On häiritsevää kun kehitettyään rullallisen valokuvia (tässäkin asiassa olen perinteisen linjan kannattaja; digikamera tekee vain kuvaamisen liian helpoksi) huomaa että joissain otoksissa on elementtejä jotka eivät kuulu niihin. Tarkoitan sellaisia ihmisiä kuvien taustalla joiden ei pitäisi minkään logiikan mukaan olla siellä, tai omituisia varjomaisia notkahduksia kuvan esittämässä paikassa, tilassa. Ne vievät huomion. Tuntuu kuin kuvaa katsoessa se pieni poikkeama siitä minkä itse kuvaustilanteesta muistaa alkaisi huutaa, sen ääni on kirkuva ja imevä kuin palloksi rypistetyn tenttikuoren nielaisseen pölynimurin ääni. Hampaita irvistäen sellaiset kuvat asettaa albumiin paikoilleen, mieluiten joidenkin epäonnistuneiden otosten kanssa samalle sivulle ettei vain tulisi tilannetta jossa joutuisi näkemään sitä häiriintynyttä kuvaa uudestaan. Mutta se ei katoa ajatuksista. Se vaivaa koko päivän, ja kun painaa levottoman päänsä tyynyyn ja leijailee jo unen rajalla, hyökkää se kuva yhtäkkiä muistista esiin kirkkaana ja terävänä, kirkuvana. Sen värit ovat muuttuneet tummiksi, koko kuvasta on tullut pehmeä, syvä kerros joka nielaisee uneen pyrkivän itseensä ja pakottaa elämään uudestaan tilanteen jossa kuva on otettu. Ja aamulla yllättää itsensäkin kun herätessään huomaa sittenkin kyenneensä nukkumaan. Sitä ponnahtaa jalkeilleen, ottaa pöydältä vapiseviin käsiinä sen valokuva-albumin ja avaa sen juuri siltä sivulta - ja koko se häiriintynyt kuva on alkanut taipua, painua kasaan. Kuin sen tämän maailman lainalaisuuksiin pakotettu olomuoto ei lainkaan kestäisi sitä että sen pintaan on eksynyt näkymä jostain aivan toisesta todellisuudesta. Kuva rypistyy hitaasti mutta päättäväisesti, vuoden kuluttua se on lakannut olemasta, kietoutunut itseensä. Sen paikalla albumissa on vain tyhjä tila; tai ehkä ei vain tyhjä. Tuo kuvan jäljellejättämä tila on pikemminkin tyhjäksitekevä. Sitä katsova tietää että tilasta on kadonnut jokin siinä ollut. Se ei houkuta koskettamaan edes sormenpäällä. Kuva on luonut väärän tilan, antitodellisuuden hetkellisen ilmentymän. Se pakottaa yhä kiihkeämmin valokuvaamaan sitä mikä on todellista ja oikeaa, ja tämän seurauksena sattuu filmille yhä useammin juuri niitä asioita joiden ei pitäisi siellä olla. Kierre on valmis. Ja kuten alussa totesin, on se joka kerta yhtä häiritsevää kun näin käy.