Suomalaisista maailmalla

Mitä enemmän uppoudun nyt työn alla olevaan kirjallisuuden postmodernismia käsittelevään seminaarityöhöni, sitä enemmän minua tuntuu kiinnostavan muunlainen kotimainen kirjallisuus. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys; aivoni ovat toimineet lapsesta asti niin, että se on kiinnostavinta mihin ei ole aikaa. Ja jos on, se ei enää ole kiinnostavaa.

Viime aikoina ovat kiinnostaneet ne maailmalle Suomesta levinneet teokset, joista on sittemmin tullut pikemminkin globaalia omaisuutta kuin suomalaista. Tove Janssonin Muumit japanilaisine animaatioversioineen ovat tietenkin tunnetuinta tällaista materiaalia, mutta on sääli että Bodomjärvi on jäänyt näiden - ehdottomasti maineensa ansaitsevien, sitä en kiellä - sympaattisten satuhahmojen varjoon. Syitä on tietysti monia. Kun Nils Gustafsson julkaisi teoksensa Bodomjärven lapsukaiset vuonna 1960, hän oli kohtalaisen tuntematon tekijä; teoksen merkitys kotimaisen fantasiakirjallisuuden uudistajana ja myöhempänä merkkipaaluna ei avautunut aikalaisille, ja huolimatta nuoren Kari Mannerlan taidokkaasta kuvituksesta kirja ei herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Kuten nykyisin hyvin tiedetään, Gustafssonin vähintäänkin takkuisa kirjailijanura (lieneekö kukaan koskaan lukenut hänen kahta ensimmäistä kirjaansa, jotka noudattelevat 50-luvun modernismia lähes ohjelmallisesti?) hiipui 60-luvun alussa (hän julkaisi Bodomjärven jälkeen enää yhden pienen novellikokoelman), eikä alkanut uudestaan ennen kuin 90-luvulla; nykyäänhän miehen realistiset rikosromaanit paitsi myyvät hyvin, ovat myös näyttäneet tietä kokonaan uudelle suomalaiselle rikoskirjailijoitten sukupolvelle.

Mutta 60-luvulla Gustafsson ei ollut myyvä nimi. Vasta kun amerikkalainen maahanmuuttaja Lee Harvey Oswald ihastui Bodomjärven lapsukaisiin ja ehdotti sen julkaisemista pienen yliopistokustantamon omistavalle ystävälleen Chicagossa, pallo lähti rullaamaan. Oswald käänsi teoksen englanniksi, ja kun Children of Bodom julkaistiin 22.11.1963, ei piskuinen Trinity-kustantamo vielä osannut aavistaa millaisessa kultasuonessa oli kiinni.

Gustafsson on jälkeenpäin todennut olleensa vain tyytyväinen siitä, että hänen nimensä jäi epähuomiossa kirjan kannesta pois. Näin syntynyt legenda "löydetystä" teoksesta, joka kertoi todellisesta paikasta, jonnekin pohjoisen pallonpuoliskon kartoittamattomille alueille kätketystä järvestä, lähti leviämään ympäri Yhdysvaltoja ensin opiskelijoiden keskuudessa, sitten kirjallisuuspiirien, lopulta kirjasta tuntuivat kiinnostuvan kaikki. Googlettamalla löysin tiedon, jonka mukaan kirjasta olisi kesään 1967 mennessä otettu neljäkymmentäkaksi painosta. Tuossa vaiheessa käännösoikeudet oli myyty jo lähes kaikkii kuviteltavissa oleviin maihin; ja vain Suomessa tunnuttiin olevan edes kiinnostuneita siitä, kuka kirjan oli kirjoittanut.

Täälläkin Gustafsson tosin jäi, osin omasta halustaan, julkisuudelta piiloon. Hän ei tuntenut erityistä halua kirjoittaa, eikä hänellä varmasti rahallista tarvetta siihen olisi vieläkään. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin hänen seuraava teoksensa, Tulilahti, ilmestyi. Fantasia oli muuttunut raa'an realistiseksi rikokseksi. Vaikka paluuta niinkin pitkän tauon ja niinkin hurjan menestyksen jälkeen ehdittiin epäillä, ovat viime vuosien toisiaan seuranneet bestsellerit osoittaneet epäilyn turhaksi. Kiinnostavinta Gustafssonin nykyisessä kirjailijakuvassa onkin se, miten hän tuntuu tulleen tyhjästä. Se nuori mies, joka 45 vuotta sitten julkaisi Bodomjärven lapsukaiset tuntuu olevan kokonaan poissa, häntä ei yhdistä enää mikään siihen mieheen, joka nykyisin hymyilee Uutisvuodon vakiovieraana ja kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Juuri tässä mielessä Bodomjärvi on jäänyt esimerkiksi Muumien varjoon. Kirja tunnetaan, mutta Suomessa se ei ole sellainen kansallisaarre kuin esimerkiksi Gustafssonin omat jännärit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Olisi pitänyt sittenkin tehdä se seminaarityö Nils Gustafssonista. Mutta toisaalta aihe ei varmaankaan siinä tapauksessa olisi erityisemmin kiinnostanut.

Ja pakko myöntää: tätä kirjoittaessa soi Children of Bodomin ensimmäinen ja ainoa albumi 90-luvun alusta. Kuka vielä muistaa tuon kuriositeetiksi jääneen yhtyeen, joka soitti fuusiojazzia kirjan henkilöhahmoihin perustuvilla sanoituksilla? Yhtyettä johti Nilsin nuorempi veli Jukka Gustafsson, joka, kuten tunnettua, vaikutti aikanaan myös Wigwamissa; nykyisin mies kai tunnetaan parhaiten Nightwish-yhtyeelle säveltämästään kappaleesta Walking in the air, jonka cover-versioita lienee alle kymmenessä vuodessa tehty satoja. Kappaleen kansainvälinen menestys herättää outoja mielleyhtymiä Bodomjärven lapsukaisten vastaavaan.

Vain merkitty jää

Talvi tekee pikkuhiljaa tuloaan, koska Aurajoen pintakin on jäätynyt, tuumiskelin lauantaiyönä palaillessani tunnelmissa tupareista kohti sijaiskotia. Sillalta näkyi jalanjälkiä. Ehkä olin vain halvan romanialaisen valkkaripullollisen jälkitunnelmissa, mutta joka tapauksessa tuumasin kavuta itsekin tuon talven suitsiman korskean kosken kannelle jättämään omat kulkureittini merkeiksi muille.

Siis: alas jäälle miekkonen. Se vapauttava tunne jälleen, kun talot etääntyvät kauemmas, miten niinkin kapea joki tuntuu niin lavealta aina sieltä jäältä. Yö oli hiljainen, ja jos alunperin käyntini olikin ollut jäämässä lyhkäiseksi osui puhelinsoitto sopivaan koloon ja jaaritellessani laahustiin jokeen signatuurin, joka varmaan näkyi kauas. Katsokaa (klikkaa isommaksi) vaikka:




Ilman erityistä syytä piirsin viereen viiskannan, joka näkyi varmaan vielä kauemmas:


Kaiken kaikkiaan vaelsin iloisin mielin pitkin ja poikin jäätynyttä joenpintaa reilusti yli puoli tuntia. En tiedä huomasivatko muut satunnaiset lauantainviettäjät minua, ainakaan kukaan muu ei siirtynyt kadulta vesiväylän puolelle. Seuraavana päivänä luin paikallislehdestä vakavia varoitteluja siitä, ettei jäille pidä missään nimessä mennä. Kaikesta turhanpäiväisestä ne jaksavatkin varoitella.

Ja se henkilö joka lauantaina yllätyksekseni kertoi myös blogia kirjoittavansa voisi jollain tapaa saattaa osoitteen tietoisuuteni, jos tahtoo nimittäin, koska kiinnostuneena lukisin.

Ja maine vain maantien tomua

Pitkällistä akateemista tutkimustyötä tehdessään sitä tulee ihminen helposti ajatelleeksi että kumpikohan valmistuu ensin, maailma vai minä. Eipä tässä kiire minnekään ole, en siinä tarkoituksessa nokkeloi. Enhän minä vielä vanha ole; ei ole tarvetta huolestua vaikkei enää vetäisikään yhtä monta leukaa kuin on ikävuosia. Vasta kun saavuttaa kengännumeronsa vuosissa kannattaa ryhtyä suunnittelemaan tulevaisuutta.

Silti toisinaan toivoo että tapahtuisi jotain suurta ja mullistavaa. Että kaikki kääntyisi humps ympäri, sitä toivoo kun ei vielä ole siinä tilanteessa, ei sitten enää. Joskus pelottaa se miten sähkö virtaa pistokkeista asuntoihimme ja mahdollistaa kaiken tämän. Tunnustan paheen: tuhlaan järjettömiä määriä vettä ihan kiusallani.

Piristys loppuun: kauan se kesti, mutta Siilimys heräsi vihdoin horroksestaan jatkamaan tuhinoitaan. Kävi luonani kuvassa, joka nyt koristaa kotinurkkaansa. Etsipä jostain sympaattisemman näköistä bloggaajaa etkä silti löydä.

No joo, tämä oli taas tässä. Nyhdän nettipiuhan koneesta pois ja sukellan takaisin tekemään maailmasta teoriaa.

Kutsuwa!eli "Kuinka Japani voitti lapset puolelleen kauan ennen Pokemonia"(tai "Kouluvuodet osa 3: Kakkosluokka")

Meno muuttuu edetessään spesifimmäksi, tartumme menneen elämän yksityiskohtiin alati harhemmin. Pidämme niistä kiinni kuin peläten menettävämme niiden mukana lapsuuden. Pesuveden mukana avantoon. Lämmin tekee jäähän reiän.

Mitä pitikään? Ai niin, koulujuttuja. Tämä koskee yleisesti ala-asteaikoja, sisältäen toki otsikossakin mainitun vuoroon astuvan kakkosluokan. Palasi nimittäin viimeksi pulpetteja muistellessani mieleen silloinen arsenaali, jolla varustauduttiin vastaanottamaan peruskoululaitoksen yllemme vuolema kulta. Eikä totisesti ollut ihan mitä tahansa tavaraa meillä käytössä silloin, ehei. Noita vuosia koulutavarassa jos jokin leimasi, se oli kaikenlainen käsittämätön japanilainen krääsä. Jo silloin! Niiden invaasio isänmaahamme on jatkunut ties mistä. Tärkeimpiä olivat penaalit ja kumit, nimenomaan hajukumit, kuten tuolloinen ilmaus kuului. Muutakin tarvittiin, joskin vielä ala-asteella niin niukanlaisesti, ettei mikään esine päässyt rikkomaan noiden kahden selkeää ylivaltaa siinä mikä oli in ja cool.

Penaalit, muistattehan te ne vielä? Sellaisia suuria kovia muovisia laatikoita, kaksipuolisia, kannet pehmeät ja magneetilla kiinni pysyvät, aina jonkin teeman mukaan kuvitettuja. Minun ensimmäinen penaalini oli jalkapalloaiheinen, siinä luki isolla SOCCER, josta en vuosikausiin tiennyt mitä se tarkoittaa. Kuvitus oli valokuvia, mikä erotti penaalini yleisimmistä eri japanilaisuuden astein piirroskuvitetuista malleista, lisäksi minun SOCCERini oli melko riisuttu teknisiltä ominaisuuksiltaan; molemmat puolet aukesivat, mutta käytännössä vain päälipuoli oli käyttökelpoinen, kakkospuolen sisätila sopi litteytensä puolesta ehkä viivottimelle - juuri ja juuri. Säilytin siellä kaikenlaisia outoja paperilappuja, joista yhden olin saanut eräältä luokan tytöistä, mitä siinä luki, ei ole jäänyt mieleen. Ehkä se lappu on edelleen jossain.

Tämä penaali oli käytössäni monta vuotta, varmasti lähelle ala-asteen loppua. Jossain vaiheessa sain lahjaksi todellisen turbopenaalin, siinä oli kahden sijasta neljä suurta avautuvaa luukkua (keskellä oli sarana, joka käytännössä liitti kaksi erillistä penaalia yhdessä) ja selkämyksessä yksi pieni. Se oli hieno, tai olisi ollut muunlaisella visuaalisella ilmeellään. Penaali oli pinkki ja koristeltu suurisilmäisten keijujen kuvin. Kun muistaisinkin mistä sen sain, kymmenvuotiaalle pikkupojalle osoitettuna lahja on joko outo tai vittumainen. Teknisten ulottuvuuksien viehätys oli tuolloin (olisinko ollut kutosluokalla?) sen verran suuri, että muutaman päivän käytin penaalia koulussa. Vaikkei kukaan varsinaisesti koskaan sanonut mitään, lopulta itse kiusaannuin sen iloisten keijukaisten tuijotukseen. En oikein tullut sinuiksi sen kanssa.

Vaikka yläasteelle siirryttäessä penaalivillitys hiipui ehkä meidän karttuvan ikämme, ehkä maailman muotivirtausten johdosta, löytyi muutamia innokkaita yrittäjiä vielä noinakin vuosina. Aivan erityisesti muistan M:n penaalin, joka teki muihin seiskaluokkalaisiin kateutta herättävän vaikutuksen. Se oli äärimmäinen penaali, penaalien tuomiopäivänkone, mech ja cyborg, penaalien HAL 9000. Siinä oli avautuvia luukkuja joka suunnalla, oli nappuloita jotka avasivat jousilla varustettuja luukkuja, oli esiin singahtavia teroittimia. Kuvituskin oli näyttävä; robotinkuvia mustalla pohjalla. Jossain vaiheessa vuotta M huomasi, että kun asetti kuminpalasen erään pienen ponnahtavan luukun päälle, se lensi kaaressa kauas. Eräs kuminpalanen lensi biologianopettajan kaula-aukosta sisään.

Ja siis pyyhekumeja, penaalien ohella. En tiedä mikä tilanne on nykylasten keskuudessa, mutta tuolloin kumi oli statussymboli. Mitä värikkäämpi, mitä oudompi muodoltaan, mitä tujakammin tuoksuva, sen parempi. Käynnit pyyhekumeja myyvissä kaupoissa olivat sydäntätykyttäviä. Niin suunnaton tarjonta, niin valtava valikoima mahdollisuuksia, ei koskaan kahta samanlaista. Keräsimme niitä sen minkä vähillä varoillamme kykenimme (tai sen minkä vanhempamme suostuivat ostamaan), kadehdimme toisten omaa ja toistelimme hyytävää urbaanilegendaa tytöstä, joka täytti huoneensa hajukumeilla ja joutui sairaalaan. Kenties pysyvästi.

Yleensähän nämä koristekumit olivat varsinaisessa pyyhintäominaisuudessaan heikkoja, mutta eihän se haitannut; koulu jakoi kyllä siihen tarkoitukseen varsin toimivia valkoisia tylsiä kuutiokumeja joka vuosi. Muut olivat katsomista, koskemista ja haistamista varten. Minulla oli tajunvievästi tuoksahtava violetti viinirypäletertun muotoinen kumi, mutta vaikka sekin oli hieno, oli todellinen aarteeni pieni elektroniikkapelikumi. Nuo pääasiassa Nintendon valmistamat piipittävät käsipelit olivat melko lailla viimeistä huutoa tuolloin, ja minulla oli sellaista imitoiva kumi. Elektroniikkapelin muotoon stanssatun kumin keskelle oli liimattu muoviläpyskä, joka kumia eestaas heiluttamalla vaihteli kahta epäselvää kuvaa niin, että ruudulla näytti tapahtuvan, hmm, jotain. En koskaan päässyt täysin perille mitä postimerkin kokoisessa pelissäni tarkkaan ottaen oli meneillään, ehkä siinä oli lentokoneita jotka pudottivat pommeja. Ehkä. Mutta eihän se ollut tärkeää. Minulla oli kumi, jossa oli liikkuvaa kuvaa. Luokan ainoa, ja monen, monen muun avoimen kademielen kohde. Olin siitä rajattoman ylpeä, en juurikaan koskaan käyttänyt sitä ettei se kuluisi. Enkä siksikään, että se oli ylivoimaisesti onnettomimmin pyyhkivä kumi jonka olen koskaan kohdannut.

Ja ne kaikki muut tietenkin. Kyniä, viivottimia, vihkoja, tarroja. Kaikissa sama teksti: "Made in Japan", jonka jo tuolloin ymmärsi. Ja toinen yhdistävä tekijä: "Kutsuwa". 90% kaikesta silloin kerätystä koulukrääsästä oli Kutsuwan valmistamaa, ja muistan että minua häiritsi, kun en tiennyt oliko sana tarkoituksella vai sattumalta suomea. Koska nämä tuotteethan jos mitkä olivat kutsuvia. Kaupan hyllyltä ne huusivat ohikulkeville lapsille.


Tätä se oli jo silloin, tavaran suloista viehätystä, varsinkin ala-asteen kolmen ensimmäisen luokan ajan. Vanhemmaksi tultua muut intressit veivät mennessään, eivätkä hajukumitkaan olleet enää muotia kun vuosikymmen päättyi. Vaan onko mitään spesifiä kakkosluokasta? Ehkä. Voisin kertoa luokallemme Tampereelta tulleesta tytöstä, joka oli kaksi viikkoa, ei tutustunut sinä aikana kehenkään ja joka istui sen ajan minun edessäni luokassa. Ajauduin ensimmäisenä päivänä hänen tultuaan nolostuttavaan tilanteeseen aamuvirrenveisuun aikana.

Tai voisihan sitä sanoa maailman epäonnistuneimmasta koulukuvasta, jossa toinen silmäni on puoliksi kiinni ja katsoo alas, toinen kokonaan auki ja katsoo ylös. Toinen suupieli on auki, toinen hymyilee. Näytin hirviömäiseltä idiootilta, vanhempani päättivät etteivät pidä kuvia vaan ne lähetettiin takaisin. Ryhmäkuvassa sentään olen itseni. Pitkäkaulainen pyöreäposkinen poika olemattoman lyhyissä hiuksissa, onnellinen pilke silmässä.

Swollen angels

Toistanko itseäni jos Toistanko itseäni jos kerron, että kuten toissamaanantaina, päädyin tänäänkin hyvässä uskossa toveripiirini seuraksi Assarille edukkaalle opiskelijalounaalle, johduin sieltä kahvikupilliselle opiskelijakahvilaan yliopiston päärakennukseen, sieltä yhdelle, no kahdelle, baariin, sieltä mäykällä varustettuna yksityisasuntoon? Toistanko itseäni jos

Toistammeko itseämme jos Toistamm

Tois

T



Ehkä on parempi siteerata pitkästä aikaa kotimaista populaarimusiikkia, koska tähän tilanteeseen on paljon sellaista mikä sopii:



"Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa
rima pysyy paikallaan kun riman alittaa"

(Juice Leskinen: Aamu alkaa a:lla)



"Hän taas laittoi kortin jostain, tarkoitus kai opiskella,
taitaa jäädä luvut kesken, ravintolat houkuttaa.
Tyhjä pää - jälkeen jää tuskin mitään pysyvää.
Niin kylässä puhuttiin."

(Absoluuttinen Nollapiste: MOVALNF)



"Nuoria lahoavia puitakin tarvitaan
ravitsemaan muita nuoria puita"

(Limonadi Elohopea: Liekkimaja)

Pyörähdys

Kun jaksaisi ylläpitää tietoisuutta siitä, että uhratessaan aikaansa kirjallisuudentutkimukselle on tekemässä jotain merkityksellistä. Enkä tarkoita tätä siten, että minulla olisi jokin syvältä kumpuava pakottava tarve tehdä jotain merkityksellistä; lähinnä minulla on tarve olla tekemättä mitään tarkoituksenmukaisen merkityksetöntä.

Joskus tuntuu siltä kuin roikkuisi lipsuvalla sormiotteella huikeissa korkeuksissa rautatiesillan poikkipuusta raiteiden välissä. Alhaalla kuohuu koski terävien kivien ympärillä, niin kaukana että sen jyminää tuskin kuulee. Ja tietenkin sitä siltaa pitkin menee juna, kilometrien pituinen, kenties päättymätön. Se louskuttaa eteenpäin kiireettä ja siinä roikkuessa ovat voimat käyneet ensin vähiin, sitten loppuneet. Tekee mieli päästää irti, koska - no, sattuu tietämään ettei se juna pääty koskaan. Että voi yhtä hyvin säästä itseltään piinallisen roikkumisen siinä junan alla ja antaa mennä. Jos sattuu hyvä tuuri putoaa hassusti ja saa tyylipisteitä.

Habermas

Pari visuaalista huomiota.

Ensin kerron, että ostin taannoin uuden tervashampoopullon edellisen lähes tyhjennyttyä. Tiedän, tämä kiehtoo teitä. Haircut on out, hairwash on in. Asetin uuden pullon shampookoriin ennen kuin olin ehtinyt heittää vanhan pois, ja tein häkellyttävän huomion. Pullon kyljessä olevaa kuvaa oli muutettu! Mutta vain pikkuriikkisin yksityiskohdin... katsokaa vaikka:



Vasemmalla oleva pullo on vanha, oikealla uusi. Ensimmäiseksi huomioni osui kuvan keskipisteessä tönöttävään tönöön; se näytti sekä leveämmältä että korkeammalta, mikä mittauksen jälkeen paikkansapitäväksi osoittautuikin. Kyse on noin parista millistä kumpaankin suuntaan, mutta ero on silmin havaittava (paitsi tuosta kuvasta...) ja peräti merkityksellinen siis. Vasta tämän jälkeen huomioin mökin molemminpuoliset pensaat. Niitä on siirretty selvästi vasemmalle, niin että suuri pensas on kadonnut kuvan reunan taakse ja pieni tullut kokonaan näkyviin; suuren pensaan ja talon vasemmanpuoleisen seinän väli on myös kasvanut merkittävästi. Mielestäni vanha kuva on pensaiden suhteen paremmassa tasapainossa, mutta tähän radikaaliin muutokseen on täytynyt valmistaja Cederrothilla olla jokin syy. Ja sitten joutsenet. Niiden koko on pienentynyt niin, että isommatkaan joutsenet eivät enää seilaa talon seinän editse. Tämä vähentää kuvan kolmiulotteisuutta, mutta kieltämättä näyttää nyt vähemmän sekavalta. Pienet joutsenet ovat muuttuneet vallan pikkuruisiksi, söpöiksi aivan. Niiden alla oleva veden määrä on sekin vähentynyt.

Maailma muuttuu, niinhän sitä sanotaan. Kenties tämä uusi etiketti nyt vastaa paremmin 2000-luvun ihmisen visuaalisia tottumuksia. Minä ainakin pullon ostin, täytyyhän senkin jotain kertoa.

Toinen juttu. Kun kerran valitsin PMMP:n albumin Kovemmat kädet viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi levyksi, alkoi melkein hävettää, että se on itselläni kopioituna hyllyssä. Rumat valkoiset kannet ilkkuivat öisin; varsinkin nyt mennyt aikamuoto on oleellinen. Eivät nimittäin ilku enää. Ja vaikka mieli tekisikin kyseisen levyn alkuperäisistä kansista jotain kaunista sanoa, niin en millään keksi, eivätkä ne yhtä hienot voisi missään tapauksessa olla kuin nämä tänään askartelemani:



Ilmaisjakelulehtien kansikuvia ja varta vasten tähän tarkoitukseen ostettu liimapuikko. Askartelu on kivaa.

Paitsi ettei.

These things don't really matter... they countermatter

Olin käänteentekevässä taitepisteessä, elämäni saranakohdassa jos näin voi sanoa. Kaivoin paperinkeräyslaatikkoni pohjalta esiin äänestysoikeuslappusen ja otin sen mukaan reppuun lähtiessäni kaupungille. Edellisestä äänestyskerrasta oli yksitoista vuotta, mutta nyt oli alkanut tuntua siltä, että jotain oli tehtävä. Median yksimielinen Niinistö-hehkutus oli saanut sellaiset mittasuhteet, että vaikka se minulle poliittisessa mielessä onkin aivan sama kuka siellä keulakuvana häärii, alkoi Saulin itseriittoinen virne mediapamppukavereidensa julkaisuissa ärsyttää ja ihan sen varjolla päätin käydä heittämässä ennakkoääneni Tarjalle.

Äänestyspaikan ovella ilmestyi takaraivooni ääni, joka ivasi minua marionetiksi, joka tekee juuri sitä mitä järjestelmä hänen haluaakin tekevän. Tuskastuin. Hetkeksi olin ajautunut juuri sen harhan valtaan, että yhdellä äänellä olisi merkitystä. Käännyin ovelta takaisin, en jaksa tällaista, kaikella ne ihmistä kiusaavatkin. Olo on nyt jälleen kevyempi. Perkeleen vaalit.


Perjantaina minua heitettiin saunalla, kun vuoron varannut poistui kaupungista ja kysäisi että kelpaako. Ja minullehan sauna kelpaa aina. Jos voisin, asuisin saunassa. Ainaisessa löylyssä. Aina lämpimässä, ei enää koskaan kylmyyttä, ei pakkasta. Jumaloin saunaa enemmän kuin mitään. Sauna on neroutta, parasta maailmassa vailla kilpailijoita, Pentti Linkola ei ole missään asiassa ollut niin väärässä kuin kerettiläisessä saunavastaisuudessaan, ja hän sentään on väärässä varsin monessa asiassa.

Lämpötila on toista viikkoa kestäneiden murhalukemien jälkeen noussut niin, että tänäinen viiden asteen pakkanen tuntui lämpimältä. Masentavaa. Miksi on jo vuosikaudet lupailtu kasvihuoneilmiötä kun mitään ei kuitenkaan tapahdu? Missä ne lämpimät talvet viipyvät? Haloo?


Viime viikon osuvimmasta viisaudesta vastasi Marimba: "On syytä pitää silmällä autoja, jotka ilmestyvät näkökenttään lukkojarrutuksella."

Allekirjoitan.




Liite 1: Hidas räjähdys ei ole hiipunut! Se vain eläytyy nimeensä. Tänään kannattaa taas vilkaista.

Liite 2: Edellisen kirjoitukseni päähenkilön aiemmista vaiheista, jos niitä voi sellaisiksi kutsua, kiinnostuneet halunnevat tuskin tutustua hänen iloisten seikkailuidensa osiin 1, 2 ja 3.

Ohikulkumatkalla(tai "Arvaa kuka palasi?")

Kaksiossa oli harmaata, vaikka kaihtimet olivat ylhäällä. Se johtui maisemasta, sen Terkkis oli jo vuosia sitten ymmärtänyt. Pelkkä mullanharmaa pelto, ja sillä oli voima imeä kaikki taivaasta tuleva valo vuodenajasta riippumatta. Pellon yli kävi tuuli, paljon muuta ei näkynyt, oli loppusyksy ja taivaskin harmaa, aurinko nousi itsekseen jossain pilvien takana.

Terkkis oli saanut asunnon työpaikan mukana, ja vaikka työpaikka oli saman tien mennyt, oli kämppä jäänyt, pienen, joskus ehkä merkittävänkin, kaupungin kerrostalolähiössä. Niin pienen kaupungin, ettei olisi luullut olevan koskaan tarvetta rakentaa sen keskustasta kauemmas lähiöitä, mutta niin oli silti tehty. Harmaita kolmikerroksisia taloja muutama vierekkäin, sen verran kaukana toisistaan, että tuuli pääsi niiden välissä vinkumaan, lähiössä tuuli aina. Pellolla ei ollut tuulensuojaa.

Ikkunastaan Terkkis näki puolen kilometrin päässä ohikiitävän pikatien, kaksi autohallia, toinen tyhjillään, ja halpamarketin, sielläkin oli loppuunmyynti. Taivaanrannassa oli metsää, kaikkialla muualla aamuhuurteen harsoamaa savista peltoa, ei enää vuosiin kovin aktiivisesti viljeltyä. Terkkiksen työpaikka ei ollut ainoa pikkukaupungista kadonnut. Joskus mieli palasi kotipitäjään, mutta ei sinne ollut rahaa palata. Työttömyystuella maksoi vuokran ja joi kaljan toisinaan.

Taas oli sellaiseksi päätetty päivä, suurin osahan niistä alkoi olla. Ei pakkasta paljoa ollut, mutta tuuli viilsi lihan läpi luuhun, ja siksi Terkkis pukeutui talvitakkiinsa lähtiessään ulos. Asunto oli toisessa kerroksessa, kaikuvat portaat pihaan ja tielle, kaksi kilometriä ison tien vartta kaupungin keskustaan, joka oli pieni. Rekkoja ajoi ohi suurempiin määränpäihin matkalla, muita ei näkynyt. Terkkiksellä ei ollut koskaan ollut paikkakunnalla montaa ystävää. Työaikoina muutama, mutta niistä vuosista ei ollut kukaan pysyväksi jäänyt. Sitten kolme tai neljä, nyt jo pitkään enää yksi, Repe. Matkahuollon baarissa heidän yhteinen nurkkapöytänsä pitkine keskusteluineen oli ainoa jäljellä oleva turvapaikka siltä pahaatekevältä yksinäiseltä harmaalta, joka hitaasti ryömien lähestyi joka suunnasta, Terkkis ja Repe sen molemmat hyvin tunsivat.

Kaupunki näytti kuolleelta, vaikka oli arkipäivä ja sekin pitkällä. Ei kellään ollut juuri asiaa niihin muutamiin vaate- ja kukkakauppoihin joita jäljellä oli, ruoka ostettiin automarketeista, kahviloita ei ollut. Terkkis käveli linja-autoasemalle ja baari oli hetki sitten avattu. Ajoituksen hän oli kauan sitten oppinut. Sisältä tulvahti tuttu tuoksu ja lämmin ilma, radiossa juuri sen lajin iskelmää joka olisi kostuttanut silmää jos ei olisi ollut jo aikuinen mies. Terkkis tilasi sormea heilauttamalla oluen, jonka samantien sai. Asiakkaita ei ollut, nurkkapöytäkin vielä tyhjä.

"Jokos kuulit", baarimikko kysyi. Terkkis katsoi tätä hämmästyneenä. Ei ollut koskaan mitään kuultavaa, koska jäljellä ei ollut sen paremmin ketään jolta kuulla, kuin mitään, mikä olisi enää koskettanut. Hän hymähti. Radiossa kappale loppui ja tilalle tulvi paikallismainoksia.

"Repe löydettiin kotoaan eilen illalla", baarimikko jatkoi. "Kattokiikkuun oli mennyt. Naapurin kakarat oli ikkunasta nähneet sen roikkuvan, siitä tiedettiin mennä sisälle."

Terkkiksen ilme ei muuttunut. Hän raahautui nurkkapöytään, istui alas ja eteensä katsoen joi olutta. Tuopin puolivälissä hän nousi ja sanaakaan sanomatta poistui baarista, jonne ei enää palannut. Tupakkataukoa viettänyt pikavuoron kuljettaja kertoi myöhemmin, että Terkkis oli ollut silminnähden peloissaan ja hänen askeleensa oli pahasti horjunut.

Variaatioita virheistäeli "Hihaani tarttui meemi"(tai "Taipumus on helpoin puolustus")

Jaa, miksen tosiaan viettäisi iltapäivääni vastaamalla meemiin, johon näyttävät tämän vasta tuskin puoleen ehtineen päivän aikana osallistuneen kaikki kykenevät. Benrope nasautti, ja Jani vain hetkeä myöhemmin, ja ties ketkä vielä ehtivät, he myöhästyvät.

Niin siis viisi omituista tapaansa pitäisi kuulemma paljastaa. Katsotaanpa.

1. Olen kykenemätön heittämään mitään piirtämääni pois. En henno heittää paperinkeräykseen ainuttakaan sellaista vaikka mitenkin turhaa luentomuistiinpanoa tai opintomonistetta, jonka reunaan olen piirtänyt outoja hahmoja tai kuvioita. Täytyyhän niillä kaikilla olla jokin tärkeä merkitys, koska ne ovat minun käteni kautta tähän maailmaan tulleet. Piirtäminen on minulle läheisin tapa tuoda päänsisäistä maailmaa ulos. Kirjoitetun tekstin kanssa en ole yhtä tarkka, vaikka melkein olenkin.

2. Kirjoittelen uniani ylös. Olen aloittanut sen jo pikkupoikana, mutta järjestelmälliseksi tapa muodostui, kun huomasin, että tietokoneelle unet saa ylös tarkemmin, pidemmin ja nopeammin. Tämä(kin) tapahtui vuonna 1996. Unien ylöskirjoittaminen aiheutti niiden ennestäänkin hyvän muistamisen kasvamisen älyttömiin mittoihin, ja kun aluksi koin ehkä yhden unen kuussa niin tärkeäksi ja niin hyvin muistetuksi, että se piti kirjoittaa muistiin, naputtelin niitä koneelle aktiivisimpina vuosina 98-99 ainakin kerran viikossa. Pitkiä, pitkiä unia. Nyttemmin tahti on taas hijentynyt ajanpuutteen vuoksi, mutta edelleen jatkan tätä tapaa. Uneni ovat tällä hetkellä kolmessa rtf-muotoisessa tiedostossa, joiden yhteiskoko on nelisen megaa. Siis neljä megaa raakatekstiä. Se on melko paljon. Karkeasti arvioiden noin kymmenen romaanikäsikirjoituksen verran. Aina silloin tällöin innostun lukemaan vanhoja unia. On kuin lukisi hienoimpia hetkiä jossain toisessa maailmassa elämästään elämästä.

3. Lasken päässäni asioita koko ajan. Yleensä lasken eri sanojen kirjaimista muodostuvia numeerisia arvoja yhteen (esim. U+G+U+S = 21+7+21+19), tai ellen tee tätä, lasken asioita kahdeksaan asti. Tämä ei ole erityisen tietoista tai edes kovin pinnalla ajatuksissa. Koko ajan se on kuitenkin käynnissä, taukoamatta, jossain taustalla.

4. Katselen Päivien viemää Neloselta aina jos olen kotona sen lähetysaikaan. Tämä on ehkä outoa etenkin siksi, etten juuri katso tv:stä enää muuta. Enää en sentään pyri tarkoituksella kotiin kyseisen saippuasarjan alkamisajaksi, kuten vielä vuosi sitten.

5. Uskon ettei kukaan koskaan muista minua silloin kun ei ole konkreettisesti tekemisissä kanssani.

Pitkä lounas

Lounas oli sovittu kello yhdeksi ja joukkomme kerääntyi paikalle kuin kivien alta ryömivät eläimet, ihastuttavan kauniit liian monin tavoin määritellä. Katsohan: on tärkeää voida vähintään kerran viikossa kokoontua jonnekin, jossa voi ruuan tasosta valittaa espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden huutaessa naapuripöydässä kuin se pöytä olisi tulessa, ja he ehkä sen mukana, tietenkin, välimeren ilmasto on hikinen.

Cafe Niinistön läsnäolosta huolimatta jatkoimme kahville kauemmas Hämeenkatua. Mitä näkyi paitsi runebergiläisiä, joillakin lautasilla. Ei tulevaisuutta ainakaan, eikä toisaalta mitään pahaa siinä. Tietenkin siinä vaiheessa oli vielä tarkoitus olla produktiivinen. Päivä oli melkein alkanut lounaalla, melkein kuin ei mitään olisi ollut ennen sitä, ja katsohan: ei ollutkaan, juuri kellekään. Olisi hämmästyttänyt miten vähän oli saanut aikaan ellei se olisi ollut niin toistuva tapa.

Kahvihetkemme jälkeen oli kriittinen vaihe. Lähteäkö luennolle, tosin vain kahdelle meistä tämä, minä heissä, vai kotiin työn pariin, ehkä muualle? Kuinka olla, sijaitsimme juuri siinä, missä Vanhan Portin, tuon mainion kapakan, seireenilaulu kadun toiselta puolelta kahvilan ikkunoihin kävi meitä kutsuen. Vain hetken se kesti... sillä vaikka viikossa on vain yksi luento, onko mieltä edes yrittää valita mennäkö sinne vai viettääkö hyvässä seurassa hetki tuopposen ääressä? Ei sellaista valintaa pitäisi ihmisen edes harkita. On asioita, joiden tekemättä jättäminen voi olla vain väärin.

Baarissa tarkastelimme itseämme ja maailmaa kuin juuri ne kunnolliset ja tietävät ainakin joita olemme. Ilta laskeutui, joukkomme harveni, lopulta vain neljä jäljellä. Kaupan kautta suunta Uguksen matalaan majaan, mäyräkoira ja paljon ruokaa, kaikkihan tämän reseptin tuntevat.

Kaksitoista tuntia alkamisensa jälkeen lounashetkemme päättyi, ja vaikka joskus iltapäivällä ehkä saattoikin mielessä kaihertaa se, että päivän aikana ei mikään taaskaan edennyt, oli se myöhemmin, melko pian silti, kadonnut sen tunteen alta että on enemmän kuin vähän olemassa, enemmän kuin vain työtä tai vaateita. Humanistiset alat vaativat ihmistä olemaan ihminen, ei työ, ei aikataulu, jos minä jotain katuisin myöhemmin olisi se käyttämätön tilaisuus, jokainen erikseen.

On osattava olla itseltään vaatimatta enempää kuin voi, ja toisaalta asetettava tavoitteensa sinne minne tietää pääsevänsä, missä tunnistaa olevansa hyvä.

Ja kaikki paha häipyi

tuuleen.

Koskaan ja tänään

Kunpa joku erottelisi sanat kuvista, ihmisen tarinasta. Persoonan erilleen siitä fiktiosta, jonka persoonsa itse on ympärilleen luonut. Tämän tehdessään joku muistuttaisi ihmistä siitä, mitä tämä on joskus ollut. Muistuttaisi, että ihminen on muutakin kuin tehdenluotu kokonaisuus.

Perjantaita vietimme jälleen baaritunnelmissa, voi meitä. Vaan hilpeydessä oli haikeutta, kyseessä Jonin lähtötilaisuus, mies vaihtaa maata, taas! Levoton sielu kaiketi. Uhkaa näköjään bloggaamisestakin laistaa, saasta vieköön.

Eiku totta puhuen meillä oli ihan kivaa, katsokaa vaikka:




Siinä Joni (vas.), Ugus ja Marimba, kolme iloista rosv bloggaajaa. Kuvan otti Cordelia, thanks. Se on pienenä ja tummana tuossa siksi, ettei meitä tunnistettaisi kadulla. Taustalla näkyvät henkilöt eivät liity kuvan esittämään tilanteeseen muilla tavoin kuin että joutuivat kuuntelemaan juttujamme, joista, korostettakoon, tietenkin vastasivat etupäässä muut kuin nämä kolme kuvattua. No, ammattilainen ei koskaan sylje ja niin edespäin.

Muu viikonloppu on mennyt menemättä. Voi miten minua väsyttää moni asia. Haluaisin lepattaa yöt kynttilänliekin ympärillä. Olla olemassa siinä valossa, sitä varten, sen kautta, palaa siinä pois.

Vavahduksia hienomekaniikassa

Jos olisin elänyt 1800-luvun alussa - ja varmaan olenkin, vaikken nyt ala sitä sen tarkemmin spekuloimaan - olisin ollut luddisti. En kerta kaikkiaan siedä teknistä kehitystä juuri millään alalla. Ennen oli aina paremmin; ja tämän saa tatuoida otsaani (tai ei sittenkään). Olen vastustanut kaikkia teknisiä uutuuksia koko pienen ikäni, ja tuntenut periksiantamisesta johtuvaa masennusta aina kun lopulta sittenkin olen päätynyt jonkin aiemmin kieltämäni vimpaimen käyttäjäksi.

Kännykät? Vielä vuonna 1998, kun yhä useammat ihmiset ympärillä alkoivat jo kyseisen vempeleen kanssa käyskennellä (kesällä 1998 oli tv-mainos, jossa toitotettiin että nyt 50% suomalaisista omistaa matkapuhelimen), minä julistin pyhästi, tai oikeastaan minä vannoin etten koskaan, koskaan omistaisi kännykkää. Koska mihin hemmettiin minä sellaista tarvitsisin? Vielä saman vuoden puolella vanhempani ostivat minulle sellaisen, ja mikäs siinä, kiva pelihän se. Mutta vasta viime vuosina, tarkalleen kesällä 2004, aloin kantaa sitä mukanani poistuessani kotoa. Sitä ennen se ei koskaan liikahtanut milliäkään yöpöydältäni. Pitkään jaksoin taistella ainaista tavoitettavuutta vastaan.

Cd-soittimen kanssa siirtymä oli nopeampi. Olin hieman hämmentynyt, kun keväällä 1996 sain sellaisen lahjaksi - en millään keksinyt, mitä olisin tehnyt sillä. Musiikki ei ollut milloinkaan kiinnostanut minua. Siinä missä koulutoverit ympärilläni olivat edelliset 12 vuotta puhuneet bändeistä ja kuunnelleet teiniahdistuksessaan metallia kovalla, minä en kiinnostunut musiikista. Cd-soittimen myötä ajattelin tutustua, mutta en tiennyt mitä olisin ostanut. Olin 19-vuotias, enkä ollut koskaan kuunnellut musiikkia, en tiennyt oikeastaan mitään artisteja. Syöksyin pää edellä tuntemattomaan maailmaan, tilailin suunnattomia paketteja levykaupoista kerran kuussa (lähinnä 70-luvulla julkaistua progea, koska enhän halunnut ostaa mitään valtavirtaa kiinnostavaa) ja olin uuden ilmiön vallassa. Ah, musiikki. Edelleen voimavarani. Olen tavallaan hyvin kiitollinen siitä, että se tuli elämääni niin myöhään. (olisi pitänyt muistaa ehdottomasti lisätä tämä taannoiseen kirjoitukseeni vuonna 1996 tapahtuneista elämänmuutoksista) Tuskin musiikkimakuni olisi kehittynyt nykyiselleen jos olisin viettänyt teinivuodet kuunnellen niitä samoja kiss-wasp-dioja kuin kaikki luokkakaverit. Hyh.

Laajakaistaverkot? Nettiyhteydet kotona? Noin puoli vuotta ennen kuin hankin itselleni sellaisen, olin sitä mieltä, että se olisi maailman turhin ajatus. Kuka keksii tekemistä internetissä niin paljon, että siihen ei riittäisi päivittäinen puolituntinen yliopiston tietokoneluokassa? Tässä asiassa olen selkärangattomuuttani aivan erityisesti harmitellut.

Dvd-levyt? Who cares. Olen edelleenkin hiukan kahden vaiheilla. Varsinaisesti en ole itse hommannut dvd-soitinta, mutta tietokoneessani on sellainen silti. Onhan se ihan näppärä, kai. Mutta vanha kunnon vhs peittoaa mokoman hienostelijan mennen tullen. Ai miksikö? Koitapa nauhoittaa hyvä tv-sarja dvd:lle jos olet illalla jossain muualla kuin kotona. No, koitapa! Ja väitetyistä kuvan- ja äänenlaadun eroista en ole ainakaan sanottavasti vielä päässyt nauttimaan. En tarkoita ettäkö näkemieni dvd-elokuvien laatu olisi jotenkin huono, vaan sitä, että eihän noissa ikivanhoissa vhs-nauhotteissakaan ole edes satojen katselujen jälkeen huomannut mitään ongelmaa. Ihmiset ovat niin pirun vaativaisia nykyään.

Muutamisen vuotta sitten vannoin myös pyhästi (jopa pyhemmin kuin käynnyköistä) että digiboksia en ainakaan koskaan, koskaan ikinä!! hankkisi. Mihin ihmeeseen minä sellaista tarvitsisin? En käsitä lainkaan.

Jokunen vuosi sitten vastustin vielä digikameroitakin. Turhanpäiväistä pelleilyä ja huonolaatuisia kuvia, tuumin. Kuvien laatu on toki parantunut, ja kaikkiaan kameroiden toiminnot myös. Silti, nyttemmin kyseisen laitteen omistajana, on olo hieman epävarma. Kuvaus arkipäiväistyy, jopa latistuu. Ennen oli jotain juhlallista siinä, että kuukauden-parin välein sai maksua vastaan pussillisen uusia kuvia. (jos oli ahkera kuvaaja) Nyttemmin kovalevy täyttyy sadoista ja taas sadoista otoksista... minne nekin kaikki päätyvät? Digitaivaaseen? Jotenkin masentaa. Ääh.

Jos minulla joskus on lapsi, pidän hänet erossa kaikesta tästä. Hän saa elää aitoa maalaiselämää, ja hänestä tulee aikaansaapa ja omillaan pärjäävä. Hän ei jumaliste pääse lähellekään tietokonetta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä.

"Isi?"

"No mitäpä."

"Minä näin eilen elokuvassa kirjailijan, se oli samannäköinen kuin sinä. Silläkin oli pitkä parta ja se kulki ihan kumarassa."

"Sepä kiva."

"Mutta arvaa millä se kirjoitti! Tietokoneella!"

"Elokuvat eivät ole totta, lapsi hyvä."

"Eikö tietokoneita siis sittenkään ole?"

"Ei tietenkään. Ne ovat vain elokuvantekijöiden keksintöä. Sopii miettiä mitä he ovat tarkoittaneet kehitellessään tällaisia kummia laitteita elokuviinsa. Ja mitäs me muuten on sovittu siitä tv:n katselusta?"

"Mitä? Onko ohjaajan aikomuksilla siis sittenkin merkitystä? Onko tämä tulkittava niin, että Wimsatt ja Beardsley eivät sittenkään tienneet mistä puhuivat kirjoittaessaan intentioharhasta? Minusta ei pitäisi poislukea sitä mahdollisuutta, että kyseessä on vain elokuvan sisäistekijän näkemys siitä, millaisin välinein kirjailija kirjoittaa. Ohjaaja heijastelee aikansa yhteiskuntarakenteita."

"Öh, niin."

"Ja eikö sinullakin isi ole tietokone?"

"Ei tietenkään, minulla on vain hyvin hiljainen kirjoituskone. Menehän nyt leikkeihisi. Tai mene vaikka auttamaan äitiä, se raivaa kaskea alarinteessä."

"Joo isi!"

Hei yks juttu muuten

Turussa vaalimainokset kiinnitetään aina siltojen kaiteille niin ettei kaupungin itäpuolelta länteen (tai toki halutessaan myös päinvastoin) siirtyessään koskaan vaalien alla näe sitä miellyttävää avaruutta, joka Aurajokea pitkin avautuu kumpaankin suuntaan, vaan sen sijasta joutuu lähietäisyydeltä katsomaan ällöttävän tekoiloisia hymynvirneitä, hyi saasta. On siinä tietenkin aikaa tehdä havaintojakin niistä julistetaiteen epämerkkiteoksista. Päivät kun joka tapauksessa kuluvat aina siihen, että tallaa siltoja pitkin. Puolelta toiselle. Pakkomielteisesti.

Tuomiokirkkosillalla oli Halosen kasvot riivitty riekaleiksi joka julisteesta. Minun on tehnyt mieli tehdä sama jo useamman päivän ajan, koska tänne ylioppilaskyläänkin Haloskat ehtivät ensimmäisinä tolppiin ja yksi paistaa minun ikkunastani sisään. Onneksi joku oli tänään käynyt potkaisemassa sen hankeen ettei itse tarvinnut alkaa harjoittaa fyysistä tointa. Niinistön julisteita näkee pahoinpideltynä huomattavasti vähemmän; sen sijaan ne on ainakin täällä Turussa useista telineistä kokonaan poistettu. Pätevä ratkaisu sekin, eikä ihan tylsäksi voi Vanhasen vastustajiakaan tämänpäiväisen perusteella nimittää. Kantimistaan irrotetun julisteen yläosassa oli krokotiilin hammasrivistön kokoinen haukkausjälki, joka vei mukanaan muun muassa silmät. Jäljelle jäi se valkoiseksi photoshopattu hammasrivi, joka sitten oli asetettu maahan valaisintolpan nojalle niin, että tolppa oli juuri siinä syvälle kasvoihin uppoavassa puremajäljessä. Jos ei olisi kamera ollut repun pohjalla ja jos ei olisi satanut kaatamalla vettä olisin äsken ottanut siitä kuvan.

Olen itse kahden vaiheilla vaalitoimintani suhteen. Joko vetelehdin vaalipäivänä lämpimästi kotioloissa tai sitten käyn sutaisemassa lappuun Hautalan numeron. Hän on joka tapauksessa ainoa koko joukosta, jolla on piristävän poikkeavia näkemyksiä siitä, mitä presidentti-instituutioon 2000-luvulla kuuluu. Muut ovat sitä tasaisen harmaata massaa kaikki tarjasaulivanhaset, eikä sitä hassuilla mainoslauseilla paljon paranneta.

Pitkällisiä raskaita huokauksia.

Se iskee

Olet nostanut jalkasi kirjoituspöydän kulmalle, ottanut rennon asennon pahasti narahtelevassa konttorituolissasi, edessäsi on kupillinen höyryävän kuumaa darjeeling-teetä, stereoissa Office building. Laavalampussa punainen hyytelö vyöryy hiljalleen ylös ja alas.

Olet asettunut läppärin ääreen kuten monina muinakin vastaavina iltoina. Auki on neljä ohjelmaa; Word, kuvakansio, sekä kaksi Firefoxia, joista toisessa yliopiston sähköposti ja toisessa Blogger, jolla kirjoitat päivitystä otsikolla "Se iskee". Kello on 22.56, on sunnuntai tammikuun kahdeksas.

Ja sitten se iskee. Tajuat muistavasi asioita, joita et ole koskaan kokenut. Huomaat kirjoittavasi sanoja, joita et ole koskaan ennen kirjoittanut: kardaaniakseli. Osoitteessa Yo-kylä 13 sijaitseva kahdeksantoista neliön yksiösi tuntuu väärältä, sen seinät voisivat olla lasia, uskot näkyväsi kaikkialle ja se pelottaa sinua. Videon kello näyttää nyt 22.59, menikö edellisten rivien kirjoittamiseen todella kolme minuuttia? Onko mahdollista että olit välillä muualla?

Selaat kuviasi, joita varten olet aiemmin päivällä perustanut Flickr-sivuston, mutta ne näyttävät vierailta. Et muista tilanteita, maisemat ovat outoja. Kirjoituspöydälläsi on neljä lähes loppuun palanutta kynttilää, kaksi kameraa, puhelin. Vain näitä käyttämällä sinun pitää päästä pois yksiöstä seuraavien viidentoista minuutin kuluessa. Puhelimen akku on lähes tyhjä, etkä voi ladata sitä. Kenties olet hukannut laturin, kenties se on viety sinulta tarkoituksella pois. Et voi tietää.

Huomaat, ettet muista nimeäsi. Ylläsi olevassa vaaleanharmaassa college-puserossa lukee "High Study, American student, Campus lifetime". Et ole varma oletko Yhdysvalloissa, ainakaan et kirjoita englanniksi.

Levy on edennyt yhdeksänteen kappaleeseensa, After the slaughter. Mietit, onko se vihje. Juomasi tee ei maistu hyvältä. Seinällä on kuvia kissoista, joita et tunnista. Sekin saattaa olla vihje. Kuulet hiljalleen nakuttavan äänen, jonka tajuat olevan ajanottolaite. Lihaksissasi tuntuu välillä nykäyksiä, aivan kuin suuri valkoinen nuoli tökkisi sinun selkääsi. Kuuluu klikkauksia.

Kun riisut silmälasisi, huomaat näkökenttäsi vasemmassa yläkulmassa pistelaskurin, oikeassa pienen punaisen x:n.

Kouristelet kauhuissasi. Viimeisillä voimillasi muutat aamulla Aurajoen rannalla ottamasi kuvan blogisopivaan muotoon Office-paketin photoeditorilla. Lisäät sen päivityksesi loppuun. Kello on 23.11, sinulla on aikaa muutama minuutti. Levyn viimeinen kappale soi. Et voi tietää ehditkö ajoissa. Hiirikätesi kramppaa.

Elämää höps

Panin merkille, että nyt alkanut vuosi päättyy kuutoseen. Viimeksi kun kävi näin, tapahtui kaikenlaista. Huomasin ensin yhden asian. Sitten toisen, lopulta kolmannen ja neljännen. Mitenköhän kaikki jotenkin keskeiset jutut osuivat vuoteen 1996? Ehkä silloin, jaa no ei mitään.

Joka tapauksessa: vuonna 1996 minä muutuin koiraihmisestä kissaihmiseksi. Tai miten se pitäisi paremmin sanoa, en oikeastaan koskaan ollut koiraihminen, vaikka meillä oli kotona ollut yksi koira josta olin tykännyt ihan hirmuisesti. Se oli edellisenä syksynä mennyt edes, ja talo oli tyhjä. (asuin vielä lapsuuskotona) Silloinen työnantajani vihjasi, että hänen kotonaan olisi kissa juuri poikinut isohkon pentueen ja sieltä saisi valita. Itse olin kahden vaiheilla pitkään. Tiesin etten asuisi kotona enää kauan enkä haluaisi jättää vanhemmille päivittäin ulkoilutettavaa koiraa riesaksi. Toisaalta ei tehnyt mieli koiraa muutenkaan, koska oli jo ollut koira eikä sitä halunnut korvata. Ongelma oli se, että vihasin kissoja. Tai niin olin ainakin aina kaikille väittänyt. Oikeasti en vain ymmärtänyt, ja mitä parikymppinen maalaisnuori ei ymmärrä, hän uskoo vihaavansa. Menimme käymään, näin pentueen, olin sekunnissa myyty. Kuusi surkeaa rääpälettä inisi emon suojissa, yksi energiapommi juoksi ympäri puulattiaa tassut naputtaen töpsis töpsis. Se asettui sydämeeni samalla hetkellä, Aleksi, minun tyttöni. Niin olivat kissat suloisia että päätimme yhden sijasta ottaa kaksi. Toiseksi sellainen keltainen rääpäle, joka pelkäsi kaikkea. Nyttemmin se on tuo äijien äijä, kuusi kiloa pelkkää lihasta ja hartiaa, maailman suurisilmäisin öykkäri, rakastettava Kafka. Voi, kymmenen ne jo kesällä täyttävät. Ei uskoisi. Ne ovat onnellisia siellä maalla.

Niin ja vuonna 1996 syyskuussa minä piirsin ensimmäisen sarjakuvan, jossa kummallinen tikku-ukkometamorfi nimeltä Höpö-Pena asteli näyttämölle. On ehkä kolme ihmistä kaikkiaan maailmassa, jotka ymmärtävät, että Höpö-Pena on enemmän kuin strippisarjakuva. Se on elämänfilosofia. Kun minulla on ajatus maailman toiminnasta, minä piirrän uuden jakson.

Marraskuussa 1996 minä avasin kotiin nettiliittymän ja sain elämäni ensimmäisen sähköpostiosoitteen. Siihen aikaan varsinainen www-surffailu oli vähäistä. Vietin aikaa purkeissa ja uutisryhmissä, kävin novellinmittaisin tekstein sähköpostikeskusteluja. Modeemi kiljaisi aamuöisin aina kun teksti oli valmis lähetettäväksi. Kissanpennut häärivät näytön ympärillä, yrittivät napata kursoria kiinni.

Ja marraskuussa 1996 keksin että kirjoittaisin kirjan. On niitä sittemmin valmistunut useampikin. Toisinaan lähettelen niitä kustantajille. Kymmenen vuotta pöytälaatikkokirjailijana. Kuka muu jaksaisi? Enkös osoitakin harvinaista luonteenlujuutta. Mikä luuseri.

Voi olla että myös vuonna 1986 tapahtui kaikkea merkittävää, mutta en minä nyt jumankoiso kahdenkymmenen vuoden taakse mitään muista. Todennäköisesti luin silloin ensimmäisen Ryhmä-X -lehteni. Oli sekin menoa.

Mitähän tänä vuonna tap

Edetä vuosirenkaissa kuivahtamalla sileäksi

Ajattelin, että kun nyt on taas se aika vuodesta, että kun kalenteri päättyy uuteen numeroon, tai ei kalenteri niinkään, ei se mikä se on kokonaisuutena, sivuille painettu pikemminkin, "otsikko", voiko sitä sanaa käyttää, viisikymmentäkaksi viikkoa taas edessä, mutta takana, tai mitä minä nyt sanoisin, tapana on ollut juhlistaa kaikenlaisia merkityksettömiä virstanpaaluja.

Sähel sähel. Raks!

Vuoden levyt:
Eihän minulla köyhänä ole ollut paljon varaa ostaa enää musiikkia. Kaikkiaan cd-kokoelmani karttui 35 äänitteellä vuoden mittaan, niistäkin puolet poltettu mikä mistäkin, vain vähän mitään uutta, vanhempi on halvempaa ja usein kiinnostavampaa. Sen verran olen kuitenkin kyennyt vuoden julkaisihinkin tutustumaan, että laadin kaikkien musiikinystävien mieliksi seuraavat top-listat,

Vuoden kotimainen musiikki:

1. PMMP: Kovemmat kädet
2. Absoluuttinen Nollapiste: Mahlanjuoksuttaja (#)
3. Apulanta: Kiila

Vuoden ulkomainen musiikki:

1. Ulver: Blood inside (#)
2. Kate Bush: Aerial
3. System of a Down: Mezmerize / Hypnotize

Taannoinen maineeni progehirmuna alkaa olla mennyttä. Mikä nyt ei alkaisi. Ei ollut helppo hyväksyä sitä, että edellisvuonna reikiä mielenterveyteen takoneet rusketusraidottajat tekivät vuoden parhaan kotimaisen kiekon. Mutta se nyt vain on jatkuvasti pakko pistää soittimeen, en ymmärrä mikä siinä... Ja Ulverin iloiset norjalaisveikot sulattivat sydämeni tallentamalla cd:lle jonkin rinnakkaistodellisuuden musiikkia. Nice job, guys.

Vuoden kirja:
Jari Tervo: Myyrä.

Jyräsi minut nöyräksi. Pirun oivaltava kirja, joka on niin harkiten tehty, että jokainen tavu on merkityksellinen. Hyppää yli rivi ja putoat juonen kyydistä. Minä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään. Vaikka tokihan paljon muutakin hyvää soljui vuoden mittaan silmien ohi. Mainittakoon ehdottoman positiivisina lukukokemukseni myös ainakin seuraavat teokset,

Iain M. Banks: The Algebraist
Charles Bukowski: Naisia
Emmanuel Carrére: Huviretki painajaisiin
Jostein Gaarder: Maya
Anja Kauranen: Pelon maantiede
Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy
Juha Seppälä: Super Market

Lue sinäkin hyvä kirja jo tänään. Yllämainittuja en voi liikaa suositella.

Vuoden blogi:
Marginaali.

Kukaan ei varmaan ylläty. Tyyli, taito ja persoona kiteytyvät ainaviihdyttäväksi kokonaispaketiksi, joka onnistuu herättämään ajatuksia tehokkaammin kuin yksikään toinen bloggaaja. Vielä keväämmällä yllätyin yhä uudestaan kaikesta mistä Jani keksi kirjoittaa, nyt en enää; olen oppinut kaiken olevan mahdollista. Tarkkanäköinenkin hän on. Mitä hittoa minä olisin netissä tehnyt vuoden 2005 ellei olisi ollut tuota Marginaali-Jania?

Vuoden elokuva:
Sin city. Ainoa, jonka teatterissa kävin katsomassa, sekin vapaalipuilla Porin Promenadissa. (thanks, Sir W!) Vaan oli se kyllä hienokin. Mitäs tästä enempää sanomaan kun on jo kerran sanottu.

Vuoden tv-sarja:
X-Files. Piristänyt iltoja ja öitä, onneksi jatkuu edelleen. Subbari siirtyy pian neljännelle kaudelle.

Vuoden viihdyttävimmät nettilinkit:
Nämä tuhannesti kirotut sivustot ovat tappaneet oman henkilökohtaisen luovuuteni ja estäneet etenemästä opinnoissani. Satunnaisesti ne ovat myös vieroittaneet minua sosiaalisesta kanssakäynnistä todellisten ihmisten kanssa ja pitäneet nälässä ja väsyneenä yökaudet vain kahvikupillinen seuranani. Kirottakoon nämä saatanat alimpaan helvettiin! Tai kokoomuksen puoluekokoukseen!

Fat-Pie.com. Järkyttävän hienoja animaatioita. Olen katsonut nämä moneen kertaan. Yksin. Pimeinä öinä, tuulen ulvoessa ulkona, osin sisälläkin. Olen hymyillyt.

Magyar Commodore 64 HQ. Unkariksi, mutta kattavin valikoima kuusnepapelejä emulaattoriin ladattavaksi mitä kuvitella saattaa.

Only Solitaire. Musiikkiarvosteluja, pitkiä ja perehtyviä. Eivätkä epäröi sanoa suoraan. Jos olisin lukenut mitään opiskeluuni liittyvää yhtä kiinnostuneena kuin näitä, olisin ollut maisteri jo toissavuonna.

Penny Arcade. Oivallinen nettisarjakuva. Nämä ovat yleensä kaksi kertaa hauskempia siksi, että nykyiset tietokonepelit ovat mielestäni melkoista tuubaa.

Perry Bible Fellowship. Kaikkien aikojen paras strippisarjakuva. Enkä nyt puhu vain nettisarjakuvista.

Slayradio. Himmeän cool nettiradio. Älä vaivaudu, elleivät Commodore 64 -musiikit ole aivopoimuihisi tatuoitu.

Superdickery. Koska mikään ei ole niin hauskaa kuin tahaton hauska. Teräsmies on mulkku.

*

Ehkä tämä vuosi on taas pykälän kivempi.

Iso sorsa ei nuku

Huhuavat etten enää kirjoittaisi. Että visuaalinen maailma olisi viimein saanut vanhan Uguksen kouriinsa ja puristaisi luisine sormineen kuin mätitahnatuubia. Ja vain kuvia tulee ulos, ei sanoja enää, vain... vain jpeggejä...

Ehkä suorin tie.

Ehdollistuminen.

Puista sataa unta.

Tammikuun joka merkinnän yhteydessä ajattelin tarjota näkymän Turusta.

Vuodenvaihde kovin kivoin kuvineli "Joo, mulla on digikamera"

Minä ja hän



ja runsas illallinen ja




viiniä



ja Rasmus jonka piti seurata yhtä aikaa kaikkea taivaalla tapahtuvaa




ja kirkonmäen kautta




kuljettiin jokirantaan




jossa vuosi vaihtui.

Kuin hänellä ei olisi koko maailmassa ollut mitään muutakaan tekemistä

Nämä kadut ovat meistä välittämättä hiljaisia.
Talot ovat polkuun liian, meidän tunsimme liian muttei kylminä.
Ajatus oli hyvä.
Pakenimme metsään, joki yhä takanamme kauemmas neulasten peittämään me syvään painuneeseen jalanjälkemme.
Nousta taivaalle tieksi, joka veisi takaisin kaupunkiin.
Aurinko laskemassa lapsena, istahdimme suihkulähteen ollut reunalle kuin Paulina ei levähtänyt jota meille oli kaikuvat monina kerrottu.
Paulina ei ollut taruhahmo, mutta heille jätimme toisinaan.
Ei kummallista.


Nyt pienistä tuntuu että on myöhäisempi päivä.
Hänet, suihkulähde oli siinä yön ajatuksen kosteuden ja korkeuksissa lensi lintuja jotka näyttivät mustilta.
Meillä ollut evästä.
Etsitään jostain, Ludmila, ja me olimme hetkessä kumpikin täällä.
Mutta etsitään metsässä olemme ei ruokaa.
Siltä tuntuu kylä löydy mitään eikä ketään elollista, ja pitkään ja meidät välillä monenlaisia asioita ajan kuluessa tahansa näille kaduille.


Kuka kuljettaa tällaisia kuin me?
Kuka meidän kaupungin päättyvät tarinaamme olemme kuinka linnut katsoivat pilvistä joiden oli tänä aamuna myrkynkeltainen?
Eivät kaunis.
Ei ihmisistä mitään, kuulla kaduilla.
Matkalle kivestä, huutaen varmaa tietoa meistä kuin raskaita kolauksia siitä ja nyt olemme näillä ne sanoen ole meitä varten.
On hiljaista.
Jostain näimme kadut, ovia kaupungin suljettaisiin.
Ehkä, Ludmila sanoi ja kasvoiltaan osaamatta.
Emme voineet tietää missä oli, sillä ei muuttunut, ei kasvanut.
Aurinko oli maailmassa vääränväristen pilvien laidalla lakipisteessään mies kohtasimme miehen.
Hän osoitti yksinäiseltä.
Odotan bussia, sanoi.
Hän oli nuori ja odotti, kuin olisi ollut väsynyt, hänen äänensä oli hiljaa.
Silti eri epätoivon siinä.
Hän tiesi ettei, mutta ei välittänyt siitä.
Kuin miksi hänellä olisi ollut mitään tekemistä.


On yö, me nukumme ja hyvin.
Tämä on kaupunki meidät.
Ikkunarivit eivät enää näytä, ne, talojen sisällä katoaa on viileä, maan rinnalla edelleen kolauksia joitain suljettaisiin ovet ikuisiksi kylmiin kellareihin ovien taakse.
On yrittää ymmärtää tätäkään tilannetta johon olemme.
Koska meille luvattiin parempi elämä kuolisimme ja tekisimme.
Sinä olet vaikea näissäkään valossa siellä, Ludmila metsässä sanoi.
Tuntuu ehkä kuin siitä tahtoisi olla ikuisuus.
Väsyneitä, näen sen, ja olkapäätään ja pysähtyvät.
Tämä on, minä sanon, se mitä meillä ei enää ole.
Minulle käteeni, ja me hänen silmistään katsomme pitkään toisiamme.
Mutta ei pysähtyy.
Kylä hiljainen, metsässä.
Minun kosketan silmiä juuressa virtaa joki, mennessään olemme kun minä lennän sen.
On hetkemme kuolla, kuulemme.
Korkealla on.
Minä kotiin palaan.

Viereisessä pöydässä mies itkee kuin viulu

Tätä mietin tänään: parisuhde on valtataistelu. Jompikumpi osapuoli on aina vahvempi ja määrää. Jos näin ei ole, parisuhde kellahtelee puolelta toiselle aiheuttaen pahoinvointia ja pysymättömyyttä. Yksinmäärääminen aiheuttaa kummallekin nautinnollisen stabiliteetin.

Totta puhuen olen miettinyt enimmäkseen jotain muuta. Juhlapyhinä tilille kopsahtanut rahamäärä poltti reikää virtuaaliseen takataskuun ja jottei tässä alkaisi nousta massi päähän marssin tavarataloon asiantuntija-apu mukanani ja ostin melko hetkellisestä mielenliikahduksesta itsellenikin sellaisen paljon puhutun digikameran. On hieno peli! Ohessa peilin kautta näpsäisty todiste palturittomuudestani. En välttämättä liioittele jos heitän villin epäilyn, että Silmänkääntövankila muuttuu lähiaikoina vahvasti graafisemmaksi.

Kirstillä oli hieno kirjoitus itkettävistä elokuvista. Menin itsekin Klinikalle vuodattamaan muistojani Elefanttimiehestä, joka tammikuussa 2003 kykeni siihen, mihin en olisi uskonut elokuvan koskaan pystyvän: itkin ääneen, ja oli pakko keskeyttää elokuva. Odotella surun menevän ohi.

Tuo toi kyllä mieleen toisenlaisen elokuvakokemuksen lukiovuosilta. Opettajat olivat keksineet hienon idean: vietäisiin koko koulu katsomaan Schindlerin listaa, juuri tuolloin elokuvissa kierrellyttä spektaakkelia. Niinpä lukiolaiset bussiin (kaksi riitti; pikkupaikkakunnalla kuviot ovat pieniä) ja matka lähimpään elokuvateatteriin viidentoista kilometrin päähän. Näytös oli varta vasten meille tilaten järjestetty. Opettajat istuivat kaikki yhdelle penkkiriville, me kolmasluokkalaiset vanhimpina itseoikeutetusti taaimmalle. Muu lukiokunta levittäytyi ympäri salia. Valot pimenivät, murheellinen kertomus valui valkokankaalle. Ja voi sitä riemua oppilaissa. Joka kerta kun joku onneton juutalaisvainojen uhri heitti henkensä, valtaosa katsojista röhähti antoisaan nauruun. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sen hauskempaa - tietenkin. Muistelen, että kun lapsi pakeni keskitysleirillä vartijoita puuseen aukkoon, moni ulvoi jo hysteerisenä. Me vanhemmat ja arvokkaammat emme osanneet suhtautua aivan näinkään. Muistaakseni elokuva ei meitä liiemmin kiinnostanut, taisimme syventyä siteeraamaan Kummelia keskenämme. Opettajat eivät ilmeisesti olleet osanneet odottaa suhtautumista. Vaikka etukäteen oli luvattu, että seuraavana päivänä koululla elokuvasta ja sen herättämistä tunteista keskusteltaisiin, ei Schindleristä hiiskuttu enää koskaan sanaakaan. Se oli kyllä väärin. Lukiolaisethan ovat jo melkein aikuisia, kaikilla olisi varmasti ollut paljon hedelmällistä sanottavaa.

Donnerwetter.

Mutta kun nyt tässä alettiin kielillä puhua niin mahtaako kukaan oikeasti sittenkään tietää mitä todella on pöytä koreaksi?

Nopeat syövät hitaat (eivät)

Kuona on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheliäisille seuduille hän vie minut lepäämään. Hänen on valta ja voima, valitettavasti.

Tänään vuosia täyttävä Nuutisen emäntä muistutti seikasta, jonka ohimennen itsekin lehdestä loman aikana luin: ensimmäinen päivä tammikuuta kello 01.59.59 lisätään maailman atomikelloihin ylimääräinen sekunti, "karkaussekunti". Ja muistuttaessaan asiasta emäntä heitti ilmoille kysymyksen. Mitäpä tehdä tuolla elämäänsä yllättäen ilmaantuvalla lisäajalla?

Mahdollisuuksia on enemmän kuin sika ehtii niellä. Voi hypätä ilmaan tai parvekkeelta alas, viettää lisäsekunti vailla maakosketusta. Voi syödä suklaakonvehdin tai suudella. Tai kuunnella sen helvetin hienon rumpufillin Frank Zappan kappaleesta What's new in Baltimore?. Tietenkin elämäänsä voi extrasekunnin aikana rikastuttaa vaikkapa rusauttamalla kaikkia sorminiveliään samalla hetkellä. Tai voi ottaa valokuvan sekunnin valotusajalla. Se olisi pysyvä muisto. Tai jos harrastaa seksiä, voi tähdätä siihen, että saavuttaa kliimaksinsa tuolla hetkellä. Ajatella jos saattaisi puolisonsa tiineeksi tuolloin! Mikä kunnia lapselle! Se pitäisi kertoa hänelle toistuvasti hänen aikuisikäänsä saakka.

Tai sitten voisi viiltää ranteensa. Veri alkaisi pulputa vasta kun on palattu normaaliin aikaan. Voisi sytyttää kynttilän, tai sammuttaa, tai tupakan, tai ottaa viinaryypyn. Voisi kääntää kylkeä jos nukkuu. Voisi lähettää tekstiviestin: "Tämä viesti tulee ajan ulkopuolelta". Voisi sulkea silmänsä ja levitoida. Voisi nukahtaa auton rattiin.

Voisi heittää ilmaan kaksitoista superpalloa ja niiden laskeuduttua katsoa kun ne pomppivat. Voisi painaa Bloggerin "Delete this blog" -nappulaa. Juoda lasillisen vettä väärään kurkkuun, klikata hiirellä kuvaketta, lyödä käsiään yhteen, rapsuttaa kissaa korvan takaa, aivastaa.

Tai voisi koota kaverijoukoun mäen laelle. Ylimääräisen atomisekunnin aikana tuo joukko karjaisisi ilmoille kuuluvalla äänellä: "VITTU!" Näin olisi kerrottu maailmalle miten meitä ihmisiä toisinaan turhauttaa täällä. Se ei olisi tuhlattu sekunti silloin.

Älä käännä sille selkää

Voi kihveli.

Minussa on kyvyttömyyttä yli omien niukkien tarpeitteni tänään. Henkinen painoarvoni lähenee nollaa, liu'un katukiviä kuin saippuoitua emalipintaa kohti bussikaistaa ja hetkittäin hauskutan itseäni puhumalla hiphopisti: päiväst saa ihmeest paremman kun jättää sanojen lopuist vokaalit pois. Mikä erottaa Pikku-G:n Iso-H:sta?

Schafthofen jouluna 1574. En ole vieläkään saanut tekojani anteeksi. Karman käyrä kääntyy nousuun niin kovin hitaasti.

Aina voi tietenkin lohduttaa itseään meemeillä. Työpöytänäkymiä on kovasti esitelty taholla jos toisella, tässä omani, viime helmikuussa kuvattu mutta maisema ei ole sanottavasti muuttunut. Tuijottelen edelleen valkoiseksi sudittua sementtiseinää.



Ja tämän kapitalistien teettämän markkinatutkimuksen mukaan olen syrjäänvetäytyjä tuloksella 51%. Kuvittelenko vai oliko tulos jokseenkin itsestäänselvyys? 38% minusta on älykköä, mikä tuntuu paljolta. Kymmenprosenttisesti olen maailmanparantaja. Sekin tuntuu paljolta.

Tänään lähden pitkiksi ajoiksi netin tavoittamattomiin. Verkkosilmiini sattuu.

Viimeinen

Siis viimeinen kakkosella alkava tällainen tänään. Talvi on kaunis nyt.

Sana

se


on



tämäkin.

Laulut joissa sanotaan kaboom boom boom

Entä jos todellisuus on simulaattori, niin pitkälle kehittynyt, että sen ohjelman osat kykenevät aitoihin tunteisiin? Mitä merkitystä on aidoilla tunteilla ympäristössä, joka on lumetta? Jos ne eivät ole aitoja jotka tuntevat?

Käyskentelin rantatiellä äsken, kuvasin kuutamoa. Huurre puissa ja golgatan mieleen tuova leikkikenttä, tyhjän koira-aitauksen luona kissa joka ei huomannut minua. Koripallokentällä kävelin hassusti, jätin hassut jäljet. Ehkä ne huomenna huomataan.

Pelkään ikuisuuksia.

Muistuttakaa etten koskaan ala uskoa jumaliin.

Toimitus esittäytyy

Kiva että pääsitte taas liittymään seuraamme. Tänään on vuorossa poikkeuksellinen päivitys, jossa lukija pääsee kurkistamaan kulissien taakse! Sillä pitäähän paikkansa ettei edes Silmänkääntövankilan kaltainen tuote synny aivan itsestään, vaan tähän työhön vaaditaan omistautunut joukko henkilöitä vailla elämää. Katsotaanpa keitä kaikkia voi vetää näistä teksteistä vastuuseen!

Ensinnäkin lienee syytä tehdä heti aluksi selväksi se, että holhouksenalaiseksi julistamisensa jälkeen Ugus itse ei ole kirjoittanut sanaakaan tänne. Neljännen päivityksensä jälkeen marraskuun lopulla 2003 hän koki julkisuuden valokeilan turhan kirkkaaksi ja Silmänkääntövankilan osakkeenomistajat saivat eteensä jännittävän tehtävän valita uusi toimituskunta! Lakiteknisistä syistä allekirjoituksena on tuonkin käänteentekevän hetken jälkeen ollut "Ugus", nykyisin jo rekisteröity tavaramerkki! Viimeikaiset havainnot tuosta kaiken alulle panneesta hahmosta ovat hajanaisia, ja niihin liittyy usein tuollainen kummallinen pullo.

Jo vuoteen 2003 mennessä näkyvän uran sarjakuvasankarina tehnyt Höpö-Pena kiinnitti osakkeenomistajien huomion taidokkailla nelikuvaisilla vitsiraporteillaan Persianlahden sodasta, ja hänet kiinnitettiin Silmänkääntövankilan kiertäväksi uutistoimittajaksi. Valitettavasti Penaa ei ole ensimmäiselle tehtävälleen lähettämisen jälkeen näkynyt, minkä vuoksi myös Silmänkääntövankilan ulkomaanosastokin odottelee yhä alkamistaan. Oheinen kuva on ainoa, joka arkistoistamme löytyi. Siinä Höpö-Pena heiluttaa lentoasemalla kuvaajalle juuri ennen nousuaan japanilaisen 42-airlinesin mustan ja sulavalinjaisen koneen kyytiin. Toisinaan Penan kuullaan puhuvan toimituksen wc-tilojen putkistoissa, mitä kautta hän lähettää terveisiä oudoille vastaanottajille. Tunteekohan kukaan lukijoista mahdollisesti ketään David Langia? Aina Höpö-Penasta puhuttaessa aika tuntuuvääntyvän kaarelle. Se on hyvin kummallinen ilmiö ja aiheuttaa hauskoja ongelmia taittopuolella!

Silmänkääntövankilan varsinaisena teksintuottajana toimi kevääseen 2005 asti kesätoimittaja Mies Henrik Fahnsten. Häntä ei tehtävään varsinaisesti löydetty, hän vain sattui eräänä päivänä istumaan toimistossa sätkä huulessa, jalat pöydällä ja Guns n' Roses stereoissa kirjoittaen kuumeisesti tekstiä, josta sittemmin tuli ensimmäinen ugukseton päivityksemme. Häntä saamme kiittää paljosta! Fahnsten loi Silmänkääntövankilan tyylin ja ideologisen pohjan, ja ennen kaikkea hänen ideansa oli jatkaa taiteilijanimen "Ugus" käyttämistä päivitysten allekirjoituksena, ja (enimmäkseen ainoastaan) siitä muu toimitus on hänelle ollut kiitollinen. Olemme saaneet tehdä työtämme imaginäärihahmon raskaan ja painoarvoa sisältävän nimen takana. Lievään vallanhimoon taipuvainen Fahnsten sai toimituksen työpäivät usein muistuttamaan sadistisia piiskaorgioita. Ei sillä että toimituskunta häntä pahalla muistelisi; hänhän saattaa edelleen lukea näitä tekstejä jossain. Mies Henrik Fahnsten myös palkkasi tuon friikin näköisen rillipään poseeraamaan noissa sivupalkin kuvissa. Emme koskaan kysyneet hänen nimeään, kuvausessiot kestivät kaksi päivää ja hän sai palkaksi rasian Vihreitä kuulia.

Kuvaajamme on kaihin, värisokeuden ja laiskan silmän otteessa rimpuileva urhea Terkkis, joka vahingossa söi ainoan koskaan omistamansa digikameran lounaalla. Toimituksella ei ollut toiseen varaa, eikä Fahnsten koskaan antanut tätä anteeksi. Voitaneen jopa sanoa että hän tuolloin sekosi. Osakkeenomistajien vastustuksesta huolimatta Fahnsten kaappasi toimituksessa vallan, sytytti myöhään yöllä kaksi dynamiittipötköä, jostain lensi parvi villihanhia, kuusi on suurempi kuin neljä, olimme olemassa vain aakkosissa burana burana burana!! ja kahvinkeittimemme ei koskaan ollut ennallaan. Häntä ei koskaan enää nähty.

Itse olen kirjoittanut Silmänkääntövankilaa siitä lähtien. Olin jo vuosia tehnyt hyvin palkattua työtä Bilteman mainoslehtisen vakiokolumnistina, kun toimituksen nimellinen johtohahmo Frithioff Rottenqvist soitti ja lateli puhelimessa suurehkoja numeroita, tulevan palkkani. Olin välittömästi myyty. Muistini mukaan Bilteman luetteloissa ei ole koskaan ollut kolumneja, mikä toisinaan häiritsee minua. Saatan herätä öisin huutooni. Mutta minulla on hieno poninhäntä. Tytöt vetivät siitä koluaikoina.

Herra/rouva (emme ole aivan varmoja) Rottenqvist on siis osakkeenomistajien edustaja, ja toimituksen vanhemmat jäsenet kutsuvat häntä edelleen leikkisästi nimellä "#¤%*&!£", perustuen siihen mitä hän oli todennut kuultuaan alkuperäisen Uguksen siirryttyä harhausvaisten legioonaan tanssimaan pakkopaitaressujen kera diapamitangoa. Väittävät ettei Frithioff Rottenqvist ole sen jälkeen kyennyt sanomaan sanaakaan saamatta otsasuontaan vipattamaan. Minun mielestäni sen vipatuksessa on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Se on kuin laavalamppu. Tietenkään emme koskaan saa tehtyä mitään hänen ollessaan paikalla.

Ja lopuksi mutta ei vähäksi pääsemme häneen, jonka ansiosta Silmänkääntövankilan ulkoasu niin silmiinsopiva! Palkintoja niittänyt layouttimme, siis "leiska", kuten ammattitermi kuuluu, on ollut kohun ja keskustelun kohde aina Kotivinkistä Cannesiin, ja sen retrohenkinen futurismi on poikinut valtavasti imitoijia. Graafisesta ilmeestämme vastaa toimituksen kissa Silliviiksi. Se raahautui ilmeisesti aikanaan paikalle Höpö-Penan mukana. Kukaan ei tiedä tarkemmin.

Kas näin! Nyt lukijat ovat saaneet pienen vihjeen siitä millaisissa olosuhteissa Silmänkääntövankilan aina hauskat päivitykset syntyvät! Kiva kun luitte! Ensi kerralla kynttilänhoitovinkkejä!

Askel askel hyppy

Olemmepas me integroituneet piireihin. Sen sai eilen huomata, kun sovin lounastapaamisen Elohopean ja Cordelian kanssa. Saavuimme Assarille, jonne vain hetkeä ennen meitä olivat ehtineet Marimba ja Ulalla. Liityimme seuraan, ja syötyämme siirryimme kahville Myssyyn, jonne saapuivat pyöreän pöytämme rentoutuneeseen tunnelmaan myös työn ikeestä riutunut Joni ja lopuksi vielä Siilimys kassillinen lastenkirjoja mukanaan. Meistä ei olo parane.

Tänään tunnelma oli eilisestä seestynyt, mikäli mahdollista. Viimeisenä perjantaina ennen joulutakoa yliopisto oli hiljainen, Assarilla oli väljää ja Myssykin kävi enää puolella teholla. Vietin lounashetken Matruusin kanssa ja lopuksi emuloimme kunnon opiskelijoita noutamalla seminaarikirjaston valikoimista tänään jaettavia joululainoja. Reppumme täyttyivät postmodernin ja intertekstuaalisuuden teorioista.

Nyt tuntuu kuin olisin saavuttanut määränpään tietämättä millaisen.

Ruotsalaisen jazz-muusikon henkitorveen poikittain juuttunut suklaakonvehti arvioi blogiskenen kuulumisia

No heh heh, en sentään tosissani aio lähteä tälle linjalle.

Jos minulle olisi joku vuosia sitten kertonut, että noin kolmikymppisenä viettäisin kahden suht samanikäisen ystäväni kanssa joulukuisen maanantain iltaa Citymarketin leluosastolla tökkien Furbya mahaan ja nauraen aina kun sen ilme muuttuu surulliseksi kun yksi meistä vastaa selkeästi ja äänekkäästi lausuen "NO!" sen "You happy see me?" -kysymyksiin, olisin uskonut joka sanan. Ostosparatiiseissa on kummallista ja aina hauskaa etenkin jos on sopivasti väsähtänyt jo valmiiksi. Hysteria leviää kuin rasva tapettiin. Ostin Länsikeskuksen Hong Kongista valokuva-albumin, jonka kannessa on oudohkoja kuvia lehmistä, ja kun sanon "oudohkoja", tarkoitan sanaa "outo" monikkomuodossa, jonka keskelle on lisätty määritystä lieventävä kirjainyhdistelmä "hko".

Minulla on nyt rahaa tuhlattavaksi. Portin novellikilpailussa toistin viimekertaisen menestykseni (vuonna 2004 en ehtinyt ahdistukseltani ottaa osaa kilpailuun) ja saavutin kunniamaininnan ja rahaa. Totta puhuen olin odottanut tekstiltäni parempaakin sijoittumista, mutta ehkä se vain ei ollut tarpeeksi scifi. Eihän minulla ole hajuakaan mitä scifi on. Joka tapauksessa päätin heti tämän kuullessani, että kun nyt olen rikas, suoritan elämäni ensimmäisen dvd-hankinnan. Minkäkö? Minkä muunkaan kuin Twin Peaksin ykköskauden; minunlaiseni ihminen ei tarvitse muuta. Ei haittaisi vaikka se jäisi myös viimeiseksi dvd-hankinnakseni, ellen sitten joskus ilmestyvää kakkoskautta myös hankkisi. Paitsi että kuten niin monet muut, ei tämäkään suunnitelmani toteutunut. Eilinen shoppauskierre pakotti minut leffakaupan alelaarin ääreen ja mukaan tarttui kolmella eurolla Peter Jacksonin Forgotten Silver, joka on kiinnostanut siitä asti kun siitä ensi kerran kuulin joskus vuonna kirveenvartta, päivää. Peaks-boksi saa silti olla henkinen dvd-avaukseni, koska keksin sen aiemmin vaikken olekaan vielä ehtinyt ostaa kun eivät Stokkalta myyneet vaikka kinusin. No jos huomenna.

Maallisen omaisuuteni hurmaamana ostin myös musiikkia; CMX:n toissavuotinen kovasti kehuttu Aion löytyi käytettynä melko halvalla. Musiikki oli hyvää, kuten olin kuvitellutkin, mutta tämä levy todisti sen mitä pelkäsinkin. Vaikka yhtye ylittäisi itsensä ja kaikki muutkin ylitettävissä olevat studiossa, en koskaan opi sietämään Yrjänän pseudofilosofisia "mä teen vähän runoutta" -tekstejä. Hirveää tuubaa. Tämä on toinen CMX-levy jonka omistan, ja sai jäädä viimeiseksi.

Anteeksi että postauksen sävy muuttui hiljalleen katkerammaksi.

Sunnuntaina sain puhelimitse ikäviä uutisia ja yritän kätkeä niiden aiheuttamaa oloa tähän.

Tähän päättyy paljon hyvää

[Hitaassa räjähdyksessä olisi nyt Stephen Kingiä ruodittavana. Täällä taas ei senkään vertaa.]

Jätin oppiaineemme toimistossa sijaitsevaan professorin etunimellä otsikoituun laatikkoon kaksi esseetä, joiden tekemisestä sovin huhtikuussa. Ehkä lukijoissani on niitä, jotka ymmärtävät että joskus aika vain venyy, katkeaa, katoaa. Eikä mikään valmistu. Mutta eräs aikakausi on joka tapauksessa päättynyt; tämä oli aineopintojeni viimeinen suoritus. Nyt ovat jäljellä enää syventävät, jotka huipentuvat, niin, siihen. Gr. Grr. Grrr-ad.

Uh.

Miten minulle sitten lopulta kävi,eli "Sometimes things go very well, sometimes they go straight to Hell"

[Älkää tätä lukeko. Lukekaa mielummin TUOTETTA. Eilinen kuvaus kaupassakäynnistä on hyvä esimerkki siitä, miksi.]

Kun olin yhdeksän vuotta lähetellyt käsikirjoituksia eri kustantamoille ja saanut moninaisiin eri syihin vetoavia hylkäyskirjeitä niin paljon, että niillä olisi melkein tapetoinut yksiöni yhden seinän, tuntui hullulta pidellä lopulta painosta saapunutta kirjaa käsissään, kovat kannet, niissä oma nimi. En vielä silloin kiinnittänyt huomiota siihen, että painotuoreen teoksen kansikuva oli kaikin tavoin epäonnistunut olemalla ei niinkään huono kuin täydellisen mielenkiinnoton. Tuntui että katse hakeutui syrjään siitä vain löytääkseen jostain visuaalisia virikkeitä.

Vaan eihän sillä saanut olla merkitystä, minä sanoin itselleni. Tärkeintä on tekstisisältö. Mutta niin paljon kuin sydänvertani olinkin romaanini teemoihin, henkilöihin ja aatemaailmaan tiristänyt, olin puolen vuoden aikana sen julkaisusta antanut kuitenkin vain yhden haastattelun, senkin synnyinkuntani paikallislehteen. Toimittaja oli vanha luokkatoverini. Minua ei ollut käsitelty tv:n kirjallisuusohjelmissa eikä nimitetty ehdokkaaksi ainoankaan kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

En minä julkisuuden perässä tietenkään juossut. Halusin päästä esiin vakavasti otettavana kirjailijana, ja juorulehtien haastattelut olisivat olleet vain tavoitteeni tiellä. Silti eniten kirpaisi parin suurimman päivälehden valju kritiikki pitkään työstämästäni esikoisesta. Ellei "ihan kiva" olisi kirja-arvioissa niin pahasti pannassa oleva sanapari, olisi kumpikin lehti varmasti käyttänyt mielellään sitä, sillä juuri se tuntui olevan kummankin arvion asiasisältö. Toisaalta, toisin kuin suurin osa muista maan sanomalehdistä, nämä kaksi olivat sentään noteeranneet kirjani. Kirjastossa sitä oli aina paikalla, alusta asti. Kansi ei houkutellut lainaamaan, nimeni ei ollut tuttu, ja kustannustoimittajani laatima takakansiteksti oli vähintäänkin sekava ja antoi joka tapauksessa teoksesta täysin väärän kuvan.

Puoli vuotta oli se aika, jonka jälkeen näin kirjaani Akateemisen kirjakaupan alekorissa. "Tästä luettavaa eurolla!" koriin kiinnitetty lappu kertoi. Kirjat olivat sekalaista seurakuntaa; horoskooppioppaita, harrastaja-antologioita, vanhentuneita poliittisia henkilökuvia, jokaista yksittäistä teosta yksi kappale. Paitsi minun esikoisromaaniani kolme. Olin huomannut ne tullessani selailemaan kaunokirjallisuusosaston uutuuksia, enkä tietenkään voinut estää pientä pistosta tuntumasta sisälläni. Romaaniuutuuksissa oli minua nuorempien ja jo nyt tunnetumpien tekijöiden esikoisia. He olivat ehdolla Runebergiin, Kalevi Jänttiin, yksi jopa Finlandiaan. "Odotettu esikoisteos", mainittiin yhden kanteen liimatussa tarrassa. Näitä ei löytyisi vielä vuoden päästäkään alekorista, niin minä päättelin, ja olisin ostanut omanikin sieltä pois, ellei hyllyssäni olisi edelleen lojunut kahdeksaa kappaletta kustantajan tarjoamia tekijänkappaleita. Eihän kirja paksu ollut, mutta turhalta niitä tuntui itse varastoida. En enää keksinyt ketään jolle olisin sen lahjoittanut. Kukaan aiemmistakaan ei ollut sanottavasti kommentoinut.

Olin lähdössä pois kaupasta, kun huomasin nuoren pariskunnan pysähtyvän alekorille. He olivat selvästi kirjallisuusihmisiä: naisella oli pyöreät silmälasit ja pitkät, suorat, mustat hiukset. Miehellä oli pieni letitetty parta ja päässään suuri vakosamettinen baskeri. He selailivat kirjoja hetken ja mies nosti minun romaanini esiin kaiken sitä peittäneen kaaoksen joukosta.

"Jumaliste!" mies ähkäisi selvästi innostuneena. "Just tämä. Just mitä tulin hakemaan!"

Nainenkin hymyili, ja minä muistin yhtäkkiä miltä tuntui olla onnellinen saavutuksestaan. Sellaisetkin asiat pääsevät toisinaan unohtumaan, ja otin jo askeleen kohti pariskuntaa tarkoituksenani esittäytyä heille, näin jo päässäni kuvan, jossa istun heidän kanssaan kahvilla ja uppoudumme pitkään ja syvälliseen keskusteluun juuri niistä teemoista, joita romaaninikin käsittelee.

"Tää sopii sen pöydän jalan alle ihan tasan", mies jatkoi.

"Ja maksaakin vaan euron", nainen sanoi. "Hyvä tuuri."

He veivät kirjani kassalle, maksoivat ja poistuivat. Ulkona satoi räntää, syystalvinen viima kävi mereltä ja oli alkanut hämärtää. Menin Vanhaan Porttiin kaljalle.

Nuku'aloha

Sen ihmeemmin hidastamatta elintoimintojamme selvisimme jälleen yhdestä lipunliehutusjuhlasta. Olin edellispäivänä saanut ehdotuksen järjestää vastaanotto luonani, ja mikäs sen osuvampaa olisi: itsaripäivä itsariyksiössä. Mäsäytimme olutta ja tiirailimme linnavieraiden hihojen alta pilkistäviä allipaasikiviä.

Ja nyt. Mitä onkaan tämän merkittävän tapahtuman jälkeen Suomestamme jäljellä? Mitä, paitsi irvikuvia. Antakaa historialle kasvot ja ne alkavat houria teille sotavuosista. Säästäkää meidät vuodatuksilta, viimeinkin.

Säästäkää.

Ja lippunauhan laiskassa varjossa voi näppäillä mandoliinia kuin olisi kuumin kesä.

Horror vacui

Kävin kotipitäjässäni tänä viikonloppuna, siellä nirkoisessa maalaiskunnassa josta nimeltä mainitsematta säännönmukaisesti kirjoitan. Lauantai-iltapäivän kahvit oli juotu ja sauna jo räiskyen lämpeni, kun lähdin käymään kävellen kaupassa. Askeltaessani pikkupakkasessa sitä samaa tietä, jonka olin kävellyt kaksitoista vuotta lähes joka arkiaamu, koin kumman tunteen. Taivas oli tumman musteen värinen, siellä täällä savupiipuista nousi pystysuoria viiruja taivaalle. Jalan alla narskui ohut jäinen lumi. Katuvalot eivät leikanneet ilmaan jälkiä, oli hiljaista kuin öisin, puolen kilometrin päässä kulkevalta pikatieltä kuului harvakseltaan autoja. Tunsin käveleväni lavasteissa. Joku oli tomuisesta kellarista kaivanut esiin sen saman taustakankaan, jonka edessä olin kulkenut lapsesta nuorukaiseksi.

Sydän löi kaksi kertaa tyhjää ja happi katosi ympäriltä. Minä putosin kuin kivi niihin vuosiin, jotka vietin tuolla samalla paikkakunnalla enimmäkseen olematta olemassa; lukion päätyttyä toukokuussa 1995 alkoi yli kolme vuotta kestänyt kausi elämässäni, joka hitaasti valoi minut nykyiseen muottiini. Kaverit muuttivat muualle, kuka opiskelun, kuka työn, kuka armeijan perässä. Minä jäin kotiin, sain työpaikan kirjastolta, iltaisin kirjoitin huoneessani tarinoita. Muistan noista vuosista erityisesti vierestäkatsomisen tunteen. Katselin kun maailma kulki, ja olin itse pysähdyksissä. Kirjoittelin uniani ylös, ensin varovasti, sitten järjettömästi. Näin öisin kaikki ne ihmiset, jotka olivat lähteneet ympäriltä pois, ja unissa kävin kaikissa niissä paikoissa jotka saatoin päivisin vain kuvitella.

En ollut hirveän paljon olemassa. Sähköpostitse pidin yhteyttä satunnaisesti pariin muualla asuvaan ystävääni. Minulla oli auto, muttei paikkaa minne ajaa sillä. Kännyköitä käyttivät tuolloin vain jupit. Hiljalleen vajosin pääni sisälle. Yksinäisyys ei sinällään ollut paha asia, en kärsinyt siitä. Se tuntui luonnolliselta ja jotenkin kohtalonomaiseltakin. En kaivannut muuta. Kun sitten heräsin, ja vastentahtoisesti siirryin keskelle joukkoa toinen toistaan hienompia ihmisiä, minun oli ensin voitettava itseni. Oli astuttava ulos kuoresta, mikä tapahtuu hitaasti, vuosia kestävä askel, ei aina tunnu vieläkään päättyneen. On edelleen liian helppo sulkea kuori.

Minä tunsin tuon saman yksinäisyyden eilen. Muistin millaista oli silloin, kun oli vain minä ja kaikki päänsisäiset maailmani, eikä koskaan käynyt edes mielessä muu, en ajatellut mitä jossain toisaalla sillä hetkellä tapahtui. Oli niin pienestä kiinni etten ole vieläkin siellä. Höyhen kämmenellä, kun siihen tarttuu tuuli, ei koskaan tiedä minne se laskeutuu.

Päivä, jona veronpalautukset nelikymmenkertaistivat maallisen omaisuuteni

Kumpikohan on korrektimpi ilmaus käytettäväksi CV:ssä, "märkä nauru" vai "värillinen haukotus"?

Behold, or not

Joskus tämän syksyn aikana tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun opin lukemaan. Tuollaisia asioita on kumma huomata; neljännesvuosisata sanoja takana. Olin liian nuori - vielä kolmevuotias mutta käytännössä jo hyvin lähellä neljättä syntymäpäivää - muistaakseni miltä on tuntunut se, kun hahmottomat symbolit ovat ensi kerran alkaneet muodostaa ryhmiä, sanoja, lauseita, lopulta merkityksiä. Sen on täytynyt olla hieno hetki. Kaikkialta ympäriltä on yhtäkkiä paljastunut asioita joiden olemassaolosta ei ole tiennyt mitään. Pystyvätkö jotkut vanhempana lukemaan oppineet muistamaan sen hetken? Onko olemassa mitään "hetkeä"?

Vanhemmilleni olen kovasti kiitollinen siitä, että kannustivat ylienergisen naskalin kirjojen pariin, eivätkä totelleet tuolloin vallalla ollutta näkemystä, jonka mukaan lukemaan sai oppia vasta koulun penkillä. 70- ja 80-lukujen vaihteen pedagogiset käsitykset tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen jotenkin itäsaksalaisilta. Niissä on kaikki pielessä. Neuvolasta jaeltiin vanhemmille ohjeita siitä, miten estää lapsen kiinnostuminen lukemisesta ennen kouluikää. Vanhemmiltani kyseltiin miten he uskalsivat antaa minun lukea niin nuorena; kyselijät olivat itse epätietoisia siitä, antaisivatko omien lastensa lukea.

Lukion kakkosluokalla ollessamme paljastui vahingossa, että paikallinen aluesairaala oli tehnyt ikäluokkamme vastasyntyneillä kokeita kertomatta niistä lasten vanhemmille. Noin kymmenen, minä mukana, meidän 30 hengen luokastamme oli saanut kahden päivän ikäisenä "kokeelliseksi" luokitellun rokotteen sairauteen, joka oli Suomesta tuolloin jo muutenkin kadonnut. Jos eläisimme Amerikassa, olisimme voineet nostaa oikeusjutun, nyt siitä kuohuttiin pikkupaikkakunnalla vähän aikaa, sitten asia unohtui. Olisi pitänyt painaa silloin muistiin rokotteen saaneiden nimet ja tarkkailla heidän elämänkaartaan. Voi tosin olla että joku on koko tämän ajan tehnyt sitä minun puolestani.

Ei tämä tietenkään lukemiseen liittynyt, mutta pulpahti pinnalle kun aloin muistella.

Ugus: Get Ready For Hot Summer Beach Party

Taiteen ja roskan välinen ero on kissanviiksen levyinen, ja jos se kissakin puuttuu, pääsevät hiiret pöydälle. Kaikki muistavat, ja kaikki on tässä tapauksessa suhteellinen käsite, hauskan uran humanistipoppibändistä hölkkämetallisteiksi tehneen Kissansilmä-yhtyeen, jonka vokalisti Ugus on toisinaan innostunut viihdyttämään soolotuotannollaan tahattoman komiikan ystäviä. Ei riittänyt, että Kerrang! valitsi hänen soolodebyyttinsä A Nighmare, basically vuoden 2004 onnettomimmaksi yritelmäksi, hänen oli vuotta myöhemmin palattava näyttämölle, ja tuota kakkoskiekkoa Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure myytiin varsin vähän varmasti vain sen vuoksi, ettei suuri yleisö ole valmis ottamaan tämänkaltaista taidetta vastaan. Tai jotain. Edes Turun Marina Palacen katolta juhannuksena heitetty mainostamaton soolokeikka ei saanut lämpiämään kuin naapuritalojen asukkaiden hermot. Nyt Ugus kuitenkin iskee kuin miljoona (give or take) volttia vasten musiikkimaailman kaavoihinsa asettuneita odotuksia ja lupauksia. Koska miehen taidemetalliura ei lähtenyt käyntiin, hän vaihtoi tyyliä ja julkaisee nyt vuoden pimeintä aikaa valaisemaan häpeämättömän hikisen bilediscosinglen Get Ready For Hot Summer Beach Party. Näin suvereenia musiikkityylin vaihdosta ei ole nähty sitten Neil Youngin 80-luvun alun albumien! Tämän kappaleen biitit kaikuvat Ibizalla tanssihallien seinistä vielä pitkään ensi vuoden puolella! Musiikkivideossa on vähäpukeisia naisia!

Bonuksena tältä Herra K:n (alias Nuutisen emäntä) kuvaamalla poseerauksella kansikuvitetulta singleltä löytyvät nimikappaleen trance- ja house-versiot, sekä porkkanana myös hevifaneille kasakkakompilla ja kolmen minuutin kitarasoololla varustettu Blaze Baileyn vokalisoima (Bruce Dickinson olisi maksanut liikaa) Maiden-mix. Lehdistötilaisuudessa silmiinpistävän kalpea ja kasvolihaksiltaan kumman nykivä Ugus myönsi, että jos jokin kappaleen listamenestystä uhkaa, on se julkaisuajankohta. "Yritin kuitenkin parhaani", hän lopetti puheenvuoronsa ja huoneellinen toimittajia räjähti nauruun. Levy-yhtiön edustaja saattoi artistin ulos huoneesta ja Get Ready For Hot Summer Beach Partyn hillitön video alkoi pyöriä takaseinän jättimäisellä screenillä. Ellei tämä kappale soi pikkujouluissanne tänä vuonna, teillä ei ole ollut pikkujouluja.

Karahda

Otin aamulla nivelkitkaa seinänpielestä kun kello kuutta vaille kuusi pirstoin näkymäni auki kummasta unesta ja se näkymä oli pelkkää tyynyä, jonka kuvassa Karvinen makaa suklaarasiassa. Hätkähtää ei kai voinut enempää, ja pelkäsin kankaankuvatuksen yrittävän murhata minua mitä säälittävimmällä tavalla kuolla: tyynyliinaansa kiedottu onneton havaittiin opiskelija-asunnossaan iltapäivällä Turun aikaa melko kuolleena.

Mutta se uni! Olen siitä päätellen seilaamassa poliittiseen tunne-elämään, ja kaikki alkoi kohtalaisen viattomasti: keskustelin Sauli Niinistön kanssa politiikasta, setämäisesti kaarrellen hän tiedusti ikääni, "jokos olet kirjoittanut?" Tuhahdin tehneeni sen jo vuosia sitten, tarkemmin kymmenen ja puoli, olen ääni-iässä. Kuitenkin kahvinkeiton häkeltyessä alati hitaammaksi taustatylsyydeksi me onnistuimme keskustelemaan politiikasta kuin kaksi tervehenkistä. Aina siihen asti, kun Tarja Halonen ja Timo Soini ampaisivat paikalle kahtena rambona ei liikaa itseään pienemmät konekiväärit ojossa ja sarjatulta syösten, kohteenaan jokin minulle ja Saulille hahmottumaton. Liukenin tilanteesta heisimatona, uskalsin kohottaa latvustani vasta metsikön puolella, kivensirut ja puunpalat lensivät ilmassa aikansa kun tuhokaksikko teki työtä ja lopulta vain katosi. Hiljaisuus oli paha enne. Pommit alkoivat putoilla, vihelsi, maa tärähteli, korvat lukossa pauhustakin tiesin: Heidi Hautalan terveiset taivaalta. Metsä meni siruiksi. Maa kuoppaantui. Kyyhötin kiven varjossa ja etsin pelastusta pään sisältä: savunkajossakin mietin miten näin uskomattomasta tapahtumasarjasta olisi pakko kirjoittaa Silmänkääntövankilaan heti kun tietokoneen ääreen pääsisin, eikä edes käynyt mielessä että jos.

Lopulta koitti viimeinen pommi. Kohottauduin, vieressäni portaat tarjosivat tietä syvään pimeään kuiluun keveinä ollakseen jykevät ja kiviset. Äskeisen jälkeiseksi kova hiljaisuus takertui vielä raskaina roikkuviin savuverhoihin. Kuuntelin nousevia askelia, enkä halunnut liikkua, ajattelin näppäimistöä ja näyttöä, "Mutta yksi ehdokas oli vielä kohtaamatta", kirjoitin, pidemmälle en päässyt. Matti Vanhanen nousi näkyviin. Hän katsoi halveksien, nenänvartensa on päänmitan korkeammalla kuin päälakeni, se on helppoa. Vanhanen tuhahti, jatkoi kävelyään ohitseni ja minä jäin metsän tuhottuun hämärään pohtien missä olisi lähin nettikone.