herra X on paikalla ottamassa kuvia, jotka paljastavat tämän yhteyden Mulderille, mutta muusta Fox onkin sitten edelleen autuaan tietämätön. Itse asiassa hän on tämän kuvion kanssa jatkuvasti täsmälleen samalla viivalla kuin katsojakin - me tiedämme saman verran kaikesta. Kun Mulderin äiti sitten halvauksen saaneena joutuu sairaalaan, ollaan poloista agenttia taas mankeloimassa henkisesti. Kun Fox itkee äitinsä sairaalavuoteen äärellä, käy mielessä että eikö tämä nyt jo riitä...Ei tämä silti loistokas jakso ollut. Muotoamuuttavat muukalaiset ja jopa nuoren Schwartzeneggerin näköinen Alien Bounty Hunter ovat taas mukana, mutta en oikein ole itse täysillä. Pidän tuon salaliiton historiallisista juonteista, kuten olen jo ennenkin todennut. Isä-Mulderin, Tupakkamiehen, Deep Throatin ja muiden nyt jo vanhojen ukkojen muinaiset vehkeilyt ovat oivaa juonimateriaalia hitaasti paljastuessaan. Mutta tämä nykyhetkeen sijoittuva kuvio saa minut vähän uupumaan. Cliffhangerikään ei nyt ollut kaksinen. Mutta Herra X:n rooli tämän jälkeen mietityttää; sen verran brutaalin nyrkkimatsin hän ja Mulder ottivat. X:n viimeiset sanat: "You're a dead man, agent Muder. One way or another." En muista nähdäänkö häntä enää, ja missä mittakaavassa. Yritän olla vilkuilematta spoilereita. Lisäpointti vielä: Mark Snow oli huikeimmillaan. Lähes koko kolmevarttisen ajan velloo eeppinen musiikki taustalla. Kyllä tämän selvästi haluttiin olevan klassinen kaudenpäätös taas, mutta näin majesteettisen kauden jälkeen ei siihen pelkkä musiikki riittänyt. Olisin kaivannut enemmän. Vaikka Deep Throatkin vieraili - kätevä elementti nuo muodonmuuttajat mahdollistaessaan edesmenneiden hahmojen comebackeja rajattomasti. (Ja sen verran Imdb:stä vilkaisin, että Jerry Hardin on mukana myös tänä vuonna paluun tehneessä uudessa X-sarjassa... haluanko nähdä sitä? On kuulemma hillittömän itsetietoinen metasarja, eli mitä ehdottomimmin haluan, luulen. Sitten joskus.)
Tupakkamieheltä irtoaa myös jakson paras sitaatti: "We give them freedom. They give us authority." Mutta ei ole lainkaan varmaa uskooko hän omiin sanoihinsa enää. Alkujaan niin kaikkivoipaiselta tuntunut hahmo on kolmoskauden aikana alkanut vaikuttaa perin juurin hermostuneelta.
Totutuksi lopuksi vielä kolmoskauden viisi parasta jaksoa:
1. Jose Chung's "From Outer Space"
Kyllä tämä Darin Morganin megateos ykköspaikan odotetusti otti, vaikka onkin toisenlainen kuin mikään muu sarjassa nähty.
2. Paper Clip
Ehkäpä sen ikimuistoisimman X-kohtauksen vuoksi, jossa M & S löytävät loputtomat arkistokaappirivit hylätyn kaivoksen käytäviltä. Ja sitten pieniä hahmoja juoksee, ja ufo kohoaa taivaalle ja taskulamppujen valokeilat viuhuvat... No olihan tämä timantiksi hiottu toimintajakso kaikin tavoin kyllä.
3. Clyde Bruckman's Final Repose
Lisää Darin Morgania. Nousi kolmossijalle ennen kaikkea hienon dialoginsa ansiosta. Se tosiaan kruunasi tämän kaikin muinkin tavoin upean jakson.
4. Pusher
Oivallinen kertarykäys, jossa (enkä osaa tätä selittää tarkemmin) jotenkin älyttömän viehättävä retroleffatunnelma. Sellainen 70-luvulla tehty jännäri. Tai 80-luvun ninjahalpis. Ai eikö? No minulle tuli mieleen. Yksi parhaista murhaajahahmoista myös, ja Vince Gilligan nousi kiinnostavien kirjoittajien joukkoon.
5. War of the Coprophages
No pääsihän se Morganin kolmaskin jakso listalle. Tämä on tunnelmaltaan yksi surrealistisimpia X-jaksoja, ja kestää takuulla vielä monta uudelleenkatselua. Turha yrittääkään kaikkia viittauksia ja pikkujuttuja bongata kerralla.
Ja sitten ei muuta kun neloskauden pariin. No saattaapa tahti nyt vähän hidastua kun hankin Lostin neljä ensimmäistä kautta dvd:llä. Niistä en kirjoita. Mutta sarja muuten on kyllä houkuttanut uudelleenkatselun ääreen jo pitkään.
10.12.15
X-Files 3.23: Wetwired
Jossain määrin samankaltaiseen peruskuvioon pohjautuva jakso kuin kakkoskauden mainio Blood, mutta vähäeleisyydessään uskottavampi. Television kautta lähetettävät subliminaalit signaalit siis tekevät satunnaisista kansalaisista tappajia, Mulder saa vihjeen että jutussa olisi tutkittavaa, eikä kulu kauaakaan kun agentit ovat korviaan myöten ongelmissa itsekin. Myönnetään että formaatin pakottama kolmen vartin kesto oli tällä kertaa hieman ongelmallinen, sillä se mitä tapahtui oli kovin nopeaa ja vailla kovin pitkiä johdatuksia. Joka tapauksessa Scully uppoaa tutkimaan yhden murhista pidätetyn kotoa löytyneitä videonauhoja ja on tuota pikaa itsekin saman aivopesun uhri. Tästä puolesta pidin eniten: vaikka katsoja tietää Scullyn näkevän, kuulevan ja uskovan harhoja, tunne välittyy vahvasti. Kameratyö nitkahtaa juuri sopivasti nyrjälleen, musiikki sykkii, Gillian Anderson vakuuttaa ihmisenä jonka luottamus on yhtäkkiä tuhottu. Mulder ja Tupakkamies juttelemassa tuttavallisesti öisessä autossa on X-katsojaan väkisinkin vaikuttava näky, sen verran syvälle nämä henkilöt ovat jo tässä vaiheessa sarjaa päässeet. Muutenkin mukaan oli haalittu koko sivuhenkilökaarti: Skinner piipahtaa, The Lone Gunmen tarjoaa teknistä osaamistaan (ja on myönnettävä että alan lämmetä heidänkin läsnäololleen hitaasti), Scullyn äiti on mukana ja jakson lopulla myös Mister X, joka on paitsi henkilökohtaisesti mukana koko testimielessä organisoidussa aivopesukokeessa, myös se joka johdatti Mulderin jutun pariin toiveena saattaa se julkisuuteen. Mutta, X:n sanoin, Mulder epäonnistui - hän ei saanut todisteita kasaan, ei estänyt kuolemia (no sentään Scully ei tappanut ketään - ja jotenkin yhtäkkiä hän parantuikin, mikä jäi vähän auki mutta oli kai se oletettavissa, joten turha siihen tuhlata kallisarvoisia minuutteja...), hänelle ei lopulta jäänyt käteen mitään. Viimeinen kohtaus sitoo yhteen Tupakkamiehen ja X:n kieron hienolla tavalla. Pidän X:n hahmosta: pelkästään tämän jakson kahden kohtauksen aikana katsojan oletus hänestä heilahtelee ääripäästä toiseen - ystävä vai vihollinen?Internet on mainio asia. Paljastui esimerkiksi että tämän jakson käsikirjoittaja Mat Beck on X-Filesissa koko sarjan ajan työskennellyt erikoisefektimies, jonka ura on alkanut jo 70-luvun lopulla, ja joka yhä vieläkin paiskii hommia ison luokan leffoissa. Wetwired on hänen ainoa käsikirjoituskrediittinsä. Kaipa sitä muitakin on mukana ollut vääntämässä (viittaan edellisjaksoon, johon Darin Morgan oli lisännyt kokonaisia kohtauksia ilman että sitä millään tavoin noteerattiin krediiteissä), mutta nappisuoritus silti. Hyvä elokuvallinen juoni ja henkilöt ovat kohdillaan. Mitäpä sitä enempiä vaatimaan.
7.12.15
X-Files 3.22: Quagmire
"Poor Queequeg!"Mielenkiintoinen jakso (jonka käänteet ja suuren osan dialogiakin muistin hyvin... olen edelleen vähän epätietoinen miksi joidenkin jaksojen kohdalla näin on, toisten, hyvienkin, ei lainkaan), joka on periaatteessa mitä suoraviivaisin Monster Of The Week, mutta tapausta käsitellään muutamin yllättävin tavoin. Alkupuoli on sitä tavallista: Georgiassa sijaitsevalla järvellä alkaa ihmisiä kadota (ja puoliksi syötyjä ruumiita pulpahdella esiin), ja Mulder on pakkoraahannut Scullyn mukaansa paikan päälle, koska kansanuskomus on sijoittanut kyseiselle järvelle myös Big Blue -nimisen järvihirviön. Ja Scully on joutunut äkkilähdön vuoksi ottamaan mukaan myös koiransa Queequegin (jonka hän sai jaksossa Clyde Bruckman's Final Repose... ja jonka jotenkin muistin olleen enemmänkin kolmoskauden aikana esillä, mutta tämä on poloisen Queequegin isoin ja viimeinen esiintyminen). Puoliväliin asti kaikki sujuukin suht odotetusti. Tapaamme toinen toistaan punaniskaisempia paikallisia, joista iso osa päätyy pikapuoliin monsterin (jota katsojat eivät näe, tietenkään) kitaan, ja sinnehän sitten kohtalokkaana viimeisenä yönä myös urhea Queequeg joutuu. Agentit suuntaavat öiselle järvelle hirviöjahtiin veneellä, haaksirikkoutuvat kivenpahaselle ja Mulderin harhaiseen totuuden etsintään perinjuurin kyllästynyt Scully alkaa tykittää totuuksia partnerilleen.
Rakastan kyseistä kohtausta. Mustuus, sumu ja aaltojen loiske ympäröi agentit. Scully on juuri menettänyt koiransa Mulderin höyrypäiselle hirviöjahdille. Hänen kyllästynyt vastauksensa Mulderin innolle siitä että hirviö on lähellä on jotain mihin katsojakin voi yhtyä: "So what if it was?" Eihän sillä merkitystä ole. Mulder on paikalla vain koska, eikä varmasti ole ennen Scullyn huomiota itsekään pysähtynyt ajattelemaan miksi juuri hänen pitää olla kaikkialla, miksi juuri hänen on kaivettava "totuus" esille asioista kuin asioista, niinkin älyttömistä kuin jonkin suuren eläimen syömät ihmiset syvän etelän suositun kalajärven rannoilla. Dialogi helmeilee kirkkaana ja älykkäänä. Olinpa antamassa isot plussat käsikirjoittaja Kim Newtonille, kunnes netti kertoi, että tuon koko kohtauksen kirjoitti tuossa taannoin kovin ylistämäni Darin Morgan, joka muutenkin paranteli käsistä sieltä täältä. Selittänee sekä Queequegin läsnäolon, että Morganin omasta torakkajaksosta tutut pilvenpolttajat, jotka tällä kertaa hengasivat Georgiassa sammakoita nuollen.
Ei klassikkojakso, mutta valtavasti hyvää materiaalia. Sinisen kuun valaisema metsäkin on näyttävä, mutta pakko myöntää etten missään vaiheessa saanut aivojani nyrjätettyä Georgian reheville mangrovesoille: X-Fileshan kuvattiin Kanadassa, ja kyllä nämä jylhät havumetsät ja lumihuippuvuoret siltä näyttävätkin. Olikohan tuotantotiimissä joku projekti antaa joka osavaltiolle oma jaksonsa, en muuten ymmärrä miksi jaksoa ei ihan yksinkertaisesti sijoitettu pohjoiseen.
6.12.15
X-Files 3.21: Avatar
Walter Skinner on ehdottomasti X-Filesin kiinnostavin sivuhenkilö, ja arvostan tuotannon halukkuutta omistaa kokonainen jakso hänelle. Avatar onnistuukin kertomaan Skinneristä paljon, tapaamme hänen avioeroa vaativan muualle muuttaneen vaimonsa (eikä ole kauaa siitä kun tuskailin assistant directorin olevan ilmeisesti kovin yksinäinen), kuulemme nuoruuden kokemuksista Vietnamissa ja sellaista. Mutta ennen kaikkea Skinneriä koetellaan. Hänen vaimonsa on jättämässä, ja baari-illan päätteksi mies päätyy tapaamansa naisen kanssa sänkyyn - vain löytääkseen tämän aamulla vierestään murhattuna ja itsensä luonnollisesti pääepäiltynä. Kaiken lisäksi mies näkee näkyjä kirkuvasta vanhasta naisesta. Friikkiä? Eipä sitten muuta kuin Mulder ja hänen succubus-teoriansa kehiin.Avatar on ideana hyvä, mutta jaksona lievästi ongelmallinen. Juonta on lopulta kovin vähän. Eteneminen on hidasta, ja vaikka tunnelmaa tällä kenties tavoitellaankin, ei tunnelma aina täysin välity. Scullyn ja varsinkin Mulderin halukkuus auttaa heidän puolestaan itsensä likoon monesti laittanutta esimiestä on helppo ymmärtää, mutta tälläkin kertaa teoriat jutun taustalla tuntuvat nousevan jotenkin yhtäkkisesti esiin. Mikä kuitenkin oli kiinnostava käänne: itse kummitusnainen ("avatar?") oli lopulta sivuseikka, enemmän katsojien hämäämistä kuin mitään. Eukko nyt vain sattui seuraamaan Skinneriä; tosiasiassa murha oli tosiaan lavastus, Tupakkamiehen yritys murtaa Skinnerin uskottavuus ja sitä kautta koko X-Files... Eli tämä olikin siis mytologiajakso? Piru vie, että katsojaa vedätettiinkin. No, Skinner jatkaa siis työssään, ilmeisesti avioliitossaankin, joten isompaa vahinkoa ei sattunut, mutta eipä katsojakaan sykähtynyt syvästi. Tiedämmekö hänestä nyt enemmän? Jonkin verran. Palataanko hänen yksityiselämäänsä sarjassa myöhemmin? Jotenkin on sellainen käsitys että ei, mikä tekee tästä jaksosta hieman toisarvoisen, valitettavasti. Panin kyllä merkille, että David Duchovny oli jälleen ollut mukana käsikirjoituspuolella. En tosiaan ollut tietoinen hänen kirjoitelleen X:ää näin ahkerasti.
4.12.15
X-Files 3.20: Jose Chung's "From Outer Space"
Darin Morgan. Mies joka ilmestyi melkolailla tyhjästä X-Filesin kirjoittajatiimiin kakkoskaudella, kirjoitti tähän kolmannen kauden loppuun mennessä neljä jaksoa ja katosi sitten. Hänen tuotantoaan muistellaan lämmöllä, eikä ihan vähän: Jose Chung on huomattavan monessa nettilistauksessa rankattu sarjan parhaaksi jaksoksi. Saatan olla samaa mieltä, katsotaan nyt sitten kun olen uudelleennähnyt kutoskauden jakson Field Trip, jolle olen tuon arvosanan joskus antanut. Joka tapauksessa Jose Chung on siis Darin Morganin neljäs ja viimeinen jakso, ja vaikka on sääli että sarja menettää näin häkellyttävän omaperäisen käsikirjoittajan, on myös ymmärrettävää, että Morgan ei enää jatkanut. Minne hän olisi tästä mennyt? Jose Chung on pyörryttävän täyteen viittauksia, käänteitä, kliseitä ja niillä leikkimistä, hahmoja ja heidän heijastuksiaan totuudesta. Se on mestarillista kerronnan tasojen pyörittelyä, jonka pohjana on näennäisen klassinen abduktiotapaus: kaksi nuorta kohtaavat syrjäisellä tiellä ufon ja heidät siepataan sen kyytiin.Tarina alkaa sen jälkeen kun se on jo päättynyt: menestyskirjailija Jose Chung, joka on jo tehnyt tutkimuksia itse tapahtumapaikkakunnalla, haastattelee Scullya ja pyytää tätä kertomaan totuuden tapauksesta. Scully kuvailee paikan päällä Mulderin kanssa tekemiään tutkimuksia, ja silminnäkijöinä ovat toinen toistaan originellimmat hahmot, joista jokaisella tuntuu olevan käsitys siitä mitä tapahtui, koska se tässä jaksossakin todetaan: abudktiotapahtumat ovat muuttuneet populaarikulttuurin peruskauraksi. Totta kai kaikki tietävät mitä tapahtuu ja miksi, mutta miksi jokaisen tarina on erilainen? Kenen kokemus on totta, ja lopulta: onko mitään totuutta olemassa, tapahtuiko mitään? Todistajanlausuntojen kuva Mulderista ja Scullysta on katsojalle yhtä etäinen kuin kuvaus kenestä tahansa muusta, ja täten herää kysymys: onko itse X-Files kokonaan puolueellisen filtterin läpi nähty? Tätäkö nämä sympaattiset agentit todella ovatkin muiden silmin nähtynä?
Kakkoskauden DVD:llä Chris Carter totesi, että Darin Morgan käsikirjoitti siten kuin olisi halunnut tuhota koko sarjan. Ja juuri senhän hän tässä magnum opuksessaan tekee. X-Files riisutaan niin alkutekijöihinsä, että edes päähenkilöitä ei enää tunnista. Edes heidän totuutensa ei ole enää totta, ja lopullinen sulkeuma jää tälläkin kertaa, kuten niin usein, saamatta. Mutta tällä kertaa katsoja jää niin monumentaalisen tyhjän päälle, että sen aikaansaanti näin tiheällä käsikirjoituksella tyrmää. Minkään tapahtumisesta ei voi lopulta olla varma. Edes legendaarisen aivot kiepauttava teaser - joka sentään tuntui olevan se mikä varmuudella tapahtui, ei sitten lopulta ehkä kuitenkaan ollut totta. Kaikkien näiden tasojen ylle Morgan viljelee omaa huumoriaan, joka on ennen kaikkea eksentristen hahmojen yhä tiheämpää ilmestymistä tarinaan mukaan. Viittauksia sinkoilee kaikkiin suuntiin: jokaisen hahmon nimi on kunnianosoitus johonkin, jokainen kohtaus sisältää yleensä vähintään yhden heiton joko X-Filesin omaan absurdiin todellisuuteen tai science fictioniin yleensä. Scully on järjen ääni, mutta lopulta hänkin imeytyy mukaan tarinan harhoihin. Kävivätkö mustapukuiset miehet todella hänen luonaan? Mulderin muistin mukaan kyllä, Scullyn ei.
Darin Morgan tosiaan tämän jälkeen enimmäkseen katosi. Hän kirjoitti Carterin toiseen sarjaan Millenniumiin kaksi jaksoa, joista Somehow Satan got behind me on ehkä omaperäisin ja tyrmäävin kolmevarttinen jota olen jenkkitelevision koskaan nähnyt tuottavan - se käyttää samanhenkistä kerrontatekniikkaa kuin Jose Chung, mutta - no niin, sanotaan että näin jakson joskus vuonna 1999 kun se Suomen kanavilla näytettiin ja muistan sen yhä. Pitäisi nähdä sekin uudestaan. Joka tapauksessa Jose Chung on mestariteos, se kai on tullut selväksi. Se on tarinankertojan taidonnäyte; samanaikaisesti sekä kunnianosoitus että estoton parodia X-Filesista ja niin monen epäluotettavan kertojan yhtäaikainen kuoro, että niiden äänien syvyydestä kenties nousee jokin yhden ihmisen "kokemusta" suurempi totuus. Kenties.
3.12.15
X-Files 3.19: Hell Money
Mitä sanoinkaan juuri viimeksi näistä etnisistä jaksoista? Otan nyt puheitani vähän takaisin, koska Hell Money käsittelee ei-amerikkalaista kulttuuria oikeastaan ihan tyylillä. San Fransiscon Chinatowniin sijoittuvassa jaksossa pyöritään kiinalaisten maahanmuuttajien omaan eristyneeseen maailmaan muodostuneen julman pelin ympärillä: kulttuuriseen tyhjiöön pudonneet siirtolaiset ovat ajatuneet osaksi arvontaa, jossa pääpalkintona hohtaa iso tukku rahaa - mutta jossa pääpalkinto jää silti jokaiselta saamatta ja osallistujat vain menettävät kauppatavaraksi sopivia sisäelimiään. Pois pelistä ei tietenkään pääse.On monta syytä siihen miksi tämä jakso onnistui (vaikka myönnän, että kun hyvin muistin tämän ei-niin-erikoisena tapauksena, oli suuri houkutus hypätä suoraan seuraavaan, kun olen kyseistä jaksoa odottanut kuin kuuta nousevaa...). Ehkä parasta tietynlainen luonnollisuus, joka korostui niissä arvontakohtauksissa: saliin oli koottu hirveä määrä extroja, ja kiinankielinen puheensorina, ihmisten eleet, pukeutuminen, mikään ei ollut sitä nolostuttavaa "tunikoita ja shamaanijuomaa"-tasoa kuin millä edellisjakson eteläamerikkalaisia kuvattiin. Ylipäätään kaikki yksin kiinalaisten keskuudessa tapahtuneet kohtaukset käytiin tekstitetysti kiinaksi, mikä lienee nykyisin jo käytäntö jenkki-tv:ssäkin, mutta ei taatusti ollut sitä vielä vuonna 1996, eli plussat siitä; jopa Mark Snow oli inspiroituneempi nyt. Viimeviikkoisten panhuilujen (oh god) tasolle ei vaivuttu, vaan surullinen urkuteema johdatteli agentteja pimeästä tilasta toiseen. Niin tosiaan, pikku hiljaa saisivat alkaa valoja sytytellä tässä sarjassa: oliko koko kolmevarttisen aikana yhtään päiväkohtausta? Ehkä yksi. Loput ajasta mentiin hämärässä, jopa ihmisten asunnoissa oli verhot kiinni ja yksi pieni yölamppu jossain nurkassa. Pöh.
Ei Hell Money siis mikään klassikkojakso ollut, mutta pidin siitä nyt enemmän kuin ennen. Tunnelma toimi, ja jotenkin agentit olivat koko ajan yhtä ulkopuolella kuin katsojakin. He eivät päässeet kulttuurieron muurin läpi, ja vahvana ilmassa leijui se tunne, että kun tapaus päättyy, se ei sittenkään pääty. Että Mulder & Scully saattavat olettaa ratkaisseensa jotain, mutta mikään ei lopulta muutu. Kuten loppukohtaus sitten osoittikin. Toinen pointti: tämä oli yksi niistä harvoista jaksoista, joissa ei ollut mitään yliluonnollisen häivääkään - mikä ei haitannut ollenkaan, paitsi herätti kysymyksen miksi M & S ylipäätään olivat San Fransiscossa juttua tutkimassa? Tämä ei selvinnyt. Ai niin ja lopuksi vielä: olipa pari kovaa vierailevaa näyttelijääkin mukana, Ozista tuttu B. D. Wong juttuun sekaantuneena amerikankiinalaisena poliisina ja ei-vielä-tähti Lucy Liu, joka oli onneton ja arka ja täten kaikkien tähtirooliensa vastakohta.
1.12.15
X-Files 3.18: Teso dos Bichos
Äh, edellinen jakso oli niin täydellinen, tämä oli kyllä... Muistin että tämä on huono. Mutta en että tässä huonous oli tasaisesti ja kaikenkattavasti levittäytynyt jokaiselle osa-alueelle. Häkellyttävää että pääsääntöisesti huippulaatuiseen kolmoskauteen mahtuu tällainenkin pohjakosketus, tosin se sentään on sanottava että loppumetreillä sai ääneen nauraa. Ei tosin sillä että komedia olisi tarkoituksellista ollut. No joka tapauksessa, heti ensi sekunneilla mennään metsään, kun Ecuadoriin sijoittuva arkeologinen työmaa vilisee tunikaan ja andipipoihin pukeutunueita työläisiä ja panhuilu soi. Ei. Nämä etnisesti virittyneet jaksot ovat aina olleet jokseenkin kiusallisen feikin tuntuisia, mutta harvoin näin. Työpäivän päätteeksi kaivuujengi kokoontuu nuotion ympärille hokemaan mantraa ja hörppimään taikajuomaa. Ihanko? Jos X-Files olisi tehnyt Suomeen sijoittuvan jakson, olisi jengi varmaan kulkenut kaduilla neljäntuulenlakit päässään joikhuja kailottaen. No, kaivuutyömaalta löytyy luuranko, joka kuljetetaan museoon Bostoniin, ja museon henkilökunta alkaa kuolla. Tai no, kadota - mitään varsinaista kuolemaa ei näytetä, kiitos todennäköisesti ylittyneen budjetin. Tai ehkä vain pimeyden. X on kuuluisa tunnelmallisen pimeistä interiööreistään, mutta Teso dos Bichos on niin pikimusta, että suuren osan ajasta ruudulta näki oman heijastuksensa. Joka näytti harvinaisen tympääntyneeltä.Juoni on siis jo tähän mennessä niin loppuunkaluttu kuin voi olla. Epäkiinnostava museoväki kuolee säkkipimeässä museossaan (luulisi että tutkimustyötä tehdessä edes sytyteltäisiin valoja, mutta ei ilmeisesti) epäkiinnostavasti yksi kerrallaan ja agentit heittelevät teorioitaan; itse asiassa alkutekstit vielä pyörivät kun Mulder jo toteaa että varmaan syyllinen on noissa luissa oleva kirous. Olisivat vaan vetäneet lopputekstit siitä suoraan framille. Paitsi että sitten olisi jäänyt näkemättä se surkuhupaisan hilpeyden huipentuma - se mihin niiden luiden mukana tullut kirous iski. Kissoja. Kymmenittäin mitä herttaisimpia kotikissoja, jotka leppoisasti hyppelehtivät ja tassuttelivat museon alaisessa viemärissä. Kyllähän siihen kuvan päälle kovasti liitettiin sähinää ja mouruamista, mutta näkihän sen että nämä kissat olivat mitä tyytyväisimpiä oloonsa. Paitsi se kovasti irvistävä nukke, joka lähikuvissa verihampaisena välähteli. Ja sitten taas kissat laiskasti maleksivat. En keksinyt muuta syytä miksi agentit näitä leppoisia otuksia juoksivat kauhuissaan pakoon kuin kummankin pahanlaatuinen kissa-allergia. Majesteettisen kökköä. Mutta kissat varmaan saivat kuvauspaikalla kalaa ja niillä oli paljon kavereita. Toivotaan ainakin.
30.11.15
X-Files 3.17: Pusher
Ou, vau. Näin pitkälle piti tulla että vastaan tuli vihdoin jakso, jota en muista aiemmin nähneeni. Miten huikea kokemus olikaan katsoa ennenkokematonta X:ää! Ja ehkä osittain tästä johtuen pidin tästä aivan valtavasti. Olkoon vain edellinen tuplajakso mytologiajuonen kannalta keskeinen, tämä on se mitä minä X-Filesilta haluan! Outoja tyyppejä, kieroja käänteitä, aitoa rikostorjuntatoimintaa (mahtavaa nähdä Mulder ampumaradalla harjoittelemassa, SWAT-tiimi toiminnassa, aitoa etsiväntyötä ja niin edelleen) ja piinaavan tiheää tunnelmaa. Vince Gilligan kirjoitti kakkoskaudella estottoman pseudotieteellisen ja sellaisenaan mainion jakson Soft Light, ja tämä on nyt tuon pitkän linjan X-miehen toinen jakso, ja kun Darin Morgan on pikapuoliin lopettamassa kirjoittajauransa (tästä parin jakson päästä lisää), on todettava että hänen rinnalleen on nyt nousemassa uusi suosikki. Tähän asti Gilliganin jaksot ovat olleet vauhdikkaita, hyvin rakennettuja, todella outoja ideoita pyörittäviä... No, mieleeni tulee sana "sarjakuvamaisia", sikäli että voisin kuvitella näiden juttujen toimivan jossain hyvin tehdyssä jenkkisarjakuvassakin. Tällä kertaa jutun aiheena on siis mies nimeltä Robert Patrick Modell, (kolme nimeä kuulostaa aina uhkaavalta, muistammehan Eugene Victor Toomsin...) alias "Pusher", jolla on selittämätön mutta varsin toimiva kyky saada ihmiset tekemään juuri niin kuin hän haluaa heidän tekevän - yleensä tappamaan itsensä. Tällä kyvyllä leikitellään läpi jakson; periaatteessa tuon voisi kirjoittaa aika yksiulotteisestikin, mutta pehmeä-ääninen ja häpeämättömän itsevarma Modell käyttää kykyään luovasti ja oivaltavan kuvottavasti. Jopa Walter Skinner joutuu kärsimään, kun Modellin vallan alle joutunut FBI-sihteeri pippurisumuttaa ja potkii poloista assistant directoria nähdäkseni juuri siihen kohtaan vatsassa johon häntä viime jaksossa ammuttiin. Auts. Upeassa loppukohtauksessa on Modell, tämän vallan alla oleva Mulder, yhdellä luodilla ladattu ase ja Scully. Kyllä selkäpiitä hytisytti.Jep, Vince Gilligan on tosiaan nyt seurattava kirjoittaja (IMDB kertoo että hän vastaa muutamista ehdottomista lempparijaksoistani tuolla kaukana kausilla kuusi ja seitsemän), hänen ideansa ovat omaperäisiä, juonensa hyvin rakennettuja ja dialogikin ihan timanttista: Mulderin ja Scullyn teorioita pyörittelevä väittely ampuradalla oli nämä kaksi hahmoa parhaimmillaan ja aidoimmillaan. Kuvallisestikin pidin tästä jaksosta. Ohjaaja Rob Bowman on varmasti eniten visuaalisesti X-maailmaan vaikuttanut tekijä, ja kyllähän tämän sarjan jo tunnistaa kaukaa: kirkkaan haaleat värit kun ollaan ulkona, kamera-ajot (supermarketin käytäviä pitkin kulkeva kamera teaserissa oli hieno) ja jatkuvat alaviistosta kuvatut laajakulmaotokset, niin tuttua ja tyylikästä. Ei moitteen sijaa siis. Kolmoskauden parhaiden jaksojen joukkoon meni heti. Ja tämä on jäänyt joskus näkemättä!
29.11.15
X-Files 3.15 & 3.16
3.5 Piper Maru & 3.16 Apocrypha
Jepu, katsoinpa sitten vaihteeksi kokonaisen tuplajakson kerralla, osittain koska flunssa on tukkinut pään eikä muuhunkaan kykene, osittain koska ykkösosa oli itse asiassa vallan mainio, toisin kuin suurin osa moniosaisten jaksojen ykkösosista tähän asti. Myönnän heti kärkeen, että yrityksistä huolimatta olen jo luovuttanut näiden mytologia-jaksojen kanssa. Näihin on niin paljon ympätty kaikkea, ja nyt ympättiin vielä yksi elementti, joka sarjan edetessä kohoaa vieläpä keskeiseksi: se musta öljy, joka siirtyy ihmisestä toiseen ja aiheuttaa tyylikkään savusilmäefektin. Ja kyvyn välähdellä radioaktiivisesti tarpeen vaatiessa. Eikö vihreää verta vuotavat muotoamuuttavat alienit ja kloonatut ihmis-alien-hybridit riittäneet? Eivät vissiin. Tyylikkäiden vanhojen herrojen syndikaattikin alkaa näyttää melkein sympaattiselta, kun tupakkamies sooloilee omiaan. Apocryphan aluksi nähdään muuten hieno kohtaus 1950-luvulta, jossa nuori isä-Mulder ja nuori tupakkamies haastattelevat ufon säteilyttämäksi joutunutta merivoimien sotilasta. Tuollaisista kuvioista pidän, niitä lisää. Enempää vieraita elämänmuotoja ja niistä jokaisen ajamaa omanlaistaan agendaa yhdessä eri ihmistahojen kanssa en olisi kaivannut - siitäkään huolimatta, että tämä öljy on kyllä antagonistina paljon kiinnostavampi kuin ne aiemmat muodonmuuttajat. Miten kaikki tämä vielä nivotaan yhteen, en edes uskalla ajatella. Eikä se tule vielä vuosiin tapahtumaankaan.
Alex Krycek palasi ja koki kovia, mutta sitähän katsojat kai ovat odottaneetkin. Hän on hyvä hahmo, eikä muistaakseni heittänyt henkeään vielä tässä, vaikka loppukohtaus vähän niin antoi ymmärtääkin. Eiköhän Mulder saa vielä henkilökohtaisemman sulkeuman hänen osaltaan; en tosin muista. Ylipäätään muistin näistäkin jaksoista todella vähän. En ollut edes varma olinko Piper Marua aiemmin nähnyt, koska Mulderin seikkailut Hong Kongissa (!) ja muualla eivät herättäneet mitään tuntemuksia, mutta kohtaus jossa Skinneria ammutaan kahvilassa oli yllätyksellisyydessään kyllä tuttu. Sama mies ampui Melissa Scullyn (ei siis ollutkaan Krycek kuten luulin), ja jäi lopulta kiinnikin, mutta oikeus jäi toteutumatta silti. Skinner muuten senkun hahmona paranee. Hän on agenttiemme oikeamielinen taustatuki, joka jatkuvasti asettaa itsensä tulilinjalle suojattiensa puolesta. Hieman sääliksi häntä kyllä käy: Scully on ainoa joka koko aikana muuten kuin viran puolesta vierailee miehen sairaalavuoteen äärellä. Kovin yksinäinen ihminen taitaa assistant director olla.
Jepu, katsoinpa sitten vaihteeksi kokonaisen tuplajakson kerralla, osittain koska flunssa on tukkinut pään eikä muuhunkaan kykene, osittain koska ykkösosa oli itse asiassa vallan mainio, toisin kuin suurin osa moniosaisten jaksojen ykkösosista tähän asti. Myönnän heti kärkeen, että yrityksistä huolimatta olen jo luovuttanut näiden mytologia-jaksojen kanssa. Näihin on niin paljon ympätty kaikkea, ja nyt ympättiin vielä yksi elementti, joka sarjan edetessä kohoaa vieläpä keskeiseksi: se musta öljy, joka siirtyy ihmisestä toiseen ja aiheuttaa tyylikkään savusilmäefektin. Ja kyvyn välähdellä radioaktiivisesti tarpeen vaatiessa. Eikö vihreää verta vuotavat muotoamuuttavat alienit ja kloonatut ihmis-alien-hybridit riittäneet? Eivät vissiin. Tyylikkäiden vanhojen herrojen syndikaattikin alkaa näyttää melkein sympaattiselta, kun tupakkamies sooloilee omiaan. Apocryphan aluksi nähdään muuten hieno kohtaus 1950-luvulta, jossa nuori isä-Mulder ja nuori tupakkamies haastattelevat ufon säteilyttämäksi joutunutta merivoimien sotilasta. Tuollaisista kuvioista pidän, niitä lisää. Enempää vieraita elämänmuotoja ja niistä jokaisen ajamaa omanlaistaan agendaa yhdessä eri ihmistahojen kanssa en olisi kaivannut - siitäkään huolimatta, että tämä öljy on kyllä antagonistina paljon kiinnostavampi kuin ne aiemmat muodonmuuttajat. Miten kaikki tämä vielä nivotaan yhteen, en edes uskalla ajatella. Eikä se tule vielä vuosiin tapahtumaankaan.
Alex Krycek palasi ja koki kovia, mutta sitähän katsojat kai ovat odottaneetkin. Hän on hyvä hahmo, eikä muistaakseni heittänyt henkeään vielä tässä, vaikka loppukohtaus vähän niin antoi ymmärtääkin. Eiköhän Mulder saa vielä henkilökohtaisemman sulkeuman hänen osaltaan; en tosin muista. Ylipäätään muistin näistäkin jaksoista todella vähän. En ollut edes varma olinko Piper Marua aiemmin nähnyt, koska Mulderin seikkailut Hong Kongissa (!) ja muualla eivät herättäneet mitään tuntemuksia, mutta kohtaus jossa Skinneria ammutaan kahvilassa oli yllätyksellisyydessään kyllä tuttu. Sama mies ampui Melissa Scullyn (ei siis ollutkaan Krycek kuten luulin), ja jäi lopulta kiinnikin, mutta oikeus jäi toteutumatta silti. Skinner muuten senkun hahmona paranee. Hän on agenttiemme oikeamielinen taustatuki, joka jatkuvasti asettaa itsensä tulilinjalle suojattiensa puolesta. Hieman sääliksi häntä kyllä käy: Scully on ainoa joka koko aikana muuten kuin viran puolesta vierailee miehen sairaalavuoteen äärellä. Kovin yksinäinen ihminen taitaa assistant director olla.23.11.15
X-Files 3.14: Grotesque
Hieman vinksahtanut olo iskee, kun kahden enemmän tai vähemmän humoristisen jakson jälkeen vuoroon astuu kertakaikkisen iloton ja synkkä sarjamurhaajatapaus. Howard Gordon on ykköskaudelta asti kirjoittanut näitä ei erityisen mieleenjääviä, mutta kuitenkin vankan ammattitaitoisesti kokoon kursittuja jaksoja, eikä tälläkään kertaa oikeastaan juonta käy moittiminen. Julma sarjamurhaaja jää lopulta FBI:n haaviin, mutta kun murhat yhä jatkuvat, vanha FBI-kollega kutsuu Mulderin apuun. Mutta Mulder uppoaa tapaukseen vähän turhan syvälle, ja alkaa vaipua pian itse samaan hulluuteen, johon obsessiivisesti demoneja piirrellyt ja savesta patsaiksi muotoillut taiteilijakin väkivallan kierteessään ajautui.Grotesque on juoneltaan toimiva ja jaksossa on paljon hyviä käänteitä, mutta ehkä sittenkin audiovisuaalisesti tämä on parhaimmillaan. Taiteilijan lähes pilkkopimeä studio demoneineen on epätodellinen, mutta vaikuttava lokaatio ja kuvauksessa siitä on otettu kaikki irti - on jopa musta kissa säikyttelemässä siellä (oli muuten mainio kisu viime jaksossakin, minkä unohdin mainita). Soundtrack on erittäin monipuolinen, ja loppupuolella jopa oikein kaunis ja omaperäinen teema soi huipentavaa kohtausta edellä studion sinessä. Hyvää kamaa, ja näyttelijäsuorituksetkin toimivat - huomaa kyllä, että budjetti kasvaa, kun vierailevat tähdet alkavat olla enimmäkseen jo isompia nimiä, Kurtwood Smith Mulderin vanhana FBI-oppi-isänä tällä kertaa. Hyvä, synkkä jakso, jollaisia tämä X-koneisto tässä vaiheessa jo tykittää mukavan usein framille, kyllähän näitä katsoo.
17.11.15
X-Files 3.13: Syzygy
Hassua miten ajallinen perspektiivi heilahtaa tällaisessa maratonkatsannossa. Minulle Syzygy alkaa olla jo niitä "myöhemmän ajan" X-jaksoja, ja kun tuossa jaksoluetteloa kolmoskaudelta selailin, niin pari muutakin on vielä tulossa, jotka muistan oikein hyvin muka sieltä Fileiden viimeisiltä vuosilta. Vaikka ihan alkupotkujahan tämän sarjan kanssa vielä otetaan. Tai ainakin ollaan juuri vasta alkuun saadussa huippunopeudessa. Tämänkertainen jakso on kuin sekoitus paria aiempaa: D.P.O. on sikäli vahvasti läsnä, että taas pikkukaupungin nuorisoa kuolee sarjana oudoissa olosuhteissa - syynä yhdelle (tai siis täällä kertaa kahdelle) heistä suodut yliluonnolliset kyvyt. Ja tietenkin kakkoskauden mainio Die Hand die Verletzt, jossa siinäkin oli nyrjähtäneen humoristinen ote satanismiin. Onneksi molemmista jaksoista oli lainattu parhaimmat puolet, vaikka ihan viimemainitun tasolle ei sentään ylletäkään.Planetaarinen konjunktio on nyt syynä siihen, että kaksi samana päivänä 16 vuotta sitten syntynyttä tyttöä (parhaat ystävät vielä jakson alussa, lopussa välit rikkuvat kun molemmat himoitsevat samaa poikaa) saavat kummia kykyjä. Vähän epäselväksi jää että mitä kykyjä, mutta kaikenlaiseen julmuuteen he hyvin kumminkin pystyvät. Itse kaupunki sekoaa kun tytöt levittävät huhuja saatananpalvontamenoista, ja vaikuttaapa tuo planetaarinen tapahtuma muihinkin kuin noihin keskuhenkilöihin: varsinkin Mulderin ja Scullyn normikuviot särkyvät pahasti. Kestää hetken ennen kuin katsoja tajuaa miksi nuo nyt noin tappelevat ja ilkeilevät toisilleen, mutta viimeistään hotelliyön aikana homma alkaa avautua. Ikimuistoista on kyllä nähdä Mulder naukkailemassa vodkaa huoneessaan samaan aikaan kun paikallisesta hemaisevasta blondisheriffistä ja Mulderista mustasukkainen Scully kiskoo röökiä omassaan.
Tämä jakso sai kyllä miettimään miten mielipuolisessa maailmassa X-Files tapahtuu. Tähän mennessä todeksi ovat osoittautuneet ainakin ufot, ihmissudet, hallituksen mielipuolisemmatkin salaliittokuviot, ihmiskloonaus, erilaiset hirviömäiset mutantit, lukuisat toisistaan poikkeavat kuolemanjälkeisen elämän ilmentymät, niin Taivas kuin Helvettikin, ja nyt sitten astrologiakin on asian ytimessä. Mikäs siinä. Vähemmästäkin kilahtaisi, mutta ainakin katsoja viihtyy. Epäselväksi kyllä jää miksi tämä massiivinen planetaarinen ilmiö vaikutti vain tässä tuppukylässä... kaipa tuona päivänä vuonna 1979 syntyneitä maailmalla riitti muuallakin? Loppukohtaus oli älyttömyydessäänkin hyvä: kahden toisiinsa vihastuneen teinitytön kautta kanavoituva universaalinen voima pisti paikat paikallisessa poliisiasemalla remonttiin. Voi nuoren naisen raivoa.
15.11.15
X-Files 3.12: War of the Coprophages
Tai "Sonnansyöjien sota", kuten tuo otsikon fiini termi kääntyy. Kyseessä jälleen Darin Morganin kirjoittama jakso, ja erittäin, erittäin ikimuistoinen. Rakastin tätä aikoinaan, nyt melkein enemmän; tuntui että hoksasin sen tarinankerronnallisia kummallisuuksia vielä enemmän kuin ennen. Torakoista on siis kyse; Mulder hengaa Massachusettsissa pikkukaupungissa, jossa yhden kaoottisen illan aikana parveilevat torakat ilmeisesti tappavat väkeä yksi kerrallaan mitä oudoimmissa olosuhteissa, ja pikkuhiljaa koko tuppukylä on massahysterian kourissa. Scully on mukana lähinnä puhelimitse - hän katsoo telkkaria, syö, pesee koiraansa ja niin edelleen Mulderin soitellessa tyhjästä eteen tipahtaneen tapauksen uusia detaljeja. Ja niitähän piisaa. Mulder lyöttäytyy yhteen paikallisen sheriffin kanssa, kohtaa Bond-tytön mieleen tuovan entymologin (torakoita vilisevässä koetalossa tietenkin) ja kummallisia ötökkärobotteja pykäävän pyörätuolitohtorin ja lopulta (kun Scullykin on jo päättänyt saapua paikalle) jää räjähtävän kierrätyslaitoksen myötä paskasateen alle.Koska päähenkilöiden väliset keskustelut käydään pääasiassa puhelimitse, on dialogia paljon ja se on herkullisen mehevää. Scully löytää jokaiselle kuolemantapaukselle järkiselityksen, ja Mulder jopa uskoo häntä - huolimatta siitä että jotain outoa tuossa kaupungissa nyt vaan on tekeillä, ja sehän Scullyakin alkaa lopulta vaivata. Kyllä, ihmiset kuolevat luonnollisiin syihin, mikä lopulta ihan kuolemansyyntutkijan papereissakin todetaan, mutta ei sillekään mitään voi, että niitä torakoita nyt vaan pulpahtelee milloin mistäkin vain kadotakseen taas. Yksi vilistää jopa tv-ruudun poikki, mikä on jo melkein liian metatason vitsi, mutta menköön nyt... Yhden illan ja yön mittainen tapahtumajakso kasvattaa momenttiaan jatkuvasti vuorotellen epäilyttävän vainoharhan ja arkipäiväisten selitysten nousuissa ja laskuissa. Tämä on oikeastaan juuri sitä X-Filesia mitä tältä maratonilta eniten odotin, ja kuinka hienosti se yhä näiden vuosien jälkeen toimiikaan.
12.11.15
X-Files 3.11: Revelations
Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että Scully on päähenkilöistä se uskonnollinen - se on hänen vastineensa Mulderin ufopakkomielteelle, ja mikäpä siinä, tämä on vallan toimiva piirre määrittämään Scullya henkilönä, ja sitä tullaan sarjan edetessä vielä hyödyntämään usein. Silti "uskonto" on teemana kaltaiselleni maallistuneelle pohjoismaalaiselle jotain ihan muuta varmasti kuin amerikkalaisyleisölle. Uskonto ei juurikaan herätä tunteita, ja siitä syystä puhtaasti uskonnollisia juonikuvioita hyödyntävät jaksot tuppaavat olemaan vähän niinsunnäin. Tällä kertaakin oltiin siinä rajoilla. Stigmoja käsiinsä saava koulupoika ja stigmaattisia (huijari)saarnaajia tappava yliluonnollinen sarjamurhaaja. Alkupuolisko jaksosta on kuivakka, puolivälissä tunnelma tiivistyy, sanoisin että samanaikaisesti sekä kiristyy toiminnallisesti että hartautuu - onnistunut ratkaisu. Mutta loppu onkin sitten jotenkin nopeasti ohi, case closed, paluu normiin. No, Scully käy puhumassa papille.Näitä "roolien kääntö"-jaksoja on kyllä jo muutamia nähty, eikä tämä ollut siinä suhteessa parhaasta päästä. Mulderin kyvyttömyys uskoa ihmeisiin ja uskonnon kautta ilmeneviin yliluonnollisuuksiin on Scullya kohtaan jo melkein loukkaavaa (mutta pointsit käsikirjoittajalle siitä, että mukana oli kohtaus, jossa Scully nimenomaan tuo tämän esiin). Scullyn epätietoisuus oman uskonsa ja aika hurjienkin ihmetekojen äärellä sen sijaan on vaikuttava. Pidin Gillian Andersonin suorituksesta tässä, ja näyttelijät ovat muutenkin hyviä: Kenneth Welsh taas kerran pahiksena (Twin Peaks -bongari saakin taas pitkästä aikaa ruksata listasta nimen) ja kauhuelokuvien klassikkomies Michael Berryman kerrassaan osuvasti roolitettuna pyhimysmäisen uhrautuvana uskovaisena. Muutama hyvä kohtaus ei kuitenkaan ihan jaksoa pelasta. Kokonaisuus jää uskonnollisia ihmeitä kokevan Scullyn kannateltavaksi, eikä se nyt riitä. Sitäpaitsi: jonkinlainen Taivaan ja Helvetin sota on kaikesta päätellen todella käynnissä. Luulisi olevan sen verran iso tapaus, että aiheeseen vielä jossain jaksossa palataan, mutta taitaa ufokonspiraatio viedä huomion. No eihän sitä FBI-agentti kaikkeen veny.
9.11.15
X-Files 3.10: 731
Ei voi mitään, johan tässä alkaa epäillä salaliittoa sen vuoksi miten säännönmukaisesti kaava toistuu: kaksiosaisen jakson alkupuoli on ongelmallinen, jälkimmäinen osa jyrää. Kovasti olisin halunnut edellisjaksostakin pitää, mutta siinä missä se haahuili kaikkialle ja oli osin pitkäpiimäinen ja tilkitty, tämä jatko-osa oli tiivis, keskittynyt ja todella tehokkaasti otteessaan pitävä. Pidin erityisesti siitä, miten tähän asti jo moneen kertaan nähdyt alienit, abduktiot ja jopa ufot ovatkin yhtäkkiä kaikki taas vain lumetta, kaikki hallituksen järjestämää huomionkääntämistä pois siitä todellisesta salaliitosta... Tai näin Scullylle selviää, eikä Mulder niele väitettä, tietenkään, mutta mukavasti se romuttaa niin agenttien tähänastista todistekertymää kuin katsojienkin luottamusta siihen mitä he ovat ruudulla nähneet. Oikein hieno käänne. Muuten agentit eivät pahemmin tässä jaksossa kohtaa: Scully käy kääntymässä kammottavalla leprasairaalalla, jossa japanilainen tohtori on harjoittanut vuosikymmenten ajan ihmiskokeita, Mulderilla taas on ihan oma Idän pikajuna -henkinen suljetun tilan kuvionsa junassa, jossa on karanteenivaunussa alien (tai jokin...), pommi (tietenkin) sekä julma mutta karismaattinen tappaja, joka krediiteissä tunnetaan nimellä Red-haired Man, mutta jota itse kutsun nimellä "Robert Patrickin näköinen mies". Harmi että hän ei sieltä junasta elävänä selviä. Olisipa ollut hauska nähdä tämä tyyppi ja agentti Doggett sitten viimeisellä kaudella yhtä aikaa ruudulla... Joka tapauksessa junajuoni oli hyvä, simppeli ja tunnelmaltaan sopivan piinaava. Pirun hienoa pyrotekniikkaakin lopussa, koska räjähtihän se pommi, tietenkin.
Yllättävintä kai oli, että tässä ihan oikeasti juonikin nytkähteli uusin kääntein eteenpäin. Scully muistaa japanilaisen tohtorihirviön paikasta jonne hänet kakkoskaudella siepattiin, konspiraatiokolonnan nokkamieskin käy kertomassa totuuksia ja niin edespäin. Teaseri on ihmiskokeissa käytettyjen viattomien joukkoteloituskohtauksineen yksi tylyimpiä ikinä, mutta onneksi ihan yhtä synkissä käänteissä ei koko jakso kuitenkaan kulje.
Yllättävintä kai oli, että tässä ihan oikeasti juonikin nytkähteli uusin kääntein eteenpäin. Scully muistaa japanilaisen tohtorihirviön paikasta jonne hänet kakkoskaudella siepattiin, konspiraatiokolonnan nokkamieskin käy kertomassa totuuksia ja niin edespäin. Teaseri on ihmiskokeissa käytettyjen viattomien joukkoteloituskohtauksineen yksi tylyimpiä ikinä, mutta onneksi ihan yhtä synkissä käänteissä ei koko jakso kuitenkaan kulje.
8.11.15
X-Files 3.9: Nisei
Jahas, jälleen on vietetty tarpeeksi aikaa kertajaksojen parissa, jotta voidaan palata salaliittojuonen äärelle. Lähtöasetelmaa ja potentiaalia kyllä piisaa: Mulder on saanut käsiinsä alienin ruumiinavausvideon, joka pikaisesti johtaa agentit keskelle kansainvälistä selkkausta, kun japanilaiset toisen maailmansodan aikaiset mengelenvastineet jatkvat ihmis-alienhybridien luomistaan Amerikan maaperällä 90-luvulla ja sitten heidät yhtäkkiä murhataan jenkkisotilaiden toimesta ja sitten on junanvaunu johon Mulder näkee talutettavan elävää alienia ja sitten kaikki ovat kamalan huolissaan Mulderista joka seuraa sitä junaa ja lopuksi hyppää sen kyytiin ja Scully törmää yhtäkkiä keskelle abduktoitujen naisten kokousta jotka kaikki muistavat hänet ja Scully muistaa yhden niistä japanilaisista lääkäreistä ja...Oooookei, juonta siis riittää, mutta kuten ennenkin näissä pääjuoneen keskittyvissä jaksoissa käy, tässä alkuosassa (kyseessä on vähintäänkin kaksiosainen jakso tietenkin taas) ei nouse esiin kuin kysymyksiä ja tarkoituksellisia viittauksia milloin mihinkin, ja toinenkin tuttu ilmiö toteutuu: tämä on himpun verran kuivakka jakso. Alkuosa ruumiinavausvideoineen kyllä toimi, mutta ToimintaMulder on sen jälkeen vähän liikaa esillä ja hyvin kertynyt momentti hiipuu. Meno on kerrassaan pitkitettyä varsinkin Mulderin hiippaillessa niin satamassa kuin ratapihallakin piiitkiä aikoja milloin minkäkin nurkan takaa kurkkien trillerimusiikin soidessa. Kamoon. Tästä olisi todennäköisesti saanut pykättyä supertehokkaan yksöisjakson, mutta venytys on päivän sana. Skinner, Lone Gunmen ja Mister X on kaikki heitetty mukaan kun kerran on salaliittojakso kyseessä, mutta jokainen kohtauksista on enemmän tai vähemmän pakotettu. Hei, vakionaamat nyt vaan pitää saada mukaan. Onpa se totaalisen turha Mulderin kaverisenaattorikin kaivettu naftaliinista ensi kerran sitten kakkoskauden pilotin. Plääh. Olen harvinaisen pettynyt.
7.11.15
X-Files 3.8: Oubliette
Olen tämän kolmoskauden kanssa jatkuvasti väärällä aaltopituudella. Moneen kertaan olen valmistautunut näkemään enemmän tai vähemmän kaavamaisen perusjakson, ja aina lopulta on myönnettävä että kyllähän tässäkin taas oli ihan oma uniikki juttunsa. Oubliette oli toki jo lähtökohdiltaan potentiaalisesti hyvä, tai sanotaanko mieluummin paha, epämiellyttävä: 15-vuotias koulutyttö siepataan kotoaan ja erakkomainen mies lukitsee hänet kellariinsa. Paljastuu että hän on paljon aiemmin pitänyt siellä nyt 30-vuotiasta naista vuosien ajan tämän ollessa vielä lapsi. Tämän yhteyden kautta Mulderkin ajautuu juttuun mukaan, ja hänen pakkomiellettään ajaa tietenkin oma siepattu sisar, jonka kohtalo on muutamien harhaanjohtamisten jälkeenkin yhä epäselvä.Aihe on poikkeuksellisen raju ollakseen ihan normi tv-tuotantoa. Mihinkään seksuaaliseen väkivaltaan ei suoraan viitata, mutta vihjataan - ja jo tällaisenakin tässä on paljon henkistä painolastia. Näyttelijät osaavat asiansa. Kuvausajankohtana vasta 13-vuotias Jewel Staite siepattuna tyttönä varsinkin on uskottava (hänet kaikki muistavat Firefly-nimisestä sarjasta, kuulemma, outo minulle), ja sieppaajasta tulee mieleen Robin Williams One hour photossa. Ei kai tämä sinällään mikään merkittävä jakso ollut, mutta poikkeuksellisen synkkä. Ei humoristisia heittoja, ei yliampuvan absurdeja kuolemia. Hieno, elokuvallinen toteutus, musiikkikin raikasi melkein väkivaltaisen aggressiivisesti välillä. Viimeinen neljännes osui koskettavuudessaan taas jonnekin sinne, missä minunlaiseni raakki aina saa palan kurkkuun ja ahistaa hirveästi. Kellään ei ollut hyvä olla. Viaton kuoli. Kukaan ei oikeastaan voittanut.
Negatiiviseksi loppukommentiksi todettakoon että Mulderin teorioita pitkällisesti naurettavaksi osoittava Scully alkaa olla jo kliseenäkin huono, kun ne teoriat aina pitävät paikkansa, viimeistä piirtoa myöten. Ja eikös tuo "Mulder elvyttää uhria epätoivoisesti, ja Scully käskee häntä lopettamaan, mutta uhri on sittenkin elossa"-kohtaus ole tehty ennenkin? Onhan? Niin tutulta se tuntui.
2.11.15
X-Files 3.7: The Walk
Onneksi tämän ja The Listin välissä oli sentään yksi jakso. "Suljetussa ympäristössä toimiva henkiolento joka etenee omalla tappolistallaan yksi kerrallaan" on siis nähtävästi seuraava toistuva X-trooppi. No mikäs siinä. Tykkäsin Lististä ja melkeinpä voi sanoa että tykkäsin The Walkista jopa enemmän. Tapahtumapaikka oli tällä kertaa armeijan tukikohta, jonka sairaalassa hoidetaan useita Persianlahden sodassa vammautuneita sotilaita. Kuten vankila aiemmin (ja melkein jokainen paikka joka jaksossa, varmaan päiväkotikin olisi jos joskus X-jakso sinne sijoittuu), on tämä militanttisairaalakin kuin jostain goottitaiteilijan päiväunesta: hämärää kaikkialla, mitä nyt harmaan höyryn läpi valonkajo siivilöityy, aina kovin pitkiä varjoja ympäristöönsä heittäen. Tyypillisen tyylikästä kameratyötä siis, eikä tämä enää yllätä tässä vaiheessa. Outoahan se olisi nähdä Mulder ja Scully päivänvaloisessa ympäristössä, arkisen touhun keskellä.Mitäpä siis juonesta enempiä. Näyttelijät olivat hyviä. Neliraaja-amputoitua katkeraa sotilasta esittänyt Ian Tracey nyt ainakin (ja pointsit erikoisefektitiimille: oli ihan pakko kesken katsomisen tarkistaa onko näyttelijä oikeastikin raajaton, mutta eipä ole), ja Thomas Kopache perheensä yksi kerrallaan menettävänä ahdistuneena kenraalina oli myös hyvä. Muutamat shokkikohtaukset toimivat keskimääräistä paremmin; tämä oli oikeastaan näyttelijäntyötä ja erikoisefektejä myöten kovin elokuvallinen jakso. Käsikirjoittaja John Shibanin ensimmäinen muuten - nyt kun hänkin on mestoilla, on pääasiallinen X-kirjoittajatiimi tuleville vuosille kasassa. Kenties se tietää vähemmän keskimääräisestä laadusta vajaita täytejaksoja? Aika näyttää.
31.10.15
Non-traffic
Vuoden aikana asuntoni museoitui. Kävin säännöllisesti katsomassa miten remontti eteni. Ei juurikaan. Asiat tapahtuivat nopeina nykäyksinä pitkien seisahtuneiden taukojen väleissä. Kaipasin sohvaani, joka ei väistöasuntoon mahtunut. Se peittyi pölyyn ja unohdukseen. Lapsen piirrokset seinällä kävivät vanhoiksi. Yleensä piirrokset elävät; joku lähtee pois, uusi tulee tilalle. Nämä olivat pysähtyneet syksyyn 2014. Keittiön nurkkiin oli pinoksi kerätty astioita. Vaatekaapit olivat puolillaan vaatteita. Kaikki kirjat, kaikki cd-levyt, vuoden ajan jossain muualla. Pärjäsihän niitä ilmankin, sen sain huomata. Se oli tavallaan huojentava huomio. Sitten joskus kun on aika, voi surutta antaa kaiken mennä.
Nyt palasin kotiin ja olen heitellyt tavaraa roskiin säkeittäin. Tai ainakin varastoinut sitä menemään pois: yksi kaapillinen tyttären pieneksi jääneitä vaatteita. Purkkeja ja kippoja joiden olemassaolokin oli unohtunut. Kirjoja. Mutta on myös kuusi pahvilaatikollista paperitavaraa, oma kertomukseni, sanoin ja piirroksin tehty, ja kaikki ne seinältä poistetut piirrokset, nelivuotiaan näkemys iskästä ja kissasta tanssimassa, valokuvia kaikista elämänvaiheista, sarjakuva joka ei loppunut, muistikirjoja joiden ensimmäiset sivut on käytetty, lappuja, ostoslista jonka alareunaan on kirjoitettu "kiva olla sun muru", lehtileikkeitä joiden tärkeys ei enää avaudu, luentomonisteita ja romutustodistus, kutsu tilaisuuteen ja maksamaton lasku.
Kaksi päivää tuntui oudolta, nyt tutulta. Kissakin voi tänne nyt halutessaan palata. Pitää kysyä haluaisiko.
Nyt palasin kotiin ja olen heitellyt tavaraa roskiin säkeittäin. Tai ainakin varastoinut sitä menemään pois: yksi kaapillinen tyttären pieneksi jääneitä vaatteita. Purkkeja ja kippoja joiden olemassaolokin oli unohtunut. Kirjoja. Mutta on myös kuusi pahvilaatikollista paperitavaraa, oma kertomukseni, sanoin ja piirroksin tehty, ja kaikki ne seinältä poistetut piirrokset, nelivuotiaan näkemys iskästä ja kissasta tanssimassa, valokuvia kaikista elämänvaiheista, sarjakuva joka ei loppunut, muistikirjoja joiden ensimmäiset sivut on käytetty, lappuja, ostoslista jonka alareunaan on kirjoitettu "kiva olla sun muru", lehtileikkeitä joiden tärkeys ei enää avaudu, luentomonisteita ja romutustodistus, kutsu tilaisuuteen ja maksamaton lasku.
Kaksi päivää tuntui oudolta, nyt tutulta. Kissakin voi tänne nyt halutessaan palata. Pitää kysyä haluaisiko.
29.10.15
X-Files 3.6: 2shy
En tiedä mikä on syy siihen että toistuvasti agenttiemme eteen putkahtavat samankaltaiset tapaukset eivät tunnu herättävän heissä mitään muistamisreaktioita (tai tiedänpä: ei-niin-pilkuntarkka käsikirjoittajatiimi), mutta taas niin käy. 2shy on monin tavoin kuin Squeeze, eikä sen paremmin Mulder kuin Scullykaan edes ohimennen mainitse tuosta jaksosta tuttua ja jo kerran sen jälkeenkin esiintynyttä Toomsia. Tälläkin kertaa tapaamme erakkomaisen mieshenkilön, joka melko mielikuvituksellisen mutaation vuoksi tarvitsee yhtä ja tiettyä ravintoainetta muista ihmisistä, jota sitten kerää sarjamurhaamalla. Vaikea sanoa olisiko tämä jakso toiminut paremmin jos Squeezea ei olisi koskaan ollut. Ehkä ei. Juoni oli hyvin geneerinen trilleri, joskin toki internet-chat paikkana josta murhaaja uhrinsa poimi on vuonna 1995 ollut vielä melko eksoottinen. Siitä kai plussaa, monesta muusta ei: jakson naiskuva oli outo, tai sanotaanko suoraan että vanhentunut, siis jo -95 hyvin elähtänyt. Mutatoitunut murhaaja oli toki sopivan epäilyttävä, mutta hänestä puuttui se kriittinen ripaus epäinhimillisyyttä joka teki Eugene Victor Toomsista niin ikimuistoisen. Virgil Incanto on toki nimeään myöten omaperäinen luomus hänkin, muttei aikakirjoihin jäävä. Ei tämä jakso ole X-klassikoita, ja varsinkin viimeinen kohtaus vankilassa, jossa Incantosta yritetään yhtäkkiä kuvakulmilla, filosofisilla julmuuksilla ja italiankielisillä sitaateilla tehdä jonkinlaista Hannibal Lecteriä... Ehei, ei uppoa.Visuaalisissa efekteissä mennään taas kohtuullisesti äärirajoilla kun vatsahapoilla kokonaan tai osittain sulatettuja ruumiita on ruudun täydeltä. Muuten tunnelma taas oli, kuten yllä kuvailinkin, geneerinen. Aika perus poliisisarjaote tässä jaksossa kyllä oli, minkä Mark Snowkin vissiin oli kyllästyneenä pannut merkille, ja revittelipä sen vuoksi tosi nyrjähtäneillä soundeilla loppukliimaksin aikana. Paras hetki koko jaksossa.
27.10.15
X-Files 3.5: The List
Ensimmäisen kauden kuluessa nähtiin kuusi "paluu kuolleista"-aiheista jaksoa, kakkoskaudellakin aihetta sivuttiin - joskaan ei yhtä suoraan - ja nyt sitten taas. Mitä arkipäiväisintähän tämä alkaa jo olla, mikä mielessä pitäen on vähän hölmöä että Scully alussa naljailee mahdollisuudelle että sähkötuolissa teloitettu vanki palaisi lupauksensa mukaan kostamaan. Mutta palaahan hän tietenkin; hänellä on viiden nimen lista, ja sitä sitten edetään samaan aikaan kun tunnelma vankilassa kiristyy. Henkilökunta saa yhtäkkiä tuntea miltä tuntuu olla "kuolemansellissä", mikä on hyvä idea, ja loppujen lopuksi, vaikka koko ajan yritin vakuuttaa itselleni katsovani aika geneerisellä juonella varustettua täytejaksoa, on pakko myöntää että pidin tästä. The List on tyylikäs jakso, trillerimäinen, hieman kuin kakkoskauden Sleepless. Pääasiallinen tapahtumapaikka on vankila, joka on X-vankilaksikin kolkko. Musta ja vihertävänkelmeä ovat pääasialliset värit, valo tulee jatkuvasti vain säikeinä milloin minkäkin ristikon välistä, kaikuvia kolahduksia ja huutoja ääniraidalla, ja musiikki on lähinnä bassotaajuista jylinää. Vallan hienoa! Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä, pelon ja epätoivon sekainen kuolemansellin tunnelma välittyy kyllä, mukaan lukien Scullyn hermostus ylipäätään olla paikan päällä.Lopuksi agentit, Mulderin epäluulosta huolimatta, päätyvät löytämään ihan ei-yliluonnollisen syyllisen kuolemille, mutta hänkin ehtii heittää henkensä. Pidin tästä lopusta. Pyyhkeen kehään heittäneet agentit palaavat turhautuneina mutta luovuttainena takaisin Washingtoniin, ja katsojille näytetään kun vielä listan viimeinen kohde brutaalisti kuolee. Saavatko Mulder ja Scully koskaan edes tietää siitä? Eivät kai, koska tapaukseen ei enää palata. Siinä mielessä tyylipuhdas loppu, ja uskaliaskin kai; agentit eivät ainoastaan päätyneet väärään lopputulokseen, vaan he eivät koskaan edes saaneet tietoonsa tapauksen loppuhuipennusta. Näinhän kai elämässä asiat menevät, tv-sarjoissa harvemmin.
26.10.15
X-Files 3.4: Clyde Bruckman's Final Repose
Nythän ollaan klassikon äärellä. Tämä on, ainakin minulle, mutta veikkaisin että monelle muullekin niitä ikonisia jaksoja - samassa kastissa kuin ykköskauden Squeeze. Samalla tavalla tälläkin kertaa keskipisteessä on ikimuistoinen vieraileva tähti. Peter Boyle esittää otsikossa esiintyvää iäkästä vakuutusmyyjää, joka sattuu olemaan kirottu ennaltanäkemisen kyvyllä - hän näkee ihmisten kuoleman. Ja kuolemiahan sattuu, kun joku ottaa brutaalisti hengiltä selvänäkijöitä. Bruckman sotkeutuu mukaan kuvioon löytämällä yhden ruumiista talonsa roskiksesta, ja sitten ovat Mulder ja Scullykin mukana, ja simppeli tarina alkaa nopeasti saada oivaltavia vivahteita, hetkiä. Ei niinkään käänteitä, vaikka muutamia yllätyksiäkin toki tulee vastaan, lopussa etenkin. Mutta ennen kaikkea tämä on kertomus vanhasta miehestä joka on luovuttanut tulevaisuuden vääjäämättömyyden edessä. Upeinta tässä Darin Morganin kirjoittamassa jaksossa on komedian ja raskaan surumielisen tunnelman saumaton sekoitus. Suuri ansio tästä lankeaa Peter Boylelle, joka (samoin kuin kirjoittaja Morgan) sai suorituksestaan Emmy-palkinnon. Hän on uskottavan väsynyt, maailman ja kohtalon enimmäkseen lannistama, omaan kykenemättömyyteensä kyllästynyt.Hiukan etukäteen pelkäsin olisiko tämä jakso menettänyt jotain aiemmasta viehätyksestään, mutta ei suinkaan. Jos mahdollista, nautin tästä groteskien näkyjen täplittämästä hitaasti ja pääosin dialogin voimalla etenevästä kolmevarttisesta nyt enemmän kuin koskaan. Jatkumoakin kehitellään: Bruckmanin yläkerran vanharouva heittää henkensä ja kun hänen jäämistöissään on pieni koira, niin Scullyllehan se päätyy, ja koiralla on ihan oma tarinankaarensa tämän kolmoskauden kuluessa.
25.10.15
X-Files 3.3: D.P.O.
D.P.O. on taas näitä ikonisia jaksoja, kertakaikkisen hyvin muistiin piirtyneitä. Sinällään tarina ei (varsinkaan Marvelin sarjakuvien parissa kasvaneelle) ole kovin omaperäinen: syrjäytynyt teini jolla on selittämätön kyky johtaa sähköä. Siinäpä se oikeastaan... Juoni kulkee oletettua latua alusta loppuun, mutta kyllähän tämän katsoi. Ehkä tämä on kuitenkin niitä jaksoja, jotka ovat jollain tavalla jääneet sinne 90-luvulle. Vuosikymmen näkyy ja varsinkin kuuluu mukavan grunge-voittoisella soundtrackilla; enkä silti tarkoita että D.P.O. olisi jotenkin huonosti ikääntynyt - uskon vain että tämä on ollut paljon coolimpaa nähtävää silloin joskus. Vierailivina staroina ovat tuolloin jo jostain (en kyllä muista enää mistä) varsin tuttu Giovanni Ribisi salamoita kanavoivana luuserina ja vasta myöhemmin pinnalle noussut Jack Black hänen kaverinaan. Kovin 90-lukuista tämäkin. Ja ne kolikkopelit!Tavallaan taattua kamaa siis, mutta vaikea tästä on sanottavaa keksiä. Näppärä kertajakso, mieleenjäävä ja jotenkin sympaattinenkin vaikka loppujen lopuksi hahmot oli piirretty aika köykäisin vedoin. Nämä olivat enempi karikatyyrejä, (huonon) sarjakuvan henkilöitä. Salamaefektit olivat kyllä näyttäviä.
22.10.15
X-Files 3.2: Paper Clip
Ah, aivan kerta kaikkiaan täydellistä X-meininkiä tämä. Kolmiosaisen jakson finaali, oikeastaan tästä kun pätkii tunnarit väleistä pois, saa elokuvan joka on taatusti parempi kuin se (muistaakseni) hieman lattea varsinainen teatterielokuva joka vasta vitoskauden jälkeen tehtiin (tosin siinä Mulder saa sanoa fuck). Mutta tosiaan niin: se muutaman minuutin mittainen jakso alkaen M & S:n saapumisesta vanhalle hylätylle kaivokselle ja päättyen heidän pakenemiseensa ulos sieltä... Liekö ikimuistoisin X-kohtaus? Hyvin voi olla. Ne loputtomiin jatkuvat arkistokaapit, pimeyttä halkovat taskulampun valokeilat, hämärästä ryntäävät humanoidinpenteleet ja lopulta - avaruusalus. Nyt Mulder on konkreettisesti sellaisen nähnyt, mutta kauaa hän ei ehdi olla vaikuttunut, kun tappajakaarti kurvaa paikalle ja aseet paukkuvat, ja jumaliste onpa toimintakohtauskin tehty televisiotuotannoksi poikkeuksellisen hyvin. Vanhan kaivoshallin tila otetaan majesteettisesti haltuun.Toimintaa ja tapahtumia on siis enemmän kuin edeltävässä osassa. Salaliiton pääjehuja nähdään lisää (hupaisaa miten nuo tärkeät vanhat herrat ilmeisesti viettävät aikansa vain hengaamalla hämärässä huoneessa nahkaisissa nojatuoleissaan) ja tupakkamies, tuo tähänastinen julman vallankäytön ylipappi, onkin yhtäkkiä alakynnessä: tässä porukassa hän on vain yksi monista, eikä se korkea-arvoisin edes. Kohtaus jossa hän hetkeksi ajautuu hysteriaan Walter Skinnerin toimistossa on mahtava, eikä vähiten sen lähes aavistuksenomaisen hymynkareen vuoksi, joka käy Skinnerin huulilla. Tuo paljon pompotettu FBI:n pikkupomo on yhtäkkiä niskan päällä, ja miten siitä nauttiikaan. Skinner on tässä kolmiosaisessa tarinassa tärkeässä osassa, mistä huomaan tykkääväni suuresti. Loistava hahmo, jotenkin upean fyysinen (hänen tappelunsa näyttävät aina aidoilta, toisin kuin 99% tv- ja elokuvatappeluista) ja mulkvisti, mutta ehdottoman oikeamielinen ja pientä puolustava mulkvisti. Onneksi hahmo pysyi sarjassa mukana hamaan loppuun asti, mutta Mitch Pileggi sai muistaakseni nimensä alkuteksteihin vasta kaudella kahdeksan tai yhdeksän. Pöh.
Lopputulos tälle kaikelle oli kuitenkin synkkä: Mulderin isä kuoli, Scullyn sisko kuoli (Alex Krycek tappoi itse asiassa molemmat - tätä en muistanut!) ja totuus, se jäi saavuttamatta tietenkin taas. Mutta pahin uhka on agenttien yltä Skinnerin nerokkaan bluffipelin vuoksi nyt väistynyt, ja on aika siirtyä yksittäisjaksojen pariin. Muutamia ihan klasareita näyttää olevan tulossa, mitä tuossa jaksoluetteloa vähän silmäilin. Good times.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)