Olen, myönnän, joskus raivostuttava kaikkine lähimmäistä hulluksi tekevine pakkomielteineni, ja, myönnän senkin, ihminen kestää vain tiettyyn pisteeseen asti niidenkinlaisia vikoja jotka sattuvat osumaan kohdalle vain harvoin. Mutta, ymmärrättehän, olentoisekseni muodostunut fysiologinen ilmentymä on loppujen lopuksi oman ikuisen keskenkasvuisuutensa vanki, ja, tämän arvasittekin, yrittää tämän todetessaan vain puolustella itsessään niitä asioita jotka ennemmin kannattaisi jättää kokonaan piiloon. On ollut kohteita. On ollut tilanteita ja tilaisuuksia. Ja on ollut galaksin lailla hitaasti itsestään ulospäin kiertyvä levottomuuden kehä, joka ei varmaankaan ole saanut alkuaan kenestäkään sellaisesta yksilöstä joka niin kuvittelee, mutta koska yksilö on yksilö se on aina maailmansa napa. Minkä kukaan viheliäisparka voi sille miltä todellisuus sen silmin näyttää? Pöytään kiinni kasvaneet letkut venyvät ranteiksi ja käsivarsiksi ja vaikka välillä vaikuttaa siltä kuin se vetäytyisi, ei sillä kuitenkaan ole valittavanaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti