Kesäkuu 1992

Siinä missä vielä vuotta paria aiemmin suhtauduin intohimoisesti Marvel-sarjakuviin, on kesään 1992 mennessä tuo kipinä kovasti hiipunut. Tästä huolimatta Suomessa ilmestyvistä neljästä Marvel-julkaisusta kolme tulee minulle edelleen tilattuna (Hämähäkkimiehestä olen jo luopunut), mutta enää en kiertele divareita, emmekä Joonaksen kanssakaan vaihda enää näistä sarjakuvista pahemmin mielipiteitä - ajatukset ovat kuusnelosen ympärille rakentuneen alakulttuurin kiehtovissa kuvioissa. Eipä silti; ainakin Ryhmä-X on edelleen timantinkovaa kamaa, koska Chris Claremontin käsikirjoittamia tarinoita siinä vielä vuonna -92 julkaistaan. Ohessa toukokuun numeron kansi - Marc Silvestrin luomus jonka haluan tähän oheen liittää vain siksi että on minusta yksi Marvelin historian ikonisimpia kansikuvia. Sain hiljakkoin päätökseen oman X-maratonluentani, jonka päätteeksi kuuntelin Claremontin jutustelua eräässä podcastissa, ja jotenkin varmistuin siitä mitä olen epäillyt: mies on suurimmin omaan ilmaisuuni vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Mikä onni että se pohja jolle oma fiktio on pitkälti rakentunut, on näinkin vahvoista aineksista koottu. Siinä missä vaikkapa monet tuolloin lukemani Stephen Kingin kirjat tuntuvat nyt jokseenkin kököiltä, ovat Claremontin X-Menit kestäneet aikaa.

No niin, se hatunnostosta. Kesäkuun tullen rikon puolen vuoden hiljaisuuden myös päiväkirjaani. Piirrän huoneeni pohjapiirroksen ja kirjoitan sivun verran fantasiakertomusta, joka perustuu Talisman-lautapeliin. Mitään tärkeää sanottavaa ei tunnu olevan, joten on syytä olettaa kesäloman ensimmäisen kuukauden olevan jokseenkin joutilasta aikaa. Varmaan piirtelen Raisan kanssa sarjakuvia; jo ala-asteikäisenä aloitettu ajanviete jatkui pitkälle lukiovuosiin saakka. Ehkä käyn kirjastolla töissä kesälläkin, kukapa noita enää muistaa. Taisipa muuten olla juuri tämä kesä, jona lukaisin Tuntemattoman sotilaan. Ensikosketukseni kotimaisiin klassikoihin oli kuitenkin tapahtunut jo keväämmällä, kun äikäntunnille piti lukea Sillanpään Hiltu ja Ragnar. Ei se huono ollut, mutta Tuntemattomasta pidin enemmän - en silti niin paljon, että olisi mitään erityistä kipinää kirjallisuuden merkkiteoksia kohtaan syttynyt. Varmaankin palailin Linnan jälkeen taas Kingiin, jos nyt juuri kirjojen parissa aikaa vietin. Ei ollut 15-vuotiaan minun kiinnostuskohteiden kärkipäässä kirjallisuus. Eikä varsinkaan musiikki. Äsken wikipediasta luin, että Nirvana on kesällä -92 esiintynyt Ruisrockissa. Minä en ole varmaan koko bändistä tuolloin edes kuullut. Ainoat omistamani äänitteet ovat 80-luvun dancepop-hittejä kasetilla ja muutama Synthesizer Greatest -kokoelma. Enkä niitäkään juuri kuuntele.

Toukokuu 1992

Jotain hyvääkin seurasi siitä, että me oppilaat ja iso joukko vanhempia rehkimme vetoketjutehtaan hanttihommien parissa vuoden verran. Enkä nyt tarkoita sitä leirikoulua, jota varten tuota orjantyötä varsinaisesti paiskittiin, vaan sitä, että rahaa jäi pirunmoisesti yli, mistä seuraa yllättäen päivän mittainen bonusluokkaretki Helsinkiin. Eikä riitä että pääsemme paikan päälle: jokainen oppilas saa vielä sileän satamarkkasen kouraansa ja useamman tunnin vapaata aikaa Helsingin keskustassa. Nykynäkökulmasta tuo tuntuu vähän kyseenalaiselta toimintastrategialta: että tuodaan satakunta maalaiskunnan ysiluokkalaista bussilla isolle kirkolle ja annetaan kaikkien hajaantua ympäri kaupunkia ilman valvontaa. Onko tuollaisia luokkaretkiä vielä? Jos on, niin arvostan. Kännykät tosin pitäisi kerätä ensin pois. Että oppisivat.

Minä, Jussi ja Mikko kuljemme kolmikkona. Jussilla on maastokuvioidut housut ja maiharit, itse pistän päähäni - ironisesti, korostan - edelliskesänä Lapista tuodun vihreän lippiksen, jossa lukee isolla KILPISJÄRVI. Ja Mikko on oma itsensä, eli olemme varmaan niin maalaisen näköisiä kuin nyt vaan on mahdollista olla. Etukäteen suunnittelemme käyvämme Lepakossa ja vaikka missä, mutta lopulta käyntikohdelistamme kutistuu yhteen: jossain päin Fredrikinkatua sijaitsee kauppa nimeltä Salainen agentti, jonka asiakkaana postimyyntisesti Jussi on jo hyvän aikaa ollut, ja nyt olisi mitä oivin tilaisuus päästä tuon omituisen tavaraa (muistan elävästi että joskus Jussilla oli koulussa nilkkaremmiin kiinnitetty sarja tasapainotettuja heittoveitsiä - en ole varma olivatko ne juuri Salaisesta agentista, mutta juuri tuollaista tavaraa puoti myi) tarjoavan liikkeen antia hipelöimään livenä.

Toisilla on ehkä jokin kokemus Helsingistä, itselleni pääkaupunki on täysin vieras. Olen käynyt siellä lapsena kerran, Suomenlinnassa - siinä kaikki. Olen kuitenkin varma että näen suurkaupunkimeininkiä, ja koska käsitykseni suurkaupungeista on peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista ja sarjakuvista, voitaneen sanoa että olen pettynyt. Ei kuusikaistaisia bulevardeja, ei pilvenpiirtäjiä, ei kaduilla notkuvia jengejä. Löydämme Fredan, jota kuljemme korttelikaupalla, mutta Salaiseen agenttiin emme syystä tai toisesta koskaan päädy. Olisiko se ollut kiinni juuri tuona päivänä tai jotain? Poikkeamme herätteenä optikkoliikkeeseen, jossa katselemme huviksemme aurinkolaseja ja avulias myyjäneiti hyökkää kimppuumme. Hän onnistuu myymään minulle silmälasien päälle klipseillä kiinnitettävät arskat, kun olen liian häkeltynyt sanoakseni että katselen vaan. Ne nielaisevat koko luokkaretkibudjettini enkä käytä niitä koskaan.

Harhailtuamme määräajan Fredalla ja sen sivukaduillla palaamme takaisin busseille, jossa opettajat ja suurin osa muista yseistä jo odottelevatkin. Kukaan ei ole kadonnut kaupungin vilinään, joten alkaa päivän toinen osuus: Linnanmäki. Siellä en ole ennen käynyt, mutta odotukset ovat taas kovat: onhan tämä Suomen kuuluisin huvipuisto kai sentään ja varmasti toista kuin minulle niin tuttu Särkänniemi. Alueen pienuus ja ahtaus on retken karvain pettymys. Tämäkö tosiaan on se kuuluisa Lintsi? Kilauttelen kolikkoja pelikoneisiin muutaman tunnin ja lopun aikaa notkun jossain penkillä kanssapettyjien kera. Yhteenkään laitteeseen en vaivaudu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta haluan korostaa, että retki on vapaamuotoisessa hengailuilmapiirissään ehdottoman mukava, ja noin sata kertaa miellyttävämpi kuin hampita kiristyttänyt leirikoulu. Sääkin on kesäisen helteinen koko päivän. Seuraavan kerran käyn Helsingissä tammikuussa 1996, sen jälkeen keväällä 2005. En pääkaupungissa siis varsinaisesti ramppaa.

Ja näissä merkeissä saadaan peruskoulu valmiiksi. Päättötodistukseni on ihan jees numeroiden vaihdellessa kutosesta (musiikki) ysiin (englanti, kuvaamataito ja tietotekniikka). Kaikki loput aineet ovat tasaväkisesti seiskaa ja kasia, mutta väliäkö tuolla tosiaan, kun kerran hain siihen kotikunnan lukioon, johon pääsisi vaikka olisi rivi nelosia torkassa (no en tiedä olisiko sitten päässyt). Joka tapauksessa ne kolme ainetta ovat ysejä joihin tunnen mitään mielenkiinnon tapaistakaan, eli siinä mielessä olen kai onnistunut. Yllättäen, ottaen huomioon parikin menestystä ysiluokan aikana kyseisellä saralla, ei äidinkieli ole minulle mikään intohimon kohde. Tykkään kirjoittaa, mutta en koe sen olevan omin tapani olla tai tehdä. Tämä alkaa lähivuosien aikana nopeasti muuttua.

Huhtikuu 1992

Kun selailen materiaalia jota olen tuottanut keväällä 1992 disketintäytteeksi, näen nykyisestä itsestäni vieraalta näyttävää uhoa ja itsevarmuutta. Kielenkäyttöni on uhmakasta ja äänekästä. Digitaalisessa alamaailmassa minä ja Joonas muodostamme parivaljakon, jonka tempauksia varmaan moni on päätään pyöritellen seurannut. Mutta toisaalta meillä oli törkeän hauskaa ja tutustuimme hyviin tyyppeihin monilta puolilta maailmaa: tässä vaiheessa harrastusta taisi diskettienvaihtelun ohella puhelinkin jo olla mukana kuvioissa. Soittelin ainakin Unkariin, Hollantiin ja Saksaan - - terveisiä vaan, Bastiaan, Zotmund ja Oliver, missä nykyään sitten olettekin. Ikimuistoisin puheluni oli kuitenkin vasta edessäpäin, mutta kirjoitetaan se nyt tähän kun muistan: kesälomalla 1992 soitan norjalaisen leirintäalueen puhelinkopista Turkkiin täälläkin jo aiemmin mainitulle hemmolle nimeltä Remix. Siinä sai kronereita syytää masiinaan ihan huolella vaikkei puhelu pitkä ollut. Mutta tuollaista minä harrastin 15-vuotiaana. Kai sitä aikansa huonomminkin olisi voinut käyttää.

Peruskoulu on päättymässä, mikä on jo jonkun aikaa vaivannut mieltä. Jatko-opintojen suhteen nimittäin olisi vaihtoehtoja kaksi: helppo ja vaikea. Helppo olisi se itsestäänselvä, eli lukio. Varsinkin tässä vaiheessa se tuntuu vain saman jatkeelta, koska yläaste ja lukio sijaitsevat samassa rakennuksessa ja suurin osa opettajistakin on yhteisiä. Mikään ei muuttuisi, ja koska minä olen niin totaalisen kypsä koulunkäyntiin, päätän kevään kuluessa lopulta valita vaihtoehdoista vaikeamman, mikä tarkoittaa jotain muuta kuin lukiota. Valitsen kauppaoppilaitoksen Huittisissa, johon hakemiseni on jo niin pitkällä, että täytän yhteishakukaavakkeenkin. Mutta kavereiden kanssa keskustellessa käy ilmi se masentava seikka, että koko lähipiirini valitsee helpon tien. Amikseen suuntaavaa Jussia lukuunottamatta kaikki ne joiden kanssa vietän aikaa ilmoittavat jotenkin kyseenalaistamatta hakevansa lukioon. Mietin, tuskailen, harkitsen. Lopulta, päivää tai paria ennen hakuajan päättymistä, täytän uuden kaavakkeen. Koko kaveripiirin menettäminen kerralla kammottaa liikaa. Minäkin haen lukioon. Keskiarvorajoja meidän kuntamme piskuiseen opinahjoon ei ole lainkaan, joten sinne pääseminen ei ole mikään varsinainen ongelma. Jos lukioon hakee, tietää jo siellä syksyllä aloittavansa. Myönnän kyllä että hakemuksen jättämisen jälkeen olo hiukan helpottaa. Toisaalta vähän hävettää se, että niin kovaäänisesti olin vannonut mihin tahansa muualle kuin lukioon hakevani. Ja nyt sitten kolme vuotta odotettuani yläasteen päättymistä olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa tiedän jatkavani toiset kolme vuotta katsellen samoja naamoja niin luokassa kuin luokan edessäkin. Oh well.

Maaliskuu 1992

Yläasteen aikana löydän oman visuaalisen tyylini. Tarkoitan tällä tapaa piirtää - olen etsinyt omaa graafista ilmaisuani jo jonkin aikaa, mutta kun palaset naksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen melkein ilmestyksenomaisesti: minulle ominaisinta on nyhertää niin pientä ja pikkutarkkaa kuin vain suinkin. Vielä seiskaluokan kuviksentunneilla en suoraan sanoen saanut aikaan mitään sanottavaa. Väsyneitä tulkintoja annetuista otsikoista, ja koska opettajakin teki varsin selväksi tuolloin sen, ettei tiennyt mitään vastenmielisempää kuin teinien kaitseminen, ei vapaa-aikana aina miellyttänyt piirtäminen koulun penkillä kiinnostanut pätkän vertaa.

Mutta kasiluokan alussa saapui Suffeli. En tiedä miksi miestä tällä nimellä kutsuttiin, mutta tämän syvästi herännäisuskonnollisen baptistiseurakunnan aktiivijäsenen varsin vapaamuotoisilla tunneilla minä sain rauhassa kehittyä piirtäjänä. Olipa sentään yksi oppiaine joka kiinnosti; se ainoa jossa opettaja ei puuttunut tekemisiini millään tavalla. En edes muista onko meillä mitään erityisiä aiheita joista tehdä taidetta, mutta juuri sen seurauksena kehitänkin nyherrystyylini äärimmilleen. Piirroksissani parin millimetrin mittaiset tikku-ukot seikkailivat sentin korkuisissa aarniometsissä joista kohosi mielikuvituksellisia torneja joiden jokainen erillinen tiiliskivikin oli tarkkaan piirretty. Oli A3-paperin täyttäviä koneita, joiden kelanauhat, oskillaattorinäytöt, vivut, painikkeet ja ritilät täyttivät paperin jokaisen neliösentin. Olihan kuvisluokassa tarjolla grafiittihiiltä ja erivahvuisia taiteilijankyniä, mutta minä tein kaikki teokseni tavallisella 0,5 millin lyijytäytekynällä - kaikki muu olisi ollut tuhoisan levää jälkeä. Lukiovuosien aikana jatkan tällä tavalla piirtämistä mutta hylkään lopulta kaiken esittävän ja keskityn puhtaisiin muotoihin, abstraktioon, merkkeihin.

En tiedä pitikö Suffeli teoksistani. Hän ei juuri oppilaiden kanssa kommunikoinut. Kahdeksannen luokan aikana näitä töitä syntyi useita, ysillä tyylini oli jo kehittynyt niin hitaaksi, että varmaan alle yhden käden sormin laskettava määrä töitä tuli keväällä kotiin. Tosin, ollakseni nyt rehellinen, tähän oli todennäköisemmin syynä se, ettei kuviskaan sitten loppujen lopuksi jaksanut hirveästi kiinnostaa. Koulunkäyntiä kun kuitenkin sekin oli.

Helmikuu 1992

Jatkan menestystäni ainekikirjoituksen saralla olemalla edelleen ottamatta annettuja aiheita vakavasti. Ysiluokat osallistuvat valtakunnalliseen yrittäjäaiheeseen kirjoituskilpailuun, ja kenties aiheen kertakaikkisesta mielenkiinnottomuudesta johtuen päätän ottaa suunnaksi huumorin. Kirjoitan siitä miten perustan asuinalueeni lähistöllä kulkevalle ojanpenkalle laskettelukeskuksen. Suunnitelmat ovat tarkat ja absurdit, joskaan huumori ei kovin oivaltavaa johtuen siitä, että edes tällaisena aihe ei sytytä. Yllätyn siis suuresti kun äikänopettajamme Harri pitää kirjoitustani koulun parhaana ja lähettää sen osallistumaan myös valtakunnalliseen kilpailuun, missä se ei sentään pärjää, mutta saanpa koulun parhaasta tekstistä palkkioksi pyyhkeen. Siinä lukee "YRITYS HYVÄ 92", ja se on minulla edelleen tallessa.

Tietynlainen läskiksi lyömisen mentaliteetti hallitsee olemustani nyt muutenkin. Se on toki näkynyt koulunkäynnissä jo syksystä asti; kuten mainittu, en ole ysiluokan aikana enää esim. tehnyt läksyjä. Mutta se näkyy myös pääasiallisessa ajanvietteessäni, eli Commodore 64 -alamaailmassa. Olemme Joonaksen kanssa viettäneet tuolla scenellä vasta vajaat kaksi vuotta ja jo nyt rikomme sanattomia sääntöjä olemalla räävittömiä ja sanavalmiita. Kehitämme puhtaaseen vittuiluun ja kusetukseen perustuvan feikkitiimin nimeltä Dicktators ja ainakin yhtä ruotsalaista ja yhtä suomalaista onnetonta vedätämme aikamme. Herätämme kohua ja inhoa pitkään suunnittelemallamme diskettilehdellä nimeltä Bribed - toki han vilpitöntä odotustakin, ja se ettei Bribed lopulta ilmesty ensimmäisenkään numeron verran, on yksi niistä asioista joka scenevuosilta on jäänyt harmittamaan. Ja pääsemmehän me jäseniksi myös Cliqueen, yhteen 90-luvun alun rakastetuimmista kuusnepatiimeistä, jonka nokkamiehenä toimii kaikkien rakastama Remix, tuo joviaali turkkilainen. Saamme Cliquesta kyllä melko pian myös tyylikkäästi monoa persuksiin syynä puhdas päänaukominen - mutta tämä taitaa tapahtua vasta syksymmällä. Oi noita aikoja. Oi sitä 15-vuotiaan vilpitöntä uskoa oman egon kykyyn selvitä voittajana maailman melskeistä.

Miten ollaan

Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.

Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.

Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.

Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.

Tammikuu 1992

Vuosi alkaa suurta ja mahtavaa naapurimaata vailla. Kauheasti en Neuvostoliiton romahduksen kylläkään muista omaa elämää kohauttaneen. Se nyt oli asia joka tapahtui - konkreettisimmin poliittiset muutokset idän suunnalla näkyivät siinä, että yhdeksännen luokan kuluessa meille maalaispitäjään muutti yhtäkkiä paljon väkeä jota kutsuttiin inkeriläisiksi paluumuuttajiksi, mutta eipä tuo kyllä viisitoistavuotiaalle mitään sanonut. Meidän luokalle ei yhtään osunut, mutta muutamia yläasteelle kyllä. Hyvin erilaisista oloista saapuvia teinejä, joilla oli suomalaiset sukunimet ja venäläiset etunimet - he pärjäsivät sisäänpäinkääntyneen maalaiskunnan yläasteella juuri niin hyvin kuin saattoi olettaa. Ryssä-huutelu oli päivittäistä. Ei meilläpäin ollut totuttu ulkomaalaisiin.

Tammikuussa Suomen televisiossa alkoi pyöriä Kauniit ja rohkeat. Muistan että sarjan ennakkomainokset herättivät epäuskonsekaista hilpeyttä. Sarja joka tulee joka päivä? Se tuntui sekä älyttömältä että jotenkin kammottavalta. Ainakin itse muistan selvästi ajatelleeni tuota jotenkin orjuuttavana konseptina, mutta vähänpä nykyisenkaltaista binge-katselua osasin aavistella... En ole muuten koskaan katsonut Kaunareita jaksoakaan, minkä vuoksi käsitykseni sarjasta on yhä peräisin yläasteemme kanslistilta. Hän piti meille yseille kerran viikossa ollutta tuntia, olisiko sen nimi ollut perhekasvatus tai jokin sellainen. Yleisluontoista elämän ja arjen opettelua, mikä kuulostaa ideana kerrassaan hienolta, harmi etten muista siitä muuta kuin Kauniit ja rohkeat -määritelmän ja sen että laki kieltää lähisukulaisten kanssa avioitumisen (tiedä sitten oliko tätä koettu tärkeäksi juuri meidän pitäjällä erityisesti painottaa). Niin se määritelmä: Kanslisti käytti jollain kevään tunnilla tätä uutta ja kohuttua sarjaa esimerkkinä tv-maailman epärealistisuudesta. Siinä kuulemma seurataan kahta sukua, joista toinen on hirveän rikas ja menestyvä ja jonka kaikki jäsenet ovat kauniita. Ja toinen suku on köyhä ja epäonnistunut ja he ovat yliampuvan rumiakin. Tuollaista sitten suomalaiset jaksavat katsoa sukupolvesta toiseen. Olen hämmentynyt.

Ysiluokalla meillä on mainio äikänopettaja Harri ("Hape"), nuori mies jonka muistan Kari Hotakaisen (ja täten myös Kari Levolan) näköisenä, mutta ehkä hän ei sitä ollut. Hänen tunneillaan on paljon aiemmasta opetuksesta rentoudessaan poikkeavaa, kuten polveilevaa keskustelua elokuvista, tietokilpailuja, ainekirjoitustakin (josta pidän kovasti) on paljon enemmän kuin ennen - tammikuussakin taas kirjoitetaan, ja kuten tavallista, Hape on laatinut liudan otsikkoja, joista saa haluamansa valita. Olen valikoiman ajatusköyhyyteen pettynyt. Valitsen listasta otsikot "Kuolema vaanii liikenteessä" ja tulevia talvikisoja ennakoivan "Suomalaiset Albertvillessä" laatien pakinamaisen tekstin siitä miten Suomen ei missään nimessä tule lähettää urheilijoitaan Ranskaan, sillä "Kuolema vaanii Albertvillessä". Opettaja pitää tästä aineesta niin kovasti, että saan arvosanaksi kympin ja hän lukee tekstin poikkeuksellisesti luokan edessä ääneen. Saan kiukkuisia tuhahduksia urheilijanuorilta johtuen siitä, että kehtaan edes huumorin varjolla ehdottaa ettei suomalaisia talvikisoihin. Mutta jos jotain jäi mieleen, niin se että sääntöjä luovasti rikkomalla pääsee menestykseen. Herranen aika. Peruskoulusta jäi jotain hyödyllistäkin kalloon. Kiitos Harri, missä ikinä oletkin nykyään.

Pelipöydällä: Dominion

Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?

No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.

Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.

Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu.

Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.

Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu.

Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.

Joulukuu 1991

Joulun alla täytän viisitoista vuotta, ja saan luvan kanssa lähteä mopolla pihasta niin kauas kuin vain löpöä tankissa riittää. Ja kertyyhän sitä matkaa väkisinkin kun tällaisessa pikkukylässä asuu: melkein minne vaan kun lähtee, niin ison tien vartta pellonpielessä huomaa ajavansa ja rekat kiitää satasta ohi metrin päästä. Voi myös olla, että vuodenajasta johtuen en ihan heti ikävuodet saavutettuani tätä vapautta niin hirveästi harrasta... Päiväkirjaani kirjoittelen jouluaatonaattona pitkästä aikaa pientä selontekoa: kuusi on koristeltu, kinkku paistettu, vettä sataa kaatamalla. Ysiluokan syyslukukauden todistuksen keskiarvo on 7,6 - ei huono ollenkaan ottaen huomioon nollaluokkaa olevan kiinnostukseni koulunkäyntiin. Olisipa vain tarjolla ollut vaikkapa jonkinlaista oppilaanohjausta tulevaisuutta ajatellen...

Mutta hetkinen, olihan meillä. Yläasteellamme oli tosiaan kaikkina kolmena vuotena oppilaanohjaaja, opo vaan tuttavallisesti, joka vuonna eri. Oma toimistonsakin opolla oli yhdellä koulun monista käytävistä, mutta sepä ei kovin tutuksi vuosien aikana käynyt. Seiskaluokan aikana opo oli koululla ilmeisesti vuosia jo töissä ollut Tuija. Häntä näki vuoden aikana kerran: hän kävi luokassa esittäytymässä ja luokanvalvoja sanoi että tämä on sitten opo. Se oli siinä. Muistan että Tuijasta jäi mieleen hyvin vahvana se vaikutelma, että vähintään toinen jalka on jo paremman duunin puolella jossain hyvin kaukana sieltä, ja häippäsihän hän tosiaan sen vuoden jälkeen.

Tilalleen saateen Tuula. Muistikuvat hänestä ovat elävämpiä ja oudompia, mutta niitä sentään jonkin verran on: Tuula piti meille kerran viikossa tunnin, jolla ei muistaakseni tapahtunut mitään oppilaanohjaukseen viittaavaakaan, vaan se oli yleistä löpinää milloin mistäkin. Tuula ei ollut opettajatyyppiä. Hän ei tullut toimeen oppilaiden kanssa, eikä, mikä vuoden aikana tuli huomatuksi, oikein opettajienkaan. Hän oli räiskyvä, äänekäs ihminen, jostain paljon suuremmalta paikkakunnalta tietenkin lähtöisin. Muistan yhden päivän, jona meidän luokkamme oli ennen tuntia päättänyt pitää mykkäkoulua koko kolmevarttisen ajan - kukapa enää muistaa syytä miksi, olimme jostain hänen sanomastaan kai närkästyneet. Niinpä sitten oltiin ja istuttiin hiljaa. Kukaan ei viitannut, kukaan ei supissut, Tuula piti yksinpuheluaan vartin verran kunnes tajusi mitä teemme ja oli sitten hänkin lopputunnin hiljaa. Semmoista oli oppilaanohjaus kasiluokalla.

Ei ole yllätys että Tuula viihtyi koululla vain vuoden. Hänen tilalleen opoksi yleni meidän edellisvuotinen mainio historianopettajamme Timo, tosin häntä ei sitten näkynyt senkään vertaa kuin kahta edellistä. Yhtä ainutta kertaa en tämän opon kanssa vuoden aikana jutellut mistään, hän ei vieraillut luokissa, hän oli etäinen entiteetti omassa toimistossaan. Toisinaan Timoa sentään näki vielä käytävillä: edellisvuoden ajan napakoihin liituraitapukuihin sonnustaunut mies käytti opona ollessaan farkkuja ja sokaisevan räikeitä havaiji-kuosisia kauluspaitoja. Niin että ihan rento homma se opon virka taisi olla

Marraskuu 1991

Ysiluokan koulukuvasta näkee etten ole viime kuukausina hirveästi viihtynyt ulkona. Olemukseni on riutunut. Olen painunut kumaraan, olen kelmeänkalpea, poskeni ovat niin syvät lommot että pelkkää varjoa, rasvainen hiuskuontalo roikkuu kampaamattomana melkein silmillä. Hymyilen jotenkin sairaalloista hymyä. Verrattuna takarivin suoraryhtisinä poseeraaviin urheilijanuorukaisiin ero on huima. Koko yläasteen ajan melkein muuttumattomana pysynyt luokkamme onkin tässä kuvassa isoimmillaan, koska Jammukin on ensi kertaa kuvauspäivänä paikalla, ja ainoa meidän luokallemme kolmen vuoden aikana tullut uusi oppilas, Simo, on hänkin kuvassa. Ari istuu pyörätuolissa pienen mopokolaroinnin jäljiltä, viikkokausia hän vietti ensin sairaalassakin, mutta tokeni sentään kuvauspäiväksi. Sattuuhan näitä maalla, ja yläasteellekin rakennettiin ihan Aria varten rampit oviin ja portaisiin, ilmeisesti kautta koulun historian ensimmäinen pyörätuoli kyseessä. Ei ihan pieni homma ollutkaan, sellainen lisäsiivistä ja liitoksista koostuva porraslabyrintti tuo koulurakennus on. Ja otetaan sen verran tuosta aloituslauseesta takapakkia, että olenhan minä ulkona liikkunut: vanhempieni langettamasta mopokiellosta (eli odotetaan kiltisti sitä viidettätoista syntymäpäivää) on jo nyt alettu lipsua sen verran että olen jossain lähinaapureilla, Artsilla nyt ainakin, saanut lähteä sillä käväisemään, ja kummasti tietokone unohtuu kuin toissapäivän läksyt kun on kaksipyöräinen alla.

Koska käymme peruskoulun viimeistä vuotta, otetaan meistä luokkakohtaisten kuvien lisäksi myös kaikki ysiluokkalaiset samaan läjään keräävä joukko-otos. On siinä melkoinen otanta 90-luvun alkupuolen nuorisomuotia (pikkupaikkakuntalaisittain tulkittuna). Näytän jotenkin ihmisemmältä tässä, tai ehkä vain siltä mikä oikeasti olenkin: ikäisekseen nuorelta tyypiltä joka on kummallisen vähän kiinnostunut siitä elämästä jota ysiluokan kuvioissakin jo on. Tiedän että on kaikenlaista draamaa. Viikonloppuisin porukka kokoontuu jonnekin ja dokaa ja käy Lalliksella ja vaikka mitä. Joku on jonkun kanssa ja joku vetää jotain toista turpaan. Yhdeksännen luokan kuluessa varsinkin Janne ottaa tavakseen aina maanantaisin kertoa minulle näistä. "Kuule, arvaapa taas mitä viikonloppuna..." hän aloittaa joka maanantai, ja onpa sitä tarinaa - Janne on yksi niistä joilla menee ysiluokan kuluessa kovimmin. En tiedä miksi hän on valinnut minut. Ehkä hän toivoo minun joskus osallistuvan, vaikkei koskaan tätä toivetta taida suoraan esittääkään - ehkä hän vain pitää siitä että sai kertoa jollekin joka ei jo tiedä. En minä sentään ainoana luokalta noista menoista puutu, mutta ehkä osaan olla vastaanottavaisin yleisö. Ja onhan niitä Jannen tarinoita hauska kuunnella, mutta kerrassaan tyytyväinen olen siitäkin, ettei tarvitse itse olla siellä sekoilussa mukana.

Lokakuu 1991

Puoli vuotta mieltä kaihertanut toive toteutuu, kun lokakuussa käy kuten viidettätoista syntymäpäiväänsä lähestyville pojanklopeille maaseudulla tapana on käydä ja saan mopon. Tosin edellytys on että kotipihasta en sillä poistu ennen kuin vaadittavat ikävuodet ovat täynnä; vakuutus ei korvaa penniäkään jos sillä alaikäisenä törttöilen, ja hyväksyn tämän vaikka kismittää. Niinpä sitten kiertelen pihaan rinkejä illat pitkät ja haaveilen alla kiitävästä asfaltista. Sen verran paljon tämä hankinta minua kuitenkin sykähdyttää, että katkaisen puoli vuotta jatkuneen hiljaisuuden päiväkirjallenikin - mutta eräästä hyvin tarkoin vielä nytkin muistamastani asiasta kuitenkin vaikenen. Minulla on nimittäin ollut toinenkin haave, ja vanhempien mielestä tilanne on joko tai: mopo tai rummut. En oikein enää jälkikäteen hahmota mistä ja koska tuo rumpuinnostus on tullut (koska yhtä ainoaa maininnantapaistakaan siitä ei mistään muistiinpanoistani löydy), mutta muistan tuon valinnan. Ihan tosissani sitä hetken aikaa harkitsen, mutta silti lopputulos on kai ollut alusta asti selvä. Ei maalla ilman mopoa pärjää. Ja vaikka rytmitajuni onkin todistetusti hyvä (ettei olisi ollut joku musiikinluokan rumpupatterilla tehty yllätyshavainto tämä - sellaisesta on hämäriä muistikuvia), voi todeta että tämä oli parempi ratkaisu. Ei minusta olisi ollut muusikon vaativalle uralle. Eikä ne rummut olisi mahtuneetkaan mihinkään.

Muistini mukaan mopo hankitaan jostain paikallisesta liikkeestä käytettynä. Se on valkotankkinen Tunturi Break, melko harvinainen pienen kokoluokan menopeli, jonka pikapuoliin maalaan mustaksi. Myöhemmin vaihdan siihen myös erään paikallisen kotituunaajaan itse tekemän pakoputken, joka korottaa laitteen huippunopeuden ihan uusiin sfääreihin - kyllä sillä aika kovaa jo mopovaiheeni loppuaikoina menen. Mutta nyt ei siis tietenkään vielä olla siellä, kun ei kerran pihastakaan saa poistua. Artsi on vain vähän aiemmin saanut oman Helkama Ässänsä, ja kun sitten lopulta baanalle pääsen, niin Artsin, Markun (Tunturi Tiger Aqua), Jussin (kuten edellä) ja Pasin (...joku pieni, olisiko ollut myös Ässä?) kanssa mennään pärinää ja kakstahdinkatkua kylväen pitkin pitäjän peltoteitä. Välillä käydään vaivihkaa ruopimassa paskarinkiä jonkun luokkakaverin pihaan, vähän niin kuin jäynämielessä. Good times! Jonkun kerran mopolla ajalen kouluunkin, varsinkin vuoden kuluttua lukion syyslukukaudella, mutta kun kunta on kerran bussikuljetuksen järjestänyt, niin ei tuo kovin usein houkuttavalta tunnu. Mutta onhan se päheä fiilis polkaista iltapäivällä kone käyntiin ja jättää muut sinne pihaan odottelemaan kyydin saapuvan. Vuoden aikana suunnitelmissa toistuu useasti sekin, että kesäloman tullen lähden Joonaksen luo Isojoelle mopolla, mutta ehkä onneksi tämä kariutuu. En tiedä olisiko Break selvinnyt parinsadan kilsan matkasta lainkaan.

Lokakuussa yhdeksännellä luokalla on myös TET-viikko, tuo mainio työelämään tutustuminen. Sen verran olen kirjallinen ilmeisesti vieläkin (vaikka en usko että kovin hirveästi tässä vaiheessa elämääni mitään luenkaan), että valitsen paikakseni kunnan pääkirjaston. En muista mitä siellä viikon teen, mutta ilmeisesti työ on sen verran mukavaa, että jään hommiin jatkossakin: ainakin ysiluokan kevätpuolen ajan olen perjantai-iltapäivät koulun jälkeen kirjastolla ihan palkallisissa töissä. Ei ole yhtään pöllömpää kyllä.

Syyskuu 1991

Metsäkartanolla vietetyn viikon jälkeen yhdeksäs luokka käynnistyy tosissaan, ja ensimmäistä kertaa yläaste tuntuu etäisesti inhimilliseltä. On jotain oudon polleaa olla ikäluokkaa, jota nuoremmat katsovat kauhunsekaisesti ylöspäin, ja enimmäkseenhän tämä tarkoittaa että ensi kerran vuosiin saa välituntisin olla omissa oloissaan, tarvitsematta välittää mistään tai kenestäkään. Pari vuotta muuttumattomana pysynyt luokkamme saa vahvistusta, kun Simo muuttaa paikkakunnalle kaukaa suuresta kaupungista, ja kotiutuu pieneen 9 c:n yhteisöömme (jonka sukupuolijakauma on kyllä nyt yhä epätasaisempi: 11 poikaa, 6 tyttöä) hyvin. Itse ystävystyn Simon kanssa paremmin vasta vuoden kuluttua aloittaessamme lukion, mutta jotenkin luontevasti hänen kanssaan jo nyt tulen juttuun. Koulutyö sinällään alkaa olla kohdallani taakse jäänyttä elämää. Mainitsin muutama päivitys sitten taipumukseni alisuorittamiseen, ja yhdeksännen luokan kuluessa kehitän tämän taiteeksi. Läksyjä en jaksa enää tehdä; jo varhain syksyllä huomaan, että koulussa pärjää ihan hyvin ilmankin. Meillä on koko vuoden ajan sama lukujärjestys, mutta kuvaavaa lienee, etten vielä keväälläkään muista sitä ulkoa: joka aamu katson mitä aineita sinä päivänä on ohjelmassa ja heitän oikeat kirjat reppuun. Läksyjä en tosiaan edes yritä tehdä koko vuonna kertaakaan; kehitän tavan raapustella luokassa ennen tunnin alkua jotain vastauksentapaisia, ja kertooko tämä sitten jotain minusta vai koulujärjestelmästä, mutta yksikään opettaja ei havaitse vuoden aikana sitä mitä harrastan. Koenumerot ovat silti ihan ok, joten vanhempien suunnaltakaan ei painosteta. Kaipa he luulevat, että pakerran suljetun oveni takana koulutöiden parissa, en minä tiedä. En kommunikoi perhepiirissä hirveästi.

Koulusta puheen ollen (löysin arkistoistani kotikuntani koululaitoksen vuosikertomuksen 1991-1992, joten luvassa on runsaasti kouluelämään liittyvää päivämäärän tarkkaa dataa, hiphei!) tämän syksyn uutuus ja ylpeydenaihe on upouusi atk-luokka jonne kertarysäyksellä hankitaan toistakymmentä vihonviimeisenpäälle ajantasaista pc-laitetta. Ottaen huomioon että lama on juuri murskaamassa koko maan puristusotteeseensa, on tainnut olla viimeinen mahdollinen hetki moiseen hankitaan, mutta hyvä että tapahtui. Koulun vanhoilla koneillakin jotain oli jo parin vuoden ajan tehty, mutta ne olivat niin totaalisesti ajastaan jäljessä (8086-prosessorilla ja CGA-näytöllä varustettuja Olivetteja), että tuskin kukaan opettajistakaan koki niiden käyttämistä kovin mielekkääksi. Mutta oli niille siellä vanhan tietokoneluokan hyllyjen kätköissä joitakin hyviä pelejä 5,25 tuuman lerpuilla: Tetris nyt ainakin. Piraattikopioita kaikki, mutta eipä tuon kanssa tainnut niin tarkkaa vielä silloin olla. Uusissa koneissa oli kuitenkin oikein Windows ja kaikki, ja tietokoneluokkakin siirtyi kellarista yläkertaan. ATK on yksi ysiluokan valinnaisaineistani, mutta en sieltä muista muuta kuin sen, että Logolla ohjelmointia näillä uusilla hienoilla koneilla harjoitellaan. Se on todella tylsää.

Elokuu 1991

Arvatkaa mitä meidän luokka on tehnyt koko edellisvuoden? No kiskonut lukkoja irti vetoketjuista tietenkin, syystä että tällaista työtä meille tarjosi paikallinen vetoketjutehdas kun kyselimme tapoja kerätä rahaa ysiluokalla tapahtuvaa luokkaretkeä varten. Ja tätähän hommaa totisesti piisasi: lukemattomat kerrat kuluneen vuoden aikana minä, satunnainen kolleegio luokkatovereita ja heidän vanhempiaan on kerääntynyt yhteen paikkaan ja alkanut nyhtää käyttämättömistä vetoketjunpätkistä lukkoja irti. Lukot talteen, ketjut jätteeksi, niin se muistaakseni meni. Säkkikaupalla vetoketjuja, kilometreittäin. Eräs toinenkin yritys tarjosi työtä, joka on jäänyt mieleen. Siihen osallistui vain minun luokkani, 8 c. Huhkimme kokonaisen koulupäivän siivoten paikallisen muovituotevalmistajan pihaa haravoiden, risuja keräten ja niin edelleen, vaivanpalkaksi saimme 50 markkaa. Paljastus: ei ollut kaksinen summa edes vuonna -91 tuo. Ehkä tästä kokemuksesta viisastuneena päätettiin keskittää kaikki tarmo vetoketjujen kiskontaan.

Työn hedelmistä päästään nauttimaan heti kouluvuoden aluksi. Hädin tuskin viikon verran ehditään yläasteen vanhimpina elvistellä, kun jo koittaa lähdön hetki, mutta että minne, sepä onkin mielenkiintoista. Luokkaretken kohteesta on nimittäin vuotta aiemmin pidetty äänestys. Finaalissa vastassa olivat ruotsinlaivaristeily ja leirikoulu Rautavaarassa. En nyt erityisesti ruotsinlaivalle hinkunut, mutta silti olen pikkuisen kade kaikille niille tarinoille villeistä ulkomaille suuntautuneista luokkaretkitarinoista, joita olen vuosien mittaan kuullut, ja kuulen (Joonaksen luokka taisi vuotta myöhemmin mennä johonkin Portugaliin, tms... Jumaliste että kadehdin!). Että ihan Rautavaaraan! Eikä edes luokkaretkelle, vaan kyseessä on siis nimenomaan leirikoulu. Jossa on oppitunteja ja kaikkea. No, äänestys meni niin kuin meni, ja niin sitten elokuun lopun kirpeänkatkerana aamuna noin 75 ysiluokkalaista, iso liuta opettajia ja ihan liian monta vanhempaa valvojina pakkautuivat kahteen bussiin ja matka jonnekin itäisen Suomen susirajoille alkoi.

Rautavaaran metsäkartano on ihan hieno rakennus, mutta siellä vietämme oikeastaan aika vähän aikaa, sillä varsinaiset majoitustilat ovat erillisessä uudisrakennuksessa, joka on kokonaan varattu meidän koulumme yseille. Minä, Jussi, Janne ja Mikko muodostamme yhden huoneen asukit, huoneemme on mukavasti käytävän perimmäinen, joskin vastapäätä on muutaman valvojana toimivan isän huone. Selkeimpiä muistikuviani saapumispäivältä on, kun nuo valvojat kantavat kaljakoreja majapaikkaansa. Me itse keskitymme juomaan Afri-colaa, tuota kotimaista klassikkoa, jota saa ostaa päärakennuksen aulan automaatista, ja jota varsinkin 9 d:n jätkistä koostuva huone kittaa viikon kuluessa huikasevia määriä.

Verrattuna pari kuukautta aiempaan rippileiriin muistikuvani leirikoulusta ovat oudosti hämärämmät. Ei ole esimerkiksi mitään käsitystä enää, mitä niillä pelätyillä oppitunneilla tehtiin. Muistan kyllä että niitä oli; kaikkien oppilaiden saaminen paikan päälle oli päivittäinen väsytystaistelu, jossa väkeä melkein sängyistä kiskottiin. Mutta illat olivat omaa aikaa, jota varsinkin meidän huoneemme nelikko vietti korttia läiskien. Pelasimme pokeria rahapanoksin, toki pienin, ja seurasimme välillä mitä ikkunan takana tapahtui. Sattui nimittäin olemaan niin, että heti tämän majoitustilamme vierestä alkoi läpitunkemattoman synkkä metsä, ja se kutsui monia levottomia viisitoistakesäisiä kirmaamaan (ja polttamaan tupakkaa) ulkonaliikkumiskiellon jälkeenkin. Ja kirmaajia seurasivat valvojat taskulamppuineen. Show oli mitä kiehtovinta seurattavaa. Pidimme ikkunaamme apposen auki ja tarjosimme välietapin aina jollekin joka väsyi metsässä juoksemaan. Tarjosimme Afri-colaakin ehkä. Kyllä kaikki meistäkin neljästä taisivat ulkona piipahtaa, mutta itse pidin enemmän siitä miten omituisen nyrjähtänyttä koko touhu oli. Siellä ne kavereiden vanhemmat juoksivat taskulamppuineen yrittäen saada naapurin kakaraoita kiinni. Kerrottiinhan kyllä sitten jälkeen päin että oli noita levottomia öitä hyödyntäen erään oppilaan isä päätynyt erään toisen oppilaan äidin kanssa samaan huoneeseen, mutta tiedäpä näistä sitten. Ei tätä mahdottomana pidetty.

Oli minulla toki Rautavaarassakin kamera mukana, mutta kuvia on filmille ikuistunut vain muutama. Pari maisemaa, Olli tupakalla meidän ikkunamme alla, Mikko ja Tomi leirinuotiolla, joka taidettiin pitkän vaelluspäivän päätteeksi kyhätä. Tosiaan yhden maastopolkuja ja pitkospuita seurailleen päivän vietämme metsässäkin, mistä retkestä on eritoten jäänyt mieleen retkueen johtajana toimineen Sakken (9 a:n luokanvalvoja) reppuun lähtiessä kätketty tiiliskivi. Hiki otsassa ja hymy pakotettuna huulille mies johti meidät poikki harjujen ja notkelmien. Vasta matkan päätepisteessä monen tunnin tarpomisen jälkeen jäynä paljastui. Viimeisenä iltana on disko, josta muistan vain etten osallistunut siihen, mutta oli meitä muitakin nysvääjiä jotka mieluummin läiskivät kotikolossa korttia. Ja joivat Afri-colaa.

Palasimme takaisin kotikulmille harvaa kokemusta rikkaampana. Teimme kuitenkin pioneerityötä olemalla paikkakunnan ensimmäinen leirikoululuokkaretki, joten pahoittelut tästä jälkeemme tulleille sukupolville, jotka olisivat ehkä hekin halunneet mieluummin jonnekin ulkomaille. Tai edes oikeasti eroon koulusta, edes hetkeksi.

Heinäkuu 1991

Vielä vuonna 1991 en kirjaa tunnollisesti ylös lukemiani kirjoja. Aloitan tämän vasta yo-kirjoitusten jälkeen syksyllä 1995, jolloin listaan muistinvaraisesti kaikki siihen mennessä lukemani romaanit - tosin nuortenkirjat jätän suosiolla listan ulkopuolelle. Syystä tai toisesta tästä varhaislistauksesta löytyy tasan yksi täsmällisesti ajoitettu teos: Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on ollut luvussa heinäkuussa 1991. En tiedä miten olen tämän asian vielä neljä vuotta myöhemmin noin tarkkaan muistanut, mutta kai se uskottava on. Mitäköhän lienen Adamsista tuolloin tykännyt? Kyseessä on vissiin ollut ainoastaan sarjan ensimmäinen osa, se jonka suomennoksen kansikuvana on se kerrassaan hämmentävä primitiivisellä tietokonegrafiikalla tehty viritys. Varmasti 95% kaikista viittauksista on lentänyt viheltäen ohi, mutta sen verran viihdyttävä kokemus kai oli, että muutamaa vuotta myöhemmin luin sen yksiin kansiin kootun koko nivaskankin. Siitä on tarkempikin muistikuva: ihan ok. Varmaan en vielä silloinkaan tajunnut mitä kaikkea siinä parodioidaan. Tuskin vieläkään tajuaisin, mutta tuskin kirjaan enää koskenkaan.

Kingiähän luen tietty pääosin edelleen. Suomennoksia alkoi 90-luvun alkuvuosina tippua mukavan tasaiseen tahtiin, joten pääasiassa luettavaa riitti. Kovimmin tuolloin kolahtivat Tukikohta (jonka luin uudestaan 2000-luvun alussa ja se osoittautui hirveän huonoksi) ja yhteen pienoisromaanikokoelmaan sisältynyt Langolieerit, jolle on käynyt kuten niin monelle hyvälle King-tekstille: se on joutunut mieltäkääntävän huonon tv-elokuvan murhaamaksi. Mutta oli se kirjana hyvä, omituinen. Dean R. Koontziakin lueskelin, mutta vaikka nyt selailen miehen suomeksi julkaistujen kirjojen luetteloa, eivät ne nimet mitään sano. Jonkinlaisena vara-Kinginä Koontzia tuolloin kuitenkin kovasti markkinoitiin, mutta aika on hänet ja hänen kirjansa armollisesti unohtanut. Tai minä ainakin.

Heinäkuussa 1991 toistuu edelliskesäinen lomasuunta, joten perhe pakkautuu Opeliin ja suuntaa kohti Norjaa. Edelleen kadoksissa olevien pedanttisten matkapäiväkirjojeni kansien välistä löytyisi tarkkaa dataa, nyt on vain hämärä muistikuva, että tällä toisella keikalla käytiin vissiin jossain Narvikin suunnalla. Who knows? Ehkä minulla oli se Adams matkalukemisena, sehän selittäisi miksi muistan.

Loma on joka tapauksessa loma, aina tervetullut, aina, vielä 14-vuotiaanakin, loputtoman pitkä ja ihana.

Kesäkuu 1991

Tuskin on kesäloma päässyt alkuun, kun jo suuri osa ikäluokastamme pakkautuu seurakunnan kesänviettopaikalle Kiimajärven rantaan. Rippileiri on sikäli odotettu, että sen käytyään tietää voivansa heittää pysyvästi hyvästit kaikelle kirkkoon ja seurakuntaan vähänkään liittyvälle - partion olin jättänyt jo aiemmin, vielä viimeinen paha oli kestettävä. Meidät jaetaan leirillä kahteen suureen aittaan. Ainakin poikien aitta on yksi valtava väliseinätön tila, jossa sänkyjä on parvi mukaan lukien kolmessa kerroksessa, ja siellä nukkuminen on kertakaikkisen epätoivoinen yritys; en liene siihenastisessa elämässäni koskaan nukkunut viikon aikana niin vähän. Mutta tuossa iässä valvomisen vielä jaksaa. Sitäpaitsi minulla on mukanani jotain häkellyttävän siistiä: taskutelevisio, jonka isä on tuonut töistä. On muistaakseni merkiltään Sony, imee paristoista virtaa nälkäisellä kiihkolla ja sen näyttö on vähän pankkikorttia suurempi ja sinimusta. Mutta kyllä se perhana vaan toimii. Olen parina ensimmäisenä iltana leirin sankari, mutta sitten paristot tyhjenevät.

Minulla on rippileirillä mukana myös kamera, jo useamman vuoden ikäinen Konica, jolla räpsin rullallisen otoksia - neonvärisiä tuulitakkeja, kivipestyjä farkkuja ja useiden amerikkalaisten urheilujoukkueiden lippiksiä. Yhdessä kuvassa isosena leirillä toimivalla Tuukalla on olallaan aivan hillittömän komea videokamera, ja ihan tavallisia kameroitakin muutamalla minun lisäkseni; ainakin Jussi sellaisella sihtailee minua takaisin yhdessä kuvassa. Varsinaisista oppitunneista (vai voiko tuota käsitettä käyttää, olivathan ne kai ne pikemminkin jonkinlaista uskonnollista propagandaa?) ei muistiin ole jäänyt kuin yksi asia: toinen leirin papeista, myöhäiskeski-ikäinen nainen, kertoo ääni väristen olevansa niin vakaassa uskossa että kykenee puhumaan kielillä. Ja kun asiaa epäilemme, hän puhuu. Yhden lauseen jotain kummaa kieltä, kuulemma tuo yksi lause on hänelle jo meidän iässämme annettu. Vieläkään hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, mikä meidän mielestämme hivenen latistaa kielilläpuhumisen ideaa uskonvakauden osoittimena, mutta mitäs me pakanat tiedämme. Meillä on muutakin mielessämme, kuten esim. pojilla esim. leirin tytöt. Voi sitä päänvaivaa jolla papit, suntiot ja muu henkilökunta koittavat pitää pusikoissa hiippailevia jannuja kaukana rantasaunasta silloin kun on tyttöjen uintivuoro. Muistelen että meinaa varsinkin leirin keittäjänä toimivana seurakunnan yleishenkilö Ainolta pinna katketa. Aino on sen verran ronski täti että tämä ei ole leikin asia lainkaan. Mutta silti joka ilta joku onnekas onnistuu hipsimään saunan ikkunaan asti ennen kuin takaa-ajojuoksu metsän halki alkaa.

Seurakunnalla on oma vene ja onkivapoja, ja silti leirin ainoan kalansaaliin saamme minä, Jussi ja Janne heti alkuviikosta. Lähdemme aikamme kuluksi iltasella soutelemaan kolmistaan järvenselälle, kun huomaamme veden pinnan tuntumassa loisketta. Kaarramme lähemmäs. Janne nappaa kouraansa ilmeisen heikkovointisen hauen, jonka sitten tuomme ylpeänä saaliina rantaan. Eikä tosiaan muuta kalaa sitten leirin aikana kukaan saakaan, eikä kukaan usko sitäkään ettemme käyneet kielloista huolimatta tutkimassa naapurimökkien katiskoja, mikä hippaisen harmittaa, kun ihan rehellisesti käsivoimin kala napattiin. Onkimista suositumpi vapaa-ajanviettotapa on pingis. Varsinkin Artsi on siinä haka, ja voittaa haastajan toisensa jälkeen. Muistelen että itsekin taidan pärjätä keskivertoa paremmin - pingispöydän ääressä olen siinä ainoassa kuvassakin joka itsestäni on tuolta leiriltä. Joko Artsi tai Jussi sen minun kamerallani nappasi kun en huomannut. Minulla on sinioranssi tuulitakki, pyöreät silmälasit ja hämmentynyt ilme.

Ehkä jossain määrin erikoista on, että leirin viihdyttävimpään muistoon liiittyvät pahvinpalat. Ensimmäisenä päivänä saamme jokainen pakkauksen, jossa on liinavaatetarvikkeet, ja jokaisessa tällaisessa pakkauksessa on mukana sellainen vähän aanelosta suurempi pahvilevy tukimateriaalina. No nehän jäävät tietenkin aittojen nurkkiin ajalehtimaan, kunnes viikon loppupuolella joku sitten keksii, että tuostahan saa oivallisen kyltin. Otetaan käyttöön paksut tussit, ja pikapuoliin humoristisia opastauluja on koko leirialue täynnä. Ongelma, jos tämän nyt ongelmana haluaa nähdä, on, että huumorintajumme on yläasteikäistä. "Tervetuloa Auschwitziin!" lukee leirialueen portilla, "Kaasukammiot", opastaa taulu nuolen kera viereisen pellon toisella puolella näkyvää sikalaa kohti. Ja niin edelleen.

Leirin varsinaisena päsmärinä toimiva miespappi on aluksi huumorissa mukana, mutta ilmeisesti pupu menee lopulta pöksyyn, johtuen varmaan siitäkin, että on leirin viimeinen ilta ja vanhemmat tulossa leirinuotio-ohjelmaa katsomaan. Hän käskee ottamaan kyltit pois, mihin pitkin hampain ja kapinoinnin jälkeen suostumme. Vanhemmat saapuvat, vietämme juuri sellaisen nuotio-ohjelman kökköine sketseineen ja yhteislauluineen kuin nyt tuollaisessa paikassa voi odottaa, mutta järven rannan nuotio on tyynessä kesäillassa kieltämättä tunnelmallinen. Vasta kun kamat on pakattu ja lähdemme kaikki vieraiden mukana leiriltä pois, huomataan, että se Auschwitz-kyltti on unohtunut portinpieleen ja toivottanut jokaisen leirille saapuvan vanhemman tervetulleeksi.

Konfirmaatiotilaisuus pidetään kirkolla sitten seuraavana sunnuntaina. On albat päällä ja polvistumme vieri viereen alttarille nauttimaan kulauksen viiniä täyden kirkollisen seuratessa vaitonaisena. Minä ja Jammu olemme vierekkäin. Jompikumpi alkaa tirskua ensin, tämä tarttuu toiseen, ja voin sanoa että on kohtalaista tuskaa pidätellä hysteeristä naurua sellaisessa tilanteessa. Mutta kyllä nauru lopulta hyytyy, ja totisesti kunnolla hyytyykin: on nimittäin sattunut hilpeä sekaannus virsissä. Hiljakkoin tapahtunut virsikirjauudistus ei ole vielä tullut suntion (tai kuka tilaisuuden sitten onkaan suunnitellut) tietoisuteen, ja vaikka hänen taululle laittamansa virsinumero olikin vanhassa kirjassa toiveikas nuoruuden uskoa julistava konfirmaatiovirsi, on se tässä uudessa, jonka mukaan tilaisuudessa veisataan, jumalattoman hidas ja monisäkeinen hautajaisvirsi, jossa kuolema puhdistaa ja kuolemassa lopulta Jumalakin kohdataan. Seurakunnan sitä laulaessa tilaisuuden tunnelman voi sanoa jossain määrin laskevan.

Jeesusta ei meistä kukaan taida löytää.

Toukokuu 1991

Kahdeksas luokka päättyy, olen käynyt peruskoulun vuotta vaille loppuun. Pitikö meillä kasarilapsilla olla jo tuohon aikaan tulevaisuus selvillä? Minulla ei ainakaan ole. Aiemmat toiveammattini (kuvanveistäjä, kokki) olen jo aikoja sitten unohtanut. Kiinnostun enenevissä määrin tarinoista: tietokoneen, kirjojen tai kuvaputken välittämät kertomukset kiehtovat, mikä kyllä tarkoittaa muutakin kuin vain fiktiota. Luen paljon tietokirjallisuutta ("non-fiction" on hieno termi, jolle ei suomenkielestä ihan osuvaa vastinetta löydy) - mitä oudompaa, sen parempaa, ja oudolla tarkoitan tässä sellaisia kuin 70-luvun ufokirjat ja myyttiset kansantarinat. Taide kiehtoo minua edelleen. Pidän itseäni, ehkä osin lapsuusvuosieni fanaattisen hyönteis- ja sieniharrastuksen perusteella, luontoihmisenä, mutta kyllä jo näillä main alkaa olla selvillä, että se mikä minua todella kiinnostaa on kaikki ihmisen tekemä outous. Ihmisen tarve toteuttaa itseään, jättää jälkensä, tulkita todellisuutta omalla tavallaan. Eikä se ole vuonna 2017 vielä lakannut kiehtomasta.

Huoneeni ovea koristaa vuonna 1991 kolme julistetta. Hallitseva on supermarketin julistetelineestä bongattu suurikokoinen kynsihanskaansa esittelevä Freddy Krueger, joka pysyykin ovessa vuosikaudet vaihtuakseen vasta aivan vuosikymmenen lopulla yhtä suureen Simpsonit-julisteeseen. Yhtään Elm Street -elokuvaa en tietenkään ole nähnyt tuolloin, mutta ei sillä ole väliä - Freddy on kulttihahmo. Alapuolella on kaksi pienempää kuvaa: Mike Zeckin piirtämä Tuomari tulittamassa kahdella revolverilla jonnekin kuva-alan ulkopuolelle, ja Zzap!64:n keskiaukeamalta talteen otettu Turrican demonilauman keskellä. Tappajamiehiä massiivisine aseineen kaikki kolme. 14-vuotiaan suuruusfantasioita? Mene ja tiedä. Turrican oli hyvä peli. Tuomari oli (aluksi, ensimmäisissä Suomessa julkaistuissa tarinoissaan) hyvä hahmo. Tai ylipäätään nuo olivat kuvia jotka sattuivat julistemuodossa tulemaan vastaan, kaipa se riitti.

Millaisen todistuksen saan kasiluokalta? Ei aavistustakaan. Päiväkirjassani on viime kuun mopomerkinnän jälkeen tasan puolen vuoden breikki ennen seuraavaa kynänjälkeä, eikä dataa taida enää muualtakaan löytyä. Sen tiedän, että olin aloittanut alisuorittajanurani jo tässä vaiheessa, ja ysiluokan aikana saavutan siinä kohtalaisen mestaruuden. Viimeinenkin kipinä koulunkäyntiä kohtaan on sammunut.

Huhtikuu 1991

Muodon vuoksi valittelen päiväkirjalleni ettei kesätöitä oikein tahdo löytyä. Olen kyllä melko varma etten ole koskaan erityisen innolla sellaista hakenutkaan, mutta ehkä vanhemmilta on vihje tai pari siihen suuntaan irronnut. Tämän lisäksi valitan kaiken elämässäni olevan "ylitylsää", pari viikkoa myöhemmin olen "aivan burnout". Rankka kevät ilmeisesti. Tarkempaa dataa ei irtoa, joten tiedäpä tuosta sitten.

Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.

Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.

Maaliskuu 1991

Oli aika jolloin pidin suunnattomasti kaavioista ja diagrammeista. Nykyisin arvostan enemmän kaaosta, mutta vielä kymmenisen vuotta sitten olin järjestyksen mies. Niin se ikä näkyy. Joka tapauksessa tämä taipumukseni järjestää maailma palkeiksi oli olemassa jo vuonna 1991 siinä määrin vahvasti, että muistikirjaani määrittelen itseni käsitteellä "taulukko-friikki". Ei kai nyt sentään? Toisaalta äidin töistä tuomalle millimetripaperille alan maaliskuussa hahmotella käppyröitä liittyen pääasialliseen ajanvietteeseeni: alempi käyrä kertoo viikon aikana postilaatikkoon maailmalta tipahtaneiden diskettien määrän, ylemmästä näkyy paljonko olen itse laittanut kirjekuoressa matkaan. Onhan tuo toiminta kyllä melkoisen aktiivista jo keväällä -91 ollut: 17 diskettiä on enimmillään viikon aikana kertynyt tienvarre postilaatikkoon odottamaan koulusta palaajaa. Lerppuja täynnä kuuminta hottia - Hollannista, Saksasta ja Unkarista taisivat lähinnä saapua. Näistä mausta ainakin suurin osa omista kontakteistani oli kotoisin - Bastiaan, Terry, Zotmund, mitäköhän teille kaikille nykyään kuuluu? Olisipa joku sellainen systeemi että voisi etsiä ihmisiä maailmalta ihan vaan nimellä.

Toisaalta niin friikiksi kuin itseni laskenkin, en jaksa tuota taulukointia kovin montaa viikkoa, joten se siitä sitten. Kun mietin mitä muuta tuona keväänä puuhaan, tulee mieleen sarjakuvat. Vieläkö niitä luin? Internetin ihmemaasta selvisi vuoden 1991 kotimaisia Marvel-julkaisuja selatessa että kyllä hyvinkin; kaikki tuolloin ilmestyneet neljä lehteä ovat minulle kotiin kannettuna tulleet, joskin Hämähäkkimiehestä feidaan tämän vuoden aikana jo ulos. Yhtenä syynä on mies nimeltä Todd McFarlane, jonka piirrosjälkeä en kerta kaikkiaan siedä. (nykysilmin katsottuna itse asiassa pidän siitä aika tavalla) Hämis tuntuu muuttuneen tarinoiltaan lapsellisemmaksi ja toisaalta kuvitukseltaan... No, en edes tiedä miksi. Parodiaksi? Joonaksen kanssa kirjoitamme Mail-Manille kirjeitä joissa toivotamme McFarlanen helvettiin lehden sivuilta.

Noista kirjeistä muuten. On toki tiedossa että elämä on vain helminauhana toisiaan seuraava sarja häpeän hetkiä, ja silti nuo Mail-Manille tykitetyt mielenhäiriöiset kirjeet ja sarjakuvat kuumottavat näin keski-iässä ajateltuna. Luin taannoin Mail-Manin tuoreehkon haastattelun, josta kävi ilmi, että mies ei itse asiassa ollut paljon lukijakuntaansa vanhempi tuolloin. Luulimme häntä huru-ukoksi. Rispektit ja anteeksipyynnöt herralle näin jälkikäteen.

Kuun puolivälissä naputtelen kirjoituskoneella talteen unen, jonka teippaan muistikirjani väliin. Se sijoittuu taloon jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet ja on täynnä 70-lukuisia esineitä ja vaatteita. Neljätoistavuotiaana alan siis jo sisäistä nostalgikkoani herätellä.

Helmikuu 1991

Vaikka aika kuluukin kuusnelosen diskettejä kopsaillessa, nostaa päätään myös ihmisen synnynnäinen tarve olla luova, ja joskus vuoden 1991 ensikuukausien aikana alamme Joonaksen kanssa lisätä toisillemme demojen ja muun postintuoman sälän lisäksi disketintäytteeksi myös novellimaisia tarinoita, "bookkeja", kuten niitä nuorekkaasti kutsumme. Kumpikohan ne aloitti? Ehkä bookkien evoluutio oli vaiheittaista; joka tapauksessa vuoden kuluessa kirjoitamme niitä toisillemme kymmeniä. Tarinat ovat sitä mitä nyt 14-vuotiaan populaarikulttuurin kyllästämä mielikuvitus saa aikaan, eli väkivallan ja seksikuvaston kyllästämää vinoutunutta arkiparodiaa. Päähenkilöinä olemme aina me itse, sivuhenkilöinä vilisee luokkakavereita tai aikansa kotimaisia tv-julkkiksia; itse asiassa alun arkielämästä ammentaneiden tilanteiden jälkeen keskitymmekin kirjoittamaan yhä enemmän räiskyvän humoristisia ivamukaelmia aikakauden tv-tuotannoista. Tai ainakin ne ovat muistissani räiskyvän humoristisina. En asiaa alkanut nyt tarkistamaan - joidenkin muistojen kanssa se nyt vaan on parempi vaihtoehto. Mutta onhan tämä toisaalta orgaaninen jatko niille sarjakuville, joita Joonas ja minä olemme jo vuosia yhdessä ja toisillemme piirrelleet.

Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.

Joulukuu 1990, tammikuu 1991

Kun selailee wikipediasta yli neljännesvuosisadan takaisen vuodenvaihteen tapahtumia, huomaa jotain kummallisen tuttua: maailmalla soditaan, Euroopassa myllertää, Venäjä on arvaamaton, Suomeen on virrannut ennätysmäärä pakolaisia. Ehkäpä tuollainen sukupolven mittainen väli on se, jonka jälkeen historia toistaa itsensä. Yhä uudestaan ja uudestaan, ikuisesti, päättymättä, kunnes joskus armeliaasti päättyy.

Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.

Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.

Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."

"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.

Kuninkaan kuiskaus

Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.

Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?

Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.

Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.

Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.

Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.

Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.

The Never-Fondle

[tuhinaa]

- Mmh, ootko sä jo hereillä?

- Joo. Mietiskelen.

- Mitä sä tähän aikaan mietit?

- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -

- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.

- En mä halunnut herättää.

- Ai ajatuksilla?

[nauraa, suukottaa]

- Niin. Kyllä siihen voi herätä.

[pussailevat]

- Voiskohan tästä kirjoittaa?

- Ai mistä, meistä?

- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.

- Mutta sitten kaikki luulee että - -

- No jos mä laitan vaan kuvan.

- Höhlä.

[suukottaa]

- Olispa kahvia.

- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.

- Okei.

Pelipöydällä: Hive

Harvat asiat ovat niin kiehtovia kuin ötökät, mistä johtuen haaveilin pitkään Hiven hankkimisesta omaan pelikokoelmaani. Toimisihan peli kyllä millä teemalla vain; tai vaikka pelkällä geometriikalla. Mutta onneksi John Yianni valitsi pelinsä aiheeksi nimenomaan ötökät, sillä vaikka kyseessä onkin hyvin abstrakti kaksinpeli, on tuossa pikkueläinteemassa jotain perinjuurin kiehtovaa. Hyönteistason maailma on tunnetusti julma. Kun pöydällä ottelevat muurahaiset, hämähäkit ja muut, tiedetään että kyseessä on tilanne jossa syödään tai tullaan syödyksi.

Valkoisen pelaajan joukot valmiina matsiin

Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.

Musta kuningatar on yhtä sivua vaille piiritetty,
valkoinen hengaa turvallisesti pelialueen yläreunassa.

Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.

Hivelle löytyy aina tilaa.

Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.

Marraskuu 1990

Talvi kuluu alati laajenevassa uppoamisessa Commodore 64:n alamaailmaan postin manner-Euroopasta tuomien diskettien kautta. Joonaksen kanssa vaihdellaan saamaamme matskua, kirjoittelemme toisillemme kirjeiden lisäksi myös novellimaisiksi tarinoiksi kasvavia kertomuksia (kuusnepan näytöltä luettavia nämäkin), laadimme simppeleitä demoja. En uskoudu päiväkirjantapaiselleni enää mistään, en juuri kiinnostu koulusta, luen sentään - Kingistä olen tainnut edetä Jalavan julkaisemiin kauhunovellikokoelmiin, jotka eivät kyllä lopulta ole kaksisia, edes kasiluokkalaisen mielestä.

Elokuviin liittyen huomasin äsken kiinnostavan jutun: Rauni Mollbergin Ystävät, toverit on saanut ensi-iltansa marraskuussa 1990, ja on jäänyt mieleeni siten, että olin teatterissa Vammalassa Markon ja Petrin kanssa, kun tuon nykyään kai täysin unohdetun teoksen traileri pamahti kankaalle ja sisälsi rutkasti paljasta pintaa. Vitsailimme että tuo mennään katsomaan. Mutta mitäköhän varten me siellä Biossa olimme? Sam Raimin Darkman näyttää olleen marraskuun ensi-iltoja myös, ja Die Hard 2 oli aiemmin samana vuonna... Ne ainakin muistelen nähneeni valkokankaalta. Leffassa käyminen oli puolisäännöllinen juttu tuohon aikaan, 4-5 kertaa vuodessa ehkä, hivenen haittasi kun piti lähteä naapurikuntaan asti, ja aina täytyi järjestää kyydit. Mutta eiköhän isoimmat Hollywood-blockbusterit silti nähty. Ja se Darkman, joka oli varsin pienimuotoinen tapaus, mutta siitä oli Kolmoskanavan NoTv:ssä ollut juttu joka varmaan sai meidät kiinnostumaan. Kaikkihan NoTv:tä katsoivat. Frank Pappaa ja Baba Lybeckiä fanitettiin.

Koulukuvaus on vuonna 1990 marraskuussa. Edellisvuodesta kaikki ovat muuttuneet. Pojista on tullut jotenkin... romuluisempia, kukaan ei oikein näytä mahtuvan itseensä. Tytöt katoavat villapaitojensa ja isojen college-huppareidensa sisään. Minä istun penkillä kuvan etuosassa ja pitelen kylttiä, jossa luokan kooksi ilmoitetaan 16, mutta yksi vähemmän meitä on esillä, koska Jammu edellisvuoden tavoin oli taas kuvauspäivänä pois. Kuvaaja on varmaan sanonut jotain hassua, koska suurin osa luokasta hymyilee leveästi. Tai no, ainakin pojista. Tytöt näyttävät jotenkin synkiltä. Itselläni on kirkkaanpunainen collegepusero ja metallirannekkeinen digitaalikello, jonka olen saanut synttärilahjaksi täyttäessäni yhdeksän. Pidän sitä joka päivä kesään 2004 asti (ranneke vaihtuu tosin nahkaiseen), jolloin kyllästyn, enkä ole kelloa sittemmin omistanut.

Lokakuu 1990

Oletan että syksyn 1990 tapahtumia puitiin jossain määrin koulussakin. Koska kuohuuhan maailmalla: Kuwaitissa soditaan, Saksat yhdistyvät, Neuvostoliitto on mullistuksen kourissa, itäblokin maat kurottavat länteen. Mutta ehkä kasiluokkalaisena ei silti ihan tajunnut asioiden merkitystä. Toki nuo olivat tapahtumina kiinnostavia; siinä määrin kun maailman tapahtumat aina. Jotain kerrottavaa. Asioita ja reaktioita niihin. Sitä suurta ja etäistä, mikä aina tapahtui 5000 asukkaan länsisuomalaisesta paikkakunnasta nähtynä jossain hyvin kaukana muualla. Mutta ainakin historiantunnit olisivat olleet oivallisia foorumeja noiden asioiden käsittelyyn, ja voi olla että niin tehtiinkin, meillä oli tämän vuoden ajan hissanopettajana kerrassaan omituinen heppu nimeltä Timo. Mies tuli paikkakunnalle jostain isommasta kaupungista, opetti vuoden verran historiaa, siirtyi sitten opinnonohjaajaksi, jota virkaa taisi hoidella pitkäänkin. Hän oli viihdyttävä. Kirjoittaessaan tunnin asioita taululle hän havainnollisti niitä koomisin tikku-ukoin. Hän muistutti sketsihahmoa ainakin kun vertasi siihen nuupahtaneeseen joukkoon kansakoulunaikaisia kansankynttilöitä, joista yläastelukion henkilökunta muuten koostui: Timo oli melko lyhyt ja pyöreä, pukeutui puvuntakkiin ja puhui kirjakielen ja standup-komiikan välimuotoisesti. Käsittelimme kasiluokan aikana toista maailmansotaa, ja silti tunnit olivat välillä yhtä naurumyrskyä. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hieman kierolta, mutta asiat jäivät mieleen.

Vapaa-ajan vietän, kuten saagan edellisosista on voinut päätellä, kuusnelosen parissa. Huoneeni muodostuu linnakkeeksi. Ovi ja ikkunaverhot ovat yleensä kiinni. Pöytä täyttyy disketeistä, koulukirjat leviävät sinne mihin sopii, sarjakuvilla täytetyt lehtikotelot painavat hyllyjä vinoon. Pitsivarjostiminen kattolamppu (huone oli alunperin vanhempien makuuhuone) ei kauheasti valaise, yleistunnelma on hämärä. On kirjoituskone ja nurkissa vielä leluja, joille ei muuta sijoituspaikkaa toistaiseksi löydy. Punainen räsymatto, jossa valkoisia koirankarvoja. Nirskahteleva konttorituoli, jonka äiti on joskus pelastanut työpaikalta, ja jonka tuttavaperheen isä on pajassaan uudelleenverhoillut. Sama tuoli muuttaa kanssani Turkuun, ja taitaa vasta Yo-kylässä 2000-luvun puolella lopulta lentää totaalisen hajalle menneenä roskiin.

Minä ja Joonas olemme molemmat haalineet jo muutaman kontaktin ulkomailta, ja upouusiakin pelejä kopsahtelee jo harvakseltaan postilaatikkoon. Lisäksi molemmilla on ainakin yksi samanhenkinen kaveri myös omalla paikkakunnalla: minä kopsailen kamaa Petriltä, joka levyaseman ja 64-scenen maailmaan minut alkujaan tutustutti. Mutta Joonaksen kanssa tästä puuhasta tulee se keskeinen ajanviete. Kopsailemme toisillemme pelejä, joita posti sitten kuljettaa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välillä. Kirjoittelemme kuusnelosella kirjeitä (sellaisilla ohjelmilla kuin Futurewriter 2 ja Legend-writer!), joita juuri äsken lueskelin emulaattorin kautta. "Kirje" on kai laaja käsite. Ennemmin tuotokset ovat sarja huudahduksia, hetkellisiä assosiaatioita ja kommenntteja johonkin nyt jo unohtuneeseen. Mutta sentään löysin 30.10. päiväämäni listauksen peleistä, joiden parissa olen syksyn aikana viettänyt eniten aikaa:

1. Midnight Resistance
2. Krakout Professional II (alkuperäinen Krakout oli kai jo niin puhkipelattu, että tahkosin tätä hakkerien väsäämää epävirallista versiota)
3. Traz
4. Speedball
5. Denaris
6. Space Rogue

Jos luin tuolloin kirjoja, siitä ei ole merkintöjä missään. Todennäköisesti Kingiä ja Koontzia on ollut yöpöydällä, sarjakuvissa pysyttelin edelleen Marvelin parissa, mutta Hämähäkkimieheen olin jo kyllästynyt. Tilasin Rautakirjan tilauspalvelun kautta Jenkeistä Daredevilin, jota sitten vuoden verran kotiin tulikin. Lehdestä vastasivat tuolloin Ann Nocenti ja John Romita Jr, ja kama oli mullistavan surrealistista. Totaalisen toista maata kuin mitä Suomessa oli DD:tä siihen mennessä julkaistu: Frank Millerin raa'an dekonstruktion jälkeen Nocenti ja Romita veivät Daredevilin hahmon ihan omiin sfääreihinsä, mutta alkuhämmennyksen jälkeen tykkäsin tuosta kaudesta kovasti. Lukeutuu omituisimpien Marvel-sarjakuvien joukkoon ehdottomasti.

Telkkarissa vaikuttivat tuolloin Lapinlahden Linnut, joiden järjestyksessä toinen sketsisarja, Maailman kahdeksan ihmettä, oli syksyllä ruudussa. Edellisvuotinen ensimmäinen sarja meni enimmäkseen ohi (kun se tuntui vähän liian ronskilta jotta sitä olisi viitsinyt kotona katsoa), mutta tätä tuli seurattua. Mopojengi Hurjat on tästä jäänyt monen mieleen. Tykkäsin biiseistäkin, ja tämä visuaalinen yhteys varmasti vaikutti siihen, että kun vuosia myöhemmin lopulta aloin lähestyä populaarimusiikin laajaa maastoa, tartuin Lappareihin. Suosikkibändejäni yhä, ja koko tuotanto on hyllyssä kyllä. Kuten ne Daredevilitkin. Ja ovat ne kaikki sadat disketitkin yhä vintinrapussa maalla, mutta tokko toimivat sentään. Jotain taidetta niistä voisi tehdä.

Party misses you

Sain kutsun illalliselle, sellaiselle juhlavammalle. Olen harvakseltaan tilaisuus-henkinen, mutta ajattelin että tällä kertaa varmaan kannattaisi mennä, jos ei muuten niin pikemmin, hyviä ja kiinnostavia tyyppejä kuitenkin paikalla. Sysäsin kutsun jonnekin ajatusten takamaille, fyysisesti siihen pinoon pöydän nurkalla joka kerää paperitavaraa ja myöhässä olevia laskuja. Jatkoin arkipäiväistä elämääni, johon pääsääntöisesti eivät kuulu tilaisuudet.

Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...

Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.

En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.

Pelipöydällä: Karuba

Kuten vannoutuneet lukijani tietävät, olen suuri lautapelien ystävä. Turussa niitä tuli pelattua porukalla paljonkin; nykyään aikuista peliseuraa löytyy vain satunnaisesti, mutta toisaalta tytär alkaa olla siinä iässä, että pistää isälle kampoihin jo vaativammissakin peleissä. Case in point: Karuba, pitkän linja pelidesignerin Rüdiger Dornin suunnittelema ja Haban 2015 julkaisema strategiapeli.

Poimin tämän Lautepelit.fi:n mainiosta puodista Kampista joulukuussa puhtaasti herätteenä. Olin etsimässä jotain ihan muuta (Stone age taisi olla vähän niin kuin tähtäimessä, mutta oli loppu), mutta tämän takakansikuvat tekivät vaikutuksen, ja kun kannessa tarra vielä kertoi että kyseessä on "Vuoden 2016 strategiapeli -finalisti", niin toivoin parasta, enkä pettynyt. (Karuba oli myös Saksassa yksi neljästä Spiel des Jahres -ehdokkaasta, mikä myöhemmin selvisi)

Karubassa jokainen pelaaja (kahdesta neljään) saa eteensä saaren, joka on jaoteltu koordinoituun ruudukkoon. Viidakkoon asetellaan neljä temppeliä, kukin pelaaja samaan ruutuun omalla kartallaan, ja rannalle neljä seikkailijaa, nämäkin samoille paikoille joka kartalle. Pyrkimyksenä on saada jokainen neljästä seikkailijasta omanvärisensä temppelin luo. Tämä tapahtuu asettamalla saarelle reiteiksi laattoja, joista muodostuu polku. Jokaisella on omat laattansa, numerojärjestyksessä muilla paitsi pelin johtajana toimivalla pelaajalla, joka nostaa satunnaispinosta yhden laatan kerrallaan, kertoo sen numeron, ja näin jokainen saa samanlaisen laatan aina samalla vuorolla. Ja tähän pelin sattumaosuus sitten jääkin: vaikka palat tulevat pinosta randomisti, on jokaisen harkinnassa miten sen omalle laudalleen asettaa, vai asettaako lainkaan: laatan voi myös hylätä, ja jossain vaiheessa niin on pakko tehdäkin, sillä vain hylättyjen laattojen myötä lähtevät seikkailijat askeltamaan temppelilleen. Välillä viidakkoon ilmestyy houkuttimeksi kultaa ja kristalleja, joita kiiluvasilmäinen aarteenhamuaja voi pysähtyä poimimaan; paitsi ettei kannata jos peli alkaa olla pitkällä.

Karuba on erittäin helppo oppia (taaskaan ohjeet eivät ole ainakaan liian selkeät, mikä on nykylautapeleissä yleinen ongelma), ja jo parin pelin jälkeen alkaa hahmottaa oivalliset reititysstrategiat. Tavallaan Karuba on aika pasianssimaista näpertämistä, mutta sitten taas toisaalta on syytä pitää silmällä tois(t)enkin saarta. Vähintäänkin jos reitit valmistuvat suht tasatahtiin (mitä ei läheskään aina tapahdu), voi olla merkitystä sillä minkä värinen seikkailija lähtee liikkeelle kenelläkin ensin. Temppelilleen ensimmäisenä ehtinyt sininen saa viiden pisteen sinisen aarteen, toisena kolmen pisteen ja niin edelleen. Peli päättyy kun joku saa kaikki neljä seikkailijaansa temppeliin tai kun laatat loppuvat. Sitten lasketaan pisteet.

Sälää Karubassa on ihan riittävästi. Reittilaattoja 4 kertaa 36, temppeliaarteet, puiset seikkailijat ja temppelit, ja päälle läjä oikein kivan näköisiä kulta- ja kristallikimpaleita. Peli on nopea. 40 minuuttia, sanotaan laatikossa, mutta kahden pelaajan pelin tempaisemme tyttären kanssa hyvinkin vartissa, eikä peliaika todennäköisesti juuri kasva kolmella tai neljällä ottelijalla, koska toiminnot tapahtuvat samanaikaisesti joka laudalla. Nurisemista tulee lähinnä siitä, että joka pelin jälkeen on muiden paitsi yhden järjestettävä laattansa numerojärjestykseen, mikä on vähän tylsää, mutta minkäs teet. Itse tykkään Karubasta kovasti, oikeastaan parin viikon pelaamisen jälkeen jopa aika lailla kovemmin kuin miltä aluksi vaikutti. Reittien optimointi on koukuttavaa, ja "vielä yksi peli" -efekti on voimallisesti läsnä kun tämä on kaivettu esiin. Myös kymmenvuotias tykkää, varsinkin kun voittaa: tuossa ohessa tyttären aivan samperin elegantti voittosaari. Omaa päämäärätöntä räpellystäni kyseisestä matsista en nyt tähän laita päivää pilaamaan.

Kuosivatkaus

Jassoo, kolmentoista vuoden silmänkääntövankeuden jälkeen saatiin modernimmat tapetit seiniin. Mikäs sen mukavampaa! Varsinkin kun tähän aikaan kalenterista on tapana ollut katsastella noita menneitä kahtatoista kuukautta sellaiseen kulttuurielämystenlistaushenkeen. Omalla kohdallanihan tämä varmaan jo vuosikymmen sitten taantui kirjaluetteloksi, ja sehän sopii, kun kirjallisuuden parissa nykyään (taas) pähkäilen enemmänkin kuin vain kirjaston vakioasiakkaana. Muutamia kivoja asioita vuoteen osui tämän aihepiirin tiimoilta: tammikuussa olin Turun pääkirjastossa kirjailijavieraana, elokuussa Urjalassa meitä esikoiskirjailijoita oli iso liuta semi-narinoimassa. Hyviä tyyppejä enemmän kuin mitä muutamassa päivässä ehti kunnolla tutustua, ja kirjallista keskustelua, mikä yleensä uuvuttaa minua henkisesti, mutta nyt ei ehtinyt, kun oli niin kamalasti kaikkea muutakin.

Mistä pääsemmekin kiinnostavimpiin vuoden 2016 aikana lukemiini kirjoihin. Pari isompaa projektia leimasi vuotta: alkuvuodesta Harry Potterit, jotka tempaisin siksi että tytärkin löysi sarjan ja uppoutui siihen juuri sillä innolla jolla yhdeksänvuotiaana hyviin kirjoihin uppoudutaan. Luin sitten tosiaan minäkin, ja vaikutuin; maineensa tuo järkäle on ansainnut - tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Potterista on tulossa samanlainen ikuisesti lypsettävä tuotesarja kuin joku starwars on, mikä on sääli. Se toinen projekti oli Urjalan esikoislaisten teokset, joista osan ehdin ahmaista kevät-kesällä ennen seminaaria, lisää olen lueskellut sitä mukaan kun on vastaan tullut itse tapahtuman jälkeen, joitakin ostin omaan hyllyynkin. Hyviä, jopa pirun vaikuttavia teoksia yksi toisensa jälkeen, enkä ala heitä tässä nyt erottelemaan, mutta jos ihan pari kolme pitää nostaa, niin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut, Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kolisivat niin kovaa että tuntui. Niin ja Hiltusen Simon Lampaan vaatteissa! Ja ihan liioittelematta jokainen - oli vähän sellainen olo että on totisesti kovan luokan tekijöiden keskellä siellä.

Muista kirjoista mainittakoon heti viime tammikuun alussa lukemani David Mitchellin Number9dream, joka livahti lähelle kaikkien aikojen hienoimpia lukukokemuksiani. Aiemmista lukemistani Mitchelleistä Pilvikartasto oli ok ja Black Swan Green aivan mahtava - mutta tästä viimeisimmästä voisin kuvitella että miehen on vaikea parantaa. Onhan ne loputkin nyt silti luettava. Michel Faberin The Book of Strange New Things oli hieno ja erikoinen romaani sekin, ja John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen aivan hengästyttävän upea löytö kirjastosta. Mieheltä on muitakin suomennoksia, mutta niistä olen kuullut vähän ristiriitaisia mielipiteitä - taisin vahingossa osua heti kättelyssä tekijän parhaimpaan. No, pitää tutustua muihinkin kun ehdin. Muista ruotsalaisista mainittakoon Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkarit, jotka luin suurimman osan viime vuoden aikana. Sarja oli puolivälissä parhaimmillaan, pari kolme viimeistä osaa menivät vähän liikaa olemisen tuskan puolelle. Heitetään loppuun vielä muutama kotimainen nimi: Marko Hautalan Kuokkamummo oli vähän kököstä nimestään huolimatta yhtä hyvää Hautalaa kuin aiemmat, ellei parempaa. Riivatun tunnelmallinen kirja. Alexandra Salmelan Antisankari jäi mediassa rikollisen vähälle huomiolle, varsinkin kun hänen palkittuun esikoiseensa vertaa, mutta oli kirjana minusta parempi. Julma ja hauska. Ja sitten tietysti Tommi Liimatan Jeppis 2, joka ei ollut yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta kelpo teos kuitenkin, ja taas paikoitellen piinallisen tuttu kuvatessaan oman ikäluokkani pojankloppien elämää 80-luvun lopulla.

Huh, onhan tuossa. Tietokirjoja en nyt ala ihmeemmin listata, mutta ahmimpa niitäkin. Varmaan yksi mieleenpainuvimmista oli Kauppinen-Oinaala -kaksikon Talvivaaran vangit, aika kylmäävä. Jollain tavalla tekstin kanssa tässä on ollut joka tapauksessa tekemisissä ikään kuin koko ajan. Onnistuin viettämään kuuden viikon kirjoittajavapaankin töistä, joka meni mukavasti maalla. Aamut kirjoitin, päivät tein ulkohommia, ja kun oli lämmin syyskuu, istuin illat löhötuolissa kuistilla lukemassa Georges Perecin romaanijärkälettä Elämä Käyttöohje. Kymmenisen vuotta sitten sen viimeksi luin, mutta taisi olla keskittymisvaikeuksia silloin; nyt kirja avautui ihan uudella tavalla, ja miten uskomattoman häikäisevällä. Niin vaan tämäkin lienee lempiromaanejani, olipa itse asiassa harvinaisen hyvä kirjavuosi tuo viime.

Musaa en enää ostanut lainkaan, se on jäänyt, Spotifyyn vähän yritin tutustua, muttei oikein ollut minun juttuni. Leffoja katselin sen verran, että tyttären kanssa käytiin Potter-elokuvat kirjojen jälkeen läpi (kummitäti lainasi), ja Studio Ghiblin animaatioita myös; hyvää lauantai-iltojen vietettä ovat. Itsekseni katselen vain tv-sarjoja. X-Files on nyt edennyt seiskakauteen, Lostin katsoin vuoden aikana kokonaan ja oli paljon parempi sekin kuin muistin, vaikka muistin hyväksi. Doctor Whota etenen tietysti, sen sellaista.

Jos nyt vielä jokin vuotta leimannut asia mainittakoon, niin lautapelit palailivat jotenkin yllättäen elämään ihan tuossa loppuvuodesta, syynä etupäässä Töölön kirjaston upea pelihylly, josta napattiin kokeiluun ainakin Stone Age (oikein tyylikäs worker placement -peli), For Sale (nopea ja hauska joutoajantappaja), Battlesheep (simppelin näköinen perhepeli, mutta julmetun koukuttava ja strategiointiin kannustava) ja sokerina pohjalla Taru sormusten herrasta -kaksinpeli, joka häikäisi yksinkertaisella toimivuudellaan, ja jossa juuri kymmenen täyttänyt pelaaja oppi nopeasti niin oivalliseksi strategistiksi, että oli siinä isällä haastetta, taisin voittokerroissa jäädä lopulta toiseksi. Joululahjaksi hommattiin ihan omaksi Karuba, mistä lisää ehkä jopa täällä lähiaikoina, katsotaan nyt. Löysinpä tuossa myös Board Game Arenan, jossa olen nyt kirjoilla ja pelailemassa. Mitä oivallisin sivusto meille lautapeleistä suuresti pitäville erakoille.

Että semmoinen vuosi. Ei huono lainkaan. Tästä voi olla suunta vain alas ja lujaa.

Syyskuu 1990

Tavallaan lienee sopivaa, että tähän kohtaan tarinan eteneminen pitkäksi aikaa pysähtyi, koska jossain mielessä hukkasin itsenikin syksyllä 1990. Katosin hitaisiin tietoverkkoihin. Ei kukaan ollut internetistä vielä kuullutkaan, mutta posti kulki, ja ihmisiä ja yhteisöjä etsivä sellaisia kyllä löysi tuolloinkin. Jo keväällä vaikutuksen tehnyt sceneksi kutsuttu Commodore 64:n alamaailma löytyy lopullisesti syyskuun aikana, kun saan ensimmäiset vastaukseni niiltä joiden osoitteisiin olen yhteydenottoja heitellyt. Ensimmäisen ulkomaailmasta saapuvan diskettini koskaan saan Uudesta-Seelannista; tämän jälkeen toiminta keskittyykin melkein välittömästi Euroopan puolelle, missä 80% scene-toiminnastakin tapahtuu. Australiassa on oma pieni faktionsa, ja jenkit tehtailevat omia demojaan ja hakkerointejaan ihan aktiivisestikin, mutta USA-scene on oma sisäpiirinsä eikä läheskään yhtä suuri kuin Euroopan vastaava.

Myös Joonas päivittää kalustoaan syksyn tullen levyasemalla, ja aivan kuten sarjakuvien keräilyyn vuosi pari aiemmin, ryntäämme kuusnepan alamaailman valloitukseen yhteistuumin. Vielä tässä vaiheessa kyse on lähinnä peleistä tietenkin. Mutta taustalla, tiedostamattomana, on riemu jonkin itselle sopivan yhteisön löytymisestä. 13-vuotiaana ihminen totisesti kaipaa paikkaa johon kuulua, ja miellyttäähän sekin, että tämä "oma juttu" on melkein kaikille samanikäisille tuntematon maailma. Erilaisuus on tärkeää, enkä jaksa välittää siitä, että tämä erilaisuus johtaa omalla kohdallani entisestäkin jyrkempään vetäytymiseen omiin oloihini. Tietokoneen ääressä istuminen on etupäässä yksinäistä puuhaa. Levyjen kopsailussa kuluva aika alkaa tässä syksyn mittaan hiljalleen kasvaa, ja postimaksuihinkin alkaa kohta upota rahaa. Seuraavan vuoden aikana hyväksi havaittavasta "teippiä postimerkkien päälle" -tempusta emme ole vielä kuulleetkaan.

Tapahtuuko koulussa mitään merkittävää? En enää tiedä. Isoon muistikirjaani en kirjoita muuta kuin yhden innostuneen merkinnän postin maailmalta tuomista levykkeistä. Muistelen etten enää jaksa panostaa läksyihin. Hyviä koearvosanoja jonkinlaisena itsestäänselvänä kunnia-asiana pitänyt reipas ala-astelainen on kasiluokan alkaessa lopullisesti jäänyt taakse. Lapsuus on kaukana, aikuisuus kauempana, yläaste ikuinen.