Pyörän tyhjä kumi. Korissa likainen muovikassi, pinnalla levää. Tihutti, muttei vielä ollut pimeää. Keittiön ikkunat katsoivat selkään kun räpelsin lukkoa auki. Oli myöhä tai aikainen, kenen kulmasta katsoi. Lihaksia kiristi, päätä särki, olin menossa taas, olin luvannut ja en; ja kenelle ja en.
Tätä varten on ihminen tehty. Soitin isälle matkalla syntymäpäiväpuhelun. Kortti jäi ostamatta tänä vuonna, ei ollut tilillä rahaa siihen. Puhuttiin pitkään sentään; soittaako minunkin lapseni minulle iltamyöhällä, kiireensä keskellä, kolmen vuosikymmenen kuluttua, "hei onneks olkoon, mitäs teille?". Se sama joka ihan äsken liimaili syksyn lehtiä pahville, näytti riemusta hehkuen sitä: "iskä kattoo!".
Teki mieli olla onnellinen. Menimme tänään laivapuistoon potkimaan palloa ja kiukkuinen orava huusi meille puusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti