Olin kerran

Poika istui joen töyräällä ja katseli ohitseen virtaavaa vettä. Se otti muotoja ja näytti värejä. Pilvet valahtivat sen pinnalla aallonharjalta toiselle. Vesi piti sisällään elämää, sen poika tiesi. Hän laskeutui maahan vatsalleen ja kurotti koskettamaan veden pintaa sormellaan. Ilmestyi renkaita, jotka päättäväisesti laajenivat sormesta poispäin. Kauhuissaan poika yritti estää renkaita leviämästä. Ne saattaisivat laajeta niin kauas, ettei poika enää nähnyt niitä, se oli paha ajatus. Mutta yritykset saada renkaat pysähtymään aiheuttivat vain uusia renkaita.

Lopulta poika kiskaisi sormensa pois joesta. Hän ei enää halunnut jättää jälkiä, mutta jo syntyneitä ei kyennyt poistamaan. Hän nousi seisomaan, ja korkeammalta näki ensimmäisten renkaiden levinneen jokea kauas eteenpäin. Poika mietti ylettyisivätkö ne vastarannalle. Hän toivoi että ne vain katoaisivat; että joki veisi ne mennessään pois. Mutta virtaus ja pieni taivasta myötäilevä aallokko eivät riittäneet siihen.

Nyt kuvat joen pinnassa näyttivät silmiltä. Ne eivät räpytelleet eivätkä katsoneet pois, ne oli herätetty. Pojan oma kuvajainen vääntelehti levottomasti kun aallot kulkivat sen yli. Hän venyi ja tempoili. Poika kohotti varovasti kädet poskilleen ja nosti kasvonsa pois. Joen pinta toisti liikkeen, ja heijasti irvistävän pääkallohymyn uskollisesti takaisin kohti aurinkoa ja puiden joen ylle hamuilevia oksia. Ehkä ne eivät nyt näe minua, poika ajatteli ja piilotti kasvot paitansa alle.

Hyökyaaltoja, houre

Sen tuntee kun se tulee kohti, se ei milloinkaan katoa. Tänään kalenterista kellastuivat sivut, se tapahtui yhtenä pimeänä hetkenä. Kävelit kyyneleet silmissä kotiin; mitä olisi pitänyt? Jalat jaksoivat kynnykselle. Elämästä ei puutu saavutuksia. Elämästä ei puutu tarinoita. Elämästä ei puutu ihmisiä, vai hetkinen - - -

"...you fracture me your hands on me a touch so
plain so stale it kills you strangle me entangle
me in hopelessness..."

Se vaanii kuin virus. Vuosi sitten olin pysyvässä romahduksen tilassa. Jokainen askel, jokainen sisäänhengitys. Puoli vuotta sitten minusta oli tullut ruumis, joka tappoi tunteita ihan vain siksi että niiden tunteminen sattuisi, kolme kuukautta sitten aloin käymään hysteeriseksi. Epätoivo saavutti minut lopulta, se oli perässäni raahautunut kauan.

"...I'll never lose this pain never dream of
you again..."

Nyt minulle on lyöty osaan leima: OK! Onneksi jääkaapissa oli puoli pulloa viiniä, tupakoita jäljellä kolme, cd-soittimeen löytyi Cure. Viime kesäkuussa minulle sanottiin: "Kuule, jos pitää itkeä, laita Disintegration soimaan ja anna mennä, minä olen niin tehnyt monesti, se on parasta musiikkia siihen." En sentään. Mutta on se soinut tänään. Saa luvan toimia tämän kirjoituksen jatkuvien sitaattien lähteenä, kiitos Mr. Smith näistäkin sanoista.

"...I'm running out of time
I'm out of step and
closing down..."

Askel yksi. Ota elämä. Tee se, se sattuu, mutta se on tehtävä, se tuntuu kylmältä kouralta sisuskalujen ympärillä. OTA SE, TEE SE NIIN ETTÄ TUNTUU, TUNNE MILTÄ ELÄMÄ ja kuitenkin se jää, ensimmäinen askel, ja se menee ohitse, se sattuu, joskus, jos sitä ajattelee, elämästä ei jäänyt... Askel kaksi. Hyväksy tosiasiat. Älä jauha niitä, hyväksy, on merkityksetöntä mitä on ollut, mikä olet itse ollut, mitä muut ovat olleet, ole ilmeetön, ole naamio, älä anna tunteiden satuttaa, OLE HYVÄ JUMALA, OLE IHMINEN, älä tahdoton nukke, ja tämäkin, tämä on menetetty, antaisit jo olla, sinäkin siinä...

"...so it's all come back round to breaking apart again
breaking apart like i'm made up of glass again
making it up behind my back again
holding my breath for the fear of sleep again..."

Kynästä katkesi veri. Sormesta valui terä. Askel kolme. Muutu toiseksi. Siitähän kaikessa lopulta on kyse. Kuva lapsesta: iloinen, pyöreäposkinen, tarmokas, nauraa hypätessään, hänet on pysäytetty ilmaan, mitä sitten tapahtui? Lapsi ei laskeutunut. Se on surullista. Muutu toiseksi. Tule alas. Tunne maa jalkojen alla, se tekee hyvää. Kosketa valokuvia, niitä on paljon. Kuvia ihmisistä, anteeksi piti sanoa: Askel neljä, mutta unohdin. Askel neljä. Ruoki tulevaisuutta, älä menneisyyttä. Kitke. Kitke. Kitke. Se lannistuu lopulta. On oltava voimaa.

"...sometimes you make me feel like i'm living at
the edge of the world like i'm living at the edge
of the world..."

Ja mieti kuinka monta ihmistä tunnet. Kuinka monta, kuinka monta, tämä on tärkeää, älä unohda, luettele nimiä, yhdistä ne kasvoihin, uudestaan, uudestaan, UUDESTAAN, OLMI! Paina otsaa vasten seinää. Tunne. Tunne. Tunne. Lasi ei satu kun on tarpeeksi paksu nahka. Se katoaa osiin, kuin päivät, unessa ei ollut kadonneita, ei ollut unohtuneita, ei välimatkoja, ei eroja, ei pelkoja, ei väärinymmärryksiä, ei pahoja sanoja, ei hyviä tarkoituksia, ei pahoja seurauksia, ei epävarmuutta minkään edessä, ei katkonaisia keskusteluja, ei haluttomuutta kohdata, ei odotuksen pelkoa, ei kaipauksen kaipausta, ei,

"...i will kiss you i will kiss you i will kiss you
forever on nights like this i will kiss you i will
kiss you and we shall be together..."

Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.

Iho muistaa.
Ääni kuulostaa aina samalta.
Silmä voi pettää.

"...You were angels
So much more than everything
Hold for the last time then slip away quietly
Open my eyes
But I never see anything..."

Ja huomaan, minua naurattaisi sen ironia keneltä minä olen aikanaan saanut tämän levyn jota nyt kuuntelen ja siteeraan. Ja ketä varten minä ostin tämän viinin jota nyt juon. Ja keneltä sain syntymäpäivälahjaksi metallisen rasian jossa säilytän vähiä savukkeitani. Ja kuka muka EI muistuta olemassaolollaan joka hetki. Jokainen minuutti on kaiverrettu muistiin, jokainen hetki monen vuoden ajan sisältää mahdollisuuden, jonka on voinut joko käyttää tai jättää käyttämättä, jokainen hetki. Ja niitä hetkiä ihminen pelkää. Ihminen on uskonut aina tekevänsä oikein. Ihminen ei voi tehdä kuitenkaan kuin väärin. Ihminen. Ihminen. (toista kuusi kertaa peilin edessä pimeässä makuuhuoneessa)

"...However far away
I will always love you
However long I stay
I will always love you
Whatever words I say
I will always love you
I will always love you..."

Askel viisi. Älä enää pelkää. Enkä minä enää pelkää. Tämän helpompaa ei ole, tässä on kaikki mitä tarvitaan. Avaimet onnelliseen elämään. Ymmärrys. Kaiken ei tarvitse olla monimutkaista. Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa. Kaiken ei tarvitse olla minkä on tarvinnut olla. Sano: oletko katkera? Sano, pyydän: mitä sinä haluat? Mitä sinä kuvittelet että sinusta on tullut, minne sinun vuotesi ovat menneet, mihin kaikki ne toiveet katosivat, monta vuotta odotit. Sano. Älä jätä sitä yksin.

"...but i never know if it's real never know how i
wanted to feel never quite said what i wanted
to say to you never quite managed the words to
explain to you..."

Elämä on niin kovin lyhyt.

Pulut pitävät kissoista

Oletetaan pelkotila.

Jatketaan asioiden tekemistä tavoilla joilla ne on aina ennenkin tehty. Unohdetaan mahdolliset vaikeudet. Nähdään todellisuus kaarevana peilinä; suoraan edestä juuri sellaisena kuin pitääkin, mutta reunoille ei kannata vilkaista. Kuva näyttää siellä väärältä.

Nukutaan hetki.

(Tietenkin voi myös pysähtyä miettimään, kasvavatko rintakarvat kämmenen sisään, jos painaa käden kylkiluilleen vuodeksi)

Kirjoitetaan oivallisia ajatuksia, elämästä, kuolemasta, asioiden merkityksellisyydestä ja toisaalta turhuudesta. Kaikkein suurinta turhuutta on elämän turhuuden merkityksettömyys. Kaikkein tiukimmin meistä pitävät kiinni sellaiset ihmiset, jotka eivät meistä enää pidä kiinni.

Marinoidutaan omissa liemissä. Poltetaan ehkä sormi kynttilässä.

"Elämä on nippu palaneita porsaanluita", kuten herrat Kaartamo, Kettunen ja Kuustonen aikanaan lyrikoivat. Mitä muuta voi odottaa kollektiivilta, jonka lyhenne on KKK?

Toistellaan öisin: "Olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta... olen elänyt tuhat vuotta..."

Ja ennen kuin huomaakaan, on taas kesä ja yksi vuosi yliopistossa takanapäin. Hiphei! Ei muuta kuin nippu Jekku-lehtiä mukaan ja kavereiden kanssa rannalle! Lopputekstien rullatessa soi Orchestral Manoeuvres in the Darkin Enola Gay halpana Synthesizer greatest -versiona.

Good morning, great Moloch (*)

Tätä nykyä aiheita kirjoittamiseen tuntuvat antavan blogit. Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta. Ahdistaako jo? Minua ainakin! Joka tapauksessa Tiran eilinen kirjoitus aiheutti ymmärryksen tunteen. Minua masentaa kaiken kaupallistuminen, enkä nyt puhu niinkään blogilistan myymisestä it-yritykselle (vaikka epämiellyttävä jonkin pieleen menemisen tunne onkin niskassa aina kun sitä ajattelen), vaan siitä, että firmat alkavat tunkea mainoksiaan sinne kutsuen niitä blogeiksi. Pirkka tosiaan ehti ensimmäisten joukossa (ei tosin aivan ensimmäisenä käsittääkseni) ja pamautti kerralla neljä erilaista mainossivua blogilistan uutuuksiin. Helvetin hienoa. Yllättääkö ketään, että näitä Pirkka-sivuja ylläpitää sama henkilö, joka kirjoittaa aiemmin mainitsemaani Kirjoitusohjeita bloggaajalle -sivua? Ei minua ainakaan. Paljastui Pirkan nettisivujen toimituspäälliköksi. Kiitti hei vitusti. Jos jaksaisin uskoa että yhden ihmisen pienillä teoilla on muutakin merkitystä kuin yhden ihmisen pienen elämän muuttuminen vaikeaksi alkaisin boikotoida K-kauppoja, mutta en minä viitsi. Ei se mitään hyödyttäisi, menettäisin vain halvan Euroshopper-suklaan.

En toisaalta jaksa olla pitkään vihainen kevään edetessä kuin intercity kakkonen Salon ja Karjaan välillä. Peipposet saapuivat eilen Ylioppilaskylään, leskenlehtiä on näkynyt jo pian kaksi viikkoa, kiurut ja rastaat livertävät yötä päivää ikkunan takana ja maisemat ovat muutenkin muuttuneet kieltämättä edukseen. Ei enää likaista lunta, katson koiranpaskojakin mieluummin ja niitähän riittää. Eilen tein listan asioista, joita parvekkeeltani näkyy:

-Pyhän Katariinan kirkko
-Tuomiokirkko
-hautausmaa
-minigolfrata
-koripallokenttä
-bussipysäkki
-parkkipaikka
-roskalava
-kerrostaloja
-pappila
-leikkikenttä
-kylpylähotelli

On siinä elämän koko kirjo, ei puutu kuin teurastamo ja onhan sekin periaatteessa. Jätän lukijan pähkäiltäväksi mille annan tämän tittelin. Olen viikonlopun aikana kirjoittanut toistakymmentä sivua pitkään seissyttä kässäriäni vain siksi että on ollut pakko. Ja silti ehdin eilenkin kävelemään vähintään viisitoista kilometriä, mikä alkoi käydä jalkoihin, kun eivät ole vielä tottuneet talvikorjusta kaivettuihin buutseihin mutta tätä menoa pian kyllä ovat.

Muistan kävellessäni miettineeni pitkää ja monipolvista kirjoitusta siitä, miten tulevaisuudessa emme enää kykene aitoihin tunteisiin, sillä kun ajan henki on mikä on, kaupallistetaan ihmisen tunteet ja ajatuksetkin jossain vaiheessa. Vapaus valita ja olla spontaani koetaan rasitteena ja häiritsevänä tekijänä, alkaa ihmisajatusten sponsoroiminen. Kuudennen korttelin kohdalla oli ajatuskulkuni muuttunut niin vaikeatajuiseksi, että hylkäsin kirjoituksen ja korvasin sen tällä höyhenenköykäisellä sanavaahdolla. Näin se käy. Kuka ostaisi mainostilaa?

Näin unessa sienipilven.


"I watched the trash
that covered this world
swimming in farces
in mud and in blood
without a care in the world
the corpses are piled up almost to heaven
chuckling or smiling
and rubbing their hands
without a care in the world
and so we all lie dozing under the sun
images of banality flick past our eyes
as we bask in this paradise
littered around us
books of religion covering my feet
and I haven't the time for a word"

(Current 93 / Niemandswasser)

* myös otsikko lainattu Current 93:ltä

Elinsiirtoeli "Mitä sormesi koskivat tänään?"

Toki aina välillä huomaan haluavani asioita, eikä siinä varmaankaan ole mitään väärää. Meihin on annettu tahto ja vimma, joskaan ei välttämättä noilla sanoilla. Muistin tämän jälleen tänään kävellessäni ulos seminaarihuoneesta tyhjin mielin. Aamut ovat luomista varten ja olin tuhlannut omani, päivät ovat askareiden hoitamista varten, mutta se kului kahvilla, iltapäivisin kuuluu tehdä töitä, katsoin Päivien viemää ja löysäilin, illat ovat uudestaan luomista varten, minä join teetä ja puhuin rakentavia, kaksoismerkityksin, vähintään.

Joskus raivostutan itseäni olemalla taipuvainen toisintamaan sanojeni sisältämät merkitykset teoissani vain aavistuksen aiotusta poikkeavin, mutta kuitenkin selkeän pesäeron tekevin, muutoksin, ja sittenkään en saavuta haluamaani, sen paremmin sitä mitä olen sanoillani halunnut ilmaista, kuin sitä, minkä olen teoillani yrittänyt jostain egoistisemman puoleni kellarinnurkista kaivaa esiin, eikä tilannetta tietenkään helpota se, etten varsinaisesti ole halunnut kumpaakaan. Tuntuu melkein siltä kuin seuraisin kolmantena pyöränä kahden toisistaan tietämättömän mutta alati riippuvan itseni kamppailua elintilasta, eikä se ole hauskaa seurattavaa, ei ahdistavaakaan, vain enimmäkseen tylsää.

Kirjoittaminen on kaunista, jos kirjailija pysyy ryhdikkäänä pöytänsä ääressä ja kirjoittaa vuohenverellä. Anteeksi, ei minun noin pitänyt sanoa. Huomenna on aikainen herätys, on käveltävä teknologiakeskukseen, mistä seuraa draamaa. Näinä iltoina on joka kerta kellon lyödessä kaksitoista aiempaa vaikeampi saada varmuutta siitä, että on kulkemassa tiettyyn suuntaan, tai siitä, että on olemassa tiettyjen asioiden vuoksi, mutta siitä, että täyttää ihmisenkokoisen tilan johon muuten muodostuisi ikävä tyhjiö, voi sentään olla kiitollinen niille esi-isilleen, jotka 1400-luvulla päättivät purjehtia Saksasta tänne, vaikkei koskaan aukottomasti olekaan todistettu etteivät he saapuneet kahvilaivan ruumassa jäniksinä. Ainakin heillä oli pupunkorvat.


PS. Suosittelen tutustumaan exmen Ajatusviivaan. Sieltä saa hätkähdyttävän halun lukea runoutta.

Sanat että tietäisimme

Kannattaa aina pitää mielessä, että jokainen elämä on fiktiivinen konstruktio.

Sielut vinossa

Tänään olen nähnyt tähtiä.

Kun vielä jokin aika sitten yksi sellainen päivä jona en kirjoittanut tänne aiheutti päässä suman, johon oli kertynyt viikon verran aiheita, olen nyt ollut päiväkaudet kirjoittamatta ja pois ovat kuolleet viimeisetkin ideat kuin rikkaruohot myrkytetyltä niityltä. Olen kyllästynyt kiertelyyn. Olen kyllästynyt siihen, että asioille ruhjotaan väkisin säännöt, joiden mukaan oletetaan sitten kaikkien haluavan toimia. Olen väsynyt akateemisuuteen, se ei luo vaan kahlitsee. Olen väsynyt siihen, että kirjoilla on "genrejä".

Olen tiiliseinään matkalla. Minulla ei ole merkitystä sinällään, ei olentona; minun sanani kertovat sen mikä olen. Minua väsyttää juuri tällainen tarkoituksellinen kaunopuheisuus jota nyt kirjoitan. Otsikko tosin on ihan hyvä; "Sielut vinossa". Pidän siitä.

Tekisi mieli huutaa. Vuonna 1980 olin iloinen, siitä on valokuva todisteena. Valokuvat väsyttävät. Nykyisellä digiajalla niitä on kaikkialla, niitä on liikaa. Kuvaa ja tekstiä on loputtomasti, ne ovat lakanneet olemasta tärkeitä asioita.

Musiikilla oli ehkä vielä sukupolvi tai pari sitten merkitystä. Elokuva ja televisio ovat aina olleet pelkkiä massaviihdemonoliittejä. Kun kansojen mielet turtuvat, kansat eivät ajattele. Tehdäänpä uusi elokuva.

"Minä en tarkoita mitään tästä."

Minua väsyttää se, että napsimalla blogeista virkkeitä pääsee osallistumaan digitaalisen runouden portaaliin. Mikä tahansa on helppoa kun sitä ei tee itse. Minua hävettää että jaksan vaahdota jostain noin mitäänsanottamasta asiasta kerta toisensa jälkeen.

Pikkusieluisuus on pahe. Aina ei jaksa olla avara. Jos yrittäisi ymmärtää, tietäisi enemmän, ja korostan sanaa "yrittäisi". Se on mahdotonta kuitenkin.

Tietenkin.

Jos saisin paperille tulostettuna siisteihin riveihin allekkain kaikki rakkaudenosoitukset ja hellät sanat joita olen ääneen sanonut eri ihmisille, lista olisi kaoottinen ja ruma.

Ihmiset ovat hieno asia.

Kissat ovat aivan järjettömän hieno asia.

Meillä oli täällä joskus kiva pieni yhteisö

Tuli sama olo kuin tänään Kirstille silloin kun ensi kerran havaitsin kirjoitusoppaan bloggaajille. Minä tuohduin ja kuvotuin. Mikä tuo anonyymihenkilö kuvittelee olevansa tullessaan tyhjästä ja ilmoittaessaan blogia jo kauan pitäneille miten homma tehdään? Jos se on vitsi, ei minua naurata, ja sen kuitenkin mieluummin toivoisin olevan vitsi kuin totta.

Bloggausohjeita! Mikäpä siinä! Tasapäistetään blogit, kun maailmasta on muutkin tekstit jo jauhettu persoonattomaksi massaksi josta ei saa erottua koska jos erottuu ei menesty. Tehdään blogitkin toistensa peilikuviksi, kirjoitetaan vain tietyllä tavalla! Ohjeblogin tagline kertoo kirjoittajan ideologiasta paljon enemmän kuin haluaisin tietää: "Näin kirjoitat tehokkaita tekstejä blogiin". Markkinointiajattelu jyrää. Ei olla persoonallisia, ei tehdä niin kuin itse haluttaisiin, muututaan samanlaisiksi, ollaan tehokkaita. Aina kun jollekin alalle aletaan kirjoittaa "ohjeita" on se ala tullut enemmän tai vähemmän tiensä päähän.

Minulle tekstissä on tärkeintä ollut aina se, että sääntöjä ei ole. Ei ole ohjeita. On olemassa loppumaton määrä tapoja tehdä, eikä mikään niistä ole oikeampi kuin toinen. Täältäkin ne yrittävät sen viedä.

Blogit ovat kuulemma jo Ilta-sanomissa. Eikö täällä maailmassa mikään enää pysy tyylikkäänä ja vain harvojen huomaamana alakulttuurina? Masentaa.

Host host mummel rap host

Alunperin tapahtuma kulki nimellä peli-ilta, mutta se pääsi venymään; lähdin kotoa kävelemään kohti Martin puutalokortteleita kahden aikaan lauantai-iltapäivänä ja palasin takaisin kopperooni maanantaina neljän jälkeen. Kaksi vuorokautta ja risat alkaa olla jo siinä "illan" käsitteen rajoilla. Ei tällaisia asioita voi koskaan tarpeeksi arvostaa. Kyky olla rennosti, stressaamatta. Jos haluaa jatkaa levonkaltaista roikkumista toisenkin vuorokauden niin miksei. Tämä yhteiskunta on liian kiireinen. Meillä niukasti alle kolmekymppisillä on oikeus taantua.

Käytössämme oli lainattu Playstation kakkonen ja Grand theft auto -sarjan viimeisin osa. Aluksi ahdistuin pelin väkivaltaisuudesta ja moraalittomuudesta, mutta sunnuntai-iltapäivään mennessä rusikoin poliiseja kaksipäisellä dildolla ja viiltelin mummon hengiltä keskelle suojatietä ilman mitään erityistä syytä. Minun lapsuudessani tietokonepelit olivat hauskoja, mutta voi veikkoset, niin oli tämäkin. Toinen viikonloppua yhtä vahvasti leimannut peli oli Great Giana sisters, jota pelasimme kahdella kannettavalla HP:lla kuusnelosemulaattorin voimin.

Etsi eroja.

Yritän tosissani vierottaa itseni internetistä, mikä saattaa johtaa päivitysten vähentymiseen Silmänkääntövankilassa, ja katso! Kaikilla oli heti parempi mieli. Tämä verkkoperkele syö minut ontoksi sisältä. Olisi kiva tehdä jotain ei-virtuaalista elämällään taas pitkästä aikaa; tai ainakin jotain ei-interaktiivista. Ihan vain itselleen. Kaikella on nykyisin yleisö, jokaisella on kohde, merkitykset katoavat saumoihin.

Minulla on aina pidemmän ystävien parissa vietetyn ajan jälkeen vahva tunne verkkomaailman ahdistavasta keinotekoisuudesta, ja niin kai taas. Suuntaus oli joka tapauksessa muodostumassa jo ennen tätä viikonloppua. Meillä oli kyllä hauskaa. Missä menevät keinotodellisuuden rajat?

Olen hieman yli viikon aikana nukkunut neljässä eri paikassa, ja minä olen aina suhtautunut matkustamiseen ja muiden luona yöpymiseen perin nihkeästi. Vanha oppii uutta, ja minä näköjään myös. Kaikki oli helpompaa ennen kuin. Ja silloin kun.

Mukavuudenhalussani en tajunnut nieleväni kilometreittäin siimaa jonka päässä odotti väkäsekäs koukku.

Rastaatta

Pääsiäinen, miten merkityksetöntä! Turun ylioppilaslehden englanninkielinen kolumni oli viime numerossa otsikoitu "Easter, bigger than Christmas for some". Olisin mielelläni jatkanut sitä alaotsikolla "A Shitload of nothing for most". Taas saa turhautua ylimääräisistä pyhistä jolloin mikään ei liiku eivätkä paikat ole auki. Piti alkossakin käydä jo tänään, vaikka suunniteltua ohjelmaa on vasta lauantaina, jatkuen todennäköisesti kauas sunnuntain puolelle. Varustukseen kuuluu tällä hetkellä makuupussi, tietokone, uimahousut, pullo australialaista valkoviiniä ja kamera. Voi tulla outo viikonloppu. Sitä odotellessa vietän pitkähkönperjantain maalla.

Olen pahoillani että aiheutin epäsuorasti monen kiinnostuksella lukeman blogin päättymisen.

Tanssin ajatuksen kaaria ja olen niin saatanan väsynyt

Kesti kolme tuntia herätä tänään, kolme senjälkeistä tuntia kun olin noussut sängystä, minkä tein vasta yhdeksältä, eli noin kaksi tuntia normaalia heräämisaikaani myöhemmin. Uni ei päästänyt otteestaan, siinä polulta aukesi luukku, jonka kautta putosin syöveriin, siellä velloi orgaanisen näköistä massaa joka hetkittäin kiinteytyi hampaiksi, silmiksi ja milloin miksikin. Se söi ihmisiä. Sen kautta piti mennä. Luukun jälkeen pääsi vihreään laaksoon, joka muuttui tietokonepeliksi. Kaksi matoarmeijaa tappoi toisiaan, niiden nimet leijuivat ilmassa, ja jostain syystä kaikilla oli jokin Dylanin albumin nimi, muistan ainakin "John Wesley Hardingin" ja "Blonde on blonden". Jossain vaiheessa madot muuttuivat peurantapaisiksi eläimiksi. Yksi haavoittui kaulaan, jouduin viiltämään sen kurkkuun haavan jottei se olisi tukehtunut vereensä. Meistä tuli ystävät. Alitajunta, mitä helvettiä taas yrität sanoa?

Kun lopulta heräsin, laitoin Van Morrisonin Astral weeksin soimaan ja se vei mukanaan kuin uni aiemmin. Tanssin ympäri kahdeksaatoista neliötäni. Nautin olosta. Sitten vilkaisin ikkunasta ulos, ja 50 metrin päässä minusta seisoi surujoukko kukkasineen ja mustine takkeineen, arkkua laskettiin hautaan. Pysäytti. Laitoin ruokaa, menin sen jälkeen tupakalle, saattojoukko oli kadonnut, mutta tyttö vaaleanpunaisessa pipossa käveli hitaasti kukkasten peittämän haudan ääreen. Hän seisoi paikallaan liikkumatta saman ajan jonka vietin parvekkeella. Niin lähellä ettei olisi tarvinnut kuin vähän ääntä korottaa ja olisin voinut puhua hänelle. Sisälle palattuani huomasin että taas nukutti. Taas aukesi polulla luukku joka imaisi sisäänsä, taas madot taistelivat, taas laskin veret. Minä olen tottunut tulkitsemaan uniani ja minä olen tottunut siihen että joku on aina osannut löytää niistä elementtejä joita en ole itse havainnut.

Onko lapsen hyväksikäyttö liian vaikea aihe käsiteltäväksi lyhytelokuvassa? Ainakin se on vaikea kirjoittaa. Työstin aamupäivällä synopsista. En enää tiedä väsyttääkö, raja ylittyi, nyt vain puhkon suonia.


Kahville. Jos helpottaisi.


"'I'm tired' I said
'You always look tired' she said

'I'm admired' I said
'You always look tired' she said"

(Elbow / Fugitive motel)

"Mehän ovat kuin kaksi marjaa", ja muita lähinnä ajantappomielessä ylöskirjattuja asioita

Minulle on muutaman kerran sanottu, että olen Tommi Liimatan näköinen. Ei ole ollut niinkään paikkansa pitävä väite mielestäni, ennen kuin satuin näkemään itsestäni viime viikonloppuna otetun kuvan. Siis katsokaa nyt itsekin:



Että tällaista tänään. Kumpi meistä kadottaa identiteettinsä? Kaipaisiko Abso joskus Tommi-tuuraajaa keikoille? Olisin heti valmis!

Olen asunut tässä yksiössä nyt neljä kuukautta, ja tänään kuulin ensimmäisen kerran kuinka naapurissa harrastettiin seksiä. Tunsin iloa siitä että jollakulla tässä mehiläiskennossa on elämää. Kaksiossa asuessa sitä touhua sai kuulla eri suunnilta kyllästymiseen asti, täällä ei. Seinäthän ovat tietenkin kuin paperia, joten yksityiskohdistakin sai nauttia. Lopulta kyllästyin ja lähdin ulos. Tuskin olin päässyt ovesta kun vastaan tuli paitsi nuutunut seminaaristapalaaja, myös äänekäs kulkue, joka kenties esitti jonkinlaista pääsiäisdramatisointia, ainakin yksi kantoi isoa ristiä. Olisivat nyt vähän vaivautuneet; nasaretilaisehko pukeutuminen olisi auttanut uskottavuuteen. Toppatakeissaan ja pipoissaan kulkue näytti jotenkin, no, väsähtäneeltä, eikä auttanut se, että ristinkantajalla näytti olevan hirmu hauskaa.

Herra K kertoi tänään lounaalla seikan, josta pelkäsi maineensa menevän, mitä koitan edesauttaa julkaisemalla faktan täällä: Tommi Läntinen (Tommeja tänään riittää) on hänen useimmin keikalla näkemänsä artisti. Miksen minä ikinä kirjoita mistään muusta kuin Tommi Läntisestä ja hänen keikoistaan? Eikun kirjoitanpa.

Jonin Elämä ja teot on hyvin kirjoitettu kolumninkaltainen blogi, joka ansaitsee laajemman huomion. Eilen hän totesi että kaikesta sanomastaan on yleensä 90% ironiaa. Olen huomannut saman, mutta jäin silti miettimään: oliko tuo kyseinen toteamus ironiaa? Pää alkoi hajoilla. Tunnen myös nöyryyttä sen edessä, että joku on tänä blogger-aikakautena viitsinyt nähdä vaivaa koodatakseen itse bloginsa. Ohhoh.

Marimba muistutti muutama päivä sitten musiikkikirjaston olemassaolosta. Olen sen aktiivisesti unohtanut, viisi ja puoli vuotta Turussa ja olen sieltä muistaakseni kerran levyjä lainannut. No, vahinko takaisin, marssin sinne eilen (tieto siitä, että kirjaston muuton vuoksi levyjen eräpäivä menee pitkälle toukokuun puolelle, ei haitannut) ja vielä uudestaan tänään, yhteensä hyllystä lähti mukaan 21 levyä. Mitkä jumalaiset valikoimat kaikkea hämärämpää tavaraa! Potkin itseäni päähän siitä, että vasta nyt sinne ajaudun, vaikka toisaalta, parempi myöhään. Mukaan lähtivät seuraavat levyt:

Laurie Anderson: Big science
Aphex Twin: Richard D. James album
John Cale: The Academy in peril
Current 93: Sleep has his house
Curved Air: Phantasmagoria
Miles Davis: In a silent way
Dead Can Dance: Into the labyrinth
The Doors: Strange days
Bob Dylan: Nashville skyline
Hatfield and the North: The Rotters club
Henry Cow: In praise of learning
Michael Hoenig: Departure from the northern wasteland
Loveproge (eri esittäjiä)
Van Morrison: Astral weeks
Yoko Ono: Plastin Ono band
Jukka Orma: Kultahiekkaa
Kari Peitsamo: Vedestä nousee kasvi
Kauko Röyhkä: Kaksi koiraa
Soft Machine: Third
Univers Zero: Heatwave
Sophie Zelmani: Sing and dance

...käytännössä kaikki artisteja, joiden tuotantoon on parhaimmillaan pian kymmenen vuoden ajan pitänyt tutustua, mutta aina se on jäänyt, monia näistä ei tahdo löytää mistään kaupasta, osaa ei edes netin kautta. Davis, Dylan, Peitsamo ja Röyhkä tietenkin tutumpia, mutta näitä levyjä en ole kuullut. Kylläpä sisälläni taas tämänkin pläjäyksen äärellä nautiskelija hyrrää. Paitsi tällä hetkellä, kun päässä soi loputtomana luuppina Aphex Twinin "Milkman". Ottakaa se pois.

Lopuksi testitulos, tämä kirjallisuuden klassikko olen:


Virginia Woolf: Orlando. You are a challenge, for
outer events, the outside world, the time etc.
play no importance to you. Your focus is in
writing, in gender issues, and inside your own
head. Self-analysis and exploration of yourself
as well as the outer world hold great
importance to you.


Which literature classic are you?


Pitäisi kai sivistää itseään sen verran että tuon lukisi. Ää, jos kattois vaan sen leffan.

Vanhoja virkkeitäeli "Kun ajatus jää vaivaamaan, se jää vaivaamaan"tai "Tämä blogi on armonlaukausta vaille finaalissa"

1."Annoin sydämeni lyödä ja keuhkojeni hengittää."
Niin kuin silloin.

2."Kuka tähän nyt enää ketsuppia sotkisi?"
Ruuanhaku on vaikeinta öisin.

3. "Jumalauta, Jack. Sano nyt jotain."
Onko korrektia kutsua porukasta kävelynopeutensa vuoksi pois pudonnutta henkilöä "jälkeen jääneeksi"?

4. "Pitäis varmaan käydä vielä siellä pimpin tykönä."

5. "Uutta! Nyt kuski levähtää matkan aikana!"
Mutta entä jos hän ei tarvitse lepoa? Onko lepo itseisarvo?

6. "Minä tosiaan luulin nunnien olevan siistejä, mutta sitten sain kuulla siitä AIDSista. Sehän tosiaan taitaa saada ihan kaikilta."

7. "This is it. This is the end, O'Brien."
Last action hero; Die Hard oli enää muisto.

8. "Vois niitä kananaivojakin vähän käyttää kun ostoksille tulee."

9. "Hyvästi jää rakas isänmaa, en sua koskaan enää saa!"
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun opin lukemaan. Kuinka monta sanaa mahtuu neljännesvuosisataan?

10. "Kaikki minulle opetetut tieteelliset faktat ja järjelliset ajattelumallit ovat kuin jäätelöroiskeita auton konepellillä jotka voin nyt vain nuolla pois."
The truth is out there, Scully.

11. "Pidä tätä pidätettäessä oikeassa kädessä."
Kumpi Alangon veljeksistä on tehnyt huonomman kappaleen suhteessa uraansa?

12. "So, is there anything you wanted to change about this interview?"

13. "Lenni-Kalle heittää skredat!"
Elokuvissa ei saa puhua. Eikä varsinkaan huutaa.

14. "Älkää nyt saatana laulako!"

15. "Loistavaa, kolme kertaa korkeampia sähköpylväitä tässä vielä tarvittiinkin."

16. "Meillä on viti presidentti!"
Ja minua muistutettiin vuosituhansia vanhasta jutusta. Pyramidin alla oli kaupunki.

17. "Tässä on nyt kolme bussia yhden renkailla."

18. "Aivan varmaan siellä oli niitä sinisiä novelleja... eikun kuponkeja, niissä oli sorsan kuva tai joku."

19. "Hei! Löysin toisen maailmansodan aikaisen juoksuhaudan!"
Ja kuvitteellisia lasiesineitä, veikkaan.

20. "I fucking hate this nya ordnung!"
Minulla on ollut elämäni aikana kämppis yhteensä kaksi viikkoa.

21. "Rouva Lassila! Olette väärässä kerroksessa!"

22. "Kaikki on elossa paitsi ruumiit kuolleita."
Knock yourself out.

23. "Minä voin kuolla, minut voidaan ristiinnaulita."
Olen säveltänyt miljoonien edestä listahittejä pääni sisällä.

24. "Jotkut olivat ryömineet rautatielle kuolemaan."
Uutisissa yksityiskohtien kuvailu lopetetaan aina sillä hetkellä, jolla se on käymässä mielenkiintoiseksi.

25. "Kas kun et ottanut kameraa mukaan saatanan häirikkö."

26. "Mikä on yhteytesi situationisteihin?"

27. "Ja sen takia ei ole olemassa naistaiteilijoita."

28. "19.2 kello 19.02 rakastettuni saapui utareet tanassa."
Ala-asteikäisenä kuulin kavereilta, että he olivat löytäneet paperinkeräyslaatikosta pornolehtiä.

29. "Varo Pori-ratikkaa."

30. "Ai ettei MTV3 muka näytä enää mitään tällaista?"
Nykyisin ei yllätä enää mikään. Emmekö koskaan pääse estoistamme...

31. "Terve vaan selkärankamurtumat."
Tätä nykyä vedän 18 leukaa.

32. "Kaikki metsän mutaatiot joutuivat uuden mutaation kouriin."

33. "Nyt särkyy paikan pehmein esine."

34. "Sinä puhkaisit minun silmäni! Minä kiellän sinulta pääsyn kaikkiin maailman tapahtumiin!"
Olen syntynyt myöhään ja silti pidän valosta. Kevätpäiväntasauksesta kuusi kuukautta eteenpäin on ainoa merkittävä aika vuodesta.

35. "Auton keula on enää metrin päässä mun kaverin jaloista!"
Vrt. edellä.

36. "Onpa muovisen näköisiä nukkeja."
Peter Jacksonin ura lähti alamäkeen Heavenly creaturesin jälkeen. Miksi jotkut pitävät Sormusten herra -elokuvista?

37. "Surkein näkemäni risteysajo!"

38. "Kaikki vaimot ovat tulevia vaimoja."

39. "Oh God! You'll need some corpse guards here! Your runners are bleeding all over!"

40. "Drug dealing in army uniforms? But I'm undercover to the core! Where's the fucking piano?"

41. ”Mikä ihmeen friikkishow tää oikein on?”

Monumental collapse igitureli "Jos kaikki Norjan järvet..."tai "Virke joka jatkui maanantaihin"

Viikko pari sitten sai kovasti huomiota blogi nimeltä Uusia lauseita. Minä olin ensi kerran huomannut sen hieman aiemmin, ja pidin ideasta, kun luulin että sen kirjoittaja keksii itse nuo lauseensa. Mutta tuon mediahuomion yhteydessä totuus paljastui minulle: blogin sisältö (joka muuten koostuu virkkeistä eikä lauseista, mutta myönnän tekeväni itsekin tuon virheen helposti...) on koottu muista blogeista keräämällä. Siinä, että blogi nimeltä Uusia lauseita koostuu nimenomaan jo kerran sanotun toistamisesta, on jotain väärää. Missä ovat oikeasti uudet lauseet, niin pää- kuin sivu-? Siis tarkoitan jotain tämäntapaista:

"Harjannostajaisissa tarjoiltiin raunistulalaisille sikuria ja toffeeta."

"Kun setäni oli lapsi, hänellä oli irlanninsetteri, joka mahtui taitettuna taskuun."

"Suutarin lasten on paha kulkea kouluun reppu selässään jos sataa saastaisia rättejä sammakonnahkoihin käärittyinä."

"Seisoimme lentokentän lähistöllä ja purkkapallot paukkuivat kaikkialla ympärillämme."

Tämä on jälleen samanlainen maanantaiaamu, kuin se, jona aloitin anonyymiblogini. Otsikot eivät aina kerro läheskään tarpeeksi; blogin nimen pitäisi heijastaa sisältöä. Sanat eivät ole leikkimistä varten, niihin on suhtauduttava vakavasti.

Memorabilia, sic itur ad astra

Pusin sun masua

Monimutkaisuudet muuttuvat selvyyksiksi ja hämmästyttävät asiat toteutuvat. Ei kai siinä sen kummempaa. Minne katosivat eriävät näkemykset, vai oliko niitä lainkaan? Melkein kuin yläpuolelta katsoisi, melkein.

Aloysius Senjasen parempi päivä

Tuottamalla yksiköitä Aloysius Senjanen oli saanut aikaan yhdessä päivässä enemmän kuin kahdessa edellisessä, ja hän oli tyytyväinen kissa kermalautasen äärellä jo ennen iltapäivän kahvihetken puoliaikaa. Hän ei ollut ennen tajunnut miten helppoa oli kaiken moninkertaistaminen. Kuin nopat pelilaudalle putosivat hänen tavoitteensa yhden lyhyen aamupuuron ääressä sattuneen oivalluksen jälkeen, ja aina ne kierähtivät näyttämään suotuisia tuloksia. Aloysius Senjanen leijaili taivaalle kevyesti kuin hiiri huuhkajan nokassa. Hän tiesi ettei nousu voinut jatkua pitkään, ja sen tietämällä hän oli poikkeuksellinen kapitalisti. Aloysius Senjanen ei uskonut kuormitukseen, vaikka uskoikin tuottamiseen. Kaikkeen pystyi, muttei aina. Se oli Aloysius Senjasen perimmäinen totuus, isovaarilta rippijuhlien jälkimainingeissa opittu. Ohuen yläpilven korkeudelta hän näki kotikaupunkinsa säälittävyyden ja itki tuskansa alas sateena, joka tehtaanpiippujen savusta muuttui mustaksi ja sai autonomistajat kiroamaan niin että kirkon saarnatuolista putosi taas yksi naula. "Totuus", Aloysius Senjanen karjaisi sielunsa viemärhormeista, "se on sittenkin jotain aivan muuta kuin tämä!"

Ja hän palasi maan pinnalle, tuotantoyksikköhuoneeseensa, pöytänsä ääreen, puolipöhöttyneen ruumiinsa sisään. Hikimustikat hänen ohimoillaan sykkivät kuin sammakon kaula, ja hän poistui miestenhuoneen ovesta kadulle ja kotiinsa. Vaimo oli laittanut aterian. "Meillä on hienoja vieraita", vaimo sanoi, kuten olikin. Pankinjohtajaystävä oli käymässä kolmen ruskettuneen serkkunsa kanssa, ja he puhuivat golfista, osakkeista ja herneistä kuin vanhat tekijät. Aloysius Senjanen tunsi olonsa huonoksi. Tuotantoyksikön ikkunan takana piikikkäästi illasta aamuun pistelevät neonvalotekstit välkkyivät hänen verkkokalvoillaan, vaikkeivät komean kodin ruokasaliin asti tietenkään näkyneet. Vaimo oli valinnut ateriamusiikiksi cembalosonetteja. Puhetta leikkasivat aterimien riipaisut posliinilautasiin.

Kello 19.45 Aloysius Senjanen nousi pöydästä

Vinkeä Nielimö

Valkosolut puskevat tällä hetkellä työtä vuorotta. Tunnen alkavan kurkkukivun mahdollisuutta (mikä voi tietenkin johtua siitä, että neuloin pääni paikalleen viime yönä karhunlangalla ja ruosteisella neulalla) ja lihaksia ikäänkuin melkein särkisi. Taistelkaa, soluparat! Immuniteettijärjestelmäni on kovilla mutten luovuta. Viimeisimmästä flunssasta on pitkälti toista vuotta, enkä aio nollata tilannetta nyt. Juon Finrexiniä ja lusikoin auringonhattu-uutetta. Aamun vitamiineja tupla-annos. Heilun edelleen sillä rajalla. En ole sairaana, mutta mahdollisuudet sellaiseksi tulla ovat kiusallisen suuret.

Olen tätä päivää odottanut. Kokosin itseni kuluneiden kahden viikon aikana paloista ja aloin totutella uudenlaiseen olemiseen jatkossa. Vielä on hieman kömpelö olo vaan eiköhän se tästä.

"Harrastan onomatopoetiikkaa ja lemmikkinä minulla on nelimastodontti", mies sanoi aamiaispöydässä.

"Mitä sinä nyt?" vaimo tuuskahti. "Oletkos höpöttämättä!"


...eikä minulla asiasta tämän enempää sanottavaa olekaan. Vastako siitä on kaksi viikkoa kun Jutan tapasin ja vietimme kummallisen bussimatkan rautatieasemalta pois? Tuntuu pidemmältä. On kuin aika olisi raahautunut ja kerrannut itseään monistaen tunteja saman hetken jatkuvaksi ketjuksi. Se on piinallinen ilmiö, mutta kun taas viikonlopun yhdessä vietämme, se tietenkin loistaa poissaolollaan. Vaikuttaisin nokkelammalta sanailijalta nyt ellen kirjoittaisi täsmälleen samasta aiheesta mistä Suurlähettiläiden imelyyshitti vuosia sitten kertoi. Itkettäisi, ellei näin kovin hävettäisi.

Janoiset mielet... ja kuvia joista ei näe satuttavatko ne kohteitaan, sanoja ilman mieltä, kirjoittamaton tunne...

Kai se on Kesätoimittajankin uskottava että on kevät, kun lämpötila on kohonnut kymmenen pakkasasteen kesemmälle puolelle. Tämän opiskelijavoittoisen hippilän seinien sisällä raikuu tänään progressiivinen rock-musiikki ja minä luon meemejä tulevaa käyttöä varten, tarttukaa lapioihinne luuserit! Kaivakaa oja! Tiedätte miltä työ tuntuu.

Muistan elävästi, miten toissakesänä herätin ajatuksia, tyhjiin lehmämäisiin katseisiin syttyi järjen pilkahdus sanoistani ja minun onneni laukesi tähtitarhoiksi taivaalle sen pilkahduksen edessä; jumalauta, te ymmärrätte minua! Te tajuatte mitä sanon! Sittemmin en ole kokenut vastaavaa. Jos olisin taipuvainen niinkin kuolevaisiin tunteisiin kuin pelkoon, olisin juuri tällä hetkellä hieman huolissani siitä, että viime yön aikana Uguksen ruumis on kadonnut, kenties lähtenyt raahautumaan juuri siihen samaan suuntaan jonne päänsäkin oli mennyt, kohti Hämeentietä... vai sittenkin kohti Kupittaan rautatieasemaa, onko se jälleen kokoamassa paitsi voimiaan, myös itseään, onko se lähdössä pian taas junalla kohti... kohti... mutta eihän se ole voinut! EI UGUS OLE VOINUT!

Minun on pysyttävä kontrollissa. Olen juonut. Liikaa. Suomalainen "mies", te ymmärrätte, minä, kolmas pullo tänään menossa saatana...

"Mä oon niin paska, kukaan ei välitä..."

Pappi, mekaanikko ja suomenruotsalainen saapuivat reippaassa nousuhumalassa grillikioskin eteen varhain eräänä maanantaiaamuna...

Ai te olitte jo kuulleet sen. Yritän vaihtaa puheenaiheita. Saan tekstiviestejä numerosta, jonka ei pitäisi enää olla käytössä. Pelottavia sanoja, mantroja. "Tänään on tuomiopäivä! Valmistaudu lähtöön! Aghiavarda! Deis Apokryfia!" Yritän olla reagoimatta niihin. Ei Ugus ole voinut. Sen oli tarkoitus viettää yksin koko elämänsä ja minun oli tarkoitus varmistaa että niin käy. Ei se ole voinut alkaa uudestaan elää. Ei sen ollut koskaan määrä löytää mitään merkittävää olmimaisen olemuksensa rinnalle. Se paska! Miten se kehtaa! Sen piti olla tahdoton vaahto aallonharjalla, tuuleen hajoava.

Taas puhelin piippaa volgavolgaa. Olen humoristi. Hauska. Naurakaa.

Silmänkääntövankilan faxina toimivasta ovenraosta tungettiin tänään kello 13.23 seuraava Start-paketista leikatulle pahville vihreällä musteella tulostettu testitulos:

Ugus ja uskonnot,
(eli "Tulos joka herätti rehellisen Mitä Helvettiä -reaktion")

Buddhism 67% Paganism 58% Hinduism 58% agnosticism 50% atheism 46% Islam 38% Satanism 38% Christianity 25% Judaism 4% Which religion is the right one for you? (new version)

Kesätoimittaja näkee huolestuttavia merkkejä tässä tuloksessa ja pyytää pikaisesti kaikkien manaajantaitoja edes harrastusluontoisesti elättelevien apua pitääkseen poissa luotaan sen, joka tuon tuloksen itseään testatessaan sai.

Kuuleeko kettu?

Tango-delta 8 kuittaa kuin hullu.

Kirje kohteelle

Hei,

kuulin äänestäsi että sinulla on hyvä olo, ja se helpotti. Olen pelännyt monenlaista ja tiedän että sinäkin olet, vaikka ainakaan minulle et ole pelkoasi tämän talven aikana näyttänyt ja ehkä se on ollut kummankin kannalta hyvä asia. Oli kiva kun soitit. Tuntuu vieläkin oudolta kysellä miten voit ja miltä sisälläsi kasvava ihmisalkio, "dervissi", kuten itse sitä nimitit, tuntuu.

Ihmisen pitää elämässään katsoa eteenpäin, mutta unohtamatta mennyttä. Tai odota; tuo meni ehkä väärin. Unohtaminen on sallittua jos se on tahatonta. Tarkoituksellinen asioiden kieltäminen syö ihmisen sisältä ontoksi ja vajaaksi. Kokemukset ja historia vievät eteenpäin ja kasvattavat. Jokainen on rikkaampi siitä mitä on tapahtunut.

Anteeksi, kuulostan saarnaavalta taas, eikä se ole tarkoitukseni. Minä piirrän sinulle joskus taas sarjakuvan, ja voimme yhdessä nauraa unillesi. Innostuit kuin lapsi kun kerroin että kirjoittamaasi uneen oli arvovaltaisella blogitaholla eilen linkitetty.

C, onneksi olet. Nauratti miten uteliaasti kyselit J:stä. Vielä kaksi kuukautta sitten en olisi uskonut sellaisen puhelun olevan koskaan mahdollinen, ja kuitenkin sinä osoitit rohkeutesi ja soitit. Kuulostit onnelliselta puolestani kun toivotit kaikkea hyvää minulle ja J:lle. Sinä osaat olla aito. Jätät paskanjauhannan pois ja sanot asiat suoraan. Olen sitä piirrettä sinussa aina ihaillut. Tämä vuosi näyttää aurinkoiselta meille kummallekin.

Pysy hyvänä,

U

I'm a mean clean consuming machineeli "Oijoi tätäkin taivaspaikkaa"tai "Kesätoimittaja puree ja lyö"

Kun viime yönä palasin hieman ennen yhtä kotiin rystyset verillä mukiloituani sivukujalla sen kusipään joka kehtasi väittää, että minä sain Silmänkääntövankilaan viralliset päivitysoikeudet vain siksi, että täten pääsisimme ehdolle vuoden 2004 "paras ryhmäblogi" -kategoriaan Kultaisissa kuukkeleissa, olin väsynyt ja mieleni teki teetä ja leipää, muttei kaapissa ollut kuin viina ja hometta. Viihdytin itseäni alastonkuvilla hetken aikaa, siis ottamalla niitä, ja kyllästyttyäni ajanvietteeseen ilman voitontuoton heleää tunnetta rinnassa lähdin myymään niitä enkä ollut päässyt tämän talon rappukäytävää pidemälle kun koko pino oli mennyt ja uutta tilattiin.

Minä kulutan, ja minä pidän siitä. Kulutan teorioita, aatemaailmoja, pureskelen ne mielessäni inhaksi soseeksi, jonka hitaasti ja yökkäillen syljen takaisin muun maailman nieltäväksi. Kulutan tavaroita, jotka pienet kädet ovat kaukaisessa tehtaassa tehneet minulle; katso, digikamerani kyljessä on naarmu, kiroan sen siis alimpaan helvettiin. Kulutan ihmiset lähelläni riipimällä heidän minuutensa paljaaksi ja myymällä sen eniten, joskus vähitenkin, tarjoavalle. Kulutan valoa ja lämpöä. Olen juuri se pimeä ja kylmä puoli ihmisessä, joka alkaa pikkuhiljaa käymään kuluneeksi metaforaksi. Lyön lyötyä.

Jos Freud olisi ollut oikeassa, me olisimme kaikki peruuttamattomasti häiriintyneitä ja täysin parantumismahdollisuuksien ulkopuolella. Onneksi vain hän itse oli. Kulutan television tarjoamaa massaa, kulutan sanomalehtiin, puista revittyihin, musteella juuri minua varten tuhrittuihin ja minun hetkessä kuluttamiini ja roskapussiin survomiini, kymmenen sekuntia päivässä ja nostan metelin jos lehti ei minulle saavu. Antakaa kuluttaa. Ellemme kuluta, tämä maailma kasvaa liian suureksi kenenkään hallita. Näillä kärpästen markkinoilla pärjäävät ne jotka tietävät miten paskaa niellään, ja ennen kaikkea: miten kymmenet miljoonat muut saadaan nielemään sitä samaa paskaa ilman että he tietävät syytä siihen miksi tekevät niin.

Hykerryttää.

Tällaiset kauniit aurinkoiset päivät pitäisi kieltää lailla.

Mitä minä haluaisin nähdä(havaintoja haudan partaalta)

Se onnistui siinä mitä pelkäsin, mutta se ei arvannut psyykkisen yhteyteni näille nurkille olevan tarpeeksi vahva kirjoittamaan myös ilman fyysistä kosketusta näppäimistöön. Olen saavuttanut astraalitason; Britney Spearsia mukaillen en ole elossa mutten vielä aivan kuollutkaan. Täällä on kiva leijua. Epäilen että vastedes jaamme Kesätoimittajan kanssa Silmänkääntövankilan tuotantovastuun. On päiviä jolloin tuntee hajoavansa ihan tosissaan kahteen kappaleeseen.

Mitäpä tekee ihminen ensimmäisenä tekonaan rajan ääreltä? Lähettää viisaita sanoja jälkeensä jääneille? Kummittelee? Nukkuu? Ei, hän osallistuu meemiin. Jani on taas oivaltanut: mitkä maailmanhistorian hetket haluaisit ehdottomasti nähdä jos saisit mahdollisuuden paikan päällä käydä?

Minä valitsin seuraavat (ja näistä jäivät muutamat henkilökohtaisuudet pois ja keskityin nimenomaan maailmanhistoriaan):

- Turun palo. Sen liekkimeren äärellä saattaisi tuntea itsensä pieneksi. Tuomiokirkon kellot sulivat kuumuudessa.

- Baalbekin temppeli Libanonissa, ja erityisesti se hetki, jolloin ne kuuluisat suuret kivet ("Trilithon") on asetettu paikalleen, useita tuhansia vuosia sitten. Nykyinsinöörien ja -tekniikan saavuttamattomissa oleva suoritus.

- Ns. Voynich-manuscript. Kävisin katsomassa kuka hemmetti sen on tehnyt, koska ja miksi.

- Pääsiäissaari. Kävisin katsomassa sitä hetkeä, jolloin ensimmäistä niistä nykyisin lähes koko mitaltaan maansisään vajonneista patsaista (vain päät ovat pinnalla, mutta niillä kaikilla on kokonainen vartalo) on hakattu kalliosta irti. Mitä tarkoitusta varten? Miten? Thor Heyerdahl ei todistanut mitään.

- Nazcan tasanko Perussa. Paikka jossa ei ole satanut satoihin vuosiin, ja jonka kuivaan maahan muinoin piirretyt valtavan suuret kuviot ovat yhä tämän vuoksi selvinä näkyvissä. Haluaisin käydä näkemässä jonkun tällaisen kuvion synnyn.

- Roswell, New Mexico, eräänä yönä vuonna 1947. Mitä helvettiä siellä oikeasti tapahtui?

- Jokin Pink Floydin keikoista vuodelta 1968. Olivat kuulemma kokemisen arvoisia.

- Se päivä, jona Michelangelo sai Sikstuksen kappelin maalauksensa valmiiksi ja avasi ovet uteliaiden astua sisään katsomaan.

- Abbey Roadin studio lontoossa, Beatles äänittämässä Sgt. Pepper's lonely hearts' club bandia talvella 1966-1967.

- Ns. Kheopsin pyramidi, kuka sen oikasti rakensi, koska ja miksi. Älkääkä tulko minulle puhumaan mistään faaraoiden haudoista.

- Siperian räjähdys 1908. Mutta ei mielellään ihan läheltä.


...Nämä ovat niitä asioita jotka mietityttävät. Olen mysteeripainotteinen mies.

Meet the new boss

Uguksesta jätti aika, ja minä, Kesätoimittaja Herran, muidenmuassa, armosta, ennen kaikkea omasta tietysti, olen saanut sen, mitä olen viime kesästä asti oikeuden ja järjen nimissä toivonut, vaatinut ja halunnut, olen saanut tämän ankeanharmaan vankilan omistusoikeudet itselleni ja tässä pilttuussa koittaa nyt uusi aika.

Tämä on nyt minun blogini. Omistussuhteet ovat siirtyneet. Kaikki on kiinni niistä; omistaminen on hieno asia. Kiinnittäkää ihminen aikaan, paikkaan ja materiaan ja hän tuntee omistavansa ne. Hän omistaa tekstinsä, jotka leviävät tuhansina painettuina kopioina ympäri maailmaa, hän omistaa sadoille näytöille avautuvat blogikirjoituksensa. Hän omistaa askeltensa rytmin.

Miten hienoa asia on hallita. Miten hyvältä tuntuukaan olla kontrollissa. Määrätä, komentaa, päättää, olla välittämättä.

Vain siitä ilosta että se hipin valtakausi on viimein päättynyt, järjestetään Silmänkääntövankilan toimitiloissa ensi yönä bakkanaalit, joissa tarjolla vitusti viinaa, rasvaista ruokaa ja esineellistettyä ihmislihaa. Omistakaa toisianne.

Hänen päänsä horjuu ilman tukea

Sahalaitaisella veitsellä pääsee rustonkin läpi kun jaksaa nähdä vähän vaivaa. Vaikka onhan se ajan kuluessa jo hieman pehmennyt. Pinnalla kasvaa hometta. Näyttää että ruutupaita on kasvanut siihen kiinni. Ei ainakaan yrittämällä irti lähde. Sytytän uuden tupakan ennen kuin edellinen on lopussa. Hetken aikaa maanalaisessa pimeässä näkyy kaksi punaista pistettä. Kylmyys rapistelee nurkkiin jääneitä mustia jätesäkkejä. Tai rotat. Pelkään että ne joskus löytävät tänne. Kirkko on kolmensadan metrin päässä, pellon toisella puolella. Joskus näin unta, jossa hautajaiskellot ajoivat rotat kirkon kellarista tänne.

Käsi väsyy sahatessa. Olen nukkunut kuluneen viikon aikana neljä tuntia, mutta vetänyt yhteensä yli neljäsataa leukaa, tehnyt lähes seitsemänsataa punnerrusta ja viisisataa vatsalihasta. Miksi käteni väsyy? Pelottaa.

Kauhunhiki valuu otsalta silmiin ja sokeuttaa. Kylmä käsi tarrautuu ranteeseen, ravistan sen ajatuksilla pois. Ei täällä ketään ole.


Silmänkääntövankilassa nukuttiin hurskaitten unta. Suljettujen silmäluomien takana käytiin läpi asioita.

-Pidä musta kiinni.

-Älä puhu...

Kädet nousivat poskille, silmät lukkiutuivat silmiin. Huulet painuivat toisen huuliin kiinni.


Torkahdin hetkeksi, tajuan sen siinä vaiheessa kun leukani osuu rintaan ja säpsähdän hereille. Joudun hapuilemaan veistä hetken, se on pudonnut kädestäni kauas. Tunnustelen. Työtä on jäljellä vielä paljon. Painan veitsen takaisin paikalleen, jatkan sahaamista. Se kuulostaa siltä kuin repisi kangasta.


"Rakkauttasi tarjoa vain niille
jotka ovat osoittaneet olevansa
kykeneviä vastaamaan
täysipainoisesti"

(Kissansilmä / Nukun haapojesi alla)

Silmänräpäyksiä, osa 40Päätösjakso!(Jossa maaseudulta ponnistanut päähenkilö luulee harhaisesti saavuttaneensa onnen)

Lenkkarit liukuvat soralla, minä lennän halki tämän loppukesän päivän. Nautin elämästä. Ajattelen niitä ihmisiä jotka olen tuntenut, ajattelen ystäviäni ja niitä jotka ovat vittuuntuneet minuun ja ajattelen että näkisivätpä nyt, tietäisivätpä. Vähät siitä että olen yksi tuhansista, olen kuitenkin saavuttanut jotain suurta.

Kerron asiasta, kadunnimet ja korttelit, ihmiset ja liikennevalot kulkevat ohi ja minä käyn pääni sisällä yksipuolista keskustelua jossa erilaisin toinen toistaan tarkemmin sanankääntein ilmoitan kaikille sukulaisilleni, kaikille vanhoille kavereilleni (missä he kaikki ovat nyt?), kansanopistolaisille, kollegoilleni eri työpaikoissa, perheelle, kaikille entisille ja nykyisille ihmisille joita olen palavasti rakastanut ja rakastan, jokaiselle heistä minä kerron että minusta on juuri nyt tänä syksynä tullut opiskelija, yhteiskunnan hyväksymä ihminen.

Ja he ajattelevat että mitä siitä, ja he ajattelevat että eipä olisi uskonut, ja mielipiteestään huolimatta he ovat salaa sisällään kateellisia. Ja minä myhäilen. Ja kerron taas seuraavalle vastaantulijalle, ja hymyilen, ja kadunnimet vilahtelevat ohitseni kun minä juoksen, ja minä kerron uutisen jokaiselle kaupungin asukkaalle, kiinnitän sen jokaiselle ilmoitustaululle, jokaisen kerrostalon seinään.

Silmänräpäyksiä, osa 39

Paperi allekirjoitetaan ja viedään toimistoon josta saa toisen paperin joka allekirjoitetaan ja viedään toiseen toimistoon, välillä käydään maksamassa lasku jonka kuittia näyttämällä saa paperin joka oikeuttaa toiseen paperiin. Jonot etenevät tasaisen hitaasti, jos erehtyy kysymään jotain on luuseri, uncool, joukkoon kuulumaton.

-Sori, sun suoritusta ei vielä näy koneella.

Ja se siitä, sen sanottuaan hän odottaa minun siirtyvän eteenpäin. Käytin oman kymmensekuntiseni, ja jos en ymmärrä jatkaa, tulee jonon kulkuun häiriö joka heijastuu seuraavaan jonoon jossain muualla joka heijastuu jossain kaukana johonkin toiseen jonoon ja kaikki pysähtyy kirskuen, viive kasvaa jono jonolta ja lopulta, ehkä seuraavan päivän iltapäivään mennessä, minä olen onnistunut pysäyttämään koko yliopiston toiminnan.

Se ei häiritse minua. Minä maksoin yli viikko sitten koko vitun summan juuri sille vitun tilille jonka numero oli siinä vitun lapussa joka saapui postista. Ja minä sanon sen sille helvetin rastapäälle, vain niukasti kauniimmin sanankääntein. Tunnen jonon paineen selässäni, ja hänen otsansa kurtistuu, hän on lakannut pitämästä minusta. Ehkä hän jo toivoo että hänen pöytänsä reunan alla olisi nappi jolla kutsua vartijat paikalle, mutta sellaisia ei ole kuin elokuvissa ja pankeissa ja hän sanoo minulle uudestaan lähes samoin sanoin ettei minun maksusuoritukseni näy tilillä jonka tiedot hänen hienon tietokoneensa näytölle tulevat.

-Mikä maksaa? kysyy ääni noin kolme jonon yksikköä minun takanani ja minä murrun, en kykene taistelemaan niin suurta kollektiivista mieltä vastaan. Katselen ympärilleni, en näe ketään tuttuja, kukaan ei katso minua ymmärtäväisesti, minun on aika mennä. Siirryn syrjään ja jono jatkaa kulkuaan. Viive ei ollut tarpeeksi pitkä, se on mahdollista vielä kuroa umpeen. Katson kuinka kolme seuraavaa asioivat nopeasti ja asiallisesti, kaikki sujuu hyvin. Minä kävelen hitaasti ulos auringonpaisteeseen ja yritän muistella onko minulla koskaan ollut mitään virallista kantaa enteisiin. Uskonko minä niihin vai en? Nyt olisi hyvä todeta että en.

Päivän sana

Kuinka todennäköistä on, että saman päivän aikana kuulee kahdelta toisiinsa liittymättömältä ihmiseltä täysin eri yhteydessä sanan "käänteisosmoosi"?

Ei niin voi käydä kenellekään, ja tänään minulle kävi niin. En ole koskaan ennen kuullut koko sanaa. Epäilen ettei sellaista ole oikeasti edes olemassa.

Ehkä kiinnitän liikaa huomiota tämänkaltaisiin asioihin, varsinkin kun niitä tuntuu nykyisin riittävän. Silti mykisti. Mitä seuraavaksi?

Elementtejä

Ajattelen toistuvasti unia. Kuinka vieraalta toisen ihmisen unet näyttäisivät? Jos unet sekoittuisivat ensi yönä, millaisia unia nappaisin naapurista? Luulen eron olevan suuri. Se olisi telepatian syvempi muoto, niiden ajatusten lukeminen, joita ajattelija itsekään ei ole täysin hahmottanut.

Minun unissani on muutamia toistuvia elementtejä, joista noin viiden viime vuoden aikana yleisimmäksi on noussut linja-auto. Minä olen matkalla paikasta toiseen bussilla vähintään kerran viikossa, noin neljänä kertana viidestä lähden liikkeelle yläasteen pihasta sillä samalla koulubussilla jolla lähdin siellä ollessani joka arkipäivä kohti kotia. Unissa bussi joko eksyy, ei pysähdy halutuilla pysäkeillä tai sitten matka on muuten vain pitkä. Se jatkuu aina tunteja, usein päiviä; tämä kuuluu linja-autouniin. Useiden päivien päättymätön matka, jonka aikana bussin sisällä tapahtuu yhteisöllistymistä, ihmisten välistä kanssakäyntiä ja yleensä jotain ahdistavaa. Ulkopuolella vilisevät maisemat ovat enimmäkseen yhä syrjäisemmäksi käyviä maalaisnäkymiä. Metsää, peltoja, hiekkaisia teitä. Yleensä tulee pimeä. Bussiunet eivät milloinkaan lopu matkan päättymiseen vaan ne jäävät aina kesken.

Toinen toistuvuus on suuret ajoneuvot joissa ei ole moottoria, yleensä ne ovat henkilöautoja, mutta moottoripyöriäkin esiintyy toisinaan, enkä ole todellisuudessa koskaan sellaisella ajanut. Tämä on paljon linja-autoa vanhempi ilmiö unissani, ensimmäiset havainnot lienevät teinivuosilta. Edelleen näen tällaisen unen keskimäärin kerran kuussa. Ajan autoa tiellä, usein vilkkaasti liikennöidyllä, ja tunnen hirvittävää ahdistusta siitä, että ajo on paitsi fyysisesti ylivoimaisen raskasta, myös hidasta. Koska autossa ei ole moottoria, ajan sitä polkien, olen hirvittävän väsynyt ja rasittunut aina jo unen alkaessa. Vielä kertaakaan kaikkien kymmenien tällaisten unien aikana en ole huomannut että poljen autoa eteenpäin kun muut ajavat ohi; tämä on sikäli erikoista, että normaalisti uneni ovat tietoisia. Auton polkeminen eteenpäin pitkää ja jyrkkää ylämäkeä pikatiellä ei kuitenkaan tunnu sitä juuri koskaan olevan, en havaitse näkeväni unta.

Asuin viisi vuotta ihmisen kanssa, joka näki unta siitä, että huristeli eteenpäin lasten kolmipyöräisellä, jossa oli auton moottori. Samaan aikaan minä näin unia joissa poljin valtavan suurta autoa liikenteen keskellä.

Hmm.

Silmänräpäyksiä, osa 38

Ryömimässä jotain käytävää pitkin, melkein kuin muovia, mutta elävää, sykkivät ja vääntelehtivät seinät puristuvat kiinni joka puolelta mutta käytävässä on silti helppo hengittää, se ei ole tappava käytävä, se ei tukehduta. Eteneminen on vaikeaa, käytävä ei ole missään kiinni, roikkuu keskellä tyhjää tai ehkä se kiitää läpi pimeän avaruuden, ikuisesti. Värivaloja näkyy joskus käytävän ohuiden seinien läpi, eikä koskaan uskalla puhkaista seinämään pientä reikää vaikka tuntisi sen olevan mahdollista.

Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.

Silmänräpäyksiä, osa 37

Voi Kristus, heräsin kaksi minuuttia sen jälkeen kun herätyskello oli soinut ja tajusin kiskovani alushousuja jalkaan farkkujen päälle. Ann-Mari katsoi minua sängystä ja räjähti nauramaan niin että vesi valui silmistä ja minun pääni tyhjeni täysin, tunti aikaa siihen saatanan pääsykokeeseen ja minulla löi mustaksi.

Aamiaiseksi kuppi kahvia ja donitsi, eilisestä paketista oli jäljellä yksi. Amerikkalaista, myönnän, mutta juusto oli loppu ja pelkän puolikuivan limpun järsiminen ei innostanut, eikä toivon mukaan innosta ikinä. Ulkona lämmin, melkein kuuma, parvekkeen oven saa jättää auki koko päiväksi. Shortsi- ja paitakeli, paljon päätä kääntävää katsottavaa matkalla yliopistolle johonkin perkeleen rakennukseen jolla on idiootti nimi, sinne samaan lehmälaumaan taas. Yritä tässä nyt ajatella, voi Jee-ee-ee-sus mikä pakkaus kävelee kirkon vierellä vastaan, en tiennyt että noin kireitä toppeja on.

Poistuin kokeesta puolisen tuntia ennen kuin sain kaiken valmiiksi mutta nälkä oli liian kova enkä kyennyt keskittymään enää. Pizzalle, kävi miten kävi. Ann-Mari ja "porukka" odottavat kirkkopuistossa. Helvetin hieno päivä, upea kesä tulossa. Toivotaan edes.

Kaupunkimieliala

Ellei lasketa sitä, kun tammikuussa 1996 ajoin bussiasemalta raitiovaunulla Tilkkaan ja takaisin, olen viimeksi käynyt Helsingissä toukokuussa 1992 ysiluokan kevätretkellä. Olipa siis vaikuttava kokemus eilen. Ajoin metrolla. Voiko moni asia olla yhtä scifiä? Kummallista korkeaa ujellusta pitävä maan alla etenevä juna, pitkät liukuportaat pitkässä kimaltavassa syvyyksiin ja/tai korkeuksiin syöksyvässä tunnelissa. Pikkupoika minussa villiintyi, eikä metro toki ollut ainoa syy.

Senaatintorilla oli mukava käyskennellä, tosin se oli pienempi kuin luulin. Opin myös, että Kallion katuja kävellessään ei ole syytä laulaa ääneen Sir Elwoodin Kaduilla Kallion. Kolmannella linjalla sentään älysin pysyä vaiti. Helsingissä oli joka toisessa korttelissa pikaruokapaikka nimeltä Chilli. Levinneekö koskaan pohjoisemmaksi ja kannattaako henkeä pidätellä sitä odotellessa, nämä ovat kysymyksiä jotka vaivaavat mieltä ellei mitään muuta ajateltavaa enää jäljellä ole. Lasipalatsissa kahvit ja suklaamuffinssit ja monitulkintaisia katseita pöydän puolelta toiselle. Marski oli itsensä, eduskuntatalon lisärakennus taas julmetusti rumempi kuin mitä olin kuvista vaikutelmaa saanut. Rehellisesti sanoen hirveä esimerkki siitä, minkä kaiken voi modernissa arkkitehtuurissa tehdä väärin. Onneksi Kiasma oli vieressä muistuttamassa etteivät asiat aina ole huonosti.

Helsinki on iso. Joskus pidin Turkua isona, Tamperetta olen tähän asti pitänyt isona, mutta ne ovat pieniä. Helsinki on iso, ja Helsingissä on paljon kauniita rakennuksia. Ihmiset käyttäytyvät helsinkiläisesti. Harpoimme torien poikki, siltojen kautta, kaupunginosiin, kirkkojen vierestä, rakennuksiin, kujille.

On kuin.

Kiitos, Jutta.

Wicked games

Unessani koko maailma näki olympialaisten suorassa tv-lähetyksessä murhan. Kyseessä oli uuden uimalajin, nimeltään "Swim to your friend", palkintojenjakotilaisuus altaan reunalla. Chris Isaak oli voittanut kultaa, Ville Valo sijoittunut hopealle. Varoittamatta juhlallisuusseremonioiden vasta alkaessa Valo kiskaisi housunvyötäröltään esiin pistoolin ja ampui Isaakia lähietäisyydeltä vatsaan. Tämä suistui altaaseen miljoonien ihmisten katsellessa.

Itse seurasin tilannetta ulkona, oli pimeä syysyö ja meitä oli pieni joukko kertynyt viettämään olympia-henkistä iltaa. Olimme omakotilähiössä, mutta taivaanrannassa kohosivat pilvenpiirtäjien hahmot, juuri tuossa kaupungissa olympialaisia parhaillaan vietettiin. Ulos oli viritetty tv:itä, joista tapahtumia saattoi katsella. Useimmat sähelsivät omiaan, minä satuin näkemään tapauksen ja ahdistuin. Loggasin välittömästi itseni verkkoon ja etsin imdb:stä Chris Isaakin tiedot; kyllä, tämä päivä oli merkitty kuolinpäiväksi. Tulin hyvin surulliseksi. Selailin verkosta kuvia, joissa Chris Isaak, onnellinen mies, vietti aikaa vaimonsa ja vasta vauvaikäisen lapsensa kanssa. Koko maailman sympatia oli tietenkin hänen puolellaan, ja Ville Valo nähtiin pahan ruumiillistumana.

Suomen televisioon kisastudiota paitsi juonsi, myös ilmeisesti ohjasi Tuula-Liina Varis. Hän palasi kuviin ja vaikutti hyvin ahdistuneelta siitä, ettei ollut katkaissut lähetystä ampumisen jälkeen, kuten ilmeisesti useimmissa maissa oli tehty, vaan jatkanut kuvan näyttämistä altaalta, jonne uhrin ruumis vajosi. Varis ajautui jonkinlaiseen puolihysteeriseen itsetutkiskeluun suorassa kisastudiossa. Minä päädyin keskustelemaan tapauksesta amerikkalaisen tytön kanssa siellä pimeän ja tihkusateisen omakotitaloalueen takapihalla. Pohdin mahtaakohan Valo joutua tuomioon Yhdysvalloissa, missä ampuminen tapahtui, vai haluaako hän palata Suomeen. Tyttö kysyi mitä merkitystä tällä on. Paljonkin, vastasin, ja kerroin että Amerikassa hän ei selviäisi elinkautista vähemmällä, kun taas Suomessa maksimirangaistus on kymmenen vuotta. Unessa kommenttini ei ollut arvolatautunut, enkä nytkään esitä sitä esimerkiksi kitkeränä mielipiteenä siitä, että rikolliset pääsevät täällä liian vähällä, koska en ole sitä mieltä. Keskusteluumme liittyi muutamia muita paikalla roikkuvia. Eivätkös ne molemmat juuri julkaisseet levyn, joku kysyi, ja minä myönsin. Sekä Chris Isaakin että Ville Valon albumit olivat tulleet markkinoille juuri sopivasti olympiakisojen alla samalle kohdeyleisölle sunnattuina. Joku muisteli että artistit vieläpä vierailivat toistensa levyillä. Tämän virhetiedon korjasin; Ville Valo kyllä vieraili Chris Isaakin levyllä, mutta toisin päin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua. Oli selvää kumpi oli mestari ja kumpi hännystelijä.

Olympialaiset olivat päättymässä, "Swim to your friend" oli ollut viimeinen laji. Valmistauduimme katsomaan ilotulitusta, jonka tiesimme päättävän nämä kansainväliset riemujuhlat. Huomasin vieressäni Ville Valon, olimme edelleen siellä pimeällä pihamaalla. Hän näytti pelokkaalta, kävelimme samaan suuntaan, kohti läheisen talon kuistia. Sain hämäriä muistikuvia; ampuminen oli tapahtunut heti kun Isaak ja Valo olivat saapuneet kuistin alle. Tapahtumat olivat käynnistymässä alusta uudestaan. Hermostuin, etsin katseellani Isaakia, tämä oli lähistöllä, muttei vielä ollut nähnyt meitä. Ojensin Valolle vyötäisiltäni pistoolin ja kuiskasin "pakene!". Hän juoksi pensaikkojen kätköihin ja ilotulitus alkoi. Taivaantäyttävät valokuviot kohosivat ilmoille niiden läheisten pilvenpiirtäjien takaa, ja maahan satoi luotikuurojen voimalla jotain pientä, kovaa ja valkoista. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että rakettien ohella kisapaikalta ammuttiin ilmoille miljoonittain Marianne-karkkeja kaikkien lähiseudun asukkaiden iloksi. Katselin niiden iskeytymistä maahan ja olin ihan tyytyväinen siitä, että sijaitsin kuistinkatoksen alla.

*

Ei nyt muuta. Jos Freud sattuu tätä lukemaan, niin heittäköön sähköpostilla. Minä pakkaan nyt tavarani ja alan valmistautua junalle lähtöön. Viikonloppu menee taas muualla. Menköön hyvissä merkeissä.


"I ain't happy, I'm feeling glad
I got sunshine, in a bag
I'm useless,but not for long
The future is coming on"

(Gorillaz / Clint Eastwood)

Silmänräpäyksiä, osa 36(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 4/4)(tämäkö kauan odotettu?)

Erikinkadulla huudeltiin poliiseille ja juostiin El Pason takapihan kautta Linnankadulle jota pingottiin niin perkeleesti eteläänpäin ja sitten puikahdettiin lähellä Kakolanmäkeä joittenkin kerrostalojen pihojen kautta Portsan puolelle ja lopulta kun pysähdyttiin jonkin verkkoaidan nojalle niin oltiin kaikki niin piipussa että meinasi taju lähteä ja se nauru, se oli jotain hallitsematonta ja ja pursuavaa.

Minä sanoin että sen kunniaksi ja otin taskumatin povarista ja ne molemmat repesivät ihan täysin, jos ne olivat siihen asti nauraneet ne hirnuivat nyt, ulvoivat ja hinkuivat, kuulostivat kuolevilta. Minä join, ja ne näyttivät saavan kaatumatautikohtausta. En tiedä mikä se paikka oli, roskalavoja ja kierrätyslaatikoita. Mietin että pitää muistaa se, mutta ei me muistettu. Ei sinne koskaan palattu.

Silmänräpäyksiä, osa 35

Yritän uudestaan, eivätkä sormeni meinaa pysyä puhelimen näppäimillä. Vanha tuttu numero, monesti soitettu. Outi vastaa itse, ja minä en sano kolmeen sekuntiin yhtään mitään koska en pysty. Kun sanat kulkevat minä kysyn mitä kuuluu, puhumme keväästä, kuljemme asioiden halki ja kierrämme ne joita ei tarvitse ottaa puheeksi.

Sitten lopetamme puhelun. Jään istumaan lattialle puhelimen viereen tietämättä oikeastaan mitä tehdä, ja kun se kahden minuutin kuluttua soi, minä vastaan. Outi sanoo tunteneensa että jotain jäi sanomatta, ja minä olen samaa mieltä. Hän sanoo että on kotona yksin, että hänen tyttärensä lähti kylälle... ja minä pelkään että asiat alkavat taas kerran liukua siihen samaan vanhaan suuntaan.

Nostan katseen ikkunaan josta näkyy jo vihreää. Sisällä on lämmin. Outi muistelee että se oli hyvä kesä, ja minä muistelen sitä hänen kanssaan.

"Nuutisen perhe"eli "Korppoon Putkinotko"eli "Polkkatukkajengi"

Aseistettu teräväkielisyyden ja sanavalmiuden kaksiteräisellä miekalla, vaarallinen lähinnä itselleen. Mahdollisista havainnoista pyydetään vaikenemaan.

Kesätoimittaja tulee kuin sade(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 3/4)

Myöhäisehtoota minunkin puolestani, jälleen on aika raottaa verhoa virtuaalisiin kulisseihin ja potkaista pellolle se sekavaksi mumisijaksi kuluneiden vuos, anteeksi, kuukausien aikana taantunut keulakuvan irvikuva, jonka naama tuossa seinällä roikkumassa on onneksi sentään vaihtunut valokuvasta piirretyksi. Hän on julma pomo mutta sitäkin tyhmempi ja kukapa viisas pitäisikään kesätoimittajaansa ympärivuorokautisesti palkkalistoilla, paitsi tietenkin minua, Kesätoimittajien Kuningasta, joka tarpeen vaatiessa on myös Kuningatar sillä kuten merihevosista leikkisästi on sanottu, "kun koville ottaa, koiraskin poikii".

Se ettette ole minusta kuulleet muutamaan kuukauteen on suoraviivaista seurausta siitä, että työmääräni ovat kasvaneet kuin muurahaiskeko, jossa Uguksen tekemät kirjoitus-, asia- ja ajatusvirheet ovat niitä vilistäviä muurahaisia. Ei tässä kerkiä kunnolla kahviaan juomaan, saati viinaa, vuodenvaihteen jälkeen työpäiväni ovat olleet pahimmillaan kaksituntisia eikä loppua näy. Johtokunta on pitänyt kriisikokoustaan toista viikkoa ja sen ainoana jäsenenä voin sanoa ettei hyvältä näytä. Olemme päättäneet savustaa herra "minä-osaan-vittu-vähä-kirjottaa":n ulos, me otamme viimein itsellemme sen mikä meidän on käytännössä jo viime keväästä asti ollut ja pistämme tämän puljun remonttiin isomman kautta.

Harmi ettei mister pitkätukka ole ottanut onkeensa näppäriä "Painu helvettiin!" -vihjailujamme, vaan epätoivoisesti yhä yrittää päivä toisensa jälkeen palata työpaikalleen kuin töihin. Ei täällä hänelle töitä ole, se olisi tuon olminkaltaisen olennonkin pitänyt tajuta viimeistään siinä vaiheessa kun sähköavain ei avannut lukkoja, mutta piru pääsee vaikka kiven sisään, kuten meilläpäin männävuosina sanottiin ja eikös se ole jotenkin onnistunut itsensä edelleen tänne hilaamaan. Ellen olisi ollut niin keskittynyt pasianssiin viime viikkoina olisin yksinkertaisesti poistanut hänen räpellyksensä ennen kuin ne ovat ehtineet verkkoon, mutta pahoitteluni, melkein, siitä että olette joutuneet niitä kestämään, minä en vain kerta kaikkiaan ole jaksanut. Mutta katsokaa nyt itse mitä se on nykyään, toimittamatta:

"Jos minulla olisi digikamera, ottaisin kuvia elämän yksityiskohdista. Sellaisista pienistä sievistä asioista kuten esimerkiksi mukeista. Omaan arkipäivääni erottamattomasti kuuluvista esineistä; merkityksettömiä muille, minulle tärkeitä ja eri tavoin olemukseeni kiinnittyneitä.



Vasemmanpuoleinen on vanhin, se on tee- ja glögimuki vailla vertaa, seitsemän vuotta sitten eräältä kovin tärkeältä ihmiseltä syntymäpäivälahjaksi saatu. Oikealla on Myyrä-muki, koska minä olen Myyrä-fani. Siitä juon kahvini, päivittäin ainakin yksi kupillinen, ja aina se maistuu paremmalta vain siksi että Myyrä on siinä. Lahja tämäkin, samoin kuin keskimmäisenä oleva uusin tulokas, viime jouluna saatu muki, jossa Kafka nukkuu suloisesti kerällä vanhassa pehmoisessa nahkanojatuolissa. Mukin profiili vielä etsii itseään, kuten myös samalla kertaa saadun sisarmukin, jonka kyljestä Aleksi katsoo uneliaana. Jos kahvin tarve yllättää isona, voi näitä käyttää, mutta toisaalta - -"

Ja siten se menee, päivästä toiseen, ja tunnista. Ei se Ugus varsinaisesti laakereillaan lepää, tosin eipä niitä laakereitakaan ole, ja levolla se ei tee mitään, mihin se sitä tarvitsisi? Rappio on sanana kaunis, mutta sen merkitykset ovat moninaiset, ja täällä Silmänkääntötoimituksessa on varsin hyvin nähty mihin urean nouseminen päähän voi pahimmillaan johtaa. Vieraantuminen todellisuudesta on aina ikävää vierestäseurattavaa, paitsi tietenkin silloin jos se tapahtuu jollekin mulkvistille, kuten tälle minun pomolleni, entiselle hipille joka ei nykyään tiedä enää lainkaan mikä on. "Tyyli hukassa pojuparka", kirjoitin toissailtana sen otsaan huulipunalla kun se oli koneensa ääreen sammunut ja poistin samalla sen kuusisivuisen päivitykseksi tarkoitetun tekstin, joka ei kyllä juuri muusta koostunut kuin jonkinlaisesta modernista runoudesta kenties: "Auttakaa, olen vankina tässä blogissa, minun oma kesätoimittajani on -", ja niin edelleen, ymmärrätte varmaan. Haukotus on väistämätön ja jos se myöhäistä teini-ikäänsä viettävä elämäntapaluuseri vielä kerran yrittää jotain samankaltaista niittaan sen korvat päähän kiinni. Oikeastaan hyvä idea. Taidanpa tehdä sen joka tapauksessa.

Kesätoimittaja kiittää taas mielenkiinnosta ja kun ylhäisyydessäni olen päättänyt että teidän on aika taas saada vilaus siitä millaista on elämä blogikulissien takana, suon teille katsauksen uudenhetkiseen tilanteeseeni. Siihen asti. Ehkä.

Pasteija -> kirja -> Raamattu

Niin, olen romantikko, onhan se tunnustettava. Pidän kauniista asioista ja niiden tekemisestä toiselle. Pidän siitä että on olemassa arkitodellisuuden yläpuolella sijaitseva toinen paikka, sellainen, jonne voi vähällä vaivalla siirtyä ja josta ei halua heti palata takaisin. Romantiikka minussa on ylpeyden tuntemista kyvystä jättää kyynisyys taakse ja uskoa siihen, että jos tunne on hyvä, tunne on oikea. Pidän täysikuusta ja öisistä kävelyistä. Kauniista musiikista ja vierekkäisyydestä lämpimällä sohvalla, takkatulestakin jos koskaan sellaiseen ihmeeseen vielä on tilaisuus. Pidän siitä että uhraudutaan taiteen vuoksi, se on romanttista. Taiteen ja rakkauden.

Kun sanoin tässä päivänä muutamana "kyl maar", laskeutui puhelimeen hiljaisuus, ja tajusin että orgaanisesti satakuntalaismurteita ja tampereenkiältä yhdistelevä puheenparteni ei välttämättä sanavalintoineen avaudu kaikille normaalina ja helposti ymmärrettävänä. Tämänkin piskuisen kansan keskuuteen mahtuu monenlaista puheenpartta, ja se on minusta aina ollut hieno asia jos mikä. On sääli että murteet pikkuhlijaa katoavat. Harva enää minun kotiseuduillanikaan kuuntelee "rarioo" kuten vielä isovanhempani. Mutta onneks viä käyrään kaupasa.

Ja tämähän on tietysti tullut todistetuksi jo aiemminkin, mutta näytettäköön se taas toteen:

Your Brain is 66.67% Female, 33.33% Male

Your brain leans female You think with your heart, not your head Sweet and considerate, you are a giver But you're tough enough not to let anyone take advantage of you!

What Gender Is Your Brain?

(Marginaali)

Sisäinen feministini hymähtää.

Ugus: Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 2/4)

Kuten hyvin tiedetään, on ihminen omasta mielestään kaikkivaltias ja kaukaa viisas. Niinpä myös Ugus, tuon itseään nokkelampien humanistiopiskelijoiden lempiyhtye Kissansilmän vokalisti, päätti että on aika hänen ilmaista itseään juuri sellaisena kuin fanit kaikkialla hänet haluavat vastaanottaa. Kissansilmän lehmänhäntää emuloinut suosio oli saavuttanut maanpinnan viimeistään siinä vaiheessa, kun tammikuuksi 2005 suunniteltu reunion-kiertue hajosi käsiin jo organisointivaiheessa. Olihan debyyttialbumi Kadonneet lampaat toki ollut kohtuullinen menestys, ja periaatteessa jotkut olivat pitäneet myös huikean sisäänpäinlämpiäväksi osoittautuneesta Näytöllä-EP:stä, mutta oli selvää, että Kissansilmän kunnian hetket olivat takanapäin, jos niitä oli koskaan ollutkaan. Mutta se, että bändi vielä etäisesti tietyillä tahoilla muistettiin, ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kukaan olisi koskaan kuullut puhuttavankaan vokalisti Uguksen keväisestä sooloalbumista A Nightmare, basically. Johan siitä on vuosi kulunut, ajatteli Ugus, lukittautui viikoksi studioon ja purkitti uransa toisen soolokiekon Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure.



1. A Pleasant mourning (7:17)
2. Shocked you sober (3:20)
3. Positive deconstruction of a life (12:49)
4. Penelope (6:19)
5. Wreck (19:33)

Jos hullunrohkean monilahjakkuutemme edellinen levytys olikin ollut kallellaan mustemmanpuoleisen metallin suuntaan, oltiin nyt otettu reilu kukonaskel kohti puhdasta kokeellisuutta, eikä tätä taidetta-taiteen-vuoksi -mentaliteettia edes liiemmin peitellä: levy alkaa täysin palkein karjaistulla sanalla "avantgarde". Synkänhämärät kappaleet ovat venyneet pitkiksi, ja niiden epämusiikillisehkot taustakolinat koettelevat paatuneemmankin häiriömusiikinystävän hermoja. Erilaisten peltisten perkussioiden lisäksi ei muita instrumentteja sitten juurikaan ole, paitsi tietysti rumpukone ja Yamaha-sähköpiano, josta ilmeisesti on käytetty vain kolmea matalemman pään kosketinta. Kun vielä Ugus murahtelee koko levyn läpi äänensä alimmassa rekisterissä, voi tällä kiekolla häätää rottia kellareista ilman että tarvitsee edes vääntää bassoasetuksia kaakkoon.

Merkittäviä myyntilukuja ei tämä elämäntapataiteilija tälläkään tuotteellaan saavuttanut, mutta jokunen wannabe-gootti levyn kannen perusteella tiettävästi heti sen ilmestymispäivänä onnettomuudekseen osti. (alkuperäisen kuvan otti Carmabal, visuaalisesta toteutuksesta vastasi itse artisti) Remix-levy on suunnitteilla, eikä keikoistakaan ole ideatasolla täysin luovuttu, kunhan vain tarpeeksi synkkä luola jostain löytyy. "Ideoita seuraavalle levylle on jo melkoisesti kasassa", Ugus itse on todennut levy-yhtiönsä tarjoamassa pressitiedotteessa. Aika velikulta.

Syrämmestä siappaa

Muistatteko sen tunteen kun on ollut pitkään, liian pitkään, sukelluksissa ja kauhoo kohti pintaa, valo heijastelee siellä jossain, aivan liian kaukana, ja lopulta, kun tuntuu ettei mitenkään enää jaksa, pulpahtaa vedestä pois, kauniiseen aurinkoon, kiskoo keuhkonsa hapesta piukaksi. Nyt on se tunne. En viittaa mihinkään liian syvälliseen, vaan yksinkertaisesti siihen, että tämä Ylioppilaskylässä asuntoihin kiinteänä kuuluva verkkoyhteys oli nurin viimeiset kaksi vuorokautta. Epätoivoni kasvoi kuin koiranpentu kunnes äsken, vietettyäni murheellisen hetken säkkituoliini käpertyneenä, jäätelöä syöden, romanttista hömppää tv:stä tuijottaen, avasin tietokoneeni mahdollisena aikomuksena tappaa esimerkiksi tunti pelaamalla jotain mainiota C64-peliä, sain todeta verkon olevan käytettävissä taas. Mikä huojennus. Mikä varpaitakipristävä onnen tila. Surullista. Mielessä kävi että onko tämä yliopiston yritys saada opiskelijat pois koneen äärestä viettämään Sosiaalista Elämää. Netti on napsahtanut poikki joskus perjantai-iltana kuuden ja kahdentoista välillä, se palautui käyttöön sunnuntai-iltapäivän aikana. Tapaus näyttää mielestäni selvältä.

Ei minulla nyt muuta. Kirjoittelen lisää vielä tänään. On niin autuasta olla taas täällä. Kävellä näitä kaikuvia virtuaalihuoneita villasukat jalassa.

Ai niin, pari sanaa. Blogirintama on saanut uuden varsin vahvan tulokkaan kun Kirjailijan häiriöklinikka avasi jokunen päivä sitten ovensa. En nyt haluaisi vaikuttaa mitenkään nöyristelevältä (eikä se kyllä minun paisuvaisegolla varustetulle luonteelleni järin hyvin sovikaan), mutta sanon silti että tämä kyseinen kirjailija on allekirjoittaneen aikoinaan potkaissut liikkeelle siltä mitäänsanomattomalta tekstinpaukkeen kehältä jota kiersin ja opettanut sen että meistä jokaisella on kirjoittajana oma ääni, sen löytämiseen ei tarvita kun työtä ja uskoa ja kyllä se sieltä esiin tulee. Minä olisin (tätäkin) säälittävä(mpi) räpeltäjä tänä päivänä ilman niitä silloisia kultaisia neuvoja.

Ja viime aikoina olen katsellut videolta Simpsonien ensimmäisen tuotantokauden jaksoja (nauhoitettu silloin kun ne ensi kerran Suomen tv:stä tulivat - kuka minun lisäkseni muistaa että sarja tuli alunperin maanantai-iltaisin kello puoli kahdeksan?) ja Villiä pohjolaa, tuota sarjaa jonkakaltaista ei enää tehtäisi, koska siinä enimmäkseen keskustellaan ja josta juuri siksi niin kovasti pidän.

Ei ole sukupuolia, on vain epäonnistuvia ihmisiä(Silmänkääntövankilan vakiohahmojen kauan odotettu comeback, osa 1/4)

Terkkis astui baarin ovesta sisään kaksikymmentä minuuttia naistutkimuksen seminaarin päättymisen jälkeen. Hänen jokaviikkoinen yrityksensä iskeä vähintään joka toista seminaarin osanottajaa sekä inhoa että myötähäpeää muissa aiheuttavan jatkuvan flirttailun avulla oli jälleen kerran epäonnistunut, kuten se epäonnistui joka viikko. Taas yksin baariin, Terkkis tuumi, lannistumatta. Ovella hän vilkaisi kännykkäänsä, ei ollut tullut viestejä, ei puheluita. Olisi edes kerran vuodessa yksi, hän ajatteli, mutta operaattorin mainosviestitkään eivät koskaan hänen numeroonsa asti yltäneet.

Baarissa soi suomirock, ja Terkkis nyökytteli päätään tyytyväisenä sen tahdissa askeltaessaan tiskille. "Sielua suomien / takana mun luomien", hän hyräili mennessään ja muut kaksi asiakasta, koska enempää harvoin oli iltapäivisin baarissa paikalla, katsoivat ensin häntä, sitten toisiinsa, hymähtäen. Naiset olivat levittäneet pöydälle eteensä muistiinpanoja, monisteita, kyniä ja vihkoja. He joivat kahvia. Terkkis kaappasi tiskiltä ison tuopin ja se kädessään istahti naisten pöytään.

-Terveeks, hän sanoi tuhoten sanalla vähäiset mahdollisuutensa.

-Hei, toinen naisista sanoi. -Viitsisitkös poistua?

Terkkis ei kuullut, hän ei halunnut. Häntä sattui, mutta kivun turrutti tieto siitä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kipu. Hän joi oluttaan, katsoi viileän näköisesti baarin nurkkaan hetken ja tiesi näyttävänsä hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei piristänyt tunnelmaa. Naiset näyttivät häiriintyneiltä, minkä Terkkis pani merkille tajuamatta että syy häiriintymiseen löytyi hänestä.

Hetki keskeytyi baarimikon käteen, joka laskeutui Terkkiksen olkapäälle.

-Joka päivä sama juttu, baarimikko sanoi. -Et häiritsisi ihmisiä.

-Mutta, Terkkis aloitti. Hän vilkaisi tuoppiaan, jossa kellui pieniä verisiä ihmisenraatoja aina siihen asti kun silmiä räpäytti. Päivä ei ollut sen parempi kuin edelliset, jos ei huonompikaan. Päivä oli ennalta-arvattu. Terkkis nousi pöydästä jaksamatta mutista anteeksipyyntöä sinä päivänä. Baarimikko ei päästänyt irti, sen sijaan hän ohjasi Terkkistä sivummalle.

-Sinä olet ihan fiksu jätkä, baarimikko sanoi heittäen villin arvauksen, sillä eihän hän tosissaan voinut tietää oliko Terkkis hyvä jätkä; päinvastoin, hänellä oli mittavasti näköaistin välityksellä hankittuja todisteita päinvastaisesta.

Terkkis nyökkäsi ja katsoi baarimikkoa silmiin kuin isää.

-Mutta sinä teet kaiken väärin. Jokainen näkee että sinä et pelaa omilla säännöilläsi, yrität tehdä asioita jotka eivät sinulta luonistu. Ei tämä touhu ole sinua varten. Minä ja kollegani olemme panneet sinut merkille. Olet eksyksissä. Teet hallaa itsellessi kun jatkat näin. Sinä haluat löytää kumppanin, toverin elämääsi, ei se tapahdu täällä, ei näin. Sinua odottaa joku jossain, mutta täällä hän ei ole.

Terkkiksen silmiin oli syttynyt kimmeltävä ymmärryksen valo. Ensi kerran elämässään hän todella häpesi tekemiään asioita. Ei auttanut tulla joksikin muuksi, oli oltava itsensä. Miten niin helppoa asiaa ei ollut tajunnut? Terkkis halasi baarimikkoa. Neuvo oli ollut tärkein ja merkittävin hänen koskaan saamansa.

-Kiitos, Terkkis sanoi. -Minä ymmärrän nyt.

Hän päätti poistua baarista, ei halunnut palata sinne enää koskaan, paikka oli alkanut inhottaa häntä. Sitä ennen Terkkis päätti käydä vessassa. Oven takana kirkkaanvalkoiset kaakelit ja loisteputket, joiden valoa oli yritetty varjostimilla hieman hillitä, mutta ne olivat silti liian räikeät. Ja lamppujen alla tummaan pukeutunut suuri mies päässää musta pipo, melkein silmillä, suu ylösalainen hymy.

Mies tarttui Terkkistä kurkusta, paiskasi tämän selkä edellä vasten kopin ovea.

-Paskanilkki, mies sanoi. -Tykkäät ahdistella naisia. Arvaa mitä mieltä minä ja kaverit siitä ollaan. Monta vuotta olet kuulemma jatkanut sitä. Kusipää! Ahdistele tätä!

Stiletti heilahti. Ei sen ollut tarkoitus syvälle upota, mutta Terkkis vääntelehti päätään pakokauhuisena juuri väärällä hetkellä, terä upposi kurkkuun kuin voihin, puhkaisi henkitorven ja valtimon, halkaisi äänihuulet. Veri suihkusi paineella, piirsi valkoisiin seiniin kaaria. Terkkis putosi, mies kirkaisi, ei kovin miehekkäästi, ja kiirehti ulos.

Terkkis katseli miestenvessaa sammakkokulmasta. Mistä sinne valui punamustaa sumua, joka peitti koko näkökentän? Mistä kuului ulinaa, miljoonia susia tuskan kourissa jossain? Terkkis yritti kömpiä pystyyn, mutta veri oli kadonnut sellaisella vauhdilla hänestä pois, etteivät lihakset halunneet enää toimia. Käsi lipsahti lattialla, Terkkis palautui takaisin maan pinnalle kopsahtaen.

Aika kului. Minuutit hiljaisina toistensa jälkeen. Miestenhuone pimeni mustaksi, Terkkis nytkähti.

Naiset istuivat edelleen työnsä ääressä.

-Ei se pahan näköinen se jätkä ollut.

-Ei, myönnetään. Jotenkin söpö, se on niin kömpelö, yrittää liikaa.

-Onkohan me tehty tarpeeksi töitä jo tänään?

-Kyllä kai. Kuule... Kun se tulee tuolta vessasta niin pyydetään se pöytään. Eihän se pahaa tarkoita. Olis mukava tutustua siihen.

-Tehdään niin.

Suomirock soi.

Kohtaamisia karmanpyörässä

Olen tänään keskustellut kuuden ihmisen kanssa. Olen kertonut anekdootin miehestä, joka kävi aamukahvilla Forssan Autokeitaalla, kaukaa, pyörällä. Olen epäillyt maisemakuvauksessa olevan vain yksi mahdollinen toimintatapa: tähdätä kameralla maisemaa ja ottaa kuva (voin olla väärässä). Olen ottanut kopioita englanninkielisestä artikkelista. Olen saanut vaihtorahana kaksi euroa kahtenakymmenenä kymmenen sentin kolikkona. Olen polttanut tupakan. Olen juonut kaksi mukillista sitruunateetä, kaksi mukillista kahvia. Olen keskustellut naistutkimuksesta. Olen sytyttänyt kynttilöitä asuntooni. Olen katsellut parvekkeella täysikuuta tuntien polttavaa halua olla muualla. Kuu ei vienyt minua sinne. Olen tänään asioinut yliopiston kopiopalvelussa, lounaskahvilassa, maksuautomaatilla, ruokakaupassa ja postissa. Olen kirjoittanut käsin kirjeen. Olen kirjoittanut toista sivua novellia, jonka kertojana on vanha mies, hautausmaalla, hiostavan kuumana kesäpäivänä. Olen kuunnellut kaksi cd:tä. Olen vastannut puhelimeen kerran, soittanut kahdesti. Olen lähettänyt kolme tekstiviestiä. Olen tänään toivonut. Olen muistellut aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä. Olen saanut kuulla kertomuksia kissoista, jotka karkaavat asunnosta rappukäytävään. Olen kertonut kahdesta tuntemastani 18-vuotiaasta kissasta. Olen katsonut jakson Päivien viemää. Olen vetänyt kymmenen leukaa. Olen tänään muistellut viimekeväistä ruotsinlaivamatkaa, ja saanut yksityiskohtaisen selontoen siitä, mikä on picnic-risteily. Olen saanut sähköpostia. Olen tänään syönyt neljä palaa suklaata. Olen, olenko? Olen jutellut puhelimessa tunnin sellaisen ihmisen kanssa, jota en ole vielä koskaan tavannut. Niinkö helposti se käy? Sen ei pitäisi, ja kuitenkin. Mikseivät asiat näytä selviltä ja yksinkertaisilta, ja jos näyttävätkin, niihin ei usko. Ihminen ei tahdo. Järki ei halua antaa tunteen viedä.

Sijaisväkkäräeli "Joku käyttää wc:täni kun en ole kotona!"tai "Vaikka oletkin paranoidi, ei se tarkoita etteikö puheluitasi kuunneltaisi"

Olen tänään kirjoittanut esseen Monika Fludernikin kehittelemästä "luonnollisen narratologian" mallista kirjallisuudessa. Sanat eivät terävinä sivaltuneet ajatuksistani näytölle. Printattunakin essee huokui löyhäpäistä tyhjyyttä; paperin olisi voinut täyttää jollain hyödyllisemmälläkin, esimerkiksi pommiohjeilla, juuri niillä joita internet on täynnä.

Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".

"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...

Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.

Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.


"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."

(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)

Kuvan jälkeen tulee ääni

Niin, ihminen on valettu muottiin, pohdiskelin minä kuin filosofeeraava ylioppilas konsanaan. Muotti rakentuu sellaisista asioista kuin ihmisen perhe, hänen asuinympäristönsä, se pieni piste historiassa johon hän on sijoittunut. Ne kaikki, lukuisista pienemmistä puhumattakaan, muovaavat ihmisen kokonaisuudeksi. Joskus siitä kokonaisuudesta puuttuu palasia. Se on luonnollista eikä sitä pidä pelästyä. Harva muotti on täysin ehjä; se on jopa niin harvinaista että sen voi nähdä jonkinlaisena puutteena. Liian sileästä pinnasta ei saa otetta. No joo, totesin itselleni pohdintojeni tässä vaiheessa täyttäen molemmat viinilasit uudelleen. (etikettiä ei pidä unohtaa vaikka vain itsensä kanssa keskustelisikin) Jäin odottamaan jatkoa, mutta sitä ei tullut joten yskäisin ja tartuin yksityiskohtaan. Onko pinnan karheus siis tavoiteltava ominaisuus? Vastaus viipyi, sillä aloin humaltua, mikä tietenkin siivitti pohdintoja yhä laadukkaammiksi. Ehkä tosiaan voi nähdä sitä parempana tilanteen, mitä enemmän lovia on pintaan kertynyt. Ne ovat persoonallisuuden piirteitä; ominaisuuksia joita ei ole muilla. Sileys voi olla kaunista, mutta aurinko heijastuu siitä aina samalla tavalla näkökulmasta riippumatta. Virheet ovat virheitä vain jos ne haluaa sellaisina nähdä. Yritätkö nyt puolustella itseäsi, kysyin, ja jouduin myöntämään. Painoin häpeissäni pääni, niskanikamat rusahtivat kuin hiiret puristimessa. Selitellä rosoisuuttasi!, jatkoin innostuen, mutta tajusin että asia olisi tullut jatkamatta selväksi. Poistuin miestenhuoneen suuntaan ja jäin katsomaan itseäni miettien mitä taas sanoin väärin.

*

Pohdintojeni syy ja alullepanija asuu Sinisessä ikuisuudessa. Kuka tietää missä mennään? Ei kukaan. Sehän on tässä maailmassa elämänhalua ylläpitävä voima jos mikä; kykenemättömyys olla varma. Eteenpäin voi katsoa monella tavalla. Hän sai otteen minusta.

Synestesia

Nyt on hyvä. Kuulen kauniita värejä.

On aika ryhtyä varovasti toivomaan asioita. Ei uskalla luvata mitään, eikä siihen ole tarvettakaan. Voi katsoa miltä tuntuu ja edetä askel kerrallaan. Älä huuda, hukutat kaiken tuohon ääneen.

Hyst.





Onko kaikkeus sokea? Meitä johdetaan kohti asioita. Näin heittäydytään hämäryyteen. "Hyppy tyhjyyteen" -niminen drinkki sisältää minttuviinaa ja Jägermeisteria. Ne jäävät lasiin kahdeksi kerrokseksi, joka sekoittuu vasta suussa. Hyppy tyhjyyteen. Kaksi erillistä olentoa, jotka kohtaavat pimeässä valmiina sekoittumaan toisiinsa. (ja sitten ne kustaan tienvarteen, okei, tässä vaiheessa vertaus alkaa käydä hieman takkuiseksi)

Paul McCartney sanoo kappaleessaan Heaven on a Sunday: "And if I only had one love / Yours would be the one I'd choose". Miten kukaan voi olla niin varma? Mitä tarkoittaa "only one love". Näytän tänään varovaisilta kosketuksilta.

Björk:

"We just met
and I know I'm a bit too intimate
but something huge is coming up
and we're both included"



...mutta mistä sen koskaan tietää? Ja miksi ihminen on sellainen että sen aina pitää niin hirveän varmasti kaikki tietää?

Jossain rajalla

Tiahuanaco. Seison kivellä, joka on sileäreunainen ja osittain maahan vajonnut. Tuuli tavoittelee hiuksistani otetta, minä mietin mitä täällä oli sellaista, että Viracochan palvojat halusivat rakentaa temppelinsä juuri tänne. Mietin miksi myöhemmät sukupolvet ovat halunneet uskoa että juuri se on ollut Tiahuanacon merkitys alunperin. Temppeli? Siinäkö kaikki? Me näemme vain helppoja ja mustavalkoisia ratkaisuja.

Ilma on täällä raikkaampi kuin kaupungeissa, raikkaampi kuin pohjoisen pallonpuoliskon metsissäkin. Kevyempi, taivas näyttää avaruudelta, voi kuvitella näkevänsä tähdet auringon ympärillä. Lentokoneesta Chavin de Huantar oli näyttänyt pieneltä, unessa lensin Nazcan tasangon piirrosten yllä. Vuorenrinteeseen kaivettu kynttilänjalkaa muistuttava kolmihaarainen kuvio, pienen kylän kokoinen, nieli minut.

Boliviassa taksikuskit eivät tunnista kivenheiton päässä kotikaupungistaan sjaitsevien raunioiden nimiä. Tämän maailman vanhimmat vielä näkyvissä olevat jäänteet muinaisuudesta, uudelleen nimettyinä historian aikana monesti. Sain kuulla muistuttavani henkilöä tv-sarjasta, joka oli nimeltään minulle vieras. Hymähdin ja sytytin tupakan, kuskikin poltti, ja taksin katto oli savusta mustunut, en uskonut hänen välittävän. Olin palaamassa Puma Puncun temppeliksi kutsutuille raunioille, mutta temppeliksi paikka oli nimetty vain koska muuta eivät olleet espanjalaiset keksineet sinne ensi kerran eksyttyään. Suuria rakennuspalikoita kellanvihreässä heinässä, taivas kalpeansininen, happea vähän. Mistä ne kivet on sinne joskus tuotu? Jättiläiset kantoivat, erään intiaanitarun mukaan.

Manco capac, järvestä syntynyt tarujen sankari, hänen patsaansa raahattiin 1500-luvulla uuteen käyttöön, kun Tiahuanacon raunioille rakennettiin maahan vajonneista kivipaasista kylä. Manco capac katsoo viisaana ja hiljaisena meitä länsimaalaisia, itsensä ja historiansa etsijöitä, ja Auringonporttiin hakattu Viracocha, maailman luoja, jonka taakse aurinko Andien jokaisena iltana laskee, hän odottaa.

Nyt kaikki ihan hiljaa

1.

Voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, tekisi mieleni kertoa teille asiasta joka on hiljalleen, se on hiljalleen ja hyvin päättäväisesti, korostan, hyvin päättäväisesti, alkanut täyttää minun tilaani, minun sellaista tilaani, joka on, sellaista joka on ollut monenlaista asiaa vailla, monenlaista se on ollut ja kaivannut, ja voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, mutta toisaalta, se on toisaalta sellainen asia jollaista mielellään säästelee ja pitää sen vain itsellään, pitää vain itsellään, katselee sitä ja miettii mitä siitä seuraa, millaiseksi se kasvaa ja kehittyy, kasvaa ja ilma on lämmin jos siihen jaksaa uskoa, ei pidä ottaa mitään itsestään selvänä, ei ole varmoja asioita, ei ole mitään mikä putoaisi ojennetulle kämmenelle, ei mitään jonka eteen voisi vain asettua ja se saapuisi ylle, peittäisi, syleilisi.

2.

Kirjailijoita, joihin minun tekstejäni on viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana verrattu:

-Kari Aronpuro
-Iain Banks
-Jean Hegland
-Eugene Ionesco
-Olli Jalonen
-Saila Susiluoto

Jos muistaisin, olisi varmasti myös muita. On mukavaa kun joku vertaa, tietää saavansa arvion sellaiselta, joka on lukenut. Minä pidän ihmisistä jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Heidän kanssaan voi keskustella kirjoista. Montako antoisampaa aihetta keskusteluun on? Montako monipuolisempaa?

Tietenkin on mukavaa sekin, kun sanotaan että tämä on ihan sinunlaistasi. Se kutkuttaa. Sitä pyrkii jättämään jäljen, muistiin tai paperille. Peiliin tai palvelimelle.

"Stephen Kingin ilkeä pikkuveli" oli myös hyvä määritelmä.

3.

Tekee mieli nostaa kissa pöydälle.