4.10.08

Oi sinun mitättömyytesi

Presidentillistä mandoliinikrapulaa kärsiessä päivä meni kuin siivilä astiakaappiin, ja vain tietyistä seikoista näkyi ajan kulku: puista putoavat lehdet, vastapäisen talon ikkunoihin syttyvät valot.

Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.

Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.

Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.

Ei kommentteja: