Minä en käy erityisen usein kirpputoreilla. Suurin syy siihen on se, että ne haisevat aivan hemmetin pahalle... mutta toisinaan on sosiaalisuussyistä pakko tinkiä omista periaatteistaan ja niinpä tänään eksyin pitkästä aikaa kirpputorille. Enkä ihan pienelle. Sitä tavaran määrää en heti sisäistänyt, aikani hämmästeltyäni sitä miten aidontuntuinen efekti oli saatu aikaan ilmeisesti jonkinlaisilla peilikikkailuilla olikin yllätys huomata ettei siellä mitään peilejä ollut. Myyntipöytiä todella jatkui melkein silmänkantamattomiin (tosin näköni on huono).
Vaan kyllä sielläkin haisi. Tomun, lian ja liian pitkään eletyn elämän pinttynyt löyhkä oli tarttunut vaatteisiin, puhkiluettuihin Jääkiekko-lehtiin ja piraattiäänitteisiin. Oli silti kiehtovaa maleksia tavarapaljouden keskellä ja ihmetellä mitä kaikkea ihmiset uskovat lähimmäistensä haluavan ostaa. Kuten esimerkiksi muutaman risaisen akuankan 80-luvun alkupuolelta. Onko 20 senttiä liian suuri hinta moisesta yksittäiskappaleesta? Minusta on. Vaatteita en vilkuillut kun en niistä mitään ymmärrä, mutta äänitteet veivät huomioni. Onko kirpputoreilla omaisuuttaan (toivoa sopii että omaansa) poismyyvillä ihmisillä juuri tietynlainen musiikkimaku, vai mistä johtuu että käytännössä kaikki siellä kaupitellut cd-levyt olivat, no, silkkaa paskaa? Avarakatseisuuteni eri musiikkityylejä kohtaankaan ei estä minua toteamasta näin. Yritän silti huomioida sen, että ne levyt sentään oli asetettu myyntiin, eiväthän ne olleet kenenkään olohuonetta koristamassa... mutta kuitenkin. Ei kai voi olettaa kenenkään haluavan ostaa 90-luvun alun eurodancekokoelmia? Eihän? Sanokaa ettei.
Porno on yksi hyvin mielenkiintoinen elementti kirpputoreilla. Sitä tuntuu löytyvän vähän joka pöydästä, häveliäästi kätkettynä muiden videokasettien tai lehtien sekaan. Hellyyttävin näky tänään oli kirkkaanvärinen (kylläkin myös varsin ruma) pehmoeläin aseteltuna pornovideopinon päälle tuijottamaan spanielinkatsein ohikulkevaa ostajaa. Minä en usko että se oli ironinen asettelu, koska ymmärtääkseni "ironia" on käsite, joka kokonaan puuttuu kirpputoreilta. Joko niin, tai koko kirpputorijärjestelmä on yksi suuri ironisointi.
Kirjoja oli paljon. Tarkkaan sanoen noin kolmen keskitasoisen antikvariaatin verran, mutta hämmästyttävää kyllä neljä viideosasaa kirjoista oli 70- ja 80-luvuilla julkaistuja romaaneja. Niitä katsellessa alkoi väkisinkin muodostaa näkemystä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ovatko noina vuosikymmeninä kirjoja hyllyihinsä keränneet ihmiset käyneet vanhoiksi, muuttaneet omakotiasunnoistaan viimein kaupunkeihin, kerrostaloihin, palvelukoteihin? Joku syy tähänkin täytyy olla. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa oli tarjolla häkellyttävät määrät. En suoraan sanoen ihmettele.
Mutta ne puoliksi käytetyt huulipunat olivat jo minullekin vähän liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti