Vihaa! Kiukkua! Häpeää!

Sanomalehtien yleisönosastot ovat lukijan mielentilasta riippuen joko ehtymätön huumoripalsta tai masentava muistutus siitä miten pikkusieluisia omasta navastaan ruikuttajia ihmiset ovat. Pienten paikallislehtien, kuten Turun Sanomien, mielipidesivut ovat näitä molempia aivan erityisesti ja allekirjoittaneen joulumielenrauhaa häiritsi viikonloppuna julkaistu kirjoitus otsikolla "Terveisiä Postille".

Kirjoituksessa nimimerkki "Vihainen" osoittaa olevansa vihainen. Tarinan aluksi hän kertoo lähettäneensä joulukortteja ystävilleen. Miten kilttiä!, ajattelee lukija, mutta toki, jos on ehtinyt vilkaista mielipiteen allekirjoituksena käytettyä nimimerkkiä, jo tässä vaiheessa epäillen että tähän pyyteettömään kanssaihmisten ilahduttamiseen liittyy jokin koukku. Ja liittyyhän siihen. Joulukortteja ystävilleen lähettänyt nimimerkki "Vihainen" nimittäin tuntee syvää häpeää. Mistä? No niistä joulukorteistaan. Tai pikemminkin siitä että hänen ystävänsä ovat kiittäneet niistä. Posti on nimittäin jakanut ne liian aikaisin.

Ja mitä sitten, tekee mieli kysyä, mutta juttu ei jatku. Se oli siinä, kokonaisuudessaan, ja lukijan täyttää tyhjyys, joka hänen elämäänsä valuu nimimerkin "Vihainen" tuntemasta olemassaolon turhuudesta. Millainen ihminen tämän signeerauksen takaa löytyy? Olen sitä miettinyt nyt muutaman päivän. "Vihainen" ei jätä minua rauhaan; hänen tuntemalleen häpeälle on pakko olla jokin looginen syy, mutta se ei tavoita minua.

Ei silti, hänen kirjoituksestaan saa irrotetuksi pari mainiota sitaattia:

1. "On tosi törkeätä kun kaksi viikkoa ennen joulua ystäväni kiittävät joulukorteista."

2. "Eikö kortit voisi lähettää vähän myöhemmin ettei tarvitse hävetä."

Minä en vaan ymmärrä, en kerta kaikkiaan. Toivottavasti nimimerkki "Vihainen" kuitenkin selviää häpeästään pyhiksi ettei mene kinkku väärään kurkkuun. Kyllä siinä suku häpeäisi kun nimimerkki kuolisi joulupöytään.

Yrityksiä arvokkuuteen

Täytän ensi sunnuntaina vuosia, ja koska olen jo ikämies, ajattelin järjestää arvokkaan ja henkistä kypsyyttäni vastaavan pienimuotoisen juhlatilaisuuden. Tarkoitus oli että nauttisin vieraitteni kanssa runsaan päivällisen, ehkäpä lasillisen konjakkia, istuisimme nahkanojatuoleissa kirjastohuoneessani ja keskustelisimme perin henkeviä, toki väliin laskettaen kevyehköä leikkiä; onhan kyseessä sentään syntymäpäivä.

Sitten luin lehdestä että sunnuntaina on myös kansainvälinen orgasmipäivä.

Missä vaiheessa totesin ehkä paremmaksi sen että jätän vaan ne juhlat suosiolla järjestämättä.

Eräät repii siitä

Kerään yhteiskunnallista angstia huomiseksi. Vain harrastusmielessä sentään, enhän ole siten poliittinen että ajaisin asioitani tai muiden, vaikka tietenkin toriparkkia vastustan enemmän kuin mitään toista valopäistä porvarikeksintöä vähään aikaan. Viikkoon, varmaan. Duunariveri kuitenkin velvoittaa; sitä on kuivuneina rystysissä pitkään launtaiaamun puolelle. Laskekaapa lätsänne lippa puolitankoon taas erään kovia kokeneen työn raskaan raatajan, juoman kurkkuunsa kaatajan, epäonnistuneen viikonlopun kunniaksi. Miekkonen oli ojassa, ei selvänä, ei varmasti erityisen lämpimänäkään mutta vittuilla muisti ohikulkeville. Viskasin suuntaansa pahansilmän.

Kotona nakkasin takkia naulaan ja niskaa kenoon. Klikkasin nettiä ja mitä se näytti: Google näytti uudistuneen. Tarjoaapa peijooni hakijalle vaihtoehtoja; pelottavan ohjaileva sananarvuuttaja siis nykyisin, joka tiedontarjonnan ohella myös vie verkkoväkeä pässinä lieassa kohti juuri niitä sanoja joita katsoo tarpeelliseksi.

No, piti kokeilla. Ja hopsheikkilä mutta sieltähän se löytyi, minun lokakuisena aamuna vuonna 2002 unihäikiössä kehittämäni yhdyssanalapsonen, pian peruskouluikäinen, on melkein kymmenentuhatta kertaa jo olemassa:




On maailmassa siis vielä pieniä hauskoja juttuja.

Tolkuton menestymättömyyden huuma

Asetin kuulokkeet korvilleni ja stereoihin Frankie goes to Hollywoodin. Sain vavahduttavia tuntemuksia 80-luvun neonvuosista. Näin laatikkoautoja ja monivärisiä toppatakkeja laskettelukeskuksen kahvion naulakossa. Kunnes kauhukseni tajusin: helvetti, eihän minulle ole mitään muistoja tästä. Mikko Alatalon lastenlauluja minä 80-luvulla kuuntelin, sukseni eivät lipsuneet ja luntakin oli. Mutta sittenkin Two tribes kuulostaa hyvältä; olisinpa minäkin tanssinut tämän tahdissa savukonepätsissä, ensihumalaani kolmen prosentin hedelmäjuomasta epätoivoisesti hörppien, sen sijaan että olisin ollut teini vasta 90-luvulla, kun kaikki oli lamaa ja paskaa ja talvetkin harmaita kuin Kansallisosakepankin tv-mainosten värimaailma tuhon edellä.

Oli silti mennä aamutalkkuna ohi suun kun pettymyksekseni sen pielet vääntyivät alaspäin, suun, tänään Turkkarin kulttuurisivuja selatessa. Olen ottanut tavakseni saavuttaa kohtuullista sijoitusta Portin novellikilpailussa - tarkemmin sanoen vuodesta 2003 kaikki sinne lähettämäni tekstit ovat sijoittuneet. Tänä vuonna ohituin kuin mummo moottoritiellä. En tee kuten eräs joka kyseisen kilpailun tuomariston vihabloggasi lyttyyn palkintojen männävuonna mennessä muille, ja laatutyypit tänäkin vuonna menestyivät etten sillä. Olisin silti toivonut helvetin ahdistuneelle katkeransuloiselle rakkausnovellilleni lukijoita; avaan itsestäni palasia vain musteena paperilla, joskus pikseleinä näytöllä. Perskele, kaunokirjallinen demoninpoistovälinehän se tämä Silmänkääntövankilakin on ollut päivä ykkösestä lähtien. Se on minussa kuin viikset kissassa.

Tämän piti olla historian toistuvuutta havainnoiva katsaus mutta alan olla nykyisin tilassa jossa ostoslistanikin kuulostavat itsesäälianalyysiltä. Äh.

Automaatti on kone, joka tekee itsestään sille määritellyn tehtävän

Tässä syystalven kuristuksessa alkavat nyrpyttää sellaisetkin seikat jotka kenties ihmisystävällisempänä vuodenaikana ohittuisivat olankohautuksin. Tai sitten eivät, mistä minä tiedän. Se nyt kuitenkin pistää otsasuonta vinoon, että:

1) Kun tähän rupukaupunkiin sitten vihdoin saatiin se hieno uusi kirjasto, joka nyt tänä syksynä avautui kaikessa kukkeudessaan kun puoliteholla ensin toimi aikansa, niin mikä siinä on että asiakkaitten elämä piti siinä samalla tehdä hankalaksi? Tarkoitan nyt niitä palautusautomaatteja. On se - - ennen vanhaan se toimi niin että kun palautti x potenssiin n kirjaa kirjastoon ne saattoi lyödä tiskiin pinona, jonka jälkeen virkailija ne sitten koneelle piippasi palautetuksi. Oli muuten siihen aikaan hänen työtään, sen virkailijan, se piippaus. ("Mitäpä teet työksesi?" "No, piippailen...") Aika joka tähän toimitukseen kirjaston käyttäjältä kului oli seknunneissa laskettavissa.

No nyt on nämä automaatit sitten. Niihin pitää työntää kirja yksi kerrallaan juuri oikein päin. Siinäpä sitten odottelee yksilö kun automaatin liukuhihna heräilee ja alkaa niellä opusta sisuksiinsa. Kirja katoaa. Tulee hetken kuluttua takaisin, koska oli asteen tai pari vinossa liukuhihnan lukupäähän nähden. Asiakas asettaa sen uudelleen, odottaa, kone tunnistaa kirjan ja ilmoittaa sen nimen näyttöruudulla, tiedä sitten siihenkään syytä, kai se joillekin tulee yllätyksenä mitä sattuu kotoaan kirjastoon kantamaan. Tässä vaiheessa asiakas mielellään laittaisi sen seuraavan kirjan hihnalle. Mutta ehei; on odotettava että näyttöruudun punainen valo vaihtuu vihreäksi. Ja sen se tekee viipyillen autuaasti kuin parhain viini. Kun valo vaihtuu, hihna pysähtyy. Seuraavan kirjan voi asettaa, hihna käynnistyilee, nielaisee hitaasti kirjan, ehkä hyvällä tuurilla hyväksyy sen ensi yrittämällä, mikä sentään keskimäärin joka neljäs kerta tapahtuukin.

Toisen kirjan kohdalla on aikaa kulunut noin viisinkertaisesti se mikä ennen kului koko palautustoimitukseen kaikkiaan. Ymmärrän että kirjastovirkailijalta vapautuu näin aikaa muuhun tarpeelliseen (eikä älähdetä siellä - minä olen ollut kirjastossa vuosikaudet töissä nuorempana ja tiedän että siellä tehdään muutakin kuin luetaan kirjoja. Itse muunmuassa opin juomaan kahvia) mutta kun hän sen palautustoiminnan teki, hän sai siitä palkkaa. Asiakas ei saa. Ja aikaa kuluu, kuluu, kuluu, hermo menee, menee, menee ja lopulta sitä mieluummin on vaan palauttamatta niitä kirjoja. Pinot kasvavat kotona, aina niitä vain uusii tietokoneelta, viides uusintakerta on viimeinen, sitten on keksittävä jotain, ehkä vain dumppaan ne kirjat nimettömässä paperikassissa kirjaston oven taakse ei mut näkeväthän ne koneelta kuka ne on lainannut ahistaa ahistaa

2) Jotkut viitsivät nillittää käsiaseiden tarpeellisuudesta ampumaurheilijoille. Hankkikaa harrastus johon ei käytetä tappamiseen suunniteltuja välineitä ja lakatkaa vinkumasta.

Lopun alkua

"No mitäs, otetaanko toisetkin kupilliset?"

"Tietty. Ei tonne uloskaan tee mieli mennä. Saakeli mikä ilma."

"Tätä se nyt on sitten on, jouluvalot syttyy ja viima lyö pohjoisesta. Kumpikohan on syy ja kumpi seuraus?"

"Älä muuta sano. Viikko vielä niin helkkää ja kilkkaa soi joka jumalan tuutista."

"Hei tonttu-ukot nyppikää ja sitä rataa."

"Mutta kai jotkut tästäkin tykkää."

"No, jotkut."


* * *


"Huomasiks muuten mikä päivä tänään on?"

"Onhan se kalenteriin merkattu."

"Viis vuotta blogia! Kuka saatana jaksaa. Mä oon miettinyt -"

"Hyst! Noi kuuntelee tossa nurkkapöydässä!"


* * *


"No oliks hyvä pulla?"

"Menihän se. Kuinkahan kauan täällä vielä pitää jumittaa? Ei toi pyry näytä lakkaavan millään."

"Älä nyt, täähän on ihan aitiopaikka. Näkee miten kaupungin taas yllättää talvi."

"Opiskelijat juoksee luennoilleen, hölmöparat. Ja kato, toi ambulanssi on edelleen hangessa kiinni! Ajattele ettei kukaan oo mennyt auttamaan sitä tosta kinoksesta pois. Mieti mikä maailma, ihmiset vaan kattoo."

"Näinpä, näinpä."

"Vielä yks santsikuppi?"

"Jos tarjoot niin voishan sitä."


* * *


"Oli tossa aiemmin puhe siitä viisvuotispäivästä."

"Pitäis sitä kai jotenkin..."

"Mieti että ykskään sanomalehti ei lähestynyt. Ei haastetteluja, ei mitään. Ihan ku ilmaa olis ollut, sekin viis vuotta jo kirjoittanut."

"Joo, tähän tää on mennyt. Ei mitään rispektiä enää."

"Joku perustaa jonkun helvetin kohublogin ja päätyy telkkariin, ketä kiinnostaa enää vanhat kaakit?"

"Ja aattele että ilman niitä pitkän linjan raatajia ei olis kohubloggaajilla mitään pohjaa. Ei olis sitä perustaa jonka päälle ne voi höttönsä rakentaa."

"Nimenomaan."

"Hei kato, kolari!"

"Oho, tais käydä pahasti."

"Onneks on ambulanssi jo valmiina paikalla."

"Joo, hehe!"

"Hähää!"

Pimpsistä

Ennen kuin ryhdyin itse isääntymään, olin uskossa että lapset ovat vähintään nelivuotiaaksi asti jotakuinkin kohtalaisfiksun naapurinkoiran tasolla älyllisesti. Että sellaiset seikat kuin kommunikointi, päättelykyky tai, etenkään, minkäänkaltainen luova toiminta olisivat seikkoja jotka, jos hyvin kävisi, olisivat kenties kouluikään mennessä edes jossain määrin ihmisenalulle ilmaantuneet.

Vaan kuinka taas maailma miestä kouluttaa. Oma tytär täyttää muutaman viikon sisällä kaksi, ja on jo reilut puoli vuotta puhunut kuin papupata, paitsi vain rikkaammalla verbaalisella sisällöllä. Minua häkellyttää että ihminen joka ei ole vielä kahta vuodenkiertoa ollut olemassa, osaa jo kertoa mitä ajattelee. Mitä tuntee. Osaa tulkita näkemäänsä, osaa leikkiä, osaa pyytää, kysyä, vastata, kertoa, jutella, muistella, väittää ja ilmoittaa. Se on hurjaa miten kieli, sanat ja juuri omanlaisensa tapa ilmaista asiansa muodostuvat. Se on päivittäistä yllättymistä.

Joskus syksyn kuluessa lapsi alkoi kehitellä omia onomatopoeettisia ilmauksia pyllähtämisille, törmäilyille ja esineiden heittelylle: sellaisia kuin humpsista, popsista, komppelis, kapsis; ja oma suosikkini joka kuultiin ensi kerran kun värikynät lensivät piirtämisen jälkeen takaisin rasiaansa: pimpsistä!

Se tarttui minuunkin ja jäi sanavarastoon. Näinkö päin tämä meneekin?

Ævøe lad is gone quiet for puma by Jämözkcxh

Olen, myönnän, joskus raivostuttava kaikkine lähimmäistä hulluksi tekevine pakkomielteineni, ja, myönnän senkin, ihminen kestää vain tiettyyn pisteeseen asti niidenkinlaisia vikoja jotka sattuvat osumaan kohdalle vain harvoin. Mutta, ymmärrättehän, olentoisekseni muodostunut fysiologinen ilmentymä on loppujen lopuksi oman ikuisen keskenkasvuisuutensa vanki, ja, tämän arvasittekin, yrittää tämän todetessaan vain puolustella itsessään niitä asioita jotka ennemmin kannattaisi jättää kokonaan piiloon. On ollut kohteita. On ollut tilanteita ja tilaisuuksia. Ja on ollut galaksin lailla hitaasti itsestään ulospäin kiertyvä levottomuuden kehä, joka ei varmaankaan ole saanut alkuaan kenestäkään sellaisesta yksilöstä joka niin kuvittelee, mutta koska yksilö on yksilö se on aina maailmansa napa. Minkä kukaan viheliäisparka voi sille miltä todellisuus sen silmin näyttää? Pöytään kiinni kasvaneet letkut venyvät ranteiksi ja käsivarsiksi ja vaikka välillä vaikuttaa siltä kuin se vetäytyisi, ei sillä kuitenkaan ole valittavanaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista.

Pane kynttilät pois, emme tarvitse nekromantiikkaa

Jos kerran kuussa eksyy kirjastoon niin eikö sitä päädy Turun sanomien runousgallupiin. Isketään runokirjaa käteen ja sanotaan että luepa tuo, räiskitään vähän kuvia tässä samalla. Sitten pitää lukea sitä runoa kykenemättä keskittymään mihinkään, lihakset alkavat nykiä hermostuneesti, se kamera on liian lähellä koko ajan ja tekee mieli perääntyä tilanteesta mutta kun meni jo sanomaan että no joo voin mä.

Eivät muuten esitelleet itseään, toimittaja tai kuvaaja, vaikka minulta nimen kysyivät. Huomasin myös oudon piirteen itsessäni: sensuroin ajatukset. Luetettu runo oli minusta huono, mutta syystä tai toisesta en suoraan pamauttanut niin. Kyseltiin mielikuvia: mitä ajatuksia runo herättää? Miten tulkitsisit tämän? Vuosia jatkutut räpiköintini kirjallisuudenopiskelijana on vienyt minusta paitsi halun myös kyvyn lukea runoutta ja siksi en halunnut sanoa mitään. Keksin muutamia näkemyksiä: goottiromantiikkaa. Pakenemisen hetki. Silmäni etsivät sivulta sanoja joihin tarttua. Kokonaisuus ei valottunut, ajatus pätki ja lopulta toimittaja, jonka uskon tunnistaneeni vaikkei esitellyt, totesi että eiköhän tässä ja katosi, savupilveen melkein tai ehkä vain pyörryin.

Olen nyt osallistunut juuri niihin turhanpäiväisiin sivuntäytejuttuihin joita jaksan manata. Että ihminen osaa.

Eilen kun tiskasin ja muu perhe katsoi Muumeja läppäristä, keksin maailman aneemisimman vitsin, se menee näin:

"Mistä tietää sekä Tapanin että Maurin ja Tarjan katsovan Muumeja?

Karkeloi Kansa ja Kunnailla soi."

Hei sullon mun kuume

Pyörän tyhjä kumi. Korissa likainen muovikassi, pinnalla levää. Tihutti, muttei vielä ollut pimeää. Keittiön ikkunat katsoivat selkään kun räpelsin lukkoa auki. Oli myöhä tai aikainen, kenen kulmasta katsoi. Lihaksia kiristi, päätä särki, olin menossa taas, olin luvannut ja en; ja kenelle ja en.

Tätä varten on ihminen tehty. Soitin isälle matkalla syntymäpäiväpuhelun. Kortti jäi ostamatta tänä vuonna, ei ollut tilillä rahaa siihen. Puhuttiin pitkään sentään; soittaako minunkin lapseni minulle iltamyöhällä, kiireensä keskellä, kolmen vuosikymmenen kuluttua, "hei onneks olkoon, mitäs teille?". Se sama joka ihan äsken liimaili syksyn lehtiä pahville, näytti riemusta hehkuen sitä: "iskä kattoo!".

Teki mieli olla onnellinen. Menimme tänään laivapuistoon potkimaan palloa ja kiukkuinen orava huusi meille puusta.

Kiero

Sinusta pursuaa sanoja. Olet varmaan sellainen ettet huomaa, mutta kasvat kuin juurakko meidän kaikkien ympärille. Sinussa rimpuillaan kun et ole paikalla, ja entä kun olet, ja mistä sen enää tietää, siitä on kauan. Sinä kohoat heijastuksina tämän ruman kaupungin ylle. Minä huomaan; älä väitä ettet tietäisi mistä puhun. Sinusta säteilee, vai onko sekin vain sanoja, ja tavoilla joilla huomautuksesi livahtavat piilopaikkoihin voisi aloittaa sotia. Sanon tämän vain siksi että tietäisit mikä on varmaa ja mihin itse uskon vaikka pelkään. Sanon tämän vain siksi että aikaa on kulunut jo niin paljon, melkein kaikki aika, elämä. Sanon tämän vain siksi että - -

Ei, en sittenkään. Ei mitään niin hienoa, sinä nauraisit jos. Mutta minä olen kiero ja elävä.

Joista elämäkerroissa vaietaan

Vietin tänään kolme tuntia kahvilla. Oi kunpa koskaan ei koittaisi se aika, jona korvan juuressa viuhuva oravanpyörä lopulta tempaisee minut mukaansa ja vie pois mahdollisuudet, no, vaikkapa istua keskellä päivää kolme tuntia kahvilla. Hämeenkatu oli itse harmaus ja lasin takana satoi, suuret kokoomuskasvot lipuivat vedessä ohi kahdeksan minuutin välein. Aiheen kirvoitti juuri se suuri ja oravainen yhteiskunnan ratas: olisiko ihminen parempi jos olisi aina halunnut juuri niitä asioita joihin suurin osa tuntuu tyytyvän? Entä miksi on oltava niin rakennettu ettei halua?

Tai kysymyksinä ilmaan ne kai lensivät, minä vajosin omenarahkapiirakkaani, se musertui lautaselle kuin kuoleva organismi, itsestään tietoinen meille tuntemattomin tavoin. Mihin taas ollaan matkalla kun kuu kutistuu - mikä elämän meihin puhaltaa ja miksi, lopulta, me olemme niin kuin untuvat tuulessa, mikä siinä on, joka ikinen meistä, aina.

Toisinaan, ehkä syksyisin, huomaa kuuluvansa niihin joista elämäkerroissa vaietaan. Sanojen sekakäyttäjä pyytää olemustaan anteeksi.

Ne tietävät kuka olen, ne katsovat kun kuljen

Se mitä ensin luultiin tajuttomuuskohtaukseksi oli fyysisestä kantajastaan irronnut tietoisuus. Kiertoradoille se lähti. Etsi, katsoi ja pyöritteli, oli mukavanaan ja sitten taas ei ollut; se ei pitänyt säännönmukaisuuksista eikä siitä että sen olisi jokaisena tiettynä hetkenä pitänyt olla jokaisen tietyn hetken määritelmän alle sopiva. Tietoisuus otti suunnan ja hätkähdytti, sen ratkaisusta keskusteltiin ja joillekin tietoisuus edusti suurinta vapautta. Itselleen, tietenkään, ei. Se oli vain tietoisuus - vain yksi piste miljardeista jotka maailman kukin omalla tavallaan näkivät ja tekemänsä ratkaisu oli lopulta vain ja ainoastaan sen. Tietoisuus päätti katsoa miten pitkälle pääsisi. Se ohitti maailmankantoja ja juurakkoja, pieninä kihisivät syntyvät todellisuudet jossain elämän kiehuvissa alkuliemissä kun tietoisuus meni. Sitä kodissaan kiinni pitävä lanka venyi ja venyi. Vain vähän sen jälkeen kun jossain alkoi avautua silmiä, miljoonia suuria silmiä, lukumäärättömiä, maailmojen kokoisia, ne alkoivat aueta kuin tuuli olisi niiden yli käynyt ja tietoisuus napsahti takaisin kotiinsa, avasin silmäni enkä muistanut missä olin ollut, minulla oli hieman huono olo mutta itsevarma. Ehkä hyväkin. Hymyilytti joka tapauksessa.

Oi sinun mitättömyytesi

Presidentillistä mandoliinikrapulaa kärsiessä päivä meni kuin siivilä astiakaappiin, ja vain tietyistä seikoista näkyi ajan kulku: puista putoavat lehdet, vastapäisen talon ikkunoihin syttyvät valot.

Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.

Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.

Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.

Toiset kymmenen vaahtopäätä

(VAROITUS: SISÄLTÄÄ INTOHIMOISTA TEKSTIÄ MUSIIKISTA)

Kun vuotisen sitten laadin listan Absojen kymmenestä parhaasta kappaleesta, oli tarkoitus jatkaa prosessia muidenkin suosikkiartistien parissa; ei siksi että tämänkaltaiset listat olisivat millään tavoin merkityksellisiä tai edes erityisen lopullisia, senhetkisiäkään, välttämättä, sillä kompromisseja joutuu laatija toki aina tekemään. Aika senkuin virtailee, kuten tiedetään, ja pääsen jatkamaan artikkelisarjaani vasta nyt mutta kiirekös ihmisellä.

Lapinlahden Linnut on Suomen populaarimusiikin historian aliarvostetuimpia yhtyeitä musiikillisesti. Toki bändi on tunnettu ja onhan niillä ne hittinsäkin (Köyhän taivas pudotti Roxetten singlelistan ykkössijalta vuonna 1994), mutta että yhtye on myös ollut alkuhetkistään lähtien piukassa häkellyttävää musiikillista lahjakkuutta... moniko senkään tietää? Linnut mielletään puhtaasti huumoribändiksi, enkä kiellä etteivätkö he tätä ole, ja heidän pitääkin olla, sillä Luoja nähköön maailmassa tarvitaan heidänlaisiaan. Yhtyeessä on kuitenkin aina ollut paljon muutakin, ja sallittakoon siis tämä katsaukseni muutamiin ikimuistoisimpiin kappaleisiin, tarkemmin sanoen:

Lapinlahden Lintujen kymmenen parasta kappaletta:

1. Älä viskaa mua pihalle (1990)
Olen ottanut tavakseni pitää tätä hienoimpana maassamme laadittuna erolauluna, ja teksti onkin onnistunut kuvaus niistä itsetuhoisista ratkaisuista joita hirveästi rakastavakin ihminen voi parisuhteessaan täysin tietoisesti tehdä. Silti, ja tämän sanon pitäen sanoitusta hemmetin hienona, kappaleessa on parasta sen melodia. Pekka Hedkrokin, Lintujen pääasiallisen säveltäjän, ilmiömäinen melodiantaju on harvoin ollut niin kohdallaan kuin tässä kappaleessa, jonka toteutus lievästi latinohenkisellä kitaralla ja pianolla (jotka molemmat vuorottelevat viimeisen päälle hienoja pikkusooloja yllättävänkin pitkässä instrumentaaliosiossa) on paitsi upeasti soljuva, myös onnistuneen ajaton. Älä viskaa mua pihalle on yksi Lintujen tunnetuimmista kappaleista, ja syystä. Kyseessä on yksi suomirokin ehdottomia klassikoita; keveyttä ja haikeutta ja hätkähdyttävän aidosti ahdistunut viimeinen säkeistö, joka jää takuulla mieleen.

2. Kuppilan tango (1988)
Sanan ja sävelen hyväilevää yhteensopivuutta; keinahteleva laulumelodia ja kohtaamaansa naista baariin ikuisesti odottamaan jäänyt kertojahahmo ovat toisilleen luodut eikä toinen pärjäisi ilman toista. Sävellys on jälleen häkellyttävän taidokas. Se on koukuttava, mutta loppujen lopuksi hirmuisen vähäeleinen, eikä sinällään ole ihme, että myös musiikillinen toteutus on huippuluokkaa: huomasin että albumi Lauluja Nuppilasta on varsinainen Wigwam-kokoontumisajo. Pekka Pohjola bassossa, Pedro Hietanen tuottajana ja kitarassa Rekku Rechardt, joka sivumennen sanoen heittää tässä kappaleessa ei ainoastaan uransa, vaan rock-musiikin historian melodisesti hienoimman soolon. Sitä huomaa toistuvasti viheltelevänsä silloin kun on hyvällä mielellä. Mainittakoon vielä että Lintujen alkuperäinen rumpali Jan Noponen, joka tässä ei enää ole vakiojäsenenä mukana mutta kuitenkin vierailee, soitti hänkin 90-luvulla yhdessä Wigwamin comeback-kokoonpanoista. Niin ja puuhailihan Pekka Hedkrok jo 70-luvulla jossain yhteisprojektissa Jukka Gustafsonin kanssa... Phuh.

3. Kakadun laulu (2007)
Todellisuudessahan ei koskaan käy niin, että nuoruuden suosikkiartistit tekisivät enää järisyttävää vaikutusta vanhaan faniin. Vaikka miten hyvää materiaalia julkaisisi, ne jotka ovat 20 vuotta uraa seuranneet ostavat enää tottumuksesta ja ehkä ihan sopivasti tykkäävät. Kuvitelkaapa siis yllätykseni kun Lintujen "alkuperäiskokoonpanon" (no just joo...) comeback-kiekko Etiäppäin viime vuonna ilmestyi. Melankolinen mestariteos, jonka kuunteluun ei kyllästy ja mikä parasta: Kakadun laulu. Mistä kansamme kollektiivisesta alitajunnasta tällaiset kappaleet pursuavatkaan - jotain samaa tässä on kuin esimerkiksi Eppujen Pimeyden tangossa, jotain samaa pelottavan synkkää ja hirveän kaunista... Paitsi että Kakadun laulu on näistä kahdesta parempi. Jo säkeistön uhkaava haitari saa levottoman olon, mutta kun kertosäkeessä räjähtävät kuulijan kimppuun ne slaavilaista murhetta - ei vaan surua, epätoivoa - huokuvat viulut, olen minä ainakin murskattu mies. Sanoitus on sekin hieno. Timo Eränkö on tällä albumilla muutenkin paremmassa vireessä kuin ehkä koskaan, ja tämä on hänen koko sanoittajauransa kirkkain kruunu. Mistä on kyse? Pakokauhuisesta yksinäisyydestä? Halusta olla jotain muuta kuin on, mitä tahansa? Vaiko kuitenkin niistä hetkistä joina kykenee rehellisesti nauttimaan siitä että hyppää oravanpyörästä pois... En tiedä. Eikä minun tarvitsekaan tietää. Pekka Hedkrok laulaa kappaleen, ja hänen normaalisti silkoisessa äänessään on yllättävä ja hieno käheys nyt, iän tuomana kenties, sopii kuin nakutettu joka tapauksessa.

4. Puissa on Absalom (1987)
Lapinlahden Linnut goes prog. Kappaleen kertoja on mies joka istuu parturintuolissa. Hän tekee havaintoja: ikkunasta näkyy tuttu portsari, kädessä on aikakauslehti. Hän elää muistoissaan: surrealistinen rakkauskohtaus hänen hiuksiaan leikkaavan parturinaisen kanssa joskus kauan sitten. Hän pohtii: pojan kasvaminen mieheksi sattuu. Ja lopulta hänen on todettava että kaiken tämän hän on joskus ennenkin elänyt, "Silmillä puihin tarttuneen Absalomin". Tapio Liinojan paras teksti Linnuille mielestäni, ja toteutus joka tekee sille oikeutta. Kolmeen minuuttiin on saatu hirveästi kaikkea, synasoolosta jylhään pianointroon - todellakin, se piano... Mielettömän onnistunut ja kertalaakista mieleen jäävä on tuo kappaleen aloittava pianokuvio. Raskas ja tumma, kuten kappale itsekin... Ja Liinojan laulusuoritus tietysti jäätävän hyvä.

5. Kuolemantutkija (1988)
Mikä tästä kappaleesta jää päällimmäisenä mieleen kun sen ensi kertaa kuulee? Teksti ehkä, sen kertomus kapakan pöydässä ahdistuvasta kuolemantutkijasta, joka pohdintoihinsa syventyneenä lopulta kauhusta horjahtaen tajuaa kuoleman turhuuden... Tai sittenkin Pekka Hedkrokin rajusti eläytyvä laulu, ellei sitten kertosäkeen "Vaan kuka koskaan tietää ketkä elävät / täällä kuolleetkin kadulla kävelevät". Kenties sittenkin mielenkiintoisen ilmava musiikillinen toteutus. Kuolemantutkija tosiaan etenee riisutusti, primitiivisestikin, mutta silti vauhdilla, jopa maanisesti. Reipasta laukkaa polkeva basso (Pekka Pohjola?) on pääasiallinen instrumentti ja myös torvisektio pääsee keskimääräistä roisimmin ääneen. Kovin kaukana tyypillisimmistä 80-luvun äänimaailmoista tässä ollaan, ja nykyisin jotkut sellaiset bändit kuin vaikkapa Elbow kuulostavat samalta. Orgaaninen, elävä kokonaisuus, jossa jokainen instrumentti on merkityksellinen eikä mitään ole liikaa ja äänivallit varsinkin ovat pannassa. Vai muistaisiko tästä sittenkin taustalle lisätyn kapakkahälyn tai epätyypillisen pitkän feidauksen lopussa? Mieleen Kuolemantutkija joka tapauksessa jää.

6. Lasten siivouslaulu (1988)
Pakko valita jo kolmas kappale samalta albumilta, Lauluja Nuppilasta tosiaan on niin hillittömän hieno teos. Tällä kertaa mennään jonnekin missä ei ole määritelmiä. Onko tämä rock-musiikkia? Ei totisesti. Laulelmaa? Ääniteatteria? Mitä lie; vain ihmisääntä, ja millaista! Tapio Liinoja on klassisesti kouluttautunut vokalisti eikä tätä seikkaa onneksi koskaan ole vakan alle kätketty. Tällaista sanoitusta vain harvemmin kuulee kenenkään esittävän a cappella. Liikkeelle lähdetään siisteyskasvatuksen tärkeydestä, siirrytään bakteereihin ja muihin tautipesäkkeisiin, edetään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja päädytään lopulta yksinäisyydestä kärsivän miespolon elämän kurjuuteen. Liinoja laulaa ja loppujen Lintujen sonnikuoro vastaa... Vain säkeistöjen välillä soi basso. Niin ja kertosäkeessä rummut... tosiaan, se kertosäe... Riipivästi sen esittää Herttoniemen eläkeläiset ry:n laulukuoro Raspikurkut. Vaikuttavaa, huh.

7. Edes kerran (1985)
Esikoisalbumin avauskappale on heti aivan parhautta. Ylipäätään tämä levy on aika irrallaan Lintujen tuotannossa, jos ei muusta syystä niin siitä, että kappaleiden sävellyksestä vastasi lähes yksin Ari Kettunen, jonka rytmikkäät ja yleensä johonkin kieroon koukkuun perustuvat kappaleet ovat tyylillisesti melko kaukana Hedkrokin soljuvasta melodisuudesta. Albumi on hyvin yhtenäinen; melkein kuin musikaali... hyvin, hyvin kummallinen musikaali: surrealistisia kohtauksia sekopäisessä maailmassa. Paikoin silkkaa avantgardea. Ja sitten myös avauskappale, hienosti eteenpäin rullaava täydellisen parisuhdeen etsintä. Kooste kaikesta siitä, jota mies haluaisi naisensa "edes kerran" tekevän, tai kuten kappale alkaa: "Veisit minut ulos syömään edes kerran / Antaisit ajaa kauniilla mopollasi". Parisuhteen valtataistelua tässä jossain on taustalla, ja lopulta on vaikea sanoa kumpi tämän laulun suhteessa on hankalampi osapuoli... Vaikka onko sillä väliä, koska kuten kertosäkeessäkin todetaan, "silti sinua rakastan". Aika rouheat kitarat muuten siinä kertsissä, minkä vasta nyt kappaletta sillä korvalla kuunnellessani panin kunnolla merkille. Kuka soittaa, en tiedä kun cd-versioon ei ole katsottu aiheelliseksi edes bändin jäsenten nimiä painaa, peijoona sentään.

8. Pienvikaisten paratiisi (2005)
1990-luvun puolivälin jälkeen Linnut lähtivät laadulliseen alamäkeen. Toki edelleen julkaistiin hienoja kappaleita satunnaisesti, mutta albumikokonaisuudet olivat paikoitellen melko väsähtäneitä aina tuohon viimevuotiseen Etiäppäin-levyyn asti, eikä Pienvikaisten paratiisi tässä mielessä ole poikkeus. Levyn avaava nimikappale kuitenkin toimii ja piru vie miten se toimiikaan. Lohduttoman melankolinen melodia on jälleen täydessä symbioosissa sanoituksen kanssa; teksti etsii kauneutta yhteiskunnan alaportailla elävien rumuudesta, mutta toisaalta se on lähes alistuva kuvaillessaan asioita jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan. Parempaan ei enää jaksa hakeutua. Paitsi kun loppupuolella kappaletta takavasemmalta ampaisee se uudestisynnyttävä c-osa... Kaunista kuin mikä. Musiikillisesti Pienvikaisten paratiisi on Lintu-kappaleeksi poikkeuksellinen; taustalla on menossa miljoona asiaa samanaikaisesti ja rytmisesti ollaan hyvinkin mielenkiintoisilla vesillä. Valittava saksofoni kuljettaa melodiaa ensisekunnista loppuun asti ja Hedkrok laulaa kappaleen niin kuin hän vuosien kuluessa on osoittanut juuri tällaiset kappaleet osaavansa.

9. Komea loppu (1992)
Kas tässä on tyrmäävän tarmokas veto. Lähtee liikkeelle kuin vimmainen kansanmusiikkiesitys eikä pysähdy vetämään henkeä ennen kuin päättyy alle kaksi minuuttia myöhemmin. Lintujen kitaristina 90-luvun alkupuolen oli Veli-Pekka Oinonen (ja on nykyisin jälleen), ja totisesti hän on monelle, minullekin, juuri se Lapinlahden Lintujen kitaristi; ehkä juuri tämän kappaleen kaltaisten folkahtavien ja häkellyttävällä taidolla & tyylillä soitettujen kappaleiden vuoksi. Mies on melkoinen virtuoosi ja toisaalta Mikko Kivisen teksti kaipaa juuri tämänkaltaista itkuvirren ja kansantassin sekasikiön mieleen tuovaa toteutusta: kuolemaa kamalampaa lohduttomuutta mutta estottomalla huumorilla höystettynä. Kertomus raikulipojan viimeisistä hetkistä on lyhyt ja silti täynnä sattuvia säkeitä: "Vielä mä tanssiksi pistän vaan, Taivaassa kohta kai tavataan / Elämä on lyhyt mutta komea on loppu, tieni päähän minulla on hoppu". Kivisen laulusuoritus on esimerkillisen voimakas. Elämä meni, mutta pää pystyssä kuollaan.

10. Ihmistä kiusataan (1986)
Nykyisin koulukiusaamisesta lienee tehnyt sydäntäviiltävän kappaleen yksi jos toinenkin, mutta 80-luvun puolivälissä, näin uskon, ei aihe ollut kovin yleinen. Ja onko kukaan tehnyt siitä vieläkään niin suoraan piinaansa tilittävää kuin mitä tämä Heikki Salomaan sanoittama kappale on? "Kansakouluun minut pakotettiin, en ymmärtänyt miksi / Silloin lapsuuteni tuhottiin, kun uudet ystävät nitisti". Vuonna 2003 yllättäen menehtynyt Salomaa on minulle ollut aina se lauluääni, johon Lapinlahden Linnut on vahvimmin henkilöitynyt. Monet yhtyeen suosituimmista kappaleista (esimerkiksi juuri Älä viskaa mua pihalle) ovat hänen esittämiään, ja siltikin Ihmistä kiusataan jäi hänen parhaaksi suorituksekseen vokalistina. Melkein sattuu kuunnella tätä tarinaa ihmisen nöyryytyksestä, aikuiseksi kasvamisesta ja lopulta vahvemmaksi tulemisesta... vai tullaanko tässä sittenkään vahvemmaksi? "Nyt vuosia on kulunut siitä kun pelätä sain / Ei mikään ole muuttunut, ihmistä kiusataan ain." Kappale on yksi Pekka Hedkrokin varhaisimpia sävellyksiä Lapinlahden Linnuille, ja pianovetoinen melodia on unohtumaton.

Silmä

Nyt kun on juhlavuosi ja kaikkea niin pitää varmaan tunnustaa etten ole vieläkään lukenut yhtään Waltaria. Tämä tunnustus ei ole arvolatautunut. Minun on vain koettava henkilökohtainen kiinnostus, jokin syy tarttua milloin mihinkin nimenomaiseen kirjaan, ennen kuin edes yritän. Waltarin kohdalla näin ei ole käynyt; en tiedä miksi. Ajatus Sinuhesta saa haukottelemaan. Ei siihen tee mieli koskea.

Jossakin hiljakkoin puhuttiin että interverkon käyttäjät jakaantuvat selkeästi kahteen leiriin: uuden tuottajiin ja tallentajiin. Provosoiduin taas kerran itseeni kohdistuvasta luokittelusta siinä määrin että päätin laajentaa skaalaani; kai tämä tähänastinen on enempi tuotantopuolta ollut, vaan nyt ei enää! Tai siis on. Mutta myös Vakka, joka kantensa valitsee.

Jaa mitä hä? No ei muuta kuin kulminaatiopiste, elämän eräiden linjojen vääjäämätön törmäys jota sattumaksikin sanotaan, tai tietynlainen oivallus, ja, oletettavastikin, myös harkinnan tulos. Omistan skannerin, omistan joko itse tai välillisesti (taas kävin vanhempien kirjahyllyllä) paljon vanhoja kirjoja. Irtopäätä varten kun yritin taannoin etsiä erinäisiäkin kansikuvia, en löytänyt, ja oli itse skannattava. Totesin että näitähän riittää. Ja että nämähän ovat ajankuvaakin jos mitkä. Kirjan kannet; katoavaakin tavallaan, jos eivät muuten niin siten että nykykirjojen kannet ovat jo ilmestyessään digitäytteenä myös netissä. Mutta eihän näitä vanhoja mistään löydä. Ja jos löytääkin, mitä pirun väliä sillä; Vakka on olemassa myös tietynlaisena havaintofiltterinä minun ja tomuuntuvien kirjakasojen välillä. Pointtina on että jokainen siellä julkaisemani kansi on omien käsieni kautta kulkenut skanneriin ja pois. Matskua riittää. Jos parin kolmen päivän välein päivitän, laskeskelin että vuodeksi eteenpäin on jo nyt. Kun jaksan, skannaan lisää.

Niin että kulttuuriblogien ystävät, levittäkää sanaa! Vakka on auennut.

Ja Googlen kuvahaku saa olla minulle ikuisesti kiitollinen.

Ja juuri tämä on sinun ongelmistasi se jonka ratkaisemiseen tulisi keskittyä

Kun kaikkea on liikaa, on kaikkea liian vähän. Ja elämä - jonnekin sinne väliin jäävä. Odottelin aikani ja harmaannuin. Mutta mikä ulkokuoressa pettää on kaikkialla muualla vielä nuorta. Olla kuin ei koskaan olisi, ja hitaasti jäädä niiden hajanaisiin muistikuviin enää joiden kanssa on joskus jakanut tilan. Kädet. Kasvot. Tänään on todempi kuin eilen, ja huominen on silti kaikkein suurinta unta. Mitään ei pyytämättä anneta. Mitään ei tekemättä saa. Kun muistaisi miksi on, ja kun kykenisi sen sanoiksi tekemään miksi toivoisi olevansa. Ja sen unohtaisi miksi on joskus kuvitellut että on, ja sen mitä on joskus tärkeänä pitänyt, ja sen kuinka monenlaisen odotuksen kohteeksi on joutunut eikä mihinkään vastannut. Jotta tietäisi miten maailma toimii olisi itsensä tunnettava täydellisesti tai kokonaan kyettävä unohtamaan. Että vanhenisi samaa tahtia kuin muut. Että jaksaisi unohtaa. Pitäisi uskaltaa kysyä oikeat kysymykset, sillä siten ja vain siten pääsee askelmalta seuraavalle. Kaikki ne ihmiset jotka tunnen, ja tämä ajatus jää kesken. Jokaisesta katoaa palasia, ja elämät muuttuvat ja ihmiset ja tilanteet, ja kaikkea katsoo kuin maisemaa. Miettien miten sellaiseen kuvaan enää itse mukaan mahtuisi.

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 3/3

[Esiräpellys, silvuplee: Niin on aikamme täällä pallolla lyhyt ja onneton, ja niin tulee tämäkin lomaraportti noilta kaukaisilta heinäkuun helteiltä päätökseen. Ah, Ahvenanmaa! Olit kyllä ihan kiva paikka. Silti on huomattava ettemme tietenkään ole kuin raapaisseet pintaa. Tämän kansalaisjournalismin puitteissa kun on mahdoton päästä syvemmälle niihin kenties terapeuttisiinkin lähtökohtiin, vähintäänkin oireellis-aineellistuviin, joita Nuutisen perhe lomamatkoilleen etukäteen tapansa mukaan asettaa. Se on kuin olisi pyörä pyörän sisässä ja vaskiset pitkät jalat. Tai siihen suuntaan, mutta enemmän: matemaattisesti ilmaistuna...

Jaa mutta mitäs minä nyt taas höpötän. Matkakirjallisuus on kuoleva taiteenlaji, ja vain siitä syystä minäkin näitä raporttejani tänne raporteeraan. Pitäkäämme keinotekoisesti yllä asioita jotka eivät omin voimineen enää mitenkään selviä! Se on kivaa! Nuutisen vanha emäntä, kuvassa, sukeutuu suosioonne, onpas järjetön sanonta.]

---

Seuraavaa aamu koittaa hiljalleen. Suihkut ovat täällä yhteiset, ja jonoahan siellä on, oven takana odottaneen emännän mukaan kaksi ruotsalaistyttöä vietti pesutiloissa pitkää kivaa keskenään; no, eihän siinä kerkiä mahdollisia muita turisteja miettimään. Väsäämme aamiaista omaan hitaaseen tavaramerkkityyliimme, ja kun viimeistä myöten ovat muut mökit tyhjänä, siirrymme suihkuun (yksi kerrallaan me sentään) ja lopulta, mökkien luovutustakarajaa kun jo kellonviisari kutittaa, me käymme helteisen aamun säkenöivässä rauhassa turpean tavaratarjontamme kimppuun. Kahvia, banaania, leipää, soijajugurttia ja kaikkea muuta sälää mitä nyt tässä vaiheessa mukana on. Tankata täytyy kun on pitkä päivä edessä.


Päivän ohjelma numero yksi: luunmetsästys. Isäntä hermostui kun sai kuulla eilen tarjolla olleista luista; pitäähän tuon pääkallonkeräilijöistä pahamaineisimman sentään kokoelmaansa kartuttaa, joten ajamme eilispäiväiselle tienvarsikohteellemme uudestaan, tällä kertaa kallioidumme kaikki kolme ja isäntä napsii luurangot parempaan talteen, eli toistaiseksi kirsikkatomaattirasiaan. Olemme kaiken yläpuolella, näkymä on jonnekin minisaarten läikyttämälle merelle ja on helle. Löydämme vaikuttavan louhoksen, hyljätyn ja syvän. Aidatun toki, mutta silti sopivan vaarallisen jotta Nuutiset tuntisivat lievää extremeäkin lomalla kokeneensa.


Ja siinä se sitten. Luonnollisesti vailla hämärintäkään käsitystä lauttojen aikataulusta Nuutiset kurvaavat halki saaristomaisemien ja pysähtymättä palaavat lauttalaiturille Åvaan. Ainoina siellä, toteavat, ja aikataulu kertoo että kaksi tuntia on aikaa hetkeen hoo. Ja mitäpä Nuutiset? Viimeiset kolme kaljaa patterista esiin, matka kauas laiturinnokkaan ja pilvettömän taivaan solariumin alle paahtumaan; ainakin vanha emäntä tunnustaan näinkin maallisen vaiheen loman huippuhetkeksi. Muistelemme hyviä ja huonoja vuosia. Elämääkin pohditaan. Ja lopulta se lautta tulee, vastentahtoisesti raahaudumme autoon ja meidät taas lähes viimeisinä sisään päästetään. Jos nyt jotain negatiivista halutaan Ahvenanmaasta sanoa, niin lauttojen autoliikenteen organisointi kyllä ihan rehellisesti sanoen kusi. Mutta se siitä; on lautalla pienoinen kahvila, minkä toki muistamme ja kahvit ja viinerit nassuun, Kustavissa piti ensin poiketa ostamaan villapaitaa mutta ei me sitten jaksettu, ajettiin suoraan Turkuun ja vanhan emännän lähipizzeriaan pizzalle, joka namilta maistui. Retkieväitä jäi pirusti yli mutta kaikille silti hyvä mieli.

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 2/3

[Toimittaja jankkaa: Kiitos että olette vielä seurassamme, ette usko miten mieltä virkistää nähdä teidän kasvonne siellä ruudun takaisessa hämyssä kellumassa. Ei kun mitä, matkan toista osaako? Onko tästä sanottavaa? Ei minun mielestäni, enkä oikeastaan haluakaan muuta kuin kiinnittää huomionne etenkin ensimmäisessä kuvassa esiintyviin Nuutis-paitoihin, jotka perustuvat edellisen retkemme perhepotretteihin. Isännälläkin oli omansa, ei tosin mukana. Jaa miksi? Siis huomio? No kai tästä retkestä nyt jotain ihmeellistä sanottavaa pitää keksiä.]

---

Koittaa toinen aamu, ja matkan ainoa täysmittainen nuutispäivä. Roheen aamiaisen jälkeen (paitsi vanha emäntä ei paljoa syö koska on heikkovointinen) paitsi siivoamme, myös tsekkailemme rantakallioita ja nuoremmat kaksi pulahtavat mereenkin, mitä vanha emäntä ei tekisi siinäkään tapauksessa että ne uikkarit olisivat, mitä ne siis eivät tee, siis ole, paitsi kotona kaapissa ovat. Tämä päivä onkin sitten tarkoitus ajella autolla kuin ei bensan hinta tekisi lainkaan heikkoa tai kuin pakokaasut ja luonnonkauneus sopisivat kovinkin hienosti toisilleen. Ja tämähän toteutetaan: toki kauas ei pääse kun kerran saaressa ollaan… mutta sinnikkäästi Nuutiset pikkuteitä kruisailevat, ja kun aika on kypsä, nousevat emännät autosta hiukan vetreytymään. Isäntä nykäisee aurinkolasit päähänsä ja ottaa takapenkillä lievää kankkustirsaa; tai ehkä vain emäntien aivokuollut kälätys käy riipimään, ja hieman herkistyneessä tilassa kun koko perhe on, niin mikäs ihme tämä sitten. Emännät kiipeävät korkealle tienvarsikalliolle vähän helevetin vaikeasta kohdasta, tutustuvat aiheeseen nimeltä ”luonto” ja löytävät pirun hienoja luita. On kiva ilma.

Brändössä ajaminen on sikäli helppoa, että siellä on vain yksi päätie saaren, eli muutaman yhteen kurotun pikkusaaren, päästä päähän. Siispä Nuutiset eksyvät. Vaikka ihmekös tuo, kun sterkassa soi vanhan emännän varta vasten laatima levy ”Nuutiset - the soundtrack”(*). Tuon ikäkulun haahkan toimiminen tämänpäiväisenä kuskina ei tietenkään auta asiaa, ja kun kartanlukijoistakin emäntä keskittyy valokuvaamaan, eli tahtoo sanoa elvistelemään pirun hienolla uudella järkkärillään, ja isäntä nuokkuu takapenkillä tuskin hereillä niin on puoli ihmettä että olemme ylipäätään missään enää. Eksymisemmekin on toisaalta melko nuutisesti suoritettu: ajamme 100 metrin päähän seuraavaksi yöksi varatusta mökistämme, teemme u:n, ajamme viisi kilometriä takaisin ja soitamme leirintäalueelta, joka siis ei ole meidän leirintälueemme, äsken ihan kulmilla majailleelle emännällemme että (ja kun muut kieltäytyivät, joutui Nuutisen emäntä puhehenkilöksi mistä reset hänelle) ”vi är i campingplats nu”. Mitä siis emme ole. Hetki kun tuumaillaan niin totuuskin paljastuu. Ja sitten mennään taas hiekka pöllyten poikki Brändön. Turismia parhaimmillaan, sano.

Niin, on se kumma ettei tämä kaunis kielemme kaikilta taivu vaikka maan rajojen sisäpuolella ollaan; toisaalta kun asiaan tottuu, niin meneehän tuo, ja mökin seinälle kiinnitetyn ohjetaulun hupaisille suomenkielivirheille naureskelemme iloisesti pitkään. Tämänkertainen asumuksemme on silmää miellyttävämmässä paikassa kuin edellinen, mutta yhdeksän neliön kopperoisemme on tunnelmaltaan melko tiivis ja tämän vuoksi päätämmekin heti hengen pelastaneet valmispasta-ateriat nautittuamme ryhtyä tosissamme syömään eli grillaamaan. Jahka siis hiilet on ostettu; taas juoksutetaan majoittajaamme, joka pyyteettä saapuu jostain kaukaa kun soitamme, pyyteettä hän tuo hiiliä tarpeisiimme ja uhrautuen niistä kovan hinnan nyhtää. Noin, olemme valmiit. Niinpä Nuutiset heittäytyvät lavitsoilleen ja sammuvat kaikki samantien kahdeksi tunniksi kuin uppotukit, missä kaunein iltapäivä sitten vierähtääkin. Herätessämme ovat naapurimökit kaikki täyttyneet, ja pöllähdettyämme hetken unirajoilta pois huomaamme auringon jo horisonttia kolkuttelevan joten eiku grilliin tuli ja kurmeet kasaan.

Ateria on jälleen mieluisa. Veden äärellä sen nautimme, ihaillen vastarannan asumuksia ja ihmisen, tuon olennoista jaloimman, niskavoittoa tuosta naurettavasta takapajuisuudesta jota ”luonnoksi” kutsutaan. Nautimme hieman lisää punkkua ja olutta. Pikkuisen huolettaa se, että kaljaa on vielä hyvä määrä jäljellä ja jo retken viimeinen ilta koittaa… noh noh, tsemppiä nyt, Nuutiset! Mutta on se kumma vaan miten ruoka ulkona maistuu. Ahdamme itseemme paljon; tavaraahan on sitä verta että lopun roudaaminen kotipuolen suuntaan näyttää väistämättömältä. Mutta kaikkeahan voi tapahtua…

Syötyämme lähdemme kävelylle. Ilma on kuin maidonkuulasta kananpoikaa ja kameroineen lähtevät Nuutiset hiekkaista tietä eteenpäin, kohti paitsi tuntematonta, myös auringonlaskua, joka juuri on meneillään ja joka matkan aikana salpaa henkeä tuiki tehokkaasti. Ihailemme asujaimistoa ja sijaintia, kyllä täältä mökki kelpaisi. Vaan mitenkä lienevät talvikuukaudet? Piru vie että ahdistaa, veikkaisimme, ja niinpä sitten tyydymme mannerasukkaan elämäämme, toistaiseksi. Umpikujahan tämäkin tie, tosin aika pitkä, ja haukkuvan koiran leukojen luota käännymme takaisin, jonkun hirvipukuisen paikallisenkin näimme niityllä meitä huijaavan, mutta johan me edellisellä kesäretkellämme päättelimme hirven keksityksi olennoksi; ei Nuutisia edelleenkään näin helpolla huijata. Oli miten oli, myös tuo epäkelvoksi havaittu tuote, ”luonto”, yrittää välillä parhaansa ja auringonlasku on… no, sehän tuli jo sanottua. Taas kiivetään kalliolle, taas räiskitään kuvia, aika kiva ryhmäfotokin taustalla piskuinen pala Fiskön kylää. Sit mökkiin tutimaan.

---

[Nuutiset - The Soundtrack sisältää seuraavat kappaleet:

1. Ennio Morricone: A Fistful of Dollars, overture
2. The White Stripes: Seven nation army
3. Muse: Time is running out
4. Absoluuttinen Nollapiste: Minä en
5. Kuusumun profeetta: Vuosisadan vaihteessa
6. Suomen talvisota 1939-1940: Vihreä valta
7. Guns n' Roses: Civil war
8. Eppu Normaali: Sadan vuoden päästäkin
9. Van Morrison: The Way young lovers do
10. Ville Leinonen & Valumo: Eriikka
11. Ahkerat simpanssit: Kirvojen kiimaneste
12. Chris Isaak: Heart shaped world
13. Risto: Discopallo
14. Nick Cave & The Bad Seeds: There she goes, my beautiful world
15. Office building: You can't win on your own
16. Chingon: Malaguena salerosa
17. Monty Python: Always look on the bright side of life

Levy soi autossa muutaman kerran ja siihen kyllästyttiin.Sille piti tehdä kansikin, mut ei vanha emäntä enää jaksanu.]

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 1/3

[Toimittajan esikäsittely:

No niin, nyt kun kesä mennyt on ja niin edespäin, eikä ole kauaakaan siitä kun Nuutisen perhe, tuo lihaa säästävä ja laadusta tinkivä kollektiivi, sisältäen henkilöt a) isäntä, b) emäntä ja c) vanha emäntä, päätti ottaa uusiksi taannoisen, vain kolme vuotta sitten vietetyn kesälomaturneensa, mikä olisi kai tullut paljon aiemminkin toisinnetuksi, mutta tämän verran meni toipumiseen aikaa. Vanha emäntä, tuo muulla tavoin saamaton yksilö, onnistui matkan aikana skribaamaan asioita muistiin jopa sitenkin, että näistä harakanjaloistaan kokoonkyhäsi pian reissulta palattuaan juurikin sen raportin mitä hetikohta tämän jorinan jälkeen saatte lukea. Hän pyytää anteeksi kaikkea jne, ja kukaan ei perustu kehenkään todelliseen jne, ja sen hän tahtoo sanoa, että kuvien, joita voi katsella isompanakin joskuka kyseiseen toimintaan viehtymystä tuntee, ottajia ovat kaikki kollektiivisesti kun ei noita jaksa nyt yksitellen kreditoida. Tämän blogintapaisen arkistoista löytyvän edellisretken kuvat ovatkin kaikki jo verkosta kadonneet, mikä positiivisena seikkana kai huomioitakoon. Oli kiva loma. Pidemmittä "puheitta", asiaan.]

---

Vittu ku väsyttää.

Mutta mikäs ihme siinä, päivä on ollut jos ei pitkä vielä, niin melko odotuspainotteinen, tai ainakin kolmisen viimeistä tuntia siitä, ja onhan sentään koittanut mitä pisimmin odotettu hetki, Nuutisen perheen vavahduttava kesäturnee kauniin maamme saaristoon, Ahvenanmaalle, tarkemmin Brändööseen, viittikste hei toimituksessa tsekata miten toi taipuu.

Mutta että väsyttää. Ja niin vain vielä kolme tuntia sitten poseerattiin Kustavissa Sale Majakan parkkipaikalla jämäkästi kaljapatterin ja ruokakassien keskellä pahaa siitä aavistamatta että edessä olisi paitsi pitkähkö lossijono, myös kahdesti päivässä kulkeva lautta Vuosnaisista Åvaan, joista kahdesta kerrasta oli määrä ehtiä ensimmäiseen eikä muuten sitten ehditty. Ei kaukana ollut; Nuutiset kurvasivat miljardia lauttarantaan nähdäkseen lautan perälaudan juuri sulkeutuvan ja tuon virkeän venhosen ottavan ensiaskeleitaan taas kohti avarampia merireittejä. Niinpä niin, lautta lähti, me emme, ja niin alkoi Nuutisten loma mitä nuutisimmin - kolme tuntia odotusta ilman erityistä sijaintia sen viettoon. Räiskimme kuvia ympäristöstä: autoista, laiturista, läheisistä nuhjuisista puodeista, lopulta toisistamme ja takapenkillä lojuvista tavaroista. Automme vierellä sporttiset virolaiset raahasivat kanootteja mereen ja pois, soutelivat, uivat, kimalsivat jäntevinä koosteina trimmattua lihasta. Ja mitä muuta: edessämme räjähtänyt kleinbussillinen humalaisia latvialaisia, venäläisen näköisiä mahakkaita viiksivalluja sikareineen ja hirveää ölötystä. Kansojen väliset erot kävivät kyllä selviksi. Mutta miksi juuri baltialaisia on niin paljon matkalla Ahvenanmaalle? Tämä on nyt sitä Balttia-rallaa, totesi vanha emäntä nokkeluudestaan hurmaantuneena eikä muu perhe liiemmin innostunut.

Koittaahan lopulta hetki, ja kun aurinko on polttanut kolme tuntia tuhkaksi, saapuu lautta, ja melkein viimeisenä Nuutisetkin pääsevät melkein paalupaikaltaan sisään, kun ensin puoli saaristoa on kurvannut bemareillaan vasemmalta ja oikealta ohi. Säntäämme silti sitä verta reippaasti yläkerran kahvioon, että saamme kyynärpääteltyä itsellemme hyvän ikkunapöydän. Tai ehkä tilaa on siksi että muut matkustajat jäävät enimmäkseen aurinkoiselle kansiterassille… No johan sitä arskaa perkele saatiin ja eiku kaffet nassuun niin Nuutisetkin piristyvät, kun kiristyvät pinnat alkaa löystymisen taas. Kolmisen varttia halkoo lautta aavaa merta. Sinä aikana alkaa manner häipyä hengessäkin taakse. Olo on irrallisempi, on kuin olisi matkalla jonnekin suureen. Ulkomaille ehkä.

Maissa seuraamme latvialaisten Kleinbussin luvalla sanoen honteloa matkantekoa halki kauniin Brändön, kunnes saavumme leirintäalueellemme ja neuvostoväki jatkaa matkaansa, tervemenoks. Edellisen kesäretkemme telttamajoitus ei toistu, vaan keski-ikäistyneet ja varmaan monessa mielessä -luokkaistuneetkin Nuutiset ovat varanneet ennalta mökin. On saunaa, jääkaappia, kahvitkin keittyvät ja kuistin luona grilli. Ei paha. Retken ensimmäinen aito rentoutus koetaan mökin kuistilla; ovat oolantilaiset fiksusti tämän rakentaneet niin että koko heinäkuisen illan hivelee suulperi kuistin paljon nähnyttä lankkupintaa. Nuutiset istuvat alas ja nauttivat ölppää. On hiljaista, on kiireetöntä. Arkielämäsään työn ikeessä jurniva perhe myöntää että nyt on hyvä. Soitamme cd:iltä emännän mukanaan tuomia levyjä: Baddingiä ja Irwiniä. Siinä se ilta vierähtää ja jossain välissä syttyy grilliin tuli.

Mutta että ruokaako? No, jo mainituksikin tulleessa kustavilaispuodissa pistivät Nuutiset palamaan noin 120 euroa elintarvikkeisiin, mistä summasta toki pois luetaan ne pari muovikassillista jotka emännällä oli jo lähdössä mukanaan. Kiitettävästi olemme siis kahden vuorokauden retkeen varautuneet kaikki kolme, tai no, kaksi meistä, sillä vanha emäntä on taas kerran kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, eikä varmaan muiden ystävällistä vinoilua vailla olisi osannut ostaa kuin pussillisen sämpylöitä evääkseen. Grilli nyt sitten kuitenkin täyttyy vartaista, soijanakeista, maissintähkistä ja isännän miehekkäämmästä lihapuolesta, on perunaakin kattilassa. Vain naapurimökin tädin herkeämätön tuijotus häiritsee ruokarauhaamme - siis verhot ikkunaan. Ruokailun yhteydessä auringonlaskuhumala todetaan iloiseksi asiaksi, ja kun joku muistaa että se saunakin napsaistiin pari tuntia sitten päälle on syytä mennä löylyyn. Näillä main vanha emäntä huomaa ettei ole ottanut mukaansa sen paremmin uikkareita kuin pyyhettäkään. Mutta lomalla kun on, ei hän stressaa.

Yö käynnistyy taas kerran digitaalisina illuusioina kennolle tarttuen. On se pirua että ihmisen pitää räpsiä kun vain mahdollisuus on, ja suurin osa näistäkin otoksista katoaa tämän universumin takalaitumille kun varsinkin vanhan emännän rupumuistikortti alkaa täyttyä ennen retken puoliväliä. Nautimme pullon punkkuakin, ja saamme aikaan riidan siitä mitä oikeastaan on kuolema: memento mori todellakin; nuorempana olisi ehkä kinasteltu jostain hieman vitaalimmasta aiheesta. Mutta nyrkit eivät sentään heilu, ei kukaan jaksa. Emännät vetäytyvät yötupakalle, vanha emäntäkin heikkotahtoisena on tosiaan tähän jo aikapäiviä lopettamaansa touhuun saatu houkuteltua ja tokihan yönsineen savu leijuu kuin enkelin nilkkaan sidottu hopeinen köynnös.

Zahir

Turussa totuus näyttäytyy aspekteina. Sairashuoneenkadun Siwan edessä kömmitään jalkakäytävälle, vesi virtaa katua pitkin kun ei ole ojia eikä viemäreitä. Arjen pakokauhua sen kirkon varjossa, Mikaelin kirjaston oven narahduksessa, nämä ovat kulmia joilla liikenne ei pysähdy, sinua ei odotettaisi jos olisit myöhässä täällä. Tai, kuten: Auran Aaltojen valomainoksen A:n ja u:n väliin joskus kiilautunut lintu, sen nokka törröttää sieltä irvokkaana mustien höyhenten irtoillessa mädäntyneestä kallolihasta. Näky ei jättänyt rauhaan päiviin, viikkoihin.

Elämässä riittää kolmiodraamoja vaikka itse pitäisin enemmän neliökomedioista. No niin, se oli taas siinä; nöyrtyminen halpahintaiseksi tosi-blog -hauskuttajaksi, äänestäkää minut jo pikkuhiljaa ulos tästä lasikopista, katto madaltuu kuin julkaisukynnykseni, hissin valot välähtelevät vain sen verran että epileptinen reaktio käynnistyy. Sen jälkeen kaikki on taas hyvin.

Jos haluaa piirtää kuvan todellisuudesta, ei voi piirtää kuvaa todellisuudesta. Tämä elämä on jälkijättöinen, kaikki palaa huomenissa pisteeseen. Vain vanhat valittavat, nuoriso on liian daijua tajutakseen.

Valoon, ihanaksi

"Sir?"
...
"Anteeksi? Sir?"
"Hrkrhmm."
"Olen hirveän pahoillani, Sir, että joudun herättämään teidät, mutta fiktiogeneraattorissa, hm, siinä näyttäisi olevan jonkinlainen, tuota, ongelma."
"Ongelma? Mikä ihmeen -"
"Niin, Sir, se savuttaa aika tavalla. On savuttanut pian, ohoh, puolisen tuntia."
"Ehm. Huh. No, lähdetäänpä katsomaan."

Iltapäivän aurinko sai käytävien ikkunat kultaisiksi kun he kulkivat peräkanaa rakennuksen siivestä seuraavaan, kerroksesta toiseen ja kolmanteen, ylös ja alas pitkiä portaita ja minkään häiritsemättä siniset silkkiset kukat jatkoivat puutarhassa kukintaansa.

Jokin rakoili.

"Sir?"
"Ah, anteeksi."
"Sir, minusta meidän on tosiaan syytä jatkaa matkaa, en halua millään muotoa hoputtaa, mutta -"
"Aivan, olen pahoillani, tämä ruho vain näytti niin houkuttelevalta, huomasithan sinä miten rasva tuoksui tässä vartaan äärellä. Minun oli aivan pakko haukata palanen ja sitten teki mieli seuraavaa, kyllähän sinä tiedät."
"Sir, teidän ei todellakaan tarvitse selittää minulle mitään. Minä vain huomautan että fiktiogeneraattori saattaa minä hetkenä tahansa."
"Niin?"
"En totta puhuen tiedä mitä se saattaa tehdä."

Puutarhassa satoi leijonia kun he astuivat ulos. Savu nousi pihan toiselta laidalta, pienestä savimajasta, jonka seinät kiiltelivät lasitettua sinistä aina kun niihin ei katsonut.

"Meidän on pidettävä kiirettä, hyvä jumala, mikset sanonut että savu on noin sankkaa, noin mustaa? Hyvä jumala! Tämä on todella huono juttu! NYT LIIKETTÄ! JUOSTEN!"
"Sir, voi ei..."
"Nyt en aivan -"
"Teidän kasvonne, sir..."
"Mikä niissä - - Voi luoja, voi luoja..."
"Älkää koskeko niihin, Sir, ehkä ne on mahdollista korjata, te olitte oikeassa, meidän on juostava, näettehän että koko maja kipinöi, ikkunoista lyövät jo liekit ja -"
"ÄITI! ÄITI!"
"Sir, rauhoittukaa -"
"Missä minun äitini on? Minulla on hirveä ikävä minun -"

Suuri salama löi poikki taivaan ja pysähtyi repeämäksi, joka sinimustaan pintaan piirryttyään alkoi laajeta. Se kuulosti kynsiltä liitutaulussa, fiktiogeneraattori oli kaikkialla eikä missään. Sen savu nousi kaikesta olevasta nyt, ilma liikkui ilman tuulta, puut kuolivat.

"Täällä on niin pimeää, minulla on niin kova ikävä."
"Halatkaa minua, Sir, ehkä tämä kaikki menee vielä pois."
"Halaa. Sattuu."

Niin kauas kuin tietä riittää

Olen avoin ehdotuksille.

Ausgerechnet

Joviaali annos maaseutua, Nieminen! Mutta entä jos sittenkin... yö oli kylmempi kuin vielä koskaan, siis viime kevään jälkeen, hengitys höyrysi millä välin liian iso musta saapas upposi savisehkoon maahan ja pala kohosi kurkunpainikkeeksi; ei muuten, mutta ihan kuin lähipuiden oksistoissa olisi joku ryskinyt menemään hirven tavoin, jos ei hirvenä silti varmasti. Lähimmät katuvalot aika kaukana. Kaavoitusalueen ulkopuolella enää yötkään ovat sitä kuin ennen. Kylmiä, mutta: saunassa onneksi raapii tikkua vapiseva käsi päivänä jos toisena; on sentään se yksi lämmin piste tälläkin puolen rajaviivaa, siis sitä rajaviivaa joka erottaa mielenhäiriön siitä mitä elämäksi kutsutaan.

Löysin kovalevyltä ison tiedostollisen tekstiä. Hörppäsin kahvia ja katosin siihen: joskus talteen napsimani Silmänkääntövankilaan tulleet kommentit ajalta ennen nykyistä formaattia; verkosta jo menneet, omaan arkistoon säilyneet. Olen kiinnijäävää tyyppiä, sen minä taas tajusin kun noita ensibloggaajavuoteni aikana nurkkiini ropisseita viestejä lueskelin. Sehän se tästä teki kivan! Että oli pienet ympyrät ja se sama jengi aina nurkissa roikkui: Mea, Joni, exme, Marimba, Lord Boredom, Jani ja Carmabal oli ydinsakki, välillä Misu ja muutama joiden nimetkään eivät enää tuttuja luita kallon sisällä kopistelleet... Oi, missä nuo kaikki nyt ovat. No, osa täällä edelleen. Mutta jokin on muuttunut...

Tai no, mikä nyt. Silloin päivitin kerran päivässä nokkelaa sinkkumiehen opiskelija-angstia; nyt olen perheellinen duunari. Revi tästä, Arijoutsi. Eikä nyt sillä että valittaisin, tällä kertaa. Asiat muuttuvat. Avainsanat tässä olivat nuo "kiinnijäävää tyyppiä". Kun olen jossain kivassa joskus ollut mukana, olen hautaan asti murheellinen kun se on loppunut, ja niin ne kaikki kivat elämänvaiheet riehuvat kuin sambakarnevaalit takaraivokkaasti pääkopassa kun vain vähänkin niitä ajatella muistaa. Jolloin juttu luistaa.

Eskaloituma

Ostin uuden lompsan. Piponkin, aiemmin tänä vuonna, mutta nyt lompakon, vaaleanpunaisen, se löytyi kirppikseltä eurolla. Entinen oli mustaa nahkaa, aikuisiän kynnyksellä sen muistaakseni isäukolta sain synttärilahjaksi, ehkä maaseudun mieheytymisriitti oli kyseessä, tuo kun on sellainen hehtaarimallinen joka takataskusta pilkistää kuin sieltä pyrkisi ulos kohti syyhyäviä näppejä. No, on tämä miehisyys jo varmaan tullut osoitetuksi ja on aika lompakoida oman halun mukaan: pinkki! Ja paljon pienempi ja paljon enemmän taskuja sälälle.

Istuinpa sitten KLIPPAN-sohvallemme tuossa illankorvalla, tarkoituksenani siirtää rahat, kortit ja muu hämärä lompsasta uuteen. Ja alkoihan se selvitä että minkä takia tuo vanha räyskä on aina ollut niin pirun täynnä. Junaliput vievät tilaa, ja nämä olivat enimmäkseen vuosilta 1999 ja 2001. Elokuvaliput eivät yksistään niinkään, mutta toisaalta pahvisia nuo finnkinoiset ovat joka tapauksessa, ja riittihän niitä. Olen näköjään käynyt katsomassa Matrixin elokuun 18. päivä vuonna 1999. Koko elokuvavisiittihistoriani vuosilta 1999-2002 on kulkenut mukanani joka jumalan päivä; varmaan senkin jälkeen olisi mutta lakkasin käymästä elokuvissa kun kyllästyin.

Ja mikäs se tämä sitten? "Kutsu opiskelemaan kansanopiston kirjoittajalinjalle", kurssit alkavat elokuussa 1998. A4-kokoinen arkki, taiteltu, aina mukana. Samaa kingsize-matskua edustaa optikon arvio silmälasitarpeellisuudesta näköarvoineen, päivätty joulukuussa 1991. Rokotuskortti, iso pahvinen, ja verenpainekortti, vielä isompi pahvinen jossa tasan yksi merkintä: kolesterolimittaus vuodelta 1997. Huittisten Kymppimusiikin kanta-asiakaspassi, suuri, jossa yksi leima syksyltä 1995, ostin muistaakseni Lapinlahden Lintujen albumin Tyttö huutaa hii! kasettina. Kun en varmaan ollut cd:stä tuolloin vielä kuullutkaan.

Pizzapasseja Turkuun, Raumalle, muualle, videovuokraamopasseja joissa kaikissa yksi leima, Jääkarhukerhon jäsenkortti (laminoitu), Aku Ankka -keräilykortti, Telen puhelinkortti (arvo 50 markkaa), sälää, krääsää, tilperoinaa!

Ja kaksi miljoonaa kuittia, joilla toki on oma päiväkirjankaltainen arvonsa; olen näköjään ostanut tämän nytkin käyttämäni pöydän lokakuun kahdeksas vuonna 2001 Ekotorilta, sittemmin monesti palasissa Yo-kylän asunnosta toiseen muutetun, ja tänne se joskus jätekasaan jää kun lähden. Muistan kun kokosin sitä; Mike Oldfieldin Voyager soi stereoissa, oli ilta, laavalamppu svengasi. Hyviä muistoja, nyt ei suihkuun mut jos kahvia.

Meni tuo vanhakin lompsa nyt ohueksi mutta en enää luota siihen.

Praise the block!

Ovessamme sijaitsevasta luukusta kolahti työväenopiston ohjelma alkavalle lukuvuodelle, ja etäältä katselin sormieni selaavan lehteä kohti kirjoittajaopintoja; en minä sillä että kokisin tarvetta osallistua (ikinä, mihinkään), mutta tavaksi on tullut vilkaista ketkä noita luovia kursseja minäkin vuonna luotsaavat kun ne on aina tuttuja.

Ja mitä sain huomata: Kirstin luotsaaman elämäkertakirjoittamisen kurssin infotekstissä kerrottiin että kurssilla "Ylistetään kirjoittamiseen liittyviä esteitä". Ah tätä päivää, jona suorittajakeskeisyyden realiteetit viimein väistyvät inhimillisyyden tieltä ja minun näkemyksiäni maailmasta myös muut toisinaan tapailevat!

Noo, sitten tietenkin luin lauseen uudestaan ja huomasin ettei siinä ensimmäisessä sanassa mitään ässää ollut. Ja varmaan parempi niin; ehkä tuon kurssin mahdollisten osanottajien suhde kirjoittamiseen on aika kaukana omastani. Ehkä heistä kukaan, tämä on mahdollista, ei suhtaudu sanojen järjestelyyn yhtä pakkomielteisen vihamielisesti. Täten heidän ei tarvitse ylistää niitä hetkiä joina kirjoittamista on syystä tai toisesta mahdotonta edes yrittää. Niinä hetkinä ei tarvitse itseään riipiä henkiselle verilihalle ja voi keskittyä vaikka, jaa no en minä nyt tiedä, nauttimaan elämästä.

Kidu, ihminen! Kirkkaamman kruunun saat, no se oli vitsi hei.

Osta kertakäyttöisiä muoviesineitä ja pelasta maailma!

Ne jotka lueskelevat Helsingin sanomia huomasivat taannoisen sunnuntaipainoksen kannessa mainoksen, jossa mainostetaan mainosta. Kiinnittihän se huomion sillä väsähtäneen kliseisellä bobhelsinkikielellään, mutta ei silti purrut minuun; varmaan olisi jäänyt tuo mainostettu tv-mainos katsomatta siltikin vaikka olisin televisioinen, koska minua nyt vaan ei kiinnosta katsoa mainoksia. No, tämä omituinen metakampanja sai minut joksikin aikaa pohtimaan tasoa jolle markkinoinnissa on edetty ja hämäsi olemaan huomaamatta sitä, mitä tässä itse asiassa oli tarkoitus niin kovin suurella sydämellä ja Itämerta pelastaen myydä: vettä. Niin, juurikin sitä samaa tavaraa jota Suomessa saa esim. hanasta. Ja missä sitä myydään: kertakäyttöisessä muovipullossa, joka on vielä niin käsittämätön design-ihme, että sen uusiokäyttömahdollisuudet lienevät nollassa.

Luonnonsuojeluarvoilla on siis tarkoitus saada ihmiset ostamaan ikinämaatumatonta roskaa jonka sisällä on tavaraa jota he eivät todella tarvitse.

Saatanan hieno idea.

Ihan ranteita viillättää.

Viipyillen saapuvat sanat

Voitaneen puhua riippuvuudesta, kun on tultu tilanteeseen, jossa tiettyyn vuorokaudenaikaan on pakko nauttia joko iso mukillinen kahvia tai kuussatanen särkylääke. Nousee varoittamatta kuin kesäukkonen, lamaannuttava pistos jonnekin vasemman silmän taakse, sinne mihin jostain syystä päänsärkyni ovat jo vuosien ajan keskittyneet, paitsi että ei se kovin varoittamatta enää nykyisin kun melkein kellosta katsoen tietää koska on se aika taas. Aivojen särkykeskus käynnistyy. Ja tätä tavaraa saa kaupassa myydä, saatana. Nytkin muuten on muki koneen vierellä. Ja Lennonia stereoissa, mikä ei nyt tähän liity erityisemmin.

Olin mökkilaiturilla tuossa eräänä päivänä tyttären kanssa, siitä oltiin edellispäivänä katseltu kaloja matalassa rantavedessä. Nyt uiskentelivat kai muualla. Lapsella oli tilanteesta näkemys: "Kaloja einäy, lähtijo kauppaan."

Onko tuo nyt sitten kuuden vai neljän sanan virke (yhteenkirjoittamani esiintyvät hänen puheessaan yhtenä sanana aina), liekö merkitystä, pisin yhtenäinen kokonaisuus kuitenkin toistaiseksi. Lapsen sanallisen kehityksen seuraaminen on kuin maailmojen luomista katselisi. Pistää nöyräksi. Mihin aikuisena menettää sen vimman, jolla sanojen risukon läpi on lapsena pää edellä puskenut tullakseen ymmärretyksi? Ei enää jaksa. Täysikasvuisena luulee hallitsevansa, mutta kun on vuosi ja kahdeksan kuukautta ikää, tietää ettei vielä hallitse, ja oppimisen ilo on vilpittömimmillään. Joka päivä on muutama uusi sana. Vähitellen niitä alkaa sovitella toisiinsa, syntyy lauseita, tarinoita, ehkä joskus säkeitä jotka koskettavat tuhansia muita. Pitkiä kertomuksia. Pienestä ne alkunsa saavat.

Kolmen hymyn mittainen

Niin kuin napista olisi painanut. Ensin tuolla, sitten tuolla; välivaihe meni jotenkin kuin sumussa, ja napistahan se kai itsensäkin oli muuttanut kokonaan toiseksi, irvikuvaksi jonkun mielestä ehkä. Mutta lomansa se vietti muutamilla mökeillä; yhä enemmän sitä hämmästyttää miksi jotkut haluavat ulkomaille kun Suomen kesä, niin tuntuu, on vuosi vuodelta onnellisempi. Se luki riippumatossa Borgesia helteessä, jossain niin kaukana että sen järven nimi oli kartan reunalta pudonnut, välillä sen syliin kiivettiin ja sitä halattiin, ja kissakin karkasi, vain puuhun.

Se nukkui pitkään.

Tuntuu että se omistaa puoli maailmaa nykyään.

Ja jostain se löysi hirveän pitkään kadoksissa olleita ajatuksia, järjesti ne uudelleen ja keksi taas tekemistä. Ei se varmaan tänne olisi muuten palannut.

Niin sanottu "Für Elise -paniikki"

Olla vastentahtoisesti olemassa on tiedostaa omat mahdollisuutensa ja mukautua yhteiskunnan vastaanottokyvyttömyyteen. Kuitenkaan vastarinta ei ole suotavaa, sillä ihmiselle on loppujen lopuksi annettu, tässä muodossaan, vain yksi elämä, ja jos poskensa iskee vasten todellisuuden karheaa pintaa, saa ennemmin tai myöhemmin huomata vajonneensa kokemusten koskissa kuohunnan sijasta kylmännahkeisiin akanvirtoihin vellomaan nahkiaisten näykkiessä pohkeita. Ei elämä ollut ennen niin mustavalkoista. Pilvetkin kumpuilevat tänään kuin siat halki kaupungin koilisesta lounaaseen, ne tahraavat mustilla varjoillaan tilan jossa joku yrittää rakastaa, toinen toivoo, kolmas pelkää ettei hänestä ole kumpaakaan, eikä täten, tietenkään. Hän on saavuttamaton. Ystäväpiirini notkahtaa rajan yli yksi kerrallaan. Kolme vuotta sitten se alkoi, jatkuu vielä toiset kolme, enkä sitten tunne enää ketään alle kolmekymppistä. Mutta ruoho kasvaa joka kevät uudelleen. Sade hämää luulemaan että jossain on elämää. Avaruudessa tai täällä.

Vanhaa kunnon sateen kastelemaa Hesaria

Kesä kesä kesä.

Ei kai nyt tänne ehdi erkinpoikakaan, josko pahempana vielä minä. Mutta totuus seilaa edestämme avaruuteen: jokainen tietää sen tunteen kun on kävellyt sateessa varjotta asemalle katsomaan junia joita ei kulje ennen kuin on palannut sisälle ja helle syö maisemasta kosteuden, pistiäiset purevat ja minulla on muuten juuri lokinpaskaa kämmenselällä, huomaan. No, juon kahvia.

Pyöräilin tuossa männäviikolla Ruissalossa toverini Marimban, aikoinaan blogistiseen toimintaankin osallistuneen, kera, ja panin kansanpuistossa ärhäköityen: mitäs perkeleen rauta-aitoja tänne on kyhätty? Ja niin sain kuulla että se on se Ruisrock tuloillaan... Ja minä kun olen luullut että se pidetään Saaroniemessä; en kyllä ole osallistunut ikinä joten sikseen turha nurista. Mutta tietäkää: kehitimme hienon blogikirjoitusaihion. Kunpa ehtisi toteuttaa, veisi yhden iltapäivän.

Asianajajani soitti tänään että hänen lapsenlapsensa syntymä senkuin viivästyy. Ja minä sukelsin pyörällä lokkiparveen, mistä muistuma sittemmin oli paidallani, etcetera, kuten jo mainitsin.

Tämän vuoden Vammalan kirjapäivien saldo:

- Veikko Ennala: Kolme kummallista romaania
- Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
- Juice Leskinen: Kuka murhasi rock'n'roll tähden

Vähän mutta hyvää. Nuutisen isäntä oli mukana ja osti vielä vähemmän, ehkä parempaa. Mutta kyllä se on se kirjojen tuoksu siellä, niiden vanhojen niteiden, se sinne vetää.

Kaikki ja vähän päälle

Turun sanomat jatkaa allekirjoittaneen hämmentämistä uutisillaan. Tänäisessä haastateltiin Turun yliopiston lehtoria aiheesta että internetin hakukoneet eivät löydä ihan kaikkea tietoa mikä verkossa piilee. Varmaan pitää paikkansa. Joskin haastatellun lehtorin näkemys tilanteesta on jo melko pessimistinen:

"Internetissä on tällä hetkellä noin 25 miljardia sivua tai enemmänkin. Vähintään saman verran jää hakukoneilta löytämättä."

Kuka ruoja on keksinyt niin tehottoman vimpaimen kuin hakukoneet? Ne jättävät löytämättä 100% netin sisällöstä, eivätkä edes lopeta siihen. Ei ihme ettei google-sukupolven koulunkäynnistä tahdo tulla sen ihmeempää.

Kutsut

Sain pyynnön osallistua kahvikutsuille. Koska pyynnön esitti hurmaava nuori neito, minä luonnollisesti suostuin, ja niin saavuin sovittuun aikaan sovitulle paikalle. Kutsuilla oli lisäkseni kaksi vierasta; saparopäinen tyttö joka hymyili jotenkin autuaasti, sekä nallekarhumainen mies. Emäntämme oli kattanut kahviastiaston lattialle; se oli toki poikkeuksellista ja täten melko yllättävää, mutta toisaalta risti-istunta keskellä olohuonetta oli jotenkin japanilaisen oloista, joten mukauduin tilanteeseen. Istuttuani alas - kutsujen emäntä komensi minua tekemään niin moneen kertaan huutaen ennen kuin olin kunnolla saapunut paikalle - eteeni iskettiin kahvikuppi ja sinne kaadettiin pannusta höyryävän kuumaa sumppia. Ei kun ryystämään.

Paitsi että koska olen perso makialle, en koskaan juo kahviani mustana. Sokeripyyntööni vastattiin viskaamalla sokeriastia suuntaani; lusikoin sieltä pari pikkulusikallista sokeria kahvini sekaan, minkä jälkeen emäntä kauhoi vielä kaksin käsin muutaman kourallisen lisää. Olisi jatkanut vielä hyvän tovin, luulen, ellen olisi onnistunut sanomaan että jo piisailee. Aloin sitten sekoittaa hivenen siirappiseksi kaikesta sokerimäärästä muuttunutta kahviani lusikalla, kunnes emäntä vei lusikan ja pudotti sen kahvipannuun nokassa olevasta aukosta. No, ehtihän se sekoittua.

Hörpätessäni kahvia huomasin sivusilmällä, että ikuisesti hymyilevä saparopäinen tyttö sai emännältäni spesiaalipalvelua, ja kupillinen kahvia kumottiin hänen suuhunsa pyytämättä. Ja sitten toinen kupillinen, ja sitten vielä. Kaikkiaan tyttö joi pohjanmaan kautta viisi kupillista kahvia alle minuutissa minun vielä hörppiessäni omaa siirappista ensiannostani. Oli toki hyvää, minkä olisin sanonut kutsujen emännällekin, mutta tämä totesi sen itse niin painokkaasti minua silmiin katsoen, etten tuntenut enää tarvetta asian toteamiseen. Tällä välin nallekarhumies kellahti selälleen, eikä enää siitä liikkunut.

Laskin kuppini maahan, ja se tuskin oli lautaseen kopsahtanut kun siihen kaadettiin lisää kahvia. Kummallinen kuppi tosiaan; pannusta sinne lorotti ainakin puoli litraa kahvia ja hyvin mahtui. Äsken pannuun tungettu lusikkanikin palasi kuvioihin, joskin emäntämme siirsi sen omaan kuppiinsa ja sekoitti kahviaan sitä verta raivokkaasti että kaaressa lensivät niin kuppi kuin lusikkakin. Hänen poistuessaan noutamaan niitä takaisin minä päätin olla lisäämättä tähän kupilliseeni sokeria ja hörppäsin. Hyvää kyllä edelleen. Saparopäätytön ilme ei muuttunut, ja seuraavaksi emäntämme siirtyikin juottamaan häntä suoraan pannusta. Käyhän se toki nopeammin niin.

Aloin itse olla jo hieman kylläisessä tilassa. Sanoin emännällemme tämän, mutta hän oli niin keskittynyt kumoamaan kermanekan sisältöä suuhunsa, etten tiedä kuuliko minua. Yskähtelin hienovaraisesti saadakseni huomiota ja kuppini täytettiin taas kahvilla; tämän lisäksi minua kehotettiin hyvin kovaäänisesti hakemaan itselleni lusikka. Olisin tähän ehkä ryhtynytkin, mutta tässä kohtaa kahvikutsut keskeytyivät emännän ilmoittaessa että hänellä on pissahätä. Hän lähti juoksemaan kohti vessaa suoraan tarjoilujen yli ja kupit ja pannut lentelivät.

Ain't nobody normal here no more

-Koskas sä sinne Saksaan lähdet?

-Ens perjantaina.

-Soittele kun tuut takaisin. Vedetään kännit.

-Tuli muuten känneistä mieleen että - -

-Ootko muuten huomannut rappukäytävässä mitään outoja hajuja?

-Niitä ja luonnehäiriöitä lähinnä.

-Mä oon yrittänyt miettiä miltä mätänevä ihminen haisee. Että pitäiskö soittaa isänöitsijälle.

-Putki päällä vaan jollain.

-Tänään oliskin hyvä aloittaa.

-Tänään olis muuten mahtavaa olla opettaja. Siis just tänään, ei muulloin.

-Opettajat on pahimpia.

-Niin on.

-Vittu ne on kyllä kamalia. Opettajat.

-Mutta tänään sais pokata oppilaitaan jokirannassa.

-Sä kuitenkin säätäisit numeroita todistukseen vielä.

-Nehän muuttu nyt uudistuksessa. Kolme miinukset muuttu nelosiks.

-Ei mulla vaan.

-Pärstäkertoimen mukaan siis.

-Mulla on niin hyvä todistus että käyn sen kanssa vessassa. Yksin, junou.

-Mut noi väitti että sä kuolet nuorena.

-Hä?

-Referoitiin se viimeviikkoinen keskustelu kun kävit tiskillä.

-Tai se oleellinen osa siitä.

-Niin ne kaikki luulee tänään.

-Ei käy kateeks baarihenkilökuntaa tällasena päivänä.

-Niitten vapaapäivätkin on sesongin ulkopuolella.

-Marraskuussa.

-Ja pizzakonekin rikki.

-Ehtii ne näköjään lehtiä lukea.

-Itsehän mä en iltapäivälehtiä lue mutta - -

-Töissä mä joskus selaan.

-No töissä.

-Meillä on töissä kaks tyyppiä jotka syö lounaan tietokoneen ääressä. Lukee Iltalehden nettisivuja.

-Mikset sä muuten oo enää töissä siellä keskuksessa?

-Ei ne oo soittaneet mulle.

-Toi on munkin elämänasenne. Jos ei kotoa tulla hakemaan niin mitään en ala.

-Meillä on kaikki vaan töissä niin saatanan ahkeria.

-Se on perheyrityksessä sellasta.

-Ihan sairasta.

-Jaa mikä? Perheyritys?

-Mieti mikä valta niillä on!

-Olis muuten tänään ilmainen sisäänpääsy taidemus - -

-Lähetääs ottaan vielä yhdet.

-No mennään.

Katso äiti! Olen kaheli kenguru!

Olenko huono ihminen kun en millään jaksa innostua siitä että Turussa on taas pian kaupunkitaidetapahtuma, joka muuttaa koko kääpäisen kaupunkimme asukkaiden yhteiseksi olohuoneeksi? Tai jotain. Mukavampaa kuin keinotekoisuus on asua paikassa jossa halutessaan voi mennä kävelylle metsään, unohtua polkulabyrinttiin ja kuulla satakielenkin vielä. Vihreän verhon välistä lyö aurinko silmään ja jokikin siellä vilahtelee, joskin vain Aurajoki mutta kaikkea ei sentään voi vähäänkään tyytyvä ihminen saada.

Olen nyt aikani tutustunut Netvibesin toimintaan Blogilistan korvaajana, ja on oltava, jos ei nyt tyytyväinen sentään (minäkö? johonkin tyytyväinen?) niin ainakin ei-ärsyyntynyt kyseisestä palvelusta joten se on saanut jäädä. Muista vinkatuista testissä olivat myös Google reader ja Bloglines, mutta niistä varsinkin jälkeenmainitun totesin kömpelöksi ja hitaaksi, Google oli vain hankala ja ruma. Verrattuna vanhaan Blogilistaan on Netvibesin suurin ongelma se, etten saa seuraamiani blogeja siirtymään päivitysjärjestykseen; näyttää ettei niin simppeliä toimintoa ole kukaan muu keksinyt kuin joskus Blogilista. Mutta äkkiäkös noiden päivitysstatus on silmitse selattu näinkin. Ei kai sentään voi ihminen kaikkea saada vaikkei paljon halua.

Eräällä miehellä oli karsinassaan kaksi sikaa. Toisen lopunaika oli koittamassa; tämä oli jo vanha ja lihavaksikin päässyt. Siat katselivat ikkunasta kun mies ulkosalla teroitti veistään hiomakiveä vasten kipinöiden sinkoillessa hämärtyvään iltaan hirmuisen kauniina. Vielä seuraavankin päivän näkevä sika katseli toimitusta hartaana ja sen mieleen tulvi kymmenittäin asioita joita se olisi halunnut toverilleen sanoa. Se avasi suunsa ja sulki sen sitten aina uudestaan, koska mikä tahansa siinä tilanteessa olisi tuntunut naurettavan pieneltä. Lopulta mies sai veitsensä teroitetuksi, niksautti niskojaan ja lähti raskain askelin kävelemään kohti karsinaa. Laihempi sika hätääntyi ja tiesi että nyt tai koskaan oli jotain sanottava, pian virtaisi hänen ystävänsä veri. Niinpä se sitten tökkäsi toista kärsällä poskeen ja kuiskasi:

Viheliäiselle niitylle hän vie minut lepäämään

Jos minä en jotain asiaa ymmärrä, ja korostan nyt sitä että jos, niin sitä miksi jotkut haluavat astronauteiksi. Nyt on viime päivinä uutisoitu että kotopohjolasta on mahdollista päästä tähänkin duuniin. Tai jotain promillen verran mahdollista, kaiken sen koulutuksen jälkeenkin. Ja miksi? Että saa puristua ahtaisiin suojapukuihin? Kellua sydäntä heikentävässä painottomuudessa? Kusta pussiin ja syödä kuivattua jauhoa? Ja ikkunasta tuijotella sitä minkä ne toki sinulle väittävät olevan avaruus, mutta joka on sen avaruussukkulan ikkunannäköiseen näyttöruutuun heijastuva siisti simulaatiokuva. Ai miten niin? Onko joku teistä käynyt avaruudessa? Että eikö todella? Minä jo pienenä tajusin että avaruus on yksi niistä biljardeista asioista joilla ihmisparkaa virtsataan silmään. Taivas päättyy kankaaseen. Jos jotain on sen takana, pirustako sen tietäisimme. Siinäs näytätte meille luotainkuvia tähtisumuista ja tarinoita apollolennoilta; silloin tällöin räväytätte sellaisia uutisia kuin "Pluto ei ole enää planeetta" ja hetken aikaa saatte melkein minutkin uskomaan siihen että todellisuutta on tämän planeetan (pyöreä? oletko kokeillut?) ja tämän maan ja joidenkin mielestä Turunkin ulkopuolella. Tai Ylioppilaskylän. Tai tämän asunnon perimmäisen huoneen kirjoituspöydän äären.

Sikäli kun tiedän, minä muodostuin tämän pöydän ääreen minuutti sitten aivoissani kolme vuosikymmentä sinne ladattuja muistoja. Minä ja tuo viereisellä tuolilla nukkuva kissa olemme maailman ainoat olennot; siis sen maailman joka päähäni on ohjelmoitu. Mihin päähän? Ikkuna peilaa kasvoja. Ikkuna on näyttö. Kuu on lamppu.

Onko vaarallisempaa uskoa että mitään ei todella ole kuin että kaikki mahdollinen on? Mistä ne tietävät mitkä kirjat lainaan kirjastosta? Juuri niiden sivuilla on viestejä. Minua varten on tehty rakennuksia joiden varjoon.

Jää.

Tai siis pimeään. Tai siis.

Minä ja tuo kissa. Miten se nukkuu niin onnellisena, se tietää.