8.10.04

Joukahainen Lemminkäinen Ryynänen, eli "Ilvekset kuin veljekset" (tai "Olisiko mahdollista kehittää vielä käsittämättömämpi otsikko?")

Linnut jatkoivat paiskautumistaan ikkunoihin aamunkajon myötä, eilen pelkästään asuintaloni ympärillä oli vainajia viisi. Ne ovat tulleet hulluiksi. Delirium tremens, ja myös minut oli mahdollista nähdä alasti yöllä parvekkeella sateessa, mutta vain siksi, että heräsin joskus neljän jäjestä siihen, ettei ikkunoihin paiskautunut lintuja vaan vettä, voimalla, ja muistin maton olevan edelleen parvekkeella, en vaivautunut heräämään sinä aikana kun hain sen sieltä pois.

Unessa käsivarressani oli mustaa ihottumaa, joka kuhisi pieniä karvaisia tuhatjalkaisia, heräsin vain todetakseni arkipäivän erilaiset toimintamallit: viettää päivä kotona sateessa käsikirjoituksen viimeiset kaksi lukua oikolukien tai lähteä yliopistolle viemään kahdeksitoista sovittu tehtävä; luovan kirjoittamisen lyriikkakurssin ensimmäinen runo. En ole kirjoittanut runoja vuosiin mutta pakko mikä pakko, ja alkukankeuden jälkeen se muuttui hauskaksi. Ehkä minä vaihdan kokonaan proosan lyriikkaan, joo, ja ehkä olut maistuu hyvältä. Toisaalta, olenhan minä jo julkaissut lyyrikko, kuten voi todeta esimerkiksi käymällä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa tämän teoksen, jonka ikimuistoinen kirjoittajakollektiivimme julkaisi toukokuussa 1999, (löytyy satunnaisesti myös muutamista muista kaupunginkirjastoista Suomesta sekä minulta) mutta joka koskaan tuota kirjaa lukee, hänelle neuvoksi: minä olin nuori silloin.

Viisi parasta kotimaista debyyttialbumia:
1. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
On muuten parhaita koskaan julkaistuja äänitteitä koko tunnetussa universumissa, jolle Absojen omassa tuotannossakin pärjää ainoastaan Suljettu, sekin niukasti. Jerkusesta tulen aina hyvälle tuulelle, poikkeuksetta. Sen tekstien absurdi (mutta vielä ymmärrettävämpi kuin seuraavalla levyllä) maailma, sen järjettömät soitannolliset ratkaisut (tajunnan mustaksi lyöviä hevisooloja ponnahtaa kuuluville kuin tyhjästä!) ja poukkoilevat kappalerakenteet, jotka eivät tiedä ovatko poppia vai progea, oudot ääniefektit (Vincent Price -nauru Kivoissa kansioissa tai ikimuistoinen "Hän kävelee kuin... (rapinaa), (trööt!)", kaikki muodostavat kudelman jonka voi päättää vain sanoihin joihin se päättyy: "Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas".

2. Sir Elwoodin hiljaiset värit / Varjoissa vapaan maailman
Niin valmiita ja niin taidokkaita kappaleita, ettei tätä debyyttilevyksi uskoisi paitsi siitä musiikintekoon kohdistuvasta pyyteettömyydestä ja rakkaudesta joka paistaa läpi koko albumin. Syksyisten kaihoisien iltojen soundtrack.

3. Lapinlahden linnut / Lapinlahden linnut
Mistä tämä joukkio muistetaan? Ei ainakaan musiikillisista ansioistaan, mikä on etenkin tätä debyyttia ajatellen sääli. Tämä on täysin avantgardistinen pakkaus, holtiton, mitään konventioita ei noudateta eikä kunnioiteta. Otetaanko yhden kappaleen teksti suoraan Finnmatkojen esitteestä? Ok. Tehdäänkö pitkä ja tuskainen gospel-kappale Martin Luther King -väliosalla? Mikäs. Revitelläänkö levyn lopuksi punkisti? Joo! Ja joka kappaleessa instrumentaatio pysyttelee piano-torvet-perkussiot -linjalla. Tekstit ovat surrealismin huipentumia parhaimmillaan, Liinojan sanoittama Puolitetut perunat etunenässä. Tätä on, kun ei ole rajoja.

4. Saara Suvanto / Saara Suvanto
Sittemmin iskelmä-osastolle luokitellun Suvannon debyytti on rouhevaa bluesia (tai ainakin jotain sensuuntaista...), muutamia pasifistisia kannanottoja, hulppeaa absurdismia ja selkeää tietoisuutta siitä että nyt ei olla tekemässä mitään sellaista, joka uppoaisi koko kansan syviin riveihin. Saara Suvannolla oli Ääni. Hän lauloi kuin instrumentti, sopii kuunnella sellaiset kappaleet kuin Viimeinen motelli ja Elintason juurakot, nämä sanattomat vokalisoinnit joko riipivät hermosi tai sytyttävät kipinän, ja juuri niin minulle kävi ja toista Saara Suvantoa ei koskaan tule, koska se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.

5. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät / Kohdusta hautaan
Elettiin aikaa, jolloin täysmittaiset albumit saivat vielä kestää puoli tuntia, eikä kukaan valittanut. Monta kappaletta tähänkin mahtuu, ja nimet puhuvat puolestaan: Hän on täällä tänään, Valo yössä, Kurjuuden kuningas. Olemme perusasioiden äärellä. Helvetin-hyvin-soitettujen-nerokkaasti-sävellettyjen-suomirockin-sanoitusperinteen-uudeksi-muuttaneiden-perusasioiden. (olen aina vihannut tapaa yhdistää sanoja viivoilla) Nurmio tiesi mitä teki, ja on siitä lähtien tiennyt, vaikka joka ainut levy on ollu 100% poikkeama edellisestä. Sekös hyvä.


Ei kommentteja: