Sain hyvissä ajoin avaimen tulevaan asuntooni, muuttoon ja muuhun järjestämiseen on nyt veikeät kaksi viikkoa aikaa. Korjaan, ahdistavat. Kävin paikan päällä, ei se ensimmäinen kerta ollut kun vierailin ylioppilaskylän 18 neliön yksiössä. Ensimmäinen tosin, jolloin tiedän kyseisen laatikon olevan oma tuleva kotini. Järjetöntä miten seinät tuntuivat puristavan otteeseensa jo nytkin, vielä kun asunto oli tyhjä. Miten se voi olla niin pieni? Miten minä kykenen tähän? Pitää yrittää muutama kuukausi, ehkä kevään tullen voin alkaa etsiä kotia muualta. Ehkä on heittäydyttävä vapaiden vuokramarkkinoiden armoille, pois Ylioppilaskyläsäätiön rakastavasta syleilystä, pois. Syystä tai toisesta se on nyt sana joka jää ajatustasojeni pinnalle leijumaan terävimpänä.
Pois.
Mistä tahansa. Tunnen halua syleillä tätä nykyistä kotiani ja sen avaruutta. 45 neliötä ei ole koskaan tuntunut näin suurelta tilalta. Tahdon tanssia huoneesta toiseen ja painaa poskeni vasten seinää. Täällä on minun elämästäni ollut suuri osa. Paljon hyviä asioita, ja paljon pahoja, mutta ne pahat ovat alkaneet etääntyä. En syytä enää tätä paikkaa niistä. Toivottavasti seuraavat asukkaat pitävät sinusta hyvää huolta. Ansaitset sen, kaikkine vikoinenisikin. Muista, rakkaani, älä personoi niitä. Eivät ne todella ajattele, ne ovat vain opiskelijoita.
**
Added bonus:
Pientä säätöä se vaati, mutta onnistuinpa viimein ujuttamaan BringDeathCorporationiin Carmabalin kuvan. En nyt millään viitsisi kehaista, mutta on minun ottamani. Ja kyseisestä blogista puheenollen; kyllä minäkin pidän Curen musiikista, mutta rajansa kaikella... vai onko... no ei, kyllähän minä tiedän, ei ole mitään rajoja...
18.11.04
Nätti ku piän sika
Talvi, miten sanan sointi resonoikaan korvieni luissa. Pakkanen ja lumi. Jää. Kylmiä, vaaleita sanoja, enimmäkseen hämäriä, mutta jos niissä on valoa, se on kelmeää. Lumi oli parvekkeella kuin dyyni; en saanut kuvaa, en ollut muistanut ostaa uutta filmiä.
Ei kai ollut tarpeellista käyttää niin karkeaa kieltä? Äänet kellarista, öisinkin, eikä Davison muistanut kuulleensa koskaan mitään niin kaunista. Hän hioi otsanahkaansa aamuisin ohuemmaksi; oli päästävä lähemmäs ajatuksiaan, uni tahrasi ne joka yö. Kirkonkellot löivät taas, ei ihme että oli aina mustelmilla. Äänet kellarista. Miten kukaan muu ei kuullut kun ne kuiskivat?
Davison katsoi itseään peilistä. Kuvajaisessa oli joku muu, pelkkinä ääriviivoina, hänen takanaan. Kreivitär La Roquefournier, kauniina ja kuolleena, haavat ranteissaan koskaan arpeutumatta. Kalpea nainen ojensi kätensä, Davison katsoi peiliin, käsi hiveli hänen poskeaan. Se tuntui kylmältä. Yön aikana oli satanut lumi.
"Yön aikana oli satanut lumi". Davisonin itsemurhaviestin salaperäinen lause jäi hänen sukulaisilleen ikuiseksi arvoitukseksi.
Ei kai ollut tarpeellista käyttää niin karkeaa kieltä? Äänet kellarista, öisinkin, eikä Davison muistanut kuulleensa koskaan mitään niin kaunista. Hän hioi otsanahkaansa aamuisin ohuemmaksi; oli päästävä lähemmäs ajatuksiaan, uni tahrasi ne joka yö. Kirkonkellot löivät taas, ei ihme että oli aina mustelmilla. Äänet kellarista. Miten kukaan muu ei kuullut kun ne kuiskivat?
Davison katsoi itseään peilistä. Kuvajaisessa oli joku muu, pelkkinä ääriviivoina, hänen takanaan. Kreivitär La Roquefournier, kauniina ja kuolleena, haavat ranteissaan koskaan arpeutumatta. Kalpea nainen ojensi kätensä, Davison katsoi peiliin, käsi hiveli hänen poskeaan. Se tuntui kylmältä. Yön aikana oli satanut lumi.
"Yön aikana oli satanut lumi". Davisonin itsemurhaviestin salaperäinen lause jäi hänen sukulaisilleen ikuiseksi arvoitukseksi.
16.11.04
Taivaalta
Tänä aamuna se paljon pelätty lumi sitten tupsahti alas, tunnin verran sitä vain satoi mutta pyry oli sitä luokkaa voimakas, etteivät kinokset jääneet ihan pieniksi. Onnistuin olemaan juuri sen tunnin ajan liikekannalla. Viiden minuutin kävely yliopiston rakennuksesta toiseen keräsi pipon laelle viisi senttiä lunta. Nilkkoja myöten sai parhaimmillaan kahlata. Kyllä risoi, en ollut varautunut siihen niin vaate- kuin kenkävalinnoillakaan, koska pyry alkoi vasta kolme minuuttia sen jälkeen kun poistuin kotoani.
Yliopistolta kaupunginkirjastoon, pyry se vain sakeni. Ihmiset näyttivät ahdistuneilta, paitsi tietysti ulkomaiset vaihto-opiskelijat, jotka eivät näyttäneet mitään yhtä hauskaa milloinkaan kokeneen. Minä kuljin synkkäpiirteisenä kirjastoon, palautin kirjani ja katso... kuin taikaisku suoneen. Pyry oli lakannut. Auringon edestä pilvet valuivat hiljalleen pois... ja oli kirkasta. Ei niin kylmäkään, tuulikin tyyntynyt. Kävelin Hämeenkatua pitkin takaisin Yo-kylään ja joka askeleella nautin näkemästäni enemmän. Kaupunkikorttelit jäivät taakse, saavuin Kuuvuoren maisemiin, puut olivat kaikki paksun lumimaton alla, koko maailma oli valkoinen, paitsi taivas, se hehkui vaaleaa kesänsinistä, vain myrskyn menosuunnan paksut mustanpuhuvat pilvet kontrastoivat näkymää auringon kanssa ja teettivät yhteistyönä koko idyllin ylle oudon punakeltaisen kajon.
Järjettömän kaunista. Otin oikopolun pienen harjun poikki, lumi imi kaikki kaupungin äänet ja hennot puiden oksat paksun peittonsa alla kaartuivat katoksi ylleni. Olin korkealla, puiden välistä pilkistivät kaikki kaupungin katot. Vielä ei ole ehtinyt kyllästyä kylmään, jaksaa nauttia näistä hetkistä. Astelin kotiin, nappasin kameran mukaani ja palasin sinne polulle, epätoivoinen yritys ikuistaa jotain ikuistamatonta, ei ihminen tätä koskaan opi. Filmi tuli täyteen, vaikka eilen lupasin että nyt saa se tolkuton kuvien räiskintä riittää. Mutta kun oli niin kaunista.
Kun ilta sitten laskeutui, se oli juuri sellainen sinisenmusta, millaisia toivoisi kaikkien talvi-iltojen olevan. Lumi ei ole puiden oksilta vähennyt, edelleen on kuin olisi eilisestä siirtynyt johonkin ihan toiseen paikkaan. Taitaa olla myöhäinen iltakävely edessä vielä tänään.
Yliopistolta kaupunginkirjastoon, pyry se vain sakeni. Ihmiset näyttivät ahdistuneilta, paitsi tietysti ulkomaiset vaihto-opiskelijat, jotka eivät näyttäneet mitään yhtä hauskaa milloinkaan kokeneen. Minä kuljin synkkäpiirteisenä kirjastoon, palautin kirjani ja katso... kuin taikaisku suoneen. Pyry oli lakannut. Auringon edestä pilvet valuivat hiljalleen pois... ja oli kirkasta. Ei niin kylmäkään, tuulikin tyyntynyt. Kävelin Hämeenkatua pitkin takaisin Yo-kylään ja joka askeleella nautin näkemästäni enemmän. Kaupunkikorttelit jäivät taakse, saavuin Kuuvuoren maisemiin, puut olivat kaikki paksun lumimaton alla, koko maailma oli valkoinen, paitsi taivas, se hehkui vaaleaa kesänsinistä, vain myrskyn menosuunnan paksut mustanpuhuvat pilvet kontrastoivat näkymää auringon kanssa ja teettivät yhteistyönä koko idyllin ylle oudon punakeltaisen kajon.
Järjettömän kaunista. Otin oikopolun pienen harjun poikki, lumi imi kaikki kaupungin äänet ja hennot puiden oksat paksun peittonsa alla kaartuivat katoksi ylleni. Olin korkealla, puiden välistä pilkistivät kaikki kaupungin katot. Vielä ei ole ehtinyt kyllästyä kylmään, jaksaa nauttia näistä hetkistä. Astelin kotiin, nappasin kameran mukaani ja palasin sinne polulle, epätoivoinen yritys ikuistaa jotain ikuistamatonta, ei ihminen tätä koskaan opi. Filmi tuli täyteen, vaikka eilen lupasin että nyt saa se tolkuton kuvien räiskintä riittää. Mutta kun oli niin kaunista.
Kun ilta sitten laskeutui, se oli juuri sellainen sinisenmusta, millaisia toivoisi kaikkien talvi-iltojen olevan. Lumi ei ole puiden oksilta vähennyt, edelleen on kuin olisi eilisestä siirtynyt johonkin ihan toiseen paikkaan. Taitaa olla myöhäinen iltakävely edessä vielä tänään.
Vi**ttaa
Sunnuntain aikana tämän talon alakerran ilmoitustaululle oli ilmestynyt aanelonen, jonka yläreunaan oli printattu suurella teksti "Ottaako päähän?". Sen alla pienemmällä ollutta tekstiä en sanatarkasti muista, mutta idea oli se, että tähän paperiin talon asukkaat saisivat kirjoittaa niitä asioita jotka häiritsevät muissa asukkaissa ja samalla voi seurata onko omassa toiminnassa jotain sellaista, joka vi**ttaa muita. Paperin vieressä roikkui narun jatkeena kynä. Merkillepantavinta oli tekstin näennäisreipas ja kivaan pyrkivä kieliasu, jota sana "vi**ttaa" (olen yrittänyt sijoittaa tähtien tilalle useita eri tavuja saaden aikaan hupaisia tuloksia) hieman rikkoi. Sekä tietenkin ylipäätään koko aihe. Naapurikyttäystä ylioppilaskylässä? Vielä innokkaan pirteästi kirjoitettuna? Katkeruus paistoi läpi kauas. Kävellessäni ilmoitustaulun ohi ensimmäisen kerran oli merkintöjä vasta yksi, todennäköisesti paperin paikalletuojan oma: "miksi sitä musiikkia pitää aina kuunnella nupit kaakossa ja bassot täysillä?". Voin valehtelematta sanoa tämän olevan hiljaisin talo jossa olen koskaan asunut, joten lisäsin alle oman vi**tuksen kohteeni: "ottaa päähän ihmiset jotka aina valittavat kaikesta". Eilisen aikana listaan ilmestyi vielä "jos maalaiset haluaa että on hiljaista menkööt takaisin metsään" ja "minua ei ota päähän mikään, kaikki on hyvin!". Minulla on vahva tunne, että kun tänään poistun kotoa, on lista kadonnut.
15.11.04
Ai
ka
ka
to
Tuhannen tervatulta, mutta näinä pohjatuulen runtelemina marraan päivinä alkaa käydä vähään tuon ajankäytön kanssa, on kuin kello rispaisi juniversumijatkumon keihäänkärkiviisareillaan rievuiksi ja onneton yksilö niihin tarraisi kyns'hampain eikä kuitenkaan ote pitäisi vaan kuin laardatulla lattialla liukuisi lähimpään lätäkköön, kura. Huomisaamu tuo koiton, jonka jälkeen on tasan yksi vuorokausi aikaa jättää kolme erillistä kirjallista työtä, ne kasautuvat painoksi niskalle ja niska kasautuu painoksi sydämelle, joka on jo valmiiksi raskas. Tämän tähden toivoisi jo hidastusta, mutta virta vie, sen jäähyhmäinen pinta on julma viikkoina joina päivä on lyhempi kuin puoli yötä, ja sitä puoltakin valaistaan tähtivajeen tähden kuin vain kylmin katsein. Nyin lieassa. Toivon aamua, lämmintä ihmistä.
13.11.04
Episode 54: Experiment in fear!!!
(eli "Kaikki rokkarit ovat vain wannabe-musiikkikriitikoita")
Tänään puhun ruuasta, jutun otsikolla ei ole mitään varsinaista yhteyttä tekstiin, mutta se on soinut päässäni jo kaksi päivää ja on pakko käyttää johonkin. Eilen illalla piirsin sarjakuvan jolle annoin saman tittelin, mutta se ei selvästikään riittänyt, jotkut asiat on tehty käytettäviksi loppuun.
Siis ruoka. Jokapäiväinen rahaanielevä elementti, jota on pakko saada sisäänsä että jaksaa ja jota sen vuoksi huomaa vuosi vuodelta kiroavansa yhä pahemmin. Ei minulla ole rahaa ruokaan. Eikä aikaa! Mitä tekevät sellaiset henkilöt, jotka ehtivät joka ainut päivä käymään ostoksilla, miettimään mitä söisivät, kokkaamaan aterian, kenties useammalle kuin yhdelle, syömään, tiskaamaan. Onko heille olemassa muuta kuin ruokaan liittyvää toimintaa? Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Minä olen tässä iässä tehnyt niin monet ruokaostokset, syönyt niin monet ateriat, tiskannut niin monet astiat, etten itkisi vaikkei koskaan enää tarvitsisi syödä mitään. Jospa ne vaadittavat ravintoaineet saisi vaikka jonkinlaisilla pillereillä? Veisivät samalla näläntunteen? Yliopisto voisi jakaa niitä opiskelijoille, vaikka kokeiluluontoisesti, minä olisin kyllä valmis osallistumaan vaikka ne vasta betatestaustasolla olisivatkin.
Onhan syöminen tietysti toisinaan ihan kivaa, en minä sitä kiellä. Mukavaa on myös saada joskus oikein hyvää ruokaa, mutta siihen eivät omat taidot enää veny, paitsi ääritilanteissa, joita kutsutaan myös onnekkaiksi sattumiksi. Minä inhoan ruuanlaittoa enemmän kuin mitään muuta kotityötä. Siivoan vessankin mieluummin kuin laitan ruokaa. Jos pitäisi mitata asioita jonkinlaisella plusmiinus-arvoja jakelevalla fiilismittarilla (käsitteen copyright Ugus), hyvän ruuan syömisestä saisi tuollaiset seitsemän ja puoli pluspistettä, ja varsinainen ruuanlaitto taas aiheuttaa noin yhdeksän miinuspisteen verran negatiivista oloa; se siitä. Tiedän tietenkin että elääkseen terveenä pitäisi syödä hyvin. Minä en syö hyvin. Syön tuskin mitään. Eläimet jätin pois ruokavaliostani nelisen vuotta sitten, kasviksiakaan en oikeastaan enää syö. Leipää ja spagettia, ad infinitum, halpaa (paitsi leipä) ja hyvää, siis siinä mielessä että täyttää vatsan. Jos kerran viikossa onnistuu pihiyttään käymään opiskelijalounaalla tai pizzalla saa jo olla tyytyväinen itseensä.
Jos minä olisin diktaattori, pakottaisin elintarvikekorporaatiot tekemään "ihmisenruokaa". Se olisi samanlaista kuin kissanruoka, kätevässä tölkissä josta söisi pari ateriaa päivän aikana, olisi halpaa ja sisältäisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja muut pienet hiukkaset joista rakennumme. Ruuanlaitto pelkistyisi tölkin kumoamiseen lautaselle. Tölkeissä olisi idioottimaisesti hymyilevien huuliaan nuolevien ihmisten kuvia.
Siis ruoka. Jokapäiväinen rahaanielevä elementti, jota on pakko saada sisäänsä että jaksaa ja jota sen vuoksi huomaa vuosi vuodelta kiroavansa yhä pahemmin. Ei minulla ole rahaa ruokaan. Eikä aikaa! Mitä tekevät sellaiset henkilöt, jotka ehtivät joka ainut päivä käymään ostoksilla, miettimään mitä söisivät, kokkaamaan aterian, kenties useammalle kuin yhdelle, syömään, tiskaamaan. Onko heille olemassa muuta kuin ruokaan liittyvää toimintaa? Ahdistun pelkästä ajatuksesta. Minä olen tässä iässä tehnyt niin monet ruokaostokset, syönyt niin monet ateriat, tiskannut niin monet astiat, etten itkisi vaikkei koskaan enää tarvitsisi syödä mitään. Jospa ne vaadittavat ravintoaineet saisi vaikka jonkinlaisilla pillereillä? Veisivät samalla näläntunteen? Yliopisto voisi jakaa niitä opiskelijoille, vaikka kokeiluluontoisesti, minä olisin kyllä valmis osallistumaan vaikka ne vasta betatestaustasolla olisivatkin.
Onhan syöminen tietysti toisinaan ihan kivaa, en minä sitä kiellä. Mukavaa on myös saada joskus oikein hyvää ruokaa, mutta siihen eivät omat taidot enää veny, paitsi ääritilanteissa, joita kutsutaan myös onnekkaiksi sattumiksi. Minä inhoan ruuanlaittoa enemmän kuin mitään muuta kotityötä. Siivoan vessankin mieluummin kuin laitan ruokaa. Jos pitäisi mitata asioita jonkinlaisella plusmiinus-arvoja jakelevalla fiilismittarilla (käsitteen copyright Ugus), hyvän ruuan syömisestä saisi tuollaiset seitsemän ja puoli pluspistettä, ja varsinainen ruuanlaitto taas aiheuttaa noin yhdeksän miinuspisteen verran negatiivista oloa; se siitä. Tiedän tietenkin että elääkseen terveenä pitäisi syödä hyvin. Minä en syö hyvin. Syön tuskin mitään. Eläimet jätin pois ruokavaliostani nelisen vuotta sitten, kasviksiakaan en oikeastaan enää syö. Leipää ja spagettia, ad infinitum, halpaa (paitsi leipä) ja hyvää, siis siinä mielessä että täyttää vatsan. Jos kerran viikossa onnistuu pihiyttään käymään opiskelijalounaalla tai pizzalla saa jo olla tyytyväinen itseensä.
Jos minä olisin diktaattori, pakottaisin elintarvikekorporaatiot tekemään "ihmisenruokaa". Se olisi samanlaista kuin kissanruoka, kätevässä tölkissä josta söisi pari ateriaa päivän aikana, olisi halpaa ja sisältäisi kaikki tarvittavat vitamiinit ja muut pienet hiukkaset joista rakennumme. Ruuanlaitto pelkistyisi tölkin kumoamiseen lautaselle. Tölkeissä olisi idioottimaisesti hymyilevien huuliaan nuolevien ihmisten kuvia.
12.11.04
Vastaanotin
Ehkä minua piti viime yönä hereillä myrsky, ehkä jokin muu, kyllästyin kuitenkin joskus neljän ja viiden välillä edes yrittämään nukkumista ja siirryin hetkeksi tv:n ja kesäisen yöajanvietteeni, Puhuva pää -chatin, ääreen. Se turrutti minua tehokkaasti tunnin ajan estottomalla seksikeskustelullaan, ja sen loputtua avasin radion, luin hetken ja huomasin että hei, minuahan alkaa nukuttaa, kellokin oli osapuilleen seitsemän.
Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.
Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...
...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.
Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.
Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.
Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.
Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.
Epänormaaleihin mittoihin kasvanut väsymys ja lopulta sen päälle kuin putoava kivi saapuva uni johtaa kohdallani lähes poikkeuksetta selkouniksi kutsuttuun tilaan. Oli aika jolloin saavutin näitä täyskontrolloitavia unia halutessani joka yö, mutta viimeaikainen stressintäytteinen elämäni tuntuu kadottaneen sen kyvyn sinne minne unet ovat enimmäkseen muutenkin menneet, johonkin pimeyteen, nukkumisesta on tullut uppotukkimainen tyhjyys. Siis paitsi vaihteeksi tänä aamuna. Ikkunaan hakkaava sade jatkoi elämistään ja minä liu'uin esteettä sängystäni yliopistonmäelle keskelle aurinkoista kesäpäivää, mutta sielläkin satoi. Pisarat olivat verrattain suuria ja pallomaisia, ne kimalsivat auringossa laskeutuessaan miljoonittain taivaalta. Sade oli hidastettu, muu maailma ei ollut. Juoksin pisaroissa kuin lapsi, yliopiston pääkirjaston ja Juslenian välistä parkkipaikkaa pitkin kohti Juslenian pääovea, jonka suunnalta kulman takaa hohti aurinko. Yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotain? Ei puuttunut kuin kutsuva ääni, tai saattoi sekin olla siellä, minä en jaksanut kiinnittää huomiota enää. Nousin tuulen mukana taivaalle.
Ja sitten säpsähdin hereille, tai melkein. Näin huoneeni pimeän katon ja kuulin myrskyn pauhun takaa miesäänen, joka puhui ja puhui, erotin muutamia sanoja kuten "ulkonaliikkumiskielto". Päättelin että myrskyn vuoksi Turkuun on julistettu sellainen, ja nyt sitä ollaan kaiuttimilla kuuluttamassa ympäri kaupunkia. Tiesin että olisi pitänyt mennä ja avata ikkuna, kuunnella tarkemmin, mutta olin niin...
...väsynyt, ja siirryin takaisin uneen josta kohta heräsin uuteen samanlaiseen ääneen. Tällä kertaa nainen, lauseet olivat nyt selvempiä, mutta kuitenkin virallisin äänenpainoin luettuja. Tuijotin pimeän huoneen varjoja. Radio on jäänyt päälle, tajusin. Äänet häipyivät pois pitkäksi aikaa, vain tuuli. Ja sitten taas tyhjästä puhuttu lause, aivan selvästi olohuoneen puolelta, olin kuulevinani myös jonkinlaisen lyhyen melodian, uutistunnari? Uskoin olevani hereillä, mutta sen, etten kyennyt liikkumaan, olisi pitänyt kertoa minulle useiden vuosien unihalvauskokemuksella että nukuin yhä, vain silmät auki.
Kesti aikani riuhtoa itsensä ylös, ja kun minua ja unta kiinnipitänyt hopeinen lanka katkesi, tuntui päässä naksahdus ja tiesin jo kävellessäni radion luokse ettei se ollut auki. Puhe oli ollut minun puolitodellisuuteeni suodattunutta unta tai sitten olen alkanut nukuksissani vastaanottaa radiolähetyksiä. Olen kuullut oudommastakin.
Unihalvaus on muuten mielenkiintoinen ilmiö, en tarkkaan tiedä kuinka yleinen, itselläni niitä on harvakseltaan esiintynyt pian viisi vuotta. Tuossa linkittämässäni tutkielman tiivistelmässä sanotaan sen usein mainitun "pelottavimmaksi kokemukseksi mitä kuvitella saattaa". Allekirjoitan. Tämänaamuiset olivat yllättävän helppoja; en edes itse tajunnut missä tilassa olin.
Ja jos on joku ihminen, jonka unimaailma on jo vuosikausien ajan aiheuttanut itsessäni mykistynyttä hämmennystä, se on Carmabal, joka taas eilen kirjoitti kokemuksistaan inspiroiden myös tämän tekstini. Unet ovat itseäni loputtomiin kiehtova aihe. Unilla on merkityksensä jos niitä osaa lukea.
Kerran sain kuulla unesta, joka oli niin tylsä, että unen näkijä oli kyllästyttänyt itsensä hereille. Siinä unessa oli ollut vetoketju. Eikä yhtään mitään muuta.
11.11.04
Viehätys
Suotakoon tähän väliin sananen tai pari tuosta joidenkin mielestä varmasti kummallisesta pikku paheestani, johon olen viittaillut pitkin vuotta ohikiitäen, joskus enemmän kuin vähemmän. Days of our lives. Sarja joka kiehtoo olemassaolollaan enemmän kuin luulisi olevan syytä. Vielä keväällä oli aika jolloin yritin etsiä syitä sille miksi pidin tuosta Nelosen iltapäiviimme tarjoamasta saippuaviihteestä niin kovin, enää minulla ei ole tarvetta siihen. Ja kun selittämisen tarve on mennyt, alkavat todelliset syyt välittömästi kohoilla esiin. Päivien viemää, millä nimellä sarja Suomessa tunnetaan, ja mikä on varmasti kaikkien Päivi-nimisten mielestä hillittömän hauskaa, (tai ehkä ei), on pyörinyt kotimaassaan loppuvuodesta 1965. Päivittäin esitettävään sarjaan mahtuu siis jaksoja, hahmoja ja historiaa kohtuullinen määrä; onneksi Nelonen ei alkanut esittää sarjaa aivan alkumetreiltä, tällä hetkellä taidamme nähdä vuoden 2002 jaksoja.
Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.
Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.
Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.
Iltapäivähetki, kuppi kahvia, sohva ja Days of our lives. Olin miten stressaantunut hyvänsä, minä rauhoitun tällä. Minut saa siis näennäisen helposti hyvälle tuulelle, nautin siitä että saan nähdä päivä toisensa jälkeen aidon luovuuden hedelmiä. Aito luovuus ei ole sitä, että julkaistaan kriitikoiden arvostama teos kerran kymmenessä vuodessa, ei sitä, että työstetään seinän kokoista maalausta puoli elämää, ei sitä, että tehdään elokuva joka on psykologisesti syväluotaava, harrastunnelmainen ja tylsä. Aito luovuus on sitä, että on joka ikinen arkipäivä saatava televisioon kolmen vartin verran uutta materiaalia. Tässä ei kysellä inspiraatiota, ja ehkä juuri siksi ideat kuplivat kuin helmeilevin kuohuviini, toisin kuin omat vertauskuvani tänä aamuna. Käsikirjoittajat ovat kadottaneet käsitteen "realismi" ilmeisesti joskus 80-luvun alkuvuosina, mistä kertoo sarjan toistuvat scifi-vivahteiset elementit, tai "scifi", sillä ei tällä saippuatodellisuudella ole yhteyttä mihinkään tunnettuun genreen. Niitä yhteyksiä ei ole aikaa miettiä; on pyöritettävä koneistoa. Toisinaan nähtävät erikoisefektit (kuten parin viikon takainen ufon laskeutuminen) muistuttavat siitä lapsenomaisesta innosta jolla 50-luvulla jenkeissä tehtiin tieteiselokuvia. Days of our livesin ohjaajille ei makseta palkkaa kuvakulmista tai montaaseista; he saavat tilinsä hyvin tehdystä työstä, mikä näkyy siinä ettei riskejä oteta, mutta toisaalta jos otetaan, niitä ei pelätä.
Ja jos käsikirjoittajat ovatkin kadottaneet "realismin", se nousee esiin muualla. Ilmeisesti aikatauluongelmista johtuen näyttelijöiden virheitä, (tai "virheitä") ei useinkaan kuvata uusiksi. Tämä on hyvin kiehtova ilmiö siinä kliinisen täystoimivassa amerikkalaisessa tv-maailmassa johon olemme tottuneet. Huoneen poikki kulkeva henkilö saattaa törmätä tuoliin, joku pudottaa vahingossa kyynärpäällään esineen pöydältä, toisinaan sanat takeltelevat, joskus joku on jopa naurahtanut kesken vakavan kohtauksen. Nämä on jätetty sarjaan, ne rikkovat televisioilluusion tavalla, joka oli aluksi häiritsevä, nyt enää kiehtova. Lukuisat kerrat olen bonganut näyttelijöiden repliikeistä ilmiselviä improvisointeja johonkin yllättävään sattumaan liittyen. Tätäkin on aito luovuus; periksi ei anneta, päivän annos on saatava purkkiin, joka päivä.
Ja minä kiehtoudun, joka päivä. Vaikea tätä on enää itsekään uskoa, kohta vuosi takanapäin ja minä havainnoin sarjaa yhä tarkemmin, yhä kiinnostuneemmin, yhä aidommin nauttien. Tokihan kyseessä oli aluksi tämä niinsanottu paskan viehätys, mutta kuukaudet tv:n ääressä arki-iltaisin viiden paikkeilla ovat osoittaneet ettei tässä ole paskasta kyse lainkaan. Days of our lives on tekijöilleen työ jota tehdään täydellä sydämellä ja ehdottoman tosissaan tietäen silti joka hetki että tätä on mahdoton ottaa tosissaan. Ja minun sisälläni tällä hetkellä taas kerran pakotettua talviunta viettävä prosaisti nauttii, voi miten se nauttiikaan näistä muiden ihmisten luovan työn mehukkaista hedelmistä.
10.11.04
Kadonneen nuoruuden kaipuu
Nuorruin viikonloppuna yllättäen vuosia, kun sain tarjoamistani vohveleista palkaksi hiustenleikkuun (joojoo, toisin päin se oli) ja ohjeeni "saa ottaa paljon" tulkittiin kirjaimellisesti. Oudoltahan tuo hahmo peilissä ensin näytti, mutta nyt olen jo tottunut, ja toisaalta saattoipa johtua siitäkin etten juuri koskaan katso peiliin, inhoan peilejä, itsensä näkeminen ahdistaa. Joka tapauksessa kuontalo on viimeksi ollut tämän mittainen joskus kevättalvella -97, on kai se vieläkin jollain mittapuulla pitkä, mutta se on ollut vuosien ajan paljon pidempi. Vaan nyt tuli sillekin loppu! Hyvästit suuhun pyrkiville hiuksille! Hyvästit tukkeutuville lavuaareille! On tässä jo tarpeeksi kauan saanut hiuksia ruuastaan tonkia, vaan kuten eräs kollegani kirjastossa vuosia sitten totesi, "mitäpä ei mies tekisi kauneuden eteen".
Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.
Ei nyt ainakaan äkkiä tule mitään mieleen.
9.11.04
The Day breaks, your mind aches
Tätä minä juuri talvessa vihaan. Kello on viisi ja ulkona on pimeää kuin säkissä, päivä on takanapäin. Minä en kykene pimeäntulon jälkeen enää mihinkään, vetäydyn vain sohvan nurkkaan ja alan valmistautua yöpuulle. Valon puute syö voimat. Olisipa jo kevät.
Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?
Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.
Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?
"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."
Ei.
Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.
"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"
(Pink Floyd / Childhood's end)
Nyt on ilta ja tätä päivää ei edes ollut. Silti tämä oli ihan hyvä päivä, olematta. UBooks saapui aamulla varhain aamiaistamaan luokseni ja jos minä olen pelastanut näillä kirjoituksilla hänen aamunsa niin tämä tiistai lähti liikkeelle onnekkaan toisenlaisissa merkeissä nyt hänen ansiostaan, eli kiitos. Aamiaisemme koostui kahvista, hillomunkista ja muutamista tupakoista. Onneksi; yksin olisin vain tuhlannut hyvän aamun kaurapuuroon tai voileipiin. Kävimme keskustelua mm. eräistä pikapuoliin julkaistavista teksteistäni toimittajan ja kirjoittajan ominaisuuksissa, niistä lisää myöhemmin, siis teksteistä, ei ominaisuuksista. Ja puhuimme asuinpakoista tai -paikattomuuksista. Minne ihmiset päätyvät sitten kun he yhtäkkiä huomaavat etteivät ole päätymässä yhtään minnekään?
Muu päivä meni siinä että onnistuin käyttämään kaksi tuntia lukemalla ajatuksella (lue: koomassa) läpi proseminaaritutkielmani ja sitten häivyin äkillisen akatemiadepression (ensi kerran pääsin nyt käyttämään tuossa sivun mottolauseessa jo pian vuoden päivät nököttänyttä sanaa) kourissa lounaalle Gardaan, jossa seuranani oli puoli bändiä. Sieltä hölkkäsin hammaslääkäriin, sieltä kotiin, oli tullut pimeää, enää ei jaksa mitään.
Miten niin pienistä asioista riippukaan se, keihin ihmisiin tutustumme tässä maailmassa, joka kuin kärpästen karnevaali on miljoonien varjojen tauoton leikkikenttä? Miten niin kapeaa polkua kuin se jonka jokainen meistä on valinnut voi kävellä onnistumatta horjahtamaan siltä pois kuin juuri niillä kohdin joissa sitä ei olisi itselleen suonut?
"Tänään päätin viettää päivän olemalla hyvä opiskelija..."
Ei.
Seinään hyvin kevyesti nojaamalla, kun sulkee silmänsä, herkistää samalla kaikki aistinsa äärimmilleen, odottaa, ei estä vaikka unikin tulisi, voi kuulla, jos on paikassa jossa se on mahdollista, erityisesti kotonaan, kaikki asiat, tai ainakin kaikki merkittävät, sellaiset jotka tuntuvat itselle tärkeiltä, jotka niiden sisällä, seinien, on koskaan sanottu. Se on kuin liekki joka vie. Aina ei ymmärrä olevansa ihan oikeasti vain ulkopuolisten voimien armoille heitetty täällä.
"who are you and who am I
to say we know the reason why
some are born some men die
beneath one infinite sky
there'll be war and there'll be peace
but everything one day will cease
all the iron turned to rust
all the proud men turned to dust"
(Pink Floyd / Childhood's end)
8.11.04
Choose a nightmare
Se on sitten menoa. Aika on tullut lähteä tästä asunnosta jota olen kodikseni pitkälti yli kolme vuotta kutsunut ja siirtyä asumaan komeroon. Miten tällaisen päätöksen tekeminen voi olla näin vaikeaa, sitä ihminen tykönään miettii esim. öisin, esim. viime yön. Järki ja tunne minussa kävivät keskustelua.
"Helvetin ääliö", järki sanoi, (se kuulosti järjen sanomana yllättävän tehokkaalta) "sinulla ei ole enää varaa asua siinä kaksiossa. Sen vuokra on suurempi kuin opintotukesi. Se on imenyt kaikki säästösi. Lähde nyt vetämään sieltä."
Tunne oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. "Se on minun kotini ja minä pidän siitä."
"Ei opiskelijoilla ole koteja", järki tuhahti.
"Koti on siellä missä sydän."
"En edes viitsi kommentoida tuota."
"Minun on ollut tässä hyvä. Tämä on kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Tämä on tuntunut siltä että on tullut ihan oikeaan kotiin kun pitkän päivän jälkeen palaa yliopistolta pimeänä iltana."
"Romantisoivaa paskaa. Sinulle on luvattu kiva pieni yksiö tuosta vierestä, puolta pienemmällä vuokralla -"
"Itse asiassa se vuokra ei ole läheskään puolta pienempi, kun taas pinta-alaa on reilusti alle puolet tästä."
Järki ei sanonut mitään.
"Kun ei tarvitsisi lähteä kotoaan pois", tunne huokaisi ja nukahti levottomaan uneen. Yön aikana järki painoi lempeästi tyynyn tunteen kasvoille ja sitten tuli aamu. Minä kävin maksamassa Ylioppilaskyläsäätiön vaatiman siirtomaksun huomaten käsieni samalla pahasti tärisevän, ja tämän kirjoitettuani marssin asukastoimistoon irtisanomaan tämän asuntoni ensi kuun alusta lukien.
Voi olla että se on tunne joka sisälläni vielä henkitoreissaan kituu, mutta kuitenkin tällä hetkellä olo on kuin villieläimellä joka luonnosta repäistään lemmikkikaupan ikkunaan itsensäkokoiseen terraarioon.
Tai sitten vain pelkään muutosta. Jos voisikin palata takaisin johonkin hetkeen, mihin tahansa, ei välttämättä päätyisi uudestaan tähän jos sieltä hetkestä lähtisi toisin tavoin etenemään.
"And it kills my brain to think of
all the time I wasted here
All the effort, sweat and broken hearts,
the screaming and the tears"
(Boingo / Change)
"Helvetin ääliö", järki sanoi, (se kuulosti järjen sanomana yllättävän tehokkaalta) "sinulla ei ole enää varaa asua siinä kaksiossa. Sen vuokra on suurempi kuin opintotukesi. Se on imenyt kaikki säästösi. Lähde nyt vetämään sieltä."
Tunne oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. "Se on minun kotini ja minä pidän siitä."
"Ei opiskelijoilla ole koteja", järki tuhahti.
"Koti on siellä missä sydän."
"En edes viitsi kommentoida tuota."
"Minun on ollut tässä hyvä. Tämä on kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Tämä on tuntunut siltä että on tullut ihan oikeaan kotiin kun pitkän päivän jälkeen palaa yliopistolta pimeänä iltana."
"Romantisoivaa paskaa. Sinulle on luvattu kiva pieni yksiö tuosta vierestä, puolta pienemmällä vuokralla -"
"Itse asiassa se vuokra ei ole läheskään puolta pienempi, kun taas pinta-alaa on reilusti alle puolet tästä."
Järki ei sanonut mitään.
"Kun ei tarvitsisi lähteä kotoaan pois", tunne huokaisi ja nukahti levottomaan uneen. Yön aikana järki painoi lempeästi tyynyn tunteen kasvoille ja sitten tuli aamu. Minä kävin maksamassa Ylioppilaskyläsäätiön vaatiman siirtomaksun huomaten käsieni samalla pahasti tärisevän, ja tämän kirjoitettuani marssin asukastoimistoon irtisanomaan tämän asuntoni ensi kuun alusta lukien.
Voi olla että se on tunne joka sisälläni vielä henkitoreissaan kituu, mutta kuitenkin tällä hetkellä olo on kuin villieläimellä joka luonnosta repäistään lemmikkikaupan ikkunaan itsensäkokoiseen terraarioon.
Tai sitten vain pelkään muutosta. Jos voisikin palata takaisin johonkin hetkeen, mihin tahansa, ei välttämättä päätyisi uudestaan tähän jos sieltä hetkestä lähtisi toisin tavoin etenemään.
"And it kills my brain to think of
all the time I wasted here
All the effort, sweat and broken hearts,
the screaming and the tears"
(Boingo / Change)
7.11.04
Kissansilmä: Näytöllä
Kaikkien boheemien baskeripäiden suosikkibändi teki sen mitä vedonlyöjien kertoimet pitivät mahdottomana ja julkaisi uuden levyn. Edellinen, yhtyeen helmikuinen debyyttipitkäsoitto Kadonneet lampaat saavutti jotain etäisesti huomioksi luettavaa tärkeilevissä taidepiireissä, ja vokalisti Uguksesta tuli tämän suosion vuoksi alkoholisti. Katkaisussa vietetty syys palautti musteen miehen tekstikynään, ja kun leikkisästi kesätoimittajaksikin kutsuttu kitaristi Fahnsten oli onnistunut säveltämään yhden kappaleen, päätettiin sitä varioimalla koostaa uusi täyspitkä. Eivät Kissansilmän rahkeet sentään siihen riittäneet, mutta EP:n verran materiaalia pojat (sekä rumpujen taakse kesän aikana kotiutunut "Suomen Meg White", Hanne-Stiina Neljänkuolema; alkuperäistä rumpalia ei ole kukaan nähnyt sitten toukokuisen ruotsinristeilyn) onnistuivat malttamattomana haukottelevalle yleisölle marraskuun tämän johdosta yhä pahemmin pimeneviin iltoihin tarjoamaan. Tässä siis Kissansilmän syyskiekko, Näytöllä, jonka kannen suunnitteli jälleen kerran Ugus, mutta kuvan otti exme, mikä tietenkin unohdettiin kansipapereissa mainita.
1.Echt Gösmalian Gludens (4:02)
2.Minä sinua, niin kuin silloin (4:15)
3.Järki lähti (2:33)
4.Kolmen kuukauden tyhjä tila (3:40)
5.Purppuravaltikka (7:17)
Pienimuotoista kehittymistä bändin soitossa havaittiin tapahtuneen, jopa jossain määrin progehtavaan suuntaan, mikä etenkin eeppisen päätöskappaleen 7/18-tahdissa kulkevasta fantastisin vertauskuvin varustetusta uskonnollis-mystisestä tarinasta on huomattavissa. Muuten yhtye on edelleen oma ilmava itsensä, savun ja tunkkaisen punaviinin tuoksuinen rakastettava säälinkerääjä, joka samettisilmillään kellistää keikan jälkeen hotellihuoneessaan fanin kuin fanin.
Tai siis kellistäisi, ellei olisi pian levynjulkaisutilaisuuden jälkeen sattuneen taksijonojupakan yhteydessä hajonnut. Väsymystä oli ilmassa, nyrkit olivat viuhuneet ennenkin. Ainuttakaan keikkaa ei ehditty heittää, ei sillä että niitä edes olisi ollut tarjolla. Jäsenet eivät enää puhu toisilleen, mutta tekstiviestien välityksellä suunnittelevat reunion-kiertuetta tammikuulle.
1.Echt Gösmalian Gludens (4:02)
2.Minä sinua, niin kuin silloin (4:15)
3.Järki lähti (2:33)
4.Kolmen kuukauden tyhjä tila (3:40)
5.Purppuravaltikka (7:17)
Pienimuotoista kehittymistä bändin soitossa havaittiin tapahtuneen, jopa jossain määrin progehtavaan suuntaan, mikä etenkin eeppisen päätöskappaleen 7/18-tahdissa kulkevasta fantastisin vertauskuvin varustetusta uskonnollis-mystisestä tarinasta on huomattavissa. Muuten yhtye on edelleen oma ilmava itsensä, savun ja tunkkaisen punaviinin tuoksuinen rakastettava säälinkerääjä, joka samettisilmillään kellistää keikan jälkeen hotellihuoneessaan fanin kuin fanin.
Tai siis kellistäisi, ellei olisi pian levynjulkaisutilaisuuden jälkeen sattuneen taksijonojupakan yhteydessä hajonnut. Väsymystä oli ilmassa, nyrkit olivat viuhuneet ennenkin. Ainuttakaan keikkaa ei ehditty heittää, ei sillä että niitä edes olisi ollut tarjolla. Jäsenet eivät enää puhu toisilleen, mutta tekstiviestien välityksellä suunnittelevat reunion-kiertuetta tammikuulle.
5.11.04
Au au au
Hammasta särkee. Vielä aamulla sitä ei särkenyt, sitten kävin hammaslääkärissä, missä hampaassa kuulemma sijainnut reikä paikattiin, nyt se on kipeä. Sama kuin tulisi terapiassa hulluksi, kai niinkin voi käydä. Sain puudutuksen suuhuni, ja melkoinen tehoannos olikin kun vielä kaksi tuntia myöhemmin koko oikea puoli naamasta oli tunnoton. Kuin olisi vainajan kasvoja pidellyt, ihon sijasta naamalla tuntui roikkuvan kasa kuollutta lihaa. Ja tietysti juuri tänään kirjastossa asioidessani lainausautomaatti ei toiminut; kuluneen viikon aikana myöhästymissakkoni olivat kasvaneet yli lainakieltorajan. Oli pakko lyhentää summaa hiukan, siis asioitava virkailijan kanssa. Ongelma: puhe ei oikein sujunut kun vain puolet suun lihaksista toimi. Ilmoittaessani lyhentäväni sakkoja "vhithoshella", samalla todennäköisesti kuolaten leukaperilleni, virkailija katsoi minua säälien.
En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.
Ja nyt sitä hammasta sattuu.
En muuten pitänyt hammashoitajan tavasta puhutella minua kolmannessa persoonassa pojaksi. Makasin selälläni suu täynnä instrumentteja kun hän tokaisi lääkärille ettei "poika enää tunne hammastaan tämän jälkeen", niin uuteen uskoon olivat sitä laittamassa. "Ei tunne ei", vastasi lääkäri, "kun on niin tehokkaasti puudutettu." Molemmat nauroivat. En kyennyt kuin kurtistamaan otsaani ilkeästi.
Ja nyt sitä hammasta sattuu.
4.11.04
Kirjalista revisited
Toissasunnuntaina listasin aikaa tappaakseni suosikkiromaanejani, ja nyt saan kuulla aloittaneeni kirjameemin. Mikäs sen mukavampaa, minä aloitan mielelläni mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää. Oma alkuperäinen listani on kuitenkin muihin nähden siinä mielessä vajavainen, että siitä puuttuvat teosten yksittäiset kommentoinnit. Päivitetään tämä puute nyt saman tien niin ettei se enää ole puute. Tämän lisäksi, kun kerran alunperin listasin nimenomaan romaaneja, lisään loppuun muunlaisia kaunokirjallisia merkkiteoksia, jotka ansaitsisivat paikan topkympissä, joka tosin ei sitten enää olisi topkymppi. No joka tapauksessa:
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.
3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.
5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.
6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.
Bonus:
Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.
Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.
Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
Opetti minulle, enemmän kuin mikään muu kauno- tai tietokirjallinen teos, paitsi erilaisista tavoista katsoa maailmaa, myös kaikesta siitä mihin romaanin voi teknisesti venyttää ilman että se hajoaa. Kirja joka sisältää kaiken ja jota sen vuoksi epäilin jo ensilukemalla mahdottomaksi suomentaa, mikä paljastuikin paikkansapitäväksi epäilyksi kun tänä vuonna käännöksenä ilmestynyttä ensimmäistä osaa selailin.
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
Tämä järisytti parikymppistä minua aikanaan perustavanlaatuisesti. Lämminhenkisin materialismin ja kapitalistisen ajattelun kritisointi mitä on kirjoitettu. Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, kaunis.
3. Stephen King: Musta torni I-III
Allekirjoittaneen mielestä edelleen parasta fantasiaa mitä kuunaan on tehty. Ei turvaa kliseisiin; nurkan takana odottavaa ei näe ennalta. Maailmojen sisäkkyys on teema, josta King osaa ottaa irti enemmän kuin lukijalle tulisi äkkiä mieleen. Kolmososan jälkeen sarjan taso laski, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Kingin muunkin tuotannon.
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Kirja josta kirjoittaessa on vaikea välttää ylisanojen tulvaa. En siis edes yritä. Täydelliset henkilöt ja täydellinen juoni kohtaavat täydellisessä miljöössä tässä teknisesti täydellisessä teoksessa. (saman sanan toisto nyt ei välttämättä ole "tulva", menköön myöhäisen kirjoitusajankohdan piikkiin) Tällaisia esikoisteoksia on yksi miljoonasta, jos sitäkään.
5. Iain M. Banks: Pelaaja
Oli vaikea valinta, koska en halunnut yhdeltä tekijältä listalleni enempää kuin yhden teoksen. Pelaaja valikoitui Banksin lukuisista kirjoista mukaan sen vaarallisen kovilla kierroksilla käyvän mielikuvituksen ansiosta. Banksin ja minun maailmat ovat lähellä toisiaan. Sen huomaa niistä yksityiskohdista, joille ei voi kuin tyytyväisenä myhäillä; näinhän se on.
6. Theodore Roszak: Flicker
Jos olisin elokuvafriikki, olisi tämä varmaan ylempänä listalla. Nytkin aivan loistava teos; totta ja tarua surutta sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria, joka lähtee liikkelle viattomasti ja kietoutuu kieroutuneeseen pimeyteen lopun lähetessä. Orson Wellesistä ja 1900-luvun alun saksalaisesta elokuvasta kiinnostuneille aivan erityinen pakkoluenta.
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Tämän edessä minä nöyrryin. Muistan olleeni niin vaikuttunut juonen koukeroista tätä lukiessani että sain sydämentykytystä. Minun aivokapasiteettini ei riitä rakentamaan tällaisia kudelmia, mistä olen ihan pikkuisen kateellinen. Nerokkaimmin avautuva juoni johon olen missään koskaan törmännyt. On puhdasta taidetta miten sivuhuomautuksen kaltaiset viittaukset saavat jatkuvasti kirjan edetessä uusia merkityksiä, mukaan lukien teoksen nimi. Oli niin hieno lukukokemus aikanaan etten ole uskaltanut toista kertaa vielä sen ääreen päätyä.
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Sivu sivulta hurmaannuttava ja hullaannuttava hikisen viidakon pyörryttävä elämänvoima ei pysähdy. Paitsi kun alkaa sataa. Sukupolvi toisensa jälkeen elää elämänsä lukijan silmien edessä. Macondoa tuli ikävä kun kirja loppui.
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
Oudoin koskaan lukemani kirja. Järjettömin, riemastuttavan hauska myös. Täynnä kieroutuneita ideoita, kuin filosofisia ja matemaattisia todistuksia siitä että kaikki on oikeasti omituista. Tämän lähemmäksi unen lukemista ei ole mikään muu kirja päässyt.
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Taidonnäyte, ei vain kielenkäytön, vaan myös historiantuntemuksen ja tekijän oman ajatusmaailman. Teknisesti ollaan taas täydellisyydessä kiinni. Tämä kirja sisältää löytämisen ilon; joskaan en varmasti voi sanoa mitä löytyy. Ainakin hämmentynyt ihailu. Sai minut tuntemaan itseni pieneksi.
Bonus:
Roald Dahl / Rakkaani, kyyhkyläiseni & Joku kaltaisesi
Kaksi novellikokoelmaa (jotka julkaistu sekä erikseen että samassa niteessä) mehukkaan julmia tarinoita ihmisistä, jotka epätoivoisina ajavat omia etujaan ja osoittavat näin omat heikkoutensa. Tyrmäävän ilkeitä ja raivostuttavan hauskoja juttuja, joita ei Pentti Saarikosken jouheva suomennos varmasti pahenna.
Robert Sheckley / Matkalippu Utopiaan
Scifi-novelleiksi nämä on luokiteltu, vaikka onko näissä nyt niin hirveästi scifiä, sitä voi miettiä. Satiireja nämä ovat, ihmisen pakkotoiminnalle irvailua. Iskevät yhä kuin moukari, useiden luentojen jälkeen. Nerokkaita ideoita jonka kaltaisia ei nyky-scifissä (sen paremmin kirjoissa (Iain Banks poislukien) kuin visuaalisissa medioissakaan) enää ole. Nämä ovat 50-luvulta, mutta ikä ei näy.
Neil Gaiman / Sandman
Sellainen eepos ettei voi kuin ihmetellä miten tarinan taso vain säilyy ja paranee sarjan edetessä. Viimeinen vielä puuttuu, muuten koko sarja on hyllyssäni komeina alkuperäiskielisinä albumeina. Palvonnan kohde.
Tämä katkos ei johtanut mihinkään
Aamulla käänsin koko asunnon ympäri etsien epätoivoisesti housuja, jotka olin minuuttia aiemmin pukenut ylleni, ja lopulta huomatessani asian oli oloni outo. Olin alkanut tuntea etäännyttävää paranoiaa yön aikana vaatekomeron hyllyltä kadonneiden housujen vuoksi, en muistanut laskeneeni niitä minnekään muualle. Mitä aivoissani aamulla tapahtui? Jättivätkö ne ihan suosiolla rekisteröimättä sen lyhyen hetken, jonka kuluessa vedin housut jalkaani? Lukioiässä minulta katosi yhden yön aikana kirjoituspöydältä vihko, en vieläkään tiedä mitä sille tapahtui. "Ehkä söit sen", kuului eräs avulias ehdotus.
Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.
Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.
Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.
Lapsena kärsin oudosta fobiasta. Aina nähdessäni jonkun suurinpiirtein ikäiseni tenavan katsovan minua pitkään (ja todettakoon että niin tapahtui melko usein; vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että lapset tuijottavat vähän kaikkia ja kaikkea) ahdistuin, koska minusta tuntui että minun odotettiin tuntevan hänet. Pelkäsin kärsiväni sairaudesta, jossa yhden yön aikana unohdan parhaan ystäväni niin etten enää kadulla tunnista häntä. Juuri tästä oletin johtuvan minuun kohdistuvan tuijotuksen, minua katsottiin pitkään ja oudoksuen koska olimme juuri edellisenä päivänä leikkineet ulkona niin kuin parhaat kaverit nyt tekevät ja yhtäkkiä en tunnista häntä. Kärsin tällaisesta pelosta vuosia.
Olin myös alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni suurinpiirtein sama kuin Descartesille, tai en nyt sentään kuvitellut olevani aivot astiassa, mutta usein vietin päiväkausia uskoen makaavani sairaalahuoneessa koomassa onnettomuuden jäljiltä, melkein näin ympärilläni häärivät valkotakkiset tohtorit, jotka syöttivät suoraan aivoihini tätä maailmaa jossa elän. Matrixiin verrattuna minun maailmassani oli kuitenkin muutamia etuja; sitä ei syötetty minulle sellaisenaan, vaan saatoin itse vaikuttaa sen kehitykseen. Niinpä kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut tuon varhaislapsuudessa sattuneen onnettomuuden jälkeen saattoi olla vain omaa keksintöäni. Tajusin että simerkiksi sellaiset kehittyvän tekniikan mukanaan tuomat ilmiöt kuin "tietokoneet" ja "videonauhurit" saattoivat olla vain oman pääni kehittelemiä. Mietin että ehkä todellisessa maailmassa sellaisia keksintöjä ei ollut koskaan tehty, ehkä niitä ei edes voitaisi tehdä. Yritin tarkkailla maailmaani etsien epäloogisuuksia jotka paljastaisivat epäilykseni, mutta minuun syötetty ohjelmointi oli liian tehokas.
Sitten siirryin yläasteelle ja havaintoni unohtuivat kun minut pakotettiin keskittymään hengissä selviämiseen.
2.11.04
Kahvilakulttuurista
Kuppi kahvia maksaa kaksikymmentä senttiä vähemmän kuin samasta kahvilasta ostettu paikanpäällä leivottu kokonainen reikäleipä. Kuppi kahvia maksaa siis hieman alle puolet siitä hinnasta, millä saa kaupasta purkillisen pikakahvijauhetta ja täten parisensataa kupillista kahvia. Nyt taas tietysti urputan turhasta, koska ei minua kukaan pakota menemään kahvilaan tai jos pakottaakin, ei kukaan pakota ostamaan kahvia. Olisin tänäänkin voinut seurata vierestä ja nyökkäillä älykkäästi kun sain kuulla huuhaahumanistien vastaisesta pamfletista, en olisi tarvinnut siihen sitä suurta mukillista kahvia josta nyt hörpin itseni kofeiinihumalaan. Aivoni rasahtivat puolivälissä kertomusta liikkeelle ja suorittivat kvanttihypyn takaviistoon miettien mahdollisuuksia tämänkaltaisen näkökulman käytöstä proseminaarissani mutta humalan kiitos superegoni hallitsi tilanteen ja auttoi minua näkemään kyseisen kaltaisen toiminnan puutteellisen järkevyyden. Tai no, superego löytyi sen pöydän äärestä kyllä joltain muulta kuin minulta, vaikka toisaalta päädyimme jo aiemmin Assarilla lounastaessamme siihen käsitykseen, että mitä enemmän egoa hivelee, sitä suuremmaksi se kasvaa. Siinä vaiheessa pöytä alkoi ympäriltämme tyhjetä. Joskus on järjettömän mukava huomata ettei ole kasvanut paskan vertaa aikuiseksi. Jään odottelemaan luvattua privaattiesitystä hermeneutiikasta. Meissä yhdistyy kaksi diskurssia saumattomasti.
1.11.04
Marraskuu
Talvi tuli sitten taas. Helvetin perkele. Minä vihaan talvea kuin ruttoa, ja vaikkei sitä toistaiseksi voikaan nähdä kuin kalenteriin katsomalla, on se olemassa kuitenkin, talvikuukausi, marraskuu, kuollut, tässä kirjoituksessa eivät kaljakorit ja dinosauriin luut vilise.
Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?
Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.
Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.
Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.
Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:
"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"
(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)
Tuntuu kummalta olla taas marraskuussa, edellisestäkin on aikaa niin vähän, ja marraskuussa 2003 alkoi asioita, jotka leimasivat koko kulunutta vuotta vahvasti. Kulkevatko tämänkaltaiset jutut aina laumoissa?
Viime vuoden marraskuussa satuin näkemään tv:stä puoli jaksoa Days of our livesia, ja exme oli myös paikalla. En enää muista olimmeko mykkiä hämmästyksestä (joko niin, tai sitten nauroimme vedet silmissä), mutta kokemus oli silti ikimuistoinen. Nykyään katson joka jakson jos vain satun olemaan iltapäivällä kotosalla. Edelleen sarja jaksaa olla yhtä hillitön; en usko kyllästyväni koskaan.
Viime vuoden marraskuussa sain pitkän sähköpostin joka käynnisti keskustelun ja keskustelun jälkeen tapahtumasarjan ja kaikki tämä on ollut oleellinen osa kulunutta vuotta. Äkkiä tämä aika on mennyt.
Ja tietenkin viime vuoden marraskuussa aloitin Silmänkääntövankilan. Oli se ihme räpeltämistä aluksi, eikä ole sanottavasti muuttunut. (on taas niitä päiviä kun tuntuu siltä) On oletettavaa, etten ole lähimainkaan tajunnut niitä merkityksiä, joita olen tiedostamattani tälle nettikirjoittamiselle vuoden kuluessa antanut. Melkein kaikki muuttui. Nyt tuntuu että vuoden takaisella minulla ja nykyisellä ei muuta yhteistä olekaan kuin Silmänkääntövankila ja Päivien viemää. Liioittelua, tietenkin, mutta ihan totta siltä tuntuu.
Alunperin piti kirjoittaa talvesta, se siitä taas, tilitykseksi meni. Mutta ainakin voin viimein käyttää tämän kuukausia sitten keksimäni sitaatin, joka on vain odottanut marraskuun ensimmäistä. Kuvastaa tunteitani talvea kohtaan täydellisesti:
"Alkaa pakkasen valta
hanki tiivis ja veitsenterävä
selkää raapii jäinen hile
hyvästi"
(Absoluuttinen Nollapiste / Joku unohti piirtää jalan)
31.10.04
Pieni ja pinkeä,
eli "Elon päivät jo iltaan ehti, kädet ahkerat levon sai"
Tämä on kaikkien aikojen paras otsikkoni. Räjähdin nauruun eilen kun yhtäkkiä keksin sen voileipiä tehdessäni; en varsinaisesti miettinyt Silmänkääntövankilaa tai tulevien päivitysten mahdollisia otsikoita, mutta näin ne aina saapuvat. Etiketteinä tyhjien purkkien kyljissä ja sitten niille pitää keksiä sisältö. Tämä otsikko sisältää suhteellisen lyhyeen kokoonsa nähden paljon lainauksia ja viittauksia asioihin, joiden tästä yhteydestä irroitetusta alkuperästä muutamalla lukijallani saattaa olla etäinen käsitys, eräät saattavat jopa aavistella mitä yritän itse otsikolla sanoa, mutta perimmäiseen merkitykseen ei pääse kukaan, se on liian kaukaa haettu ja filtteröity Uguksen patentoidun "nurinperin"-suodattimen kautta kolmesti. Silti pidän tästä otsikosta aivan suunnattomasti.
Sen suurin ongelma on kenties se, ettei se liity millään tavalla varsinaiseen tekstiin. ("mitä, onko joku sen otsikoista joskus liittynyt?") Ja kun äsken puhuin voileipien tekemisestä, tarkoitin voileipien tekemistä. Raja se on kiertoilmaisuillakin, eikä tämä olisi ollut edes kovin tasokas.
Minä olen reilun vuorokauden aikana kirjoittanut proseminaaritutkielmaani noin kahdeksan sivua. Ei huonosti, tosin varsinaista kohdeteostani en ole käsitellyt oikeastaan lainkaan; tähän mennessä tutkimukseni koostuu lähinnä tarpeesta kehittää syitä sille miksi Lyotardin ja Baudrillardin kaltaiset postmoderniteoreetikot ovat kirjoittaneet niin kuin ovat. Väliin siteeraan irvihampaisen epätoivon tilassa Linda Hutcheonia, Terry Eagletonia ja Pertti Karkamaa. Tänä aamuna luin eilistä tekstiäni ja huomasin ylimielisesti kumonneeni muiden muassa Hutcheonin, useita teoksia postmodernismista kirjoittaneen runsaasti arvostetun teoreetikon, näkemykset parilla lauseella. Näin tehdään kirjallisuudentutkimusta.
Myöhään illalla suoritin jälleen yhden elämäni ensimmäisen: imuroin (kieltäydyn käyttämästä sanaa "downloadasin" - no perhana, siinä se tuli kuitenkin) verkosta mp3:sen. Tätä en ole ennen tehnyt. Hämmästyttävää; näin vain musiikki soi tietokoneella. Pelottaa. Tuleeko minusta nörtti? Pyysalo armahda. (edellinen sanapari ei vastaa omia käsityksiäni)
Lopuksi palaamme sittenkin hetkeksi otsikkoon (se oli totta puhuen suunnitelmissa koko ajan). Se kuvastaa turhautumista sen äärimmäisissä muodoissa, joihin kaipaus, hämmennys, keveys, viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuin öljy veteen, siis helvetin huonosti. Pinnalla läikähtelee rumia kelluvia lauttoja.
Sen suurin ongelma on kenties se, ettei se liity millään tavalla varsinaiseen tekstiin. ("mitä, onko joku sen otsikoista joskus liittynyt?") Ja kun äsken puhuin voileipien tekemisestä, tarkoitin voileipien tekemistä. Raja se on kiertoilmaisuillakin, eikä tämä olisi ollut edes kovin tasokas.
Minä olen reilun vuorokauden aikana kirjoittanut proseminaaritutkielmaani noin kahdeksan sivua. Ei huonosti, tosin varsinaista kohdeteostani en ole käsitellyt oikeastaan lainkaan; tähän mennessä tutkimukseni koostuu lähinnä tarpeesta kehittää syitä sille miksi Lyotardin ja Baudrillardin kaltaiset postmoderniteoreetikot ovat kirjoittaneet niin kuin ovat. Väliin siteeraan irvihampaisen epätoivon tilassa Linda Hutcheonia, Terry Eagletonia ja Pertti Karkamaa. Tänä aamuna luin eilistä tekstiäni ja huomasin ylimielisesti kumonneeni muiden muassa Hutcheonin, useita teoksia postmodernismista kirjoittaneen runsaasti arvostetun teoreetikon, näkemykset parilla lauseella. Näin tehdään kirjallisuudentutkimusta.
Myöhään illalla suoritin jälleen yhden elämäni ensimmäisen: imuroin (kieltäydyn käyttämästä sanaa "downloadasin" - no perhana, siinä se tuli kuitenkin) verkosta mp3:sen. Tätä en ole ennen tehnyt. Hämmästyttävää; näin vain musiikki soi tietokoneella. Pelottaa. Tuleeko minusta nörtti? Pyysalo armahda. (edellinen sanapari ei vastaa omia käsityksiäni)
Lopuksi palaamme sittenkin hetkeksi otsikkoon (se oli totta puhuen suunnitelmissa koko ajan). Se kuvastaa turhautumista sen äärimmäisissä muodoissa, joihin kaipaus, hämmennys, keveys, viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuin öljy veteen, siis helvetin huonosti. Pinnalla läikähtelee rumia kelluvia lauttoja.
30.10.04
Jo vain ovat nämä portaat raskaat nousta (eli "On asioita joita kannattaa tehdä ja sitten on taas niitä asioita joita ei kannata tehdä")
Kun torstai-iltana ehdin pölkkäridokumenttia katsellessani tuntea lievää mutta selvästi kasvussa olevaa ahdistusta siitä, etten tapaisi ketään perjantaina, olen nyt lauantaiaamuna lähinnä hämmentynyt siitä kuinka monta ihmistä tapasin. Noh, Marimba lähestyi jo torstai-iltana perjantaiksi ajoitetun lounaskutsun merkeissä, ja tämän otin mielihyvin vastaan. Sitä edeltävän tunnin vietin jälleen seminaarikirjastossa. Mutta kyllähän minun opiskelukykyni tiedetään; nytkin keskityin lähinnä... eiku. En muista mihin keskityin. Oheisessa kuvassa on proseminaaritutkielmaani varten keräämiäni lähdeteoksia, mutta kuva on kolmen viikon takaa, siinä on kirjoja vasta kymmenen. Tällä hetkellä pino on kasvanut kuuteentoista; tämä viikonloppu on tarkoitus uhrata niille. Ei näytä hyvältä. Näin ei kuulu opiskella.
Iltapäivällä herra K, aktiivinen muusikko, soitti ja piipahti laittamaan itselleen ruokaa ennen bändinsä keikkaa Kårenilla. Sopi minulle; saimme samalla tilaisuuden ruotia. (se, ettei ruotimisen kohdetta ole määritelty, on kuvaavaa; me ruodimme mitä tahansa, aina löytyy aihe) Hänen tuskin mentyään Saara soitti ja ilmoitti siivonneensa. Tulkitsin sen kutsuksi. Soitin Tomahawkin levyn loppuun ja matkalla Saaran luokse kohtasin sen toisen tyypin tästä kuvasta ja me molemmat eksyimme, ei Ylioppilaskylän itäpuoli ole inhimillisella suunnitusvaistolla varustetuille suunniteltu. Paikan päällä selvisi yllättävä sukulaisuussuhde minun ja erään opiskelijakollegani välillä. Pysäkki 50:ssä esiintyi Duo Kovat potut, jota läksimme kuulemaan, mutta aikaa kutakin, pässi kun päätä, ja hilauduin yön järjettömään kylmyyteen baarin lämminhenkisestä sisustuksesta mutta mikäs oli hilautuessa kun olisin joka tapauksessa tuhlannut perjantaini, joka nyt ei tullut tuhlatuksi.
Mutta sittenkin. Nyt on lauantai. Minulla on 48 tuntia aikaa siihen hetkeen, jona eilen seminaarikirjastosta lainaamani teokset pitää palauttaa. Minulla on viikonloppu aikaa saada kasaan tekstiä jota voisi pitää edes etäisenä proseminaarin esiasteena. Vedonlyönti pystyyn: onnistuuko?
Laitan heti pari kymppiä likoon että ei.
28.10.04
Angst
Carmabalin eilinen kirjoitus hammaslääkäristä sai minut muistamaan tarkoituksellisen unohdukseni; ensi viikon perjantaina on itsellänikin aika. Koen ikäviä etukäteisväläyksiä tilanteesta, jossa makaan selälläni epämääräisessä tuolintapaisessa ja suuhuni tungetaan instrumentteja joiden tarkoitus on porautui luuhuni. Kirkas valo hehkuu suoraan kasvojeni edessä. Miten palaankin kuin osiin pilkottuna takaisin 70-luvun lopulle ja katselen kirkasta pilveä tehtaan savupiippujen välistä... ei, ei! Minäkö olisin tähän valmis,
minunko!
oletetaan kestävän tämä kaikki kuin, öh, henkilö? Kaiken kasaantuvuus on luotaantyöntävä ominaisuus. Entä jos juuri minä aiheutin kaikkien niiden tilhien kuoleman jollain selittämättömällä tavalla? On käynyt absurdiksi edes olettamuksena kyetä enää hallitsemaan kaikkea vastaan tulevaa. Kela paiskasi opintoselvityspyynnöllä tiedustellen miksi en viime vuonna saanut kasaan tarpeeksi opintoviikkoja. "Kiitos kysymästä", vastaan heille, "monestakin syystä". Jokaisen opiskeluvuoteni jälkeen olen vastaavan kyselyn saanut, mikä tarkoittaa tämän olleen nyt kolmas. Väsäilen niitä jo tottumuspohjalta.
Ja entä asunto! Dear god, älkää pyytäkö minua kertomaan siitä miten Ylioppilaskyläsäätiö lähetti maanantaina ilmoituksen minulle varatusta yksiöstä. Toiveen täyttymys? Kuukausien odotuksen palkinta? Eeei, tai ehkä, mutta minä kuitenkin kieltäydyin tarjouksesta. Älkää koskaan kyselkö minulta syitä, mistään. Korostinko?
Epäilemättä elämme hienojakoisessa kastijärjestelmässä, jota vain siihen tottuminen estää meitä havaitsemasta.
Olen kokenut elämäni aikana kaksi paniikkihäiriökohtausta.
Vuosia sitten täytin tyhjää vapaa-aikaani (silloin sitä todella riitti) kynän ja paperin parissa keksien anagrammeja Eppu Normaalin kappaleiden nimille. Murheellisten laulujen maasta tuli Luen lujat hurmeiset manalle. En osaa sanoa miksi tämä palasi mieleeni juuri nyt. Saan sähköposteja, joissa kerrotaan ikäviä asioita. Joskus ikävät asiat puhdistavat. Minun elämäni muuttui vuoden 2004 aikana melko peruuttamattomasti, mutta en tällä hetkellä osaa sanoa tapahtuiko käänne tammikuun alussa, huhtikuun toinen päivä, toukokuun puolivälissä, juhannuksena, heinäkuun yhdeksäs vai lokakuun kymmenes.
Melko järkyttävä tosiasia on se, että mikä tahansa noista päivistä olisi voinut käännöksen käynnistää. Ihmiselämä ei kuitenkaan voi kääntyä yhden vuoden aikana noin monesti.
Siis?
minunko!
oletetaan kestävän tämä kaikki kuin, öh, henkilö? Kaiken kasaantuvuus on luotaantyöntävä ominaisuus. Entä jos juuri minä aiheutin kaikkien niiden tilhien kuoleman jollain selittämättömällä tavalla? On käynyt absurdiksi edes olettamuksena kyetä enää hallitsemaan kaikkea vastaan tulevaa. Kela paiskasi opintoselvityspyynnöllä tiedustellen miksi en viime vuonna saanut kasaan tarpeeksi opintoviikkoja. "Kiitos kysymästä", vastaan heille, "monestakin syystä". Jokaisen opiskeluvuoteni jälkeen olen vastaavan kyselyn saanut, mikä tarkoittaa tämän olleen nyt kolmas. Väsäilen niitä jo tottumuspohjalta.
Ja entä asunto! Dear god, älkää pyytäkö minua kertomaan siitä miten Ylioppilaskyläsäätiö lähetti maanantaina ilmoituksen minulle varatusta yksiöstä. Toiveen täyttymys? Kuukausien odotuksen palkinta? Eeei, tai ehkä, mutta minä kuitenkin kieltäydyin tarjouksesta. Älkää koskaan kyselkö minulta syitä, mistään. Korostinko?
Epäilemättä elämme hienojakoisessa kastijärjestelmässä, jota vain siihen tottuminen estää meitä havaitsemasta.
Olen kokenut elämäni aikana kaksi paniikkihäiriökohtausta.
Vuosia sitten täytin tyhjää vapaa-aikaani (silloin sitä todella riitti) kynän ja paperin parissa keksien anagrammeja Eppu Normaalin kappaleiden nimille. Murheellisten laulujen maasta tuli Luen lujat hurmeiset manalle. En osaa sanoa miksi tämä palasi mieleeni juuri nyt. Saan sähköposteja, joissa kerrotaan ikäviä asioita. Joskus ikävät asiat puhdistavat. Minun elämäni muuttui vuoden 2004 aikana melko peruuttamattomasti, mutta en tällä hetkellä osaa sanoa tapahtuiko käänne tammikuun alussa, huhtikuun toinen päivä, toukokuun puolivälissä, juhannuksena, heinäkuun yhdeksäs vai lokakuun kymmenes.
Melko järkyttävä tosiasia on se, että mikä tahansa noista päivistä olisi voinut käännöksen käynnistää. Ihmiselämä ei kuitenkaan voi kääntyä yhden vuoden aikana noin monesti.
Siis?
Tuhon jäljet
Parisen viikkoa sitten järkytyin tilhien joukkotuhosta, joka oli massiivisin milloinkaan näkemäni. Otin kuviakin, ja tässä ne nyt ovat, perinteisestä kinofilmistä Ifin uurastuksen tuloksena pikselimuotoon saatettuna. Hyvinpä tuo nettikuvapalvelu tuntuu toimivan, eikä paljon extraakaan kustantanut. Taidanpa siihen jatkossakin turvautua. Klikkaa kuvaa ja näet suuremman version.
Nämä kuusi on kuvattu suoraan kolmannen kerroksen ulko-oveltani alas. Parvi on syöksynyt päin rappukäytän talonkorkuista ikkunaa. Tältä täällä muutaman päivän ajan näytti kaikkialla.
Tämä onneton yksilö oli päätynyt parvekkeelleni. Kuva näyttää asetelmalta, muttei ole sitä, juuri tässä se makasi. Muitakin olohuoneen ikkunaan tömähteli, mutta ne jäivät henkiin, viettivät aikansa pökertyneenä parvekkeella ja jatkoivat rellestämistään.
Onneksi pihlajat tyhjenivät ja tilhet muuttivat muualle, ne jotka vielä jäljellä olivat. Repiikö meitä kahtaalle kuoleman surullisuus ja toisaalta sen eittämätön haikea kauneus vai olemmeko vain yksinkertaisesti turtuneet?
Tai ehkä joillekin meistä linnut eivät merkitse mitään.
(olen pahoillani sekavasta asettelusta, en ymmärrä HTML:stä mitään)
27.10.04
As you slip and you slide down the hill
Mietityttää miten kauan voi jatkaa tekstin suoltamista tässä mittakaavassa kuin minä juuri nyt teen ilman että jotain poikkeavaa tapahtuu, mutta ei auta, opinnot ovat edenneet tilaan josta ei käy kääntyminen taaksepäin, Silmänkääntövankilan ylläpitoon on kehittynyt jonkinasteinen addiktio ja siihen päälle vielä kaikki muu, kyllä kyllä, on muutakin. Ainakin toistaiseksi.
Jaksaminen käy ongelmaksi. Kirjaimet tulevat kostoretkelle uniini, tuntuu ettei ole todella valveilla kun öisinkin asettelee sanoja toisten perään. Jos voisi saavuttaa tilan, jossa...
(tässä vaiheessa ajatukseni harhautuu kun näen ikkunasta kypäräpäisen lenkkeilijän, joka ihonmyötäisissä mustissa housuissaan pomppii tasajalkaa paikallaan hupaisan näköisesti)
...aamulla oli mielessäni kirjoittaa sana tai kaksi blogimaailmasta, mutta asiani ovat menneet pois. Piti kirjoittaa siitä, miten Haloscan on viime päivinä ylenkatsonut minua, eikä ole rekisteröinyt vastauksiani muiden painaviin sanoihin omalla kommenttiosastollani. Kiusallista, mutta minäkö nöyrtyisin? Ja piti kirjoittaa tulikivenkatkuinen vuodatus blogger-suodattimesta, josta Mea kirjoitti. Niin, tokihan sivun sisällöstä jo kertoo paljon se, millä ohjelmalla se on tehty. En tiedä kuka tämän on keksinyt, ei saa minun arvostustani kuitenkaan. Niin ja tietysti piti kirjoittaa siitä, miten Sinisen kirjan marginaali oli blogi jota aluksi luin, joka sen jälkeen onnistui ärsyttämään minua, johon huomasin kuitenkin mielenkiinnosta palaavani yhä uudelleen ja josta taas pidän suunnattomasti ja tämä eestaas seilaaminen jo indikoi jotain tavanomaista parempaa olevan menossa, joten vakiolukemiseksi päätyy ja linkki seinälle.
Nyt voisi yrittää levätä.
Jaksaminen käy ongelmaksi. Kirjaimet tulevat kostoretkelle uniini, tuntuu ettei ole todella valveilla kun öisinkin asettelee sanoja toisten perään. Jos voisi saavuttaa tilan, jossa...
(tässä vaiheessa ajatukseni harhautuu kun näen ikkunasta kypäräpäisen lenkkeilijän, joka ihonmyötäisissä mustissa housuissaan pomppii tasajalkaa paikallaan hupaisan näköisesti)
...aamulla oli mielessäni kirjoittaa sana tai kaksi blogimaailmasta, mutta asiani ovat menneet pois. Piti kirjoittaa siitä, miten Haloscan on viime päivinä ylenkatsonut minua, eikä ole rekisteröinyt vastauksiani muiden painaviin sanoihin omalla kommenttiosastollani. Kiusallista, mutta minäkö nöyrtyisin? Ja piti kirjoittaa tulikivenkatkuinen vuodatus blogger-suodattimesta, josta Mea kirjoitti. Niin, tokihan sivun sisällöstä jo kertoo paljon se, millä ohjelmalla se on tehty. En tiedä kuka tämän on keksinyt, ei saa minun arvostustani kuitenkaan. Niin ja tietysti piti kirjoittaa siitä, miten Sinisen kirjan marginaali oli blogi jota aluksi luin, joka sen jälkeen onnistui ärsyttämään minua, johon huomasin kuitenkin mielenkiinnosta palaavani yhä uudelleen ja josta taas pidän suunnattomasti ja tämä eestaas seilaaminen jo indikoi jotain tavanomaista parempaa olevan menossa, joten vakiolukemiseksi päätyy ja linkki seinälle.
Nyt voisi yrittää levätä.
26.10.04
Kolo
Minulla on fragmentti. Säilytän sitä pienessä vihreässä lasipurkissa kirjoituspöytäni laatikossa. Kerran viikossa päästän sen jaloittelemaan. Sillä on joskus tapana ryömiä tällöin patterin taakse tai sohvan alle.
Minulla on myös validaatti. Se katsoo suurilla pyöreillä silmillään minua kirjahyllyn päältä aina silloin kun luulen, ettei se katso. Validaatti istuu usein öisin parvekkeen kaiteella, ellei ole liian kylmä, ja katsoo pohjoiseen. Se haikailee napapiirille, mistä kaikki validaatit ovat kotoisin. Joskus sen kuulee laulavan vanhaa validaattilaulua: "Pois nukkuu vanha validaatti, pois nukkuu keinuen..."
On minulla tietenkin myös ronsufantti. Sen verkkosilmät eivät paljasta tunnetiloja, mutta se tulee lähelle kun se on yksinäinen. Ronsufanttia määrittää sen söpöys. Sitä on mahdoton vastustaa. Se tuntuu sileältä, ei tuoksu, näyttää joskus vaanivan, mutta ei se vaani. Ronsufantti pitää omenoista, etenkin punaisista.
Pökki-Olli minulla on ollut nyt kolmisen vuotta. Se piiloutuu esineisiin, mutta vie syntiset uudenvuodenyönä. Minä ja Pökki-Olli tulimme toimeen noin kymmenen minuuttia. Se pitää minusta. Itse en ole vielä päättänyt suhdettani siihen.
Ja kerran minulla oli otus, jolle sai luvan kanssa sanoa "fudge" kun tökkäsi sitä nenään ja se piti siitä.
Minulla on myös validaatti. Se katsoo suurilla pyöreillä silmillään minua kirjahyllyn päältä aina silloin kun luulen, ettei se katso. Validaatti istuu usein öisin parvekkeen kaiteella, ellei ole liian kylmä, ja katsoo pohjoiseen. Se haikailee napapiirille, mistä kaikki validaatit ovat kotoisin. Joskus sen kuulee laulavan vanhaa validaattilaulua: "Pois nukkuu vanha validaatti, pois nukkuu keinuen..."
On minulla tietenkin myös ronsufantti. Sen verkkosilmät eivät paljasta tunnetiloja, mutta se tulee lähelle kun se on yksinäinen. Ronsufanttia määrittää sen söpöys. Sitä on mahdoton vastustaa. Se tuntuu sileältä, ei tuoksu, näyttää joskus vaanivan, mutta ei se vaani. Ronsufantti pitää omenoista, etenkin punaisista.
Pökki-Olli minulla on ollut nyt kolmisen vuotta. Se piiloutuu esineisiin, mutta vie syntiset uudenvuodenyönä. Minä ja Pökki-Olli tulimme toimeen noin kymmenen minuuttia. Se pitää minusta. Itse en ole vielä päättänyt suhdettani siihen.
Ja kerran minulla oli otus, jolle sai luvan kanssa sanoa "fudge" kun tökkäsi sitä nenään ja se piti siitä.
25.10.04
Kunnes oli myöhä
Enigmaattista iltaa, ystävät kalliit! Tänään on jälleen vuorossa uusi virkeä episodi kestohitiksi muodostuneesta sarjastamme "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat". Teidän isäntänänne toimii tänään Ugus, joka tunnetaan myös nimellä Varjokostaja (tm).
Esiriput aukeavat, bändi tuuttaa torviaan, lavalle astelee huonoryhtinen rumasti pukeutunut olento, joka näyttää olevan pahasti väärässä paikassa. Kaikesta päätellen sen jalkoja särkee, eikä se kunnolla näe. Yleisö järkyttyy. Mitä on tapahtunut ennen niin leppoisalle ja arkihuolet unohduttavalle sarjalle "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat"? Eikö mikään ole enää pysyvää?
Ei. Mitä yleisö ei tiedä, on, että illan isäntä kärsi vain hetkeä ennen lähetyksen alkamista akuutin multioidipaalisen keskosvaiheen, joka on saanut hänet pyörälle päästään ja erakoksi. Hänestä on tullut itsestään toistaitoinen, ai ironian terää, se kirvellen viiltää.
"Rakennuksessa on pommi!" huudahtaa pitkä mustaan pukuun pukeutunut tyylikäs vanhaherra yllättäen yleisön joukosta. Kaikki juoksevat pois, pian kaikki ovat juosseet pois. Silloin nähtäisiin juontajan kasvoille kuin kuivuudesta halkeavaan joulukinkkuun leviämässä hymy, siis jos olisi ketään näkemässä. Mutta studio on autio. Edes ääniä ei...
Ja juontaja katoaa, hänen vaatteensa leijuvat hetken paikallaan ilmassa kunnes mätkähtävät kasaksi parketille. Juuri näin kaikki oli suunniteltu päättyväksi. Työryhmäkään ei tiennyt. Ei eläkkeelle voi lähteä tyylittä, eikä kanoja voi tappaa tylsällä kirveellä.
Ikkunalasiin jäi pysyvästi heijastus kasvoista, ne näki aina tietystä kulmasta katsottaessa, ja näkijä sai aina kylmät väreet selkäänsä.
Esiriput aukeavat, bändi tuuttaa torviaan, lavalle astelee huonoryhtinen rumasti pukeutunut olento, joka näyttää olevan pahasti väärässä paikassa. Kaikesta päätellen sen jalkoja särkee, eikä se kunnolla näe. Yleisö järkyttyy. Mitä on tapahtunut ennen niin leppoisalle ja arkihuolet unohduttavalle sarjalle "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat"? Eikö mikään ole enää pysyvää?
Ei. Mitä yleisö ei tiedä, on, että illan isäntä kärsi vain hetkeä ennen lähetyksen alkamista akuutin multioidipaalisen keskosvaiheen, joka on saanut hänet pyörälle päästään ja erakoksi. Hänestä on tullut itsestään toistaitoinen, ai ironian terää, se kirvellen viiltää.
"Rakennuksessa on pommi!" huudahtaa pitkä mustaan pukuun pukeutunut tyylikäs vanhaherra yllättäen yleisön joukosta. Kaikki juoksevat pois, pian kaikki ovat juosseet pois. Silloin nähtäisiin juontajan kasvoille kuin kuivuudesta halkeavaan joulukinkkuun leviämässä hymy, siis jos olisi ketään näkemässä. Mutta studio on autio. Edes ääniä ei...
Ja juontaja katoaa, hänen vaatteensa leijuvat hetken paikallaan ilmassa kunnes mätkähtävät kasaksi parketille. Juuri näin kaikki oli suunniteltu päättyväksi. Työryhmäkään ei tiennyt. Ei eläkkeelle voi lähteä tyylittä, eikä kanoja voi tappaa tylsällä kirveellä.
Ikkunalasiin jäi pysyvästi heijastus kasvoista, ne näki aina tietystä kulmasta katsottaessa, ja näkijä sai aina kylmät väreet selkäänsä.
24.10.04
Sunnuntaillista
Miten laiskasti voivat sunnuntaipäivät kulkea eteenpäin, se on taas tänään selvinnyt kun on viettänyt yhtä sellaista maaseudun ympärivuotisessa talvihorteessa. Toisaalta tämä on mukavaa; ikkunasta katsoessaan ei näe ihmisiä. Toisaalta tämä on kuin pään ylle vedetty muovikassi. Aika pian huomaa ettei hengitä, ja muu maailma katoaa vaimeaksi mutinaksi. Nyt vuosikaudet Turussa asuneena jaksan ihmetellä sitä, miten täällä kesti elämänsä ensimmäiset kaksikymmentäkaksi vuotta. Miten täällä ei tullut hulluksi ja kadonnut täysin oman päänsä sisäisiin mikrouniversumeihin?
Äkillinen tajuaminen tasapainotti edellisen lauseen iskuterävyydeltään melko ponnettomaksi.
Oli minulla sentään kirjoja, uppouduin niihin, joskin täällä vielä asuessani muistelen lukeneeni lähinnä nykyisin viihdekirjallisuudeksi tietämääni materiaalia. Tuolloin en ollut vielä käynyt mitään lukiota suurempaa, ja kaikki kirjallisuus oli vain kirjallisuutta. Osa tylsää, osa hyvää. Olenpa sittemmin viisastunut, hohhoijaa. Sunnuntaihin tiemmä kuuluu lista. Niinpä minäkin teen sellaisen, top kympin minuun henkilökohtaisesti vahvimmin vaikuttaneista romaaneista. (alunperin piti listata kaikki tärkeät kaunokirjalliset teokset, mutta rajaamalla novellikokoelmat pois sain listan kätevästi kymmeneen) Suosittelen näistä kirjoista jokaista kovaan ääneen ja korkealta (172 cm). Nämä ovat elämää suurempaa kirjallisuutta. Minulle itselleni ihan julmetun tärkeitä teoksia eri syistä jokainen. Yritin vielä laittaa ne järjestykseenkin, jota varmaan kadun jo huomenna, mutta todennäköisesti en.
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
3. Stephen King: Musta torni I-III
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
5. Iain M. Banks: Pelaaja
6. Theodore Roszak: Flicker
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Minä olen lukenut tämä teokset yhteensä 21 kertaa. Nämä muodostavat perustan, jolle rakennan oman maailmankatsomukseni. (liioittelen) (en) Jokaisesta näistä kirjasta saa minun kanssani aikaan pitkän ja hedelmällisen keskustelun. Mainitse sinäkin jos suosikkisi löytyy listalta ja lupaan sanoa siitä jotain viisasta! (Silmänkääntövankilan yritys muuttua interaktiiviseksi on parhaillaan kuolemassa omiin synnytyskipuihinsa)
Tylsää. Menen.
PS. Viime päivinä olen löytänyt sekä iät ajat käyttämästäni vanhasta Paint shop prosta (copyright 1997) että upouudesta Office-paketin kuvankäsittelyohjelmasta paljon hauskoja efektejä. Olen niistä ja niillä käsiteltyjen kuvien ilmestymisestä Silmänkääntövankilaan pahoillani jo etukäteen.
Äkillinen tajuaminen tasapainotti edellisen lauseen iskuterävyydeltään melko ponnettomaksi.
Oli minulla sentään kirjoja, uppouduin niihin, joskin täällä vielä asuessani muistelen lukeneeni lähinnä nykyisin viihdekirjallisuudeksi tietämääni materiaalia. Tuolloin en ollut vielä käynyt mitään lukiota suurempaa, ja kaikki kirjallisuus oli vain kirjallisuutta. Osa tylsää, osa hyvää. Olenpa sittemmin viisastunut, hohhoijaa. Sunnuntaihin tiemmä kuuluu lista. Niinpä minäkin teen sellaisen, top kympin minuun henkilökohtaisesti vahvimmin vaikuttaneista romaaneista. (alunperin piti listata kaikki tärkeät kaunokirjalliset teokset, mutta rajaamalla novellikokoelmat pois sain listan kätevästi kymmeneen) Suosittelen näistä kirjoista jokaista kovaan ääneen ja korkealta (172 cm). Nämä ovat elämää suurempaa kirjallisuutta. Minulle itselleni ihan julmetun tärkeitä teoksia eri syistä jokainen. Yritin vielä laittaa ne järjestykseenkin, jota varmaan kadun jo huomenna, mutta todennäköisesti en.
1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
3. Stephen King: Musta torni I-III
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
5. Iain M. Banks: Pelaaja
6. Theodore Roszak: Flicker
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
10. Umberto Eco: Ruusun nimi
Minä olen lukenut tämä teokset yhteensä 21 kertaa. Nämä muodostavat perustan, jolle rakennan oman maailmankatsomukseni. (liioittelen) (en) Jokaisesta näistä kirjasta saa minun kanssani aikaan pitkän ja hedelmällisen keskustelun. Mainitse sinäkin jos suosikkisi löytyy listalta ja lupaan sanoa siitä jotain viisasta! (Silmänkääntövankilan yritys muuttua interaktiiviseksi on parhaillaan kuolemassa omiin synnytyskipuihinsa)
Tylsää. Menen.
PS. Viime päivinä olen löytänyt sekä iät ajat käyttämästäni vanhasta Paint shop prosta (copyright 1997) että upouudesta Office-paketin kuvankäsittelyohjelmasta paljon hauskoja efektejä. Olen niistä ja niillä käsiteltyjen kuvien ilmestymisestä Silmänkääntövankilaan pahoillani jo etukäteen.
23.10.04
Pienen kylän pojat
Siirryin hetkessä maaseudulle, kun Turku alkoi kerätä epätoivoa puoleensa kuin sadepisaroita. Ei täälläkään juuri mitään syytä ole olla, mutta vaalimainokset ovat hupaisampia kuin kaupungissa. Ensinnäkin niitä on vain neljä; pääkvartetin lisäksi ei täällä muita ryhmittymiä tunneta. Toiseksi tunnen joka puolueen listasta joko ulkonäöltä tai peräti henkilökohtaisen kontaktin kautta vähintään puolet. Jos lasketaan mukaan vielä ne, joiden nimi on tuttu (ja osaan vielä paikallistaa mistä yhteydestä), on tämän peltotilkun ja metsämättään väliin jokirantaan kiilatun kunnan vuoden 2004 kunnallisvaaliehdokkaista minulle tuttuja henkilöitä noin kaksi kolmasosaa. Samalla listalla ne oikeasti saisivat kaikki olla. Ei tällaisissa paikoissa puoluetta äänestetä, vaan henkilöä. Se on aivan sama onko se tyyppi porvari vai duunari jos sen kanssa on 50 metriä yhteistä rajaojaa tai jos sisko on ollut sen kanssa naimisissa nelisenkymmentä vuotta. Hyvät jätkät kerää äänet. Pankinjohtajaakin moni saattaa äänestää, minkä seurauksena hän kiskaisee kokoomuksen listoilta mukaansa pari eksynyttä opiskelijaa, jotka eivät rotari-isän hienovaraisten vihjeiden vuoksi keksineet muuta tapaa itseilmaisuun kuin porvarinsininen vaaliehdokkuus.
Tähän on syytä lopettaa. En halua sanoa mitään pahaa kokoomuslaisista koskaan, sillä he maksavat eniten veroja, ja minä elän nimenomaan verovaroilla todennäköisesti hautaani asti. Vilpitön kiitos.
Tähän on syytä lopettaa. En halua sanoa mitään pahaa kokoomuslaisista koskaan, sillä he maksavat eniten veroja, ja minä elän nimenomaan verovaroilla todennäköisesti hautaani asti. Vilpitön kiitos.
22.10.04
Vähäkö ei jaksa / Nämä kadut, etc...
Tuntuu loppuunajetulta. Kun ensi kerran tällä viikolla olisin saanut tänään nukkua pitkään, kännykkäni päätti rääkäistä puoli kahdeksalta sen merkiksi, että akku kuolee. En enää nukkunut. Mikäs auttaa muu kuin alkaa tarkkailla ajankohtaisia tapahtumia kriittisen ilkeämielisesti, tai no unohdetaan se kriittisyys.
Ärsyynnyn aina vain enemmän jokaisesta vaalimainoksesta, joka postiluukustani sisään tungetaan. Viime viikolla tässä talossa oli kuvaava episodi vaalitoiminnasta: iltapäivällä luukku kävi, sisään oli sujautettu vasemmistoliittoon kuuluvan naisen hirvittävillä kielioppivirheillä ja täten hämärtyvillä asioilla kyllästetty väripainate. Heitin sen paperinkeräyslaatikkoon, ja kun pikapuoliin sen jälkeen lähdin ostoksille, näin saman lappusen kiinnitettynä nastalla rappukäytävän ilmoitustaululle, jossa se ainoana kohteeni keräsi katseen. Illalla luukusta kolahti liberaaliksi itseään väittävän ambulanssikuskimiehen halvemman näköinen mutta kaiketi oikein kirjoitettu (tätä en jaksanut enää kokonaan lukea) läpyskä. Jätepaperiloota kutsui pikaisesti. Kun illalla poistuin kotoa, huomasin vasemmistonaisen repäistyn pois ilmoitustaululta, vain kulma oli jäänyt mainoksesta nastaan kiinni. Liberaali ambulanssimies oli tilalla. Seuraavana aamuna hänkin oli poistunut ilmoitustaululta, siirtynyt rypistettynä lattialle. Tilalla oli paikallisen kebab-pizzerian hinnasto. Se on saanut olla rauhassa.
Tämä ei kertonut paljoa. Menisivätpä ne vaalit pian ohi. Enkä puhu nyt vain tästä kunnallishaukotuksesta, vaan siitä eräänkin maan johtohahmoksi tituleeratun marionetin valinnasta, joka Suomessa katsotaan tärkeäksi seurata. En keksi äkkiä montaakaan asiaa, joka kiinnostaisi vähemmän kuin se, kuka on Yhdysvaltojen seuraava pamppu. Kyllästymiseni asian jauhamiseen on kohonnut väkivaltaiselle tasolle.
Syksy on kurja.
Minulla on kova ikävä, siksi soittelen puheluita vaikken osaisi sanoa juurikaan.
Ärsyynnyn aina vain enemmän jokaisesta vaalimainoksesta, joka postiluukustani sisään tungetaan. Viime viikolla tässä talossa oli kuvaava episodi vaalitoiminnasta: iltapäivällä luukku kävi, sisään oli sujautettu vasemmistoliittoon kuuluvan naisen hirvittävillä kielioppivirheillä ja täten hämärtyvillä asioilla kyllästetty väripainate. Heitin sen paperinkeräyslaatikkoon, ja kun pikapuoliin sen jälkeen lähdin ostoksille, näin saman lappusen kiinnitettynä nastalla rappukäytävän ilmoitustaululle, jossa se ainoana kohteeni keräsi katseen. Illalla luukusta kolahti liberaaliksi itseään väittävän ambulanssikuskimiehen halvemman näköinen mutta kaiketi oikein kirjoitettu (tätä en jaksanut enää kokonaan lukea) läpyskä. Jätepaperiloota kutsui pikaisesti. Kun illalla poistuin kotoa, huomasin vasemmistonaisen repäistyn pois ilmoitustaululta, vain kulma oli jäänyt mainoksesta nastaan kiinni. Liberaali ambulanssimies oli tilalla. Seuraavana aamuna hänkin oli poistunut ilmoitustaululta, siirtynyt rypistettynä lattialle. Tilalla oli paikallisen kebab-pizzerian hinnasto. Se on saanut olla rauhassa.
Tämä ei kertonut paljoa. Menisivätpä ne vaalit pian ohi. Enkä puhu nyt vain tästä kunnallishaukotuksesta, vaan siitä eräänkin maan johtohahmoksi tituleeratun marionetin valinnasta, joka Suomessa katsotaan tärkeäksi seurata. En keksi äkkiä montaakaan asiaa, joka kiinnostaisi vähemmän kuin se, kuka on Yhdysvaltojen seuraava pamppu. Kyllästymiseni asian jauhamiseen on kohonnut väkivaltaiselle tasolle.
Syksy on kurja.
Minulla on kova ikävä, siksi soittelen puheluita vaikken osaisi sanoa juurikaan.
21.10.04
It will make you better-feeling
Toissapäivänä näin Rehtorinpellonkadulla vanhan yskähdellen käyvän auton, jonka nimeksi ohi kävellessäni (se kävi paikallaan kadunvarressa) huomasin Hillman. Välittömästi mieleeni palasi 80-luvulla lukemani koululaisvitsikirja, johon oli koottu osasto myös automerkkivitseille tyyliin "Osta Fiat, siinä on kaikki viat". (voin muuten omasta autonomistajakokemuksestani todistaa, ettei kyseinen lause ole vitsi lainkaan) Ja se pätkien toimiva tyylikkään musta takasiivekäs Hillman toi siis samalta sivulta mieleeni lohkaisun "Parempi ilman kuin Hillman". Ei kukaan 80-luvun penska tiennyt mikä on Hillman, mutta hauskahan se sipaisu silti oli. Nyt näin elämäni ensimmäisen Hillmanin.
Tänään esitin Martin Chalmersin roolin ("a promising young executive") Alan Ayckbournin näytelmässä Between mouthfuls. Olen aina pitänyt näyttelemisestä, yleisöllä ei olisi niinkään väliksi. Toinen päivän merkittävistä tapahtumista oli muutaman RAPAn numeron vieminen Kirjakahvilan lehtihyllyyn myyntiin. Sieltä sitä nyt saa käydä ostamassa puolentoista euron kivaan hintaan, ei sillä hinnalla nyky-yhteiskunnassa enää mitään saa, älkää väittäkö. Paitsi tietenkin tukun kulttuuria ja julistusta. Jos olet pihi, löydät yhden numeron paikanpäälläluettavien hyllystä.
Tänään on pakko nähdä Days of our lives, harva sarja on koskaan jäänyt niin hyvään kohtaan kuin se eilen.
Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä kuin kivoja asioita.
Tänään esitin Martin Chalmersin roolin ("a promising young executive") Alan Ayckbournin näytelmässä Between mouthfuls. Olen aina pitänyt näyttelemisestä, yleisöllä ei olisi niinkään väliksi. Toinen päivän merkittävistä tapahtumista oli muutaman RAPAn numeron vieminen Kirjakahvilan lehtihyllyyn myyntiin. Sieltä sitä nyt saa käydä ostamassa puolentoista euron kivaan hintaan, ei sillä hinnalla nyky-yhteiskunnassa enää mitään saa, älkää väittäkö. Paitsi tietenkin tukun kulttuuria ja julistusta. Jos olet pihi, löydät yhden numeron paikanpäälläluettavien hyllystä.
Tänään on pakko nähdä Days of our lives, harva sarja on koskaan jäänyt niin hyvään kohtaan kuin se eilen.
Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä kuin kivoja asioita.
19.10.04
Eläinten kuningas
Joskus hävettää sekin ettei jaksa, vaikka eihän sen pitäisi. Tunnen oloni liian vanhaksi kaikenlaisiin kivoihin harjoitustehtäviin ja tuntiaktiivisuuteen ja niitä yliopisto niskaani viskoo edelleen, vuosi vuoden jälkeen. Sallikaa minun päättää itse miten haluan oppia asioita, se ei tuntuisi lainkaan pahalta vaihtoehdolta. Hävettää kun minua pidetään asennevammaisena vastarannankiiskinä, vaikka totta puhuen olen vain - noh, tarkemmin ajatellen unohdetaanpas tämä.
Minusta olisi joskus mukava olla estoton eläinten kuningas. Väläyttää pistävän katseeni tueksi teräviä kulmahampaitani ja antaa mennä; unohtaa säädyllisyys ja järki. Elää hetkessä. En kuitenkaan usko milloinkaan siihen pystyväni, mikä on jossain määrin surullista. Onhan tilaisuuksia tullut, etenkin tänä vuonna niitä on annettu eteeni ja kerran jos toisenkin olen ollut lähellä. Mutta minuun on upotettu järkiperäistämisen pakkomielle liian syvään. Se ei lähde minusta pois, se piilottelee pinnan alla aina. Tuhoaako se ensin minut vai minä sen, ja voiko meitä lainkaan erottaa toisistamme? Ehkä "minua" ei ole ilman "rationalisointia", tai ehkä minä olen oikeasti valmis kaikkeen, oikea tilaisuus ei ole vain tullut kohdalle.
En minä oikeasti mieti tällaisia yhdeltätoista illalla aivan liian pitkän ja työntäyteisen päivän päätteeksi.
Tämä päivitys on omistettu UBooksille, työn ikeessä kärsivälle, joka lauantaina sanoi minun kirjoitusteni pelastavan hänen aamunsa.
Kiittäen nöyristyn minuun kohdistetun luottamuksen edessä.
"Anti everything (live in richard rogers’ doorways)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
I pay for sex in sleeping bags
I smell you on me
Phased out of your life
You’re no different from me
I tell you anti-everything (love him and hate him both at the same time)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me"
(Mansun / Anti everything)
Minusta olisi joskus mukava olla estoton eläinten kuningas. Väläyttää pistävän katseeni tueksi teräviä kulmahampaitani ja antaa mennä; unohtaa säädyllisyys ja järki. Elää hetkessä. En kuitenkaan usko milloinkaan siihen pystyväni, mikä on jossain määrin surullista. Onhan tilaisuuksia tullut, etenkin tänä vuonna niitä on annettu eteeni ja kerran jos toisenkin olen ollut lähellä. Mutta minuun on upotettu järkiperäistämisen pakkomielle liian syvään. Se ei lähde minusta pois, se piilottelee pinnan alla aina. Tuhoaako se ensin minut vai minä sen, ja voiko meitä lainkaan erottaa toisistamme? Ehkä "minua" ei ole ilman "rationalisointia", tai ehkä minä olen oikeasti valmis kaikkeen, oikea tilaisuus ei ole vain tullut kohdalle.
En minä oikeasti mieti tällaisia yhdeltätoista illalla aivan liian pitkän ja työntäyteisen päivän päätteeksi.
Tämä päivitys on omistettu UBooksille, työn ikeessä kärsivälle, joka lauantaina sanoi minun kirjoitusteni pelastavan hänen aamunsa.
Kiittäen nöyristyn minuun kohdistetun luottamuksen edessä.
"Anti everything (live in richard rogers’ doorways)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
I pay for sex in sleeping bags
I smell you on me
Phased out of your life
You’re no different from me
I tell you anti-everything (love him and hate him both at the same time)
I care nothing (lives at the bottom of your strung-out conscience)
Except mescalin (take the day off, it’s cheap for cider)
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me
Find a place where you can rest
Your sleepy head and won’t get pissed with me"
(Mansun / Anti everything)
18.10.04
Tukku tietäviä maneereja
Määrittele klise. Henkilö, joka yötä vasten polttaa, juo kahvia, kuuntelee Tom Waitsia ja kirjoittaa runoja aiheina Tom Waits, kahvi ja tupakka.
Ei silti, pitkästä aikaa on taas tullut aika päivittää Silmänkääntövankilaa kahdesti samalla päivämäärällä. Verkossa velloo keskustelu, ja kun minä puhun "verkosta", tarkoitan kotimaisia Pinserin kautta saavutettavia blogeja, muuta ei internet ole minulle enää kuukausiin tarjonnut. Seksikeskustelu. Sormeni syyhyävät halusta osallistua, mutta tähän aikaan vuorokaudesta saattaisin äityä johonkin jota huomenna katuisin.
Ja paskat, enhän minä tunnetusti kadu mitään. (kenelle vain vähän aikaa sitten totesin sähköpostissa saman asian? ai niin, mealle)
Seksissä on puolensa, eikä voi kieltää etteikö toisinaan ole vallalla sellainen tunne, että olisi ihan mukava harrastaa seksiä. Sehän on tässä yhteiskunnassa tyylikkäästi ja oikein toimia haluavalle jopa jonkinlainen olettamus, on toteutettava omaa seksuaalisuuttaan. Veikeä paradoksi sinällään se, että seksi on kuitenkin samaan aikaan "tabu", lainausmerkeissä siksi, että se on aikoja sitten lakannut olemasta oikea tabu, ja muuttunut sellaiseksi kivaksi tabuksi, josta vihjaillaan kaikkialla avoimesti, ja jota on mukava pitää kiellettynä aiheena koska se on sillä tavoin jännempää. Olisi kiinnostavaa katsoa historiaa taaksepäin ja nähdä miten tällainen tilanne on päässyt muodostumaan. Mikä meni vikaan vai menikö? Millainen tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä? Tuntuu mahdottomalta että suuntaus jatkuisi, nykyinen mediakulttuuri on enää hiuksenohuen askeleen päässä pornosta ja pitää samanaikaisesti yllä käsitystä seksin tabuudesta.
Antakaa mulle jarru.
Seksillä voi satuttaa toista ihmistä, sanotaan. Millä sitten ei voi? Mikä tahansa kahden ihmisen välinen toiminta on ladattu mahdollisuuksilla satuttaa jotakuta muuta, ja kun tämä joskus hyväksytään yksinkertaiseksi totuudeksi, katoaa seksuaalisen kanssakäymisen yltä sille annettu mystinen verho. Se on yksi tapa toimia. Tämän kaksikymmentäyksisanaisen lauseen ajan annan itselleni luvan ajatella niitä ihmisiä joiden kanssa olen rakastellut, ja suuni vääntyy levottomaan kuunsirpin muotoiseen hymyyn. Hetket katoavat höyryävinä kosketuksina yötaivaalle, ja Tom Waits on edennyt levyn parhaaseen kappaleeseen: Invitation to the blues. Koska olen suurimman osan ajastani tunnetasolla elävä ihminen (moni väittäisi minua tunneaddiktiksi; väärässä sentään olisivat), on ajatus fyysisestä kosketuksesta ilman tunteita ollut aina minulle vieras. Yhden yön suhteet tuntuvat oudoilta, olen miettinyt miten jotkut kykenevät siihen? Eivätkö he... Sehän on kuin... Miten kukaan voi... Entä sitten kun...
Vain alkavia hämmennyksiä vailla lopullista muotoa. Voiko olla seksiä ilman rakkautta? Voi, koska voi olla syvää ja luottamukseen perustuvaa ystävyyttä ilman rakkautta, mutta ainakin ilman kiinteää suhdetta toiseen menee seksi vaikeaksi. Se saattaa alkaa aiheuttaa ahdistusta.
Ja siinä vaiheessa on menty metsään taas.
Ei silti, pitkästä aikaa on taas tullut aika päivittää Silmänkääntövankilaa kahdesti samalla päivämäärällä. Verkossa velloo keskustelu, ja kun minä puhun "verkosta", tarkoitan kotimaisia Pinserin kautta saavutettavia blogeja, muuta ei internet ole minulle enää kuukausiin tarjonnut. Seksikeskustelu. Sormeni syyhyävät halusta osallistua, mutta tähän aikaan vuorokaudesta saattaisin äityä johonkin jota huomenna katuisin.
Ja paskat, enhän minä tunnetusti kadu mitään. (kenelle vain vähän aikaa sitten totesin sähköpostissa saman asian? ai niin, mealle)
Seksissä on puolensa, eikä voi kieltää etteikö toisinaan ole vallalla sellainen tunne, että olisi ihan mukava harrastaa seksiä. Sehän on tässä yhteiskunnassa tyylikkäästi ja oikein toimia haluavalle jopa jonkinlainen olettamus, on toteutettava omaa seksuaalisuuttaan. Veikeä paradoksi sinällään se, että seksi on kuitenkin samaan aikaan "tabu", lainausmerkeissä siksi, että se on aikoja sitten lakannut olemasta oikea tabu, ja muuttunut sellaiseksi kivaksi tabuksi, josta vihjaillaan kaikkialla avoimesti, ja jota on mukava pitää kiellettynä aiheena koska se on sillä tavoin jännempää. Olisi kiinnostavaa katsoa historiaa taaksepäin ja nähdä miten tällainen tilanne on päässyt muodostumaan. Mikä meni vikaan vai menikö? Millainen tilanne on kahdenkymmenen vuoden päästä? Tuntuu mahdottomalta että suuntaus jatkuisi, nykyinen mediakulttuuri on enää hiuksenohuen askeleen päässä pornosta ja pitää samanaikaisesti yllä käsitystä seksin tabuudesta.
Antakaa mulle jarru.
Seksillä voi satuttaa toista ihmistä, sanotaan. Millä sitten ei voi? Mikä tahansa kahden ihmisen välinen toiminta on ladattu mahdollisuuksilla satuttaa jotakuta muuta, ja kun tämä joskus hyväksytään yksinkertaiseksi totuudeksi, katoaa seksuaalisen kanssakäymisen yltä sille annettu mystinen verho. Se on yksi tapa toimia. Tämän kaksikymmentäyksisanaisen lauseen ajan annan itselleni luvan ajatella niitä ihmisiä joiden kanssa olen rakastellut, ja suuni vääntyy levottomaan kuunsirpin muotoiseen hymyyn. Hetket katoavat höyryävinä kosketuksina yötaivaalle, ja Tom Waits on edennyt levyn parhaaseen kappaleeseen: Invitation to the blues. Koska olen suurimman osan ajastani tunnetasolla elävä ihminen (moni väittäisi minua tunneaddiktiksi; väärässä sentään olisivat), on ajatus fyysisestä kosketuksesta ilman tunteita ollut aina minulle vieras. Yhden yön suhteet tuntuvat oudoilta, olen miettinyt miten jotkut kykenevät siihen? Eivätkö he... Sehän on kuin... Miten kukaan voi... Entä sitten kun...
Vain alkavia hämmennyksiä vailla lopullista muotoa. Voiko olla seksiä ilman rakkautta? Voi, koska voi olla syvää ja luottamukseen perustuvaa ystävyyttä ilman rakkautta, mutta ainakin ilman kiinteää suhdetta toiseen menee seksi vaikeaksi. Se saattaa alkaa aiheuttaa ahdistusta.
Ja siinä vaiheessa on menty metsään taas.
Journalistiikan kukkasia
Teimme viikonlopun aikana lehden. Noin vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen RAPA (Rujo Akateeminen PAmfletti), nyt oli kertynyt niin paljon asiaa, että oli tullut RAPA kakkosen aika. Ja niin kävi, että kokoonnuimme herran huoneeseen ja aloimme kirjoittaa, joskin muutakin tapahtui. Neljässätoista tunnissa työ oli tehty (taitto jäi seuraavaksi päiväksi; kopiointi vielä edessä). Toimituskunta oli kasvanut, edelliset viisi olivat saaneet joukkoonsa kaksi uutta jäsentä, ja hyvin sopivat. Montaa varmaan tällä hetkellä mietityttää miten nykyisenä siistin modernisoituneena pikaruokatekstin aikakautena tehdään räväkästi kantaa ottava punk-henkinen lehti? Vastaus on yksinkertainen: helposti, jos osaa asiansa, ja me osaamme. RAPA on tullut jäädäkseen. Kakkosnumeron painos on suurempi kuin ykkösen, ei tosin kovin paljon. Ei tässä mitään massalevikkiä haeta. Tuntui hyvältä olla osa liikehtivää ajatusmassaa. RAPA julistaa maailman tämänhetkisen tilan, eikä häpeä sitä, että samojen kansien välissä asuvat keikka-arvio, kirjallisuusteoria ja sisäpiirinvitsipalsta. Muutakin, etenkin juuri sitä jonka kuvailuun ei löydy sanoja.
Ettei syntyisi kuvaa Silmänkääntövankilan ja RAPAn yhteydestä, sanon täten nettifoorumini ehdottomasti irti RAPAsta, jolla on sentään oikeaakin asiaa. Minä olin vain yksi toimituksen seitsemästä velmusta akateemisesta anarkistista. Ja tämä on viimeinen kerta kun mainitsen lehdestä, paitsi tietysti jos tulee jotain muuta sanottavaa.
16.10.04
Avainkertomus avoimista hanoista
Noin kello 22.30 Terkkis aisti kabinetin ilmapiirissä muutoksen, joka kertoi porukan olevan hiljalleen harkitsemassa lähtöä jatkoille. Ilta oli ollut nautinnollinen; sisältänyt pienimuotoista ohjelmaa, pienimuotoista - ei toisin hintansa puolesta - syötävää ja sopivasti juotavaa. Kerran vuodessa teki opiskelijoidenkin itsetunnolle hyvää koota koko tuttu porukka kulmakapakan sijasta hienoon ravintolaan, olla tyylikkäästi pukeutuneena ja pyytää tarjoilijaa kantamaan pöytään lisää drinkkejä. Terkkis hymyili. Hän oli ystäviensä keskellä onnellinen, eikä halunnut illan vielä loppuvan, vaikka niin näytti väistämättä olevan käymässä. Heitä oli kolmisenkymmentä, liian suuri määrä että jokainen haluaisi samaan baariin, ja perjantai-iltana baarit olisivat kaikki joka tapauksessa liian täynnä mahduttamaan sisäänsä kaikkia heistä.
Terkkis kilautti käyttämättömällä jälkiruokalusikallaan (hän oli opiskelijajoukon köyhimpiä, eikä budjetti ollut riittänyt kuuden euron kakunpalaan) lasin reunaa muutaman kerran ja nousi seisomaan katseiden kääntyessä häneen. Hiljaisuus oli vaivaannuttava, koska Terkkis ei ollut erityisen tottunut olemaan huomion keskipisteenä.
-Tässä vaiheessa ilta täällä ravintolassa alkaa olla päättymässä, Terkkis sanoi keräten ääneensä itsevarmuutta joka sanalla. Hän katsoi melkein jokaista vuorollaan silmiin. -Ja jos porukkaa kiinnostaa mahdollisuus lähteä yhtenä joukkona jatkoille niin voin tässä vaiheessa kertoa, että minun luokseni sopii.
Hieman hämmästyneitä ilmeitä yleisön joukossa, mutta moni näytti jo siinä vaiheessa kiinnostuvan. Useimmat tiesivät Terkkiksen asuvan yksin isohkossa kaksiossa (juuri siksi hän oli niin köyhä), mutta kukaan ei koskaan ollut käynyt hänen luonaan kylässä. Terkkiksestä tavallaan pidettiin, mutta hän oli liian erikoinen ja monen mielestä pelottava läheisempään kanssakäyntiin. Silti Terkkis ihan todella yritti.
-Löytyykö juotavaa?, eräs Terkkiksen kanssa samassa pöydässä istuneista kysäisi pilke silmäkulmassaan.
Tätä Terkkis ei ollut tullut ajatelleeksi. Jatkoille kutsuvalla pitäisi tietenkin olla jotain jolla kostuttaa vieraidensa kurkkua, eivätkä kaupatkaan enää olleet auki. Terkkis ummisti hetkeksi silmänsä, mietti mahdollista ratkaisua, ja löytyihän se, ei edes kaukaa tarvinnut etsiä. Miten niinkin yksinkertainen asia oli onnistunut unohtumaan, se tuntui hölmöltä.
-Itse asiassa löytyy, Terkkis sanoi ja piti dramaattisen tauon. -Hana on auki koko illan!
Innostunut kohahdus kulki koko väkijoukon läpi. Viidentoista sekunnin ajan kaikki supattelivat keskenään ja Terkkis tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, kunnes myöntyvät huudahdukset alkoivat kohoilla sorinan keskeltä esiin, eikä Terkkis olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan kuvitellut että joka ainut kabinetissa silloin paikalla ollut olisi lähtenyt hänen luokseen, mutta niin vain kävi, kaikki nekin ensimmäisen vuoden opiskelijat joita Terkkis ei tuntenut kuin etäisesti ulkonäöltä, jopa paikalle kutsuttu oppiaineen professori, kaikki päättivät noudatta kutsua ja siirtyä Terkkiksen luo jatkoille.
Mikäpäs siinä. Seurue nousi pöydistään, kulki kassan ja narikan kautta ulos ja Terkkis alkoi johdattaa iloista joukkoa kohti joen keskustasta nähden vastarannalla sijaitsevaa kotiaan unohdetun lähiön unohdetussa kerrostalossa. Matka sujui kevyen jutunheiton merkeissä, ja Terkkis tunsi viimein saavuttaneensa sen, mitä oli pitkään jo toivonut; hän oli saavuttanut niiden ihmisten luottamuksen joiden ystävyyttä oli kaivannut.
He saapuivat perille ja Terkkis johdatti joukon asuntoonsa talon kolmannessa kerroksessa. Meteli täytti asunnon, jossa yleensä oli varsin hiljaista. Terkkis sytytti valot, ja joukkio oli yhdistetyssä eteiskeittiössä kuin sardiinit purkissa, osa oli alkanut etsiytyä kohti olohuoneen kiitettävän suurta sohvaa. Kuten kabinetissa aiemmin, hiljeni puheensorina ja katseet kohdistuivat Terkkikseen. Jokainen tuntui kysyvän missä sijaitsi se hana, jonka oli luvattu olla estoitta auki koko illan.
Terkkis oli riemunsa kukkuloilla. Isännän suurieleisin askelin hän harppoi tiskipöydän luokse ja avasi vesihanan. -Ja tästä sitä juomista! hän totesi rehvakkaasti aistimatta huoneeseen sillä hetkellä pesiytyvää hämmennystä, jopa ärtymystä. Ei kai Terkkistä voi syyttää siitä, että hän oli mikä oli; suurimmasta osasta arkipäivän elämänkokemuksia vaille jäänyt erakko, joka luuli tietävänsä aivan liikaa asioista joista ei tiennyt mitään. Hän oli myös liian ylpeä myöntääkseen koskaan olevansa väärässä. Terkkis nauroi kovaan ääneen ja läiski vaitonaisia vieraitaan selkään heidän keskellään kulkien. Kukaan muu ei puhunut.
-Laseja on kaapissa, hän sanoi. -Haen hieman musiikkia, ottakaa vain juomista vapaasti!
Ja sitten Terkkis siirtyi makuuhuoneensa ja levyhyllyn puolelle. Hän haali mukaansa olohuoneen soitinta varten kattavan kokoelman niin tanssi-, huumori-, kuin klassistakin musiikkia, ja keittiöön palatessa oli vastassa vain hiljaisuus. Hana kohisi edelleen, ulko-ovi oli auki ja antoi näkymän kuutamoiselle taivaalle, tuuli avasi ja sulki ovea hiljalleen. Kolmekymmentä ihmistä ei ollut vielä koskaan poistunut mistään niin nopeasti ja niin äänettömästi.
Hm, he ovat varmaan menneet tupakalle, ajatteli Terkkis, joka itse ei polttanut, koska ei tiennyt miten se tapahtuu. Hän istahti sohvalleen ja jäi odottamaan.
Ulkoa ei kuulunut ääniä, vain kylmä yöilma valui hiljalleen asuntoon ovesta, jota Terkkis ei ollut halunnut sulkea, koska se olisi ollut varsin epäkohteliasta niitä kohtaan, jotka pian olisivat palanneet tupakalta. Kello tuli ensin kaksitoista, sitten kaksi, sitten neljä. Jossain vaiheessa Terkkis oli sulkenut vesihanan juomatta itsekään. Hänen ei ollut jano. Puoli viideltä aamulla Terkkis murtui. Totuus paljastui, totuus niistä joita hän oli pitänyt ystävinään, joiden oli uskonut pitävän hänestä, vähän edes. Kyyneleet valuivat pitkin Terkkiksen poskia, hän tunsi tulleensa nöyryytetyksi, ei uskonut enää milloinkaan kykenevänsä näyttäytymään niiden ihmisten parissa, eikä hän tuntenut ketään muita ihmisiä.
Terkkis käveli siivouskomerolleen, joka sisälsi mopin, purkin Vimiä ja pitkän, tukevan köyden. Hitaasti Terkkis ojensi kätensä, puristi sen köyden ympärille, kosketus tuntui hyvältä. Ilmeettä hän palasi olohuoneeseen, asetti jakkaran kattolampun alle, nousi seisomaan sille ja pujotti köyden kaulaansa. Toisen pään Terkkis sitoi saman suuren ja vahvan koukun ympärille, joka lamppuakin piti katossa kiinni, se kestäisi kyllä.
Tämä on kaikille parempi, Terkkis ajatteli. Kyyneleet kirvelivät hänen silmiään, maailman mustuudesta oli hyvä päästä pois, hän ei nähnyt valoa enää. Sillä samalla sekunnin kymmenyksellä, jona Terkkis potkaisi jakkaran altaan, hän näki ystäviensä palaavan ulko-ovestaan takaisin sisälle.
-Sori että kesti, oltiin tupakal -
Terkkis putosi katonrajasta kohti lattiaa, ehti yhden sydämenlyönnin ajan nähdä ja kuulla ensimmäisenä sisään saapuneen ja sitten hänen niskansa katkesi ja hän jäi irvokas hymy kasvoillaan tuijottamaan tovereitaan, jotka palasivat takaisin asuntoon kaikki kolmekymmentä. Tupakkatauko oli venynyt pitkäksi paikalle osuneen itämaisen trokarin ansiosta, joka oli onnistunut kauppaamaan jokaiselle joukkion jäsenelle puoli-ilmaiseksi kartongin lähes-aitoa merkkituotetta. Meneehän niitä poltellessa hetki. Hyvä tyyppi se Terkkis on, oli tämän pitkän hetken aikana päätetty. Oltiin yhtä mieltä siitä, että se tarkoittaa parasta, eikä sille kannata vihainen olla. Palattiin sisälle, ja sisällä oli jälleen hiljaista, ei kukaan osannut muuta tehdä kuin katsella Terkkiksen irvistävää hiljalleen köyden jatkona keinuvaa ruumista.
Seuraavalla viikolla Terkkis haudattiin kauniissa tilaisuudessa, jonne hänen ystävänsä melkein muistivat osallistua.
(tarina kehitetty myöhään eilen illalla Kellariravintoloiden perimmäisen kabinetin nurkimmaisessa pöydässä yhdessä exmen ja herra K:n kanssa, allekirjoittaneelle annettiin lupa kirjoittaa se tänne muistiin)
Terkkis kilautti käyttämättömällä jälkiruokalusikallaan (hän oli opiskelijajoukon köyhimpiä, eikä budjetti ollut riittänyt kuuden euron kakunpalaan) lasin reunaa muutaman kerran ja nousi seisomaan katseiden kääntyessä häneen. Hiljaisuus oli vaivaannuttava, koska Terkkis ei ollut erityisen tottunut olemaan huomion keskipisteenä.
-Tässä vaiheessa ilta täällä ravintolassa alkaa olla päättymässä, Terkkis sanoi keräten ääneensä itsevarmuutta joka sanalla. Hän katsoi melkein jokaista vuorollaan silmiin. -Ja jos porukkaa kiinnostaa mahdollisuus lähteä yhtenä joukkona jatkoille niin voin tässä vaiheessa kertoa, että minun luokseni sopii.
Hieman hämmästyneitä ilmeitä yleisön joukossa, mutta moni näytti jo siinä vaiheessa kiinnostuvan. Useimmat tiesivät Terkkiksen asuvan yksin isohkossa kaksiossa (juuri siksi hän oli niin köyhä), mutta kukaan ei koskaan ollut käynyt hänen luonaan kylässä. Terkkiksestä tavallaan pidettiin, mutta hän oli liian erikoinen ja monen mielestä pelottava läheisempään kanssakäyntiin. Silti Terkkis ihan todella yritti.
-Löytyykö juotavaa?, eräs Terkkiksen kanssa samassa pöydässä istuneista kysäisi pilke silmäkulmassaan.
Tätä Terkkis ei ollut tullut ajatelleeksi. Jatkoille kutsuvalla pitäisi tietenkin olla jotain jolla kostuttaa vieraidensa kurkkua, eivätkä kaupatkaan enää olleet auki. Terkkis ummisti hetkeksi silmänsä, mietti mahdollista ratkaisua, ja löytyihän se, ei edes kaukaa tarvinnut etsiä. Miten niinkin yksinkertainen asia oli onnistunut unohtumaan, se tuntui hölmöltä.
-Itse asiassa löytyy, Terkkis sanoi ja piti dramaattisen tauon. -Hana on auki koko illan!
Innostunut kohahdus kulki koko väkijoukon läpi. Viidentoista sekunnin ajan kaikki supattelivat keskenään ja Terkkis tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, kunnes myöntyvät huudahdukset alkoivat kohoilla sorinan keskeltä esiin, eikä Terkkis olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan kuvitellut että joka ainut kabinetissa silloin paikalla ollut olisi lähtenyt hänen luokseen, mutta niin vain kävi, kaikki nekin ensimmäisen vuoden opiskelijat joita Terkkis ei tuntenut kuin etäisesti ulkonäöltä, jopa paikalle kutsuttu oppiaineen professori, kaikki päättivät noudatta kutsua ja siirtyä Terkkiksen luo jatkoille.
Mikäpäs siinä. Seurue nousi pöydistään, kulki kassan ja narikan kautta ulos ja Terkkis alkoi johdattaa iloista joukkoa kohti joen keskustasta nähden vastarannalla sijaitsevaa kotiaan unohdetun lähiön unohdetussa kerrostalossa. Matka sujui kevyen jutunheiton merkeissä, ja Terkkis tunsi viimein saavuttaneensa sen, mitä oli pitkään jo toivonut; hän oli saavuttanut niiden ihmisten luottamuksen joiden ystävyyttä oli kaivannut.
He saapuivat perille ja Terkkis johdatti joukon asuntoonsa talon kolmannessa kerroksessa. Meteli täytti asunnon, jossa yleensä oli varsin hiljaista. Terkkis sytytti valot, ja joukkio oli yhdistetyssä eteiskeittiössä kuin sardiinit purkissa, osa oli alkanut etsiytyä kohti olohuoneen kiitettävän suurta sohvaa. Kuten kabinetissa aiemmin, hiljeni puheensorina ja katseet kohdistuivat Terkkikseen. Jokainen tuntui kysyvän missä sijaitsi se hana, jonka oli luvattu olla estoitta auki koko illan.
Terkkis oli riemunsa kukkuloilla. Isännän suurieleisin askelin hän harppoi tiskipöydän luokse ja avasi vesihanan. -Ja tästä sitä juomista! hän totesi rehvakkaasti aistimatta huoneeseen sillä hetkellä pesiytyvää hämmennystä, jopa ärtymystä. Ei kai Terkkistä voi syyttää siitä, että hän oli mikä oli; suurimmasta osasta arkipäivän elämänkokemuksia vaille jäänyt erakko, joka luuli tietävänsä aivan liikaa asioista joista ei tiennyt mitään. Hän oli myös liian ylpeä myöntääkseen koskaan olevansa väärässä. Terkkis nauroi kovaan ääneen ja läiski vaitonaisia vieraitaan selkään heidän keskellään kulkien. Kukaan muu ei puhunut.
-Laseja on kaapissa, hän sanoi. -Haen hieman musiikkia, ottakaa vain juomista vapaasti!
Ja sitten Terkkis siirtyi makuuhuoneensa ja levyhyllyn puolelle. Hän haali mukaansa olohuoneen soitinta varten kattavan kokoelman niin tanssi-, huumori-, kuin klassistakin musiikkia, ja keittiöön palatessa oli vastassa vain hiljaisuus. Hana kohisi edelleen, ulko-ovi oli auki ja antoi näkymän kuutamoiselle taivaalle, tuuli avasi ja sulki ovea hiljalleen. Kolmekymmentä ihmistä ei ollut vielä koskaan poistunut mistään niin nopeasti ja niin äänettömästi.
Hm, he ovat varmaan menneet tupakalle, ajatteli Terkkis, joka itse ei polttanut, koska ei tiennyt miten se tapahtuu. Hän istahti sohvalleen ja jäi odottamaan.
Ulkoa ei kuulunut ääniä, vain kylmä yöilma valui hiljalleen asuntoon ovesta, jota Terkkis ei ollut halunnut sulkea, koska se olisi ollut varsin epäkohteliasta niitä kohtaan, jotka pian olisivat palanneet tupakalta. Kello tuli ensin kaksitoista, sitten kaksi, sitten neljä. Jossain vaiheessa Terkkis oli sulkenut vesihanan juomatta itsekään. Hänen ei ollut jano. Puoli viideltä aamulla Terkkis murtui. Totuus paljastui, totuus niistä joita hän oli pitänyt ystävinään, joiden oli uskonut pitävän hänestä, vähän edes. Kyyneleet valuivat pitkin Terkkiksen poskia, hän tunsi tulleensa nöyryytetyksi, ei uskonut enää milloinkaan kykenevänsä näyttäytymään niiden ihmisten parissa, eikä hän tuntenut ketään muita ihmisiä.
Terkkis käveli siivouskomerolleen, joka sisälsi mopin, purkin Vimiä ja pitkän, tukevan köyden. Hitaasti Terkkis ojensi kätensä, puristi sen köyden ympärille, kosketus tuntui hyvältä. Ilmeettä hän palasi olohuoneeseen, asetti jakkaran kattolampun alle, nousi seisomaan sille ja pujotti köyden kaulaansa. Toisen pään Terkkis sitoi saman suuren ja vahvan koukun ympärille, joka lamppuakin piti katossa kiinni, se kestäisi kyllä.
Tämä on kaikille parempi, Terkkis ajatteli. Kyyneleet kirvelivät hänen silmiään, maailman mustuudesta oli hyvä päästä pois, hän ei nähnyt valoa enää. Sillä samalla sekunnin kymmenyksellä, jona Terkkis potkaisi jakkaran altaan, hän näki ystäviensä palaavan ulko-ovestaan takaisin sisälle.
-Sori että kesti, oltiin tupakal -
Terkkis putosi katonrajasta kohti lattiaa, ehti yhden sydämenlyönnin ajan nähdä ja kuulla ensimmäisenä sisään saapuneen ja sitten hänen niskansa katkesi ja hän jäi irvokas hymy kasvoillaan tuijottamaan tovereitaan, jotka palasivat takaisin asuntoon kaikki kolmekymmentä. Tupakkatauko oli venynyt pitkäksi paikalle osuneen itämaisen trokarin ansiosta, joka oli onnistunut kauppaamaan jokaiselle joukkion jäsenelle puoli-ilmaiseksi kartongin lähes-aitoa merkkituotetta. Meneehän niitä poltellessa hetki. Hyvä tyyppi se Terkkis on, oli tämän pitkän hetken aikana päätetty. Oltiin yhtä mieltä siitä, että se tarkoittaa parasta, eikä sille kannata vihainen olla. Palattiin sisälle, ja sisällä oli jälleen hiljaista, ei kukaan osannut muuta tehdä kuin katsella Terkkiksen irvistävää hiljalleen köyden jatkona keinuvaa ruumista.
Seuraavalla viikolla Terkkis haudattiin kauniissa tilaisuudessa, jonne hänen ystävänsä melkein muistivat osallistua.
(tarina kehitetty myöhään eilen illalla Kellariravintoloiden perimmäisen kabinetin nurkimmaisessa pöydässä yhdessä exmen ja herra K:n kanssa, allekirjoittaneelle annettiin lupa kirjoittaa se tänne muistiin)
15.10.04
Alastulon salissa
Aamuaurinko kutitteli hipiääni ylen pehmeästi kun astuin sisään saliin, tahtoo sanoa pieneen opiskelijakaksiokeittiööni. Kynnys oli korkeampi kuin muistin, ja aitoa puuta, sittekin, vaikka tavarantoimittajan kerrottiin lupailleen lähinnä linoleumia. Puulajit erotti toisistaan syiden avulla, se oli minusta aina kuulostanut jotenkin hirmuisen hauskalta. Eikö kaiken erottanut kaikesta muusta juuri syillä?
Minun syyni olla siellä sinä aamuna olivat väsyneet ja rispaantuneet. Ehkä minun sukupuuni juurella oli aikanaan poltettu roviota, tiesin että sytyttimenä käytetty bensa imeytyi tällaisissa tapauksissa maaperään ja lähellä kasvavat puut imivät sen itseensä, vuosirenkaat kärsivät, kasvuun tuli vaurioita. Kynnyspuussa ei sellaisesta näkynyt jälkiä. Kohdistin katseeni hellaan ja sillä odottavaan vesipannuun. Joku käveli keittiön ikkunan ohi, pidätin hengitystäni ja askeleissa oli suomenruotsalainen rytmi. Seinistä ropisi maali.
"Oi, kuolo!" totesin teatraalisesti. Mietin joisinko myrkkyä, vaikka kahvikin tietysti kiehtoi, eikä tarvinne huomauttaa näiden kahden substanssin eittämätöntä samankaltaisuutta. Olin lähempänä nyt. Peilin takana ei enää kuiskittu.
Ehkä säpsähdin, joka tapauksessa huomasin että olin edelleen ilmassa kynnyksen yläpuolella, askeleeni oli kesken, sitten jalkani tömähti maahan, tulin alas, salin puolelle. Kokolattiamuovi kimalsi vain puoli tuntia joka aamu, kun aurinko verhon välistä osui sopivassa kulmassa sen epätasaiseen pintaan, jossa vain silloin näkyi muitakin värejä kuin harmaa. Katseeni singahti vasemmalle kuin luoti. Liikettä parvekkeella, minun parvekkeellani, kolmas kerros, ne ovat löytäneet minut. Talitintti istui kaiteella ja katsoi ikkunan läpi minua, se oli utelias ja kaunis. Olisin halunnut pitää siitä huolta. Se oli pieni ja sen oli varmasti kylmä, pakkanen puri, näin sen keltaisista koivuista joita huurre peitti.
Ojensin oikean käteni oikealle ja vasemman vasemmalle, toisen jalkani kantapää kosketti edelleen makuuhuoneen ja salin välistä kynnystä, tunsin puun syyt kohokirjaimina ihoni läpi. Sivelin paksulla valkoisella maalilla pinnoiksi sudittuja elementtiseiniä. Kuvittelin millaista olisi hivellä niitä rakastavasti. Hymyilin mielessäni, en sentään todellisuudessa, mitäpä tarvetta siihen, eihän minua kukaan nähnyt. Näin taas hellan ja vesipannun, niin lähellä ja niin kaukana, kahvilla päivä lähtisi käyntiin kuin norsu, mutta aloin hieman pelätä sitä etten koskaan pääsisi kahviin asti. Olin kadonnut sanoihin, olin olemassa enää interteksteinä.
"Katso, miten pieniä kaloja!"
"Minimi!"
Naapurissa tuotettiin ääniä. Tuntui absurdilta se koulussa oppimani väite, että äänet ovat värähtelyjä ilmassa. Seinät eivät värähdelleet, silti kuulin äänet, se ei siis voinut pitää paikkaansa. Olivatko äänet siis vain pääni sisällä? Sitä oli mahdoton tietää. Entä tarvittiinko päänsisäisiin ääniinkin värähtelyt, jos niin, mistä äsken kuulemani sanat sitten olivat tulleet, pääni ei ollut värähdellyt. Rakastin elämää, mutta sen kohtaaminen kävi liian usein liian ylivoimaiseksi, enkä ollut varma näkisinkö kevättä. Laskin käteni alas, kuin hydrauliikan ohjaamina ne painautuivat kylkiini kiinni. Polvistuin salin lattialle, polviltani kierähdin kyljelleni ulko-oven eteen, sikiöasento on ihmiselle luonnollisin. Joisinko myrkkyä, ajattelin taas, vai kahvillako päivä käyntiin? Nauroin kuin hyeena ja taskussani kilisivät kolikot. Päässäni soi päättymättömänä nauhana One man and his droid, Rob Hubbardin paras sävellys.
13.10.04
Kuolkaa kauniisti kaikki, eli "Sing little birdie"
Ajatuksia depression ja itsetuhon keskeltä:
Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?
Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.
Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!
Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.
Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.
Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.
Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.
Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.
"I couldn't love you more."
"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."
Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.
Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.
Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.
Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)
*
"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."
(Panu Räty / XYZ)
Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?
Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.
Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!
Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.
Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.
Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.
Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.
Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.
"I couldn't love you more."
"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."
Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.
Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.
Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.
Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)
*
"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."
(Panu Räty / XYZ)
11.10.04
9.10.04
Apocalypso
Ensin se oli järjetöntä, muuttui sitten karmeaksi ja on nyt enää lohduttoman surullista. Olen nähnyt tarpeeksi kuolleita lintuja loppuelämäni ajaksi viimeisen kahden päivän aikana. Ne vain jatkavat. Eilisen aikana ehdin havaita 12 edesmennyttä tilhiä (aiempi käsitykseni räkättirastaista osoittautui virheelliseksi), yksi niistä oli parvekkeellani tuhkakupin vieressä sillä pienellä pöydällä, joka on oikeasti vain ruudullisella pöytäliinalla peitetty pahvilaatikko. Töminä sekä minun että naapureiden ikkunoihin jatkui aamusta iltaan, synkimmät hetket ikuistin kamerallani, kuten parvekkeelle jääneen ja porraskäytävän suureen ikkunaan kaiketi samanaikaisesti törmänneen viiden tilhin joukon, ne makasivat tiiviissä ryhmässä nurmikolla.
Kuolemantanssi jatkui aamulla. Kuljin purevassa pakkasilmassa Tuomaansillalle ja takaisin, palatessani tilhet ylittivät minut ja katsellessani yksi tömähti päin kolmannen kerroksen ikkunaa. Se putosi mätkähtäen talon kivijalan juureen istutusten keskelle ja oli tuskin koskettanut maata kun lajitoveri seurasi sitä, uusi voimakas tömähdys, uusi putoaminen, uusi pehmeä muksahdus ja hiljaisuus.
Aloin tosissani ahdistua. En halunnut olla siinä, ne kuolivat minun ympärilläni. Todistamieni törmäysten kohdalla oli kulkutiellä kolme mahdollisesti samaan ikkunaan hetkeä aiemmin osunutta tilheä. Yksi oli hengetön, muut vielä tolkuissaan, toinen katsoi minua ja aukoi suutaan, ei näyttänyt olevan täysin tajuissaan, toinen vain hengitti eikä liikkunut. Kuin olisin sotatantereella kävellyt, siellä mistä taistelut olivat jo pyyhkäisseet yli ja vain kuolleet ja kuolevat jääneet jäljelle.
Syksyssä ei kaikki ole kaunista.
Menkää pois täältä, etsikää jostain koti jossa ei ole taloja eikä ikkunoita, vain paljon suuria puita ja paljon marjoja, jotka eivät tee kipeäksi. Ei teidän tarvitse lähteä näin.
Kuolemantanssi jatkui aamulla. Kuljin purevassa pakkasilmassa Tuomaansillalle ja takaisin, palatessani tilhet ylittivät minut ja katsellessani yksi tömähti päin kolmannen kerroksen ikkunaa. Se putosi mätkähtäen talon kivijalan juureen istutusten keskelle ja oli tuskin koskettanut maata kun lajitoveri seurasi sitä, uusi voimakas tömähdys, uusi putoaminen, uusi pehmeä muksahdus ja hiljaisuus.
Aloin tosissani ahdistua. En halunnut olla siinä, ne kuolivat minun ympärilläni. Todistamieni törmäysten kohdalla oli kulkutiellä kolme mahdollisesti samaan ikkunaan hetkeä aiemmin osunutta tilheä. Yksi oli hengetön, muut vielä tolkuissaan, toinen katsoi minua ja aukoi suutaan, ei näyttänyt olevan täysin tajuissaan, toinen vain hengitti eikä liikkunut. Kuin olisin sotatantereella kävellyt, siellä mistä taistelut olivat jo pyyhkäisseet yli ja vain kuolleet ja kuolevat jääneet jäljelle.
Syksyssä ei kaikki ole kaunista.
Menkää pois täältä, etsikää jostain koti jossa ei ole taloja eikä ikkunoita, vain paljon suuria puita ja paljon marjoja, jotka eivät tee kipeäksi. Ei teidän tarvitse lähteä näin.
8.10.04
Joukahainen Lemminkäinen Ryynänen, eli "Ilvekset kuin veljekset" (tai "Olisiko mahdollista kehittää vielä käsittämättömämpi otsikko?")
Linnut jatkoivat paiskautumistaan ikkunoihin aamunkajon myötä, eilen pelkästään asuintaloni ympärillä oli vainajia viisi. Ne ovat tulleet hulluiksi. Delirium tremens, ja myös minut oli mahdollista nähdä alasti yöllä parvekkeella sateessa, mutta vain siksi, että heräsin joskus neljän jäjestä siihen, ettei ikkunoihin paiskautunut lintuja vaan vettä, voimalla, ja muistin maton olevan edelleen parvekkeella, en vaivautunut heräämään sinä aikana kun hain sen sieltä pois.
Unessa käsivarressani oli mustaa ihottumaa, joka kuhisi pieniä karvaisia tuhatjalkaisia, heräsin vain todetakseni arkipäivän erilaiset toimintamallit: viettää päivä kotona sateessa käsikirjoituksen viimeiset kaksi lukua oikolukien tai lähteä yliopistolle viemään kahdeksitoista sovittu tehtävä; luovan kirjoittamisen lyriikkakurssin ensimmäinen runo. En ole kirjoittanut runoja vuosiin mutta pakko mikä pakko, ja alkukankeuden jälkeen se muuttui hauskaksi. Ehkä minä vaihdan kokonaan proosan lyriikkaan, joo, ja ehkä olut maistuu hyvältä. Toisaalta, olenhan minä jo julkaissut lyyrikko, kuten voi todeta esimerkiksi käymällä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa tämän teoksen, jonka ikimuistoinen kirjoittajakollektiivimme julkaisi toukokuussa 1999, (löytyy satunnaisesti myös muutamista muista kaupunginkirjastoista Suomesta sekä minulta) mutta joka koskaan tuota kirjaa lukee, hänelle neuvoksi: minä olin nuori silloin.
Viisi parasta kotimaista debyyttialbumia:
1. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
On muuten parhaita koskaan julkaistuja äänitteitä koko tunnetussa universumissa, jolle Absojen omassa tuotannossakin pärjää ainoastaan Suljettu, sekin niukasti. Jerkusesta tulen aina hyvälle tuulelle, poikkeuksetta. Sen tekstien absurdi (mutta vielä ymmärrettävämpi kuin seuraavalla levyllä) maailma, sen järjettömät soitannolliset ratkaisut (tajunnan mustaksi lyöviä hevisooloja ponnahtaa kuuluville kuin tyhjästä!) ja poukkoilevat kappalerakenteet, jotka eivät tiedä ovatko poppia vai progea, oudot ääniefektit (Vincent Price -nauru Kivoissa kansioissa tai ikimuistoinen "Hän kävelee kuin... (rapinaa), (trööt!)", kaikki muodostavat kudelman jonka voi päättää vain sanoihin joihin se päättyy: "Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas".
2. Sir Elwoodin hiljaiset värit / Varjoissa vapaan maailman
Niin valmiita ja niin taidokkaita kappaleita, ettei tätä debyyttilevyksi uskoisi paitsi siitä musiikintekoon kohdistuvasta pyyteettömyydestä ja rakkaudesta joka paistaa läpi koko albumin. Syksyisten kaihoisien iltojen soundtrack.
3. Lapinlahden linnut / Lapinlahden linnut
Mistä tämä joukkio muistetaan? Ei ainakaan musiikillisista ansioistaan, mikä on etenkin tätä debyyttia ajatellen sääli. Tämä on täysin avantgardistinen pakkaus, holtiton, mitään konventioita ei noudateta eikä kunnioiteta. Otetaanko yhden kappaleen teksti suoraan Finnmatkojen esitteestä? Ok. Tehdäänkö pitkä ja tuskainen gospel-kappale Martin Luther King -väliosalla? Mikäs. Revitelläänkö levyn lopuksi punkisti? Joo! Ja joka kappaleessa instrumentaatio pysyttelee piano-torvet-perkussiot -linjalla. Tekstit ovat surrealismin huipentumia parhaimmillaan, Liinojan sanoittama Puolitetut perunat etunenässä. Tätä on, kun ei ole rajoja.
4. Saara Suvanto / Saara Suvanto
Sittemmin iskelmä-osastolle luokitellun Suvannon debyytti on rouhevaa bluesia (tai ainakin jotain sensuuntaista...), muutamia pasifistisia kannanottoja, hulppeaa absurdismia ja selkeää tietoisuutta siitä että nyt ei olla tekemässä mitään sellaista, joka uppoaisi koko kansan syviin riveihin. Saara Suvannolla oli Ääni. Hän lauloi kuin instrumentti, sopii kuunnella sellaiset kappaleet kuin Viimeinen motelli ja Elintason juurakot, nämä sanattomat vokalisoinnit joko riipivät hermosi tai sytyttävät kipinän, ja juuri niin minulle kävi ja toista Saara Suvantoa ei koskaan tule, koska se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.
5. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät / Kohdusta hautaan
Elettiin aikaa, jolloin täysmittaiset albumit saivat vielä kestää puoli tuntia, eikä kukaan valittanut. Monta kappaletta tähänkin mahtuu, ja nimet puhuvat puolestaan: Hän on täällä tänään, Valo yössä, Kurjuuden kuningas. Olemme perusasioiden äärellä. Helvetin-hyvin-soitettujen-nerokkaasti-sävellettyjen-suomirockin-sanoitusperinteen-uudeksi-muuttaneiden-perusasioiden. (olen aina vihannut tapaa yhdistää sanoja viivoilla) Nurmio tiesi mitä teki, ja on siitä lähtien tiennyt, vaikka joka ainut levy on ollu 100% poikkeama edellisestä. Sekös hyvä.
Unessa käsivarressani oli mustaa ihottumaa, joka kuhisi pieniä karvaisia tuhatjalkaisia, heräsin vain todetakseni arkipäivän erilaiset toimintamallit: viettää päivä kotona sateessa käsikirjoituksen viimeiset kaksi lukua oikolukien tai lähteä yliopistolle viemään kahdeksitoista sovittu tehtävä; luovan kirjoittamisen lyriikkakurssin ensimmäinen runo. En ole kirjoittanut runoja vuosiin mutta pakko mikä pakko, ja alkukankeuden jälkeen se muuttui hauskaksi. Ehkä minä vaihdan kokonaan proosan lyriikkaan, joo, ja ehkä olut maistuu hyvältä. Toisaalta, olenhan minä jo julkaissut lyyrikko, kuten voi todeta esimerkiksi käymällä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa tämän teoksen, jonka ikimuistoinen kirjoittajakollektiivimme julkaisi toukokuussa 1999, (löytyy satunnaisesti myös muutamista muista kaupunginkirjastoista Suomesta sekä minulta) mutta joka koskaan tuota kirjaa lukee, hänelle neuvoksi: minä olin nuori silloin.
Viisi parasta kotimaista debyyttialbumia:
1. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
On muuten parhaita koskaan julkaistuja äänitteitä koko tunnetussa universumissa, jolle Absojen omassa tuotannossakin pärjää ainoastaan Suljettu, sekin niukasti. Jerkusesta tulen aina hyvälle tuulelle, poikkeuksetta. Sen tekstien absurdi (mutta vielä ymmärrettävämpi kuin seuraavalla levyllä) maailma, sen järjettömät soitannolliset ratkaisut (tajunnan mustaksi lyöviä hevisooloja ponnahtaa kuuluville kuin tyhjästä!) ja poukkoilevat kappalerakenteet, jotka eivät tiedä ovatko poppia vai progea, oudot ääniefektit (Vincent Price -nauru Kivoissa kansioissa tai ikimuistoinen "Hän kävelee kuin... (rapinaa), (trööt!)", kaikki muodostavat kudelman jonka voi päättää vain sanoihin joihin se päättyy: "Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas".
2. Sir Elwoodin hiljaiset värit / Varjoissa vapaan maailman
Niin valmiita ja niin taidokkaita kappaleita, ettei tätä debyyttilevyksi uskoisi paitsi siitä musiikintekoon kohdistuvasta pyyteettömyydestä ja rakkaudesta joka paistaa läpi koko albumin. Syksyisten kaihoisien iltojen soundtrack.
3. Lapinlahden linnut / Lapinlahden linnut
Mistä tämä joukkio muistetaan? Ei ainakaan musiikillisista ansioistaan, mikä on etenkin tätä debyyttia ajatellen sääli. Tämä on täysin avantgardistinen pakkaus, holtiton, mitään konventioita ei noudateta eikä kunnioiteta. Otetaanko yhden kappaleen teksti suoraan Finnmatkojen esitteestä? Ok. Tehdäänkö pitkä ja tuskainen gospel-kappale Martin Luther King -väliosalla? Mikäs. Revitelläänkö levyn lopuksi punkisti? Joo! Ja joka kappaleessa instrumentaatio pysyttelee piano-torvet-perkussiot -linjalla. Tekstit ovat surrealismin huipentumia parhaimmillaan, Liinojan sanoittama Puolitetut perunat etunenässä. Tätä on, kun ei ole rajoja.
4. Saara Suvanto / Saara Suvanto
Sittemmin iskelmä-osastolle luokitellun Suvannon debyytti on rouhevaa bluesia (tai ainakin jotain sensuuntaista...), muutamia pasifistisia kannanottoja, hulppeaa absurdismia ja selkeää tietoisuutta siitä että nyt ei olla tekemässä mitään sellaista, joka uppoaisi koko kansan syviin riveihin. Saara Suvannolla oli Ääni. Hän lauloi kuin instrumentti, sopii kuunnella sellaiset kappaleet kuin Viimeinen motelli ja Elintason juurakot, nämä sanattomat vokalisoinnit joko riipivät hermosi tai sytyttävät kipinän, ja juuri niin minulle kävi ja toista Saara Suvantoa ei koskaan tule, koska se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.
5. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät / Kohdusta hautaan
Elettiin aikaa, jolloin täysmittaiset albumit saivat vielä kestää puoli tuntia, eikä kukaan valittanut. Monta kappaletta tähänkin mahtuu, ja nimet puhuvat puolestaan: Hän on täällä tänään, Valo yössä, Kurjuuden kuningas. Olemme perusasioiden äärellä. Helvetin-hyvin-soitettujen-nerokkaasti-sävellettyjen-suomirockin-sanoitusperinteen-uudeksi-muuttaneiden-perusasioiden. (olen aina vihannut tapaa yhdistää sanoja viivoilla) Nurmio tiesi mitä teki, ja on siitä lähtien tiennyt, vaikka joka ainut levy on ollu 100% poikkeama edellisestä. Sekös hyvä.
7.10.04
Sit se niinku yrittäis opiskella
Jo aamulla suuntasi kohti seminaarikirjastoa, taskun pohjalla oli rypistyneenä paperilappu, jolle kaksi päivää aiemmin (ei liikaa stressiä yhdelle päivälle sentään) oli kirjoittanut mahdollisesti proseminaarissa lähdeteoksina toimivien kirjojen nimiä. Aurinko paisteli, mutta aika viileää oli silti, ja myös syksyn väristä oli, ja yliopistonmäellä ihmisiä riitti.
Seminaarikirjasto oli enimmäkseen tyhjä. Se kulki hyllyjen välissä kuin Sadako. "The Poetics of postmodern", "From modernism to postmodernism", "Postmodern narrative theory", (miksei kukaan kirjoita aiheesta suomeksi?), "Contemporary postmodern fiction".
Sitten se istui alas yhdelle seinin suojatuista lukupilttuista, otti asennon, avasi kirjan, alkoi katsella ikkunasta avautuvaa maisemaa. Vesilinna näkyi osittain Luonnontieteiden talon takaa, niiden edustalla oli pysäköintipaikalla sinisiä ja punaisia autoja limittäin. Aika kului, ei se huomannut, joku yskähti. Säpsähdys, edessä avoinna edellen Foreword.
Sivut selautuivat kuin viikate olisi heilunut, ja niittivätpä tosiaan arkipäivän häkellyttävät hetkellisyydet tiedonjyviltä pois kyvyn tarttua. Se vaihtoi kirjaa. Viisari seinäkellossa romahti askeleen alemmas, hiki kihosi pintaan. Se alkoi miettiä mitä tekisi lounaaksi, salaatti maistuisi, vaan mitä aineksiksi siihen? Tuttu käveli kirjastoon, moikkasivat, sitten se vilkaisi puhelintaan, mutta kaikki näyttivät tietävän sen aikeista opiskella ja viestejä ei ollut tullut.
Se vaihtoi kirjaa siihen paksuimpaan. Selasi sivuja kuin villi, ilmassa leijui pöly ja arkeologia. Seminaarikirjaston katto lähestyi ja ikkunat imeytyivät sisään, se kirkui, valot sammuivat. Ja aivan yhtäkkiä edessä artikkeli: "POSTmodernISM: A Paracritical bibliography". Valo leimahti.
Se kirjoitti muistiinpanovihkoonsa muutaman hyvän pointin, yhteensä seitsemän riviä tekstiä. Vielä kaksi kirjaa edessä pinossa, mutta nyt alkoi ahdistaa, se vilkuili ympärilleen kuin pieni eläin, miksei kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan ketään muuta, paljonko kello jo oli, eikö pitäisi lähteä kauppaan, entä mitä sitten jos ulkona alkaa sataa, se varjo jäi kotiin, onko posti jo tullut? Ehkä se pyörtyi, joka tapauksessa vaihtoi kirjaa. Tätä se muisti aiemminkin vilkuilleensa, selasi läpi samat pätkät kuin kaksi viikkoa sittenkin, silloin viimeksi yritti opiskella. Se yritti lukea lukua, joka sivusta noin neljänneksen kykeni, sitten katse hakeutui muualle, ajatukset eivät sieltä olleet enää vuosiin palanneet.
Kirjoitti kysymysmerkein lisäillyn lauseen vihkoon. Sivunkolmannes muistiinpanoja viidestä kirjasta. Kokolattiamatolle ei jäänyt jälkiä kun se nousi paikaltaan, palautti kirjat hyllyihin, joka askeleella se kutistui, oli pieni enää kun kirjaston ovesta livahti ulos ja oppiaineen professorin alle lähes murskautui, niin aina.
Seminaarikirjasto oli enimmäkseen tyhjä. Se kulki hyllyjen välissä kuin Sadako. "The Poetics of postmodern", "From modernism to postmodernism", "Postmodern narrative theory", (miksei kukaan kirjoita aiheesta suomeksi?), "Contemporary postmodern fiction".
Sitten se istui alas yhdelle seinin suojatuista lukupilttuista, otti asennon, avasi kirjan, alkoi katsella ikkunasta avautuvaa maisemaa. Vesilinna näkyi osittain Luonnontieteiden talon takaa, niiden edustalla oli pysäköintipaikalla sinisiä ja punaisia autoja limittäin. Aika kului, ei se huomannut, joku yskähti. Säpsähdys, edessä avoinna edellen Foreword.
Sivut selautuivat kuin viikate olisi heilunut, ja niittivätpä tosiaan arkipäivän häkellyttävät hetkellisyydet tiedonjyviltä pois kyvyn tarttua. Se vaihtoi kirjaa. Viisari seinäkellossa romahti askeleen alemmas, hiki kihosi pintaan. Se alkoi miettiä mitä tekisi lounaaksi, salaatti maistuisi, vaan mitä aineksiksi siihen? Tuttu käveli kirjastoon, moikkasivat, sitten se vilkaisi puhelintaan, mutta kaikki näyttivät tietävän sen aikeista opiskella ja viestejä ei ollut tullut.
Se vaihtoi kirjaa siihen paksuimpaan. Selasi sivuja kuin villi, ilmassa leijui pöly ja arkeologia. Seminaarikirjaston katto lähestyi ja ikkunat imeytyivät sisään, se kirkui, valot sammuivat. Ja aivan yhtäkkiä edessä artikkeli: "POSTmodernISM: A Paracritical bibliography". Valo leimahti.
Se kirjoitti muistiinpanovihkoonsa muutaman hyvän pointin, yhteensä seitsemän riviä tekstiä. Vielä kaksi kirjaa edessä pinossa, mutta nyt alkoi ahdistaa, se vilkuili ympärilleen kuin pieni eläin, miksei kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan ketään muuta, paljonko kello jo oli, eikö pitäisi lähteä kauppaan, entä mitä sitten jos ulkona alkaa sataa, se varjo jäi kotiin, onko posti jo tullut? Ehkä se pyörtyi, joka tapauksessa vaihtoi kirjaa. Tätä se muisti aiemminkin vilkuilleensa, selasi läpi samat pätkät kuin kaksi viikkoa sittenkin, silloin viimeksi yritti opiskella. Se yritti lukea lukua, joka sivusta noin neljänneksen kykeni, sitten katse hakeutui muualle, ajatukset eivät sieltä olleet enää vuosiin palanneet.
Kirjoitti kysymysmerkein lisäillyn lauseen vihkoon. Sivunkolmannes muistiinpanoja viidestä kirjasta. Kokolattiamatolle ei jäänyt jälkiä kun se nousi paikaltaan, palautti kirjat hyllyihin, joka askeleella se kutistui, oli pieni enää kun kirjaston ovesta livahti ulos ja oppiaineen professorin alle lähes murskautui, niin aina.
6.10.04
Linnut, alkoholisoituneet ystävämme
Koska tänä vuonna on pihlajoissa enemmän marjoja kuin vielä koskaan muistan nähneeni (kiva kontrasti sille, että toissa syksynä niitä ei löytynyt koko maasta ainuttakaan; muistelen tätä tv:ssäkin ihmetellyn), alkavat näin lokakuun puolelle päästyä puut ja pensaat täyttyä herkkujen perään haikailevista linnuista. Taas on odotettu niin pitkään, että marjat ovat alkaneet käymisprosessinsa ja vasta sitten lennetään koko suvun voimin paikalle naukkailemaan.
Masentavaa katsottavaahan tämä on. Sadoittain päättömästi lehahtelevia lintuja, eiliseen asti ne olivat malttaneet jemmata, mutta kun marjojen kimppuun nyt on käyty, on tolkku heti toiminnasta pois. Tämänkin talon porraskäytävän suuriin ikkunoihin oli jo useampi mäjähtänyt, osa hyppelehtii tokkurassa keskellä autotietä, jotkut istuvat huonovointisen näköisenä parvekkeella vailla hirveän suurta halua liikahtaa milliäkään - edes ihmisen paikallistuessa. Meteli on jatkuva, parven hiljaisimmillakin on yhtäkkiä ihmeesti asia. Yksi räkätti oli aamulla heittänyt henkensä kaiketi seinää päin lentäessään. Se makasi keskellä kulkureittiä irtohöyhenten keskellä, harakka oli nokkinut uhrilta melkein pään irti eikä olisi millään halunnut lähteä saaliinsa luota vaikka vierestä kävelin. Ehkä sekin oli humalassa; ainakin juuri tällä hetkellä näen ikkunani takana melkoisen joukon sen lajitovereita aivan yhtä levottomasti loikkimassa puusta toiseen ja takaisin kuin pienemmät säksättäjätkin.
Eivätkö ne näe miten alas vajoavat?
Masentavaa katsottavaahan tämä on. Sadoittain päättömästi lehahtelevia lintuja, eiliseen asti ne olivat malttaneet jemmata, mutta kun marjojen kimppuun nyt on käyty, on tolkku heti toiminnasta pois. Tämänkin talon porraskäytävän suuriin ikkunoihin oli jo useampi mäjähtänyt, osa hyppelehtii tokkurassa keskellä autotietä, jotkut istuvat huonovointisen näköisenä parvekkeella vailla hirveän suurta halua liikahtaa milliäkään - edes ihmisen paikallistuessa. Meteli on jatkuva, parven hiljaisimmillakin on yhtäkkiä ihmeesti asia. Yksi räkätti oli aamulla heittänyt henkensä kaiketi seinää päin lentäessään. Se makasi keskellä kulkureittiä irtohöyhenten keskellä, harakka oli nokkinut uhrilta melkein pään irti eikä olisi millään halunnut lähteä saaliinsa luota vaikka vierestä kävelin. Ehkä sekin oli humalassa; ainakin juuri tällä hetkellä näen ikkunani takana melkoisen joukon sen lajitovereita aivan yhtä levottomasti loikkimassa puusta toiseen ja takaisin kuin pienemmät säksättäjätkin.
Eivätkö ne näe miten alas vajoavat?
5.10.04
Loppujen lopuksi yksinkertaisimmat asiat ovat kauneimpia
Kuten parvekkeen kaiteeseen tarttuminen yöllä. Ellei kämmen jäädy kiinni, voi heilauttaa itsensä yli ja pyrähtää kiitäjän lailla lentoon, samoilla harmaanmustien koivunoksien keskellä ja löytää ohimoidensa takaa tähtiä. Ei sillä että minulle olisi niin käynyt, mutta askelpa kuitenkin, ojaan se johti.
Toissayönä näin unessa täydellisen maailman, kuin olisi siitä sielunpalasesta, joka minun keskeisen olemukseni muodostaa, uutettu esiin kaikki sellainen joka liittyy tilaan ja ympäristöön ja siitä muodostettu maisema ja siinä se oli; sanoin en olisi koskaan kyennyt sellaista kuvailemaan, nyt se on mielessäni terävästi piirtyneenä. Oli järjettömän huojentava tieto, että jossain kolkassa tätä ankeaa maailmankaikkeutta, jos ei muualla niin minun pääni sisällä sitten, on olemassa niin kaunis maailma. Lensin sen keskellä, vihreän ruohon peittämät vuorenrinteet, suuret ja raskaat koivut, auringon lämmittämät vanhat valkoiset talot orgaanisesti maisemaan kasvaneina kuin sienet. Jossain kaukana alhaalla joen sininen nauha, sen kun näki, ja syöksykierre, kilometrejä suoraan tyhjyyteen, jokaisen maanpinnan jälkeen paljastui kulman takaa uusi pudotus, maailma jatkui yhtä lailla vaaka- kuin pystysuunnassakin loputtomiin.
Aitoja unia, tämän tästä, valveilla.
me olemme kaikki tälle todellisuudelle vieraita
Toissayönä näin unessa täydellisen maailman, kuin olisi siitä sielunpalasesta, joka minun keskeisen olemukseni muodostaa, uutettu esiin kaikki sellainen joka liittyy tilaan ja ympäristöön ja siitä muodostettu maisema ja siinä se oli; sanoin en olisi koskaan kyennyt sellaista kuvailemaan, nyt se on mielessäni terävästi piirtyneenä. Oli järjettömän huojentava tieto, että jossain kolkassa tätä ankeaa maailmankaikkeutta, jos ei muualla niin minun pääni sisällä sitten, on olemassa niin kaunis maailma. Lensin sen keskellä, vihreän ruohon peittämät vuorenrinteet, suuret ja raskaat koivut, auringon lämmittämät vanhat valkoiset talot orgaanisesti maisemaan kasvaneina kuin sienet. Jossain kaukana alhaalla joen sininen nauha, sen kun näki, ja syöksykierre, kilometrejä suoraan tyhjyyteen, jokaisen maanpinnan jälkeen paljastui kulman takaa uusi pudotus, maailma jatkui yhtä lailla vaaka- kuin pystysuunnassakin loputtomiin.
Aitoja unia, tämän tästä, valveilla.
me olemme kaikki tälle todellisuudelle vieraita
3.10.04
Mä mistä alkaisin, eli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on tukenut tätä krapulaa"
Kirjamessuviikonloppumme vastasi odotuksia, seminaari lauantaiaamuna veti yleisöä ja eteni juohevasti, apurahoin oli illaksi saatu järjestettyä meidän mittapuullamme isonpuoleiset pirskeet. Ihmiset olivat riehakkaan onnellisia ja estottoman iloluontoisia. Tamperelaiset vieraatkin tuntuivat sopeutuvan joukkoon; mutta kukapa nyt iloiseen kirjallisuudenopiskelijaseurueeseen ei sopeutuisi. Me viimeiseksi jääneet (kaikkein viimeisin oli Uguksen nahkatakki, joka pääsi paikalta pois vasta sunnuntaina päivällä) punnitsimme vaihtoehtojamme juuri sen verran kuin oli sopivaa ettei näyttäisi siltä että olimme kaikki ihan ennakkoon suunnitellusti syöksymässä sinne karaokekellariin Hämeenkadulla. Siellä loppuilta vierähtikin. Olenko huolestuttava jos havainnoin että siellä oli oma hillittömän rentouttava ilmapiirinsä? Emme me mitään teinejä enää ole, mutta silti pöytämme keski-ikä oli paikan ylivoimaisesti nuorin. Vokalisoinnit seurasivat toisiaan, suomi-iskelmän helmet ja muut ikivihreät, aina jumaloimani Besame mucho jäi erityisesti mieleen, niin nerokkaan toimiva kappale etteivät edes karaoketulkinnat onnistu sen tenhoa vesittämään. Wannabe-oopperattaren korkean c:n versioinnit sellaisista kappaleista kuin People who need people ja Memories saivat baarin kävijät peittämään korvansa mutta häntä ei näyttänyt haittaavan, ja kiitos kaikille siitä.
Vaan ei sille mitään voi, kyllä tuo ilta jäi aivan erityisesti mieleen siitä, että saivat penteleet Uguksen panemaan noiden luomuesitysten tahdissa jalalla koreasti, tosin minun tapauksessani lienee kyseessä lähinnä pohjoiskorea, sillä siitä todella on kymmenen ja puoli vuotta kun olen viimeksi julkisesti tanssiaskeleitani esittänyt (terveisiä vaan vanhaintansseissa mukana olleille). Asia vaivasi minua koko illan täyttäen ajatusteni pintakerroksen minulle tyypillisellä kauhun ja riemun sekaisella epäuskolla. "Mitä oikein teen?" huusivat hillitymmän ulkokuoreni ylläpitoon jo vuosikaudet keskittyneet kontrollitaipumukset, kun taas jossain syvällä sisällä hentoinen lapsenääni pyysi lisää. Kiitos Saaralle, joka ei luovuttanut vaan kun Volgavolgarakkausvaikuolema paukahti käyntiin puolipakotti Uguksen tanssilattialle muiden sekaan. Tunteja myöhemmin pyörähdin UBooksin kanssa illan viimeisen hitaan: Let's stay together. Askeleeni oli siihen mennessä varmistunut, vaikka en mitään tietenkään vielä osannutkaan. Ehkä joskus myöhemmin, tosin en kristallipallossani ihan lähiaikoina vastaavaa tilaisuutta näekään vaikka sen pintaa kuinka koputtelisin. Tiivis ydin valahti luokseni jatkoille, mutta aamuviideltä se johti siihen että kaikki vain nukahtivat. Onneksi oli patja, säkkituoli ja sohva.
Tänään olen juonut kolaa ja syönyt pizzaa. Piti tosiaan niitä luovan kirjoittamisen huomenna palautettavia kirjoitusharjoituksia tämä sunnuntai työstää, mutta ehtii ne huomenna aamullakin.
Sanokaa että ehtii.
Vaan ei sille mitään voi, kyllä tuo ilta jäi aivan erityisesti mieleen siitä, että saivat penteleet Uguksen panemaan noiden luomuesitysten tahdissa jalalla koreasti, tosin minun tapauksessani lienee kyseessä lähinnä pohjoiskorea, sillä siitä todella on kymmenen ja puoli vuotta kun olen viimeksi julkisesti tanssiaskeleitani esittänyt (terveisiä vaan vanhaintansseissa mukana olleille). Asia vaivasi minua koko illan täyttäen ajatusteni pintakerroksen minulle tyypillisellä kauhun ja riemun sekaisella epäuskolla. "Mitä oikein teen?" huusivat hillitymmän ulkokuoreni ylläpitoon jo vuosikaudet keskittyneet kontrollitaipumukset, kun taas jossain syvällä sisällä hentoinen lapsenääni pyysi lisää. Kiitos Saaralle, joka ei luovuttanut vaan kun Volgavolgarakkausvaikuolema paukahti käyntiin puolipakotti Uguksen tanssilattialle muiden sekaan. Tunteja myöhemmin pyörähdin UBooksin kanssa illan viimeisen hitaan: Let's stay together. Askeleeni oli siihen mennessä varmistunut, vaikka en mitään tietenkään vielä osannutkaan. Ehkä joskus myöhemmin, tosin en kristallipallossani ihan lähiaikoina vastaavaa tilaisuutta näekään vaikka sen pintaa kuinka koputtelisin. Tiivis ydin valahti luokseni jatkoille, mutta aamuviideltä se johti siihen että kaikki vain nukahtivat. Onneksi oli patja, säkkituoli ja sohva.
Tänään olen juonut kolaa ja syönyt pizzaa. Piti tosiaan niitä luovan kirjoittamisen huomenna palautettavia kirjoitusharjoituksia tämä sunnuntai työstää, mutta ehtii ne huomenna aamullakin.
Sanokaa että ehtii.
2.10.04
Cuddly
Kyse ei ole hyväksikäytöstä tai omien tarpeiden tyydyttämiseen pyrkimisestä toisen tarpeiden ehdoilla, jos tarjoaa läheiselleen fyysistä huomiota. Vielä vuonna 2004 ovat vahvoina vallalla ne käsitykset, että mies haluaa seksiä, nainen läheisyyttä, ei päinvastoin milloinkaan. En tiedä miksi niitä pidetään yllä; todellisuus on toisenlainen. Todellisuudessa ei ole sukupuolirooliensa mukaan mustavalkoisesti toimivia miehiä ja naisia, sen sijaan on ihmisiä.
Ihmiselle halaus voi olla suuri asia, paljon suurempi yksittäisenä tekona kuin alkusoittona jollekin muulle. Sukupuolestaan huolimatta ihminen voi tuntea olonsa pieneksi. Turvallisuutta ja läheisyyttä voi olla vailla sekä mies että nainen. Ei kai sillä ole niin suurta merkitystä missä asennossa halataan, sitten kun halataan. Kunhan tuntee sen, ettei ole yksin. Ja että on turvallista siihen nukahtaa.
Ihmiselle halaus voi olla suuri asia, paljon suurempi yksittäisenä tekona kuin alkusoittona jollekin muulle. Sukupuolestaan huolimatta ihminen voi tuntea olonsa pieneksi. Turvallisuutta ja läheisyyttä voi olla vailla sekä mies että nainen. Ei kai sillä ole niin suurta merkitystä missä asennossa halataan, sitten kun halataan. Kunhan tuntee sen, ettei ole yksin. Ja että on turvallista siihen nukahtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)