1.4.17

Elokuu 1991

Arvatkaa mitä meidän luokka on tehnyt koko edellisvuoden? No kiskonut lukkoja irti vetoketjuista tietenkin, syystä että tällaista työtä meille tarjosi paikallinen vetoketjutehdas kun kyselimme tapoja kerätä rahaa ysiluokalla tapahtuvaa luokkaretkeä varten. Ja tätähän hommaa totisesti piisasi: lukemattomat kerrat kuluneen vuoden aikana minä, satunnainen kolleegio luokkatovereita ja heidän vanhempiaan on kerääntynyt yhteen paikkaan ja alkanut nyhtää käyttämättömistä vetoketjunpätkistä lukkoja irti. Lukot talteen, ketjut jätteeksi, niin se muistaakseni meni. Säkkikaupalla vetoketjuja, kilometreittäin. Eräs toinenkin yritys tarjosi työtä, joka on jäänyt mieleen. Siihen osallistui vain minun luokkani, 8 c. Huhkimme kokonaisen koulupäivän siivoten paikallisen muovituotevalmistajan pihaa haravoiden, risuja keräten ja niin edelleen, vaivanpalkaksi saimme 50 markkaa. Paljastus: ei ollut kaksinen summa edes vuonna -91 tuo. Ehkä tästä kokemuksesta viisastuneena päätettiin keskittää kaikki tarmo vetoketjujen kiskontaan.

Työn hedelmistä päästään nauttimaan heti kouluvuoden aluksi. Hädin tuskin viikon verran ehditään yläasteen vanhimpina elvistellä, kun jo koittaa lähdön hetki, mutta että minne, sepä onkin mielenkiintoista. Luokkaretken kohteesta on nimittäin vuotta aiemmin pidetty äänestys. Finaalissa vastassa olivat ruotsinlaivaristeily ja leirikoulu Rautavaarassa. En nyt erityisesti ruotsinlaivalle hinkunut, mutta silti olen pikkuisen kade kaikille niille tarinoille villeistä ulkomaille suuntautuneista luokkaretkitarinoista, joita olen vuosien mittaan kuullut, ja kuulen (Joonaksen luokka taisi vuotta myöhemmin mennä johonkin Portugaliin, tms... Jumaliste että kadehdin!). Että ihan Rautavaaraan! Eikä edes luokkaretkelle, vaan kyseessä on siis nimenomaan leirikoulu. Jossa on oppitunteja ja kaikkea. No, äänestys meni niin kuin meni, ja niin sitten elokuun lopun kirpeänkatkerana aamuna noin 75 ysiluokkalaista, iso liuta opettajia ja ihan liian monta vanhempaa valvojina pakkautuivat kahteen bussiin ja matka jonnekin itäisen Suomen susirajoille alkoi.

Rautavaaran metsäkartano on ihan hieno rakennus, mutta siellä vietämme oikeastaan aika vähän aikaa, sillä varsinaiset majoitustilat ovat erillisessä uudisrakennuksessa, joka on kokonaan varattu meidän koulumme yseille. Minä, Jussi, Janne ja Mikko muodostamme yhden huoneen asukit, huoneemme on mukavasti käytävän perimmäinen, joskin vastapäätä on muutaman valvojana toimivan isän huone. Selkeimpiä muistikuviani saapumispäivältä on, kun nuo valvojat kantavat kaljakoreja majapaikkaansa. Me itse keskitymme juomaan Afri-colaa, tuota kotimaista klassikkoa, jota saa ostaa päärakennuksen aulan automaatista, ja jota varsinkin 9 d:n jätkistä koostuva huone kittaa viikon kuluessa huikasevia määriä.

Verrattuna pari kuukautta aiempaan rippileiriin muistikuvani leirikoulusta ovat oudosti hämärämmät. Ei ole esimerkiksi mitään käsitystä enää, mitä niillä pelätyillä oppitunneilla tehtiin. Muistan kyllä että niitä oli; kaikkien oppilaiden saaminen paikan päälle oli päivittäinen väsytystaistelu, jossa väkeä melkein sängyistä kiskottiin. Mutta illat olivat omaa aikaa, jota varsinkin meidän huoneemme nelikko vietti korttia läiskien. Pelasimme pokeria rahapanoksin, toki pienin, ja seurasimme välillä mitä ikkunan takana tapahtui. Sattui nimittäin olemaan niin, että heti tämän majoitustilamme vierestä alkoi läpitunkemattoman synkkä metsä, ja se kutsui monia levottomia viisitoistakesäisiä kirmaamaan (ja polttamaan tupakkaa) ulkonaliikkumiskiellon jälkeenkin. Ja kirmaajia seurasivat valvojat taskulamppuineen. Show oli mitä kiehtovinta seurattavaa. Pidimme ikkunaamme apposen auki ja tarjosimme välietapin aina jollekin joka väsyi metsässä juoksemaan. Tarjosimme Afri-colaakin ehkä. Kyllä kaikki meistäkin neljästä taisivat ulkona piipahtaa, mutta itse pidin enemmän siitä miten omituisen nyrjähtänyttä koko touhu oli. Siellä ne kavereiden vanhemmat juoksivat taskulamppuineen yrittäen saada naapurin kakaraoita kiinni. Kerrottiinhan kyllä sitten jälkeen päin että oli noita levottomia öitä hyödyntäen erään oppilaan isä päätynyt erään toisen oppilaan äidin kanssa samaan huoneeseen, mutta tiedäpä näistä sitten. Ei tätä mahdottomana pidetty.

Oli minulla toki Rautavaarassakin kamera mukana, mutta kuvia on filmille ikuistunut vain muutama. Pari maisemaa, Olli tupakalla meidän ikkunamme alla, Mikko ja Tomi leirinuotiolla, joka taidettiin pitkän vaelluspäivän päätteeksi kyhätä. Tosiaan yhden maastopolkuja ja pitkospuita seurailleen päivän vietämme metsässäkin, mistä retkestä on eritoten jäänyt mieleen retkueen johtajana toimineen Sakken (9 a:n luokanvalvoja) reppuun lähtiessä kätketty tiiliskivi. Hiki otsassa ja hymy pakotettuna huulille mies johti meidät poikki harjujen ja notkelmien. Vasta matkan päätepisteessä monen tunnin tarpomisen jälkeen jäynä paljastui. Viimeisenä iltana on disko, josta muistan vain etten osallistunut siihen, mutta oli meitä muitakin nysvääjiä jotka mieluummin läiskivät kotikolossa korttia. Ja joivat Afri-colaa.

Palasimme takaisin kotikulmille harvaa kokemusta rikkaampana. Teimme kuitenkin pioneerityötä olemalla paikkakunnan ensimmäinen leirikoululuokkaretki, joten pahoittelut tästä jälkeemme tulleille sukupolville, jotka olisivat ehkä hekin halunneet mieluummin jonnekin ulkomaille. Tai edes oikeasti eroon koulusta, edes hetkeksi.

Ei kommentteja: