Kuten parvekkeen kaiteeseen tarttuminen yöllä. Ellei kämmen jäädy kiinni, voi heilauttaa itsensä yli ja pyrähtää kiitäjän lailla lentoon, samoilla harmaanmustien koivunoksien keskellä ja löytää ohimoidensa takaa tähtiä. Ei sillä että minulle olisi niin käynyt, mutta askelpa kuitenkin, ojaan se johti.
Toissayönä näin unessa täydellisen maailman, kuin olisi siitä sielunpalasesta, joka minun keskeisen olemukseni muodostaa, uutettu esiin kaikki sellainen joka liittyy tilaan ja ympäristöön ja siitä muodostettu maisema ja siinä se oli; sanoin en olisi koskaan kyennyt sellaista kuvailemaan, nyt se on mielessäni terävästi piirtyneenä. Oli järjettömän huojentava tieto, että jossain kolkassa tätä ankeaa maailmankaikkeutta, jos ei muualla niin minun pääni sisällä sitten, on olemassa niin kaunis maailma. Lensin sen keskellä, vihreän ruohon peittämät vuorenrinteet, suuret ja raskaat koivut, auringon lämmittämät vanhat valkoiset talot orgaanisesti maisemaan kasvaneina kuin sienet. Jossain kaukana alhaalla joen sininen nauha, sen kun näki, ja syöksykierre, kilometrejä suoraan tyhjyyteen, jokaisen maanpinnan jälkeen paljastui kulman takaa uusi pudotus, maailma jatkui yhtä lailla vaaka- kuin pystysuunnassakin loputtomiin.
Aitoja unia, tämän tästä, valveilla.
me olemme kaikki tälle todellisuudelle vieraita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti