Aamuaurinko kutitteli hipiääni ylen pehmeästi kun astuin sisään saliin, tahtoo sanoa pieneen opiskelijakaksiokeittiööni. Kynnys oli korkeampi kuin muistin, ja aitoa puuta, sittekin, vaikka tavarantoimittajan kerrottiin lupailleen lähinnä linoleumia. Puulajit erotti toisistaan syiden avulla, se oli minusta aina kuulostanut jotenkin hirmuisen hauskalta. Eikö kaiken erottanut kaikesta muusta juuri syillä?
Minun syyni olla siellä sinä aamuna olivat väsyneet ja rispaantuneet. Ehkä minun sukupuuni juurella oli aikanaan poltettu roviota, tiesin että sytyttimenä käytetty bensa imeytyi tällaisissa tapauksissa maaperään ja lähellä kasvavat puut imivät sen itseensä, vuosirenkaat kärsivät, kasvuun tuli vaurioita. Kynnyspuussa ei sellaisesta näkynyt jälkiä. Kohdistin katseeni hellaan ja sillä odottavaan vesipannuun. Joku käveli keittiön ikkunan ohi, pidätin hengitystäni ja askeleissa oli suomenruotsalainen rytmi. Seinistä ropisi maali.
"Oi, kuolo!" totesin teatraalisesti. Mietin joisinko myrkkyä, vaikka kahvikin tietysti kiehtoi, eikä tarvinne huomauttaa näiden kahden substanssin eittämätöntä samankaltaisuutta. Olin lähempänä nyt. Peilin takana ei enää kuiskittu.
Ehkä säpsähdin, joka tapauksessa huomasin että olin edelleen ilmassa kynnyksen yläpuolella, askeleeni oli kesken, sitten jalkani tömähti maahan, tulin alas, salin puolelle. Kokolattiamuovi kimalsi vain puoli tuntia joka aamu, kun aurinko verhon välistä osui sopivassa kulmassa sen epätasaiseen pintaan, jossa vain silloin näkyi muitakin värejä kuin harmaa. Katseeni singahti vasemmalle kuin luoti. Liikettä parvekkeella, minun parvekkeellani, kolmas kerros, ne ovat löytäneet minut. Talitintti istui kaiteella ja katsoi ikkunan läpi minua, se oli utelias ja kaunis. Olisin halunnut pitää siitä huolta. Se oli pieni ja sen oli varmasti kylmä, pakkanen puri, näin sen keltaisista koivuista joita huurre peitti.
Ojensin oikean käteni oikealle ja vasemman vasemmalle, toisen jalkani kantapää kosketti edelleen makuuhuoneen ja salin välistä kynnystä, tunsin puun syyt kohokirjaimina ihoni läpi. Sivelin paksulla valkoisella maalilla pinnoiksi sudittuja elementtiseiniä. Kuvittelin millaista olisi hivellä niitä rakastavasti. Hymyilin mielessäni, en sentään todellisuudessa, mitäpä tarvetta siihen, eihän minua kukaan nähnyt. Näin taas hellan ja vesipannun, niin lähellä ja niin kaukana, kahvilla päivä lähtisi käyntiin kuin norsu, mutta aloin hieman pelätä sitä etten koskaan pääsisi kahviin asti. Olin kadonnut sanoihin, olin olemassa enää interteksteinä.
"Katso, miten pieniä kaloja!"
"Minimi!"
Naapurissa tuotettiin ääniä. Tuntui absurdilta se koulussa oppimani väite, että äänet ovat värähtelyjä ilmassa. Seinät eivät värähdelleet, silti kuulin äänet, se ei siis voinut pitää paikkaansa. Olivatko äänet siis vain pääni sisällä? Sitä oli mahdoton tietää. Entä tarvittiinko päänsisäisiin ääniinkin värähtelyt, jos niin, mistä äsken kuulemani sanat sitten olivat tulleet, pääni ei ollut värähdellyt. Rakastin elämää, mutta sen kohtaaminen kävi liian usein liian ylivoimaiseksi, enkä ollut varma näkisinkö kevättä. Laskin käteni alas, kuin hydrauliikan ohjaamina ne painautuivat kylkiini kiinni. Polvistuin salin lattialle, polviltani kierähdin kyljelleni ulko-oven eteen, sikiöasento on ihmiselle luonnollisin. Joisinko myrkkyä, ajattelin taas, vai kahvillako päivä käyntiin? Nauroin kuin hyeena ja taskussani kilisivät kolikot. Päässäni soi päättymättömänä nauhana One man and his droid, Rob Hubbardin paras sävellys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti