Ensin se oli järjetöntä, muuttui sitten karmeaksi ja on nyt enää lohduttoman surullista. Olen nähnyt tarpeeksi kuolleita lintuja loppuelämäni ajaksi viimeisen kahden päivän aikana. Ne vain jatkavat. Eilisen aikana ehdin havaita 12 edesmennyttä tilhiä (aiempi käsitykseni räkättirastaista osoittautui virheelliseksi), yksi niistä oli parvekkeellani tuhkakupin vieressä sillä pienellä pöydällä, joka on oikeasti vain ruudullisella pöytäliinalla peitetty pahvilaatikko. Töminä sekä minun että naapureiden ikkunoihin jatkui aamusta iltaan, synkimmät hetket ikuistin kamerallani, kuten parvekkeelle jääneen ja porraskäytävän suureen ikkunaan kaiketi samanaikaisesti törmänneen viiden tilhin joukon, ne makasivat tiiviissä ryhmässä nurmikolla.
Kuolemantanssi jatkui aamulla. Kuljin purevassa pakkasilmassa Tuomaansillalle ja takaisin, palatessani tilhet ylittivät minut ja katsellessani yksi tömähti päin kolmannen kerroksen ikkunaa. Se putosi mätkähtäen talon kivijalan juureen istutusten keskelle ja oli tuskin koskettanut maata kun lajitoveri seurasi sitä, uusi voimakas tömähdys, uusi putoaminen, uusi pehmeä muksahdus ja hiljaisuus.
Aloin tosissani ahdistua. En halunnut olla siinä, ne kuolivat minun ympärilläni. Todistamieni törmäysten kohdalla oli kulkutiellä kolme mahdollisesti samaan ikkunaan hetkeä aiemmin osunutta tilheä. Yksi oli hengetön, muut vielä tolkuissaan, toinen katsoi minua ja aukoi suutaan, ei näyttänyt olevan täysin tajuissaan, toinen vain hengitti eikä liikkunut. Kuin olisin sotatantereella kävellyt, siellä mistä taistelut olivat jo pyyhkäisseet yli ja vain kuolleet ja kuolevat jääneet jäljelle.
Syksyssä ei kaikki ole kaunista.
Menkää pois täältä, etsikää jostain koti jossa ei ole taloja eikä ikkunoita, vain paljon suuria puita ja paljon marjoja, jotka eivät tee kipeäksi. Ei teidän tarvitse lähteä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti