Kunpa minäkin olisin vain mies joka kävelee ja puhuu puhelimeen. Ei tarvitsisi kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin kuten
1. Miten on mahdollista opiskella yliopistossa kolme vuotta kirjallisuutta ilman että oppii mitä tarkoittaa esimerkiksi "diskurssi"?
2. Lonttisten rautatiesillan yli eri suuntiin kulkevien junien väli on noin neljä minuuttia.
3. Kevät on vaihtumassa kesäksi kun sateisena aamuna Helsingintien alittavalla osuudella pyörätietä on useita satoja kastematoja kuolinkouristuksissaan.
4. Jean-Francis Lyotard, I could kiss you!
5. Mitäköhän se uni tarkoitti jossa pelastin ihmiskunnan?
Ja kun on aikansa asioita pohdiskellut, on ohittanut tilaisuutensa vähintään kolmesti. Andy Warholin mukaan meillä jokaisella on viisitoistaminuuttisensa. Arvatkaa hiersikö, kun sain vasta myöhemmin kuulla olleeni omani koittaessa vessassa? Minuuttisten jäätyä taakse voi huojentuneena jatkaa sitä mitä on siihenkin asti tehnyt, ja yliopiston filosofian laitoksen katolla varisten varpaat rahisevat peltiä vasten ilkeästi. Sisällä tietokoneluokassa vallitsee pehmeä nallekarhun kaltainen tila, sen tietäminen, että samassa pienessä huoneessa on kymmeniä ihmisiä ja mitä vähemmän kukaan toinen paikalla oleva osoittaa huomiota toiseen, sitä onnellisempina kaikki pysyvät. Virtuaalisuus on hämmentävä ilmiö. Kun lähetin vähäpoikana 5,25 tuuman disketin kirjekuoressa Unkariin, olin sentään kirjoittanut saatekirjeen käsin. Virtuaalisuus oli silloin vain osittaista. Nyt emme voi koskaan tietää luemmeko botin kirjoittamia blogeja. Olemme hioutuneen koneiston armoilla, joka satojen miljoonien sanojen päivävauhdilla kasvaa estäen meitä hahmottamasta koko totuutta.
Tai no, "koko" totuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti