15.4.04

Satyriasis

Oi kevättä.

Silloin vasta alkavat haihtua talven yllemme kutomat rihmaiset estot. Ne varisevat pois, silmiemme suomujen tavoin ne hiljalleen leijuvat alas maahan ja niiden alta paljastuvat väräjävät hahmot, meidän animuksemme, meidän toiveemme ja lupaus niiden täyttymättömyydestä.

Oi kevättä. Se vie meitä kuin tuuli tuhkaa, ja perhosen siivissä voi peilata ohikiitävän hetken ajan omaa kuvaansa kuin vedestä noussut Narkissos. Kukat, kukinnot, teiden varsien hedelmällisyys. Ja meidän. Tähdet paljastavat sykkivän yömme huudon, katujen ylle leijuu liha, oi kevät, armahda meitä.

Joka vuosi me suutelemme jäistä seinää, ja otsamme ei koskaan viilene, vaan kiihkoissamme, niin juuri, me etsimme tuoretta multaa. Ja kuohkeus hedelmäinen ei jätä rauhaan, se rankaisee meitä kuin sutta, "sinä nälkäinen peto!", ja kaiken keskellä kuin kaltto rampa on mies. Ja hiljaisen kuiskeen... kuin seinistä ropisisi maali... hän kuulee...

Ooooi kevättä.

Se sulkee meidät punaisten huultensa syleilyyn ja imaisee sisäänsä kosteaan aamuun ja koskaan, emme koskaan, me heräävämme toivo, ja kuitenkin - vain kaipauksen kipeää tuskaa. Sillä unelmilleen eivät saa siipiä kuin linnut. Meidän hahmomme verevän kalvas kun heijastuu kiiltävän ihon pinnasta ja lämpimään maahan katoavat huomisemme toivot. Yksin, yksin, ja kevättä kohti. Huuliaan nuolevat kuin hevoset, nuo laiduntemme orhinkaiset! He tarrautuvat hameenhelmoihin ja nilkat ohitsensa vilahtavat saavat päänsä pyörähtämään... ei joka pojalle ole tammaa talliin suotu...

Oi kevättä, aikamoista. Piirräpä aurinkoosi suu! Se hymyilemään laita!

Sen hymyn lämmössä voi
aika paljon
anteeksi antaa.



Ei kommentteja: