Kun kaikkea on liikaa, on kaikkea liian vähän. Ja elämä - jonnekin sinne väliin jäävä. Odottelin aikani ja harmaannuin. Mutta mikä ulkokuoressa pettää on kaikkialla muualla vielä nuorta. Olla kuin ei koskaan olisi, ja hitaasti jäädä niiden hajanaisiin muistikuviin enää joiden kanssa on joskus jakanut tilan. Kädet. Kasvot. Tänään on todempi kuin eilen, ja huominen on silti kaikkein suurinta unta. Mitään ei pyytämättä anneta. Mitään ei tekemättä saa. Kun muistaisi miksi on, ja kun kykenisi sen sanoiksi tekemään miksi toivoisi olevansa. Ja sen unohtaisi miksi on joskus kuvitellut että on, ja sen mitä on joskus tärkeänä pitänyt, ja sen kuinka monenlaisen odotuksen kohteeksi on joutunut eikä mihinkään vastannut. Jotta tietäisi miten maailma toimii olisi itsensä tunnettava täydellisesti tai kokonaan kyettävä unohtamaan. Että vanhenisi samaa tahtia kuin muut. Että jaksaisi unohtaa. Pitäisi uskaltaa kysyä oikeat kysymykset, sillä siten ja vain siten pääsee askelmalta seuraavalle. Kaikki ne ihmiset jotka tunnen, ja tämä ajatus jää kesken. Jokaisesta katoaa palasia, ja elämät muuttuvat ja ihmiset ja tilanteet, ja kaikkea katsoo kuin maisemaa. Miettien miten sellaiseen kuvaan enää itse mukaan mahtuisi.
3 kommenttia:
"Jokaisesta katoaa palasia, ja elämät muuttuvat ja ihmiset ja tilanteet, ja kaikkea katsoo kuin maisemaa. Miettien miten sellaiseen kuvaan enää itse mukaan mahtuisi."
kauhean kaunista ja yhdellä tavalla erittäin tosi kuva elämästä.
Olen onnistunut tavoittamaan jonkun lukijoistani! Hienoa!
kieltämättä. Erittäin koskettava, ja hetken vangitseva.
Lähetä kommentti