Full moon impressions

Kun olin vesseli, haaveilin eläväni 1970-luvun alussa, perustavani uraauurtavan progressiivisen rockbändin ja lähteväni sen hajottua soolouralle 80-luvun alkupuolella. Julkaisisin arvostettuja mutta suuren yleisön huomaamattomia prog/pop-levyjä tasaisin väliajoin, ja vuonna 2003 julkaistaisiin minun tuotannostani tuplakokoelma nimeltä Full moon impressions. Koska alkaa näyttää alati epätodennäköisemmältä että haaveeni toteutuu (en millään onnistu siirtymään 70-luvun alkuun ilman että ponnahtaisin aina parin päivän kuluttua takaisin), tyydyn käyttämään kyseisen kokoelman otsikon täällä Silmänkääntövankilassa. Ihan hyvä ympäristö tämäkin sille on.

Se palasi mieleeni eilen kun täysikuu kumotti (mikä muu muuten koskaan kumottaa kuin kuu? "löin nenäni ovenpieleen, siinäpä kumotti"...?) ja minun oli aivan totaalisen pakko lähteä ulos vaeltamaan toisessa kahdesta pitkästä nahkatakistani, siinä pidemmässä koska se on lämpimämpi. Vuosien kertyessä käyn yhä alttiimmaksi tuon taivaankappaleen vaikutukselle. Vaihteleehan vaikutus kuukausittain, mutta parhaimmillaan, kuten esimerkiksi eilen, se on kuin nousuhumala. Kevyt, hilpeä olo. Kiipeilin säkkipimeän hautausmaan muureilla, tasapainottelin maantien keskiviivalla kuin se olisi ollut köysi korkealla, ohittelin liikennemerkkejä oudolta puolelta. Pidin hauskaa kuun katsoessa.

Hauskanpitoa taitaa riittää viikonloppunakin (ellen tule kipeäksi; pelottavan uhkaava olo tällä hetkellä), koska ovat Turun kansainväliset kirjamessut, ja meillä kirjallisuudenopiskelijoillahan silloin ohjelmaa riittää. Käytän foorumiani hyväkseni ja mainostan: osallistu järjestämäämme "Kirjasta elokuvaksi" -seminaariin messuilla lauantaina kello 10.30! Mukana kirjailijoita ja mediahenkilö! Näytämme elokuvista katkelmia! Tarjolla näkemyksiä! Minä ainakin menen ("Näe Ugus!"), ja sen jälkeen kiertelen messuhallia tuntikaudet ympäriinsä etsien jotain kiintoisaa, kuten olen tehnyt jo niin monena aiempanakin vuonna. Ja illalla ainejärjestön bileet. Eivätkä mitkään ihan pienet. Monty Pythonin Viimeinen ehtoollinen -sketsiä lainatakseni luvassa on varsinainen "mother of a blow-out".

Eilen Benrope järjesti sellaisen yllätyksen että menin lukkoon enkä kyennyt kirjoittamaan koko päivänä. (valehtelen) Kansakunnan ykkösahdistuja mainitsi minut kehaisevaan sävyyn. Vuoroin vieraissa (jotenkin epämiellyttävä sanonta), hähää, keneltä muka kuvittelette minun varastaneen lakoniset loppukiteytykseni paitsi "b.":ltä.

Niin, keneltäpä.



"So you walk into this restaurant, strung out from the road
And you feel the eyes upon you, as you're shakin' off the cold
You pretend it doesn't bother you, but you just want to explode
Most times you can't hear them talk, other times you can
All the same old clichés?
Is that a woman is it man?
And you always seem outnumbered, you don't dare make a stand
Make your stand

Here I am
On the road again
There I am
Up on the stage
Here I go
Playin' star again
There I go
Turn the page"

(Metallica / Turn the page)

...joojoo, tiedän ettei alkuperäinen versio ole Metallican. Ei nyt tarvi silti alkaa päätä aukomaan.

Jo loppui, ei sattunut

Terkkis käveli suurinpiirtein Hämeenkadun ja Kerttulinkadun kulmassa, kun ensimmäinen keilapallo iskeytyi hänen niskaansa murtaen muutamia nikamia. Ylempää kuului käkätystä, pikkupoikia neljännen kerroksen ikkunassa. Nahkatakki oli vaimentanut iskua vähän, mutta silti Terkkis tunsi tajuntansa pimenevän pelkästä kivusta, hän ei ollut tajunnut kaatuneensa katuun kasvoilleen.

-Tietä, totesi Turakainen. Hän potkaisi makaavaa Terkkistä kylkeen koko viisikymmenkuusikesäisellä arvokkuudellaan ja kuoli kallonmurtumaan ennen seuraavaa askelta. Toinen keilapallo oli osunut tarkemmin. Turakaisen ruumis kaatui Terkkiksen päälle, tuntui kuin olisi satanut lihasäkkejä. Kadulla oli verta.

Terkkis painoi kämmenensä asfalttiin ja alkoi hitaasti kammeta itseään ylös. Turakainen kierähti päältä viereen. Terkkis sylki verta, pää ei kääntynyt. Nulikat perkele, hän ajatteli, pakokauhu ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Hän ei tuntenut jalkojaan.

(Silmänkääntövankilan oikeassa reunassa olevat kuvat vaihtelevat vain siksi, että jokaisen tekstin lukutapa muuttuu kuvasta riippuen)

Lisää käkätystä yläkerrasta. Muut kävelijät vaihtoivat kadun toiselle puolelle, Terkkiksen oikea olkapää rusahti sijoiltaan ja hän iski leukansa uudelleen katuun. Ylähammas puhkaisi huulen, mitä väliä sillä enää oli. Piti päästä jonnekin pois. Hän alkoi raahata itseään vasemmalla kädellä kohti ravintolan markiisia ja sen tarjoamaa nimellistä suojaa mahdollisia uusia keilapalloja vastaan.

Vielä yksi. Tuli kuin pommi, poksautti Terkkiksen vasemman jalan polvilumpion paloiksi. Terkkistä huolestutti, ettei hän sanottavasti tuntenut iskua. Jostain on jotain poikki, hän ajatteli.

Haulikon lataaminen kuului kauas, se ylitti liikenteen äänet. Laukaus oli ruoskan sivallus, se kimmahti Tuomiokirkon tornista, pelotti Aurajoen sorsaparvet lentoon. Haulit levisivät laajalle, osa upposi Turakaiseen, osa katuun, osa kulman takaa paikalle kävelleeseen Lehtoskaan. Hän huusi vasta kuoltuaan, osa hänen hampaistaan iskeytyi ohi ajaneen bussin ikkunoihin kuin sora. Terkkis ei kuullut laukausta. Hän oli keskittynyt ryömimään, ja oli yllätyksekseen onnistunut siinä. Ravintolan markiisi oli kuitenkin pelkkää kangasta; ei sen alla ollut suojassa. Kolmenkymmenenkahden tuuman televisio tuli läpi ja litisti Terkkiksen kallon katua vasten. Läheltä kuulostellut olisi saattanut sekunnin murto-osan ajan kuulla nitinää, jonka kalloluut painolle periksi antaessaan ilmoille päästivät.

Terkkis eli vielä hetken, vai elikö, ainakin vasen käsi kouristeli vasten katua kuin olisi halunnut jatkaa pakoon ryömimistä. Selässä oli edelleen reppu ja luentomuistiinpanot, taidehistorian peruskurssi. Jalkakäytävällä tuli hiljaista, autoliikenne jatkui muuttumatta.

-Jo loppui, ääni sanoi.
-Ei sattunut.

Käkätystä. Neljännen kerroksen ikkuna sulkeutui, pian naapuri hakkasi seinään, pojat pelasivat Playstationilla aina järjettömillä äänenvoimakkuuksilla.

Se ihan tosissaan kiusasi naapuria.

Elokuvia, valokuvia ja muistikuvia

Elokuvia. Katsoin eilisen aikana peräkkäin Kill Billin molemmat osat, ja vaikka niskani kuolikin (vietin koko nelituntisen huonossa asennossa), oli kokemus edelleen vaikuttava. Kill Bill tuntuu paranevan joka katselulla; onko se parasta koskaan näkemääni elokuvaa? Se saattaa hyvinkin olla. Kirjoituksiani pakkomielteisesti seuranneet lienevät tähän mennessä jo saaneet selville, että minulle ainoa oikeasti merkittävä ohjaaja on David Lynch. Tarantino on Kill Billillä päässyt kuitenkin jo vaarallisen lähelle minun top-listani kärkipäätä, ja yllättäen vielä täysin toisenlaisella teoksella kuin tuo ei-koskaan-tarpeeksi-ylistetty Missoulan mestari. (tuo kiertoilmaus viittasi Lynchiin) Näin nyt Billin ykköspuoliskon kolmannen kerran, ja on se perhana miten yhä vain kylmät väristykset hipsivät selkänikamiani pitkin tietyissä kohdissa, ja niitä kohtia on paljon. Miten kukaan voi yhdistää kuvan ja äänen näin taiten? Miten jokainen väri, valo ja liike on näin täydellisyyttä hipova? Miten näin yksinkertaisesta kostotarinasta on puserrettu irti näin paljon emootiota, näin kertakaikkisen loistavia henkilöhahmoja? Miten kukaan ohjaaja on onnistunut saamaan näyttelijöistä esiin tällaisia suorituksia? Miljoonat yksityiskohdat vain odottavat löytymistään tulevilla katselukerroilla, ja niitä tulee loppuelämäni aikana riittämään. Kiitos, Quentin Tarantino, että teit sen, mitä en olisi koskaan uskonut; palautit uskoni siihen, että joku muukin kuin Lynch kykenee tekemään 100% virheetöntä elokuvaa vielä nykymaailmassa.

Valokuvia. Halusin pestä tänään koneellisen pyykkiä, mikä sai minut astelemaan eilen iltapäivällä Yo-kylän pesulaan ajanvarauslistan ääreen. Mikä hampaitakiristävä pettymys nähdä, että ainoa vapaana oleva vuoro oli kahdeksalta aamulla. Ei auttanut, joskus ne pyykit on hoidettava, joten kello herätti varttia vaille kahdeksan kesken ilmeisen Kill Bill -vaikutteisen futuristisissa metallinhohtoisissa käytävissä edenneen miekanheilutusunen. Vitutti, kieltämättä, mutta kauan tunne ei jatkunut. Ulkona oli kaunista. Jopa siinä määrin, että survottuani vaatteet Washcator-merkkiseen tehokoneeseen palasin kotiin, nappasin pöydältä luotettavan Asahi Pentaxini (kamera) ja suuntasin kulkuni jokirantaan. Hallitsevat elementit olivat pilvenkaltainen valkoinen sumu, joka kohosi joesta ja sitä ympäröiviltä niityiltä, sekä matalalta kajastava auringonvalo, joka siivilöityi usvan ja sen keskeltä kohoavien puiden takaa teräväpiirteisinä säikeinä. Muistinko nähneeni mitään niin kaunista pitkään aikaan? En silloin, enkä välttämättä vieläkään, tosin Kokkolan vanha kaupunki pilvettömänä täysikuun valaisemana yönä elokuussa pääsee lähelle. Aamun toisenpaikan tunnelmaa korosti tietenkin hiljaisuus. Sunnuntaisin ei kello kahdeksalta ole vielä liikkeellä kuin poikkeushenkilöitä, ja heille minä rannan hiekkatietä puiden kaareutuvien oksien ja harakannaurun katveessa kävellessäni soin hymyn. Kaikki korostui; jo alkanut lehtivihreän katoaminen kauniinkeltaisiksi ja palavanpunaisiksi hiljalleen muuttuvista lehdistä, hämähäkinseittien helminauhankaltaiset kosteuspisarat, ja oma varjo heittymässä kymmenien metrien päähän joen yllä leijuvaan usvamassaan. Naakat kiertelivät Raunistulan siilon huipulla, se kohosi monumenttina kuin savusta, kaukaa kuului junan ääni ja se kaikui sumussa kuin maan alta. Fasaani kiekui saman puun alla, jonka luona hieman yli vuosi sitten kuuntelin rastasta, se astui esiin ja kirkkaina sen sulat vihmoivat välkettä haituvina leijuvien usvanrippeiden keskelle. Ei tarvinnut sulkea silmiään, ei tässä todellisuudessa ollut enää kuitenkaan, sitä vain kellui näköispatsaspuiden keskellä, usva nieli äänet ja valo vain vaivoin jaksoi murtautua sen otteesta, vesi kimalsi, kaikkialla parveili ajatuksia, ja minä kuvasin sen verran kuin filmiä vielä jäljellä oli.

Muistikuvia. Perjantaina järjestettiin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden tutustumisbileiden nimellä kulkeva sosiaalinen tapahtuma, jonka ideana on integroida ykkösvuotiset meihin vanhempiin. Eihän se tietenkään sanottavammin toiminut, tietty klikkiytyminen on jo pesiytynyt ainejärjestöömme ja vain aktiivisimmat oikeasti tuntuivat tutustuvan kehenkään jota eivät jo aiemmin tunteneet. Ei silti, minulla oli mukavaa, eikä edes tarvinnut lähteä kauas kotoa, kun melkein askeleen otti omalta kynnykseltä, oli perillä jo. Virosta palannut ekspatriaattimme tarjosi kotona leivottuja pizzakeksejä, ja jotta en olisi itse joutunut ostamaan mitään, kulutin niiden lisäksi ainejärjestöaktiivien paikalle tuottamaa perunasalaattia ja viiniä. Jälkimmäistä enemmän. Mutta mikä siinä on, että ne jotka aktiivisimmin kieltävät olevansa aggressiivisia, yleensä vaikuttavat vankimmin juuri sellaisilta? Elävänä mielessäni on vielä nytkin kuva Taotaon runnellusta ruumiista, joka edelleen tuntui olevan omistajalleen tärkeä. Hellyttävää!

Blog a little dream of me

Jostain selittämättömästä syystä eilen tuntui olevan kansallinen "Kehu Ugusta" -päivä, kun sekä Mea että Misu päättivät ryhtyä moiseen lopputulokseltaan ennalta-arvaamattomaan toimintaan. Menen ihan sanattomaksi, mikä on tietenkin vain tylsä sanonta, enkä tarkoita sitä kirjaimellisesti. En minä sentään sanoja kadota, mutta tunnen kuitenkin oloni kiusaantuneeksi, alan kompuroida tekstivirrassa kömpelösti ja tuuskahdan nenälleni paistatellen samanaikaisesti näinkin näkyvän huomion tuottamassa lämpimässä onnenhehkussa. Te olette molemmat suosionne ansainneet, ja minä tyydyn vain nöyrästi kumartamaan: kiitos kauniista sanoista, sekä myös kävijöiden virrasta; Sitemeterin mukaan eilisen aikana Silmänkääntövankilassa piipahti melko tarkkaan kuusinkertainen määrä väkeä normaalirutiiniin verrattuna. Ehkä he kaikki inhoavat nyt minua. (itsetunto-ongelmaisen alitajunnan lipsahdus)

Koko viikon ajan on mielessä risteillyt kaksi aihetta, joista kirjoittaa; unissani esiintyneet oudosti käyttäytyneet julkisuuden henkilöt tai se, miten ärsyttäviä ovat muuten täydelliset levyt, joissa on keskellä yksi hirveä piisi. Koska olen häkeltynyt, en kykene nyt suodattamaan kumpaakaan itsestäni ulos. Kumpi tekisi suuremman vaikutuksen mahdollisiin uusiin lukijoihini? Kumpaa vanhat lukijani odottavat minulta? Valintoja, valintoja! Onneksi minulla on näitä tilanteita varten varasuunnitelma: päämäärätön vaeltelu yliopistonmäellä. Aina toimii.

Rainman

Syyssateet alkoivat, ne sellaiset tavalliset, pari pykälää hentoisen kesätihkun yläpuolella olevat, mutteivät mitkään ryöpytykset kuitenkaan. Vesi valui tasaisena virtana taivaalta alas kun kävelin aamupäivällä yliopistolle, ja se kasteli kaiken vaivatta ja kohteitaan sen paremmin valikoimatta. Syksy on joskus kaunis, mutta ei missään nimessä aina, ja tänäänkin harmaus oli pääväri. Huomiotaherättävänä seikkana maa ei tuntunut olevan valmis imemään sadetta itseensä. Vesi kertyi valtaviksi lammikoiksi, lähes kaikki yliopiston nurmialueet näyttivät riisinviljelymailta, tosin kyseessä saattaa tietysti olla jokin biologian laitoksen vänkä projekti.

Nyt ei taas sada. Proseminaari on takanapäin, palasin kotiin syömään. Yksi seikka jaksaa aina vaivata: se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on varmasti Turun yliopiston pienimpiä oppiaineita, ja sen opiskelijoista vain pieni osa on, koska olen epäsosiaalinen räävis, minulle tuttuja, tapaa juuri niitä tuttuja aina kun vähänkin kotoa pois uskaltautuu. Käytämmekö me samoja reittejä tietämättämme? Hakeutuuko tietyn aineen opiskelijoiksi tietynlaisia reitti- ja aikatauluvalintoja kaupungilla kulkiessaan suosiva joukko? Tämä on polttava aihe, josta jonkun pitäisi julkaista tutkimus.



"From this far away
it kind of looks like rain"

(OSI / Standby (Looks like rain))

Kuin se jokin siinä leffassa

"Hauska" huomata, miten vannoutuneita kasvissyönnin vastustajia suurin osa yliopisto-opiskelijoista tuntuu olevan. Kävin Assarin ullakossa, tuossa mainiossa opiskelijaruokalassa, ensi kertaa kahteen vuoteen (ehdotus nousi esiin enkä malttanut olla siihen vastaamatta; miksi en olisikaan halunnut tavata ihmisiä tai saada täytettä murisevaan vatsaani?) ja Tylkkäristä lukemani raportti piti totta vie kutinsa: paikka oli täynnä. Jonossa oli kymmenittäin ihmisiä, alle kahdenkymmenen minuutin ei näyttänyt olevan pienintäkään mahdollisuutta saada pöperöä sisuksiinsa. Paitsi että. Assarilla on jonotuslinjoja kaksi; toinen liharuualle, toinen kasvis. Me satuimme kaikki neljä olemaan lihattomia (kulkeeko tämä ilmiö käsi kädessä kotimaisen kirjallisuuden opiskelun kanssa? tietenkin!), joten jouheva askeleemme johdatti meidät kohti kasvistiskiä. Ei ketään jonossa. Tarjottimet käteen ja menoksi, olimme varmaan syöneet ja vietimme lounastelun jälkeistä laatuaikaa jo siinä vaiheessa kun yhtaikaa kanssamme sisään astuneet possunpurijat vielä jonottivat. On se hyvä ettei anneta vakaumukselle periksi. Että niitä saatanan rehuja ei syödä vaikka maksettaisi.

Carmabalin kanssa käytiin tänään älykäs puhelinkeskustelu. Tai lähinnä C puhui älykkäitä, minä havainnoin, hämmästyneenä, tein yhdistelmiä, jaoimme ymmärryksiä. Ja sepä yksityiselämäni kriittisistä paljastuksista taas tältä kertaa.


"- - - -"

(Tangerine Dream / Movements of a visionary)

(instrumentaalihan tuo kappale on, mutta teki silti mieli siteerata sitä tähän kohtaan)

El Condor Pasa

Ugus kirjoittaa kotoaan. Kiinteä yhteys asuntooni on nyt kytketty, hyvästi ainainen jonotus Educariumilla, hyvästi ei-toimivat hiiret ja kovaan ääneen puhuvat vaihto-opiskelijat! Tervetuloa pysyvän nettiyhteyden kiehtova maailma. Jopa ahdistaakin.

Tai no ei. Tänään on sattunut muitakin kummia asioita, mutta eivät ne ketään kiinnosta. Merkillepantava huomiokin sentään löytyy, sillä Misu linkitti minut tänään aiheenaan minuus, todellisuus, nimimerkkien runous ja elämän eri puolien ainainen erkaneminen kohti kaaoksen jakaumaa! (no ei se totta puhuen ollut aiheena...) Asiaahan Misu tietysti puhui, ja kai se enimmäkseen totta onkin, että Ugus on pysynyt tietynlaisena mysteeripersoonana, oman olemukseni sivujuontena, joka, huomioitakoon tämä!, on ollut olemassa jo kauan ennen kuin Silmänkääntövankilan seinät pystytettiin. Jos tarkkoja ollaan, sai Ugus alkunsa 29.10.1998, ja enää on harvoja, jotka muistavat hänet tuolta illalta, mutta ne jotka muistavat, voi kuinka he muistavatkaan. Yksi heistä on luonnollisesti Carmabal, jonka tämänpäiväinen kirjoitus on täydellinen kuvaus luomisen nautinnosta. Sillä parhaimmillaan se on suunnaton nautinto, huonoimmillaankin jonkinmoinen. Ja tämä kuvaus oli täydellinen. Lukekaa se. ("Promotion for new blogs, inc.")

Palataan vielä tuohon Misun kirjoitukseen. Pakkohan se kai on tässä yhteydessä korostaa, että tuota hänen mainitsemaansa Silmänkääntövankilan artikkelia siis en kirjoittanut lainkaan minä, vaan exme. Tuona lauantaina me vierailimme toistemme osoitteissa, minkä harva tuntuu huomanneen. Voiko "itsensä osanen" enää paremmin olla! Blogiyhteisöllisyys on tänään taas nostanut karvaista päätään kauniisti. Olkaa kaikki aina läsnä!

Minä lähden nyt surffaamaan verkkoon.

Kesätoimittaja pulpahtaa pinnalle kuin korkki

Muistatteko minut? Oma häpeänne ellette, aiemmat sepustukseni löytyvät paitsi täältä, myös täältä, mutta koska olen työn raskaan raataja / orjuuttavan kapitalistin kaataja!, on todellinen työni jatkuvaa, raskasta ja näkymättömämpää kuin Elvis. Koska tänään on sunnuntai, on 70% kansanosasta enemmän tai vähemmän huonossa kunnossa fyysisesti ja aivan totaalisen paskana henkisesti. Paitsi kesätoimittaja, joka pyyteettä ja uhrautuvasti (ja ison tilin samalla tienaten) paiskii töitä myös tänä luojanluomana pyhäpäivänä. Itse asiassa kunninarvoituksellinen työnantajani otti eilen sitä luokkaa olevat lärvät etten olisi uskonut hänen kykenevän raahautumaan työpaikalleen tänään, mutta annas olla, hetken kun piipahtaa kahvihuoneen puolella, on se perkele noussut SilmänkääntöBuildingin lasiseinäiseen kattohuoneeseen, logannut itsensä kauniin naisäänen tervehdyssanoilla saateltuna sisään keskustietokoneeseen ja pistänyt sisään tekstiä, joka hävettäisi minuakin, ellen olisi vain töissä täällä. Ylpeys se pitää kirjoittajallakin olla, sitä minä olen palkanmaksajani kalloon koittanut metrin halolla takoa jo useamman kuukauden, mutta se ei opi, on kuin kovapäinen koira, ja niin joidenkin meistä on tehtävä likainen työ; tänään olisi tekstinpoistoa tiedossa, mutta ymmärrätte kai että raja se on minullakin, tänään se jopa täyttyi. Jätän teidän ihmeteltäväksenne tuon aamupäiväisen kirjoituksen ja tämän jälkeen minua ei enää kadehdi (aivan niin) moni (kuin ennen), tällaisen kanssa minä päivittäin olen tekemisissä ja vain taidolla syntyy tyylipuhdas kultamokka, sekä sen avustuksella ammattimaisesti toimitettu teksti nettiin. Oven alta livautettiin äsken disketti, jolle oli Works 2.0 -muodossa tallennettu lisää tuubaa. Päästetäänpä Ugus hetkeksi ääneen, minä soitan sillä välin pizzan:

"Musiikki, tuo käymättömistä korpimaista käydyin. Cd-soittimessani on enimmin viimeisten päivien aikana viihtynyt niinkin näppärä kiekko kuin Absoluuttisen Nollapisteen b-puolikokoelma Sortovuodet. Se valoi uskoa tähän yhtyeeseen, jonka luulin jo olevan menetetty, kun viimevuotinen albumi Seitsemäs sinetti jätti väljähtäneen maun. On se ihme, miten kuusi täysin briljanttia neroutta hipovaa mestariteosta aikaan saanut yhtye kykeneekin yhtäkkiä pamauttamaan markkinoille jotain niin väsähtänyttä kuin tuo seitsemäs, joka ei tietenkään ole huono levy, ei edes keskinkertainen - mutta mestariteoksesta ollaan kaukana ja pari kolme kappaletta olisin itse editoinut suoraan pois; eikö niillä ole ketään ylempää tahoa sanomassa kieltosanoja? Sortovuodet joka tapauksessa pelasti, se on täynnä juuri niiden aikojen Absoa, josta eniten pidän, ja kun viimevuotinen singlebonus Enää viikko bileisiin (silmukka kiristyy) on parempi kuin yksikään itse Seitsemännen sinetin kappale, alkaakin ounastella että vika on jätkien hämärtyneessä laaduntajussa, ei niinkään kyvyssä tehdä hyvää musiikkia. Ostin myös, köyhä opiskelija kun etenkin nyt olen, Nick Caven uutukaisen heti tuoreeltaan, ja peijakas sentään, tämäkin osoittautui nappiostokseksi, mikä varsinkin viimevuotisen hieman laihan Nocturaman jälkeen on helpotus sekin, mikä ihme vuodessa 2003 oli kun hyvät artistit tuntuivat julkaisevan vain välitöitä? Onneksi sentään..."

Ja stoppi tähän kohtaan. Tiedosto oli korruptoitunut ja loppu koostui lähinnä onomatopoeettisista nautaeläindialogeista, ei sillä etteikö niitä olisi ollut hauska lukea, mutta raja se on kaikellakin, ja minä olen suhtautunut kesätoimittajan työhöni tunti tunnilta eksponentiaalisesti kasvavalla ylpeydellä jo niin pitkään, että vain oikeus ja kohtuus tapahtuisi jos Ugus suosiolla myisi puulaakinsa osake-enemmistön minulle ja vaihtaisi alaa. Ja maisemaa. Ja tyyliä, saatanan tekoboheemi.

Laiva lähtee kohta, mutta sitä ennen "me" täällä Silmänkääntövankilan toimituksessa haluamme kiittää tämän blogin julkaisuun myönteisesti vaikuttaneita tahoja, kuten minua. Pitäkää pannu kuumana, ja kun se rappiolle ryytynyt keulakoriste taas alittaa itsensä uusilla luokattomilla tekstin irvikuvilla, saatan näyttää naamani ja verbaalisen persikkahipiäni, joka on tekstiä sulavimmillaan ja vailla botoxia. Lähtekäämme laulun laitumille, minä ainakin aion jahka olen kolkannut ja ryöstänyt tuon pikapuoliin ovelle kolkuttavan pizzalähetin. Kesätoimittaja imee punaista Mallua kuin, no, tiedättehän, ja avaa tv:n juuri nähdäkseen liskojen parittelusta kertovan luontodokumentin. Jos näette Ugusta jossain katuojassa ryömimässä käskekää pysyä siellä. Kun menee lujaa, miksi jättää leikkiä kesken?

Ryhävalaat eivät käytä ruutupaitoja

Tämän oppi Kerttulin yössä. Olo on melkein krapulainen, vaikka minulla ei koskaan pahimmankaan ylilyönnin jälkeen ole krapulaa. Ehkä ikä alkaa painaa, vahvinkaan elimistö ei jaksa ikuisuuksia taistella morningafter-oireita vastaan, eikä varsinkaan huonokuntoinen ja riutunut elimistö. Torjuakseni mahdollisen seinien niskaan kaatumisen poistuin asunnosta sateiseen mutta raikkaaseen syysilmaan, ja astelin kastematoja kierrellen tänne tietokoneluokkaan, jossa ahkerimmat väsäävät gradujaan, tai jotain ainakin, ilmeet vakavina. Me olemme eri heimoa. Vuorokauden vaihduttua astelimme kolmena mustana nahkatakkina Vanhaan porttiin, ja meidät saattoi havaita valomerkkiin asti siinä risteävien ikkunoiden kulmapöydässä. Kuka kukin oli? Miksi nähtiin niin paljon vaivaa, ja oliko tonttuja liikkeellä tavallista enemmän? Lähestyykö joulu? Palasin kotiin, lämmitin pizzan, avasin tv:n, heräsin kolme tuntia myöhemmin sohvalta, pizza oli syömättä pöydällä, tv auki. Muistan heittäytyneeni filosofiseksi vieraskirjassa; totesinhan muutama päivä sitten kirjojaan kauppanneelle intialaiselle munkille torilla: "Olen liian kosminen voidakseni sisäistää mitään yksittäistä näkemystä maailmasta." Silti kirjaa kaupattiin, en ostanut, olin muka köyhä opiskelija ja kävelin siltä seisomalta suoraan kauppaan ja ostin cd:n. Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella häntä, mutta toisaalta tunnun kuulevan omiani; luulin eilisiltana teemana olleen 80-luvun, mutta olin ainoa siten pukeutunut, onneksi repussa oli normaali vaatetus baarin varalta ja Anaheim mighty ducks -pusakkani vaihtui ensi tilassa. Mennessä satoi, yö oli lämmin, vitsit olivat epäkorrekteja jo ennen kymmentä. Osa porukasta lähti kutsuttuna piikille, tulivat takaisin samassa kunnossa, mutta mistä saisi humanisteja suosivan mesenaatin? Lähetä kolmikko baariin kun tarvitset rahaa! Olen pahoillani tästäkin taas, pakko on sanoa kun on pakottava sanoma, ja tätähän se koko ajan on kun on kirjallisuuden opiskelija.

"Ehei, ei tuo ole renttutyyliä, se on luuserityyliä."

Olen ottanut aimo askeleen eteenpäin akateemisessa elämässäni tänään, kun nimeni oli mukana piskuisessa 15 henkilön listassa yleisen kirjallisuustieteen ilmoitustaululla. Minut on valittu luovan kirjoittamisen aineopintojen opiskelijaksi; pääsykoe, tai lähinnä kai kirjoituskoe, sinne oli puolitoista viikkoa sitten, odotus on nyt päättynyt, enkä minä todella uskonut mahdollisuuksiini, sillä vaikka tiedänkin olevani loistava kirjoittaja, minä tiedän myös hajoavani pirstoiksi paineen alla eivätkä koetilanteet täten yleensä sovi minulle.

"Luovan kirjoittamisen" opiskelu yliopistossa saa monet varmasti nyrpistämään nenäänsä. Myönnän auliisti kuuluvani heihin. Ei luovaa kirjoittamista voi yliopistossa opettaa. Jos sitä on opetettava, se pitää tehdä jossain helevatan korvessa sijaitsevassa kansanopistossa, jonne lyödään vuodeksi kirjoittajalinjalle asumaan maailman uskomattomin joukko ihmisiä. (been there, believe me, it was something) Siellä teksti muuttuu todeksi, siellä sanat avautuvat kuin portit, siellä löytyy maailmoja pään sisästä, sieltä löytyy puolisoja. Moralisoinnit nyt kuitenkin sikseen, minä hamstraan näillä opinnoillani läjäpäin opintoviikkoja jotka olisivat muuten jääneet saavuttamatta, ja nyt vaikuttaa siltä, että saatan niukasti selvitä kandinpapereihin asti. Ugus vastaan akatemia -taistelu on nyt hetkellisesti tauolla ja minulla on taas melkein kivaa täällä. Varmaan ainakin siihen asti kun varsinaiset opinnot ensi viikolla alkavat.

(Ja ihan siltä varalta että joku luovan kirjoittamisen opettajista lukee tätä: En tarkoita mitään sanomaani, koskaan.)

Elämää valkokankaalla, eli "Kertomuksia yksityishenkilön hämärtyvästä todellisuudesta"

Eilen näin teatterin eturivipaikasta johtuen melkoisen suurikokoisena elokuvan Tahraton mieli. Se vei mukanaan, ja on nyt ihailemani (tai sanotaan suoraan: kadehtimani) käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin elokuvista paras näkemäni. Ei siinä ollut parasta kiinnostava tarina, eivät unen logiikalla tapahtuneet siirtymät, eivät edes monet varsin mielenkiintoiset ihmisen käyttäytymistä ja parisuhdetta ruotivat tilanteet. Aivan ehdottomasti parasta Tahrattomassa mielessä olivat sen henkilöhahmot. Mutta puhalsiko ne eläviksi Kaufman, olivatko syynä rooleissaan häkellyttävän hienon työn tehneet Jim Carrey ja Kate Winslet ja miksi en edes mainitse ohjaajan nimeä? (koska en muista sitä; eihän ohjaajalla ole Kaufmanin elokuvissa mitään merkitystä)

Hieman elokuvan puolivälin jälkeen tajusin miten paljon päähenkilöissä on minua ja Carmabalia ja meidän välisen suhteemme paitsi tapahtuneita, myös vielä toistaiseksi tapahtumattomia mutta melko varmasti meidät tuntien eteen tulevia tilanteita. Se oli hullua, aiheutti lievän epätoden tunteen, mutta mikäpä ei nykyisin. Me siellä valkokankaalla suurikokoisina olimme, ja aina kun ehdin hämmästyä sitä, miten tarkasti meidän elämäämme on jonkun täytynyt kurkistaa, tuli eteen kohtaus, joka oli vielä paljon edellistä tutumpi.

Jotain merkitystä on silläkin, että näin elokuvan noin vuorokausi sen jälkeen kun olimme käyneet puhelinkeskustelun, joka todennäköisesti ilmestyy poistettuna kohtauksena Tahrattoman mielen dvd-versiolle pikapuoliin. Taide ei enää heijastele elämää, ars & vita longa, ne ovat molemmat nyt yhtä ja samaa. Yhtäkkiä tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. Onko sanarivien vähyys merkkinä päänsisäisen sensorin epätoivoisesta yrityksestä jättää tämänkertainen päivitys kesken, vai olenko päätynyt sanakaivoni pohjalle? Hämärtää, silmissäkin.

Älkää kuitenkaan huolestuko.

Minä erotan edelleen sujuvasti toisistaan fiktan ja faktion.

Romanttinen komedia

Se on sitä, kun soittaa toiselle myöhään illalla vain koska tuntee päänsä sisäpuolella hiljaa liikuskelevien lasinsirpaleiden riipivän kalloluut hajalle. Ja toisaalta se on sitä, kun katsoo toisen astuvan ulos suihkusta pyyhe hiustensa ympärille kiedottuna ja kävelee tämän luokse, ottaa syleilyynsä ja suutelee.

Viime yönä kello viittä vaille neljä heräsin naapurista hirveään karjaisuun. Avasin silmät, kuulostelin hetken, näin vain huoneen pimeän katon ja tajusin minuutin maattuani että sydämeni hakkaa eksponentiaalisesti nopeutuvaa pulssia. Kohtaus! Kampesin itseni sängystä ylös, uuden tietokoneen verkkovirtayhteydestä viestivä vihreä valopiste näytti huoneessa oudolta, en ole vielä tottunut siihen; "ähhähää, et saa minulla auki vanhoja tekstitiedostojasi", se tuntui ilkkuvan. Leijuin olohuoneeseen. Huokoset puskivat hikeä, eivät jalat kylläkään lattiaa. Mielessäni joku huusi kuin pora. Sohva kaatui eteeni, kaukosäädin lensi käteeni, seuraavan tunnin ajan tuijotin puhuvapäätä, ja kanavasurffailu paljasti herätekarjaisun todennäköisen syyn, jääkiekkopelin, jonka pohjattomasta mitäänsanomattomuudesta sain nähdä viimeiset viisitoista minuuttia muutaman sekunnin pätkissä kun harrastin kanavamatkailua.

Viideltä olin paitsi rauhoittunut, myös hämmästyttävän hereillä. Romanttisen komedian lopputekstit alkoivat rullata silmieni editse kun palasin takaisin sänkyyn ja pakottauduin nukahtamaan. Aamuni koitti vasta lähellä puolta yhtätoista, tuntui kuin päivä olisi ollut jo takanapäin, sitä se on meillä aamuihmisillä. Se on tyypillinen harha. Kahden jälkeen iltapäivällä ei voi enää tehdä mitään. Päivä loppuu siihen.

Rauhallinen kahvihetki päättyi psykoosiin

Lukuja: kuluneen viikon aikana olen juonut noin kymmenenen cappuccinoa (lausutaan "hapukiinjo"), ja kuluneen kuukauden aikana olen viettänyt Turussa noin kaksi vuorokautta, mutta nyt palasin tänne tarkoituksena jäädä. Olen pelkästä ajatuksena niin järkyttynyt, etteivät käteni lakkaa tärisemästä, ja hermoni jättivät viulunkieliasteen taakseen jo kauan sitten. Huudan vastaantulijoille! Potkin seiniä!

Kahvihetkemme päättyi psykoosiin. Kun ajatuksissa velloo toistakymmentä huolta aiheuttavaa asiaa yhtä aikaa, niillä ei yhtäkkiä enää ole yhdelläkään merkitystä. Tuntuu siltä että voi antaa massan vyöryä ylitseen, ei enää muista mikä piti pitää mielessä ja miksi. Koska tämän lukijoissa saattaa olla tietotekniikkaihmisiä, jaan yhden ongelman kanssanne: miten Works 7.0:lla saa auki Works 2.0 -muotoisia tiedostoja? Ei vaikuta suurelta huolelta, mutta kun noita tiedostoja on satoja, kun ne sisältävät tuhansia ja taas tuhansia sivuja tekstejä, kun Works 7 kohtelee niitä kuin ruttoa edes yrittämättä avata... no jaa. Joskus tuntuu että minun elämäni on vain tiedonsiirtomerkkejä, nekin vanhentuneessa muodossa. Ongelma on kuitenkin polttava. Auttakaa.

Viikonloppuna keksin uuden suomenkielisen sanan internetille: UEMAMEMA. Se tulee internetin käyttöä tyhjentävästi kuvaavan lauseen sanojen alkukirjaimista, eikä sitä tarvitse alkaa käyttää ellei halua. Viikonlopun aikana myös minun kaksi harhaluuloani nyt Suomessa pelattavista jääkiekon MM-kisoista oikaistiin; sain nimittäin kuulla, että kyseessä eivät ole MM-kisat eikä niitä pelata Suomessa. Kaikkea sitä. Kiehtovaa tuo urheilu.

Minä olen edelleen hajoamaisillani vähintään seitsaalle. Vartin päästä alkaa japanintunti. Arvatkaa menenkö?

Viisi vitsausta, eli "Vuosien ajan ovat nämäkin patoumat kertyneet"

Järjestäytyneet uskonnot.

Poliittiset järjestelmät.

Länsimainen tiede.

Markkinatalous.

Armeijat.



...vain viisi asiaa, joista pitäisi päästä eroon ja maailma olisi heti paljon onnellisempi.

LOOGINEN JATKUMO KIERTEELLÄ

sitä voi hetkellisesti kuvitella olevansa joku toinen. kuten nyt Ugus. eilen ajattelin itseni solmuun autonavaimen kautta, ja noin kahdeksasosasekunnin ajan luulin todellakin olevani hän.

ymmärtäminen sai naurahtamaan.

on outoa, että ihmiset pelkäävät asioita jälkikäteen. kaikkea sitä, mitä olisi voinut tapahtua. miksi pelätä? edes etukäteen? olen kyllästynyt etsimään selitysmallia, annan asioiden virrata läpi.

ja kuitenkin erehdyn tuomitsemaan. tuomitsemaan miehen, joka jää keskelle suojatietä odottamaan autoja kohdalle; tuomitsemaan yhteen selkeään maailmanselitykseen pyrkiviä ihmisryhmiä. tuomitsemaan muita siitä, etteivät ymmärrä mitä yritän sanoa (ja suuttuvat siitä, ruojat!) ja tuomitsemaan itseäni, kosk'en vieläkään osaa suullisesti ilmaista sitä, mitä ajattelen (ja suututan sillä muut, ruoja!).

sanoja puuttuu, en voi sanoa: "kosk'en", sillä se ei toimi. mutta se sointuu paremmin kuin "koska en".

mutta mutta! uskon loputtomasti ihmisten kykyihin tehdä mitä tahansa (ja tuntea, sillä yliluonnollinen ei ole yli-, se vain on. oma kokemukseni on jatkuvasti liian normaalia selitettäväksi, en halua selittää sitä että kävelen itseäni vastaan tai sitä että jumalalla on huumorintajua... se on normaalia, ei se vaadi minulta yhtenäistä maailmankuvaa, minä luotan kaaokseen ja rakastankin sitä, todellakin, rakastan) ja uskon universumissa sijaitsevaan voimaan. kutsun sitä jumalaksi paremman sanan puutteessa. jumalaksi pienellä kirjaimella, pienet kirjaimet eivät tuomitse.

en siis ole Ugus, vaikka hetkellisesti samaan kirjainten muotoon sijoitunkin. kaikki viittaukset ovat hyviä viittauksia. exme tervehtää, pudottaa kynän lattialle, muovi kilahtaa kuin olisi metallia.

Aleksi muisti mainita

Keskustelua käydään nykyään jatkuvasti aiheesta "perinteisen kirjeen kuolema sähköisten medioitten aikakaudella", ja mikäs siinä, kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Kummasti kuitenkin tuntuvat monet unohtaneen sen, että sisältö on tärkein, ei ulkoinen olemus. Minä tulen yhtä onnelliseksi perinteisistä kirjeistä (ja on paskapuhetta ettei niitä enää kukaan kirjoita (kuten yleäksän lahjakkaat teinitoimittajat muistivat eilen kertoa), ainakin allekirjoittaneen postiluukku puolisäännöllisesti kolahtaa) kuin sähköpostistakin jos vain sisältö on kohdallaan. Sähköpostikin on kirje, jos se on ajatuksella tehty, jos se sisältää asioita joita oikeasti haluaa sanoa. Miksi se olisi huonompi vain siksi että paperia säästyy?

Asiaa löytyy ihmiseltä toiselle kummallisia reittejä. Minäkin kirjoitin eilen illalla saunan jälkeen pitkän sähköpostin jossa kertoilin kaikenlaista. Joskus tulee sanomisen tarve, ja kuten Aleksi tänä aamuna muisti mainita, on luottamus toiseen tärkeä asia ja se on paljon jos uskaltaa toisen harteille kasata omia mietteitään. Maaseudulla on rahkeita vaikka mihin. Täällä näkyvät kirkkaampina sekä tähdet että unet, molemmissa oli viime yönä jotain perin outoa.

Therme "Loipersdorf" das baut auf

Olen tilassa, elämässä tulee hetkiä. Autolla ajaessa pitää kuunnella jotain Iron Maidenin kaltaista, ei välttämättä bändiä itseään, eikä se kuitenkaan lohduta kun käy tietokoneliikkeessä ilmoittamassa: "ostan yhden sellaisen liittimen, jolla saa vanhan printterin toimimaan USB-portissa" ja saa kuulla ettei sellaista ole olemassa. Erkanevatko minun ja yhä hyvin toimivan Deskjetin polut 11 vuoden rinnakkaiselon jälkeen? Mustetta oli takilla aamulla, ja levyllä lyhin ja pisin kappale ovat aina peräkkäin, katso vaikka itse. Lapsuudenkotini seinällä on kuva, jossa syön autoa. Kissa katoaa aamuisin sanomalehdenhakumatkan aikana, mutta ei se osaakaan lukea. Kannoin eilen kolmannen kerroksen asunnosta alas yli 700 tietokonepeliä. Ne mahtuivat kerralla syliin. Tänään nukutti, ja vampyyriromaani ei etene. Minun opiskelumotivaationi puutteet näkyivät kun kirjallisuuden proseminaari jatkui ja ohjaaja kysyi miten työ on sitten kevään tutkimussuunnitelman jälkeen edennyt. "Ei mitenkään." Olin jopa unohtanut aiheeni. Minusta on liikkeellä liikaa alastonkuvia. Nupit kaakossa, mutta entä jos ajetaan kohti etelää? Tänään syön feta-pinjansiemen-herkkusieni -pastaa. Opiskelijan ruokavalioon saa poikkeamia vain jos joku lahjoittaa rahaa. Unessa minulle sanottiin etten pääse sinne sivuaineeseen, joka pääsykokeessa kävin. Nyt asiaa ei jaksa ajatella, alan koota palapelejä, ulkoinen diskettiasema mahtuisi taskuun. Laiskuus loi tämänkin päivityksen, sen toteen näyttämisen, miten vaikea on päivittäin valita aiheet, joista kirjoittaa. Tätä tämä on Uguksen pään sisällä. Ostoslistaestetiikkaa.


"Is it the roaring of thunder that scares you?"

(Iron Maiden / Lightning strikes twice)

Behind enemy lines

Hajimemashite.

Ensimmäinen japanintunti takana, ja tajusin juuri että olen liian vanha oppimaan uutta kieltä. Ei, komento sittenkin takaisin. Olen liian vanha opiskelemaan uutta kieltä; oppimiskyvyissäni tuskin on vian häivää, mutta tunnen itseni aasiksi lausuessani neljän vuorosanan mittaista vuoropuhelua ääneen yhä uudestaan ja uudestaan luentosalintäyden opiskelijajoukon kanssa. Syystä jota en ymmärrä pidetään japanin kurssi Turun Kauppakorkeakoulun tiloissa. Tunsin kuinka minua tuijotettiin astuessani sisään tuohon rakennukseen. Olin vihollisen maaperällä, humanisti taloustieteilijöiden joukossa. Eikös sieltä kauppiksesta tule niitä paljonmanattuja kapitalisteja? Nyt ei auta kuin järeät keinot! Pukeudun ensi tunnilla sandaaleihin! En aja partaa! Siitä saavat, globalisaattorit!

Liberate tuteme ex inferis!

Dozo yoroshiku!

Paremman maailman puolesta

Huomisiin pääsykokeisiin lukemiselta pitää päästä välillä pois, joten jalka johdatti minut jälleen tänne Educariumille (tosiasiassa Raidasin koko kämpän asuinkelvottomaksi - helvetin avokeittiöt!), jossa päivällä alkoi olla jo huolestuttavasti väkeä kesän autuaan autiuden jälkeen. Asiaakin on. Carmabal, tuo monilahjainen kultamuruni, pyysi linkittämään omaan blogiinsa, enkä minä suinkaan vähempää voi tehdä. Tuota näyttävää itseanalyysiä on tarkoitus ryydittää kuvalla, mutta kuva puuttuu, koska allekirjoittaineen piti se sinne hoitaa. Eikä allekirjoittanut pysty kaikkeen, paitsi ajan kanssa. Silmiksen (kutsumanimi varattu vain Uguksen omaan käyttöön) elinaikana tämä taitaa olla jo kolmas lähipiirin ihminen jonka inspiroin bloggaamiseen, tähän mukavaan harrastukseen. Ja se ensimmäinen perhana ampaisi Pinserin top-listalla kauas edelleni jo aikapäiviä sitten.

Iltapäivällä kävin ostamassa siitä Hämeenkadun kivasta levykaupasta Björkin uuden kehutun kiekon näppärään 17 euron hintaan. Liikkeessä piti roikkua hetki aiottua pidempäänkin, koska Beatlesin myöhäistuotanto tulvi kaiuttimista - Old brown shoe ja Across the universe ovat sellaisia kappaleita ettei niitä malttanut kesken jättää. Ja kun nyt musiikista aloin puhua, niin sanottakoon sekin, että Curen tuore levy on ensimmäinen milloinkaan kohtaamani albumi, joka jatkaa paranemistaan joka jumalan kerta kun sitä kuuntelee. Montako kertaa sen olen nyt ehtinyt kuukauden aikana soittaa? Kuusi, seitsemän? Aina se vaan paranee. Alkaa jo pelottaa millaisiin mittoihin ehtii.

Nälkä kasvaisi syödessä jos olisi ruokaa.

5.15

Selvisi että sellainenkin kellonaika on olemassa kuin vartin yli viisi. Kello herätti silloin kesken unen, jossa olin pieni, avuton ja eksynyt. Todellisuus ei tuntunut muuttavan tilannetta, sisäistin keittiön pöydän ääressä mauttoman voileivän ja omenan, oli matka ilmoittautumaan kielikurssille. Virallinen ilmoittautumisaika oli merkitty kello kahdeksaksi, mikä tarkoitti tietysti sitä että siellä oli syytä olla huomattavasti aiemmin.

Maailma ei tuntunut vielä olevan olemassa kuudelta aamulla. Naakat lensivät tuhansien yksilöiden parvena, yksi tyhjä kaupunkibussi ajoi vastaan, siinä suurimmat. Minä olin japanin kielen alkeiskurssin ilmoittautumisjonossa kuudentena, puolitoista tuntia odoteltuani opettaja saapui paikalle, ja jonoa oli jo sen verran että jos uskoi siihen mitä yliopisto virallisessa tiedotteessaan ilmoittaa ja saapui paikalle kello kahdeksan, ei voinut toivoakaan mukaan mahtumista. Se on vääryys.

Palasin eilen illalla Turkuun lähes kolmen viikon muuallaolon jälkeen, ja kylläpä ahdistus iski kuin vihamielinen leka kalloon kun astuin siihen asuntoon, jossa on liian monta neliötä yhdelle, liian paljon tavaroita entisestä elämästä, liian syksyistä vaikka on vielä kesä, eikö olekin? Velloin alhossa. Olon kruunasi se, että keittiön tyhjäksi jynssäämissäni kaapeissa vaelteli edelleen muutamia niitä mustia mönkijöitä, jotka Valintatalo minulle hyvyyttään lahjoitti. Aloin toluttamaan niitä perkeleitä, suuntasin tuskani niihin, tiputtelin myrkkylientä yksin kulkevien hyönteisten niskaan, näin niiden hitaan kuoleman eikä oloni merkittävästi helpottunut. Ehkä ne kaikki kuolivat, mutta todennäköisesti eivät. Tänään kaasutan ne Raidilla, eivät ne siitä selviä, tai jos selviävät niin aivan sama, olen itse muuttamassa sieltä pian pois ja ongelma jää seuraavalle asukkaalle.

Tervetuloa Turun ylioppilaskylään.

Patriarkangel

Ruoskimispaikka on hyvä nähtävyys. Kuinka hieno onkaan se tunne, jonka aistii metsässä paikalla, jossa ovat kymmenet useimmiten kai syyttömät ihmiset hitaasti kidutettuina kuolleet. Historia elävöityy kummasti kun saa tietää tapoja, joilla rangaistuslaitos on toiminut, ja jotta mielenkiinto maailman tapahtumia kohtaan säilyisi korkeana, on tv-uutisten syytä muistaa tasaisin väliajoin näyttää meille kuvia koulun juhlasaleista, joita koristaa sadoittain lapsenruumiita. Meikäläisessä äijäkulttuurissa tappaminen tekee yksilöstä arvokkaan, ja tahon A kuolema tahon B kourissa oikeuttaa tahon C tappamaan tahon B. Tahon D ei tarvitse lainkaan välittää siitä mitä tahojen A, B ja C välillä tapahtuu, kunhan heille vain riittää aivot turruttavaa viihdettä tahon E toimesta, ja viihteen lomaan ujutetuilla kuvilla taho D voi sitten valinnastaan riippuen joko naureskella, myötäillä tai paheksua tahon B pahuutta, tahon A kurjaa kohtaloa ja tahon C sankarillista väliintuloa. Uutinen ei ole uutinen ellei siinä näy verta. Ylimääräisiä uutislähetyksiä ei tv-kanavilla koskaan näe sellaisista aiheista kuin "syöpärokote keksitty", "kirjailijan teos koskettaa monia" tai "vapaaehtoistyö pelasti kylän", sen sijaan raa'at kuolemat kelpaavat kyllä. Jostain syystä ne katsotaan aiheellisiksi kertoa; ei sillä ole väliä ettei koulukaappauksilla kaukana idässä ole metrinkään vaikutusta meidän pehmokyllästettyyn elämäämme täällä lähellä lännessä.

Kemiallinen karteesio

Otetaanpa yksi kappale nettiin kirjoitettuja joidenkin "verkkopäiväkirjaksi" kutsumia sivustoja, annetaanpa sille vetävä nimi. Kirjoitetaanpa sinne sopivaksi katsottu aika, kuitenkin vähintään puoli vuotta, ollaanpa suoritukseen tyytyväisiä. Saadaanpa vihaista sähköpostia. Tästä lähtee käyntiin ketjureaktio, jota voimme hyvällä syyllä kutsua kemialliseksi karteesioksi. Se repii meidät irti itseluomastamme todellisuudesta ja kiinnittää väkivalloin toiseen. Henki ja liha eivät paljoa paina tässä yhtälössä, jossa kummallakaan ei ole merkitystä; meidän nykyisyytemme kehä on digitaalinen. Ykkösnollaunia me näemme.

Virtuaalisuuteen suhtaudutaan usein kielteisesti, ja minä aivan etunenässä myönnän olleeni tämän koulukunnan jääräpäisiä kannattajia. Saattaa olla että joudun ruuvaamaan asenteitani pykälän verran suotuisampaan suuntaan, koska olen eilen tullut uudennihkeän tietokoneen omistajaksi, sellaisen jossa on CD-asema (oho!), verkkoyhteydet (blimey!), USB-portti (what the...?), 15-tuumainen näyttö (jeesus!) ja kaikkee muuta jännää. Korppusasema tosin puuttui, ja se piti ulkoisena hankkia. Minusta on järkyttävää ettei se enää kuulu koneen vakiovarustuksiin. Miten on mahdollista käyttää tietokonetta ilman diskettejä? Jo on kumma. Kuin autosta puuttuisi ovet. Uusi tietotekninen Ugus on kuitenkin nyt käynnistetty, ja hän kohoaa potenssiin kolme syksyn mittaan, kun tämä nykyinen kannettavani (ette kai kuvittele että enää koskaan koskisin sormenpäällänikään pöytäkoneeseen?) mahdollistaa myös kiinteän yhteyden hankkimisen kotiin. Tuleeko minusta kuolaava nettifriikki? Alanko kuunnella ämpeekolmosia? (mitä ikinä ovatkaan) Katoanko ircin "LOL! =P LOTR KIX" -keskusteluun?

Tosi todennäköistä joo.

Merkityksellisintä tällä hetkellä on kuitenkin se, että olen maalla. Kaukana kaikesta, myös niistä asioista joista ei välttämättä ole mitään järkeä olla. Juuri tämän yritin tuoda esiin kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa. Liha on henkeä heikompi.

Vaino

Käteen oli ilmestynyt kumma jälki. Se oli terävärajainen ja musta kuin tatuointi, eteni vasemmasta kyynärpäästä sekä ylös että alas verisuonta pitkin, leveni ylöspäin tyylikkään viuhkamaiseksi kuvioksi. Sitä oli ensin, kun se oli ollut vasta pieni, luullut tahraksi, mutta koska se ei kovallakaan pesulla lähtenyt pois, päätteli että se oli mustelma. Aamulla se oli sitten levinnyt koko mittaansa. Verisuonet sen alla tuntuivat karheilta. Musta se oli kuin piki, ja tuntui katseen alta juoksevan aina pois. Hiljalleen se myös eteni, sen näki kun kiinnitti katseen syntymämerkkiin. Jälki lähestyi sitä.

Tähtitaivaan alla tulee ajatelleeksi kaikenlaista. Kolmen vanhan puurakennuksen muodostamalla tiiviillä sisäpihalla on tupakoidessa aikaa mittailla todellisuuden rajoja. Syyskesän taivas on loputon, mutta tähtien välille voi vetää viivoja, jotka muodostavat suuren, kylmän silmän. Sen katse heijastuu itsen kautta ikkunaan ja sisälle. Savusta kasvaa peili, mustasta kissasta näkyvät vain silmät. Naapuritalo on aina pimeänä, ja vintilläkin on suuret ikkunat, mutta sinne ei pääse. Tuntuu kuin joka kulman takaa joku seuraisi, kun yöaikaan korttelin ympäri kävelee. Matalien talojen mailla.

Sitä ei välttämättä
lujahermoisinkaan
kestä.




"These chicks don't even know the name of my band...
But they're all on me like they wanna hold hands"

(D12 / My band)

Lapsista kasvoi kukkia

He olivat aiemmin kesällä saaneet tietokoneen kautta yhteyden tahoihin, jotka ilmoittivat olevansa edesmenneiden tietoisuuksia, edelleen kiertelemässä meidän ulottuvuuttamme jossain sen rajamailla. Jennin kannettava Compaq tuntui olevan alttein näille kontakteille; useammin kuin kerran se käynnistyi itsekseen ja sanat tulvivat ruudulle heidän kaikkien katsellessa niitä pimeässä huoneessa liian jännittyneinä uskaltaakseen hengittää.

"EDWARD MALACHIAS ADLERCREUTZ" oli yleisin kontakti. Hänen nimensä ilmestyi ruudulle ensi kerran kesäkuun puolivälissä, ja heinäkuuhun mennessä he olivat saaneet tietää paitsi hänen elinvuotensa (1814-1859), myös hänen ammattinsa, hänen vaimonsa ja lastensa nimet ja hänen elämänfilosofiansa, mutta eivät hänen asuinpaikkaansa. "SILLÄ EI MERKITYSTÄ", Edward ilmoitti kun he sitä toistuvasti kysyivät.

Elokuun alussa Jarin tietokoneelle ilmestyi 99 ilmeisesti digikameralla otettua kuvaa mahonkisella kirjoituspöydällä makaavasta vauvasta. Kuvien päivämäärä oli 00.00.9999, eikä kukaan heistä tunnistanut sen paremmin kuvien esittämää lasta, kuin niissä vain osittain näkyvää huonettakaan. Kuvat eivät juuri eronneet toisistaan. Vain noin kymmenen oli otettu tarpeeksi kaukaa, jotta niistä kykeni erottamaan muutakin kuin pöydän, jolla lapsi makasi, ja näissä kuvissa näkyvä huone tuntui häiritsevältä. Se oli 1800-luvun maatalon tyyliin sisustettu, nähtävästi vailla nykyajan mukavuuksia kuten sähköä. Kuitenkin kuvassa vain osittain näkyvästä ikkunasta pilkisti kummallisen metallisesti kiiltävä rakennus, ja sen takana hämärästi erottuvan metsänreunan takaa kohosi epätodellisen muotoinen torni, jonka Tuomo löysi kuvasta vasta suurennettuaan sen tietokoneella nelinkertaiseksi. Samana iltana Edward tyytyi vain toistelemaan sanoja "ADLERCREUTZIN TALO".

Seuraavat kuvat ilmestyivät Jennin koneelle. Ne tulivat kuuden päivän kuluttua, niitä oli jälleen 99, ja edelleen ne oli päivätty 00.00.9999. Kuvat esittivät yhä vauvaa, ne oli ilmeisesti otettu samassa paikassa, mutta itse vauva voi nyt huonommin. Sen iho oli ensimmäisissä kuvissa kalpea, mutta muuttui kuvien edetessä harmaammaksi, kunnes siihen alkoi viidennenkymmenennen kuvan jälkeen ilmestyä vihreitä läiskiä, kuin hometta. Vauvan kasvot muuttuivat ilmeettömiksi, viimeisissä kuvissa lapsi oli laihtunut, kuihtunut rangaksi entisestään, vihreä home oli peittänyt sen kokonaan, se oli kasvanut edelleen moitteettomana kiiltävään kirjoituspöytään kiinni.

Jenni poisti kuvat tietokoneeltaan muiden vastustuksesta huolimatta. "MINULLA ON TÄÄLLÄ HYVIN KYLMÄ", ilmestyi Tuomon tietokoneen ruudulle seuraavana päivänä, ja sitten Edward Malachias Adlercreutz oli mennyt. Jenni vetäytyi muista loppukesän aikana. Hän myi tietokoneensa ja tuntui kokonaan katoavan, vaikka asuikin edelleen saman kylänraitin varrella. Tuomo muutti pois, eikä pitänyt enää yhteyttä muihin. Vain Jari ja Johanna jäivät jäljelle, he selasivat ensimmäisiä 99:ää kuvaa etsien niistä vihjeitä siitä, mitä heille haluttiin kertoa. Kontaktit loppuivat. Lokakuun alussa eräänä yönä Johannan koneelle ilmestyi teksti "EDW MAL ADL 1849 1849", ja sitten se oli ohi, ja lopun elämänsä ajan jokainen heistä muisti viimeisen kuvan joka lapsesta oli heidän luokseen lähetetty, sen jossa tämän kuolleesta vasemmasta silmästä pystyi erottamaan selvästi nupullaan olevan kukkasen.

Slipin in my car

Demonologian alkeiskurssilla aikanaan tähdennettiin sitä, että elämän pienet vastoinkäymiset eivät välttämättä aina ole henkilöön toisen taholta kohdistettuja kirouksia, vaan ne saattavat olla osa sitä jokapäiväistä kudelmaa, josta olemisemme muodostuu. Jos olisin vaivautunut fyysisesti paikalle kyseisen kurssin tunneille, saattaisin olla nyt asian suhteen viisaampi. Minä kuitenkin suoritin sen laiskuuttani kirjekurssina, ja tietoni ovat täten rajalliset. Vain tenttipäivänä raahauduin paikalle, istuin veren tahrimaan pulpettiin ja vastasin lennokkaasti kaarrellen niihin neljään kysymykseen, joita kurssilaisilta oli katsottu aiheelliseksi kysyä. Ei demonologia koskaan ollut vahvin aineeni, mutta tulokseni oli keskitasoa, ja "muista, että vain rakkaus on kuolemaa vahvempi voima" oli ilmestynyt todistukseni alareunaan opettajan koukeroisella käsialalla raapustettuna kun valmistumispäivän iltana palasin kotiin. Se lause tulee ja menee tuolta nyt jo kellastuneelta paperilta edelleen omaan tahtiinsa, mutta opetus pysyy mielessäni. Jopa silloin kun sataa.

Paikallisen videovuokraamon tuhdin tarjouksen innoittamana (kahdeksan elokuvaa / neljä vuorokautta / kuusi euroa) olen viettänyt kuluneen vuorokauden vapaa-ajastani sivuaineen pääsykokeeseen lukemisen sijasta lähinnä leffoja katsellen. Ensimmäinen Harry Potter, Moulin Rouge ja My little eye ovat jo takanapäin, edessä vielä About Schmidt, X-Men 2, Batman, Dark water ja toinen Potter. Aivomyrskyiltä on helppo suojautua visuaalisen tarjonnan kattorakenteiden alle, ja ajattelukykyään voi yrittää lamaannuttaa vaikkapa kieltämällä itseään käsittelemästä vaikeita asioita. Kirjoittavan ihmisen ongelma on usein se, luonnostellako tekstiään etukäteen ja antautua kaavamaisen kirjoittamisen vangiksi, vai improvisoidako kaiken ja kirjoittaa juonensa, henkilönsä ja aikajatkumonsa peruuttamattomaan pattitilanteeseen. Samat ongelmat heijastuvat työn alla olevista teksteistä usein myös tosielämään, ja estävät kirjoittavaa ihmistä tekemästä konkreettisia havaintoja tyyliin "tämä päivitys on kirjoitettu kotioloissa Kokkolan vanhassa kaupungissa, mutta heitetty verkkoon kaupunginkirjaston asiakaspäätteeltä". Jos nyt koskaan pääsen sinne asti, sillä askeleeni on tänään sattuvista syistä huolimatta laiska, ja kaupunki houkuttelee minua moninaisilla viivemahdollisuuksillaan, jotka kutsuvat kadulla kävijää puoleensa eri tavoin. Jopa silloin kun sataa.


(Omistettu Carmabalille. "More than life itself.")

Eläinkontakteja

Mitä minusta kertoo se, että kun herään toisena perättäisenä päivänä täsmälleen samaan kellonaikaan (noin kakskyt yli seitsemän) linnun paukahtaessa voimalla vasten makuuhuoneen ikkunaa, on ensimmäinen unesta vasta osittain selvennyt ajatukseni, että tästä pitää kirjoittaa Silmänkääntövankilaan? Näin minä nykyään jo maailman näen. Mutta outoa se kyllä oli. Kertaakaan aiemmin siinä asunnossa asumieni vuosien aikana ei ole lintu paukahtanut ikkunaan. Ja nyt kahtena päivänä peräkkäin, vielä samaan kellonaikaan. Miksi juuri siihen ikkunaan? Se on pitkä talo ja ikkunoita on huimat rivit; paukkuiko kaikkia vasten lintuja näinä aamuina? Mutta eivät nämä kaksi vielä riittäneet. Tuskin oli puoli tuntia kulunut kun ikkunaan osui äänestä päätellen norsu - tosin linnuksi tämäkin paljastui uuden, jo kolmannen, höyhentupon jäätyä ikkunaan kosketuksesta muistoksi. Joka kerta on höyheniä jäänyt enemmän; jokainen isku on ollut edellistä voimallisempi. Yrittääkö ne sisään sieltä? Pitäisikö alkaa pelätä? Ei kai, ainakin toinen tämänaamuisista törmäilijöistä istuskeli hiukan poissaolevan ja varsin vaarattoman näköisenä parvekkeella, kun kävin kurkistamassa oliko nurmikolle ilmestynyt lintuvainaita. Räkätti se oli, iso ja pökerryksissä. Katseli minua tarkasti jonkin aikaa, ja lensi sitten aika hyvinvoivan näköisesti puuhun. Huojensi se vähän.

Toinen eläinkontakti tapahtui noin minuutti sen jälkeen kun palasin parvekkeelta sisälle. Otin kaapista ruisleivän, läiskäsin sen leikkuulaudalle ja katseeni kiinnittyi pieneen mustaan itikkaan, joka liikuskeli leivän lähellä. Ellen olisi pari päivää aiemmin huitaissut samanlaista leikkuulaudalta pois, olisin suhtautunut tähän olankohautuksella, tai ehkä en. Joka tapauksessa nyt se kiinnitti huomioni olemalla toinen samanlainen samanlaisessa paikassa, ja koska sattumia ei ole, minä avasin leipäkaapin uudelleen, nostin siellä olevan pienen olkisen leipäkorin ja - koko kaapin pohja vilisi niitä samoja otuksia. Tajusin aamiaisen viivästyvän. Hapankorput ja näkkileivät olivat kyseisten hyönteisten peitossa. Nostin katseeni yhtä hyllyä ylemmäs; kyllä vain. Avonaisessa makaronipussissa liikuskeli muutama, sen ympärillä huomattavasti useampia. Vasta seuraava hylly paljasti syyllisen, joka oli levittäytynyt puurohiutaleisiin, soijarouheeseen ja jauhoihin. Ja kaikkeen. Mutta siis ennen kaikkea niitä kuhisi (huomatkaa sanavalintani; leipähyllyllä niitä vielä vilisi, mutta nyt niitä ihan rehellisesti jo kuhisee) riisipussissa. Mielenkiintoisen tästä havainnosta teki se, että riisipussi oli avaamaton. Tiivis muovipussi oli lähes yhtä täynnä näitä ötököitä kuin riisiä, siellä täällä pussissa oli pieniä neulanpiston näköisiä reikiä, mistä ne olivat ryömineet ulos ja lähteneet valloittamaan ruokakaappini käymättömiä korpimaita. Riisi oli merkkiä X-tra, Valintatalosta vain jokunen viikko sitten ostettu. Parasta ennen -päiväykseen oli aikaa vielä pitkälti toista vuotta, mutta enpä sitten ajatellut jäädä odottamaan, siitäkään huolimatta, että pussissa luki "laadunvalvonta: Nordic Foods". Jos kerran kyseinen tuote oli laadunvalvonnan käynyt läpi, niin eipä kai minulla kuluttajana mitään valittamisen aihetta olisi pitänyt olla, siitäkään huolimatta että tämä X-tra -tuote oli päättänyt levitä (mukavan omatoimisesti vielä, kun ei pussia ollut tarvinnut edes avata) kaikkiin muihinkin kuivaruokiini. Jotka piti kaikki heittää pois viimeistä purkkia myöten, ja siellä oli paljon hyvää, käyttökelpoista ja kallista tavaraa. Olen ennen naureskellut väitteille siitä, että halpasarjojen tuotteet olisivat jotenkin huonompia kuin ne wanhat hyvät perinteiset. En naura enää. Lupaan pyhästi, että tuo riisipussi jäi viimeiseksi koskaan ostamakseni X-tra -tuotteeksi.

Nyt jätän kuitenkin itikoita, ruumiinvammoja, sadetta ja ahdistusta tulvivan Turun taakseni taas piiitkäksi aikaa, nousen junaan ja lähden, niin, mihinkäs muualle minä kuin Kokkolaan. Siellä mun kultani jo mua odottaa.

Phone me up, you're dead anyway

Kuluneen vuorokauden aikana olen soittanut kolmeen eri paikkaan, jossa automaatit ja jonotustoiminnot ovat arkipäivää. Näistä kokemuksistani voisin kirjoittaa kirjan, jota myytäisiin juoksuhaudantiemäisesti, jonka elokuvaoikeudet Markus Selin ostaisi, josta tehtäisiin irrallisilla seksikohtauksilla varustettu elokuva jota kriitikot haukkuisivat, jonka otsikolla varustettu soundtrack-levy tulisi pian kauppoihin (Killer olisi tehnyt siihen radiohitin) vailla mitään yhteyttä itse kirjaan.

En kirjoita teosta. Sen sijaan kirjoitan hauskan pienen pakinankaltaisen tänne verkkoon. Ensimmäinen kohteeni oli Saunalahti. Espoon alueella sattuneen massiivisen sähkökatkon vuoksi linjat olivat tukossa, mutta ei se mitään, pelailin odotellessani Tetristä, ja keskityin kuuntelemaan tasaisin välein toistuvaa nauhoitusta, jonka lukijaksi lieni pakotettu kaikkeen siis niinku vitun kyllästyny murrosikäinen tyttö, joka jauhoi purkkaa ja haistatti kaikelle paskan. Häneltä se ainakin kuulosti; mielenkiintoista oli myös suomenkielisten ja erikielisten toisistaan poikkeava kohtelu. Kun minulle jonotustiedotteessa todettiin tylysti "odota hetki", saivat englanninkieliset kuullakseen "we will answer your call as soon as possible". Tai saattoi tämä tietysti tarkoittaa sitäkin, että ulkomaanelävät ovat etusijalla palveluissa, mutta mistä hitosta ne tietävät minkä kielinen ihminen soittaa? Ihmeitä täynnä tämä maailma.

YTHS oli vuorossa sittemmin. Puhelin soi ensin monta kertaa normaalisti, sitten mieleeni tuli Simpsonien jakso Kamp Krusty. (ne jotka muistavat, ymmärtävät) Heleä ja reipas naisääni kertoi yhtäkkiä kaikkien linjojen olevan käytössä, mutta jatkoi sitten: "Olette jonossa sijalla [/slash!] [ääni vaihtuu huomattavasti matalammaksi kolkoksi naisääneksi] yksi. [/slash!] [alkuperäinen reipas puhuja palaa] Olkaa hyvä ja odottakaa!" Olipa absurdia. Puhelin soi jälleen kerran ja siihen vastattiin. Miksi tämä tyylikkäästi editoitu tiedotus oli katsottu aiheelliseksi minun kuultavakseni saattaa, kun puhelimen olisi vain voinut antaa rauhassa soida, sitä en tiedä. Toisaalta eipä haluamani asianikaan hoitunut alkuunkaan, joten se siitä.

Kolmantena ja viimeisenä kohteenani Auria, entinen Turun puhelin. Jätän kaikki urea-vitsit väliin (saatan toki olla myös ainoa, joka sellaisia mielleyhtymiä Aurian nimestä saa) ja siirryn suoraan puhelinpalvelun teräväkatseiseen analyysiin. Ensimmäiseksi huomio tietenkin kiinnittyi puhujan ääneen. Aurialla on ollut varaa palkata joku tv-mainoksiakin takuulla elämänsä varrella tehnyt lihaksikkaalta, sporttiselta, purjehduskampauksiselta ja hohtavahymyiseltä kuulostava mies, joka innosta puhkuen antoi minun ensin valita muutamista mahdollisista asioimisaiheista haluamani. Painoin kakkosta. Puhelin soi hetken, sitten äskeinen mies palasi linjoille ilmoittaen: "olemme kaikki varattuja". Tylyä kuittailua mielestäni, mutta toisaalta informatiivista; hänen äänensä kyllä tihkui sellaista unelmakarpaasihormonia, että ehkä turhien toiveiden välttämiseksi tämä tiedotus ei-sinkkuudesta oli paikallaan. Kun haaveeni näin oli iäksi romutettu, mies jatkoi kertomalla, että Aurian palveluihin voi tutustua myös internetissä, tai halutessani voisin jatkaa jonottamista. Puhekielellä tämä tarkoittaa suurinpiirtein painupa poju helvettiin sieltä linjojamme tukkimasta. Mutta sinnikkäästi minä odotin. Ja oli se palvelu lopulta ihan asiallista ja toimivaa.

X (eli "Confessions of a human lab rat")

Tänään on tullut kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä kun päätin aloittaa koeluontoisen tupakanpolton, ja on koittanut hetki arvioida tämän eksperimentin tuloksia. Kahden kuukauden kuluessa olen polttanut kolme askia, joista yksi oli vahingossa maksikokoinen, kun painoin marketin kassalla väärää painiketta sellaisesta jännästä masiinasta. En kehdannut peruuttaa ostostani, mutta toisaalta tulipa sekin kokeiltua. Nyt on menossa neljäs, sinisen Chesterfieldin jälkeen siirryin vihreään Belmontiin, ja tulen näin kuluttaneeksi 15 euroa rahaa tämän kesän aikana näihin hitaan syanidikapselin lailla vaikuttaviin silti kaikkialla myytäviin tuotteisiin. Mukana on hyviä muistoja, kuten Seilin saarella korkealla rantakalliolla juhannusyönä suoritettu ankara ketjusavutus, jonka aikana puhuttiin asioita halki. Meri oli avarampi kuin taivas. Lähes jokailtainen parvekesavu oli mukava päätös päivälle vielä niihin aikoihin kun Big brother pyöri Subbarilla, nyt siitä on kadonnut terävin potku; ei tahdo aina jaksaa vaivautua. Baarissa polttaminen oli jännittävää; oikein sisätiloissa pääsi. Siinä tupakanpolton imagokysymykset nousivat äärimmäisen vahvoina esille. Oli otettava reteä maailmankansalaisen asento ja savun keskeltä tuimin ilmein tuijotettava.

En ole toistaiseksi saanut sanottavia fyysisiä oireita, toisaalta en näin hitaalla tahdilla niitä ole odottanutkaan. Kiinnostavana sivuseikkana on mainittava, että kaikki askit ovat tyhjenneet jossain muualla kuin Turussa - siis Nauvossa, Kokkolassa ja Porissa. Missä seuraava?

Kun ensi kerran ostin tupakkaa kesäkuun puolivälissä, tunsin oloni kovaksi jätkäksi, koska kovat jätkät ostavat tupakkaa. Tämä virhearvioni on sittemmin osoittautunut endorfiinitasapainon häiriöksi, mutta ei se mitään. Oli se silti mukavampaa kuin kondomien ostaminen, joka on kiusallista, muistan ikuisesti sen tavaramäärän jonka lastasin maalaiskunnan Ruokavarastossa ostoskoriin minuuttia ennen sulkemisaikaa vain voidakseni vaivihkaa heittää kuormaan myös paketillisen kumeja. Ja tietenkin kassalla suurinpiirtein ikäiseni tyttö, joka katsoi minua pitkään ja arvioiden. Mutta tästähän minut ei nyt tietenkään pitänyt kertoa.

Sananen myös toisesta projektistani. Siitä on pikapuoliin neljä vuotta kun lakkasin syömästä eläimiä, mutta mielenkiinto kohotti päätään tämän rujon ruumiini sisällä, ja kun eilen olin juhlan kunniaksi korkannut siiderin, päätin korkata myös kaapin perälle ilmestyneen tonnikalapurkin. Sekoitin sitä keitetyn makaronin sekaan sellaisen kevyen haarukallisen verran ja söin. Maistui juuri siltä kuin muistinkin tonnikalan maistuvan, mutta samalla myös aivan hirveältä. Raskas kuvotus levisi ympäri kehoani. Pelkäsin oksentavani. Kävin pitkäkseni sohvalle, tupakkaakaan ei tehnyt mieli. Tunsin pilanneeni hyvän humalan, joka tosin ei ollut sanottavissa määrin humala. En oksentanut, vaikka vielä aamullakin etoi. Miksi minä söisin kaloja, eivät nekään syö minua.

Raportoin taas kun olen keksinyt uusia tapoja rääkätä itseäni muita viihdyttävästi.


"Welcome to the world of random noise
where you simply haven't got a choice..."

(Rick Wright / Night of a thousand furry toys)

Pyy

Se lähti pyrähtäen. Oli jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, ettei kerta kaikkiaan enää ollut tilaa, ja siitä seurasi ajatus jättää hoidettavat asiat muille. Se oli tullut tietoiseksi muista ympärillään, ja tajunnut miten jokaisen sana vaikutti jonkun toisen sanaan jos ei suoraan niin mutkan kautta. Oli tuntunut hiljaista kytemistä pinnan alla, lämpöä. Jokainen toi ajatuksiaan julki, päivittäin, otsikoi nasevasti, jätti toisten arvioitavaksi. Niin oli ollut jo pitkään. Se oli loputtoman kiinnostunut siitä rämeiköstä, joka näistä ajatuksista oli muodostunut. Ne osoittivat toisiinsa, vanhojen omenapuiden oksat ne toivat helposti mieleen ja se ajatteli että tavallaan se oli kaunista.

Mutta todellista se ei ollut. Todellinen oli muualla, ei näissä sanoissa ja kuvissa, joskus se mietti hieman huolestuen jaksoivatko muut pitää sen aina mielessään. Se lähti pyrähtäen. Se oli käynyt pieneksi. Aina eivät pienimmät tahdo jaksaa, se yritti vakuuttaa itselleen että se oli ihan normaali ilmiö. Ettei mitään pelättävää ollut, mutta kyllähän se pelkäsi ja mikäs siinä, jokainen pelkää jotain. Sen se muisti sanoa. Kuva heijastui todellisuuden pinnasta, muiden samanlaisten kuvien keskeltä, ja jokainen niistä näytti tasan sellaiselta kuin heijastettava halusi itsensä näyttävän. Se erotti todellisuuden lumeesta. Kukaan ei ollut totta. Ei niistä kuvista aina itseään tuntenut.

Coda

Se, että niin moni tässä valkoihoisessa maassamme uskoo Tatu Vanhasen ja kumppaneiden rotujen älykkyyttä käsittelevien teorioiden pitävän paikkansa, osoittaa ne kiistatta perättömiksi.

Bussimatka

Halki kesäisen Suomen, tai no jos nyt ei koko maata sentään puolitettu, niin länsirannikolla kuitenkin kruisailtiin. Aurinkoista on, varsinkin kun minulla on tylsä kyky hakeutua aina kesäisin juuri sille puolelle bussia, jonne lämpö osuu kuin grillistä. Maisemat olivat kauniita, etupäässä pilvet. Ne näyttivät taas siltä miltä usein, eli pitkiltä sormimaisilta jonoilta jotka jatkuvat horisontin pakopisteeseen säännönmukaisin välein. Kaukana ne yhdistyivät kädeksi. Taas se tuli mieleen jossain Euran paikkeilla, että ikäänkuin suurikokoinen Mikki Hiiren käsi ojentuisi maailman reunan takaa kilometrien pituiset sormet harallaan valmiina tarttumaan kiinni mihin tahansa, iskemään kätensä alas, estämään putoamista. Siltä se näytti.

Välillä uppouduin samaan kirjaan kuin menomatkalla kaksi päivää aiemmin, tosin reitti oli eri. Päähenkilössä tapahtui yllättävä muutos tänään paluumatkan aikana, ja on muuten hyvä kirja, siis Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Harvoin minä kirjoja kehun, joten pitäkää nimi mielessä. Havahduin tekstistä kun tunsin yhtäkkiä ahdistuksen ja pelon raskaana vellovan bussin ikkunoiden läpi sisälle. Nostin katseeni ja syy selvisi; ajoimme juuri ohi kyltin, jossa sanoi Porin Prikaati. Lähiseudun asuintalotkin näyttivät surullisilta. Kukaan ei istunut yhtä kaukana auton takaosassa kuin minä. Olin omassa valtakunnassani ja vain vähän ennen Turkua muistin että piti kirjoittaa ylös toissaöinen uni, jossa ihmiskunta vahingossa tuhoutui.

Turussa oli selvästi lämpimämpää kuin Porissa, vaikkei sielläkään kylmä. Linja-auton ikkunasta näkyi näiden kahden entisen lääninkumppanikaupungin välisen matkan aikana myös kummallisia patsaita, mutten ole enää varma missä, sillä bussi ei sijainnut koko matkaa tässä todellisuudessa. Ilmeet olivat kuitenkin iloisia, paitsi useimmat.

Tähdenlentoja ja tulikärpäsiä

Maaseudun rauhassa - olkoonkin että kaupungin rajojen sisäpuolella ollaan - tulee havainneeksi asioita, joita harvemmin. Molemmat otsikon kuvaamat entiteetit piirtyivät viime yönä verkkokalvoilleni tarkoin kuvin, joskin tähdenlentojen hämmästyttävä määrä paljastui sittemmin perseidien meteorisateeksi. Oli komeaa nähtävää. Tulikärpänenkin paljastui tulikärpäseksi kun olin hetken aikaa ehtinyt luulla sitä ufoksi, tosin en varmaksi sano vieläkään, se kun oli aika kaukana. Kirkas pentele joka tapauksessa. Hiljaisuus ja pimeys ovat käsitteitä, joita osaa arvostaa vasta kun ne osuvat kohdalle. Mutta niistä voi myös saada tarpeekseen, ei sillä että olisin, jäinhän toiseksikin yöksi tänne. Vaan huomenna koittaa paluun hetki.

Asioiden muuttumisesta ja pyrkimyksistä niiden samanaikaiseen hallintaan

On kuin ironian leka olisi kumauttanut elämäni emalipintaan kolhun, se, että juuri minä juuri tänä keväänä keksin idean listata niitä asioita, joita olen elämässäni tehnyt vuoden 2004 aikana ensimmäisen kerran. Huhtikuun lopulla vielä; vain aavistuksenkaltaista hetkeä ennen kuin aloitin sellaisen syvänmerensukelluksen kaikenlaiseen ennenkokemattomaan, että muistutan huonoa saippuasarjaa, en siis hyvää sellaista. Siitä on kulunut kolme kuukautta. Tuolloin listani oli lyhyt. Nyt kuluneiden kolmen kuukauden aikana olen tehnyt lisää asioita, jotka vuoden 2004 aikana ovat kohdalleni osuneet uutuudennahkeina. Osa niistä on omaa saavutustani, osa on viskattu hennoille harteilleni. Osasta on vaikea sanoa.

Ei sellaista viikkoa nykyään ettei jotain uutta ja hämmentävää kohdalleni osuisi. Se on kummallista. Kuin hana olisi auennut, ja kaikki sellainen olisi alkanut virrata, joka elämästäni on tähän asti puuttunut. Ylitarjontaakin on ollut, kaiken tapahtumisella ei välttämättä olisi ollut väliksi, mutta negatiivisista asioista syntyy uusia, kauniimpia, ja edelleen minulla on tunne siitä, että elämäni on nyt jakaantunut aikaan ennen ja jälkeen, ja ehkä niin hurjan tästä muutoksesta tekee juuri se pitkällinen pysähtyneisyys, johon olin jäänyt asumaan, paksujen lasiseinien taakse, niin pimeään, että se pimeys kasvoi valoiksi ja ääniksi ja niitä minä luulin maailmaksi ja elämäksi ympärilläni.

Sellaisilta asioilta soisi monien välttyvän. Ja eilen satuin avaamaan television kesken uutisten. Tärkeän näköiset tutkijat miettivät parhaita keinoja tuhota kokonaisia eläinlajeja; ainakin ääniaallot ja infrapuna nousivat ehdotuksina ilmoille, kuulemma hyväksi havaittuinakin. Tunnen taas sijaitsevani maailmassa, joka ei ole minunlaisilleni tarkoitettu. Miksei tätä planeetta voi jakaa kahtia; niihin jotka tappavat ja niihin jotka eivät?

Teonsana

Tämänhetkinen elämäni tuntuu perustuvan sanoille, ja viittaan "tämänhetkisellä" kai kauemmaksikin kuin kuluneisiin heinä- ja elokuun viikkoihin. Alunperin havaitsin juuri ne hämmästyttävän sanakeskeisinä, mikä sai pienen ja naukuvan äänen takaraivossani toteamaan että tätähän sinun koko aikuisikäsi on ollut. En väitä olevani poikkeuksellinen tapaus missään nimessä. Me elämme disinformaatioyhteiskunnassa, ja teksti on kaikessa. Sanoja riittää. Heinäkuun ajan minä luin klassikoiksi luokiteltuja romaaneja tenttiin, luin hieman parempia romaaneja ihan vapaa-ajakseni, välit työstin timpurin ottein paitsi yhä valmistuvampaa romaanikäsikirjoitustani myös viimetalvista novellia, joka saattaa lähiaikoina ilmestyä ihan muissa yhteyksissä. Lähes joka päivä kirjoitin päivityksen Silmänkääntövankilaan, ja ne ovat hyvin harvoin syntyneet hetken huumina; ne ovat useinkin lähteneet mielessä kypsymään jo siinä vaiheessa kun edellisen päivän teksti on valmis ja netitetty. Ja kaiken aikaa kirjoittelen pitkiä sähköposteja niille muutamille harvoille joiden kanssa tämänkaltainen ajatustenvaihto on hedelmällistä, ja tietenkin luen sekä netistä että postiluukusta eteeni putoilevaa materiaalia sivukaupalla joka päivä.

Ja minä tarkkailen tekstejä. En aina kykene havaitsemaan tekstin kokonaisuutta, alan lukea sanoja. Sekä omiani että muiden, ja minä näen sanoissa paljon sellaisiakin asioita joita niihin ei ole haluttu ladata; pitivät ne paikkansa tai eivät, minä näen niitä. Minä huomioin toistuvuuden ja sanavalintojen samankaltaisuudet. Joidenkin ihmisten sanat muistuttavat toisiaan enemmän kuin joidenkin toisten. Ja jotkut eivät ole käyttäneet sanojaan koskaan kunnolla; heidän tekstinsä on kuin minun puutyöni yläasteella: sinne päin, joskus pysyy kasassa. Käyttötarkoitus jää epäselväksi.

Minun unissani on sanoja. Olen nähnyt pelkistä sanoista koostuvia unia, olen lukenut unissa sivukaupalla mielenkiintoisia kirjoja joita ei koskaan ole kirjoittanut kukaan muu kuin juuri minä juuri siinä unessa, ja aamun tullen sanat haihtuvat, saatan nähdä niistä enää jäänteitä muropaketin tuoteselosteessa, mutta viimeistään astuessani ovesta ulos on uni kadonnut. On syntynyt muita sanoja. Niitä, jotka muodostuvat siitä, miten naapuritalojen ikkunat heijastavat aurinkoa sen ollessa lakipisteessään taivaalla elokuisena hellepäivänä. Niitä sanoja, jotka muodostavat kirjainten rivistön sen elokuvan taustalle, jota katsoo. Eilen näin Philip Ridleyn Lapsuuden lopun, R-E-F-L-E-C-T-I-N-G-S-K-I-N, kirjainjono joka heitti varjonsa tuon häkellyttävän hienon elokuvan ensiminuuteilta viimeiseen huutoon asti. Mutkikkaita sanoja, vieraita sanoja, hyviä sanoja, pahoja sanoja.

Ja minä nousen Educariumin (kiemuraisia sanoja) paloportaita (rytmikkäitä sanoja) tänne kolmanteen (loitsulta kuulostavia sanoja) kerrokseen ja kirjoitan selaimeen (satuhahmon nimiä) osoitteen ja alan kirjoittaa Sil-Män-Kää-Ntö-Van-Keu-Tta, vihoviimeisen madonkolon eltaantuneita tavuraatoja teidän ruuduillenne löyhkäämään, nöyrästi kumartaen ja kiittäen, teidän Ugus.




"Mä sanoja syön ja sanoja juon
ja sanoja oksennan
Puren, nielen ja sulatan
ponnistan ja ulostan

Sanoja sanoja sanoja
sanoja sanojen perään
Sanoja illalla, sanoja yöllä
ja aamulla heti kun herään

Mä sanoilla leikin ja sanoilla lyön
sanoihin sekoitun
Mä sanoja luen, sanasta sanaan
sanoilla saarnaan ja sanoilla manaan"

(Tuomari Nurmio / Vinoja sanoja)

Melankolinaa

Selittämätöntä haikeutta ilmassa, ja sen syyksi haluaisi ajatella minkä tahansa muun kuin kesän toistaiseksi paahtavimmasta helleaallosta huolimatta ilmassa etäisenä tuntuvan syksyn. Mikä muu se kuitenkaan voi olla? Sen aistii itsensä lisäksi myös muualla. Kesä lähestyy loppuaan, jos ei ilmastollisesti vielä, niin kuitenkin muilla tavoin. Ihmiset palailevat töihin, aletaan pohtia ensi vuoden opintoja, puhutaan syksyn ensimmäisistä opiskelijatapaamisista. Ei tämä saa mennä näin. Niin paljon tälle kesälle suunniteltuja asioita on vielä tekemättä. Eikä enää ole yhtään tyhjää viikkoa ennen syyskuuta; kun kalenteri on täynnä merkintöjä, tuntuu siltä, että elokuu on jo mennyt. Mitään suunnittelematonta ei enää mahdu mukaan. Jos maapallo lopettaisi nyt pyörimisensä, olisi aina kesä. Ei paha ajatus. Valoa ja lämpöä ikuisesti. Olen syntynyt talvipäivänseisauksena, vuoden pimeimpänä päivänä, enkä usko saavani koskaan tarpeeksi valoa ja lämpöä. En minä talvea vihaa. Minä en vain erityisesti pidäkään siitä. Talvi on kuollut ja pysähtynyt aika, painajaisuni, josta ei kykene repäisemään itseään hereille.

Eilisillä syntymäpäivillä oli ampiaisongelma. Niitä lensi sisään selittämättömien reittien kautta toinen toisensa jälkeen, useita läiskittiin sanomalehdellä hengiltä, minä onnistuin auttamaan muutaman kämmenelläni ikkunasta takaisin ulos. Maailma vangitsee meidät tietynlaisiin rooleihin, joita ei helposti tule ajatelleeksi. Educariumin hissin lattialla oli äsken sudenkorento. Se oli ensimmäinen Turussa näkemäni, miksi se oli sisätiloissa, monen oven takana? Ei näyttänyt elävän. Ei sitä enää voinut pelastaa, ja syksyn tullen ne kuolevat kaikki, jäätävä viikate niittää niistä jokaisen hengiltä.

Se pianomelodia, joka soi Nick Caven kappaleessa Sorrow's child on täydellisin milloinkaan kuulemani surua, kaipausta ja melankoliaa kuvaava musikaalinen teos. Se on ääneksi vangittu tunne. Pitää muistaa olla soittamatta sitä, kun joskus vuoden pimeimpään aikaan taas ahdistaa. Siinä mielessä se on kuin Juicen Yölento. Hienoimpia kuulemiani kappaleita, ja itsesuojeluvaistoni laittaa minut joka kerta hyppäämään sen yli, kun kuuntelen kyseistä levyä. Harvoin olen sellaisessa mielentilassa, ettei se muserra minua.

Mahraksää tiätää

Tulin juuri sieltä paljonvaikenemastani kesätentistä, jonka tekemiseen käytin hieman vajaan tunnin. Lyhemminkin olen tenteissä käväissyt, tosin huomattavasti enemmän olen myös kirjoittanut. Maailmankirjallisuus oli aiheena, kysymyksiä kolme. Minua pyydettiin luonnehtimaan kerrontaa Hamsunin Nälässä, pohtimaan äitiyden teemaa Tolstoin Anna Kareninassa ja tarkastelemaan lääkärin henkilöhahmoa Tsehovin Kolmessa sisaressa. Ongelma: kahta noista kolmesta kirjasta en ollut lainkaan lukenut, siitä yhdestäkin vain neljänneksen. Arpapeliähän nämä kirjapakettitentit ovat aina olleet, mutta nyt kävi huono säkä. Minä sentään kuitenkin luin seitsemän kirjaa kaikista seitsemästätoista. Se on jo paljon, mitä olen muiden lukuinnostuksesta esim. juuri tähän kyseiseen pakettiin kuullut, tai sitten ne vain brassailevat. (inhoan br:llä alkavia sanoja)

Vaan kyllähän kaikki sen tietävät, ettei kesätenteissä käydä suorituksia tekemässä; siellä käydään, jotta voisi hyvällä omallatunnolla raahautua sen jälkeen legendaarisille tenttikaljoille milloin minkäkin baarin terassille. Tai no mistäs minä tiedän. En ole ennen käynyt, mutta tänään menen. Terassit ahdistavat, ja sitäkin enemmän ne suututtavat! Mikä oikeus niillä juottoloilla on tukkia jalkakäytävät aina kesäksi? Rkele!

Näihin iloisiin tunnelmiin. Huomasin tänä aamuna että minua ei enää satu. Hyvää alkanutta kesää!

Samis

Hämmentävä sähköposti oli eilisen aikana saapunut luokseni. Se koski Silmänkääntövankilaa, mikä oli jo sinällään hämmentävää, mutta ennen kaikkea minua pisti mietityttämään, kuten olettaa sopiikin, postin sisältö. Kirjoittaja nimittäin kertoi, ettei jaksa enää liiemmin edes ihmetellä sitä ilmeisesti aluksi kummastusta herättänyttä seikkaa, että kaikki ne levyt, jotka tuolla "viime aikoina kuuntelussa" -osastollani mainitsen, löytyvät myös hänen levyhyllystään. Eikä sitä, että on lukenut myös kaikki ne kirjat, jotka minulla ovat luennassa. Eikä totta puhuen edes sitä, että suuri osa tänne sivuille kirjoittamistani ajatuksista osuu niin täydellisesti yhteen hänen omiensa kanssa että pelottaa.

Ihan ensin alkuun otin tuon postin pelkkänä positiivisena palauutteena. Onhan se varsin jees saada sellaista, kun näihin teksteihin ja niiden miettimiseen kuitenkin kuluu melkoinen aika joka päivä... (whine, whine) Mutta mitä useammin tuon yhteydenoton luin, sitä oudompi olo iski. Sain friikahtavan vision, jossa keskustelen itseni kanssa. Että lähettelen jonkin muistikatkon kourissa tekaistusta sähköpostiosoitteesta itselleni posteja, joita sitten...

Mutta eeeei. Tämä vaihe meni onneksi nopeasti ohi. Palasin järkiperäisesti miettimään. Tämän lukijani ajatusmaailma tuntuu siis liippaavan häkellyttävän lähellä omaani. Mitä se merkitsee? En tiedä hänestä mitään. En ikää, en asuinpaikkaa, en sukupuolta. Kuinka samanlaiset me todellisuudessa olemme? Kenties ilma iskisi kipinää jos joskus osuisimme samaan paikkaan, todellisuus vääntyisi kaarelle ja vain toinen meistä jäisi valonvälähdyksessä jäljelle. Sattuuhan näitä.

Jatkoin miettimistä. Ehkä "meitä" on enemmänkin. Ehkä "me" olemme levittäytyneet harvaksi mutta säännölliseksi verkostoksi ympäri maailman, ja "meidät" tuntee vain meidän ajattelutapamme hämmästyttävästä yhtenevyydestä. Myös levyhyllyyn vilkaisu paljastaa totuuden.

Me olemme kaiketi täällä suorittamassa missiota, joka paljastuu meille itsellemmekin vasta sinä tarkasti määriteltynä hetkenä tulevaisuudessa, kun on tullut aika siirtyä vaiheeseen B. Siihen asti näytämme tavallisilta kansalaisilta, ja kaikessa hiljaisuudessa teemme myyräntyötämme teidän viattoman yksinkertaiselta vaikuttavan yhteiskuntanne tukirakenteissa.



(Omistettu tuon kyseisen sähköpostin lähettäjälle. Joskus tuntuu, että jos ajatuksia vähän tönäisee, ne lähtevät vierimään eivätkä lainkaan pysähdy.)

Kesätoimittajalla on taas asiaa

Elokuu se vain kalenterinlehdellä etenee ja kesätoimittaja on edelleen täällä. Ei minusta niin "helposti" pääse, sen Ugus teki harvinaisen selväksi kun verelläni työsopimusta juhannuksen tienoilla allekirjoitin ja enpä siitä edes ole järin moksis, tämä on hyvää hommaa ja se hölmöparka maksaa minulle palkkaakin tästä. Yhtä ja toista sitä kuitenkin tällaistakin sivustoa toimitellessa näkee, you catch my drift, enkä sen vuoksi varmaan enää koskaan lue yhtäkään blogia niinkuin vielä ennen tätä kesää. Olen nähnyt mitä kulissien takana tapahtuu, eikä se ole kaunista. Paljon on uhrauksia tehty tämän Silmänkääntövankilankin eteen, ja raakaa on touhu kun ystävien ja uskottujen ruumiit ne vain polunvarteen kertyvät kaikkien moraalisten ja eettisten säädösten lentäessä ikkunasta pihalle Uguksen pyrkiessä parhaimpaan mahdolliseen tekstilliseen ulosantiin. Ja minä niitä sitten toimitan, yömyöhällä koneen ääressä sätkä huulessa, pullo pöydällä, piikki kyynärtaipeessa ja naapurin nyrkki seinässä toistuvasti. Ei sillä etteikö Ugus itse osaisi näitä toimitella, mutta katsokaas kun homma menee rutiiniksi ja tekstinteko alkaa käydä työstä, sitä hakeutuu ihminen helposti muille urille. Ne totutut ja turvalliset jäävät muille, vaikka tuskinpa siitä suuri yleisö mitään koskaan tietää, se on tämä niinsanottu Tom Clancy (tm) -ilmiö, nimi pysyy, tekijät vaihtuu ja kukaan perkele koskaan totuutta tiedä. Ellei joku kesätoimittajanketale lipsauta. Mutta tähän väliin Uguksella on taas totutusti hieman elokuva-aiheista asiaa:

"Sunnuntaina nauhoittamani elokuva sai kunnian päättää eilisen pitkäveteisen tiistaini, ja masentavissa merkeissäpä se sen tekikin. Elokuva oli siis Tim Rothin esikoisohjaus The War Zone, joka ensiminuuteilta otti katsojansa sellaiseen ahdistuskierteeseen ettei moista ole kokenut sitten Von Trierin. "Viillä meidät", kirkuivat ranteeni jo kauan ennen puoltaväliä ja kiemurtelin sohvalla pelkän ahdistuksen kourissa, eikä kahvi auttanut. Totta tosiaan, jos haluaisi ennen itsensä tappamista viettää aiheeseen sopivan elokuvaillan, suosittelen seuraavaa nelikenttää: Aronowskyn Unelmien sielunmessulla on hyvä aloittaa, se johdattaa sopivan nopealla sykkeellä pimeisiin syövereihin, joissa ei valo paljon vilku. Sen jälkeen nauhuriin edellämainitun Larsin Dancer in the dark, ja ellet itke puhtaanvalkoista tuskaa ulos itsestäsi viimeistään tämän elokuvan lopussa olet tunnekuollut paska. Näiden elokuvien jälkeen voi käydä ostamassa pullon viinaa ja palata sitten takaisin sohvalle. Nauhuriin Lynchin Twin Peaks: Fire walk with me. Luulet jo selviäväsi kun Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämä FBI-kaksikko sanailee leffan alussa nasevasti, mutta viimeisen puolen tunnin aikana huomaat yhtäkkiä jo virittäväsi köyttä kattoon. "Maailman pahuudesta ei ole tietä pois -> paitsi kuolema!", sanoo tämä elokuva ja sinä olet mitä kärkkäin tottelija. Kun tämä perhehelvetti on syöpynyt silmiesi peiliin, onkin aika lopettaa ilta ja itsesi juuri tällä Rothin War Zonella, todennäköisesti ilottomimmalla koskaan näkemälläni elokuvalla (Dancer in the darkissakin on sentään ne musikaalikohtauksensa). Siinä missä Dancerin Selman epätoivoista elämispyristelyä katsellessa tuntuu kuin maailman murhe ja epäoikeudenmukaisuus vyöryisi hyökyaaltoina päälle, tuntuu War Zone pieneltä ikkunattomalta ja ovettomalta komerolta, jonka seinät hyvin hitaasti mutta vääjäämättä lähestyisivät toisiaan. Olin vaikuttunut myös siitä, miten..."

Etcetera. Taidatte ymmärtää toimittajan tärkeyden? Itse asiassa kun eilen oltiin Uguksen kanssa kaljalla kysyin sosiaaliselta vaikuttaakseni että mikäpä miestä painaa. Olen hyvä lukemaan pieniä sanattomia vihjeitä, ja kun Ugus ulvoi kuin syötävä olkapäätäni vasten kyynelten valuessa kauluksestani sisään minä tosiaan päättelin ettei kaikki ole hänellä kohdallaan. Minä pelkään, Ugus totesi, ja minä poistuin saniteettitilojen suuntaan, sillä rakkoni oli täysi. Palattuani Ugus pyyhki silmiään ja oli juonut meidän molempien tuopit. Ellei hän olisi ollut työnantajani olisin lyönyt, tosin olin jo sen verran humalassa siinä vaiheessa että taisin nytkin lyödä. Sen jälkeen palasimme aiheemme pariin. Ugus siis pelkäsi, ja kun kysyin mitä, hän vastasi että pelkää Silmänkääntövankilan kasvavan liian suureksi. Tyynnyttelin poikaparkaa, mutta hän jatkoi kertomustaan. "Olipa kerran kukkasia..." Ja minä vaimensin hänet.

Blogit ovat useimmiten jossain määrin dispersonalisoituja luomuksia, hieman kuten rekisterikilpensä menettänyt teinicorolla. Ugus, niin näppärä nimi kuin onkin (ladattu symboliikalla), on sekin - tiedän, tämä saattaa monelle tulla shokkina - pseudonyymi. Ja vaikka herran kasteessa saama (enää hän ei kuulu kirkkoon) otsikko onkin ollut tältä sivulta alusta asti helposti löydettävissä, ei sitä ole milloinkaan mainittu täällä. Miksi? Oksentaessaan sen punapään yksiössä, jonne olimme baarista jatkoille lähteneet, Ugus huusi ettei tiedä, ei kerta kaikkiaan osaa sanoa. Se ei ole koskaan ollut ongelma. Ugus pitää teksteistään, hän tuntee niistä samanlaista ylpeyttä kuin isä lapsistaan (taas tiesin hänen liioittelevan, sillä lapsettomana Ugus ei yksinkertaisesti voi tietää millaista meidän isien elämä on) ja sen vuoksi antaa ihmisille mielihyvin tilaisuuden yhdistää ne hänen tosipersoonaansa. Nyt hän on kuitenkin nimensä lisäksi paljastanut maailmalle myös kasvonsa. Siitä tässä on koko ajan ollut kyse!, ajattelin oivalluksen hekumaa tuntien kun työnantajani wc:n lattialle lähes-sammuneena sai viimein soperrettua ongelmansa ulos. Hän ei osaa suhtautua vielä ajatukseen siitä, että lukijoilla on nyt kädessään palapelin osia, joista alkaa olla pelottavan helppo koota liian lähelle totuutta yltävä kokonaisuus.

Taas sain tyynnytellä häntä, silitin Uguksen hiuksia ja pehmeällä äänellä lepertelin totuuksia siitä, miten harva oikeasti välittää tämänkaltaisista asioista. Joku saattaa jopa pitää siitä että teksteillä on kasvot, kuiskuttelin, mutta humalatilani vuoksi räjähdin samalla hillittömään nauruun, mikä ei välttämättä lisännyt sanojeni uskottavuutta. Nauruni aikana Ugus oli sammunut, minä palasin sen punapään luo ja naimme koko yön. En ole pomopojua sen koommin nähnyt, mutta tuo ylläoleva leffateksti oli aamulla keittiöni lattialla, se oli kirjoitettu metrin pätkälle wc-paperia, joka oli sidottu Märklin-merkkisen pienoisveturin ympärille ja heitetty lasista sisään.

Taitaapa se Ugus ihan oma itsensä taas olla.

Käänne

Jos nukahtaa elokuvaa katsoessaan, se tapahtuu usein juuri kriittisessä kohdassa. Kuten eilen, kun torkahdin hetkiseksi katsoessani Spielbergin kehuttua AI:tä. Ensin se poitsu sukeltelee New Yorkin vedenvaltaamilla kaduilla, sitten suljen silmäni hetkeksi ja yhtäkkiä ollaan futuristisessa ympäristössä, jossa heiluu humanoideja kuin pipoa. Olinko pikkuisen pihalla. Varmaan sama tunne kuin jos nukahtaisi kesken papin saarnan ja joutuisi sitten kirkosta poistuessaan kyselemään muilta vaivihkaa että pst, miten sen tyypin hei kävi, selviskö se sieltä ristiltä? Tai en minä tiedä. "Saarna" on paha sana. Se sisältää moitteen siemenen, ja moite on paha asia. Vain Tekniikan maailma osaa moittia tyylillä.

Ei tätä kukaan usko, mutta minulla oli jotain älykästäkin mielessä vielä hetki sitten. Yliopiston verkko kuitenkin toimii kuin lahnan bensatankkiinsa saanut mopo, ja verisuonten hiljalleen katkeillessa ovat fiksut aatokset unohtuneet jäädessäni taas ihmettelemään tätä luojanluomaa ihmettä, VERKKOA!, joka etenee samaan haukotuttavaan tahtiin kuin se eilinen AI. On se pirua että yliopiston kone cannot find edes sen omaa server. Jos tietokoneet toimisivat höyryvoimalla, me olisimme kaikki onnellisempia.

Sinikäyrän kompensaatiopenseys

Kaupunkibussin ikkunasta on kiva katsella naisten ultimate-joukkuetta, joka täyttää korttelin verran keskustan jalkakäytävää ja on ilmeisesti myöhästymässä jonkinlaisesta avajaistilaisuudesta Tuomiokirkkotorilla. Sen sentään ehdimme pistää merkille, toisaalta myös kerran vuodessa ilmestyvä koivet edellä liihottava pikkupojalta näyttävä shamaani ilmestyi samaan bussiin ja vei huomiomme (tai no, kolme huomion neljästä, eivät shamaanitkaan kaikkeen pysty, mutta tukkilaisromantiikkaan takuulla pystyvät). On aina hauska olla mukana joukkiossa, joka kutsuu itsensä kylään ja saapuu paikalle kilisevin kassein. Kun seitsemän kirjallisuudenopiskelijaa on saman katon alla, puhutaanko kirjallisuudesta? (minä tiedän että kaikki ei-kirjallisuudenopiskelijat ovat ainaa salaa miettineet tätä, ja nyt minä sen kerron) Eipä juuri, ellei Herra Hakkaraista lasketa. Hänenkin sisältään paljastui outoja asioita. Toisaalta opimme myös, miten tehdään sinikäyrä. Auts.

Jossain vaiheessa osaa porukasta alkoi turhauttaa paitsi kitaranviritys, myös erinäisten tahojen kauas maailmalle lentävät hempeät tekstiviestit. Se oli kuitenkin vähäistä turhautumista verrattuna siihen, että itse olin edelleen vaivainen, enkä kyennyt kunnolla kävelemään ja vatsalihaksia vihlaisi joka kerran kun taivalsin portaat alas luo sinisen savun. Joku saisi pikkuhiljaa pelastaa minut itseltäni; olen kolmen viime kuukauden aikana juonut enemmän alkoholia kuin kyseisiä kuukausia edeltäneen koko elämäni aikana yhteensä, eikä tämä ikävä kyllä ole edes vitsi. Toisaalta. Mitä suotta.

Jos kuvissa esiintynyt henkilö herättikin kysymyksiä, otin ne vastaan tyytyväisenä myhäillen ja jätin vastaukset odottamaan tulevaisuutta. Juuri sitä hyvää ja kaunista tulevaisuutta. Taksimatkan lähtöhinta oli kahdeksan ja puoli euroa, ohhoh. Kolmen kesken jaettunakin se olisi pistänyt korpeamaan, ellen olisi ollut niin iloisella tuulella. Joillain käy aina tuuri ja baarista löytyy juuri sellainen Seppo jota on etsitty, toiset palailevat yksiöihinsä. Nakkisämpylät ehtivät näyttää niin hyviltä, että alkoi kaduttaa tämän lihansyömättömyys, tosin onneksi ne katosivat, siis nakkisämpylät. Lahjakonjakistakin (en minä oikeasti tiedä oliko se konjakkia) juotiin puolet, mutta parasta antia olivat messevät juorut erinäisistä maamme eturivin artisteista. Ainakin osalle meistä.


"Lennon sentään nai edestä ja takaa"
(Saara)


* * *


PS. Elokuu on alkanut, ja sen kunniaksi päivän päivitys saa osakseen kivan bonuksen. Eräänlainen muoti-ilmiöhän on tunnetusti ollut retostella niillä oudoilla sanahauilla, joiden kautta tämän laajan internetin käyttäjäkunnasta on joku satunnainen selaaja sivustolle osunut. Minäkin teen nyt niin. Sitemeterin mukaan ainakin seuraavat guuglaukset yms. jahuut ovat parin viime kuukauden aikana johtaneet käyttäjiä Silmänkääntövankilaan:

-täydellinen pornotähti
(olin ensimmäinen osuma, jonka Google tähän hakuun tarjosi)
-iloisia asioita
(toivottavasti löytyi)
-modeemi sohvassa
(eh?)
-ovikello tietokoneessa
(double-eh?)
-sysikiitäjä
(Google tarjosi vain yhden osuman; Silmänkääntövankilan. Tunnen tehneeni jotain merkittävää ollessani ainoa ihminen maailmassa, joka on maininnut tämän veikeän hyönteisen internetissä.)
-"opiskelen kotimaista kirjallisuutta"
(Taas löytyi vain yksi osuma. Valitettavasti se kirjoitukseni, josta tuo fraasi löytyy, sai todennäköisesti tämän potentiaalisen kirjallisuudenopiskelijan vaihtamaan pääainesuunnitelmiaan. Olen pahoillani.)
-Patrick Duffy
(...hei pliis!)
-Lidl uskonto
(tämä alkoi tuntua jo hippaisen häiritsevältä)
-"siihen jää jälkiä"
(tuntuu mukavalta nähdä, että on käyttäjiä, jotka erittäin tarkasti tietävät mitä internetistä etsivät)
-"vihaan filosofian opiskelua"
(Ka, niin minäkin! Taas osuttiin juuri oikealle sivulle.)
-pizza ugis
(tällä haulla oli sivuille tultu argentiinalaisesta googlesta)
-pillu sanan etymologia
(olisi muuten kiinnostava tietää)
-miksi turun yöbussit eivät kulje
(olen itsekin miettinyt; valitettavasti Silmänkääntövankila ei kykene tämän ongelman ratkaisussa auttamaan)
-hellan teko-ohjeet
(Uguksen nikkaripalsta on väärinkäytösten vuoksi toistaiseksi poistettu verkosta)
-porno kuvia saunassa
(kadehdin joidenkin ihmisten hämmästyttävän oivallisia sisustusideoita!)
-epätoivoisen viimeiset sanat
(tähän on hyvä lopettaa; ehdottomasti oma henkilökohtainen suosikkini kaikista sivuilleni osoittaneista hakutuloksista)

Iloista elokuuta jokaiselle lukijalleni tasapuolisesti.
Tämä päivitys on omistettu niille, jotka eilen kertoivat lukevansa Silmänkääntövankilaa. Te kruunasitte iltani.

Whaddyaknow

Lääkärillä oli maailman löysin kädenpuristus, mutta kyllä hän hommansa osasi. Minut on diagnosoitu, ei millään niin vakavalla kuin luulin, mutta huojentavaa oli toisaalta sekin, etten ole aivan vainoharhaiseksi heittäytynyt. Jätän varsinaisen diagnoosin lukijoiden itse arvailtavaksi, ja samalla toivon että se osui nappiin; lievä epävarmuuden varjo nimittäin edelleen leijaili ilmassa siinä kliinisentylsässä sairaalahuoneessa. Olo oli kyllä kummasti helpompi kun sieltä ulos kävelin. Bussipysäkillä pieni tyttö tuli esittelemään minulle My little pony -tarrojaan, kehuin niitä. Bussissa iskivät tädit. Eivät minun kimppuuni sentään, mutta kun viereisellä penkillä istuivat, oli vaikea olla kuulematta. He olivat huomanneet saman, minkä minä. Bussin puolivälin lastenvaunutilassa oli nainen rattaineen, vain sillä erolla siihen tavalliseen, että lapsi puuttui. Sen sijaan vaunut olivat täynnä ostoskasseja. Kätevää, ajattelin, sillä tiedän, että lastenrattaiden kanssa pääsee kaupunkibusseihin ilmaiseksi. Tädeillä oli eri mielipide. Äänenvoimakkuuden pysyessä melko suurena he alkoivat ruotia tuota naista ja hänen matkustustapaansa. Siitä riitti puheenaihetta koko matkaksi, ja kun aluksi oli tyydytty vain järkyttymään siitä, mitä kaikkea ihmiset tekevät päästäkseen maksutta bussiin, oltiin lopulta jo terävinä jakamassa mielipiteitä siitä, että myös lastenrattaiden kanssa kulkevilta pitäisi aina periä maksu. Minun sympatiani eivät olleet heidän luonaan.

Bussinikkunasta näkyi myös lööppi. "ILMAILULAITOS SULKI TAIVAAN KIMIN HÄIDEN TAKIA". Luulisi että miljoonat kristityt ympäri maailman älähtäisivät, mutta ei kai se auta. Jos Ilmailulaitos sulkee Taivaan, niin eipä siinä taida Jesse-pojankaan nokka riittää koputukseen. Silti tuntuu jotenkin antikliimaksilta, että kristinuskon vuosituhantinen historia päättyy Kimin häihin.




(melkoinen antikliimaksi oli myös tämä Silmänkääntövankilan kahdessadas päivitys)

Chesterfield

Otin sinut parvekkeella ilta-auringon punaisten pilvien katseen alla. Jossain näkyi sateenkaari, se oli kattona meille. Riisuin sinut, ja kevyellä kosketuksella sytytin tuleen; minä myönnän, se on taito jonka osaan. Huulillani minä sinua kosketin, ja iskit kipinää, pitkään me jaksoimme, siellä parvekkeella, kunnes lopulta hekumamme haihtui savuna yöhön. Meidän hetkestämme oli aamulla jäljellä enää tuhkaa, pelkkiä muistoja. Tiedän että viet hitaasti hengen minulta. Emme me toisillemme sovi. Ja kuitenkin kaipaan sinua kun olet poissa, ja joka ilta luoksesi hakeudun.

Minulla on edelleen fyysisiä kipuja, mutta koska nyky-yhteiskunnassa ei fyysisistä kivuista valittamista pidetä coolina toimintana (psyykkistä tuskaansa saa levittää kaikkien silmille esim. ns. taiteen muodossa) pidän suuni kiinni, tai tässä tapauksessa sormeni erossa näppäimistä edes hetken.

Minusta muuten, ja olen jo nyt huomannut etten ole ainoa, sen ternimaitotyypin hukkumiseen liittyy jotain äärimmäisen epäilyttävää. Hirveät velat niskassa, maine juuri hiljakkoin romutettu. Ja sitten kadotaan pinnan alle. Hmm hmm.

Hmm hmm.

 

Hypocondria infernalis

"Tuskin se mitään vakavaa on", sairaanhoitaja totesi puhelimessa ja raskaat hikihelmet putoilivat matolle otsaltani. Edellisiltana oli sanottu muuta, mutta silloin ei vielä voitu antaa vastaanottoaikoja, ne ovat jaossa vain aamukahdeksasta kymmeneen, ja niin minä sitten viritin kellon herättämään puoli kahdeksan ja aloin pikapuoliin näppäillä numeroa.

"De kostar ingenting att köa", sanoi nauhoitettu naisääni tasaisin väliajoin, ja sepäs piristi. Lopulta vastattiin. Selitin tilanteen, muistin vielä mainita että soitin jo eilen ja silloin vastannut ihminen oli aika huolissaan. Aamuhenkilön hermot olivat kuitenkin rautaa.

"Kesämiehitys", sain kuulla, ei tarpeeksi resursseja ottaa vastaa kuin akuuttitapaukset. Mikä minä sitten olen, mietin, ja tunnustelin jälleen vatsaa siitä navanseudulta alaoikealle. Umpisuoli perkele. Käskettiin tarkkailla, ja mitä minä muutakaan voin, sen kun tietäisi.

"Jos lämpö nousee niin sitten heti tänne päivystykseen". Lupasin tulla, mutta mietin samalla että jos käykin niin, että kipu vie tajun ja kuolen käsi ulko-oven kahvaa kouristaen, toinen soittamassa yksykskahteen puhelimella, jonka on epähuomiossa painanut pois päältä.

Vakuuttava tämä aamuinen sairaanhoitaja kyllä oli. Vaikka neljä päivää pisti siihen samaan kohtaan niin nyt se on kadonnut. Taisi jo yön aikana olla hiipumaan päin, vaan sitä en maininnut. Silti kaihertaa. Terveydenhoitolaitosten kesämiehitykset ovat vihoviimeinen ilmiö, voi sitä raukkaa joka ihan todella heinäkuussa sairastuu. En edes itsestäni vielä varmaksi tiedä, minä nimittäin tarkkailen. Ja tarkkailen ja tarkkailen. Kyllähän se jotenkin oudolta edelleen tuntuu... ja eikö, jos sulkee silmänsä ja kunnolla keskittyy ajattelemaan omaa kehoaan, tunnukin olo lievästi kuumeiselta... ja sydän hakkaa... ja vatsa pitää kummaa ääntä...

Suodatinrikko

Kun tänään valmistin suoranaiseksi gourmet-herkuksi osoittautunutta lounastani, purskahdin kesken kaiken hillittömään nauruun. Miksi? Syy oli postiluukusta kolahtanut Pirkka-lehti, joka palautti välittömästi mieleen aiemmin päivällä näkemäni iltapäivälehden etusivun otsikon: "Plussa-pallo pahoinpideltiin Linnanmäellä". Tämä on miltä tahansa suunnalta katsottuna yksi vuoden hillittömimmistä otsikoista. Plussa-pallo pahoinpideltiin. Ja vielä Linnanmäellä! Toivottavasti Kesko tulee nyt järkiinsä ja lopettaa koko plussa-palloihin perustuvan imagokampanjansa. Se ei toimi. Tässä nyt nähtiin millaisia aggressioita se ihmisissä herättää; luojan kiitos en itse ole koskaan vielä törmännyt plussa-palloon, sillä otsikko olisi tuolloin ollut parisen pykälää synkempi: "Plussa-palloa kidutettiin useita vuorokausia, suolistettiin, nyljettiin ja sen raajat katkaistiin hitaasti yksi kerrallaan Turussa".

Mutta se lounas, siitä minun oikeasti piti kirjoittaa. Totuushan on, että olen kämäinen ruuanlaittaja; hallitsen tasan yhden reseptin, munakkaan. Olen kehitellyt sen itse, ja se on hyvä, tuottaa tasaisen pehmeän juuri oikealla tavalla maustetun ja täytetyn kananmunaekstaasin. Tänään olin sen verran nälkäinen, että päättelin pelkästään munakkaan olevan riittämätön. Siispä kun valmistin vasemmalla kädellä tuota oliivi-herkkusieni-sipuli -täytteistä munanautintoani (pliis, älkää tarttuko tähän), yritti oikea käteni tuottaa samanlaista tomaatti/juusto -painotteista spagettiateriaa, jollaista UBooks tarjoili minulle eilen tunisialaisen punaviinin ohessa. En uskonut onnistuvani, enkä sataprosenttiseen yhtenevyyteen eilisen kanssa päässytkään, mutta hyvää siitä tuli, ja kuin kohtalon oikusta oli munakaskin kenties paras koskaan. Sen jokainen elementti oli täydellisyyttä hipoen kohdallaan, ja kun kumosin spagetit sen munakkaan rinnalle suurelle Arabia Verdana -lautaselleni... Mm. Tres bien, kuten Asterix sanoisi. En toivonut sen lainkaan loppuvan.

Tämänkertainen otsikko muuten viittaa päässäni tapahtuneeseen tekstinsuodattimen halkeamiseen. Tällä hetkellä mikään ei ole estämässä näitä vuodatuksiani, ja tila saattaa hetken aikaa kestää; uuden suodattimen kun joutui tilaamaan varaosatukusta Saksasta. Koittakaa malttaa, kyllä se sieltä tulee. Hintakin vain 30 euroa postikuluineen, ei paha.

 

Pallot olivat yleismuodoltaan pyöreitä

Tuskin olin ehtinyt viettää launtai-iltani manaten ihmisvajetta ympärilläni, kun sunnuntai otti jo aamupäivällä ripeän äkkikäännöksen kohti rentoa ajanviettoa. Tulevan kirjankustantajan & merkittävän konsernijohtajan (jos kaikki juhannuksiset suunnitelmat käyvät toteen; ja miksipä tosiaan eivät kävisi) kanssa venähti päivä pitkäksi viinin merkeissä, ja jos novelleihin oli jotain konkreettisia korjausehdotuksia olemassa, niin ne kyllä ovat jo unohtuneet. Paluumatkalla näin oudon ilmiön taivaalla Kupittaanpuiston yllä, ne olivat harmaita ja liikkuivat muodostelmassa, joka viittasi älykkyyteen. Lempeä pyöreä muoto kätki jotain sanoinkuvaamattoman pahaa, mutta ei ollut aikaa jäädä seuraamaan tilannetta tarkemmin. Olin hetkeä aiemmin muistanut Big Brotherin juuri alkaneen.

Lisäsin siis askelripeyttä. Pallot näyttivät katoavan jonnekin Varissuon suuntaan, ja sehän jo selittikin paljon. Yöllä kello kaksi puhelimeni soi, olin vielä unessa kun vastasin, heräsin vasta tuijottaessani puhelinta kädessäni, yrittäen epätoivoisesti miettiä 1) mikä se on, 2) miten sen saa pois päältä ja 3) miksi sieltä kuuluu puhetta. Vajosin taas tiedottomuuteen. Aamulla olin sentään reipas. Kävellessäni ehdin juuri ajatella, ettei se eilinen puoli rasiallista vihreää Belmontia tunnu missään, kun kylpylähotelli Caribiasta käveli eteeni häkellyttävästi Vladimir Putinin näköinen mies keltainen muovikassi kädessään. Kuljin hänen perässään, mutta en minä seurannut, meillä sattui vain olemaan sama matka. Itsekseen naksuvan Primeran kohdalla erkanimme, ja se oli vain hyvä, ne Belmontit muistuttivat itsestään vihlaisemalla rintaa ja nyt tuntuu oikeastaan ihan hyvältä istua täällä tietokoneluokassa vähän aikaa.

Ne pallot ovat taivaalla taas, voin seurata niitä ikkunasta kirjoittaessani. Silloin tällöin ne vilahtavat pilvien välistä kuin menossa olisi hektinen taivaallinen kroketti. Onko ihmisiä kadonnut Turussa viime yönä? Mikä oli se kummallinen häiriö, joka näkyi lumisateisina välähdyksinä läpi tv:n joka kanavan noin kello 23.45? Siinä näkyi huojuvia ihmisenkaltaisia hahmoja jotka näyttivät uponneen hitaaseen, laahaavaan tanssiin. Jos en olisi nukahtanut niille sijoilleni, olisin nähnyt pallot Aurajoen yllä kello neljä. Niin luki lapussa, jonka aamulla löysin jääkaapin oveen kiinnitettynä oudolla magneetilla. Se ei näyttänyt lainkaan olevan tästä maailmasta peräisin.