Niin, ihminen on valettu muottiin, pohdiskelin minä kuin filosofeeraava ylioppilas konsanaan. Muotti rakentuu sellaisista asioista kuin ihmisen perhe, hänen asuinympäristönsä, se pieni piste historiassa johon hän on sijoittunut. Ne kaikki, lukuisista pienemmistä puhumattakaan, muovaavat ihmisen kokonaisuudeksi. Joskus siitä kokonaisuudesta puuttuu palasia. Se on luonnollista eikä sitä pidä pelästyä. Harva muotti on täysin ehjä; se on jopa niin harvinaista että sen voi nähdä jonkinlaisena puutteena. Liian sileästä pinnasta ei saa otetta. No joo, totesin itselleni pohdintojeni tässä vaiheessa täyttäen molemmat viinilasit uudelleen. (etikettiä ei pidä unohtaa vaikka vain itsensä kanssa keskustelisikin) Jäin odottamaan jatkoa, mutta sitä ei tullut joten yskäisin ja tartuin yksityiskohtaan. Onko pinnan karheus siis tavoiteltava ominaisuus? Vastaus viipyi, sillä aloin humaltua, mikä tietenkin siivitti pohdintoja yhä laadukkaammiksi. Ehkä tosiaan voi nähdä sitä parempana tilanteen, mitä enemmän lovia on pintaan kertynyt. Ne ovat persoonallisuuden piirteitä; ominaisuuksia joita ei ole muilla. Sileys voi olla kaunista, mutta aurinko heijastuu siitä aina samalla tavalla näkökulmasta riippumatta. Virheet ovat virheitä vain jos ne haluaa sellaisina nähdä. Yritätkö nyt puolustella itseäsi, kysyin, ja jouduin myöntämään. Painoin häpeissäni pääni, niskanikamat rusahtivat kuin hiiret puristimessa. Selitellä rosoisuuttasi!, jatkoin innostuen, mutta tajusin että asia olisi tullut jatkamatta selväksi. Poistuin miestenhuoneen suuntaan ja jäin katsomaan itseäni miettien mitä taas sanoin väärin.
*
Pohdintojeni syy ja alullepanija asuu Sinisessä ikuisuudessa. Kuka tietää missä mennään? Ei kukaan. Sehän on tässä maailmassa elämänhalua ylläpitävä voima jos mikä; kykenemättömyys olla varma. Eteenpäin voi katsoa monella tavalla. Hän sai otteen minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti