8.2.17

Marraskuu 1990

Talvi kuluu alati laajenevassa uppoamisessa Commodore 64:n alamaailmaan postin manner-Euroopasta tuomien diskettien kautta. Joonaksen kanssa vaihdellaan saamaamme matskua, kirjoittelemme toisillemme kirjeiden lisäksi myös novellimaisiksi tarinoiksi kasvavia kertomuksia (kuusnepan näytöltä luettavia nämäkin), laadimme simppeleitä demoja. En uskoudu päiväkirjantapaiselleni enää mistään, en juuri kiinnostu koulusta, luen sentään - Kingistä olen tainnut edetä Jalavan julkaisemiin kauhunovellikokoelmiin, jotka eivät kyllä lopulta ole kaksisia, edes kasiluokkalaisen mielestä.

Elokuviin liittyen huomasin äsken kiinnostavan jutun: Rauni Mollbergin Ystävät, toverit on saanut ensi-iltansa marraskuussa 1990, ja on jäänyt mieleeni siten, että olin teatterissa Vammalassa Markon ja Petrin kanssa, kun tuon nykyään kai täysin unohdetun teoksen traileri pamahti kankaalle ja sisälsi rutkasti paljasta pintaa. Vitsailimme että tuo mennään katsomaan. Mutta mitäköhän varten me siellä Biossa olimme? Sam Raimin Darkman näyttää olleen marraskuun ensi-iltoja myös, ja Die Hard 2 oli aiemmin samana vuonna... Ne ainakin muistelen nähneeni valkokankaalta. Leffassa käyminen oli puolisäännöllinen juttu tuohon aikaan, 4-5 kertaa vuodessa ehkä, hivenen haittasi kun piti lähteä naapurikuntaan asti, ja aina täytyi järjestää kyydit. Mutta eiköhän isoimmat Hollywood-blockbusterit silti nähty. Ja se Darkman, joka oli varsin pienimuotoinen tapaus, mutta siitä oli Kolmoskanavan NoTv:ssä ollut juttu joka varmaan sai meidät kiinnostumaan. Kaikkihan NoTv:tä katsoivat. Frank Pappaa ja Baba Lybeckiä fanitettiin.

Koulukuvaus on vuonna 1990 marraskuussa. Edellisvuodesta kaikki ovat muuttuneet. Pojista on tullut jotenkin... romuluisempia, kukaan ei oikein näytä mahtuvan itseensä. Tytöt katoavat villapaitojensa ja isojen college-huppareidensa sisään. Minä istun penkillä kuvan etuosassa ja pitelen kylttiä, jossa luokan kooksi ilmoitetaan 16, mutta yksi vähemmän meitä on esillä, koska Jammu edellisvuoden tavoin oli taas kuvauspäivänä pois. Kuvaaja on varmaan sanonut jotain hassua, koska suurin osa luokasta hymyilee leveästi. Tai no, ainakin pojista. Tytöt näyttävät jotenkin synkiltä. Itselläni on kirkkaanpunainen collegepusero ja metallirannekkeinen digitaalikello, jonka olen saanut synttärilahjaksi täyttäessäni yhdeksän. Pidän sitä joka päivä kesään 2004 asti (ranneke vaihtuu tosin nahkaiseen), jolloin kyllästyn, enkä ole kelloa sittemmin omistanut.

Ei kommentteja: