Joviaali annos maaseutua, Nieminen! Mutta entä jos sittenkin... yö oli kylmempi kuin vielä koskaan, siis viime kevään jälkeen, hengitys höyrysi millä välin liian iso musta saapas upposi savisehkoon maahan ja pala kohosi kurkunpainikkeeksi; ei muuten, mutta ihan kuin lähipuiden oksistoissa olisi joku ryskinyt menemään hirven tavoin, jos ei hirvenä silti varmasti. Lähimmät katuvalot aika kaukana. Kaavoitusalueen ulkopuolella enää yötkään ovat sitä kuin ennen. Kylmiä, mutta: saunassa onneksi raapii tikkua vapiseva käsi päivänä jos toisena; on sentään se yksi lämmin piste tälläkin puolen rajaviivaa, siis sitä rajaviivaa joka erottaa mielenhäiriön siitä mitä elämäksi kutsutaan.
Löysin kovalevyltä ison tiedostollisen tekstiä. Hörppäsin kahvia ja katosin siihen: joskus talteen napsimani Silmänkääntövankilaan tulleet kommentit ajalta ennen nykyistä formaattia; verkosta jo menneet, omaan arkistoon säilyneet. Olen kiinnijäävää tyyppiä, sen minä taas tajusin kun noita ensibloggaajavuoteni aikana nurkkiini ropisseita viestejä lueskelin. Sehän se tästä teki kivan! Että oli pienet ympyrät ja se sama jengi aina nurkissa roikkui: Mea, Joni, exme, Marimba, Lord Boredom, Jani ja Carmabal oli ydinsakki, välillä Misu ja muutama joiden nimetkään eivät enää tuttuja luita kallon sisällä kopistelleet... Oi, missä nuo kaikki nyt ovat. No, osa täällä edelleen. Mutta jokin on muuttunut...
Tai no, mikä nyt. Silloin päivitin kerran päivässä nokkelaa sinkkumiehen opiskelija-angstia; nyt olen perheellinen duunari. Revi tästä, Arijoutsi. Eikä nyt sillä että valittaisin, tällä kertaa. Asiat muuttuvat. Avainsanat tässä olivat nuo "kiinnijäävää tyyppiä". Kun olen jossain kivassa joskus ollut mukana, olen hautaan asti murheellinen kun se on loppunut, ja niin ne kaikki kivat elämänvaiheet riehuvat kuin sambakarnevaalit takaraivokkaasti pääkopassa kun vain vähänkin niitä ajatella muistaa. Jolloin juttu luistaa.
6 kommenttia:
Hämmentävää, miten valtavasti vakijengi muuttuu. Tosi vähän samoja kommentoijia näkyy minunkaan boksissani, mutta taitaa olla tekstikin muuttunut.
Melankolinen hymynpuolikas suupielessä tässä keikkustuolissa potkiskellessa kaipaan minäkin niitä aikoja.
Uudet tuttavuudet eivät jaksa niin läikäyttää syäntä kuin vanha, jonka sielunliikkeet tajusi jo otsikosta ja jonka taival blogistanian päällystämättömillä kujilla oli tuttu.
Voi meitä.
ah, edelleen nurkissa pyörimässä! nurkat vain on erit, ja pyöriminenkin enemmänkin steppailua kuin hienoja balettipiruetteja.
oli se hianoa aikaa, sano! se alku! kaikki alut on aina hianoa aikaa, mutta kun asiat vitkastuu, niihin kitkastuu.
eikä Blogilistakaan ole enää koti.
Tässä näitä kommenttejanne lukiessa tuli mieleen että kun oma päivittäinen netissäroikkumisaika on vähentynyt jonnekin välille 15-90 minuuttia niin ei siinä niin hirveän aktiivisesti kyllä itsekään luuhaa kenenkään nurkissa.
Vakijengi tosiaan muuttuu, mutta kai sitä voi pitää tärkeänä että edes jotain jengiä löytyy.
Uutta blogia aloin vissiin viimeksi seurata vuonna 2005.
Ja vaikka elämästä alut jäävätkin aina taakse, on onneksi uusien juttujen alkuja koko ajan niitäkin; voi olla ettei kaikki huomaa edes.
Mutta pysyvyydessäkin on puolensa. Tässähän viettää viisvuotisblogipäiviään syksyn mittaan yksi jos toinenkin tuttu.
Sitä se on, sitä se on. Mutta hauskaahan se on vanhoja velmuiluja muistella, ja suunnitella niitä uusia. Tokko epäilen ettei kitkastunutta blogia enää kukaan lue, mene tiedä sitten! Ehkä, ehkä ei - vaan enhän minä sitä koskaan sen takia kirjoitellutkaan että sitä luettaisiin. Itsekseni höpötän, isältä opittu juttu nääs. Ehkä jopa perintö.
Kyllä minä ne sun päivitykset aina yritän huomioida...
Blogit ovat itsekseenpuhumisen jalostunut moderni muoto.
Lähetä kommentti