On hermostuttavaa herätä aamuyöstä siihen, että kuulee oman nimensä kuiskattavan selkeästi artikuloituna aivan korvan juuressa. Sen jälkeen ei pitkään aikaan kykene kuin makaamaan ja kuuntelemaan sitä lousk-lousk -nylkytystä rintakehän alta. Sekö meidät käynnissä pitää? Niin haavoittuvalta kuulostaa. Mieli tekee lähettää tekstiviesti: "Kuule, näin pahaa unta." Ajatus juoksee eteenpäin; kun saa vastauksen jossa pahoitellaan tilannetta mutta samalla muistutetaan kellonajan mahdottomuudesta, voi vastata: "Sanoit että sinut saa aina herättää yöllä jos siltä tuntuu. Eikö se pidäkään enää paikkaansa?" Kiusanhenki sisälläni kehittäisi näitä viestejä pidemmällekin, mutta en minä tosissani halua, ja ajatusketjun tässä vaiheessa huomaa kuitenkin olevansa taas unessa. Katselee kummallista kaupunkia kaupungin sisällä, syrjäkujalta löytynyttä, ja harmittelee sitä ettei kamera ole mukana, koska tästä paikasta ei taatusti näe uudestaan unta. Leijuu rajalla. Parvekkeen oven lasiin hiljainen koputus kolme kertaa, mutta seinälle heijastuva valoneliö ei näytä kenenkään olevan oven takana. Kello on viisi. Lunta ei ole satanut päiväkausiin, silti aura jyristää ohi talon kipinöitä asfaltista iskien. Pelottaa koittava päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti