Astun baarista ulos vesiselvänä kun aurinko on lakipisteessään ja ihailen tyyntä, tuuletonta säätä. Hengitän laitakaupungin raitista ilmaa keuhkoni täyteen ja koska oloni on mitä mainioin, päätän kävellä kotiin. Rahaa olisi lompakon pohjalla kyllä ollut vaikka kuinka moneen bussilippuun. Tulee hyvä olo siitä, että vastaantulijat eivät katso minua paheksuvasti tai siirry kadun toiselle puolelle. Eipä ihme tietenkään, askeleeni on reipas ja ilmeeni hymyinen. Ei tulisi mieleenikään pysähtyä pahoinvoimaan liikennevaloon nojaten. En kelaa kuluneiden viikkojen tapahtumia lainkaan mielessäni. Kävelen kotiin ennätysajassa, enkä tietenkään eksy matkalla, onhan reitti vuosien kuluessa tutuksi käynyt. Naapurini ovat jo nukkumassa, ja siksi liikun rappukäytävässä hiljaa. Onnistun siinä, kertovat pimeinä pysyvät ikkunat. Kukaan ei jyskytä seinään kun en huuda katkeria kirouksia kylpyhuoneen kaikumattomille seinille samalla kun en oksenna. Kerta kaikkiaan on aina niin ihana asua elementtitaloissa, jotka ovat lämpimiä ja joissa voi todella tuntea olevansa kotona. Riisuudun, käyn rentouttavassa suihkussa ja käperryn sitten pehmoisen peittoni alle nukkumaan. En tietenkään herää kaksitoista tuntia myöhemmin lattialta omasta oksennuksestani. Minun ei tarvitse kuivata kyyneleitä poskiltani, eikä lihaksiani särje yhtään kun kävelen keittiöön muistamatta mitään häpeällistä edellisestä illasta. Syön runsaan aamiaisen valiten yli äyräittensä pursuavasta ruokakomerostani herkkuja toistensa perään. Luen aamun lehdestä, jollaista minulla on jo vuosia ollut varaa tilata, pelkästään hyviä, onnelliseksi saavia uutisia. Lähden luennolle.
"Living in a twisted world
deserving a drink in a bar
where nobody else
ever wanted to go..."
(Sielun veljet: Living in a twisted world)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti