Terkkis astui baarin ovesta sisään kaksikymmentä minuuttia naistutkimuksen seminaarin päättymisen jälkeen. Hänen jokaviikkoinen yrityksensä iskeä vähintään joka toista seminaarin osanottajaa sekä inhoa että myötähäpeää muissa aiheuttavan jatkuvan flirttailun avulla oli jälleen kerran epäonnistunut, kuten se epäonnistui joka viikko. Taas yksin baariin, Terkkis tuumi, lannistumatta. Ovella hän vilkaisi kännykkäänsä, ei ollut tullut viestejä, ei puheluita. Olisi edes kerran vuodessa yksi, hän ajatteli, mutta operaattorin mainosviestitkään eivät koskaan hänen numeroonsa asti yltäneet.
Baarissa soi suomirock, ja Terkkis nyökytteli päätään tyytyväisenä sen tahdissa askeltaessaan tiskille. "Sielua suomien / takana mun luomien", hän hyräili mennessään ja muut kaksi asiakasta, koska enempää harvoin oli iltapäivisin baarissa paikalla, katsoivat ensin häntä, sitten toisiinsa, hymähtäen. Naiset olivat levittäneet pöydälle eteensä muistiinpanoja, monisteita, kyniä ja vihkoja. He joivat kahvia. Terkkis kaappasi tiskiltä ison tuopin ja se kädessään istahti naisten pöytään.
-Terveeks, hän sanoi tuhoten sanalla vähäiset mahdollisuutensa.
-Hei, toinen naisista sanoi. -Viitsisitkös poistua?
Terkkis ei kuullut, hän ei halunnut. Häntä sattui, mutta kivun turrutti tieto siitä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kipu. Hän joi oluttaan, katsoi viileän näköisesti baarin nurkkaan hetken ja tiesi näyttävänsä hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei piristänyt tunnelmaa. Naiset näyttivät häiriintyneiltä, minkä Terkkis pani merkille tajuamatta että syy häiriintymiseen löytyi hänestä.
Hetki keskeytyi baarimikon käteen, joka laskeutui Terkkiksen olkapäälle.
-Joka päivä sama juttu, baarimikko sanoi. -Et häiritsisi ihmisiä.
-Mutta, Terkkis aloitti. Hän vilkaisi tuoppiaan, jossa kellui pieniä verisiä ihmisenraatoja aina siihen asti kun silmiä räpäytti. Päivä ei ollut sen parempi kuin edelliset, jos ei huonompikaan. Päivä oli ennalta-arvattu. Terkkis nousi pöydästä jaksamatta mutista anteeksipyyntöä sinä päivänä. Baarimikko ei päästänyt irti, sen sijaan hän ohjasi Terkkistä sivummalle.
-Sinä olet ihan fiksu jätkä, baarimikko sanoi heittäen villin arvauksen, sillä eihän hän tosissaan voinut tietää oliko Terkkis hyvä jätkä; päinvastoin, hänellä oli mittavasti näköaistin välityksellä hankittuja todisteita päinvastaisesta.
Terkkis nyökkäsi ja katsoi baarimikkoa silmiin kuin isää.
-Mutta sinä teet kaiken väärin. Jokainen näkee että sinä et pelaa omilla säännöilläsi, yrität tehdä asioita jotka eivät sinulta luonistu. Ei tämä touhu ole sinua varten. Minä ja kollegani olemme panneet sinut merkille. Olet eksyksissä. Teet hallaa itsellessi kun jatkat näin. Sinä haluat löytää kumppanin, toverin elämääsi, ei se tapahdu täällä, ei näin. Sinua odottaa joku jossain, mutta täällä hän ei ole.
Terkkiksen silmiin oli syttynyt kimmeltävä ymmärryksen valo. Ensi kerran elämässään hän todella häpesi tekemiään asioita. Ei auttanut tulla joksikin muuksi, oli oltava itsensä. Miten niin helppoa asiaa ei ollut tajunnut? Terkkis halasi baarimikkoa. Neuvo oli ollut tärkein ja merkittävin hänen koskaan saamansa.
-Kiitos, Terkkis sanoi. -Minä ymmärrän nyt.
Hän päätti poistua baarista, ei halunnut palata sinne enää koskaan, paikka oli alkanut inhottaa häntä. Sitä ennen Terkkis päätti käydä vessassa. Oven takana kirkkaanvalkoiset kaakelit ja loisteputket, joiden valoa oli yritetty varjostimilla hieman hillitä, mutta ne olivat silti liian räikeät. Ja lamppujen alla tummaan pukeutunut suuri mies päässää musta pipo, melkein silmillä, suu ylösalainen hymy.
Mies tarttui Terkkistä kurkusta, paiskasi tämän selkä edellä vasten kopin ovea.
-Paskanilkki, mies sanoi. -Tykkäät ahdistella naisia. Arvaa mitä mieltä minä ja kaverit siitä ollaan. Monta vuotta olet kuulemma jatkanut sitä. Kusipää! Ahdistele tätä!
Stiletti heilahti. Ei sen ollut tarkoitus syvälle upota, mutta Terkkis vääntelehti päätään pakokauhuisena juuri väärällä hetkellä, terä upposi kurkkuun kuin voihin, puhkaisi henkitorven ja valtimon, halkaisi äänihuulet. Veri suihkusi paineella, piirsi valkoisiin seiniin kaaria. Terkkis putosi, mies kirkaisi, ei kovin miehekkäästi, ja kiirehti ulos.
Terkkis katseli miestenvessaa sammakkokulmasta. Mistä sinne valui punamustaa sumua, joka peitti koko näkökentän? Mistä kuului ulinaa, miljoonia susia tuskan kourissa jossain? Terkkis yritti kömpiä pystyyn, mutta veri oli kadonnut sellaisella vauhdilla hänestä pois, etteivät lihakset halunneet enää toimia. Käsi lipsahti lattialla, Terkkis palautui takaisin maan pinnalle kopsahtaen.
Aika kului. Minuutit hiljaisina toistensa jälkeen. Miestenhuone pimeni mustaksi, Terkkis nytkähti.
Naiset istuivat edelleen työnsä ääressä.
-Ei se pahan näköinen se jätkä ollut.
-Ei, myönnetään. Jotenkin söpö, se on niin kömpelö, yrittää liikaa.
-Onkohan me tehty tarpeeksi töitä jo tänään?
-Kyllä kai. Kuule... Kun se tulee tuolta vessasta niin pyydetään se pöytään. Eihän se pahaa tarkoita. Olis mukava tutustua siihen.
-Tehdään niin.
Suomirock soi.
