16.2.05

, minkä jälkeen hän kuiskasi hiljaisen avunpyynnön

Huoneessa oli kaksi tuolia ja huone oli niineen pieni. Sen taulu kuin ikkunaksi laitettu, katto lähempänä kuin moni pelkäämättä kesti. Kansioissa sanoja, muttei kokonaisuuksia, kansiot hyllyllä hammasriveinä.

Istuivat vastatusten. Hämärsi kuin ripsien välistä.

"Onko susta pitkään tuntunut tältä?"

"Ei ei. Kolme -"

Pelästynyt eläin silmissä katsoi ympärilleen ja kädet nousivat ohimoille.

"Neljä viikkoa."

"Mitä ajatuksia se on herättänyt?"

"Mun on pitänyt olla ihan hiljaa, öisin, se sattuu vähemmän, ja nyt, tai, en mä tiedä."

Niin lapsi. Ja jokaisen mielestä mieheksi käypä.

"Oletko sä miettinyt sitä -"

"En ole! Ei saa. Musta ei. Ole."

Raks raks. Seinällä ei ollut kelloa, ääni vain niillä kiipeili, sekin patterin kautta, hidastuen. Ra - ks.

Musersivat hiljaisuudellaan toinen toisensa. Aika päättyi.

"Varataanko sulle uusi -"

Mutta ei tuolilla kukaan enää istunut.

Ei kommentteja: