Jaan kanssanne kokemuksen

Eikä varmaan jää viimeiseksi.

Tämänkertainen kokemus on kuitenkin tarkemmin määriteltynä uni. Ei edes kovin tuore sellainen, vaan toukokuussa 2002 nähty, löysin sen harakanjalkoja muistuttavalla käsialalla (olenko maininnut että harakat ovat suosikkilintujani?) vihkoon raapustettuna tänä aamuna etsiessäni valmistumassa olevan nerokkaan romaanini loppuhuipennusta varten joskus kauan sitten tekemiäni muistiinpanoja, jotka ovat kadonneet. Mutta löysin tosiaan tämän unen. Mielestäni se kertoo jotain oleellista. Liitän vihkoonkirjoitetusta unesta jälkipuoliskon nyt tähän, teknisiä ansioita hiukan sokeroiden ja sanavalintoja ketjurasvalla sulavammiksi voidellen:

"Meille kerrotaan että joudumme valitsemaan ammatin johon meidät koulutetaan. Valitsen teatteriohjaajan linjan, koska se kiinnostaa edes vähän, muut eivät lainkaan. Ohjaajia koulutetaan vain yksi. Opettaja tulee paikalle, mies, avoimen tyytymätön siitä että juuri minä olen valinnut teatteriohjaajan ammatin. Se on kuulemma haastavaa hommaa ja palkkakin on huono. Sisä/ulkotilat katoavat, ja niin enimmäkseen mekin. Monta pientä värikästä kuutiota pyörii tasaisissa riveissä oudon maiseman yllä, suuri sininen ihmisenkaltainen olento (hirviömäiset kasvot) huutaa ja karjuu jotain kuin osoittaen sanansa maiseman katsojalle. Opettaja selittää samaan aikaan teatteriohjaajan työstä, hänen äänensä kuuluu taustalla. Välillä tapahtuu siirtymä piirrettyyn näkymään, väreiltään kuin lyijykynä paperilla. Yläoikealta saapuu näennäiskolmiulotteisesti suuria etäisesti dinosauruksen näköisiä liskoja, kyljissään portaat ja ovi. Niitä saapuu monta, ja ne jäävät toistensa taakse mutta silti kaikki on litteää, ilman varsinaista syvyysvaikutelmaa. Ovista alkaa virrata pikku-ukkoja loputtomasti, kaikki kulkevat liskon kyljessä olevat portaat alas ja jatkavat matkaansa alaoikealle. Liskot ja ukot ovat kuin kopioituja, yksilöiden välillä ei ole ulkonäkövaihteluita. Kaikki ovat oudon ilmeettömiä. Kutsun liskoja lokeiksi, mutta opettaja puhuu fonttisauruksista. Välillä näkymä palaa kuutioihin, sininen hirviömäinen olento hajoaa kappaleiksi hitaasti, kaavamaisesti. Unen lopuksi fonttisaurukset ja pikku-ukot ovat tämän asunnon eteisen lattiassa, liike jatkuu kuvamuodossa."






"I'm not sure who's fooling who here
as I'm watching your decay"

(Tori Amos)

Herttaiseksi luultu

Ironia on vaikea laji. Jotkut haltsaavat sen ihan suvereenisti, toiset joutuvat räpiköimään sen kivikkoisissa vesissä tämän tästä nenälleen tuuskahtaen. Kuten minä. Eilinen vauvakuumekirjoitukseni on aiheuttanut jo nyt muutamia hämmentyneitä kyselyitä siitä että olenko tosiaan minä kaikista ihmisistä sairastunut tuohon kieltämättä monesti tämänikäisillä tavattavaan oireyhtymään. Ei, en ole. Kyseinen kirjoitus on vain puolivillainen idea joka jää hämäräksi koska oletin oman nokkeluuteni kantavan liian pitkälle. Mieleeni nimittäin tuli (ja itse asiassa koko homma lähti liikkeelle tästä lapsia ja koiria käsitelleestä Pinserin jutusta) että voisin kirjoittaa aiheesta lapset vs. koirat vs. kissat. Mutta idea ei muodostunut päässäni 100% selkeäksi, joten hylkäsin sen. (tiedoksi että kissat olisivat voittaneet) Mutta termi "vauvakuume" joka tapauksessa jäi mietityttämään. Keksin että senhän voisi tulkita toisinkin. Siten että vauvakuume onkin jonkinlainen allergiankaltainen tila, joka alkaa oireilla aina kun kyseisestä taudista kärsivä joutuu lähelle vauvoja. Hauskaa, ajattelin. Ei se ollut. Mutta kirjoitin jutun silti. Ja kun sen sitten hämmentyneiden kyselyiden jälkeen luin uudestaan, tajusin että siinä kuvailemani heikotuksen tunteet voi varsin hyvin tulkita johtuvaksi siitä, että Ugus on nyt menettänyt sydämensä noille pikku otuksille. Ei ole - ei sinne päinkään. En siis olekaan se herttainen vauvasta haaveileva nuorimies joksi minua jo monet ovat luulleet. Enkä varmasti ihan lähiaikoina ole sellaiseksi alkamassakaan; tämänlaisestakaan vauvakuumeesta kun ei niin vaan parannuta. Ja niille sadoille kuluneen vuorokauden aikana sähköpostia lähettäneille halukkaille äitiehdokkaille voin vain todeta: olen pahoillani.

Vauvakuume

Niin, pakkohan se kai on myöntää. Minä kärsin aivan polttavasta vauvakuumeesta. Olen sairastanut sitä jo pidemmän aikaa, en nyt ihan jatkuvasti sentään - se ilmenee vain kun vauvoja on lähietäisyydellä. Silloin alkaa sydän hakata, henki kulkea pihisten ja pikapuoliin on päällä varsin kuumeinen olo. Tätä yleisluontoista heikkoutta ja hengenahdistusta jatkuu aina siihen asti kunnes vauva viedään pois. Sitten jälleen lihakset rentoutuvat ja sydänkin rauhoittuu siihen normaaliin satakymppiin takaisin. Vauvakuume on vakava sairaus johon ei liene lääkettä. Sitä sairastavia on yhteiskunnassa yhä enemmän. Meidät tuntee siitä että vaihdamme kadun toiselle puolelle kun lastenrattaat lähestyvät.

Kissansilmä: Kadonneet lampaat

Dägä dägä teki levyn, ja sen jälkeen muutama muu innostui asiasta ja onhan tämä kertakaikkiaan niin herkullisen hauska ajatus etten minäkään malta olla osallistumatta johonkin yhteistoimintaan, kerta se on ensimmäinenkin Uguksen elämässä. Eli tässä siis minun yhtyeeni Kissansilmän debyyttialbumi Kadonneet lampaat.



















1.Acta Thermopylae Cannibalia (prologi) (0:50)
2.Heräsin, ei muuta (4:06)
3.Kadonneet lampaat (6:50)
4.Rousku (5:19)
5.Vääränlainen laumaeläin (4:25)
6.Joen lähestyvä pohja (3:06)
7.Harbodan majakka (Keskiyö ajan takana) (8:40)
8.Sateenvarjosurmaaja, tai "Mikä tämän laulun nimi on?" (4:53)
9.Heikko (2:10)
10.Nukun haapojesi alla (4:38)
11.Acta Thermopylae Cannibalia (epilogi) (4:22)


Jos Kissansilmän musiikkia pitäisi yrittää määritellä, voisi kokeilla seuraavaa kaavaa: Bad Seeds, jossa Syd Barrett on korvannut Nick Caven vokalistina, ja jonka soittajat yrittävät kuulostaa Big Lupu ja Rumble City -levyjen aikaiselta 22-Pistepirkolta. Soundimaailma on ottanut vaikutteita mm. Tori Amokselta ja Kuusumun profeetalta. Siis jos pitäisi yrittää määritellä.

Levy sisältää luonnollisesti edelliskesäiseltä Hetkiä tyhjiössä-ep:ltä löytyneen pienimuotoisen kesähitin Heräsin, ei muuta. Myös Vääränlainen laumaeläin julkaistaan singlenä, mutta se ei kiinnosta enää ketään, ja Kissansilmä on tuomittu tiettyjen akateemisten piirien kulttibändiksi. Se ei haittaa yhtyeen jäseniä, etenkin sanoituksista ja kansikuvasta vastannut vokalisti (ja tuottajan poismiksaama perkussionisti) Ugus vaikuttaa tilanteeseen tyytyväiseltä. "Eipä tässä", hän toteaa Suen haastattelussa, ja vaikenee jättäen haastattelijan odottamaan jatkoa. Levy myydään loppuun Porin Green riverissä, muualta sitä vielä löytää.

Little bit of pain in the gulliver

Harmittaisi jos löisi päänsä juuri ennen tärkeää esitystä. Sellaista missä pitäisi mennä jonkin suuren salin eteen kohotetulle puhujanpöntölle, tuhansittain ihmisiä istuu katsomassa. Ja sitten on juuri lyönyt päänsä; hoippuu lavasteissa muistamatta mitään, tajuamatta. Katse on sumentunut kuin silmät olisi rasvattu vaseliinilla ja päässä ammottava reikä josta valuu veri tahmaten hiukset. Todennäköisesti sellaisessa tilanteessa olisi vielä jonkinlainen odotettu juhlapuhuja, niinhän nämä jutut aina menevät. Tilaisuuden järjestäjä katsoisi äkämystyneenä sitä jumalatonta hoippumista ja tulisi tiuskimaan vihaisesti että olisi pitänyt jo kaksi minuuttia sitten olla tuolla puhumassa ja kunnianarvoisien vieraiden kädet alkavat jo heltyä kovasta odottavasta aplodeerauksesta. Eikä kuitenkaan pystyisi menemään sinne lavalle. Sattuisi vaan niin järjettömästi päähän. Lopulta kaatuisi lattialle tilaisuuden järjestäjän eteen. Tämä alkaisi turhautuneena ja, muuhun tämän turhautumisensa vuoksi kykenemättömänä, potkia. Mutta annan sen hänelle anteeksi, sillä heidänlaisensa harvoin tietävät mitä ovat tekemässä (viittaan tällä turhautuneisiin). Ja siihen verenhukkaan sitten joko heittäisi henkensä sormien kouristaessa paperia jolle on kirjoitettu maailman paras puhe jota kukaan ei koskaan kuule. Tai sitten se tilaisuuden järjestäjä huomaisi mistä on kyse ja toimittaisi sairaalaan. Mutta sen puheen se veisi ja esittäisi omanaan.

Siis kuten sanoin, harmittaisi. Vielä ei Ugukselle ole käynyt näin. Se puhe jota kouristin otteessani kun ei sitten loppujen lopuksi varmaan ollut ihan niin hyvä.

Ja asiasta toiseen, luuletteko lukijat tuntevanne hyvin Absoluuttisen Nollapisteen sanoitukset? Nyt pääsette todistamaan luulonne joko oikeiksi tai, todennäköisimmin, vääriksi. Tämän mahdollisuuden teille suo Absoluuttinen Nollapeli! Oikenivat luulot tai sitten eivät, mutta huomatkaa edes allekirjoittaneen kunnioitettava sijoitus ranking-listalla. Kiitos Jussille linkistä.

Se nyt kuitenkin tästä. Ugus lähtee naukkailemaan päänsärkylääkettä, jonka mahdollisesti taloudesta puuttuessa on tyydyttävä kahviin, pika-. Miksi kaikki on toisinaan niin vaikeaa?

(Ja miksi, kun on tilassa jossa on vaikea kirjoittaa, päättää kuitenkin kirjoittaa, miettii aihetta, lopulta päätyy kirjoittamaan juuri siitä miksi on vaikea kirjoittaa, huonosti, koska on vaikea kirjoittaa? Ah, elämätä.)


PS. Kommentointimahdollisuus näyttää Silmänkääntövankilasta yhtäkkiä juosseen pois. Ehkä routa ajaa porsaan kotiin, minä en ainakaan lähde sitä takaisin huutelemaan. Siellä kun on niin kylmäkin.

Bumpy ride

Nojoo, laskiainen. Mitä senkään eteen oikeasti kukaan voi koskaan tehdä. Se tulee aina, kalenteriin merkitty kuin seinään hitsattu vuosiluku talvisodassa tuhotun talon paikalla. Sitä ei voi välttää. Kotoa tullaan raastamaan vuoteesta pois, mustapukuiset miehet ase kädessään tunkevat autoon, kuljettavat Vartiovuorenmäelle ja sitten katsotaan peililasien takaa että jumalauta tuon sällin on syytä pitää hauskaa. Välillä sanotaan radiopuhelimeen jotain juuri sillä äänellä jota ei kuule. Ja sitten taas kiinnitetään huomio siihen vuoteestaan riivittyyn onnettomaan, joka on vasta herännyt, kylmissään, eikä tarkkaan tiedä mitä tapahtuu. Tunkee laskiaispullaa suuhunsa, neljättä jo siinä vaiheessa koska haluaa olla myötäkarvaan niille tummapukuisille ettei tulisi ammutuksi. Hiki virtaa otsalla, tuskan. Huutoja saa kuulla: "Laske sitä mäkeä! Nyt! Ja pidäkin hauskaa!" Eikä siinä sitten paljon muuta voi. Pelon kyynelkarpalot silmänurkissa kimmeltävät ja suu kääntyy silti väkisin hymyy, kuolemanpelossa pakotettuun. Lopulta on laskenut tarpeeksi ja pääsee kotiin. Mustapukuiset jättävät ovelle, eivät kiitä, eivät hyvästele. Sitten sitä raahautuu takaisin keittiönpöytänsä ääreen, keittää kupin kahvia, miettii että vuoden päästä on taas laskiainen eikä senkään eteen taas voi tehdä mitään, aina se tulee, samanlaisena.

Puhuttakoon myös mieltäni kovasti viime aikoina vaivanneesta aiheesta, eli siitä kuinka kurjien amerikkalaisten miljardibudjettiset hollywoodelokuvat tuntuvat käyvän jatkuvasti väkivaltaisemmiksi, ehkä jopa, näin uskon huomanneeni, sotaa ihannoivemmiksi. Mistä näin olen päätellyt? No vaikkapa siitä että tällaisille ilmeisen sodanjulistaville elokuville näytetään jo myöntävän kasapäin oscar-ehdokkuuksiakin. Paikallista Turkulainen-nimistä ilmaisjakelulehteä selatessa nimittäin osui silmään Thalia-elokuvateatterin mainos, joka isolla ilmoitti esittävänsä kymmenen oscarin ehdokasta nimeltä Master of Commando. Niinpä.




"The ride's a little bumpy on the famous Road of Skulls..."

(Iain M. Banks, Road of Skulls)

Neljännesvuosikatsaus

Tänään, juuri tällä päivämäärällä, tulee kuluneeksi kolme kuukautta Silmänkääntövankilan aloittamisesta, ja räknäilen että se tekisi täsmälleen tuollaisen neljännesvuoden (tosin lukion päästötodistuksessani on lyhyestä matikasta kuutonen eli muutkin näkemykset asiasta ovat mahdollisia) ja ehkä tämän äärimmäisen keinotekoisen ja merkityksettömän virstanpylvään nyt saavutettuani sallin itselleni hieman tavallista pidemmän jorinatuokion ja tästä tietenkin etukäteen pahoittelut niille jotka kyllästyvät, kiitokset niille jotka lukevat.

Sanottakoon nyt ensin että tämä kulunut neljännesvuosi on sattumalta ollut myös yksi oudoimpia neljännesvuosiani aikoihin, mikä on täysin tähän nettikolumniini liittymätön seikka ja puhdas sattuma. Siis olisi sellaisille ihmisille jotka uskovat sattumiin; minä en. Tai uskon, mutta tavalla joka tekee tyhjäksi uskon siitä että sattuma olisi "vain" sattuma - lähinnä uskon sattuman olevan "jopa" sattuma. Ottakaa tuosta selvää, ja tämä oli haaste. Mutta tosiaan, käytän Silmänkääntövankilasta mieluiten termiä "nettikolumni", koska jostain kumman syystä edelleen vierastan termejä "blogi" ja (aivan erityisesti) "nettipäiväkirja". Jälkimmäinen tämä ei ole, ensimmäiseen tuntuu sisältyvän merkityksiä joista olen edelleen jossain määrin ulalla. Olkoon tämä vankilani, jonka seinät niin karun harmaina arkeani valaisevat, siis edelleen nettikolumni. Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä. Se ikäänkuin soljuu kielellä. (no ei sentään...)

On tullut käsiteltyä aiheita joiden käsittelyyn en tiennyt itsestäni löytyvän näin perinpohjaista käsittelijää. On tullut kirjoitettua rakastamisesta ja muista pienen ihmisen elämälle tärkeistä seikoista, niinkin paljon että jossain vaiheessa kypsyin siihen täysin itse. Silloin Silmänkääntövankila lähti äänivallia uhmaavaan syöksykierteeseen takavasemmalle kohti pinnallisempia aiheita ja lukijat tätä tuskin huomasivat eikä sen olekaan väliä. Kunhan itse tiedän mitä teen, toisinaan. On tuntunut mukavalta saada jutuista palautetta. Ihan totta. Se on tervetullutta jatkossakin. Minä olen huono aloittamaan keskusteluja mutta hyvä jatkamaan niitä, ja jokin tässä "blogistanin" (en kerta kaikkiaan keksi nyt parempaakaan ilmaisua joten käytän tätä koska muutkin käyttävät) yhteisöllisyydessä vetoaa minuun. Tämä on tätä sananvapauden juhlaa, Bloggerin armoilla tietysti, ja jos kyseinen palveluntarjoaja, yhtä ainoaa skandienhukkaamista lukuunottamatta kohdallani moitteettomasti toiminut, joskus päättäkin joko lopettaa systeeminsä tai vain epähuomiossa vaikka käristää serverinsä niin menee paljon hyvää tekstiä hukkaan enkä totta totisesti nyt puhu vain näistä omista jauhannoistani. Pelkästään maamme rajojen sisäpuolelta (tai pitäisi kai kun internet on kyseessä puhua kielialueemme rajojen sisäpuolesta - hitostako sen tietää mistä nämä kaikki ihmiset fyysisesti verkkoon loggaavat) tulee hurjasti oivaltavia tekstejä päivittäiseen tahtiin verkkoon ja se on hyvä. Minä kun en lue lehtiä, en kuuntele radiota, televisionkin suljen aina kun uutiset alkavat. Tämä on ollut paitsi yhteisöllinen neljännesvuosi, myös informatiivinen. Yhtäkkiä huomaan tietäväni jotain siitä mitä maailmalla tapahtuu; siis ilman sitä kohdallani jo totutuksi tavaksi tullutta vähintään kolmen päivän viivettä.

Neljännesvuoden kunniaksi rukkailen myös hiukan sivuillani olevia linkkejä. Aktiiviset lienevät jo huomanneetkin että suosikkimusiikkiini olen pyrkinyt etsimään ko. albumiin viittavaa linkkiä kiinnostuneille avuksi (yleensä allmusicista, mutta muitakin paikkoja löytyy), mutta tuota "lue nämä" -listaa päätin hivenen muuttaa. Toistaiseksi se koostuu vain sivustoista joiden kirjoittajiin allekirjoittaneella on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus... päätelköön jokainen tykönään että millainen kehenkin.

Silmänkääntövankilan saavuttama kolmen kuukauden ikä ei pienimmälläkään tavalla liity erääseen viimekesän päivään, ja juuri siksi kerron tähän väliin tuosta päivästä. Se on jäänyt mieleeni, ja koska joka hemmetin helmikuu tähän aikaan alan totisesti ahdistua siitä ettei talvi koskaan lopu, onkin kesän palauttaminen muistin pintakerroksiin mitä miellyttävin toimenpide. Oli heinäkuu, ja jos joku vielä sattuu kesästä 2003 jotain muistamaan niin juuri heinäkuussahan oli tuo lähes sietämätön hellekausi, joka toi ainakin tänne etelärannikolle subtrooppisen ilmaston joka ei sitten pariin viikkoon suostunutkaan väistymään. 30 celsiusasteen raja rikkui järjestään joka päivä, ensin tuntui kuin olisi jäänyt kiinni johonkin ihanaan toistuvaan uneen, päivät seurasivat toisiaan samanlaisina kosteina liikkumaton ilman pakkauksina, viikon kuluttua alkoi jo toivoa sadetta. Mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan pidimme bakkanaalit. Oli kesä, olimme opiskelijoita ja lomalla; mitäs muuta syytä siihen? Teimme suunnattoman sammiollisen sangriaa, valmistelimme jo edellisenä iltana huolellisesti useasta ruokalajista koostuvan valikoiman syötävää ja jo aikaisin itse bakkanaalipäivänä aloimme paitsi juomaan, myös syömään. Ja jatkoimme sitä kunnes saapui yö, ei tietenkään pimeä sellainen, vaan autereisen hikinen kesäyö. Viisitoista tuntia pelkkää syömistä, juomista, pelkän olemassaolemisen vuoksi onnellista oloa. Ja hiki virtasi, voi kuinka se virtasikaan.

Ja nyt on sitten talvi. Pimeääkin tietysti, ei enää niin raivostuttavan aikaisin kuin vielä kuukausi sitten mutta aikaisin edelleen ja kun maaliskuuhun on enää viikko alkaa tuntua siltä, joka ainut vuosi, ettei pitäisi enää olla näin pimeää. Pohjoisessa on kivaa. (ja kesällä aina haikailee niitä kauniin sinisiä talviöitä joina pakkanen on kirkastanut tähtitaivaan ja täysikuu luo varjoja...)

Lopuksi miete: Kun pelaa Wizballia puolenyön jälkeen pimennetyssä huoneessa laavalamppu television vieressä huomaa noin tunnin intensiivisen session jälkeen ettei enää sijaitse tässä todellisuudessa.

Kaikkia kunnia heille joilla on jotain omaperäistä annettavaa meille muille, aina.

Hyvä Urmas, hipin surmas

Pitäisi ehkä leikata hiukset lyhemmiksi. Saattaisin näyttää vähemmän uhkaavalta öisillä kaduilla, ehkä minua ei enää väistettäisi aivan niin kauas. Hiukset lyhentämällä voisi olla myös mahdollista saada asiakaspalvelua ilman outoja katseita. On se kumma miten monet ovat nykyisin ymmärtäväisiä ja avomielisiä ja antavat sen näkyä ilmeestään. Melkein kaipaan niitä aikoja kun minua avoimesti vihattiin. En keksi enää keinoa siihen; pitkät hiukset eivät enää riitä. Ja siilitukkaisiin teinivuosiini en halua palata; minut vain hyväksyisivät joukkoonsa punaniskasedät ja establishmenttijyrät jotka hiusteni perusteella arvioisivat minun kuuluvan armeijankäyneiden (ja siitä koko loppuelämänsä ajan ylpeiden) ja urheilijanuorten kelpo joukkoon. Mutta en minä kuulu kumpaankaan, enkä haluakaan. Minä näytän hipiltä, siis niiden mielestä joilla ei ole aavistustakaan siltä miltä hipit näyttävät. Kirkasväriset vaatteet ovat minulle kauhistus. Kätkeydyn selkeisiin perusväreihin, paljon mustaa, mutta sitäkin enemmän valkoista, punaista ja sinistä. Ei kuvia, paitsi satunnainen söpö kissa paidassa. Ei raitoja.

Tietysti voisi lihottaakin itseään kymmenisen kiloa. Ei enää näyttäisi heroinistilta. (hippi ja heroinisti ovat ns. pahoja ihmisiä) Ja jos muistaisi ajaa partansa edes joka toinen päivä, karvankasvu kun kuitenkin on sitä luokkaa että kun kerran jättää väliin niin on sellainen viikon ryyppyputkisänki leuassa ja sitä korostavat ihmeesti mustat silmänaluset jotka ovat syntyneet vain yömyöhäiseen osuneen proosansynnytysinspiraation myötävaikutuksesta.

Että nämä pitäisi muistaa. Ja niin oltaisiin Uguksestakin leivottu oikein mallikansalainen. Ei enää täriseviä käsiä! Teetä sotilaspassisi meillä! Vaihtaisin kulahtaneet bootsini mokkanahkakenkiin ja alkaisin käyttää kelloa. Menisin syömään ravintolaan. En enää murisisi vastaantulijoille.

End of the whining

Niin niin. Nyt nolottaa. Ihmeellistä joutavanpäiväistä valitusta taas eilen. Get a grip, Ugus. Iso mies, että viitsiikin. No en minä oikeastaan kovin iso ole. Mutta onhan se totta ettei valitus sovi Silmänkääntövankilan luonteeseen. Siihen kyllä sopii aktuaalisten asioiden etäännyttäminen, puhkipuiminen, järjettömyyksiin asti laajentaminen, pienten juttujen outo paisuttelu, valehtelu, kerronnallisten ratkaisujen käyttö tosielämän harmauden värittämiseen, epäily, toistaitoinen akatemia-ajattelun yrittely, näennäisviisas kirjallisuusjargon, kahdeksankymmentäluvulle jumahtanut tietokonekulttuuri, kykenemättömyys maailman ongelmien edessä, sanakikkailu, lauserakenteiden tahallinen ympäripyörtäminen, merkitysvaihtelu, sovinnaisuuden poistaminen, epäsovinnaisuudesta tuohtuminen, ylimielinen nöyryys, paradoksit, vaihteleva menestys, toisinaan ehkä myös mielikuvituksen liukuesteetön kulku. Mutta ei valitus.

Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.

Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.

Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.

Ei aina voi voittaa

Jotensakin jurppii nyt. Oli tarkoitus kirjoittaa suorastaan nerokas tekstikatkelma kohdalle jota juuri luet, mutta Blogger ei suostu yhteistoimintaan kanssani; skandit ovat kadonneet kuin sekin proverbiaalinen tuhka sinne jonnekin tuulentapaiseen. Ja nyt on sitten pakko vaan kikkailla ja koittaa kirjoittaa vain lauseita joihin ei lukeudu noita aakkostemme kirjaimia jotka numeeriselta arvoltaan ovat 28 ja 29. Hyvin onnistuu toistaiseksi. Mutta tarkoitettu teksti on kuitenkin jo kadonnut hiiltyneiden aivolohkojen kovapintaisiin kraatereihin.

Nyt on se hetki kun lukijat voivat olla kiitollisia Bloggerille. Kenties ongelma hoituu itsekseen. Ellei - niin no. Hohhoijaa.

Ugus vaikenee.

Muista minua kun postmoderni on kuollut

Kulta, ollaan postmoderni rakkaustarina. Pidetään toistemme eroja itsestäänselvyyksinä ja annetaan niiden päätyä täydentämään sitä kokonaisuutta joka kahdesta muodostuu, meitä. Tiedostetaan että se mitä tehdään on oikeasti kliseistä, mutta käytetään kliseitä hyödyksemme. Pusitaan söpösti. Kulta, ollaan yhtä ja samaa. Moderni on mennyt, ja enää ei ketään kiinnosta mitä yksilö tekee. Me ollaan nyt postindividualisteja. Ihq, rakas. Ollaan ilman järjestelmiksi muodostuneita kaavoja niin kukaan ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu. Jätetään meidän heteroroolit, rakas. Postsosialisoidutaan. Kulta. Mennään ihan pieneksi, kun meiltä odotetaan konfliktia yhteiskunnan kanssa. Ollaan universaaleja yksilötasolla. Ehkä ne sitten eivät huomaa meitä.

Sullon aika visuaalinen toi sun ilme

Tänään puhun taas elokuvista. On sinällään aika hassua että puhun yleensä koskaan elokuvista, koska en ymmärrä niistä juurikaan mitään. Elokuvat eivät vain ole kaikista minuin taiteenala. On tietysti niitä teoksia jotka koskettavat omien ajatusteni värähtelytasoja, mutta kyllä kokonaisvaltaisempia kokemuksia antavat yleensä musiikki ja kirjat. Tämä alustuksesta käyköön, ja johdatelkoon lukijat päivän aiheeseen. Joka totta puhuen tuli mieleen jo viikkokausia sitten, unohtui taas, pulpahti ehkä ajatusten pinnalle hetkeksi räpiköimään muutama päivä sitten ja katosi tyrskyihin kunnes lopulta tänään... Mutta minä jaarittelen taas. Olen pahoillani. Siis kenen ohjaajan työtä sinun elämäsi olisi, jos se olisi elokuvaa? Oletko koskaan miettinyt? Ehkä et. Harva on, harva viitsisi edes vaivautua vaikka ehdotettaisiin. Mutta minäpä tuumailin tätä, ja lopputulokseksi päättelin että ensimmäiset parikymmentä vuotta minua ovat olleet David Lynchiä (se ainoa joka vakuuttaa joka hemmetin tekeleellä johon on nimensä lätkäissyt, myös Dyynillä, mitä tässä haluan teille epäilijöille erityisesti korostaa). Siis lähinnä sellaista tässä-pikkukylässä-on-menossa-jotain-perin-outoa -tyylistä Lynchiä. Sitä on seurannut lyhyt Lukas Moodysson -vaihe, ja nyt onkin jo useamman vuoden ollut silkkaa Darren Aronowskyä tämä oleminen.

Jään odottamaan kuka puikkoihin seuraavaksi tarttuu.






"And as the company passed from the valley
Into a higher ground
The rain beat on the ridge and on the meadow
And on the mound
Until nothing was left, nothing at all
Except the body of sorrow
That rose in time
To float upon the surface of the eaten soil..."

(Nick Cave, The Carny)

Metatodellisuus, tai "Ongelmiin ei jouduta, niihin hakeudutaan"

Kun seisoo keskellä huonetta, sulkee silmänsä ja avaa ne ja sijaitsee eri huoneessa kuin aiemmin, se on metatodellisuus. Se näkyy tähtien värissä. Sinne pääsee ensimmäisen sanan kautta, jonka näkee avatessaan kirjan. Autojen valoista. On mielenkiintoista yrittää jaotella asioita jotka tapahtuivat sinä hetkenä jona kadotti ajan- ja paikantajun. Koska käyhän niin jokaiselle joskus. Säpsähtää kesken luennon, hetkinen, missä olin? Tai unohtaa kirjastossa minne piti kääntyä seuraavan hyllyn jälkeen, koska ei hetkeen tajunnut että ne ovat hyllyjä eivätkä, no, vaikka kalankuivaustelineitä joita arktinen tuuli väsymättä piiskaa. Ja kun on palannut siihen mitä oli tekemässä, voi miettiä: hmm, siinä oli se punatakkinen nainen etuoikealla koiransa kanssa, jostain kuului saapuva tekstiviesti, joku huusi, hyvin kaukana naurettiin, pikkupojat tappelivat jonkun oudolta näyttävän lelun omistussuhteesta. Seinään oli vetäisty tagi, kolme autoa, musta, punainen, punainen. Jalkakäytävällä kaksi roskaa, jäätelöpaperi, junalippu. Ja juuri sillä hetkellä joku kiskaisi minut siitä pois jonnekin aiv

Little computer people

Oikeasti joskus kiusaa se, ettei voi tietää. Siis tietää sitä että ketkä kaikki ovat oikeasti olemassa, ketkä ovat pelkkää kulissia. Muutaman vuoden takaisen elokuvan mukaan tätä voisi kutsua vaikka Truman-show -ilmiöksi. Ehkä kertoo jotain niistä reiteistä joita pitkin ajatukseni kulkevat että olen pohtinut samanlaisen skenaarion mahdollista todenperäisyyttä jo vaahtosammuttimen kokoisena natiaisena. Siis sitä, että kaikki muut ihmiset esiintyvät näytelmässä jota pidetään yllä vain jotta minä kuvittelisin kaiken olevan hei ihan okei. Nykyelämässä sellainen käy mielessä esimerkiksi naapureiden kohdalla. Eihän niitä seinänaapureita koskaan näe. En tiedä miltä he näyttävät; vain satunnaisin väliajoin kuuluu seinän takaa ääniä, jotka ovat aina niitä samoja. Sieltä kuuluu a) äänekästä seksiä, b) hirvittävää riitelyä, c) kitaransoiton opiskelua, d) vauvan itkua, e) hyvin pieneltä ja kiukkuiselta kuulostavan koiran jäpätystä. Mikään näistä äänistä ei koskaan kuulu samaan aikaan toisen äänen kanssa. Niiden välillä on yleensä aina pitkä hiljaisuus, tuntuu melkein siltä kuin yksi päivä olisi omistettu yhdelle äänelle. Ja ne kuulostavat aina samalta. Kitaransoitto on aina sen saman soinnun junnaavaa toistamista. Vauva huutaa aina yhtä kauan. Rakastelun kliimaksi on aina yhtä huikea. Aikansa kun tätä on kuunnellut ei voi olla tulematta mieleen että nauhojahan ne ovat. Ei siellä asunnossa ole ketään, verhojen takana on 46 neliötä tyhjää tilaa, ja pelkkä soitin, johon tietokoneohjelma arpoo syötettäväksi kerran pari päivässä jonkun viidestä nauhasta. Niin sen täytyy olla.

Olisi yksi toinenkin ajatus. Taas niitä jotka olisivat saaneet jäädä syntymättä. Mutta ei sillekään mitään voi että tuli tuossa viikonlopun aikana mieleen: mitenköhän miehen psyykkeseen vaikuttaa se, että virtsaaminen on toimitus jonka kykenee omin silmin näkemään alusta loppuun? Tästäkö saa alkunsa naisen ja miehen ajatusmaailman väitetty ero? Meneekö siis ns. kusi päähän?

Te ette lukeneet tuota.

Mentaali/tila

Vesi maalasi kaupungin harmaaksi, kuin olisi katsellut naarmuuntuneen lasin läpi. Kuljin yliopistonmäelle kauniimpaa reittiä, sitä joka kulkee tavallisemman yhden sillan alituksen sijasta kahden kautta. Joen vastarannalla Lonttinen. Kukaan ei kävellyt vastaan, mutta käynnissä oleva pakettiauto seisoi järjettömässä paikassa eikä ihmisiä näkynyt missään. Sijaitsin itse samassa paikassa viime kesänä eräänä kirkkaana yönä, olin pysähtynyt paikalleni kuuntelemaan rastaan laulua. Se on vavisuttavan kaunista. Minulla oli seuranani suurikokoinen rusakko. Se oli istunut puun juurelle jo ennen minua, kävelin hitaasti etten pelästyttäisi sitä pois. Rusakko ei vilkaissutkaan. Rastaan laulu näytti hypnotisoineen sen. Kello oli lähellä yhtä, keskustan suunnalla oli käynnissä joenrantafestari eikä sitä olisi voinut päätellä mistään. En muista kuinka kauan vietin siinä. Laulu ei tuudittanut minua uneen; päinvastoin tuntui siltä että ajatukseni heräsivät ja virtasivat kristallinkirkkaina sen ajan jonka vietin puun juurella, paikassa johon ei nähnyt miltään tieltä. Kun havahduin, rusakko oli loikkinut pois. Tai ehkä se oli vain kadonnut. Samassa pienessä noin viiden puun muodostamassa katveessa - kaukaa se ei näytä miltään, mutta niiden puiden keskellä tuntee olevansa metsässä - oli viime keväänä pesukone. Se ruostui kevätsateissa hitaasti. Taas sataa. Tuntuu että on liian pitkä aika seuraavaan rastaanlauluun. Mutta talitintti teki parhaansa helpottaakseen odotusta tänään. Se istui puussa josta näki sinne missä minä ja rusakko kuuntelimme ihan hiljaa viime kesänä ja se ei vain ottanut ensimmäisiä yrityksiään keväisen äänenavauksen suuntaan, se päästeli menemään kuin olisi vappu jo takana. Toivottavasti ei iske takatalvi, se pettyisi pahasti. Vai pettyvätkö linnut? Ylipäätään eläimet? Ehkä se on ominaisuus joka on suotu vain meille korkeamman mentaalitason olennoille. Mutta tasoista puheenollen: kun riiputtaa heiluria nukkuvan kissan yläpuolella, se alkaa kiitää vauhtia jossa silmä ei pysy mukana. Ihminen on kipinä kissan rovion rinnalla; minne me sen kaiken energian ohjaamme? Mitä kaikkea kissa tietää maailmasta sellaista, miltä olemme omat aistimme sulkeneet?

Joskus on turhauttavaa nähdä unia joita ei kykene selittämään. Viimeöinen oli kuin sekoitus kubistista sarjakuvaa, renessanssimaalauksista leikellyin hahmoin toteutettua pala-animaatiota ja tietokonegrafiikalla kuvitettua satukirjaa, ja niiden saumattomaan yhtymäkohtaan syntyi hyvin kipeitä ihmiskohtaloita ja toistensa tunteet kadottaneita ihmisenkaltaisia koiria. Eikä tästä todellakaan ollut oikeasti kyse.

Gween - Kong - Zee

Tässä talossa on enemmän portaita kuin asukkaita. Ketä se palvelee? Jos jokainen asukas seisoisi yhdellä portaalla, olisi suurin osa rappukäytävästä autiona. Tilanne olisi lähes yhtä turha kuin kokoomuspuolueen narrit kinastelemassa siitä kuka tukee ketä miksi ja miten, tai ainahan voisi jättää maamiinat käyttöön, saataisiin tulevaisuudessakin Suomen vuoksi vammautuneita lapsia ja eikö se olisi jo asia josta ilon ja sanattoman liikutuksen kyynel silmänurkkaan hakeutuu? Entä jos liukastuu jäisellä kadulla juuri kioskin edessä, ja sen pitkän sekunnin aikana, joka kestää tasapainon menetyksestä siihen kun takaraivo iskeytyy kohtalokkain seurauksin katukiveen, kiinnittää katseensä iltapäivälehden lööppiin? Ja viimeinen ajatus joka syöpyy tietoisuuteen ennen kuin se siirtyy tästä maailmasta pois on "Merikukka pääsi sairaalasta". Jääkö tuo ajatus kellumaan kaiken ihmiselämän aikana kerätyn tiedon pinnalle siellä paikassa jossa odotellaan mitä tapahtuu sen jälkeen kun on kuollut mutta ennen sitä kuin saapuu takaisin. Ainakin nyt tiedän miksi ihminen itkee syntyessään. Nyt kaikki alasti juoksemaan kaduille! Olisipa vihdoin jotain mielenkiintoista keskusteltavaa lauantaina baarissa. Olkaas lapset välillä hiljaa.



"Heijastamme elämämme ympärillemme,
projisoimme aivojemme tarinoita
- laatikoita"

(Sielun Veljet / Laatikoita)

Havaintoja hukasta

Turun yliopiston suurin yksittäinen menoerä on vuokranmaksu. Sen huomaa esimerkiksi käymällä mediatutkimuksen, tuon superseksikkään oppiaineen (kaikkihan muistavat vielä Veijo Hietalan?) uudessa kotirakennuksessa Variassa. Remontti kesken, ahtaat ja likaiset käytävät täynnä pahvilaatikoita, toinen toistaan kolkommat sementtiportaikot johtavat kaikki eri suuntiin eikä opasteita ole missään. Pienet ikkunat eivät sanottavammin tarjoa valaistusta niille seuduille joissa sähköinen pimeydenkarkoite ei syystä tai toisesta toimi. Kaikki opetus tapahtuu väliaikaisissa tiloissa, koko henkilökunta sijaitsee sekin jossain muualla kuin haluaisi sijaita. Tällaista tämä on. Ahdasta, sekavaa, kiireistä. Ihmisten jaksamisesta ei kukaan ole kiinnostunut.

Leimaavatkohan muuten professorit (tai dosentit, lehtorit, tms.) kellokortin saapuessaan yliopistolle tai lähtiessään sieltä pois? Tuli vaan tänään mieleen kun neljän maissa poistuin luennolta ja satuin huomaamaan henkilön kiskaisemassa jotain kortintapaista piipahtavasta seinälootasta läpi. Työpaikaltapoistumislupa? Moraliteetinvalvontamonitori? No ehkä ei, mutta kello oli joka tapauksessa neljä ja tämä henkilö oli lähdössä rakennuksesta pois. Vähemmästäkin mielikuvitus lentää, uskokaa vaikka. Ai ette. Oikeassa olette.

Hirvittää miten levoton sitä voi yksilö olla, olematta. Kuin jokin räjähtäisi hitaasti.



"There is thunder in our hearts"

(Kate Bush)

Code blue!

"Oo-kay, what have we got here?"

"Not exactly sure, doctor. Seems to have been brought here this morning. Turning blue, so I'd bet on heart failure but anything's possible."

"Anything sure is. Any more I need to know?"

"Well... we found this in his pocket. Says here his name is 'Ugus'."

"What kind of a fucking name is that? Sounds like a goblin or something."

"Yeah, I thought so too, doctor."

"No you didn't and you know that, you're just trying to kiss my ass. Anyhoo, I have five minutes to waste before coffee so I better do something. Is he prepared?"

"For what?"

"Naah, forget it. Give him five hundred."

"Five hundred what?"

"Hmm. On second thought let's just shock him. Clear!"

BUZZ!

"Whoa! Did you see that bastard jump! Do it again doc!"

"Might as well."

BUZZ!

"Hmm, now he's smoking. His chest burned pretty bad."

"Any improvement in his state?"

"No, doc. Still blue. And the odor's getting kinda pungent."

"Anything else we can do?"

"Not really. Looks like we lost the patient, doctor."

"Boo fucking hoo. Let's go get some coffee."

Peilikuva

Ajatusten harha. Miltä tuntuisi, siinä tapauksessa että olisi tottunut ajatukseen silmien edessä avautuvasta maailmasta pelkkänä peilikuvana, kun tuo peili särkyisi? Keräisi sen sirpaleita maasta, yrittäisi liimata niitä takaisin paikalleen. Mutta syntyvä kuva ei vastaisi sitä todellisuutta mikä oli ollut ennen. Palaset heijastaisivat kuvia väärin, eri kohdista. Valo taittuisi aiemmasta poikkeavilla tavoilla. Tottuisiko koskaan siihen uudenlaiseen peilikuvaan vai murehtisiko lopun elämäänsä sitä minkä oli menettänyt?

Mutta tärkeimpänä kaikesta: tulisiko koskaan uhranneeksi ajatustakaan sille, miksi peili särkyi?




Tai jotain. No joo. Eiku emmätiiä. Niinku. Sano nopeesti monta kertaa peräkkäin: "äläkuulemulleruppee".

Läiski minua silmäpusseillasi! (eli "Kuinkahan paljon maksaa täytetty Jeesus?")

Kokkola on hyvin kaunis kaupunki, jonka kaduilla kulkee kauniita ihmisiä ja jonka talvi näyttää siltä miltä talven mieluusti soisi näyttävän. Että masensi palata tänne harmaiden betonikolossien, nelikaistaisten teiden ja kyllästyneiden katseiden keskelle. Neljä ja puoli tuntia junassa tuntui lyhyemmältä, mutta sai pohtimaan. Miksi minä edes palaan? Mitä minä teen siellä länsirannikolle paiseeksi kasvaneessa parin hassun mäennystyn väliin kiilatussa muka-suuressa kaupungissa, jonka historia on suurempi kuin nykyisyys ja jonka ankeus ja tasapaksuus kisaavat siitä kumpi vie voiton hallitsevana elementtinä? Jossain Tampereen tienoilla junaa vaihtaessani muistin: Ai niin. Minähän opiskelen siellä. Helvetin saatana, kuten Tommi Liimatan t-paita ilmoitti kerran keikalla.

Perjantaina yritin käyttää junamatkan hyödyksi lukemalla Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajatusmaailmaa, mutta he eivät olleet yhteensopivia senhetkisen mielentilani kanssa. En tiedä mikä voitti tuon veikeän ranskalaisduon tekstit; kyseessä oli joko omat vellovat viikonloppuun kohdistuneet odotukseni, junamatkailun harvinaisuuden aiheuttama jännitystila vai se, että jostain syystä sain kummassakin kahdesta junasta eteeni henkilön, joka katsoi asiakseen survoa penkkinsä taaksepäin niin että selkänoja oli vähellä murtaa nenäni. Junissa matkustaminen "olisi" kivaa, "jos".

Takaisin tullessa sain taas kärsiä hyväsydämisyyteni vuoksi. Olin ostanut paikkalipun edellisenä iltana (ja tässä mainostan estoitta: käykää syömässä Pedrina´sissa kun olette Kokkolassa, se on ihan siinä aseman vieressä) ja kun aamuviideltä nousin junaan, huomasin että paikallani oli jo murmelina nukkumaan kääriytynyt naishenkilö. Enin osa junasta oli tyhjää, joten heittäydyin toisaalle. Ja sitten Pännäisissä (ensimmäinen pysähdys Kokkolasta Tampereen suuntaan) valtava invaasio ihmisiä täyttää vaunun (miten hemmetissä ne kaikki tulivat Pännäisistä?) ja istun koko ajan jonkun paikalla ja saan siirtyä ja siirtyä. Se siitä. Kertomuksessa ei ollut opetusta. Minusta vain tuntuu kurjalta herättää nukkuvia ihmisiä aamulla kello viisi.

Mutta on junassa aikaa miettiä tähdellisiäkin asioita. Tämän listan pykäsin perjantaina Mitä filosofia on? -teoksen lojuessa avonaisena sylissäni:

Parhaimmat juna-aiheiset kappaleet:

1. Nick Cave & The Bad Seeds: Train long-suffering "In the name of pain and suffering..."
2. YUP: Luotijuna "On miehet hiljaisia, vaan äänekäs luotijuna...
3. Tom Waits: Train song "It was a train that took me away from here, but a train can't bring me back home..."
4. Lapinlahden Linnut: Kuka junaa kuljettaa "Joku kelloja rakentaa, joku aikatauluja kirjoittaa, mutta kuka junaa kuljettaa..."
5. Ozric Tentacles: Train oasis (instrumentaali)


Joskus tuntuu että vedän puoleeni ihmisiä jotka ovat oudon kiinnostuneita kaikesta.

Pudonneista

"Odota. Ole ihan hiljaa. Ei sinun välttämättä tarvitse ajatella."

Minä odotin. Mutta ehkä tieto siitä, että loppujen lopuksi olin pelännyt niin monta vuotta, sai minut hermostumaan.

"Pitäisikö-" minä sanoin.

Hän sähähti kuin kissa ja käänsi selkänsä. Tuntui kuin valo olisi imeytynyt ikkunasta takaisin ulos.

"Odota", minä kuulin nyt itseni sanovan. Ajattelin ehkä että asiat vielä palaisivat siihen pisteeseen jossa ne olivat olleet.

Nyt, paljon myöhemmin, nauran väsyneesti sille lapselle joka vielä tuolloin olin. Mutta yhden asian olen kuitenkin oppinut. Minä odotan, ja olen ihan hiljaa niin tehdessäni.

Juna vie mua pois (eli Elämää joukkohaudassa, osa 2)

Onkohan muissa Suomen kaupungeissa kuin Turussa näitä kaupunkibusseja, joiden mainosteippauksissa käytetään puhe- tai ajatuskuplia? Ne ovat aika uskomattomia ilmestyksiä. Bussin kylkeen on Martela tai Auria tai joku muu katsonut mainosteippitilaa ostaessaan tärkeäksi lätväistä pikkufiiatin kokoisia kuplia, jotka osoittavat joihinkin linja-auton ikkunoista. Pahaa-aavistamaton matkustaja saa sanottavakseen sellaisia helmiä kuin "Olisipa minullakin AURIA kotikaista" tai "Martelan tuolissa istuisin mukavammin". Toisin sanoen hän näyttää bussin ulkopuolelta tilannetta katsovasta mainostajan narun mukaan sätkivältä pelleltä. Surullista. Ainakin tällaisille häpäisypaikoille istumaan joutuvilta pitäisi periä alhaisempi lipunhinta kuin muilta. Se voisi toimia vaikka niin, että kuskilla on nopeusmittarin vieressä valotaulu joka näyttää vieläkö häpäisypaikoilla on tilaa. Matkustajan noustessa kyytiin hän toteaa: "Puoleen hintaan saisit tilaisuuden väittää Auriaa kelpo firmaksi, mitä se ei varmaankaan oikeasti ole." "Näyttäisin siis hölmöltä?" "Jep." "Mutta rahaa säästyisi?" "Jep." "Mikäs siinä. Olenhan opiskelija, häpeän muutenkin montaa asiaa päivittäin." Ja niin hän iloisena hymyillen matkaa bussilla läpi kaupungin ja kaikkien osoittelevien sormien ja märkivää avohaavaa muistuttavien nauravien suiden.

Mutta Ugus pitää nyt pienen tauon (se on parin viimeisen päivityksen perusteella jo hyvinkin tarpeen). Hän lähtee lomalle. Mutta mihin ihmiset menevät kun talvi on jatkunut kuukausia, kun pakkanen, lumituisku ja vesikeli vuorottelevat säännölliseen tahtiin ja pimeys kieltäytyy väistymästä? Ugus ainakin lähtee junalla pohjoiseen. Hänet voi tänä viikonloppuna tavata Kokkolasta, mutta vain jos tietää mitä hakee. Ugus kulkee varjoissa.

Elämää joukkohaudassa

Joskus huomaa ihmettelevänsä sitä miksi on niin kylmä. Ei ole normaalia palella sillä tavalla keskellä päivää, ajattelee, yrittää liikutella raajojaan saadakseen niihin tunnon palaamaan. Ei oikein onnistu siinä. Antaa periksi, ajattelee että kai se tästä lämpenee. Sitä tosin hiukan myös ohimennen pohtii että minkäköhän takia on niin pimeää, kello kun kuitenkin on vasta puolipäivä ja risat. Vai onko, sitä yhtäkkiä havahtuu. Tajuaa ettei tiedä kellonajasta mitään. Hämmästelee sitä, sillä on tottunut siihen että jonkinasteinen ajanhahmotus on yleensä olemassa. Unohtaa tämän pikkuseikan hetkeksi ja jatkaa arkipäiväisiä touhujaan. Sitten tajuaa ettei ole aavistustakaan siitä mitä oli tekemässä. Hetkinen, pohtii, eihän tämän ihan näin pitäisi olla. Huomaa ettei muista mitä on ollut tekemässä, tai milloin. Kuinkahan kauan tässä on mahtanut mennä tällaisessa hiukan pysähtyneessä olotilassa, miettii. Mutta ei keksi. Sitten hätkähtää sitä että joku toinen on ihan kiinni, yhtä kylmät ja kankeat raajat koskettavat omia, ja sitten huomaa ne kaikki muut, vääntyneet vartalot sikin sokin ilman logiikkaa. Toivoo ettei olisi niin pimeä, saattaisi nähdä onko tuttuja. Alkaa turhautua koska ei ymmärrä mitä tapahtuu. Kuulee hiljaisen kahinan. Joku pieni ja innokas ryömii pimeydessä kohti. Ei, miljoonia pieniä ja innokkaita. Hetken paniikki, mutta sitten hoksaa, matojahan ne vain. Aterioimaan tulossa. Ja vasta sitten muistaa. Perhana, joukkohaudassahan minä olen. Tapahtumat alkavat valjeta kirkkaina takaumina. Aina siihen hetkeen asti jona kaikki meni pieleen. Hymyilee ja jos lihakset toimisivat ottaisi paremman asennon. Tulkaapa lounaalle ystävät pienet, ajattelee. Jatkaa elämäänsä joukkohaudan rauhassa. Siellä missä ne kaikki muutkin ovat, kaikki samassa pimeässä.

Pitääpä muistaa käydä kotimatkalla Extrassa ostamassa talouspaperia. Sen vaatekomeroon survotun muumion kääreet pitää taas vaihtaa.

Nyt on mies

Pitääpä tarttua aiheeseen joka on yksi lempisellaisistani. Mea ja Shine puhuvat siitä millaista on olla nainen. Nämä sukupuolikirjoittelut ovat aina niin mielenkiintoisia. Minulla ei siis kromosomeistani johtuen ole hirveästi omakohtaista kirjoitettavaa siitä millaista on olla nainen; tosin olen ollut työssä muutaman vuoden naisvaltaisella (kaikki muut paitsi minä) työpaikalla ja nyt opiskelen naisvaltaisessa oppiaineessa yliopistossa. Eli se etten tiedä millaista on olla nainen ei tarkoita tätä usein nähtyä "nainen on mysteeri" -määritelmää. Minulle nainen ei ole mysteeri, ei mieskään. Ihminen sen sijaan on, ja ehkä se ero joka sukupuolten välille vedetään. Lainaan nyt tähän mean tekstiä kun se on niin tolkuttoman hyvin sanottu:

"Olla samaan aikaan päältä viileänrohkea, sisältä tyyni ja innovatiivinen, kuori tämmissä ja mistään lommoutumaton ja kuitenkin kokonaisuus niin herkkänä, että säröilee. Ja silti eheänä maailmaan päin, vaikka kaiken takana on hämminki kaikesta kaiken aikaa."

Minä tunnistin tuosta yllättävän tarkasti itseni. Tarkoittaako se että jossain on nyt tapahtunut virhe? Että minun minäkuvani on väärän sukupuolen? Ei suinkaan. Se kertoo meidän olevan yksilöitä. Tämän kirjoitukseni ei ole tarkoitus olla kiukkuisesti kommentoiva, kyynisesti naureskeleva tai avoimen vittumainen (sukupuolikysymys synnyttää monesti juuri näidenlaisia vastauksia). Tämä on ihan rehellisesti avoimen ihmettelevä teksti, sillä maailmassa on oikeasti asioita joita en ymmärrä ja tämä jatkaa vuosi vuodelta olemistaan yhtenä niistä. Miksi toisten mielestä jotkut luonteenpiirteet tai tuntemisen tavat ovat leimallisia vain toiselle sukupuolelle? Minä en ole törmännyt stereotyyppisiin sukupuolensa roolia vetäviin ihmisiin elämässäni koskaan. Se pistää miettimään.

Sanan säilällä

Kun on taas viettänyt muutaman päivän maaseudulla, osaa arvostaa asioita ihan eri tavalla. Huomaa tavallaan tulleensa petetyksi: kaupunki on näyttäytynyt hienompana paikkana kuin oikeasti onkaan. En tarkoita sitä että maaseutu olisi vilauttanut positiivisia arvojaan, vaan lähinnä sitä että kaukaa katsottuna se kaupunkiasumisen ihanuuskin muistuttaa vähän jotain muuta. Se on sellaista kohellusta. Se on sitä että mennään sekaisin kun sataa lunta, jonotetaan baareihin keskellä katua ja vilkuillaan paniikissa kelloa ettei viimeinen bussi torilta pääse karkuun. Meillä täällä maaseudulla (sijaintipaikkani vielä reilun kahdentoista tunnin ajan) ei sellaisia huolia ole. Lumeen on totuttava; itsehän se pitää edestään pois lapioida. Se ainoa baari ei sijaitse kadun vaan peltotien pielessä eikä sinne takuulla jonota kukaan. Ja busseja ei kulje. Kauas kotoaan ei kerta kaikkiaan pääse, paitsi liftaamalla, mikä ei houkuta etenkään siksi ettei ketään kulje missään. Täällä huomaa pari päivää oltuaan että on alkanut viskoa ilmoille oikein messeviä viisauksia. Virikkeiden puutteessa aivot alkavat hurrata ihan eri tavalla kuin teillä siellä kaupungissa. En kykene turruttamaan mielikuvitusannokseen yleensä tyytyvän kurkiaiseni hinkuvia vieroitusoireita, vaan minun on pakko ottaa se itse käyttöön, kehiteltävä asioita, mietittävä juttuja. Herranjestas. Täällä kun katsoo ikkunasta ulos hangelle johon täysikuu heittää kuustenlatvojen varjot pitää ihan oikeasti ajatella. Se on sitten vinha tunne. Kelailen ja mietin, ja jos satun myöhemmin tapaamaan ihmisen, totean hänelle jotakuinkin: "Kirjailijan intentiolla ei voi olla merkitystä siinä tapauksessa että tämän intentio on ollut täydellinen päämäärättömyys." Ja saan kysyvän katseen. Ja pyynnön käydä kaupassa. Jossa yläasteelta tutut kasvot kyräilevät hyllyjenvälistä että toikin saatana, mitä se täällä tekee. Kuului muuttaneen kaupunkiin, pysyis siellä vitun elitisti. Tai mikä sana nyt vastaakaan "elitistiä" hänen sanavarastossaan.

Ai kun hyvää kahvia. Pitäisi ehkä juoda tätä vähän vähemmän.



"You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do"

(Pulp)