Lähtöhetkiin ei koskaan ehdi varautua tarpeeksi aikaisin.
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.
Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.
Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?
Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti