9.6.08

Kutsut

Sain pyynnön osallistua kahvikutsuille. Koska pyynnön esitti hurmaava nuori neito, minä luonnollisesti suostuin, ja niin saavuin sovittuun aikaan sovitulle paikalle. Kutsuilla oli lisäkseni kaksi vierasta; saparopäinen tyttö joka hymyili jotenkin autuaasti, sekä nallekarhumainen mies. Emäntämme oli kattanut kahviastiaston lattialle; se oli toki poikkeuksellista ja täten melko yllättävää, mutta toisaalta risti-istunta keskellä olohuonetta oli jotenkin japanilaisen oloista, joten mukauduin tilanteeseen. Istuttuani alas - kutsujen emäntä komensi minua tekemään niin moneen kertaan huutaen ennen kuin olin kunnolla saapunut paikalle - eteeni iskettiin kahvikuppi ja sinne kaadettiin pannusta höyryävän kuumaa sumppia. Ei kun ryystämään.

Paitsi että koska olen perso makialle, en koskaan juo kahviani mustana. Sokeripyyntööni vastattiin viskaamalla sokeriastia suuntaani; lusikoin sieltä pari pikkulusikallista sokeria kahvini sekaan, minkä jälkeen emäntä kauhoi vielä kaksin käsin muutaman kourallisen lisää. Olisi jatkanut vielä hyvän tovin, luulen, ellen olisi onnistunut sanomaan että jo piisailee. Aloin sitten sekoittaa hivenen siirappiseksi kaikesta sokerimäärästä muuttunutta kahviani lusikalla, kunnes emäntä vei lusikan ja pudotti sen kahvipannuun nokassa olevasta aukosta. No, ehtihän se sekoittua.

Hörpätessäni kahvia huomasin sivusilmällä, että ikuisesti hymyilevä saparopäinen tyttö sai emännältäni spesiaalipalvelua, ja kupillinen kahvia kumottiin hänen suuhunsa pyytämättä. Ja sitten toinen kupillinen, ja sitten vielä. Kaikkiaan tyttö joi pohjanmaan kautta viisi kupillista kahvia alle minuutissa minun vielä hörppiessäni omaa siirappista ensiannostani. Oli toki hyvää, minkä olisin sanonut kutsujen emännällekin, mutta tämä totesi sen itse niin painokkaasti minua silmiin katsoen, etten tuntenut enää tarvetta asian toteamiseen. Tällä välin nallekarhumies kellahti selälleen, eikä enää siitä liikkunut.

Laskin kuppini maahan, ja se tuskin oli lautaseen kopsahtanut kun siihen kaadettiin lisää kahvia. Kummallinen kuppi tosiaan; pannusta sinne lorotti ainakin puoli litraa kahvia ja hyvin mahtui. Äsken pannuun tungettu lusikkanikin palasi kuvioihin, joskin emäntämme siirsi sen omaan kuppiinsa ja sekoitti kahviaan sitä verta raivokkaasti että kaaressa lensivät niin kuppi kuin lusikkakin. Hänen poistuessaan noutamaan niitä takaisin minä päätin olla lisäämättä tähän kupilliseeni sokeria ja hörppäsin. Hyvää kyllä edelleen. Saparopäätytön ilme ei muuttunut, ja seuraavaksi emäntämme siirtyikin juottamaan häntä suoraan pannusta. Käyhän se toki nopeammin niin.

Aloin itse olla jo hieman kylläisessä tilassa. Sanoin emännällemme tämän, mutta hän oli niin keskittynyt kumoamaan kermanekan sisältöä suuhunsa, etten tiedä kuuliko minua. Yskähtelin hienovaraisesti saadakseni huomiota ja kuppini täytettiin taas kahvilla; tämän lisäksi minua kehotettiin hyvin kovaäänisesti hakemaan itselleni lusikka. Olisin tähän ehkä ryhtynytkin, mutta tässä kohtaa kahvikutsut keskeytyivät emännän ilmoittaessa että hänellä on pissahätä. Hän lähti juoksemaan kohti vessaa suoraan tarjoilujen yli ja kupit ja pannut lentelivät.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi ku tuli hyvä mieli tosta tekstistä, kiitos! Täällä kaukana kukaan ei osaa puhua kauniilla sanoilla suomeksi.
S.

Ugus kirjoitti...

Kiitoksia itsellesi. Täälläkin ovat nykyään sanat kiven alla. Wovol nicht man sprechen kann, darüber muss man schweigen, tai jotain.

Sanna kirjoitti...

Ai ai ai jai ja hi hih hiih.
Tämä oli paras kahvikutsukertomus, jonka olen ikinä koskaan lukenut!!!