Vihaisen näköisenkin virkailijan saa hymyilemään, jos on virastossa asioidessa mukana kaksivuotias leppoisia jokelteleva tenava. Sellaisen puuttuessa saattaa luukulla käynti olla selvästi ahdistavampi kokemus, mutta ahdistushan karaisee kuten kaikki tiedämme.
Perusolettamus on, että virkailijaa ei kiinnosta meidän näkökantamme. Tämä johtuu siitä, että virastoissa hoidetaan Asioita, ja jos minä olen virastossa käymässä, en töissä, ei minulla voi olla täydellistä käsitystä siitä miten Asia on. Harvoin tätä kuitenkaan sanotaan minulle suoraan, vaan se tuodaan esiin mm. äänensävyssä, sanavalinnoissa, ojennettujen kaavakkeiden otsikoissa ja kahvihuoneen puolelta kuuluvassa hihityksessä. Jos virastossa on vuoronumerosysteemi, kuten niissä kaikissa nykyään on, saa aina numerokseen jonkin sellaisen jolla on itselle "suuri" symbolinen merkitys. Tänään sain numerokseni 747. Heti muistui mieleen että olen parisenkymmentä vuotta sitten pelannut tietokonepeliä nimeltä "Flight path 747". Lattialla sen sijaan lojui avoimesti näkyvillä numerolla 666 varustettu lappu. Se oli jo liian ilmeistä. Ne olivat asettaneet sen siihen vain tarkkaillakseen virastossa käyvien reaktioita. Lastenrattaat rutistivat lapun ajaessaan yli, harva sitä huomasi.
Virkailijan luukun eteen asennetut tuolit ovat pääsääntöisesti epämukavia, mutta ei se mitään. Miellyttävämpiä ne silti ovat kuin useimpien opiskelijaruokaloiden istuimet.
Mutta miksi vielä nykyäänkin oman 666:nsa valotaululle napsahtamista odottelevan on pakko tyytyä lueskelemaan toissavuotisia Seuroja, männätalven Menaisia ja kuolaisia Akuankkoja? Vaadin tahoa perustamaan viraston, joka perustaisi odotuslukemistonsa Dostojevskin, Volter Kilven ja Borgesin tuotantoon. Ei tulisi enää aika niin helevetin pitkäksi. Ihmisiäkään ei jaksa loputtomiin katsella, vaikka se tietysti aina kiinnostavaa onkin. Tänäänkin osui silmään etelämaalaisen näköinen mies, jolla oli antiikkiset uunokailas (tm) -silmälasit, sarkapomppa ja huolestunut ilme. Hän ei osannut päättää painaako numerokoneen nappulaa vai palatako takaisin ulos. Hänen toimensa herättivät minussa kiinnostuksen, joka kasvaa ja purkautuu varmaan joskus ulos novellin muodossa. Teille minä siitä ensimmäisenä kerron.
Epäilykset heräävät vasta kun näkee tyhjän virastoluukun, jossa paperipinon päälle painoksi asetettu radiopuhelin alkaa syytää viherkasvien keskelle remonttireiskaäänellä sivallettuja sadatteluja joltain kaukaiselta työmaalta. Ennen sitä hetkeä en ollut tajunnut edes ajatella, onko viraston takaseinän takana todella kahvihuone, vai hyöriikö siellä kymmenittäin laborantteja valkoisissa takeissaan. Tuoleissa ainakin kulki heikko sähkövirta.
"Fear not, Alexandra..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti