Tavallaan lienee sopivaa, että tähän kohtaan tarinan eteneminen pitkäksi aikaa pysähtyi, koska jossain mielessä hukkasin itsenikin syksyllä 1990. Katosin hitaisiin tietoverkkoihin. Ei kukaan ollut internetistä vielä kuullutkaan, mutta posti kulki, ja ihmisiä ja yhteisöjä etsivä sellaisia kyllä löysi tuolloinkin. Jo keväällä vaikutuksen tehnyt sceneksi kutsuttu Commodore 64:n alamaailma löytyy lopullisesti syyskuun aikana, kun saan ensimmäiset vastaukseni niiltä joiden osoitteisiin olen yhteydenottoja heitellyt. Ensimmäisen ulkomaailmasta saapuvan diskettini koskaan saan Uudesta-Seelannista; tämän jälkeen toiminta keskittyykin melkein välittömästi Euroopan puolelle, missä 80% scene-toiminnastakin tapahtuu. Australiassa on oma pieni faktionsa, ja jenkit tehtailevat omia demojaan ja hakkerointejaan ihan aktiivisestikin, mutta USA-scene on oma sisäpiirinsä eikä läheskään yhtä suuri kuin Euroopan vastaava.
Myös Joonas päivittää kalustoaan syksyn tullen levyasemalla, ja aivan kuten sarjakuvien keräilyyn vuosi pari aiemmin, ryntäämme kuusnepan alamaailman valloitukseen yhteistuumin. Vielä tässä vaiheessa kyse on lähinnä peleistä tietenkin. Mutta taustalla, tiedostamattomana, on riemu jonkin itselle sopivan yhteisön löytymisestä. 13-vuotiaana ihminen totisesti kaipaa paikkaa johon kuulua, ja miellyttäähän sekin, että tämä "oma juttu" on melkein kaikille samanikäisille tuntematon maailma. Erilaisuus on tärkeää, enkä jaksa välittää siitä, että tämä erilaisuus johtaa omalla kohdallani entisestäkin jyrkempään vetäytymiseen omiin oloihini. Tietokoneen ääressä istuminen on etupäässä yksinäistä puuhaa. Levyjen kopsailussa kuluva aika alkaa tässä syksyn mittaan hiljalleen kasvaa, ja postimaksuihinkin alkaa kohta upota rahaa. Seuraavan vuoden aikana hyväksi havaittavasta "teippiä postimerkkien päälle" -tempusta emme ole vielä kuulleetkaan.
Tapahtuuko koulussa mitään merkittävää? En enää tiedä. Isoon muistikirjaani en kirjoita muuta kuin yhden innostuneen merkinnän postin maailmalta tuomista levykkeistä. Muistelen etten enää jaksa panostaa läksyihin. Hyviä koearvosanoja jonkinlaisena itsestäänselvänä kunnia-asiana pitänyt reipas ala-astelainen on kasiluokan alkaessa lopullisesti jäänyt taakse. Lapsuus on kaukana, aikuisuus kauempana, yläaste ikuinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti