Tiahuanaco. Seison kivellä, joka on sileäreunainen ja osittain maahan vajonnut. Tuuli tavoittelee hiuksistani otetta, minä mietin mitä täällä oli sellaista, että Viracochan palvojat halusivat rakentaa temppelinsä juuri tänne. Mietin miksi myöhemmät sukupolvet ovat halunneet uskoa että juuri se on ollut Tiahuanacon merkitys alunperin. Temppeli? Siinäkö kaikki? Me näemme vain helppoja ja mustavalkoisia ratkaisuja.
Ilma on täällä raikkaampi kuin kaupungeissa, raikkaampi kuin pohjoisen pallonpuoliskon metsissäkin. Kevyempi, taivas näyttää avaruudelta, voi kuvitella näkevänsä tähdet auringon ympärillä. Lentokoneesta Chavin de Huantar oli näyttänyt pieneltä, unessa lensin Nazcan tasangon piirrosten yllä. Vuorenrinteeseen kaivettu kynttilänjalkaa muistuttava kolmihaarainen kuvio, pienen kylän kokoinen, nieli minut.
Boliviassa taksikuskit eivät tunnista kivenheiton päässä kotikaupungistaan sjaitsevien raunioiden nimiä. Tämän maailman vanhimmat vielä näkyvissä olevat jäänteet muinaisuudesta, uudelleen nimettyinä historian aikana monesti. Sain kuulla muistuttavani henkilöä tv-sarjasta, joka oli nimeltään minulle vieras. Hymähdin ja sytytin tupakan, kuskikin poltti, ja taksin katto oli savusta mustunut, en uskonut hänen välittävän. Olin palaamassa Puma Puncun temppeliksi kutsutuille raunioille, mutta temppeliksi paikka oli nimetty vain koska muuta eivät olleet espanjalaiset keksineet sinne ensi kerran eksyttyään. Suuria rakennuspalikoita kellanvihreässä heinässä, taivas kalpeansininen, happea vähän. Mistä ne kivet on sinne joskus tuotu? Jättiläiset kantoivat, erään intiaanitarun mukaan.
Manco capac, järvestä syntynyt tarujen sankari, hänen patsaansa raahattiin 1500-luvulla uuteen käyttöön, kun Tiahuanacon raunioille rakennettiin maahan vajonneista kivipaasista kylä. Manco capac katsoo viisaana ja hiljaisena meitä länsimaalaisia, itsensä ja historiansa etsijöitä, ja Auringonporttiin hakattu Viracocha, maailman luoja, jonka taakse aurinko Andien jokaisena iltana laskee, hän odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti