Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 2:The Beatles / White album (1968)

Tietenkin tämä on ennen kaikkea musiikin kautta hajahavaittu muistelmateos kasvamisesta nuoresta maalaisklopista vähemmän nuoreksi citysnobiksi, mitä kuvittelitte? Silti, jotta löytäisin tämänkertaisestakin projektista sen ytimen, joka taannoisesta pyöräilyeepoksestanikin lopulta suodattui, on mentävä eteenpäin ja lujaa.

Minähän en teininä kuunnellut musiikkia. Kun muut yläasteella raapustelivat metallibändien logoja vihkoihinsa, luukuttivat kopioituja c-kasetteja nupit kaakossa huoneessaan ja pitivät bändipaitoja, minä, no niin, en. Minusta musiikki oli tylsää ja ennen kaikkea kovaäänistä, en pitänyt metelistä. Olin täyttänyt yhdeksäntoista ja palannut siviiliin kun sain lahjaksi cd-soittimen ja alkoi näyttää vääjäämättömältä että minunkin pitäisi jotenkin yrittää ymmärtää tätä massoja yhdistävää puolta anglosaksisen kulttuuri-imperialismin monihaaraisesta mekanismista. Eräs kaverini mainitsi Tampereella sijaitsevan pikkuliikkeen nimeltä Cosmos. Soitin sinne ja kysyin löytyykö elokuvien soundtrack-levyjä. Muuta hankittavaa en ollut keksinyt; eiväthän artistien nimet minulle mitään sanoneet, ja jotkut suosikkelokuvani sentään sisälsivät musiikkia josta olin pitänyt.

Kului muutama päivä ja posti toi cd-levyjä, ensimmäisiäni, visuaaliseen tukirakenteeseen vielä turvasin ja katselin Uma Thurmanin loikoilevan levyn kannessa samalla kun uutukaiset stereoni soittivat Misirlouta. Olin suurten asioiden äärellä, minkä ymmärsin vasta selatessani tilaukseni mukana tullutta kirjallista tuotetta, sarjan eilisessä osassakin mainitsemaani postimyyntiluetteloa. Voi Cosmos, mitäpä minunkaan musiikillisesta maailmastani olisi tullut ilman sinua? Lehteilin katalogin riekaleiksi. Levyt oli jaettu osastoihin, jotka helpottivat selailua: Pop/rock, tylsää ja tavallista. Metalli, epämiellyttävää meteliä. Rap, hirveää epämusiikkia. Soundtrack, no senhän jo tiesinkin. Vaan sitten: Proge. En ollut koskaan kuullut termiä, mutta poissulkemisperiaatteella saatoin päätellä ettei kyseessä ollut ainakaan mikään muualle luettelossa luokiteltu musiikkityyli, ja koska vajavainen käsitykseni populaarimusiikista ei kyennyt hahmottamaan mistä voisi olla kyse, minä kiinnostuin. Osa tämän osion artisteista oli sellaisia joiden nimen muistin joskus kuulleeni: Yes, Genesis, Pink Floyd. Osalla taas oli sellaisia vinkeitä otsikoita kuten Popol Vuh, Fruupp, Nektar ja Van der Graaf Generator.

Listasin nimiä joita pitäisi hankkia. Halusin tutustua Gentle Giantiin, Procol Harumiin ja Tangerine Dreamiin. Halusin tietää miksi proge on eri juttu kuin pop/rock, niin, ehkä minä olin vain tyypillinen teinikapinoitsija ja halusin olla erilainen. Minun stereoissanihan eivät metallicat ja muut tavisten bändit soisi...

Rakentelin ensimmäistä suurta levyhankintaani, ja tätä helpotti tuolloinen työpaikkani kirjastossa. Aloin laajentaa opintojani postimyyntiluettelosta myös toisaalle. Minä tosiaan syöksyin musiikin maailmaan kuin en mihinkään ennen enkä jälkeen; minä opiskelin, luin, tutustuin. Lainasin kirjastosta kilokaupalla bändihistoriikkeja, oppaita lajityyppeihin, kritiikkejä ja ylistyksiä. Kärräsin kotiin muutaman vuosikerran poistettuja Soundeja. Hitaalla nettiyhteydellä löysin kokonaan toisen todellisuuden, jossa minua opastivat ennen kaikkea edelleen olemassa olevat Allmusic ja GEPR; jälkimmäisen jo tuolloin massiiviset arkistot luin alusta loppuun kokonaan. Tein muistiinpanoja, listasin artisteja ja bändejä joista haluan tietää enemmän. Parin viikon välein tein useiden satojen markkojen tilauksia Cosmokseen; sen ohella että haalin kokoelmaani elokuvien soundtrack-levyjä ja hämärimpiä unohdukseen vajonneita progeakteja, minä myös sivistin itseäni: musiikin historiasta minua kiehtoi ennen kaikkea The Beatles.

Ennen kuin aloin tosissani tutustua yhtyeen tuotantoon, tiesin Beatlesiltä yhden kappaleen: Yellow submarinen. En ollut koskaan pitänyt siitä, ja mikä minua erityisesti oudoksutti: kyseessä oli kuulemma rock-bändi. Mutta eihän Yellow submarine ollut lähelläkään sitä mitä kaverit kuuntelivat! Ei se ollut rock-musiikkia, se oli omituinen loilotus, lastenlaulu, ihmeellinen tekele josta Spede oli tehnyt version suomeksi. Ensimmäinen Beatles-levyni oli muistaakseni Magical mystery tour, en tiedä miksi. Sen kuultuani luin pari kolme Beatles-kirjaa; tiesin yhtyeestä kaiken tietämisen arvoisen ennen kuin päädyin seuraavaan hankintaan, itsestäänselvästi se oli tuo yhtyeen hullujen vuosien ylipaisunut pullataikina, nimetön valkokantinen, Valkoinen tupla.

Lokakuu 1996, ja senkertainen tilaukseni Cosmoksesta piti sisällään ainakin Pink Floydin Dark side of the moonin, Beatlesin White albumin, sekä Danny Elfmanin johtaman Boingon viimeisen ja ainoan albumin. Järjetön laatulatinki, tietenkin, ja mini imin musiikkia sisääni kuin sieni. Olin niin tyhjä taulu että heikotti, ahmin sanoja ja säveliä, jo soittaessani näitä levyjä ensimmäistä kertaa tiesin niistä hirveästi; olinhan lukenut. Muistan millainen sää oli sinä iltana kun ensimmäisen kerran laitoin Valkoisen tuplan soimaan. Oli hirveän pimeää, satoi kaatamalla ja tuuli lähenteli myrskyä. Olin yksin vanhassa puisessa talossa, se oli ollut joskus mummula, nyt autio, sinä iltana tuuli kaatoi vanhan omenapuun pihan sähköjohtojen päälle ja minä olin suuressa olohuoneessa stereoni kanssa, tarkoituksella hakeutunut ympäristön ääniltä eristettyyn tilaan kuunnellakseni jotain minkä ilmoille saattaminen tuntui melkein pyhältä asialta.

Oleellisin mielikuva White albumista tuolta illalta on, että se oli pelottava. Levyssä oli jotain omituisen häiriintynyttä; sen ilmapiiri oli aavemaisen vieras. Siitä puuttui Magical mystery tourin iloitteleva kokeellisuus, sen jokaista humoristista tai riehakasta hetkeä vastasi ahdistunut tai pessimistinen. "Los Paranoias / Come on and join us", totisesti. Jos olisin ollut tuolloin historiallisesti valveutunut henkilö, olisin tietenkin tehnyt johtopäätöksen: hippivuodet olivat ohi, oli astuttu kapinoiden, mellakoiden, huumepidätysten ja tilinpäätösten aikaan: vuoteen 1968. Mutta minulle kyseessä oli vain kaksi cd-levyllistä hirveän jännittävää musiikkia. Vasta tämä levy avasi minulle ytimen yhtyeestä nimeltä The Beatles. Tajusin että näistä kappaleista vastannut nelikko oli edelleen relevantti, edelleen minunlaisteni ihmisten vastaanotettavissa, edelleen hirvittävän suuria tunteita ja kokemuksia välittävä.

Ja kuunnellessani Valkoisen tuplan rönsyilevää kappalemattoa minä ymmärsin miten paljon siitä on lähtenyt liikkelle. Ymmärsin miksi sadat artistit vuosikymmeniä tämän jälkeen olivat niin paljon velkaa juuri tälle nelikolle. Siihenastiset hankintanikin, vaikkapa aiemmin mainittu Piper at the gates of dawn, olivat vielä varovaista tunnustelua; tämä oli hyppy tuntemattomaan. Olin miljooniin uusiin maailmoihin virtaavan joen alkulähteillä, ja minä halusin sen joen mukana kaikkiin suuntiin. Armias luoja, minä olin tämän levyn myötä valmis ottamaan vastaan enemmän kuin mitä maailma ehtisi tarjota. Olin ylittänyt pisteen vailla paluuta.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 1:Pink Floyd / The Piper at the gates of dawn (1967)

Jotta jutun juuri ei kuivuisi, on hyvä toisinaan ravistella oman saamattomuutensa rajoja ja pyrkiä esiinnirhaamaan uusia ja pitkäkestoisia ideoita. Ja jos näitä ei yrityksistä huolimatta löydy, kelpaa aina varastaa muilta. Monasti manatun Lärvikirjan ovat nyttemmin vallanneet jos jonkinmaiset meemi-ilmiöt, jossa listataan asioita kuin viimeistä päivää. Yhden herättelevänkin sentään löysin; joku oli luetteloinut itseensä vaikuttaneimmat musiikkiteokset, "albumit", kuten vanha kansa sanoo. Muhin ajatuksissa kolme päivää. Rakentelin listaa, tajusin tämän olevan potentiaalinen blogitekohengitin, joka ehdottomasti pitää sijoittaa jonnekin Facebookin ulkopuolelle; että minä inhoankin tuota muka-yhteisöllistä sivustoa, joka hiipii nykyään mainintana jokaiseen Silmis-päivitykseenikin! Perhana, nyt loppui materiaalin tykitys sinne; on palattava olemiseni alkulähteille. Toki mietin tovin olisiko tämä sittenkin materiaalia Irtopään jauhaa, mutta ei, ehei. Sinne on omat juttunsa, kovalevy piukassa aloitettuja mutta vielä lopettamattomia artikkeleita. Kai ne joskus, ja epäilen ettenkö näistäkin joitakuita laajentaisi sinne minne ne siinä muodossaan sitten selvimmin sijoittuvat.

Asiaan silti. Kirjoittelen mielelläni musiikista, ja koska en enää muista mikä sen alunperin näkemäni listan perimmäisin idea oli, laadin uuden: omaa musiikkimakuani selvimmin jonnekin johdattaneet julkaisut. Tämä ei ole top-lista siinä mielessä että luettelisin levykokoelmani helminauhan. Tämä on muistelmahenkinen katsaus joihinkin minuun oleellisesti vaikuttaneisiin juttuihin, ja ikäjärjestyksessä mennään eli ensimmäisenä vuorossa Pink Floyd esikoisalbumeineen.

Minun ensikosketukseni Pink Floydiin tapahtui vuonna 1996, milloin tutustuin myös musiikkiin ylipäätään. Ostin yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin Division bell, joka oli minusta hieno ja jännittävä - vaikka, kuten floydistit tietävät, on oikeasti melkoista tuubaa. Ja ymmärränhän minäkin toki nykyään paremmin. Silti tuolloin halusin lisää, ehkä kokemuksista vajaa mieli kaipasi tarttumapintaa, ja koska tiesin että yhtyeen esikoislevy oli joltisessakin klassikkomaineessa, siirryin kolme vuosikymmentä diskografiaa taaksepäin ja ostin Piperin Cosmoksesta, Tampereella sijainneesta pikkuputiikista josta löytyi mitä vain halusi.

Ja olihan tämä toki hivenen muuta kuin se stadionrock, johon yhtye oli satamiljoonaa levyä myytyään taantunut. Tämä on rakkauden kesän morning after; kukkaislasten krapula-aamu, kolmen vartin hallusinaatio ja uni josta samanaikaisesti tahtoo ja ei tahdo herätä. Katalyyttinä mies nimeltä Syd Barrett. Taustat silti sikseen; yritän näissä jutuissani olla leveilemättä nippelitiedollani ja valaistua kohti sitä ydintä, joka minulle missäkin levytyksessä on mitään merkinnyt.

Minulle tämä levy ei ole 60-lukua, hippikesää, nostalgiaa eikä populaarimusiikin historiaa. Tämä on minulle 1997. Piper käväisee nykyisin soittimessa harvakseltaan, ehkä siksi että se on niin visusti leimaantunut parikymppiseen minuun. Rähjäiset kaikuvat kitarat, vaappuvat stereoefektit, maailman brittiläisimmin artikuloivat vokaalit ja toinen toistaan tripahtavammat melodiat olivat minulle ensimmäinen todellinen syväsukellus hienoon ja omaperäiseen musiikkiin. Tämä on ensimmäisiä levyjä joita ostin, ja silloin soitin tätä aivan hirveästi; autossakin kasetille siirrettynä, minkä kunnian saivat vain aniharvat artistit. Rämisevään satakakslaiskaani tämä musiikki tuntuikin aivan erityisesti sopivan - tämä ja Beatles. Olin aika 60-lukuinen pojankloppi 90-luvun puolivälin maalaiskylässä. Silti tämä musiikki ei koskaan tuntunut minusta vanhalta. Vastahan minä tämän olin löytänyt, olin hirveän innoissani, luin Cosmoksen postimyyntiluetteloa ja täpinöitsin nähdessäni miten paljon levyjä Pink Floydilta siellä lueteltiin. Niin paljon hankittavaa vielä edessä! Se odotus, jonkin uuden ja suuren äärellä oleminen, valuu Piperin hapokkaasta äänimaailmasta esiin edelleen. Nuoruuskin, ehkä. Siksi tämä saattaa tuntua jossain määrin vieraaltakin minusta nyttemmin, ja nykyinen minä pitää toki enemmän muutamista Floydin myöhemmistä levyistä. Mutta silloin tämä oli hienointa mitä maailmassa oli.

Vaan miksipä juuri Pink Floyd? Mikä sai minut alunperin valikoimaan puhelinluettelon kokoisesta levynimekeluettelosta tämän yhtyeen kohteekseni? Musiikki on huuhtonut tämän muistikuvan mennessään. Jos oli syy, se on mennyt, jos se oli sattuma, se oli merkittävä: Pink Floyd on vuonna 2009 levyhyllyni enimmin edustettu artisti. Siksi Piper saattaa olla suunnannäyttäjistä paitsi ensimmäinen, myös merkittävin. Se sytytti intohimon.

They don't sell them like they used to

Ulos bussista Eerikinkadulla, ruuhkan halki sisään siihen torin kulmassa sijaitsevaan putiikkiin, jossa viimeksi kymmenisen vuotta sitten käydessäni oli Yves Rocher, nyt DNA-kauppa, eikä sellainen geneettinen vaan puhelimia myyvä. Ei muita asiakkaita. Vain kolme nuorta mieshenkilöä tiskin takana, kukin kurkkimassa naapurinsa tietokoneen näytölle, hankalasti. Valitsin yhden, joka katsoi minuun ilmeellä joka ei vaatinut tervehtimään vaan saatoin mennä suoraan asiaan:

"Onko niitä halpoja Samsungin simpukoita vielä?"

"Joo", miekkonen vastasi, ponnahti kuin jousella tuoliltaan takahuoneeseen eivätkä toiset kaksi huomanneet hänen menoaan tai minua.

En ehtinyt juuri silmää räpäyttää, vasemman kyynärpään tiskille kai laskin ja oikealla kädellä kaivelin povarista lompsaa, kun myyjä palasi takaisin ja nakkasi pienen pahvilaatikon eteeni. Se otti pari pomppua ja pysähtyi.

"Onks täällä mukana...", aloin kysellä tehdäkseni juttua.

"Laturi", myyjä vastasi, katsoi näyttöään eikä minua ja näpytteli jo sinne jotain.

"Joo."

"Kaksyheksän."

Ojensin korttia, joka höylättiin, signeerasin kuitin.

"Tarviks kassia?"

"No en", naurahdin, olihan selässäni suurikokoinen reppu, melko tyhjä. Kortti lompsaan, ja kerrankin mitä sulavimmin toimiva liikesarja vei tuon vaaleanpunaisen nahkaläimiskän takaisin takkini sisään ilman suurempia hankaluuksia. Myyjä näytti jo unohtaneen minut, kumartui kommentoimaan vierustoverilleen jotain tämän näytöltä näkemäänsä. Heitin puhelimen reppuun, repun selkään, enempiä pukahtamatta marssin takaisin kadulle ja vilkaisin viheliäisen käyttöikänsä viimeistä päivää elävästä nokialaisestani kaupantekoon kuluneen ajan. Alle kaksi minuuttia siitä kun astuin bussista ulos, olin jo takaisin kadulla, uusine puhelimineni.

Tehokasta ajankäyttöä jos mikä.

Siellä kaikki näkivät toisensa aina, ei ollut salaisuuksia

Nykyisin sähköpostia ei tule enää kuin Facebookin kautta. Osallistumistani pyydetään, läsnäoloani vaaditaan, aikuiset ihmiset näpertelevät hauskoja listauksia kuin kaksikymmentä vuotta sitten ystäväkirjoihinsa vastailisivat, paitsi laveammin. Eikä siinä mitään. Ajanvietettä se on, ja paljon enemmän itsekin siellä nykyisin säädän kuin esimerkiksi blogien parissa.

Huomasin jokin aika sitten yhden Facebookin aiemmin paljastumattomista huonoista puolista. Tämä juontaa vanhoihin ystäviini, kouluajoilta ja sen jälkeen, kuitenkin vielä niiltä vuosilta kun asuin maaseudun pihtiotteessa. He ovat yksi kerrallaan ilmestyneet sinne, ja heitä on ollut mukava nähdä. Mutta kun Facebookissa on se etusivu, joka sisäänkirjautumisen yhteydessä kuuliaasti ilmoittaa kaiken mitä ystäväsi siellä puuhaavat... Opin sen, että informaatio saattaa olla sellaista mitä ei olisi oikeastaan halunnut tietää. Pari päivää sitten huomasin että vanhoista kavereistani kaksi oli liittynyt ryhmään, jonka otsikkona oli jotakin "Somalit takaisin kotiinsa" -henkistä. Jäin miettimään. Minkä verran oikeastaan tunnen ihmisiä, jotka ovat joskus, myönnettäköön että kauan sitten, olleet juuri niitä joiden kanssa on enimmän vapaa-aikansa viettänyt. Selailin kyseisen Facebook-sivun keskustelupalstaa ja totesin, että suurin osa sinne kirjoittavista oli kliseisen vaahtosuisia rasisteja. Tämän sivun kautta päädyin toisille vastaaville, nämäkin vain yhden henkilön etäisyydellä minusta sijaitsevia nyttemmin; yhdessä podettiin määrittelemätöntä ryssävihaa, toisessa kaivattiin sotilaallista aktiivisuutta venäläisten ajamiseksi maastamme pois.

Tajusin oman ylemmyydentuntoisen tapaani katsoa asiaa: totta kai tiedän paremmin, totta kai minun mielipiteeni on perustellumpi, olenhan suvaitsevainen ja avarakatseinen, ajatteleva ja empaattinenkin. Entä mitäpä minä elämästä tiedän, maahanmuuttajistakaan, venäläisistä, mitä se minulle kuuluu mitä toiset ihmiset heistä ajattelevat? Mutta eikö ääri-ilmiöiden ohikatsominen ole siihen tietyssä mielessä osallistumista myös? Joka tapauksessa mieleni teki hetken aikaa ihan vain protestiksi liittyä kaikkiin löytämiini rasisminvastaisiin Facebook-ryhmiin, kunnes sitten muistin että kyseessä on loppujen lopuksi vain Facebook. Annoin asian olla, mutta kun minua jokin asia häiritsee alan yleensä, väkisinkin, lopulta, provosoida. Minä olen sellainen.

Pari kiinnostavasti aihetta sivuavaa blogikirjoitusta julkaistiin jo aiemmin tänään, lukekaapa siis mitä kirjoittavat Kirsti ja allekirjoittanuttakin pahempaa blogisuorituspainetta poteva Joni.

Vuotuisen tappiomielialan verinen perkuu

Jotakin kertoo ajastamme, että vaikka kaikki katoaa samaan digitaaliseen massaan, julkaisevat lehdistö, televisio ja muutamat höhlät bloggaajat tietyin kalenterinkierroin omituisia listoja asioista, yleensä lähinnä populaarikulttuurin tuotoksista, jotka sen edellisen kalenterinkierron aikana ovat sattuneet kyseistäkin yksilöä tavalla tai toisella miellyttämään - ikään kuin maailmassa olisi joku jota kiinnostaisi, joku muu kuin kirjoittajayksilö omine haaveineen sponsorirahoista, maineesta, kunniastakin ehkä. Yksilö on täten harhautunut. Koska on ottanut tavakseen muokata ajatuksistaan tavukokoelmia ja lauserakenteita, hän on aina liian solipsistinen, liian kaikentietävä nähdäkseen yrityksiään muuna kuin mitä ne ovat viimeistä pilkunsijaa myöten: masentavana tapaintoistantana. Hän mokoma.

Ja silti, tai ehkä siksitenkin, haluan mainita jo hyvän aikaa sitten päättyneen vuoden 2008 aikana lukemistani kirjoista minua erityisesti miellyttäneinä seuraavat, aakkostetusti:

Armas Alvari & Matilda Katajamäki: Kirjeitä lapsiperheestä
Arne Dahl: Verikyynel
Arne Dahl: Vuoren huipulle
Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta
Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia
John Fowles: Eebenpuutorni
Simo Halinen: Lemmenomenia
Steven Hall: Haiteksti
Grahan Hancock: Fingerprints of the gods
Guy Gavriel Kay: Tigana
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
Tommi Liimatta: Muovikorvo
Harri Rinne: Juice on Juice off
Jyrki Vainonen: Perintö
Kyösti Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Onpas miehinen lista, äh. Silti koen kykeneväni noin vain sekoittamaan fiktion ja joillakin tekstintuottajilla havaittavan pyrkimyksen enempi faktuaaliseen ulosantiin. Sitähän se elämäkin on; vai väitättekö lopulta tietävänne mikä on toden ja epätoden raja, mitä? Te harhaiset! Juuri te olette niitä joita täällä eniten viilataan silmään! Minäkään en toki voi väittää aina ymmärtäväni missä maailma matoineen makaa, mutta sen tiedän että musiikin kuuntelu kaikenmaailman läppäreistä ja iipodeista on vihonviimeistä pelleilyä. Stereot ne ovat valttia, ja isot kaapit ja tilaavievät levyhyllyt. Vuonna 2008 julkaistuista nuotteja ja rytmiä sisältävistä kimaltavista muovisista kiekoista paras oli Kuusumun profeetan viides albumi Lyhtykuja, kannoillaan Sydän, sydämen hämmentävä Usko itseesi. Mielenkiintoinen maailmanlaatuinen ilmiö, että viisikymmentä vuotta rock-musiikin keksimisen jälkeen kyseisestä genrestä kehittyneitä alalajeja ei enää osata laadulla laatia kuin Suomessa. Siitäs sait, muu maailma.

Ai mutta se miksi ihan tosissani halusin tämänkin blogipäivityksen irvikuvan laatia, on se hilpeä faktumi että mailleen mennyttä vuotta leimasi tahollani ehkä enitenkin, tai neljänneksi eniten, lautapelailu. Oikeastaan juuri tämän listan halusin aivan erityisesti tyrkätä tarjolle: Viisi vuoden viihdyttävintä lautapeliä.

1. Battle line
Saksalaisen absurdin tuotteliaan peligurun Reiner Knizian laatima kahden hengen kortinläiskintä. Periaatteessa Battle line on vain edelleenkehitelty pokeri, mutta minua miellytti aivan suunnattomasti sen aiheuttama aivojariipivä kyräily ja ahdistavan kireät strategianharkintahetket. Päästä loppuu tila kun pelaajaparka yrittää pitää hallinnassa kaikkia mahdollisia toimintatapojaan, joista jokaisen se vastapelaaja joka tapauksessa torpedoi jos ei itse ehdi vastaavaan ensin. Hauskaa, ja baarissahan tätä vaan on mätkitty, mikä on jo parin kaljan jälkeen lisännyt tunnelmaa kummasti.

2.Carcassonne
Ehkä vanha juttu jo tämä joillekin (ja itsekin tutustuin tähän jo 2006), mutta minä pidän edelleen leppoisasti etenevästä kartanlaajennuksesta, jossa vasta loppuvaiheessa katastrofaalisina paljastuvat ne virheet joita pelaaja heti ensikierroksilla hölmöyksissään teki. Erityisesti lohikäärme-laajennusosan kanssa tämä kaupunginrakentelu oli omimmillaan muuttaen leppoisan monen pelaajan simcity-variantin veriseksi taisteluksi elintilasta. Nice!

3.Tsuro
"Tän oppii kolmessa minuutissa", todettiin baarinpöydän ääressä kun paikalla oli kaksi sitä pelannutta ja kuusi ei-pelannutta. Kukaan uutukaisista ei uskonut. Ja viiden minuutin kuluttua peli oli täysillä menossa. Hilpeä ajantappajapeli jota voi heittää erän tai pari odotellessa peli-iltaan saapuvia mattimyöhäisiä. Nappulat kiitävät kaartelevilla radoillaan joiden palasia pahvikorteilla kauniiksi kasvavalle laudalle asetellaan. Muihin ei saa törmätä mutta radat vievät vääjäämättä eteenpäin... viimeisenä hengissä säilyvä voittaa.

4.Mykerinos
Totta puhuen pelasin tätä vain yhtenä iltana syksyllä, mutta parin pelin jälkeen tämä ei ehkä vielä kaikkea itsestään antanut. Vaikutti lupaavalta. Parin erilaisen vaiheen yhdistelmä, jossa vallataan maata, valitaan sponsoreita ja vedetään hitaimpien pelaajien edestä kaikki hyvät jutut kuus-nolla. Tähän pitää paneutua vielä lisää.

5.Muuttuva labyrintti
Vanha klassikko pelasti joulunpyhät tylsyydeltä. Pelattiin tätä puolison kanssa kaikki illat sen jälkeen kun vanhempani kantoivat tämän matalaan majaamme joskus joulukuun pimeydessä. 80-luvulla tätä jo lapsukaisena alunperin tahkosi eikä ole viehättävyyttään kadottanut minnekään.

Pelien suhteen on erityismainittava Nuutisen emäntä, jota ilman en olisi pelannut noista melkein yhtäkään koska hän on hankkinut ne viimeistä paitsi kaikki meikäläisen siipeillessä. Ja missä sitä siipeilyä on tullut harrastettua? No anniskelupaikoissa tietty. Näissä allekirjoittanutta on saattanut moni Turussa liikkunut tietämättään havainnoida:

1. Cosmic Comic Cafe
2. Naantalin aurinkoinen, Hämeenkatu
3. Cafe Sirius
4. Bremer
5. Hansakorttelin Aschan, se postmodernimpi niistä

Ja, koska olen jo vanha ja luutunut, varmaan näissä pyörin jatkossakin. Tämän ikäiselle uudet asiat ovat jo vieraita ja pelottavia, oletusarvoisesti uhkaavia ja yleensä enemmän tai vähemmän vääränlaisia joka tapauksessa. Miettikää nyt tosi-tv:täkin! Mikäs se semmoinen oikein!

Valovoima

En ole sitä lajia jonka on helppo puhua niinkin suuresta asiasta kuin rakkaus. Onko kukaan, välttämättä, koska ne jotka siitä puhuvat, yleensä leijuvat omissa pilvissään, saavuttamattomina, monia kiusaannuttaen. Silti yritän, koska olo on sellainen; on tarve saada jokin ulos.

Mitä minunlaiseni ihminen on elämänsä aikana rakastanut? Luontoa, onnistuneen luomisen hetkiä, kotiaan ja vanhempiaan ja sisaruksiaan, muutamaa eläintä, sitä tunnetta jonka hyvä kirja tai musiikki ihmiselle antaa; ystäviäänkin, kai niin saa sanoa, jossain mielessä. Vuosien varrella neljää ihmistä, kutakin tavallaan, siinä mielessä kuin missä "rakkaus" helpoimmin käsitetään.

Ja se mikä tähän pakotti: tuota tyttöä. Kaksivuotiasta ihmisenpoikasta joka oli kaksi viikkoa matkalla ja palattuaan heittäytyi kaulaani roikkumaan kykenemättä muuhun kuin kyyneliin. Oli isälläkin jo siinä vaiheessa ikävä. Ravistaa sisintä myöten että joku on minuun noin kiintynyt. Lapsi ei vaadi minulta muuta kuin itseni; juuri tällaisena minä hänelle kelpaan, ja minut tällaisenakin nähdessään hänen kasvoillaan käy hymy. Hän on pyyteetön, ja kun hän on vähän vanhempi, minä opetan hänelle ne kolme asiaa jotka minunkin olemistani ohjaavat, tai joiden enimmän osan aikaa pitäisi: Rakasta, älä vihaa. Luo, älä tuota. Etsi, älä pysähdy.

Tietenkin minusta välillä tuntuu että hän tietää jo tuon kaiken. Se pieni olento jota rakastan ihan hirveästi.

Rupukäymälä

Kansalaistottelemattomuutta ilmassa täällä rumassa kotokylässäni. Siis sitä lajia että kansalaiset vaativat mutta päättäjät tekevät tottelematta omiaan: päivän lehti uutisoi tänään kiltisti viimeaikaisimmat ååpulaiset kipupisteet, joista pisimpään on hautunut tuo kirotunnerokkaasti sumplittu toriparkkiprojekti. Vuosiahan sitä on jo vatvottu, ja mitä kauniimmin korulausein kokoomussedät ja tavaratalonomistajat hankettaan puolustavat: autot maan alle, puistoja parkkipaikkojen tilalle ja sen suuntaan. Parfymoidut paskapuheet kätkevät alleen sen tappavan tosiseikan että yksityisautoilun ehdoilla pistetään kaupungin keskusta remonttiin. Mites jos vaan kiellettäisiin ne autot sieltä kokonaan? Onko muuten kukaan huomannut että siellä on jo yksi parkkiluola, päivät pitkät tyhjillään ammottava koska sinne sisäänajo on kahden korttelin päässä torilta? Pitkälti toistakymmentätuhatta nimeä vaati addressissa kansanäänestystä asiasta, ja niin vain sedät siihenkin totesivat, kai partaansa nauraen ja hieman konjamiinia lasistaan naukaten että no, sitä nyt ei sentään tarvitse järjestää. Elämmehän demokratiassa.

Nimilistoja näytään kerätyn myös tuon ahdistavan ahtaan rokkiklubi TVO:n puolesta, joka tulevan YO-talojen remontin myötä joutuu lähtemään pyöräkellariksi muuntuvista tiloistaan. Tämähän on kulttuurikaupunkimme undergroundimpia piirejä kuohuttanut seikka, joka ei allekirjoittanutta kosketa liiemmin sikäli että minusta TVO on jo nykyisellään harvinaisen epämiellyttävä paikka; tiemmä EU-säädökset vaativat äänieristeiden lisäämistä, mikä madaltaisi kopperon lopulta elinkelvottomaksi. Viisituhatta nimeä oli tässäkin listassa, jumankekka että turkulaisetkin aktivoituvat kun nimiä kerätään. Vaan kai tämä sentään on turha tuulimylly: jos talo remontoidaan, se remontoidaan ja jos tiloja ei sen jälkeen voi käyttää niin se on siinä. Onkohan kellään käynyt mielessä että TVO saa varmasti paljon paremmat tilat jostain muualta. Melkein mistä vaan, totta puhuen, jos tilojen viihtyisyys on kriteeri.

Sokerina päivän "kulttuurikaupunki tappaa sinut henkisesti" -teeman uutisoinneissa oli tietysti tuo salaman nopeudella hoideltu kahden sivukirjaston lakkautus, josta ensi kertaa uutisoitiin parisen viikkoa sitten ja jota vastaan oli eilen mielenosoitus, minkä aikana kaupunginhallitus nuiji päätöksen läpi ja nyt on ruikutus turhaa. Tervemenoa. Sadantuhannen euron säästöt kuulemma vuodessa tästä, ja kun tammikuun alussa uutisoitiin että uuden pääkirjaston aulaan hommattiin 80.000 euron arvoinen lasertaideteos niin pistäähän se ihmistä miettimään. Lalli, sinun kirvestäsi kaivataan.

Further adventures of admiral Stonk

Lähdin kotoa tänään, pakkanen oli siten laskenut että saatoin. Näin hangessa porotokan jättämän vanan, seurailin sitä horisonttiin ja eläimet viisaudessaan veivät minut kahvilaan. Tarjolla oli mielenkiintoisen skaalavirheen läpikäynyttä korvapuustia; sen kokoisella olisi nälkävuosina ruokkinut koko perheen. Tyydyin porkkanakakkuun, mutta riitti sekin. Ja santsikuppi oli ilmainen, mikä oli kiva joskin pientä liikatappamisen makua toki myös kun se yksikin muki oli varmaan lähemmäs puolilitrainen. Ei silti, Kike Elomaa istui viereisessä pöydässä. Lumikenkäni vapisivat jännityksestä kuitenkin vasta kun lähdin takaisin, tuuli oli pyyhkinyt jälkeni. Hirvittävä eksymisen pelko puri luuydintä. Miten täällä mikään elollinen selviää? Uskalsin hengittää vasta kotona. Kuolio oli levinnyt eri puolille kehoa.

On hyvä nähdä ihmisiä. Nelisen päivää kotona kissan kera ilman ulkopuolisia kontakteja ja huomaan kadonneeni paitsi fiktioon, myös itseeni. Unohdan ulko-oven sijainnin, ikkunatkin esiintyvät näyttöruutuina eikä verhoihin uskalla koskea. Nukun tunnin, herään, vaellan, nukun tunnin, en ole varma onko muistamani kohtaus Dexteriä, Monty Pythonia vai lukemaani romaania. Unta, tajuan lopulta: vai kohtasinko yössä ihmisen kun lopulta uskaltauduin ulos? Ellen kohdannut, mitä tapahtui, ja niillä main yleensä keitän uuden pannullisen. Viihdyttääkseni synapseja lueskelin verkosta univajeen vaikutuksia ihmisen terveydelle. Maali rapisi seinistä, tai silmissä vilisi ehkä. Torakoita, ymmärrättehän.

Tämä ei tee minulle ihan hyvää.

Tiskialtaassa on paistinpannu ja lautasia mutten muista syöneeni kahteen päivään.

Täytä mun hevosein

Väitteet elämästäni ovat suuresti liioiteltuja. Muun perheen seikkaillessa jossain päin Kymenlaaksoa minä ja kissa täytämme toistemme vapaa-ajan kuin mykkäfilmikauden suosituin komediaparivaljakko; kuluttamallani kahvin määrällä liikehdintäkin on sopivan nykivää. Ja kissa - no se nyt on muuten vain maaninen ison osan aikaa. Meillä pyyhkii hyvin. Järjestän arkistojani. Papereita ja vanhoja lehtiä, valokuvia: albumit eivät enää meinaa mahtua hyllyyn ja edelleen on satoja teetettyjä kuvia odottamassa paikkaansa. Satoja.

Silti jaksan väliajoin valuttaa bittivirtaa verkkoviemäreihin. Harraste se tämäkin, ja nukkumattomuus, unen puute, toisaalta: aloin sivistää itseäni ja joululahjaksi saadun Monty Python -historiikin luettuani lahjoin itseni Lentävällä sirkuksella ja aloin katsoa sarjaa ihan alusta. Huomasin etten ole sitä ennen nähnytkään kuin osina, Python-leffat sentään koulivat ja massavalmistivat minutkin vastaanottamaan juuri tietyntyylistä huumoria jo teini-iässä. Ollapa enää originelli tässä maailmassa. Mutta toimivathan nuo Pythonin jutut: "Wenn ist das Nunstück git und Slotermeyer? Ja! Beiherhund das Oder die Flipperwaldt gersput."

Näin jokin aika sitten unen jossa transsiin vajonneiden ihmisten silmistä kasvoi käsiä ja sateenkaarenväriset hiiret vilistivät heidän korvistaan sisään.

Ai niin, se tragedia

Postmoderni tila. Tärkeilevän pramea hillitysti sisustettu kahvila, uudennihkeä vielä mutta sitäkin vanhemman rakennuksen juhlavaan saliin vastikään sisustettu. Hyvät, toki melko hintavat, kahvit. Taustamusiikkina kuulemma (kysyimme) kahvilan oma nauha, jolla tähän posliinikuppisesti kilahtelevaan interiööriin tarjoiltiin muun muassa Dingon Autiotaloa ja Raptorin Oi beibiä. Koko kolmihenkinen seurueemme ensin vaikeni, sitten räjähti kontrollivapaaseen nauruhorkkaan kun ikimuistoiset lyriikat nuoruudestamme räpäytyivät tätejä, hienoja ihmisiä ja meidät sisältävään kahvesaliin: "Otetaan faijasi mukaan kimppaan / Olenkin jo kyllästynyt pelkkään pimppaan".

Hansakorttelin uusi luksus-Aschan: sinun valintasi jälkistrukturalistiseen kahvihetkeen.

Kerrottakoon vielä ettei tämä ole helppoa silti ollut. Vuodenvaihteessa muinainen kotikuntani lakkasi olemasta. Samanhultaisesti identiteettini lähti häränpyllylle: mistä olen nyt kotoisin, kun tuo minut kasvattanut ja häiriöisekseni tehnyt täällä blogissakin satunnaisesti angstireferoitu ruraali-idylli, kutsuttakoon sitä vaikka nimellä Härkele, on kadonnut? Nyt vanhempieni rakentama talo, minun lapsuudenkotini, pomppasi kunnan keskustaajamasta upouuden kaupungin laitanäreikköön rakettien paukkuessa. Voi näitä kuntaliitoksia. Palanen masentavinta minuuttani on nyt luojan kiitos kadonnut.

Vihaa! Kiukkua! Häpeää!

Sanomalehtien yleisönosastot ovat lukijan mielentilasta riippuen joko ehtymätön huumoripalsta tai masentava muistutus siitä miten pikkusieluisia omasta navastaan ruikuttajia ihmiset ovat. Pienten paikallislehtien, kuten Turun Sanomien, mielipidesivut ovat näitä molempia aivan erityisesti ja allekirjoittaneen joulumielenrauhaa häiritsi viikonloppuna julkaistu kirjoitus otsikolla "Terveisiä Postille".

Kirjoituksessa nimimerkki "Vihainen" osoittaa olevansa vihainen. Tarinan aluksi hän kertoo lähettäneensä joulukortteja ystävilleen. Miten kilttiä!, ajattelee lukija, mutta toki, jos on ehtinyt vilkaista mielipiteen allekirjoituksena käytettyä nimimerkkiä, jo tässä vaiheessa epäillen että tähän pyyteettömään kanssaihmisten ilahduttamiseen liittyy jokin koukku. Ja liittyyhän siihen. Joulukortteja ystävilleen lähettänyt nimimerkki "Vihainen" nimittäin tuntee syvää häpeää. Mistä? No niistä joulukorteistaan. Tai pikemminkin siitä että hänen ystävänsä ovat kiittäneet niistä. Posti on nimittäin jakanut ne liian aikaisin.

Ja mitä sitten, tekee mieli kysyä, mutta juttu ei jatku. Se oli siinä, kokonaisuudessaan, ja lukijan täyttää tyhjyys, joka hänen elämäänsä valuu nimimerkin "Vihainen" tuntemasta olemassaolon turhuudesta. Millainen ihminen tämän signeerauksen takaa löytyy? Olen sitä miettinyt nyt muutaman päivän. "Vihainen" ei jätä minua rauhaan; hänen tuntemalleen häpeälle on pakko olla jokin looginen syy, mutta se ei tavoita minua.

Ei silti, hänen kirjoituksestaan saa irrotetuksi pari mainiota sitaattia:

1. "On tosi törkeätä kun kaksi viikkoa ennen joulua ystäväni kiittävät joulukorteista."

2. "Eikö kortit voisi lähettää vähän myöhemmin ettei tarvitse hävetä."

Minä en vaan ymmärrä, en kerta kaikkiaan. Toivottavasti nimimerkki "Vihainen" kuitenkin selviää häpeästään pyhiksi ettei mene kinkku väärään kurkkuun. Kyllä siinä suku häpeäisi kun nimimerkki kuolisi joulupöytään.

Yrityksiä arvokkuuteen

Täytän ensi sunnuntaina vuosia, ja koska olen jo ikämies, ajattelin järjestää arvokkaan ja henkistä kypsyyttäni vastaavan pienimuotoisen juhlatilaisuuden. Tarkoitus oli että nauttisin vieraitteni kanssa runsaan päivällisen, ehkäpä lasillisen konjakkia, istuisimme nahkanojatuoleissa kirjastohuoneessani ja keskustelisimme perin henkeviä, toki väliin laskettaen kevyehköä leikkiä; onhan kyseessä sentään syntymäpäivä.

Sitten luin lehdestä että sunnuntaina on myös kansainvälinen orgasmipäivä.

Missä vaiheessa totesin ehkä paremmaksi sen että jätän vaan ne juhlat suosiolla järjestämättä.

Eräät repii siitä

Kerään yhteiskunnallista angstia huomiseksi. Vain harrastusmielessä sentään, enhän ole siten poliittinen että ajaisin asioitani tai muiden, vaikka tietenkin toriparkkia vastustan enemmän kuin mitään toista valopäistä porvarikeksintöä vähään aikaan. Viikkoon, varmaan. Duunariveri kuitenkin velvoittaa; sitä on kuivuneina rystysissä pitkään launtaiaamun puolelle. Laskekaapa lätsänne lippa puolitankoon taas erään kovia kokeneen työn raskaan raatajan, juoman kurkkuunsa kaatajan, epäonnistuneen viikonlopun kunniaksi. Miekkonen oli ojassa, ei selvänä, ei varmasti erityisen lämpimänäkään mutta vittuilla muisti ohikulkeville. Viskasin suuntaansa pahansilmän.

Kotona nakkasin takkia naulaan ja niskaa kenoon. Klikkasin nettiä ja mitä se näytti: Google näytti uudistuneen. Tarjoaapa peijooni hakijalle vaihtoehtoja; pelottavan ohjaileva sananarvuuttaja siis nykyisin, joka tiedontarjonnan ohella myös vie verkkoväkeä pässinä lieassa kohti juuri niitä sanoja joita katsoo tarpeelliseksi.

No, piti kokeilla. Ja hopsheikkilä mutta sieltähän se löytyi, minun lokakuisena aamuna vuonna 2002 unihäikiössä kehittämäni yhdyssanalapsonen, pian peruskouluikäinen, on melkein kymmenentuhatta kertaa jo olemassa:




On maailmassa siis vielä pieniä hauskoja juttuja.

Tolkuton menestymättömyyden huuma

Asetin kuulokkeet korvilleni ja stereoihin Frankie goes to Hollywoodin. Sain vavahduttavia tuntemuksia 80-luvun neonvuosista. Näin laatikkoautoja ja monivärisiä toppatakkeja laskettelukeskuksen kahvion naulakossa. Kunnes kauhukseni tajusin: helvetti, eihän minulle ole mitään muistoja tästä. Mikko Alatalon lastenlauluja minä 80-luvulla kuuntelin, sukseni eivät lipsuneet ja luntakin oli. Mutta sittenkin Two tribes kuulostaa hyvältä; olisinpa minäkin tanssinut tämän tahdissa savukonepätsissä, ensihumalaani kolmen prosentin hedelmäjuomasta epätoivoisesti hörppien, sen sijaan että olisin ollut teini vasta 90-luvulla, kun kaikki oli lamaa ja paskaa ja talvetkin harmaita kuin Kansallisosakepankin tv-mainosten värimaailma tuhon edellä.

Oli silti mennä aamutalkkuna ohi suun kun pettymyksekseni sen pielet vääntyivät alaspäin, suun, tänään Turkkarin kulttuurisivuja selatessa. Olen ottanut tavakseni saavuttaa kohtuullista sijoitusta Portin novellikilpailussa - tarkemmin sanoen vuodesta 2003 kaikki sinne lähettämäni tekstit ovat sijoittuneet. Tänä vuonna ohituin kuin mummo moottoritiellä. En tee kuten eräs joka kyseisen kilpailun tuomariston vihabloggasi lyttyyn palkintojen männävuonna mennessä muille, ja laatutyypit tänäkin vuonna menestyivät etten sillä. Olisin silti toivonut helvetin ahdistuneelle katkeransuloiselle rakkausnovellilleni lukijoita; avaan itsestäni palasia vain musteena paperilla, joskus pikseleinä näytöllä. Perskele, kaunokirjallinen demoninpoistovälinehän se tämä Silmänkääntövankilakin on ollut päivä ykkösestä lähtien. Se on minussa kuin viikset kissassa.

Tämän piti olla historian toistuvuutta havainnoiva katsaus mutta alan olla nykyisin tilassa jossa ostoslistanikin kuulostavat itsesäälianalyysiltä. Äh.

Automaatti on kone, joka tekee itsestään sille määritellyn tehtävän

Tässä syystalven kuristuksessa alkavat nyrpyttää sellaisetkin seikat jotka kenties ihmisystävällisempänä vuodenaikana ohittuisivat olankohautuksin. Tai sitten eivät, mistä minä tiedän. Se nyt kuitenkin pistää otsasuonta vinoon, että:

1) Kun tähän rupukaupunkiin sitten vihdoin saatiin se hieno uusi kirjasto, joka nyt tänä syksynä avautui kaikessa kukkeudessaan kun puoliteholla ensin toimi aikansa, niin mikä siinä on että asiakkaitten elämä piti siinä samalla tehdä hankalaksi? Tarkoitan nyt niitä palautusautomaatteja. On se - - ennen vanhaan se toimi niin että kun palautti x potenssiin n kirjaa kirjastoon ne saattoi lyödä tiskiin pinona, jonka jälkeen virkailija ne sitten koneelle piippasi palautetuksi. Oli muuten siihen aikaan hänen työtään, sen virkailijan, se piippaus. ("Mitäpä teet työksesi?" "No, piippailen...") Aika joka tähän toimitukseen kirjaston käyttäjältä kului oli seknunneissa laskettavissa.

No nyt on nämä automaatit sitten. Niihin pitää työntää kirja yksi kerrallaan juuri oikein päin. Siinäpä sitten odottelee yksilö kun automaatin liukuhihna heräilee ja alkaa niellä opusta sisuksiinsa. Kirja katoaa. Tulee hetken kuluttua takaisin, koska oli asteen tai pari vinossa liukuhihnan lukupäähän nähden. Asiakas asettaa sen uudelleen, odottaa, kone tunnistaa kirjan ja ilmoittaa sen nimen näyttöruudulla, tiedä sitten siihenkään syytä, kai se joillekin tulee yllätyksenä mitä sattuu kotoaan kirjastoon kantamaan. Tässä vaiheessa asiakas mielellään laittaisi sen seuraavan kirjan hihnalle. Mutta ehei; on odotettava että näyttöruudun punainen valo vaihtuu vihreäksi. Ja sen se tekee viipyillen autuaasti kuin parhain viini. Kun valo vaihtuu, hihna pysähtyy. Seuraavan kirjan voi asettaa, hihna käynnistyilee, nielaisee hitaasti kirjan, ehkä hyvällä tuurilla hyväksyy sen ensi yrittämällä, mikä sentään keskimäärin joka neljäs kerta tapahtuukin.

Toisen kirjan kohdalla on aikaa kulunut noin viisinkertaisesti se mikä ennen kului koko palautustoimitukseen kaikkiaan. Ymmärrän että kirjastovirkailijalta vapautuu näin aikaa muuhun tarpeelliseen (eikä älähdetä siellä - minä olen ollut kirjastossa vuosikaudet töissä nuorempana ja tiedän että siellä tehdään muutakin kuin luetaan kirjoja. Itse muunmuassa opin juomaan kahvia) mutta kun hän sen palautustoiminnan teki, hän sai siitä palkkaa. Asiakas ei saa. Ja aikaa kuluu, kuluu, kuluu, hermo menee, menee, menee ja lopulta sitä mieluummin on vaan palauttamatta niitä kirjoja. Pinot kasvavat kotona, aina niitä vain uusii tietokoneelta, viides uusintakerta on viimeinen, sitten on keksittävä jotain, ehkä vain dumppaan ne kirjat nimettömässä paperikassissa kirjaston oven taakse ei mut näkeväthän ne koneelta kuka ne on lainannut ahistaa ahistaa

2) Jotkut viitsivät nillittää käsiaseiden tarpeellisuudesta ampumaurheilijoille. Hankkikaa harrastus johon ei käytetä tappamiseen suunniteltuja välineitä ja lakatkaa vinkumasta.

Lopun alkua

"No mitäs, otetaanko toisetkin kupilliset?"

"Tietty. Ei tonne uloskaan tee mieli mennä. Saakeli mikä ilma."

"Tätä se nyt on sitten on, jouluvalot syttyy ja viima lyö pohjoisesta. Kumpikohan on syy ja kumpi seuraus?"

"Älä muuta sano. Viikko vielä niin helkkää ja kilkkaa soi joka jumalan tuutista."

"Hei tonttu-ukot nyppikää ja sitä rataa."

"Mutta kai jotkut tästäkin tykkää."

"No, jotkut."


* * *


"Huomasiks muuten mikä päivä tänään on?"

"Onhan se kalenteriin merkattu."

"Viis vuotta blogia! Kuka saatana jaksaa. Mä oon miettinyt -"

"Hyst! Noi kuuntelee tossa nurkkapöydässä!"


* * *


"No oliks hyvä pulla?"

"Menihän se. Kuinkahan kauan täällä vielä pitää jumittaa? Ei toi pyry näytä lakkaavan millään."

"Älä nyt, täähän on ihan aitiopaikka. Näkee miten kaupungin taas yllättää talvi."

"Opiskelijat juoksee luennoilleen, hölmöparat. Ja kato, toi ambulanssi on edelleen hangessa kiinni! Ajattele ettei kukaan oo mennyt auttamaan sitä tosta kinoksesta pois. Mieti mikä maailma, ihmiset vaan kattoo."

"Näinpä, näinpä."

"Vielä yks santsikuppi?"

"Jos tarjoot niin voishan sitä."


* * *


"Oli tossa aiemmin puhe siitä viisvuotispäivästä."

"Pitäis sitä kai jotenkin..."

"Mieti että ykskään sanomalehti ei lähestynyt. Ei haastetteluja, ei mitään. Ihan ku ilmaa olis ollut, sekin viis vuotta jo kirjoittanut."

"Joo, tähän tää on mennyt. Ei mitään rispektiä enää."

"Joku perustaa jonkun helvetin kohublogin ja päätyy telkkariin, ketä kiinnostaa enää vanhat kaakit?"

"Ja aattele että ilman niitä pitkän linjan raatajia ei olis kohubloggaajilla mitään pohjaa. Ei olis sitä perustaa jonka päälle ne voi höttönsä rakentaa."

"Nimenomaan."

"Hei kato, kolari!"

"Oho, tais käydä pahasti."

"Onneks on ambulanssi jo valmiina paikalla."

"Joo, hehe!"

"Hähää!"

Pimpsistä

Ennen kuin ryhdyin itse isääntymään, olin uskossa että lapset ovat vähintään nelivuotiaaksi asti jotakuinkin kohtalaisfiksun naapurinkoiran tasolla älyllisesti. Että sellaiset seikat kuin kommunikointi, päättelykyky tai, etenkään, minkäänkaltainen luova toiminta olisivat seikkoja jotka, jos hyvin kävisi, olisivat kenties kouluikään mennessä edes jossain määrin ihmisenalulle ilmaantuneet.

Vaan kuinka taas maailma miestä kouluttaa. Oma tytär täyttää muutaman viikon sisällä kaksi, ja on jo reilut puoli vuotta puhunut kuin papupata, paitsi vain rikkaammalla verbaalisella sisällöllä. Minua häkellyttää että ihminen joka ei ole vielä kahta vuodenkiertoa ollut olemassa, osaa jo kertoa mitä ajattelee. Mitä tuntee. Osaa tulkita näkemäänsä, osaa leikkiä, osaa pyytää, kysyä, vastata, kertoa, jutella, muistella, väittää ja ilmoittaa. Se on hurjaa miten kieli, sanat ja juuri omanlaisensa tapa ilmaista asiansa muodostuvat. Se on päivittäistä yllättymistä.

Joskus syksyn kuluessa lapsi alkoi kehitellä omia onomatopoeettisia ilmauksia pyllähtämisille, törmäilyille ja esineiden heittelylle: sellaisia kuin humpsista, popsista, komppelis, kapsis; ja oma suosikkini joka kuultiin ensi kerran kun värikynät lensivät piirtämisen jälkeen takaisin rasiaansa: pimpsistä!

Se tarttui minuunkin ja jäi sanavarastoon. Näinkö päin tämä meneekin?

Ævøe lad is gone quiet for puma by Jämözkcxh

Olen, myönnän, joskus raivostuttava kaikkine lähimmäistä hulluksi tekevine pakkomielteineni, ja, myönnän senkin, ihminen kestää vain tiettyyn pisteeseen asti niidenkinlaisia vikoja jotka sattuvat osumaan kohdalle vain harvoin. Mutta, ymmärrättehän, olentoisekseni muodostunut fysiologinen ilmentymä on loppujen lopuksi oman ikuisen keskenkasvuisuutensa vanki, ja, tämän arvasittekin, yrittää tämän todetessaan vain puolustella itsessään niitä asioita jotka ennemmin kannattaisi jättää kokonaan piiloon. On ollut kohteita. On ollut tilanteita ja tilaisuuksia. Ja on ollut galaksin lailla hitaasti itsestään ulospäin kiertyvä levottomuuden kehä, joka ei varmaankaan ole saanut alkuaan kenestäkään sellaisesta yksilöstä joka niin kuvittelee, mutta koska yksilö on yksilö se on aina maailmansa napa. Minkä kukaan viheliäisparka voi sille miltä todellisuus sen silmin näyttää? Pöytään kiinni kasvaneet letkut venyvät ranteiksi ja käsivarsiksi ja vaikka välillä vaikuttaa siltä kuin se vetäytyisi, ei sillä kuitenkaan ole valittavanaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista.

Pane kynttilät pois, emme tarvitse nekromantiikkaa

Jos kerran kuussa eksyy kirjastoon niin eikö sitä päädy Turun sanomien runousgallupiin. Isketään runokirjaa käteen ja sanotaan että luepa tuo, räiskitään vähän kuvia tässä samalla. Sitten pitää lukea sitä runoa kykenemättä keskittymään mihinkään, lihakset alkavat nykiä hermostuneesti, se kamera on liian lähellä koko ajan ja tekee mieli perääntyä tilanteesta mutta kun meni jo sanomaan että no joo voin mä.

Eivät muuten esitelleet itseään, toimittaja tai kuvaaja, vaikka minulta nimen kysyivät. Huomasin myös oudon piirteen itsessäni: sensuroin ajatukset. Luetettu runo oli minusta huono, mutta syystä tai toisesta en suoraan pamauttanut niin. Kyseltiin mielikuvia: mitä ajatuksia runo herättää? Miten tulkitsisit tämän? Vuosia jatkutut räpiköintini kirjallisuudenopiskelijana on vienyt minusta paitsi halun myös kyvyn lukea runoutta ja siksi en halunnut sanoa mitään. Keksin muutamia näkemyksiä: goottiromantiikkaa. Pakenemisen hetki. Silmäni etsivät sivulta sanoja joihin tarttua. Kokonaisuus ei valottunut, ajatus pätki ja lopulta toimittaja, jonka uskon tunnistaneeni vaikkei esitellyt, totesi että eiköhän tässä ja katosi, savupilveen melkein tai ehkä vain pyörryin.

Olen nyt osallistunut juuri niihin turhanpäiväisiin sivuntäytejuttuihin joita jaksan manata. Että ihminen osaa.

Eilen kun tiskasin ja muu perhe katsoi Muumeja läppäristä, keksin maailman aneemisimman vitsin, se menee näin:

"Mistä tietää sekä Tapanin että Maurin ja Tarjan katsovan Muumeja?

Karkeloi Kansa ja Kunnailla soi."

Hei sullon mun kuume

Pyörän tyhjä kumi. Korissa likainen muovikassi, pinnalla levää. Tihutti, muttei vielä ollut pimeää. Keittiön ikkunat katsoivat selkään kun räpelsin lukkoa auki. Oli myöhä tai aikainen, kenen kulmasta katsoi. Lihaksia kiristi, päätä särki, olin menossa taas, olin luvannut ja en; ja kenelle ja en.

Tätä varten on ihminen tehty. Soitin isälle matkalla syntymäpäiväpuhelun. Kortti jäi ostamatta tänä vuonna, ei ollut tilillä rahaa siihen. Puhuttiin pitkään sentään; soittaako minunkin lapseni minulle iltamyöhällä, kiireensä keskellä, kolmen vuosikymmenen kuluttua, "hei onneks olkoon, mitäs teille?". Se sama joka ihan äsken liimaili syksyn lehtiä pahville, näytti riemusta hehkuen sitä: "iskä kattoo!".

Teki mieli olla onnellinen. Menimme tänään laivapuistoon potkimaan palloa ja kiukkuinen orava huusi meille puusta.

Kiero

Sinusta pursuaa sanoja. Olet varmaan sellainen ettet huomaa, mutta kasvat kuin juurakko meidän kaikkien ympärille. Sinussa rimpuillaan kun et ole paikalla, ja entä kun olet, ja mistä sen enää tietää, siitä on kauan. Sinä kohoat heijastuksina tämän ruman kaupungin ylle. Minä huomaan; älä väitä ettet tietäisi mistä puhun. Sinusta säteilee, vai onko sekin vain sanoja, ja tavoilla joilla huomautuksesi livahtavat piilopaikkoihin voisi aloittaa sotia. Sanon tämän vain siksi että tietäisit mikä on varmaa ja mihin itse uskon vaikka pelkään. Sanon tämän vain siksi että aikaa on kulunut jo niin paljon, melkein kaikki aika, elämä. Sanon tämän vain siksi että - -

Ei, en sittenkään. Ei mitään niin hienoa, sinä nauraisit jos. Mutta minä olen kiero ja elävä.

Joista elämäkerroissa vaietaan

Vietin tänään kolme tuntia kahvilla. Oi kunpa koskaan ei koittaisi se aika, jona korvan juuressa viuhuva oravanpyörä lopulta tempaisee minut mukaansa ja vie pois mahdollisuudet, no, vaikkapa istua keskellä päivää kolme tuntia kahvilla. Hämeenkatu oli itse harmaus ja lasin takana satoi, suuret kokoomuskasvot lipuivat vedessä ohi kahdeksan minuutin välein. Aiheen kirvoitti juuri se suuri ja oravainen yhteiskunnan ratas: olisiko ihminen parempi jos olisi aina halunnut juuri niitä asioita joihin suurin osa tuntuu tyytyvän? Entä miksi on oltava niin rakennettu ettei halua?

Tai kysymyksinä ilmaan ne kai lensivät, minä vajosin omenarahkapiirakkaani, se musertui lautaselle kuin kuoleva organismi, itsestään tietoinen meille tuntemattomin tavoin. Mihin taas ollaan matkalla kun kuu kutistuu - mikä elämän meihin puhaltaa ja miksi, lopulta, me olemme niin kuin untuvat tuulessa, mikä siinä on, joka ikinen meistä, aina.

Toisinaan, ehkä syksyisin, huomaa kuuluvansa niihin joista elämäkerroissa vaietaan. Sanojen sekakäyttäjä pyytää olemustaan anteeksi.

Ne tietävät kuka olen, ne katsovat kun kuljen

Se mitä ensin luultiin tajuttomuuskohtaukseksi oli fyysisestä kantajastaan irronnut tietoisuus. Kiertoradoille se lähti. Etsi, katsoi ja pyöritteli, oli mukavanaan ja sitten taas ei ollut; se ei pitänyt säännönmukaisuuksista eikä siitä että sen olisi jokaisena tiettynä hetkenä pitänyt olla jokaisen tietyn hetken määritelmän alle sopiva. Tietoisuus otti suunnan ja hätkähdytti, sen ratkaisusta keskusteltiin ja joillekin tietoisuus edusti suurinta vapautta. Itselleen, tietenkään, ei. Se oli vain tietoisuus - vain yksi piste miljardeista jotka maailman kukin omalla tavallaan näkivät ja tekemänsä ratkaisu oli lopulta vain ja ainoastaan sen. Tietoisuus päätti katsoa miten pitkälle pääsisi. Se ohitti maailmankantoja ja juurakkoja, pieninä kihisivät syntyvät todellisuudet jossain elämän kiehuvissa alkuliemissä kun tietoisuus meni. Sitä kodissaan kiinni pitävä lanka venyi ja venyi. Vain vähän sen jälkeen kun jossain alkoi avautua silmiä, miljoonia suuria silmiä, lukumäärättömiä, maailmojen kokoisia, ne alkoivat aueta kuin tuuli olisi niiden yli käynyt ja tietoisuus napsahti takaisin kotiinsa, avasin silmäni enkä muistanut missä olin ollut, minulla oli hieman huono olo mutta itsevarma. Ehkä hyväkin. Hymyilytti joka tapauksessa.

Oi sinun mitättömyytesi

Presidentillistä mandoliinikrapulaa kärsiessä päivä meni kuin siivilä astiakaappiin, ja vain tietyistä seikoista näkyi ajan kulku: puista putoavat lehdet, vastapäisen talon ikkunoihin syttyvät valot.

Houreisen aamuyön aikana näin unia joissa ihmisiä vammautui vaikeasti, pelon ilmapiiri levisi, kävelin öisellä puistotiellä muutamien juuri edellisyönä baarinpöydässä tavattujen ihmisten kanssa ja lopulta juoksin loputonta kerrostalon rappukäytävää alaspäin, pimeässä, hirveän suurta taakkaa kantaen, paljain jaloin.

Se hitaasti leviävä vainoharhainen pelko oli pahinta, ja edelleen se huokuu kaikkialta unen jo katkettua.

Tavallaan se oli jo ennen untakin olemassa, enkä muista miten olin päässyt kotiin mutta pyörä oli iltapäivällä telineessä paikallaan, lampussa valo.

Toiset kymmenen vaahtopäätä

(VAROITUS: SISÄLTÄÄ INTOHIMOISTA TEKSTIÄ MUSIIKISTA)

Kun vuotisen sitten laadin listan Absojen kymmenestä parhaasta kappaleesta, oli tarkoitus jatkaa prosessia muidenkin suosikkiartistien parissa; ei siksi että tämänkaltaiset listat olisivat millään tavoin merkityksellisiä tai edes erityisen lopullisia, senhetkisiäkään, välttämättä, sillä kompromisseja joutuu laatija toki aina tekemään. Aika senkuin virtailee, kuten tiedetään, ja pääsen jatkamaan artikkelisarjaani vasta nyt mutta kiirekös ihmisellä.

Lapinlahden Linnut on Suomen populaarimusiikin historian aliarvostetuimpia yhtyeitä musiikillisesti. Toki bändi on tunnettu ja onhan niillä ne hittinsäkin (Köyhän taivas pudotti Roxetten singlelistan ykkössijalta vuonna 1994), mutta että yhtye on myös ollut alkuhetkistään lähtien piukassa häkellyttävää musiikillista lahjakkuutta... moniko senkään tietää? Linnut mielletään puhtaasti huumoribändiksi, enkä kiellä etteivätkö he tätä ole, ja heidän pitääkin olla, sillä Luoja nähköön maailmassa tarvitaan heidänlaisiaan. Yhtyeessä on kuitenkin aina ollut paljon muutakin, ja sallittakoon siis tämä katsaukseni muutamiin ikimuistoisimpiin kappaleisiin, tarkemmin sanoen:

Lapinlahden Lintujen kymmenen parasta kappaletta:

1. Älä viskaa mua pihalle (1990)
Olen ottanut tavakseni pitää tätä hienoimpana maassamme laadittuna erolauluna, ja teksti onkin onnistunut kuvaus niistä itsetuhoisista ratkaisuista joita hirveästi rakastavakin ihminen voi parisuhteessaan täysin tietoisesti tehdä. Silti, ja tämän sanon pitäen sanoitusta hemmetin hienona, kappaleessa on parasta sen melodia. Pekka Hedkrokin, Lintujen pääasiallisen säveltäjän, ilmiömäinen melodiantaju on harvoin ollut niin kohdallaan kuin tässä kappaleessa, jonka toteutus lievästi latinohenkisellä kitaralla ja pianolla (jotka molemmat vuorottelevat viimeisen päälle hienoja pikkusooloja yllättävänkin pitkässä instrumentaaliosiossa) on paitsi upeasti soljuva, myös onnistuneen ajaton. Älä viskaa mua pihalle on yksi Lintujen tunnetuimmista kappaleista, ja syystä. Kyseessä on yksi suomirokin ehdottomia klassikoita; keveyttä ja haikeutta ja hätkähdyttävän aidosti ahdistunut viimeinen säkeistö, joka jää takuulla mieleen.

2. Kuppilan tango (1988)
Sanan ja sävelen hyväilevää yhteensopivuutta; keinahteleva laulumelodia ja kohtaamaansa naista baariin ikuisesti odottamaan jäänyt kertojahahmo ovat toisilleen luodut eikä toinen pärjäisi ilman toista. Sävellys on jälleen häkellyttävän taidokas. Se on koukuttava, mutta loppujen lopuksi hirmuisen vähäeleinen, eikä sinällään ole ihme, että myös musiikillinen toteutus on huippuluokkaa: huomasin että albumi Lauluja Nuppilasta on varsinainen Wigwam-kokoontumisajo. Pekka Pohjola bassossa, Pedro Hietanen tuottajana ja kitarassa Rekku Rechardt, joka sivumennen sanoen heittää tässä kappaleessa ei ainoastaan uransa, vaan rock-musiikin historian melodisesti hienoimman soolon. Sitä huomaa toistuvasti viheltelevänsä silloin kun on hyvällä mielellä. Mainittakoon vielä että Lintujen alkuperäinen rumpali Jan Noponen, joka tässä ei enää ole vakiojäsenenä mukana mutta kuitenkin vierailee, soitti hänkin 90-luvulla yhdessä Wigwamin comeback-kokoonpanoista. Niin ja puuhailihan Pekka Hedkrok jo 70-luvulla jossain yhteisprojektissa Jukka Gustafsonin kanssa... Phuh.

3. Kakadun laulu (2007)
Todellisuudessahan ei koskaan käy niin, että nuoruuden suosikkiartistit tekisivät enää järisyttävää vaikutusta vanhaan faniin. Vaikka miten hyvää materiaalia julkaisisi, ne jotka ovat 20 vuotta uraa seuranneet ostavat enää tottumuksesta ja ehkä ihan sopivasti tykkäävät. Kuvitelkaapa siis yllätykseni kun Lintujen "alkuperäiskokoonpanon" (no just joo...) comeback-kiekko Etiäppäin viime vuonna ilmestyi. Melankolinen mestariteos, jonka kuunteluun ei kyllästy ja mikä parasta: Kakadun laulu. Mistä kansamme kollektiivisesta alitajunnasta tällaiset kappaleet pursuavatkaan - jotain samaa tässä on kuin esimerkiksi Eppujen Pimeyden tangossa, jotain samaa pelottavan synkkää ja hirveän kaunista... Paitsi että Kakadun laulu on näistä kahdesta parempi. Jo säkeistön uhkaava haitari saa levottoman olon, mutta kun kertosäkeessä räjähtävät kuulijan kimppuun ne slaavilaista murhetta - ei vaan surua, epätoivoa - huokuvat viulut, olen minä ainakin murskattu mies. Sanoitus on sekin hieno. Timo Eränkö on tällä albumilla muutenkin paremmassa vireessä kuin ehkä koskaan, ja tämä on hänen koko sanoittajauransa kirkkain kruunu. Mistä on kyse? Pakokauhuisesta yksinäisyydestä? Halusta olla jotain muuta kuin on, mitä tahansa? Vaiko kuitenkin niistä hetkistä joina kykenee rehellisesti nauttimaan siitä että hyppää oravanpyörästä pois... En tiedä. Eikä minun tarvitsekaan tietää. Pekka Hedkrok laulaa kappaleen, ja hänen normaalisti silkoisessa äänessään on yllättävä ja hieno käheys nyt, iän tuomana kenties, sopii kuin nakutettu joka tapauksessa.

4. Puissa on Absalom (1987)
Lapinlahden Linnut goes prog. Kappaleen kertoja on mies joka istuu parturintuolissa. Hän tekee havaintoja: ikkunasta näkyy tuttu portsari, kädessä on aikakauslehti. Hän elää muistoissaan: surrealistinen rakkauskohtaus hänen hiuksiaan leikkaavan parturinaisen kanssa joskus kauan sitten. Hän pohtii: pojan kasvaminen mieheksi sattuu. Ja lopulta hänen on todettava että kaiken tämän hän on joskus ennenkin elänyt, "Silmillä puihin tarttuneen Absalomin". Tapio Liinojan paras teksti Linnuille mielestäni, ja toteutus joka tekee sille oikeutta. Kolmeen minuuttiin on saatu hirveästi kaikkea, synasoolosta jylhään pianointroon - todellakin, se piano... Mielettömän onnistunut ja kertalaakista mieleen jäävä on tuo kappaleen aloittava pianokuvio. Raskas ja tumma, kuten kappale itsekin... Ja Liinojan laulusuoritus tietysti jäätävän hyvä.

5. Kuolemantutkija (1988)
Mikä tästä kappaleesta jää päällimmäisenä mieleen kun sen ensi kertaa kuulee? Teksti ehkä, sen kertomus kapakan pöydässä ahdistuvasta kuolemantutkijasta, joka pohdintoihinsa syventyneenä lopulta kauhusta horjahtaen tajuaa kuoleman turhuuden... Tai sittenkin Pekka Hedkrokin rajusti eläytyvä laulu, ellei sitten kertosäkeen "Vaan kuka koskaan tietää ketkä elävät / täällä kuolleetkin kadulla kävelevät". Kenties sittenkin mielenkiintoisen ilmava musiikillinen toteutus. Kuolemantutkija tosiaan etenee riisutusti, primitiivisestikin, mutta silti vauhdilla, jopa maanisesti. Reipasta laukkaa polkeva basso (Pekka Pohjola?) on pääasiallinen instrumentti ja myös torvisektio pääsee keskimääräistä roisimmin ääneen. Kovin kaukana tyypillisimmistä 80-luvun äänimaailmoista tässä ollaan, ja nykyisin jotkut sellaiset bändit kuin vaikkapa Elbow kuulostavat samalta. Orgaaninen, elävä kokonaisuus, jossa jokainen instrumentti on merkityksellinen eikä mitään ole liikaa ja äänivallit varsinkin ovat pannassa. Vai muistaisiko tästä sittenkin taustalle lisätyn kapakkahälyn tai epätyypillisen pitkän feidauksen lopussa? Mieleen Kuolemantutkija joka tapauksessa jää.

6. Lasten siivouslaulu (1988)
Pakko valita jo kolmas kappale samalta albumilta, Lauluja Nuppilasta tosiaan on niin hillittömän hieno teos. Tällä kertaa mennään jonnekin missä ei ole määritelmiä. Onko tämä rock-musiikkia? Ei totisesti. Laulelmaa? Ääniteatteria? Mitä lie; vain ihmisääntä, ja millaista! Tapio Liinoja on klassisesti kouluttautunut vokalisti eikä tätä seikkaa onneksi koskaan ole vakan alle kätketty. Tällaista sanoitusta vain harvemmin kuulee kenenkään esittävän a cappella. Liikkeelle lähdetään siisteyskasvatuksen tärkeydestä, siirrytään bakteereihin ja muihin tautipesäkkeisiin, edetään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen ja päädytään lopulta yksinäisyydestä kärsivän miespolon elämän kurjuuteen. Liinoja laulaa ja loppujen Lintujen sonnikuoro vastaa... Vain säkeistöjen välillä soi basso. Niin ja kertosäkeessä rummut... tosiaan, se kertosäe... Riipivästi sen esittää Herttoniemen eläkeläiset ry:n laulukuoro Raspikurkut. Vaikuttavaa, huh.

7. Edes kerran (1985)
Esikoisalbumin avauskappale on heti aivan parhautta. Ylipäätään tämä levy on aika irrallaan Lintujen tuotannossa, jos ei muusta syystä niin siitä, että kappaleiden sävellyksestä vastasi lähes yksin Ari Kettunen, jonka rytmikkäät ja yleensä johonkin kieroon koukkuun perustuvat kappaleet ovat tyylillisesti melko kaukana Hedkrokin soljuvasta melodisuudesta. Albumi on hyvin yhtenäinen; melkein kuin musikaali... hyvin, hyvin kummallinen musikaali: surrealistisia kohtauksia sekopäisessä maailmassa. Paikoin silkkaa avantgardea. Ja sitten myös avauskappale, hienosti eteenpäin rullaava täydellisen parisuhdeen etsintä. Kooste kaikesta siitä, jota mies haluaisi naisensa "edes kerran" tekevän, tai kuten kappale alkaa: "Veisit minut ulos syömään edes kerran / Antaisit ajaa kauniilla mopollasi". Parisuhteen valtataistelua tässä jossain on taustalla, ja lopulta on vaikea sanoa kumpi tämän laulun suhteessa on hankalampi osapuoli... Vaikka onko sillä väliä, koska kuten kertosäkeessäkin todetaan, "silti sinua rakastan". Aika rouheat kitarat muuten siinä kertsissä, minkä vasta nyt kappaletta sillä korvalla kuunnellessani panin kunnolla merkille. Kuka soittaa, en tiedä kun cd-versioon ei ole katsottu aiheelliseksi edes bändin jäsenten nimiä painaa, peijoona sentään.

8. Pienvikaisten paratiisi (2005)
1990-luvun puolivälin jälkeen Linnut lähtivät laadulliseen alamäkeen. Toki edelleen julkaistiin hienoja kappaleita satunnaisesti, mutta albumikokonaisuudet olivat paikoitellen melko väsähtäneitä aina tuohon viimevuotiseen Etiäppäin-levyyn asti, eikä Pienvikaisten paratiisi tässä mielessä ole poikkeus. Levyn avaava nimikappale kuitenkin toimii ja piru vie miten se toimiikaan. Lohduttoman melankolinen melodia on jälleen täydessä symbioosissa sanoituksen kanssa; teksti etsii kauneutta yhteiskunnan alaportailla elävien rumuudesta, mutta toisaalta se on lähes alistuva kuvaillessaan asioita jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan. Parempaan ei enää jaksa hakeutua. Paitsi kun loppupuolella kappaletta takavasemmalta ampaisee se uudestisynnyttävä c-osa... Kaunista kuin mikä. Musiikillisesti Pienvikaisten paratiisi on Lintu-kappaleeksi poikkeuksellinen; taustalla on menossa miljoona asiaa samanaikaisesti ja rytmisesti ollaan hyvinkin mielenkiintoisilla vesillä. Valittava saksofoni kuljettaa melodiaa ensisekunnista loppuun asti ja Hedkrok laulaa kappaleen niin kuin hän vuosien kuluessa on osoittanut juuri tällaiset kappaleet osaavansa.

9. Komea loppu (1992)
Kas tässä on tyrmäävän tarmokas veto. Lähtee liikkeelle kuin vimmainen kansanmusiikkiesitys eikä pysähdy vetämään henkeä ennen kuin päättyy alle kaksi minuuttia myöhemmin. Lintujen kitaristina 90-luvun alkupuolen oli Veli-Pekka Oinonen (ja on nykyisin jälleen), ja totisesti hän on monelle, minullekin, juuri se Lapinlahden Lintujen kitaristi; ehkä juuri tämän kappaleen kaltaisten folkahtavien ja häkellyttävällä taidolla & tyylillä soitettujen kappaleiden vuoksi. Mies on melkoinen virtuoosi ja toisaalta Mikko Kivisen teksti kaipaa juuri tämänkaltaista itkuvirren ja kansantassin sekasikiön mieleen tuovaa toteutusta: kuolemaa kamalampaa lohduttomuutta mutta estottomalla huumorilla höystettynä. Kertomus raikulipojan viimeisistä hetkistä on lyhyt ja silti täynnä sattuvia säkeitä: "Vielä mä tanssiksi pistän vaan, Taivaassa kohta kai tavataan / Elämä on lyhyt mutta komea on loppu, tieni päähän minulla on hoppu". Kivisen laulusuoritus on esimerkillisen voimakas. Elämä meni, mutta pää pystyssä kuollaan.

10. Ihmistä kiusataan (1986)
Nykyisin koulukiusaamisesta lienee tehnyt sydäntäviiltävän kappaleen yksi jos toinenkin, mutta 80-luvun puolivälissä, näin uskon, ei aihe ollut kovin yleinen. Ja onko kukaan tehnyt siitä vieläkään niin suoraan piinaansa tilittävää kuin mitä tämä Heikki Salomaan sanoittama kappale on? "Kansakouluun minut pakotettiin, en ymmärtänyt miksi / Silloin lapsuuteni tuhottiin, kun uudet ystävät nitisti". Vuonna 2003 yllättäen menehtynyt Salomaa on minulle ollut aina se lauluääni, johon Lapinlahden Linnut on vahvimmin henkilöitynyt. Monet yhtyeen suosituimmista kappaleista (esimerkiksi juuri Älä viskaa mua pihalle) ovat hänen esittämiään, ja siltikin Ihmistä kiusataan jäi hänen parhaaksi suorituksekseen vokalistina. Melkein sattuu kuunnella tätä tarinaa ihmisen nöyryytyksestä, aikuiseksi kasvamisesta ja lopulta vahvemmaksi tulemisesta... vai tullaanko tässä sittenkään vahvemmaksi? "Nyt vuosia on kulunut siitä kun pelätä sain / Ei mikään ole muuttunut, ihmistä kiusataan ain." Kappale on yksi Pekka Hedkrokin varhaisimpia sävellyksiä Lapinlahden Linnuille, ja pianovetoinen melodia on unohtumaton.

Silmä

Nyt kun on juhlavuosi ja kaikkea niin pitää varmaan tunnustaa etten ole vieläkään lukenut yhtään Waltaria. Tämä tunnustus ei ole arvolatautunut. Minun on vain koettava henkilökohtainen kiinnostus, jokin syy tarttua milloin mihinkin nimenomaiseen kirjaan, ennen kuin edes yritän. Waltarin kohdalla näin ei ole käynyt; en tiedä miksi. Ajatus Sinuhesta saa haukottelemaan. Ei siihen tee mieli koskea.

Jossakin hiljakkoin puhuttiin että interverkon käyttäjät jakaantuvat selkeästi kahteen leiriin: uuden tuottajiin ja tallentajiin. Provosoiduin taas kerran itseeni kohdistuvasta luokittelusta siinä määrin että päätin laajentaa skaalaani; kai tämä tähänastinen on enempi tuotantopuolta ollut, vaan nyt ei enää! Tai siis on. Mutta myös Vakka, joka kantensa valitsee.

Jaa mitä hä? No ei muuta kuin kulminaatiopiste, elämän eräiden linjojen vääjäämätön törmäys jota sattumaksikin sanotaan, tai tietynlainen oivallus, ja, oletettavastikin, myös harkinnan tulos. Omistan skannerin, omistan joko itse tai välillisesti (taas kävin vanhempien kirjahyllyllä) paljon vanhoja kirjoja. Irtopäätä varten kun yritin taannoin etsiä erinäisiäkin kansikuvia, en löytänyt, ja oli itse skannattava. Totesin että näitähän riittää. Ja että nämähän ovat ajankuvaakin jos mitkä. Kirjan kannet; katoavaakin tavallaan, jos eivät muuten niin siten että nykykirjojen kannet ovat jo ilmestyessään digitäytteenä myös netissä. Mutta eihän näitä vanhoja mistään löydä. Ja jos löytääkin, mitä pirun väliä sillä; Vakka on olemassa myös tietynlaisena havaintofiltterinä minun ja tomuuntuvien kirjakasojen välillä. Pointtina on että jokainen siellä julkaisemani kansi on omien käsieni kautta kulkenut skanneriin ja pois. Matskua riittää. Jos parin kolmen päivän välein päivitän, laskeskelin että vuodeksi eteenpäin on jo nyt. Kun jaksan, skannaan lisää.

Niin että kulttuuriblogien ystävät, levittäkää sanaa! Vakka on auennut.

Ja Googlen kuvahaku saa olla minulle ikuisesti kiitollinen.

Ja juuri tämä on sinun ongelmistasi se jonka ratkaisemiseen tulisi keskittyä

Kun kaikkea on liikaa, on kaikkea liian vähän. Ja elämä - jonnekin sinne väliin jäävä. Odottelin aikani ja harmaannuin. Mutta mikä ulkokuoressa pettää on kaikkialla muualla vielä nuorta. Olla kuin ei koskaan olisi, ja hitaasti jäädä niiden hajanaisiin muistikuviin enää joiden kanssa on joskus jakanut tilan. Kädet. Kasvot. Tänään on todempi kuin eilen, ja huominen on silti kaikkein suurinta unta. Mitään ei pyytämättä anneta. Mitään ei tekemättä saa. Kun muistaisi miksi on, ja kun kykenisi sen sanoiksi tekemään miksi toivoisi olevansa. Ja sen unohtaisi miksi on joskus kuvitellut että on, ja sen mitä on joskus tärkeänä pitänyt, ja sen kuinka monenlaisen odotuksen kohteeksi on joutunut eikä mihinkään vastannut. Jotta tietäisi miten maailma toimii olisi itsensä tunnettava täydellisesti tai kokonaan kyettävä unohtamaan. Että vanhenisi samaa tahtia kuin muut. Että jaksaisi unohtaa. Pitäisi uskaltaa kysyä oikeat kysymykset, sillä siten ja vain siten pääsee askelmalta seuraavalle. Kaikki ne ihmiset jotka tunnen, ja tämä ajatus jää kesken. Jokaisesta katoaa palasia, ja elämät muuttuvat ja ihmiset ja tilanteet, ja kaikkea katsoo kuin maisemaa. Miettien miten sellaiseen kuvaan enää itse mukaan mahtuisi.

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 3/3

[Esiräpellys, silvuplee: Niin on aikamme täällä pallolla lyhyt ja onneton, ja niin tulee tämäkin lomaraportti noilta kaukaisilta heinäkuun helteiltä päätökseen. Ah, Ahvenanmaa! Olit kyllä ihan kiva paikka. Silti on huomattava ettemme tietenkään ole kuin raapaisseet pintaa. Tämän kansalaisjournalismin puitteissa kun on mahdoton päästä syvemmälle niihin kenties terapeuttisiinkin lähtökohtiin, vähintäänkin oireellis-aineellistuviin, joita Nuutisen perhe lomamatkoilleen etukäteen tapansa mukaan asettaa. Se on kuin olisi pyörä pyörän sisässä ja vaskiset pitkät jalat. Tai siihen suuntaan, mutta enemmän: matemaattisesti ilmaistuna...

Jaa mutta mitäs minä nyt taas höpötän. Matkakirjallisuus on kuoleva taiteenlaji, ja vain siitä syystä minäkin näitä raporttejani tänne raporteeraan. Pitäkäämme keinotekoisesti yllä asioita jotka eivät omin voimineen enää mitenkään selviä! Se on kivaa! Nuutisen vanha emäntä, kuvassa, sukeutuu suosioonne, onpas järjetön sanonta.]

---

Seuraavaa aamu koittaa hiljalleen. Suihkut ovat täällä yhteiset, ja jonoahan siellä on, oven takana odottaneen emännän mukaan kaksi ruotsalaistyttöä vietti pesutiloissa pitkää kivaa keskenään; no, eihän siinä kerkiä mahdollisia muita turisteja miettimään. Väsäämme aamiaista omaan hitaaseen tavaramerkkityyliimme, ja kun viimeistä myöten ovat muut mökit tyhjänä, siirrymme suihkuun (yksi kerrallaan me sentään) ja lopulta, mökkien luovutustakarajaa kun jo kellonviisari kutittaa, me käymme helteisen aamun säkenöivässä rauhassa turpean tavaratarjontamme kimppuun. Kahvia, banaania, leipää, soijajugurttia ja kaikkea muuta sälää mitä nyt tässä vaiheessa mukana on. Tankata täytyy kun on pitkä päivä edessä.


Päivän ohjelma numero yksi: luunmetsästys. Isäntä hermostui kun sai kuulla eilen tarjolla olleista luista; pitäähän tuon pääkallonkeräilijöistä pahamaineisimman sentään kokoelmaansa kartuttaa, joten ajamme eilispäiväiselle tienvarsikohteellemme uudestaan, tällä kertaa kallioidumme kaikki kolme ja isäntä napsii luurangot parempaan talteen, eli toistaiseksi kirsikkatomaattirasiaan. Olemme kaiken yläpuolella, näkymä on jonnekin minisaarten läikyttämälle merelle ja on helle. Löydämme vaikuttavan louhoksen, hyljätyn ja syvän. Aidatun toki, mutta silti sopivan vaarallisen jotta Nuutiset tuntisivat lievää extremeäkin lomalla kokeneensa.


Ja siinä se sitten. Luonnollisesti vailla hämärintäkään käsitystä lauttojen aikataulusta Nuutiset kurvaavat halki saaristomaisemien ja pysähtymättä palaavat lauttalaiturille Åvaan. Ainoina siellä, toteavat, ja aikataulu kertoo että kaksi tuntia on aikaa hetkeen hoo. Ja mitäpä Nuutiset? Viimeiset kolme kaljaa patterista esiin, matka kauas laiturinnokkaan ja pilvettömän taivaan solariumin alle paahtumaan; ainakin vanha emäntä tunnustaan näinkin maallisen vaiheen loman huippuhetkeksi. Muistelemme hyviä ja huonoja vuosia. Elämääkin pohditaan. Ja lopulta se lautta tulee, vastentahtoisesti raahaudumme autoon ja meidät taas lähes viimeisinä sisään päästetään. Jos nyt jotain negatiivista halutaan Ahvenanmaasta sanoa, niin lauttojen autoliikenteen organisointi kyllä ihan rehellisesti sanoen kusi. Mutta se siitä; on lautalla pienoinen kahvila, minkä toki muistamme ja kahvit ja viinerit nassuun, Kustavissa piti ensin poiketa ostamaan villapaitaa mutta ei me sitten jaksettu, ajettiin suoraan Turkuun ja vanhan emännän lähipizzeriaan pizzalle, joka namilta maistui. Retkieväitä jäi pirusti yli mutta kaikille silti hyvä mieli.

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 2/3

[Toimittaja jankkaa: Kiitos että olette vielä seurassamme, ette usko miten mieltä virkistää nähdä teidän kasvonne siellä ruudun takaisessa hämyssä kellumassa. Ei kun mitä, matkan toista osaako? Onko tästä sanottavaa? Ei minun mielestäni, enkä oikeastaan haluakaan muuta kuin kiinnittää huomionne etenkin ensimmäisessä kuvassa esiintyviin Nuutis-paitoihin, jotka perustuvat edellisen retkemme perhepotretteihin. Isännälläkin oli omansa, ei tosin mukana. Jaa miksi? Siis huomio? No kai tästä retkestä nyt jotain ihmeellistä sanottavaa pitää keksiä.]

---

Koittaa toinen aamu, ja matkan ainoa täysmittainen nuutispäivä. Roheen aamiaisen jälkeen (paitsi vanha emäntä ei paljoa syö koska on heikkovointinen) paitsi siivoamme, myös tsekkailemme rantakallioita ja nuoremmat kaksi pulahtavat mereenkin, mitä vanha emäntä ei tekisi siinäkään tapauksessa että ne uikkarit olisivat, mitä ne siis eivät tee, siis ole, paitsi kotona kaapissa ovat. Tämä päivä onkin sitten tarkoitus ajella autolla kuin ei bensan hinta tekisi lainkaan heikkoa tai kuin pakokaasut ja luonnonkauneus sopisivat kovinkin hienosti toisilleen. Ja tämähän toteutetaan: toki kauas ei pääse kun kerran saaressa ollaan… mutta sinnikkäästi Nuutiset pikkuteitä kruisailevat, ja kun aika on kypsä, nousevat emännät autosta hiukan vetreytymään. Isäntä nykäisee aurinkolasit päähänsä ja ottaa takapenkillä lievää kankkustirsaa; tai ehkä vain emäntien aivokuollut kälätys käy riipimään, ja hieman herkistyneessä tilassa kun koko perhe on, niin mikäs ihme tämä sitten. Emännät kiipeävät korkealle tienvarsikalliolle vähän helevetin vaikeasta kohdasta, tutustuvat aiheeseen nimeltä ”luonto” ja löytävät pirun hienoja luita. On kiva ilma.

Brändössä ajaminen on sikäli helppoa, että siellä on vain yksi päätie saaren, eli muutaman yhteen kurotun pikkusaaren, päästä päähän. Siispä Nuutiset eksyvät. Vaikka ihmekös tuo, kun sterkassa soi vanhan emännän varta vasten laatima levy ”Nuutiset - the soundtrack”(*). Tuon ikäkulun haahkan toimiminen tämänpäiväisenä kuskina ei tietenkään auta asiaa, ja kun kartanlukijoistakin emäntä keskittyy valokuvaamaan, eli tahtoo sanoa elvistelemään pirun hienolla uudella järkkärillään, ja isäntä nuokkuu takapenkillä tuskin hereillä niin on puoli ihmettä että olemme ylipäätään missään enää. Eksymisemmekin on toisaalta melko nuutisesti suoritettu: ajamme 100 metrin päähän seuraavaksi yöksi varatusta mökistämme, teemme u:n, ajamme viisi kilometriä takaisin ja soitamme leirintäalueelta, joka siis ei ole meidän leirintälueemme, äsken ihan kulmilla majailleelle emännällemme että (ja kun muut kieltäytyivät, joutui Nuutisen emäntä puhehenkilöksi mistä reset hänelle) ”vi är i campingplats nu”. Mitä siis emme ole. Hetki kun tuumaillaan niin totuuskin paljastuu. Ja sitten mennään taas hiekka pöllyten poikki Brändön. Turismia parhaimmillaan, sano.

Niin, on se kumma ettei tämä kaunis kielemme kaikilta taivu vaikka maan rajojen sisäpuolella ollaan; toisaalta kun asiaan tottuu, niin meneehän tuo, ja mökin seinälle kiinnitetyn ohjetaulun hupaisille suomenkielivirheille naureskelemme iloisesti pitkään. Tämänkertainen asumuksemme on silmää miellyttävämmässä paikassa kuin edellinen, mutta yhdeksän neliön kopperoisemme on tunnelmaltaan melko tiivis ja tämän vuoksi päätämmekin heti hengen pelastaneet valmispasta-ateriat nautittuamme ryhtyä tosissamme syömään eli grillaamaan. Jahka siis hiilet on ostettu; taas juoksutetaan majoittajaamme, joka pyyteettä saapuu jostain kaukaa kun soitamme, pyyteettä hän tuo hiiliä tarpeisiimme ja uhrautuen niistä kovan hinnan nyhtää. Noin, olemme valmiit. Niinpä Nuutiset heittäytyvät lavitsoilleen ja sammuvat kaikki samantien kahdeksi tunniksi kuin uppotukit, missä kaunein iltapäivä sitten vierähtääkin. Herätessämme ovat naapurimökit kaikki täyttyneet, ja pöllähdettyämme hetken unirajoilta pois huomaamme auringon jo horisonttia kolkuttelevan joten eiku grilliin tuli ja kurmeet kasaan.

Ateria on jälleen mieluisa. Veden äärellä sen nautimme, ihaillen vastarannan asumuksia ja ihmisen, tuon olennoista jaloimman, niskavoittoa tuosta naurettavasta takapajuisuudesta jota ”luonnoksi” kutsutaan. Nautimme hieman lisää punkkua ja olutta. Pikkuisen huolettaa se, että kaljaa on vielä hyvä määrä jäljellä ja jo retken viimeinen ilta koittaa… noh noh, tsemppiä nyt, Nuutiset! Mutta on se kumma vaan miten ruoka ulkona maistuu. Ahdamme itseemme paljon; tavaraahan on sitä verta että lopun roudaaminen kotipuolen suuntaan näyttää väistämättömältä. Mutta kaikkeahan voi tapahtua…

Syötyämme lähdemme kävelylle. Ilma on kuin maidonkuulasta kananpoikaa ja kameroineen lähtevät Nuutiset hiekkaista tietä eteenpäin, kohti paitsi tuntematonta, myös auringonlaskua, joka juuri on meneillään ja joka matkan aikana salpaa henkeä tuiki tehokkaasti. Ihailemme asujaimistoa ja sijaintia, kyllä täältä mökki kelpaisi. Vaan mitenkä lienevät talvikuukaudet? Piru vie että ahdistaa, veikkaisimme, ja niinpä sitten tyydymme mannerasukkaan elämäämme, toistaiseksi. Umpikujahan tämäkin tie, tosin aika pitkä, ja haukkuvan koiran leukojen luota käännymme takaisin, jonkun hirvipukuisen paikallisenkin näimme niityllä meitä huijaavan, mutta johan me edellisellä kesäretkellämme päättelimme hirven keksityksi olennoksi; ei Nuutisia edelleenkään näin helpolla huijata. Oli miten oli, myös tuo epäkelvoksi havaittu tuote, ”luonto”, yrittää välillä parhaansa ja auringonlasku on… no, sehän tuli jo sanottua. Taas kiivetään kalliolle, taas räiskitään kuvia, aika kiva ryhmäfotokin taustalla piskuinen pala Fiskön kylää. Sit mökkiin tutimaan.

---

[Nuutiset - The Soundtrack sisältää seuraavat kappaleet:

1. Ennio Morricone: A Fistful of Dollars, overture
2. The White Stripes: Seven nation army
3. Muse: Time is running out
4. Absoluuttinen Nollapiste: Minä en
5. Kuusumun profeetta: Vuosisadan vaihteessa
6. Suomen talvisota 1939-1940: Vihreä valta
7. Guns n' Roses: Civil war
8. Eppu Normaali: Sadan vuoden päästäkin
9. Van Morrison: The Way young lovers do
10. Ville Leinonen & Valumo: Eriikka
11. Ahkerat simpanssit: Kirvojen kiimaneste
12. Chris Isaak: Heart shaped world
13. Risto: Discopallo
14. Nick Cave & The Bad Seeds: There she goes, my beautiful world
15. Office building: You can't win on your own
16. Chingon: Malaguena salerosa
17. Monty Python: Always look on the bright side of life

Levy soi autossa muutaman kerran ja siihen kyllästyttiin.Sille piti tehdä kansikin, mut ei vanha emäntä enää jaksanu.]

Vain lievästi nuutinen lomaraportti, osa 1/3

[Toimittajan esikäsittely:

No niin, nyt kun kesä mennyt on ja niin edespäin, eikä ole kauaakaan siitä kun Nuutisen perhe, tuo lihaa säästävä ja laadusta tinkivä kollektiivi, sisältäen henkilöt a) isäntä, b) emäntä ja c) vanha emäntä, päätti ottaa uusiksi taannoisen, vain kolme vuotta sitten vietetyn kesälomaturneensa, mikä olisi kai tullut paljon aiemminkin toisinnetuksi, mutta tämän verran meni toipumiseen aikaa. Vanha emäntä, tuo muulla tavoin saamaton yksilö, onnistui matkan aikana skribaamaan asioita muistiin jopa sitenkin, että näistä harakanjaloistaan kokoonkyhäsi pian reissulta palattuaan juurikin sen raportin mitä hetikohta tämän jorinan jälkeen saatte lukea. Hän pyytää anteeksi kaikkea jne, ja kukaan ei perustu kehenkään todelliseen jne, ja sen hän tahtoo sanoa, että kuvien, joita voi katsella isompanakin joskuka kyseiseen toimintaan viehtymystä tuntee, ottajia ovat kaikki kollektiivisesti kun ei noita jaksa nyt yksitellen kreditoida. Tämän blogintapaisen arkistoista löytyvän edellisretken kuvat ovatkin kaikki jo verkosta kadonneet, mikä positiivisena seikkana kai huomioitakoon. Oli kiva loma. Pidemmittä "puheitta", asiaan.]

---

Vittu ku väsyttää.

Mutta mikäs ihme siinä, päivä on ollut jos ei pitkä vielä, niin melko odotuspainotteinen, tai ainakin kolmisen viimeistä tuntia siitä, ja onhan sentään koittanut mitä pisimmin odotettu hetki, Nuutisen perheen vavahduttava kesäturnee kauniin maamme saaristoon, Ahvenanmaalle, tarkemmin Brändööseen, viittikste hei toimituksessa tsekata miten toi taipuu.

Mutta että väsyttää. Ja niin vain vielä kolme tuntia sitten poseerattiin Kustavissa Sale Majakan parkkipaikalla jämäkästi kaljapatterin ja ruokakassien keskellä pahaa siitä aavistamatta että edessä olisi paitsi pitkähkö lossijono, myös kahdesti päivässä kulkeva lautta Vuosnaisista Åvaan, joista kahdesta kerrasta oli määrä ehtiä ensimmäiseen eikä muuten sitten ehditty. Ei kaukana ollut; Nuutiset kurvasivat miljardia lauttarantaan nähdäkseen lautan perälaudan juuri sulkeutuvan ja tuon virkeän venhosen ottavan ensiaskeleitaan taas kohti avarampia merireittejä. Niinpä niin, lautta lähti, me emme, ja niin alkoi Nuutisten loma mitä nuutisimmin - kolme tuntia odotusta ilman erityistä sijaintia sen viettoon. Räiskimme kuvia ympäristöstä: autoista, laiturista, läheisistä nuhjuisista puodeista, lopulta toisistamme ja takapenkillä lojuvista tavaroista. Automme vierellä sporttiset virolaiset raahasivat kanootteja mereen ja pois, soutelivat, uivat, kimalsivat jäntevinä koosteina trimmattua lihasta. Ja mitä muuta: edessämme räjähtänyt kleinbussillinen humalaisia latvialaisia, venäläisen näköisiä mahakkaita viiksivalluja sikareineen ja hirveää ölötystä. Kansojen väliset erot kävivät kyllä selviksi. Mutta miksi juuri baltialaisia on niin paljon matkalla Ahvenanmaalle? Tämä on nyt sitä Balttia-rallaa, totesi vanha emäntä nokkeluudestaan hurmaantuneena eikä muu perhe liiemmin innostunut.

Koittaahan lopulta hetki, ja kun aurinko on polttanut kolme tuntia tuhkaksi, saapuu lautta, ja melkein viimeisenä Nuutisetkin pääsevät melkein paalupaikaltaan sisään, kun ensin puoli saaristoa on kurvannut bemareillaan vasemmalta ja oikealta ohi. Säntäämme silti sitä verta reippaasti yläkerran kahvioon, että saamme kyynärpääteltyä itsellemme hyvän ikkunapöydän. Tai ehkä tilaa on siksi että muut matkustajat jäävät enimmäkseen aurinkoiselle kansiterassille… No johan sitä arskaa perkele saatiin ja eiku kaffet nassuun niin Nuutisetkin piristyvät, kun kiristyvät pinnat alkaa löystymisen taas. Kolmisen varttia halkoo lautta aavaa merta. Sinä aikana alkaa manner häipyä hengessäkin taakse. Olo on irrallisempi, on kuin olisi matkalla jonnekin suureen. Ulkomaille ehkä.

Maissa seuraamme latvialaisten Kleinbussin luvalla sanoen honteloa matkantekoa halki kauniin Brändön, kunnes saavumme leirintäalueellemme ja neuvostoväki jatkaa matkaansa, tervemenoks. Edellisen kesäretkemme telttamajoitus ei toistu, vaan keski-ikäistyneet ja varmaan monessa mielessä -luokkaistuneetkin Nuutiset ovat varanneet ennalta mökin. On saunaa, jääkaappia, kahvitkin keittyvät ja kuistin luona grilli. Ei paha. Retken ensimmäinen aito rentoutus koetaan mökin kuistilla; ovat oolantilaiset fiksusti tämän rakentaneet niin että koko heinäkuisen illan hivelee suulperi kuistin paljon nähnyttä lankkupintaa. Nuutiset istuvat alas ja nauttivat ölppää. On hiljaista, on kiireetöntä. Arkielämäsään työn ikeessä jurniva perhe myöntää että nyt on hyvä. Soitamme cd:iltä emännän mukanaan tuomia levyjä: Baddingiä ja Irwiniä. Siinä se ilta vierähtää ja jossain välissä syttyy grilliin tuli.

Mutta että ruokaako? No, jo mainituksikin tulleessa kustavilaispuodissa pistivät Nuutiset palamaan noin 120 euroa elintarvikkeisiin, mistä summasta toki pois luetaan ne pari muovikassillista jotka emännällä oli jo lähdössä mukanaan. Kiitettävästi olemme siis kahden vuorokauden retkeen varautuneet kaikki kolme, tai no, kaksi meistä, sillä vanha emäntä on taas kerran kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, eikä varmaan muiden ystävällistä vinoilua vailla olisi osannut ostaa kuin pussillisen sämpylöitä evääkseen. Grilli nyt sitten kuitenkin täyttyy vartaista, soijanakeista, maissintähkistä ja isännän miehekkäämmästä lihapuolesta, on perunaakin kattilassa. Vain naapurimökin tädin herkeämätön tuijotus häiritsee ruokarauhaamme - siis verhot ikkunaan. Ruokailun yhteydessä auringonlaskuhumala todetaan iloiseksi asiaksi, ja kun joku muistaa että se saunakin napsaistiin pari tuntia sitten päälle on syytä mennä löylyyn. Näillä main vanha emäntä huomaa ettei ole ottanut mukaansa sen paremmin uikkareita kuin pyyhettäkään. Mutta lomalla kun on, ei hän stressaa.

Yö käynnistyy taas kerran digitaalisina illuusioina kennolle tarttuen. On se pirua että ihmisen pitää räpsiä kun vain mahdollisuus on, ja suurin osa näistäkin otoksista katoaa tämän universumin takalaitumille kun varsinkin vanhan emännän rupumuistikortti alkaa täyttyä ennen retken puoliväliä. Nautimme pullon punkkuakin, ja saamme aikaan riidan siitä mitä oikeastaan on kuolema: memento mori todellakin; nuorempana olisi ehkä kinasteltu jostain hieman vitaalimmasta aiheesta. Mutta nyrkit eivät sentään heilu, ei kukaan jaksa. Emännät vetäytyvät yötupakalle, vanha emäntäkin heikkotahtoisena on tosiaan tähän jo aikapäiviä lopettamaansa touhuun saatu houkuteltua ja tokihan yönsineen savu leijuu kuin enkelin nilkkaan sidottu hopeinen köynnös.