Minulla oli pitkään kausi, jolloin uskottelin itselleni ja muille, kuten tietenkin kunnon humanistin ja vakavasti otettavan taiteilijan pitää, että nautin taide-elokuvista ja inhoan Hollywood-hömppää. Nyttemmin olen viisastunut. En enää tee kuten uskon konsensuksen haluavan minun tehdä, vaan myönnän avoimesti että nautin juuri siitä josta satun nauttimaan. Vietin äsken kaksi tuntia ja risat katsomalla James "Vitut-mä-sain-Titanicista-niin-paljon-rahaa- ettei-tarvi-enää-koskaan-ohjata" Cameronin mestariteoksen Aliens... Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Ja ai miten nautinkaan. On se vain toista kuin joku... joku... no, eipä pentele tulee nyt yhtään laatuleffaa mieleen. Puhukoon tämä fakta puolestaan. Aliens! Sigourney Weaver ja isot pyssyt. "Get away from her you bitch!" Klaustrofobiaa ja suuren tuntemattoman lähestymisen pelkoa. Kamaa suoraan minun unistani.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti