Jotta sinun ei tarvitsisi olla olemassa

"Kaavan mukaan valmistettu kone tekee ajoitetusti sille määrätyt toiminnot. Se oppii tekemästään ja käy työssään jatkuvasti kätevämmäksi. Kone toimii kohtuullisen pitkään yhdellä latauksella, mutta työtehon alkaessa näyttää hiipumisen merkkejä on kone irrotettava sitä käynnissä pitävästä kehästä ja asetettava joksikin aikaa lepäämään. Se lataa itse itsensä, ja on valmis toistamaan ohjelmointiaan viimeistään muutaman viikon kuluttua.

Kone on siitä mainio, että se on melko kokonaisvaltaisesti itsehuoltava. Koneen omistajan ei juurikaan tarvitse seurata koneen senhetkistä kuntoa tai tilaa; vasta koneen käyttöiän lähestyessä viimeistä takuupäivää on syytä passittaa se säännöllisiin huoltokäynteihin ja lopulta vapauttaa työtehtävistään odottamaan koneiston hiipumista, minkä tapahduttua kone voidaan kuljettaa romuttamoon.

Tätä ennen kone on toki ollut jo vuosien ajan hyödyksi omistajalleen, ja parhaassa tapauksessa - tästä ominaisuudesta koneen markkinoijat ovat erityisen ylpeitä - se on luonut itsestään kopion tai useammankin, jotka muutaman valmistelevan vuoden jälkeen ovat nekin käyttökelpoisia asetettavaksi järjestelmän ylläpitäjien haluamiin toimenkuviin."



Kun sinulta kysytään messiaasi nimeä, on samantekevää mitä vastaat. Tärkeintä on, että uskot.

Huuda että uskot.

Kuin timantteja nielisi

Torstaisen taiteiden yön aikana keskustan yllä rasvaisena vellonut näennäiskulturelli ilmapiiri sai minussa aikaan etäisen tuttuusreaktion. Olin arvelevinani että kokemuspiirissä oli ollut joskus jotain samankaltaista, ja sitten muistin: viimeksi kun taiteiden yössä käyskentelin, mikä tahtoo sanoa vuonna 1999, oli silloinkin lämmin ja tähtien valaisema elokuun yö, musiikkia korttelinkulmilla ja paljon kännisiä teinejä ja virtsaa! Ja vasta sitä seurasi keskeisempi tajuaminen: päivämäärällä, juuri sillä taiteiden yöhön osuneella kolme päivää sitten, minä tulin asuneeksi Turussa täsmälleen kymmenen vuotta.

Vuosikymmen täällä. Kun alunperin muutti, ei sitä niin miettinyt että miten pitkäksi aikaa. Ei ollut oikein suunnitelmiakaan, oli liian jännää kaikki kun a) muutti vanhempien hoteista pois, b) muutti maalta kaupunkiin, c) oli ihan vähän aikaa sitten muuttunut peräkamarinpojasta söpön nuorenparin osapuoleksi, ja d) oli päättänyt ruveta suureksi ja vakavasti otettavaksi taiteilijaksi. Ah, ollapa vielä nuori ja söpö! Ja idealistinen. Ja toiveikas. Ja

Mitä kymmeneen Turun vuoteen mahtuu? Tai mitä ei. Elämä sinällään; ei minussa ole juuri samaa kuin siinä siloposkisessa nassikassa, joka ystävärannekkeineen ja kaulakoruineen tänne saapui progelevyt kenkälaatikossa ja tukka merituulessa hulmuillen. Kahdeksan vuotta olen ollut yliopistossa kirjoilla, niistä viimeiset kaksi nimenomaan kirjoilla; hyvä jos laitoksen sijaintia enää muistan. Mutta tavan vuoksi, ja pitäähän sitä ihmisen perkele jossain asua, mikä tarkoittaa Turun ylioppilaskylää. Kymmenen Turun vuoden aikana olen asunut seitsemässä eri osoitteessa, joista kuusi viimeistä ylioppilaskylän nuorekkaan akateemisessa ilmapiirissä. Hiponeeko ennätystä? Kuka saaplari muu täällä nyt muuttaisi keskimäärin melkein kerran vuodessa, tai en minä osaa laskea; elokuusta 2001 täällä Aurajoen mutkassa olen joka tapauksessa viettänyt ja asustellut seuraavasti:
















(ympyröimäni kohteet ovat joskus, ja yksi tälläkin hetkellä, saaneet nauttia läsnäolostani; listaan mahtuu yksiö, kolmio ja neljä kaksiota)

Yliopisto on antanut minulle kohtuudella kätevää nippelitietoa, muutamia oivalluksia, 145 opintoviikkoa ja ylivoimaisesti tärkeimpänä nipun hyviä ystäviä. Mikä sen tärkeämpää olisi? Olen aina ollut hidas tutustumaan, vaikea lähestyä, huono pitämään yhteyttä ja sen sellaista. Nykyisenkin ystäväpiirini on pieni, ja enimmäkseen koostuu yliopistolla tapaamistani ihmisistä, vaikka yliopisto keskeisenä hengailupaikkana onkin jäänyt jo ajan nieluun. On meistä osa valmistunutkin, minulla ei enää ole tarve; tokko koskaan ollut.

Turun vuosiin mahtuvat kaikki elämäni kolme ihmissuhdetta, mahtuu miljoonia kirjoitettuja sanoja, tuhansia otettuja valokuvia, satoja piirrettyjä sivuja sarja- tai muuta kuvaa, pitkiä vaelluksia ympäri kaupunkia niin jalan kuin pyöritsekin ja joskus, jossain, sen muistan, olen kokenut olevani onnellinen täällä.

Kerran esiinnyin keskustelutilaisuudessa. Juttujani on julkaistu näinä vuosina kahdessa antologiassa, viidessä lehdessä ja verkossa muutamissa oudoissa yhteyksissä, jotka nyttemmin huvittavat.

Turku.

Ihan helvetin ruma sana, mutta välillä kaunis kaupunki. Pidän Raunistulasta ja Nummenmäestä, Portsassa olen käynyt niin harvoin etten oikein osaa sanoa. Pidän Lonttisten rapaisemmasta puolesta, Martinmäestä ja Aurajokirannan valaistuista lehtipuista kesäöinä. Pidän aivan erityisesti uudesta pääkirjastosta, joka jotenkin kummasti valaisi käsitystäni kaupungista lopulta viime talvena kokonaisuutena avauduttuaan. Tykkään edelleen käydä siellä. Pidän Hansakorttelin kaaoksesta, kauppatorin sympaattisesta sikarumuudesta ja Turun linnasta tietenkin, mutta Luostarinmäen vanhat hökkelit eivät sanottavasti hetkauta, anteeksi vain. Turun kulttuurielämä ei sekään. Mutta saaristo on kaunis vaikkei sitä koskaan mistään näekään ja Virnamäen luontopolku on melkein kuin oma takapiha, se on tutuksi käynyt.

Vuosikymmen sitten en juonut kahvia. En ollut koskaan maistanut viinaa, lihaakin söin, olin autonomistaja. Kuuntelin musiikkia silmät suljettuina säkkituolissani vähintään kaksi tuntia päivässä, katsoin televisiota ja elokuvia, luin enimmäkseen amerikkalaista viihdekirjallisuutta, olin naiivi ja hankala ja lähes mielenterveysongelmaisesti sulkeutunut ja ihmiskammoinen. Voitaneen sanoa, että on tapahtunut kymmenen vuoden askel parempaan, tiettyine ylilyönteineen: olinkohan kesästä 2004 selvinpäin puoltakaan siitä ajasta kuin rempseässä humalassa. Ah, muistoja. Nykyään saa kahdesta kaljasta jo krapulan ja morkkiksen.

Kymmeneen vuoteen mahtuu ystäviksi tulleita ihmisiä, rakastumisia ja hiipumisia, monta kissaa ja kotia, unia ja toiveita ja ennen kaikkea tänä vuonna kolme täyttävä tytär, joka aloittaa huomenna päiväkodin, mitä iskä jännittää varmaankin enemmän kuin tytär.

"Sinä tiedät kaiken kun sinä olet iskä."

Vielä kymmenen vuotta ja kaikki tämä näyttää vuorostaan pieneltä.

Your pointless being

Ajattelen kelloa. Se käy itsekseen vanhan hirsitalon keittiön seinällä, sen heiluri halkoo nukkuvaa ilmaa. Kukaan ei raksutusta kuule, seinät narisevat iltaisin kun lämpö laskee. Talon pihaan vie melkein umpeenkasvanut tie. Se jää puiden puristuksiin, heinän varjoihin, ja aina illan tullen tie kääntää kylkeään, se on väsynyt, vanha. Enimmäkseen kulkematon.

Askeleeni eivät menneet maahan asti kun viimeksi kävelin tietä. Koskin männyn runkoa ohittaessani, aurinko oli alkanut laskea, se siveli kultaa pilvenpohjiin. Pihan kukkapenkin perhoset näkyivät tielle, niillä oli ennen pimeää kiire. Perhosekas ilta, ajattelin. Puu nauroi, tai vähintään sen runkoon halkesi hymynmuotoinen kolo. Noin vain. Oli edelleen lämmin, vaikka pian sataisi, taivaalle kasvoi suuria harmaita sieniä. Ne jyrisivät toisilleen ja metsä puuskahti. Että tuokin täällä vielä jaksaa, ja niin sanottaessa viitattiin minuun.

On niitä joiden elämässä on hirveästi kaikkea. Ja on me muut.

Silenzio

Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.

Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.

Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.

Lomalta

Piti kirjoittaa tähän tarmoa uhkuva kirjoitus siitä, miten viisi viikkoa ilman nettiä, lehtiä, radiota ja, enimmäkseen, sosiaalisia kontakteja tekee ihmiselle hyvää. Tulee nukutuksi pitkään, tulee saunotuksi keskimäärin kuudesti viikossa. Sateella voi paiskia sisähommia, helteellä ulko, ja molempia riitti. Muitakin aihioita muhi mielessä. Ajattelin kirjoittaa tämänkertaisesta kirjasaaliistani Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, kenties hohdokkaimmat löydöt koskaan, ja sen ohessa kalkkiutua muistelemaan aiempien vuosien hankintoja sieltä, ja kenties niiden avulla luoda näkökulmaa oman kirjamaun myötä siihen, miten ihminen on kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi vanhojen kirjojen parissa. Piti siitäkin, miten uitin riemusta hihkuvaa tytärtä Kokemäenjoessa, jonka vesi oli naurettavan lämmintä; ei joessa tuollaista pitäisi kun virtaileehan se kuitenkin. Ja sitten piti mökkiläisen perushuolista ja luonnonhelman perusheilahteluista, kaikesta tästä.

Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.

Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.

Hevonen heilahti kuin kirves

Kesäisin on kiva istua lukemassa takapihalla. Ottaa hyvä kirja, lepolassessa lokoisa lötkötys, pöydälle viereen lasillinen virvoitetta. Joka tosin laimenee, sadevedellä kun on sellainen vaikutus. Ja kirjasta sivut vettyvät hiljalleen, tuolissakin on lopulta aika kylmä, ja raajojen yleisen sinisyysasteen noustua jonnekin iltataivaan tasolle on aika käydä välillä sisällä. Juoda kuppi kahvia, palata sitten takaisin pihalle. Koska on kesä.

Kaksisataa sivua sanojani oli tänään baarinpöydässä, kädestä käteen kiersivät ja olutläikkien, kahvinkin, keskellä tietään hakien lopulta päätyivät salkkuun ja pois. Nostalgisoin tuossa itsekin; muistin vanhan yliopiston sähköpostini jonain päivänä katoavan tavutaivaalle ja niinpä napsin sieltä kirjeenvaihdon talteen, minun ja toisen välinen tutustuminen, yhden kauniin kevään aikana neljä vuotta sitten. Tekstitiedoston kooksi kasvoi rapiat viisisataa sivua. Ehkä, kun olemme vanhoja ja ajan kultaamia, meidän lapsemme voi sitä hätkähtäen lukea. Miten rakastutaan sanoilla, se on hurja ajatus jos sen antaa tulla. Mutta sanat ovat pelottavia. Niiden kohtaaminen, vaatimukset. Se mitä ne haluavat.

Ei silti. Tulkoon jäistä vettä, käyköön trombi kimppuun, purkoon punkki ja kärppä. Ei haittaa yhtään! Huomenna alkaa kesäloma!

Katoan näihin maisemiin:

Beni Hasan, Elefantine, Giza, Siwa, Sillal

Sitä laskeskeli miekkonen eilisehtoonkorvilla rahojaan, välillä loi väsähtäneen katseen jääkaapin suuntaan, ja tyhjyydestä katse kimmahti kaikuna takaisin. Ei jaksaisi alkaa kokkaamaan, myöhä jo kolisteli kellonpieliä ja lähipuoti salpaisi uksensa. No, jos minä nyt uhraan kolikoitani pizzaan sitten, miekkonen tuumasi. Hän käppäili rusehtavassa valossa putiikkiin ja humalaisten haaliessa mallaslientä koreihinsa hän kaarteli pakastealtaalle. Olivat alennettuna tarjolla pakastekiekot siellä, minkä myhäillen miekkonen merkille pani.

Päädyin kassalle. Näön vuoksi ostin vielä kurkkua, leipää, muuta pientä ettei niin hävettäisi kun pizzaa iltamyöhällä kotiin kantaa, sentään raavas mies, tai lähinnä hintelä mutta mies kuitenkin. Maksoin, heitin ostokset kangaskassiini ja valo oli edelleen kertakaikkisen sairas kun kävelin kotiin paeten petokissojen murinaa, joka viimein eteisessä vatsaksi osoittautui. Napsautin uunin päälle ja läväytin pizzan kassista, missä vaiheessa vasta havaitsin napanneeni altaasta epähuomiossa salamipizzan.

Hetkisen siinä miekkonen tuumaili toimintatapojaan. Toisaalta hänen teki kovasti mieli pizzaa, ja näkökentän rajoja jo musta verho pyrki sulkemaan, eli siinä mielessä alkoi olla aika saada ravintoa sisuksiin. Mutta lihaa. Hän oli jo avaamassa roskista, sammuttamassa uunia. Vielä kuitenkin mietti. Päätti lopulta kirpaisun olevan kertahenkinen ja repäisi pizzan käärestään, missä vaiheessa jäisen kiekon ylle levitellyt salamiviipaleet räväyttivät keittiöön typerryttävän metvurstinlöyhkänsä ja mies alkoi tosissaan voida pahoin. Syvähengitellen tahdonvoimaa sisäänsä hän tarttui lihanpaloihin ja viskoi ne roskikseen. Ei sitä ihan teerenpoikia olla, hän mietti ja hillosipulein peitti näin kovin autioksi käyneen pizzansa pintaa. Ketsupoi myös hivenen, ja ei kun uuniin. Siellä sitten muhi eines, ja asuntoon levitti lihan hajua, mikä oli omiaan tappamaan ruokahalun.

Kun munakello maukaisi, avasin luukun. Näköaistilla havaittavaa lihaa ei ollut jäljellä, mutta se haju, se haju. Jossain tuon sulaneen juuston ja taikinapohjan välissä oli edelleen eläimenpaloja, mutta koska jo talvella olin itseni karaissut nauttimalla pari siivua mureaa porokassleria, totesin etten kai tähän henkeäni heitä, ja loppujen lopuksi haju olikin pahinta; hillosipulikuorrutukseni kätki oikeastaan kaikki muut maut niin tehokkaasti että pizza sinällään menetti merkityksensä ja olisin yhtä hyvin voinut syödä niitä hillosipuleita yksikseen. Nautin iltapalantapaiseni kahvin kanssa, ja sopivathan ne toisilleen kuin hillo. Ei se pahaa ollut. Vasta viitisen tuntia myöhemmin aloin rajusti oksentaa.

Taustatietoja vaitiolovelvollisille

Kaikeksi on tähän ikään mennessä sanottu vaan ei konservatiiviksi vielä, kunnes tänään Jani ohimennen heitti minun olevan konservatiivisuuden perikuvana tunnettu. Meni siinä hetki kun kokosin itseäni. En väitä ettenkö olisi kädellä vasenta rintapuolta painanut ja hikikarpaloita kulmakarvojen tienoilta hihalla pyyhkeillyt. Moni muu olisi saanut saman määritelmän viskellä ilmoille ilman sanottavaa reagointia, mutta Marginaali-Jani on tunnettu piru lukijaksi, kätketymmätkin piilomerkitykset verikoirana vainuava. Ja, vaikka aikoinaan tiivis blogitoveruutemme onkin ajanvirtaan osin liuennut (no niin, nyt alkaa mennä siirappiseksi tämä...), huomaan edelleen antavani painoarvoa hänen kommenteilleen.

Vaan että! Konservatiivi! Ja minä kun olen kuvitellut olevani kliseisyyteen asti tyypillinen vasemmistolaishippi, humanistisia aineita kukka hiuksissa opiskellut ruohonpolttaja-utopisti. En Conservapediaankaan enää nykyään päivittäin kirjoita! Wikipedian, jota sivumennen sanoen en pidä kovin hyvänä lähteenä (huomaan nyt heti antavani värittyneitä merkityksiä tälle mielipiteelleni) mutta nyt laiskottaa, mukaan konservatismi on "poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevia ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä". Heti tämän varjossa ymmärrän Janin näkemystä. Minulla on vahva tendenssi suhtautua epäilyksellä uusiin ilmiöihin; ja mitä suuremmalla rummunpärinällä esiintuotuihin, sen vahvempi. Pidän tätä pikemminkin nostalgismina kuin konservartismina. Nähdäkseni tämä on vain tervettä epäluuloa, tai epätervettä ehkä mutta epäluuloa kuitenkin. Kautta historian ihminen on kapsahtanut katajaan, ja mikä voi mennä pieleen, se 99%:ssa tapauksista menee. Silti olen vankkumaton eteenpäinpyrkimisen kannattaja: ihminen joka pysähtyy paikalleen on henkisesti kuollut ihminen. Konservatiivi siis.

Nostalgisointitaipumustani suurempi syyllinen, jos nyt tosiaan mitään syyllisyyttä tässä etsitään, on se, miten tartun aiheisiin, joista nyt ylipäätään voi tehdä kirjoittajan maailmankatsomukseen liittyviä yhteenvetoja. Jo vuosia sitten päätin kirjoittaa päivänpolttavista aiheista (vaikkapa politiikka, sananvapaudet internetissä, tekijänoikeudet) mittarit punaisella väpättäviä kirjoituksia, jotka iskeytyvät vasten sillä hetkellä vahvinta näkemystä joka kaltaisteni nettikirjoittajien keskuudessa vallitsee. Syynä on pikemminkin vastarannankiiskeys kuin se että olisin järkähtämättä näiden kirjoitusteni takana. Olen kouluikäisestä asti ollut pakkomielteisen allerginen sille, että kaikki ovat kuorossa samaa mieltä. Ajatelkaa itse, minun tekee mieli sanoa jokaiselle, kaikessa. Älkää olko samaa mieltä kuin nuo muut vain koska ette muusta tiedä.

Ajattelin etten koskaan paljastaisi sitä miten suuri vaikutus tällä tavalla mahdollisesti on ollut siihen kuvaan joka Silmänkääntövankilan kautta on minusta piirtynyt, mutta tulipahan esiin. On tosiaan saattanut minut esittää vankkumattoman vanhoillisessa valossa välillä, mutta mitäs pirua minä sille voin että tämä internet on sellainen lammaslauma, jonkunhan se on vastaan sanottava.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 8:Sielun veljet / Suomi - Finland (1988)

Mielenkiintoisin ulkomusiikillinen seikka Sielun veljien kuudennen albumin Suomi - Finland cd-painoksessa on hyttynen. Kantta koristava lihaveistos esiintyy myös kotelon takakannessa epätarkempana versiona, ja keskelle tuon epämiellyttävällä tavalla omituisen taideteoksen kasvoja, taustapaperin ja muovikannen väliin, on omistamassani kappaleessa liiskaantunut hyttynen. Pidin tätä hulppeana sattumana levyn hankittuani. Harvoin sentään kaupallisiin tuotteisiin näin näkyvälle paikalle jää mitään sellaista kuin kuolleita hyönteisiä; steriiliä tehdaskamaahan nämä. Kului aikaa ja poikkesin, kuten tuolloin usein tapasin tehdä, Porin Green riverissä levyhankintamatkalla. Selailin Siekkareiden osastoa harkiten lisääväni bändin edustusta kokoelmassani, kun havaitsin Suomi - Finlandin levyn takakannessa, samalla kohtaa jos ei sentään millilleen niin parin sentin tarkkuudella, taas kerran liiskaantuneen hyttysen. Voitaneen sanoa että niillä main ajatuksissa vilahteli selityksiä ja tapahtumaketjuja, joista yksikään ei ole järjellinen. Onko kyseessä sattuma vai onko joku, jossakin, joskus asetellut tarkoituksella hyttysiä levynkansiin? Kenen tietoisella päätöksellä näin on tehty, jos on? Haluaisin mielelläni havaintoja muilta jotka mahdollisesti omistavat tämän saman levyn. Vilkaiskaa sitä takakantta ja kertokaa.

Tästä mysteeristä on pitänyt jo vuosien ajan kirjoittaa.

Ensikosketukseni Ismo Alankoon tapahtui syksyllä 1998, taas siellä samassa hippiluolassa, korjaan, kansanopistossa joka muutamissa sarjan aiemmissakin episodeissa mainitaan. Eräällä opiskelijalla oli Ismon tuolloin ilmestynyt Alangolla-boksi mukanaan, ja sen neljää levyä soiteltaessa minulle paljastui, ettei kyseessä ole J. Karjalaiseen tai Edu Kettuseen rinnastettava rallattelija (kuten olin syystä tai toisesta kuvitellut), vaan mies joka kirjoittaa perhanan hyviä tekstejä ja jonka musiikillinen pensseli maalaa laajalle kankaalle aika saakelinmoista väriskaalaa. Jouluna sain sitten lahjaksi Ismo Alanko Säätiön tuoreen albumin Pulu, josta pidin, mutta vasta seuraavana keväänä hankkimani Suomi - Finland räjäytti potin ja teki minusta Ismo-fanin eliniäksi.

Rock-setien mielestä tämä on Sielun veljien vähiten hyviä julkaisuja, ja minä sanon siihen seuraavaa: se litistynyt hyttynen siellä takakannen sisällä kuvaa kiekkoa oikeastaan varsin mainiosti. Tämä on rujo levy, muttei sillä tavalla että särökitarat runnoisivat ja tuplabasari paukkuisi. (hah, Ugus yrittää kirjoittaa kuin asiantuntija - - ei minulla oikeasti ole aavistustakaan mikä on rock-jargonissa usein esiintyvä "tuplabasari") Akustisen albumin kun on aika vaikea olla sillä tavalla rujo. Tai no, ei kai tämä täysakustinen ole, johan sen satunnaiset aneemisesti inisevät sähköurut estävät, mutta tehtyään pari albumillista riivatun suosittua riivatun suoraviivaista rujorokkia Alanko ja kumppanit (Forsman, Hohko, Orma) ilmeisesti kyllästyivät ja rupesivat avantgardeiksi. Minä, vielä vuonna 1999 elätellen vanhoja "vain outo musiikki on hyvää musiikkia" -periaatteitani, tietysti ohitin suvereenisti koko yhtyeen menestyksekkään vaiheen ja aloitin sen tuotantoon tutustumiseen tästä levystä. Joka muuten on edelleen, valtaosan miehen tuotannosta levyhyllyyni hankittuanikin, yksi Alangon kolmesta parhaasta levystä.

Tällä albumilla Sielun veljet unohtaa kolme oleellista seikkaa rock-musiikista: 1) ne sähkökitarat, 2) purkkamaisen tarttuvat kertosäkeet, 3) sen, että kun on takavasemmalta noustu maan melkein suosituimmaksi bändiksi, pitää faneille antaa sitä mitä fanit haluavat. Näiden sijasta saadaan ruosteentuoksuinen äänimaailma, äärimmäisen vittumainen asenne ("Rock'n'roll" ja "Suomi - Finland" ovat kappaleita, joiden kuuntelu tekee hyvää koska, kuten kaiken kunnon rock-musiikin, niiden tekijää on selvästi vituttanut asiaintila) ja outo, lähes primitiivinen rytmiikka. Onko tämä etnomusiikkia? Ei, mutta jotain hyvin kansanomaista tässä on. Shamanistista alkuvoimaa betonilähiöstä, sitähän tämä on, ja kun tulee se hitaampi hetki, se tulee hienona: "Ihminen" on minun lempikappaleeni levyllä, ja se on tuntemani musiikkitodellisuuden ainoa teos, jota en kykene kuuntelemaan laulamatta mukana. Sen maalailevan hidas, käärmeen lailla kääntyvä melodia kiskaisee minut. Se vie transsiin vaikken kovin selvillä olekaan, edelleenkään, vuosikymmenen jälkeen, siitä mistä tämä kappale kertoo.

Sielun veljet lopetti pari vuotta tämän albumin jälkeen. On hienoa että yhtyeet osaavat toisinaan lopettaa ollessaan luomiskautensa huipulla, mutta se jättää silti kalvavan tunteen: olisiko niillä vielä yksi tai kaksi kiekollista huippumateriaalia ollut jemmassa? Alangon sooloura on kertonut hyvin selvästi että ainakin hänen puolestaan olisi, mutta on muistettava että kaikista Ismon bändeistä Sielun veljet oli selvimmin bändi, ei yhden ihmisen projekti. Ja hieno bändi olikin, ja minulle kovin tärkeä. Keräilin niitä alkupään levyjäkin sittemmin, mutta niin hittikappaleita kuin L'amourha sisältääkin, on sen musiikillinen anti selvästi niukempi kuin bändin kolmen viimeisen sfääreihin singahtaneen julkaisun. Vaan voihan se olla ettei ilman "Peltirumpua" olisi koskaan päästy siihen mihin tämä levy päättyy: "Volvot ulvoo kuun savuun / Ihmislapset hullaantuu".

Luojamme anamorfiset anteeksiannot

Niin, piti kirjoittaa aikeista mutta vääristyin, sen hetken muistamana kun tajuaa ettei todella ole olemassa; että nämä nukkaiset seinät ovat niitä itserakennetun pakkopaidan sisäpintoja, joita rispaantuneet sormenpäät enää unisina hiplaavat, rakennellen kuvia, aistimuksista mahdollisuuksista.

Ihmeellisiä totuuksia. On järjenvastaista että yksilö kykenee kasvamaan aikuiseksi kaiken sen keskellä mikä sitä ympäröi, ja silti jokainen vuorollaan puhkeaa kukkaan jokaisen oman kissankusisen takaportaan reunalla kun se omin kevät koittaa.

Voi olla että olen tänään taas "tuulella". Kuka näitä hetkiä heittelee? Tavallaan on hienoa olla puolivälissä hysteriaa ja apatiaa, aikansa. Kahvilla hetkiä voi venyttää, ja odotellessa: musiikkia, kuvia, ihminen täyttää itsensä muiden ihmisten käsitteillä, ehkä joku, jossain, joskus, näilläkin mitä tänne oksennan ja karkeasti arvioiden varmasti näin, sillä jossain on edelleen männävuosi, aika kuluu hitaasti kun tietää niksit.

Poimin kuin hedelmää. Vapisen eteesi, mutta silmiisi en koskaan uskalla katsoa, sen lupaan.

Meistä jokainen on kertaluontoinen

Odottelen innolla ennakkoäänestyspäivien koittamista, minulla on ensi kerran pieneen ihmisikään ehdokas jonka numeron käyn raapaisemassa lappuun, tai miten se toimenpide nyt tapahtuikaan, en muista enää koska olen äänestänyt tasan kerran, vuonna 1995 eduskuntavaaleissa, ehdokkaani ei läpäissyt seulaa, mistä luojahemmolle jälkijättöiset kiitokset, koska tämä, siis ei luojahemmo vaan se jota äänestin, oli jonkinlainen pienimuotoisen "irti EU:sta" -puolueen jäsen, joka vetosi minuun lähinnä sillä, että, no, halusi irti EU:sta. Minäkin halusin, tuolloin, koska olin maalaispoika. No, nyt minulla on ehdokas, joka tosin Hesarin vaalikonetestin mukaan ei ole minulle suinkaan sopivin, Kanki-Kaikkonen ja Jani Sievinen sen sijaan olisivat top viidessäni, hm, mutta äänestän häntä silti, jopa silti että puolueensakaan ei minua viehätä. Minäpä perkele äänestän. Kerrankin.

Yksinkertainen ihminen on yksinkertaisimmillaan puristaessaan hikiseen kännyynsä mainoskynää, jolla kaihertaa paperille numeron kielenpää suupielestään pilkahtaen. Hän toivoo, että yksi ihminen ratkaisisi hänen ongelmansa, ja hänen kotimaansa ongelmat, ja hänen lastensakin, ehkä, jos sellaisia on, mutta toisaalta pieni ihminen, korjaan: yksinkertainen, ei välttämättä ajattele näin pitkälle; kenties tarkoituksellisesti hän jättää tulevaisuuden omaan arvoonsa, hänhän äänestää sentään vaaleissa vaan, ei tässä nyt maailmaa ratkaista.

Silloin kerran kun minä kävin äänestämässä, kaikki vaalitoimitsijat olivat joko omia sukulaisiani (eno istui vaalipöydän takana) tai muuten ihmisiä jotka tunsin kylän raitilta, kaupan jonosta, kirjaston tiskin vastapuolelta, koska lukioikäisenä jamppana jo tuolloin kirjastossa satunnaisesti taskurahoja tienailin, jotka menivät etupäässä bensaan ja pizzoihin, pennoset. Olisipa nekin älynnyt säästää. Olisin vaikka tänään käynyt ostamassa jätskiä, oli niin sellainen päivä.

Rakastellessaan ihminen aina hetkeksi rakastuu uudelleen, aktin kumppaniin tai johonkin toiseen, ajatuksissa asuvaan, etäiskuvaankin, mutta tunne on silti hetkellisesti sama kuin silloin, sinä yhtenä päivänä jona alkukesän aurinko siivilöityi vaaleanvihreiden koivunlehdentapaisten läpi nurmikolle jossa istuttiin vierekkäin kädet toisen ympärille sanomatta mitään koska ei tarvinnut.

Ikkunastani näkyy mielettömän kauniita pilviä. Perhonen.

Kukkia.

Yeah, that's me in the Voynich manuscript

Kävin tuossa päivänä jokusena ex-puolison kanssa kaljalla. Meillä on siten mutkattomat välit että voimme, vaikkei se ero aikoinaan mikään mutkaton ollut niin aika suoristaa asiat, niin kai. On onnekasta ettei viiden vuoden jälkeen ole tilassa jossa tekee mieli vetää toista turpaan kun näkee; että on päästy kahden ihmisen välisissä tavoissa reagoida pois selkäydintasolta. Että voi kysyä mitä sun vanhemmille kuuluu.

On huojentavaa kun voi jättää asioita taakseen, enkä sano tätä helposti. Minä olen sitä lajia joka on aina tosisaan: joka ei alkaisi suhdetta yrittämäänkään ellei uskoisi sen olevan aina. Miksi ryhtyä mihinkään päättyvään? Eikö, jos ei ole varma, sokeasti pysyvyyteen uskova, suhdetta varjosta ensihetkestä asti tällöin sen päättyvyys? En kykenisi aloittamaan mitään jos "vain katsottaisiin". Se olisi kuin yrittäisi rotkon yli hypätä "jos nyt puoliväliin pääsisi".

Väsyneenä asiat näyttävät selkeämmiltä. Kulmat siloittuvat, ja totuudet, ja kuitenkin: miljoonien unimatojen kuhiseva lauma. Valkoisena massana ne luikertavat ajatuksiin, syövät pelot ja epävarmuudet, ulostavat unta, valetta ja kaiken peittävää kaunista harhaa.

Ihmisen loiseläimistä paras ja vaarallisin.

Teimme virheen kun nousimme alkumerestä maalle.

Ennustus

Kerrotaan, että jos tammikuisena yönä lähtee yksin kävelemään kohti pimeää metsänreunaa yli pellon, jonka isäntä on edellisen vuoden aikana kuollut, voi nähdä kuvajaisena sen miten itse kuolee. Raappinanmäen pappi Jooseppi Kainulainen ei tähän uskonut vaan päätti todistaa tarinan taikauskoksi.

Kainulainen valitsi päiväksi sunnuntain, jolloin hän vielä olisi Pyhän Hengen vahvistama kirkonmenojen jäljiltä. Kun ilta koitti, lähti Kainulainen kulkemaan kohti Jukaraisen peltoa, kun oli Jukaraisen vanha isäntä vain pari kuunkiertoa sitten kuollut. Pimeällä tiellä tuli Kainulaista vastaan hevosenkokoinen koira, jolla oli kaksi päätä ja tulta se sylki kummastakin suustaan. Tätä ei Kainulainen pelästynyt, vaan siunasi itsensä Herran Jeesuksen nimeen. Koira käveli Kainulaisen ohi eikä uskaltanut katsoakaan tämän suuntaan. Sitten tuli Kainulaista vastaan kaunis nuori nainen, joka piteli verta valuvaa pientä lasta sylissään ja aneli pappia pelastamaan lapsen hengen. Kainulainen näki lapsella vuohen sorkat, ja siunasi itsensä lujaan ääneen. Lapsi katosi ja kohta katosi nainenkin, sähähtäen mennessään.

Lopulta saapui Kainulainen Jukaraisen pellolle. Oli niin pimeä, ettei hän kunnolla eteensä nähnyt kun kuukin oli vain sirppi taivaalla, eikä juuri ollenkaan valaissut. Metsänreuna näkyi muurina pellon toisella laidalla. Hetken aikaa Kainulainen mietti uskaltaisiko kokemansa jälkeen lähteä peltoa ensinkään ylittämään, mutta siunasi vielä kerran itsensä ja lähti sitten matkaan. Tuskin oli hän ensimmäisen askeleen ottanut, kun alkoi pellon sisältä kuulua kova itku ja parku, semmoinen kuin olisi kymmentätuhatta ihmistä yhtä aikaa tulikivillä kiusattu. Kainulaisen askel kävi nopeammaksi, mutta mitä pidemmäs hän lumisella pellolla meni, sitä kovemmaksi kävivät tuskanhuudot. Lopulta ei hän enää kestänyt vaan lyyhistyi polvilleen ja itki. Huomaamattaan oli hän kuitenkin päässyt lähelle metsänreunaa, ja kuuli nyt kun kumiseva ääni jostain puhui:

"Jooseppi Matiaksenpoika Kainulainen, tämän olet sinä näkemään tullut."

Sitten aukeni metsään valonsäde, ja niin kuin olisi esirippu kuusten edestä auennut ja siinä valonsäteessä Kainulainen näki itsensä. Kuvassa hän istui polvillaan lumisella pellolla, ja nousi hänen selkänsä takaa siinä palavia käsiä, jotka kiskoivat hänen maan sisään. Ei ehtinyt Kainulainen huutaa kuvalleen varoitusta, kun tunsi jo kuumat sormet olkapäillänsä.

Your people are dying by the millions

Muurahaisia kuljeskeli olohuoneen lattialla. Enimmäkseen yksittäistapauksina, välillä sattui kaksi tai korkeintaan kolme olemaan yhtä aikaa liikkeellä. Tein sen mikä ihmiselle tulee luonnostaan ja marssin Vapaa valintaan ostamaan pullollisen muurahaismyrkkyä. "Ehdottomasti ei saa päästää vesistöihin." "Alle 1-vuotiaiden lasten ja vastasyntyneiden eläinten lähistöllä käyttö kielletty".

Myrkkyä siis.

Kankesin talikolla takapihan laatoitusta ylös nurmesta ja siellähän ne kuhisivat. Kaaos, paniikki, ja minä olen täälläkin maininnut miten paljon pidän muurahaisista. Pidän niiden yhteiskuntajärjestelmästä, kyvystä rakentaa, niiden hurmaavasta kollektiivisesta mielestä. Muurahaismyrkky toi mieleen tomusokerin. Se pöllähteli pesään, peitti valkeana jauhona käytävät ja kaiken sen hätääntyneen kaaoksen. Valkoisiksi värjääntyneet yksilöt eivät tienneet mitä tapahtui, ne juoksivat toistensa yli ja ali ja päin.

Sirottelin ohjeen mukaan. Pesään, kulkureiteille, aivan erityisesti siihen mistä oletetusti käyvät sisään asuntoon. Kaaos hiljeni, kansa vetäytyi maan alle kuolemaan. Jäin katselemaan. Ahdisti, sivumennen sanoen, minkä ehkä arvasittekin. Ei ole oikein tehdä näin, ja silti tein. Joukkotuhoase. Näin yhden muurahaisen kierähtävän kaivannon reunalta kopsahtaen selälleen. Nousin ylös, asettelin laatat takaisin paikoilleen ja myrkky pölähteli valkoisena tomuna lämpimään kevätilmaan. Ehkä hengittelin sitä, enkä vähempään tyytyisikään. Minun olisi reilua saada vähintään elinikäinen keuhkoinfektio.

Palasin sisälle. Olohuoneen lattialla kouristeli selällään kovakuoriainen. Katsellessani se kuoli. Lohduttaudun sillä että jos minä makaisin avuttomana pusikossa minut kaluttaisiin surutta luita myöten.

Herttaistukiryhmä

En enää kovin kummoisesti seuraa nettikeskusteluja, en tosiaan edes nettikirjoitteluja hirveästi, joten en tiedä millaisen äläkän tuo uutinen Piratebay-veikkojen linnatuomiosta on nostattanut. Olen ennakkokäsitteellinen ja kuvittelen sen aiheuttaneen vastahankaista kirskuntaa, ehkä jopa oikeusmurhaa on huudettu.

Olen silti samaa mieltä kuin Jaakob. Järki tässä tuomiossa voitti eikä ihmeellinen näkemys siitä että kun verkossa mitä vaan on mahdollista tehdä niin silloin mitä vaan saa tehdä. Yksi tuomituista ilmoitti että he ovat tämän jutun sankareita. Jaa, kas kummaa ettei minulle tullut mieleen. En ole mieltänyt sankareiksi sellaisia jotka varastavat muiden työtä ja jakelevat sitä ilmaiseksi maailman turuilla...

Kappas, Ruotsin piraattipuolue näköjään on sen "oikeusmurha"-kortin jo esiin kiskaissutkin. Mielenosoituksia järjestetään. Piraattipuolue - - mitä seuraavaksi; varkauspuolue? Kunnianloukkauspuolue? (siihen voisin liittyä...) Rattijuopumuspuolue?

Mielestäni vanha sääntö on edelleen mitä toimivin: jos varastat muilta, sinua rangaistaan. Live with it, boys.

Kesäkauden vajavaiset

No mutta, sehän kävi loppujen lopuksi helposti kun asiaan ryhtyi. Ei todeten vaan saavuttaen, tai saavutellen, aikana jolloin voin laskeskella melkein sormineni päiviä kesäloman alkuun, tai no en nyt sentään, ei sillä että kuumeisesti odottelisin, mutta kuukausi ja kolme viikkoa siihen tästä päivästä lukien enää on ja se on hyvä, herra nähköön.

Ai mihin ryhtyi, ihminenkö? Hän kiskoi kumisaappaat jalkaansa ja höyryävän savimaan poikki tarpoi ojanpenkkaan saha kourassa, kiroten tempoi sieltä risukasaa puoleensa, sahasi paksuimmat sytykkeeksi ja rannettaan ohemmat jätti sään syödä. Hän iski kipinää kiukaanpesään ja löi löylyllä itsensä unohdukseen. Hän heitti aamuvirtsansa jäiseen maahan, rastaan vielä rykiessä ääntään kuusenlatvassa kuntoon, ja hän piirsi hiekkaan kuvia, muistikirjansa lehtien sammaleensyömiä jatkeita.

Aamupuuro valmistui puuhellalla. Ei yhtään pääsiäismunaa, mutta saahan sen jokavuotisen Mignonin jälkikäteenkin.

Ajatus: melkein kuin ei koko mennyttä talvea olisi ollut, ei sitä mihinkään tarvittu.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 7:Tuomari Nurmio / Lasten mehuhetki (1981) & Punainen planeetta (1982)

Tässä vaiheessa iltaa lienee soveliasta tunnustaa että olen valehdellut teille. Tai itselleni. Tai muistini on, tai vaikeasti ilmaisten voi olla että saatan olla epätäydellisesti itseinformoitu sen suhteen millä aikatasoilla hahmotan omaa menneisyyttäni. Joka tapauksessa.

Missä olin? Ahaa, itsereflektiota. Tappakaa se! Noin! Noin! Siitäs sai, prrk.

Käyskentelin tänään kevätaurinkoisessa lähikalmistossa etsimässä sukunimisiäni vainaita. Ja löytyihän sieltä kaksi ennen huomaamatonta hautaa. Niiden äärellä ajattelin minkä mutkien kautta hekin ovat mahtaneet minun sukupuuhuni haaroittua. Lintu lauloi, aurinko osui sinne. Väsytti, mutta siihen olisi voinut jäädä. Leskenlehtiä ei täällä vielä näy, toissaviikkoinen äkäinen takatalvi ne pelotti pitkälle puoleenkuuhun varmaan. Jollain tavalla kevät on aina tuntunut tärkeältä ajalta. Jotain on aina tapahtunut keväällä, jokin asia on mennyt toiseksi tai vähintään itsestään on löytänyt jonkin uuden kyvyn, ajatuksen, tunteen. Tänä vuonna kevät tuli kuin peläten. Se ei meinannut tietään tänne löytää.

Ai niin, se vale. Anteeksi, ajatuksia harhailututtaa, mutta olen sentään pääsemässä niihin, tai mihinkö: ajatuksentapaisiin peiteyrityksiin ja tarkasti luokiteltuihin sijaistoimintoihin, sananmuodostuksiin. Nämä kaksi Nurmion levyä lainasin alunperin työpaikaltani kirjastosta, missä ne olivat c-kasetteina lukuisten muitten c-kasettien joukossa kuin huoltamon tiskillä, nuhjaantuneina ja kaiketi aika paljon lainattuina mutta silti oikein hyväkuntoisina; eivät venyneet eivätkä mankuneet ja miten kävi kun nyt tätäkin päivitystä varten nuo levyt hyllystä poimin: Lasten mehuhetki hyppi ja nyki "Kiinalaisten kastesanojen" kohdalla. Jo on kirous ja kuolema! Sadat cd:ni olen koittanut niin siivoina pitää kuin suin, ja nyt on ensimmäiseen iskenyt hivutustauti. Ah ja voi, niin vaan tämäkin äänitekokoelmani on alkamassa hajoamisensa, pikkuhiljaa se tuohon hyllyyn murenee, hiljaisuus sitten enää näiden seinien sisällä käy...

Ahaa, aivan. Piti tosiaan. Kun olen aiemmin väittänyt ettei minulla oikeastaan ollut mitään kosketusta musiikkiin ennen kuin sain cd-soittimen lahjaksi 19-vuotiaana, olen saattanut olla kiusallisen epärehellinen. Muistikuvani näistä Nurmion kahdesta albumista, kertakaikkisen häkellyttävän loistokkaasta muuten, kun eivät asetu aikajanalle sitten millään. Olinko jo alkanut nokkia helmiä mudasta progejulkaisujen muodossa? Vastako harhailin elokuvasoundtrackien luokse hivenen ujostellen? Vai sijoittuvatko nämä sittenkin johonkin aikaan ennen sitä; on mahdollista että olen lainannut nämä kaksi kasettia tarkoituksenani koostaa jotain kuunneltavaa silloiseen iki-ihanaan menopeliini, minulta varmaan usemmankin kerran melkein hengen vieneeseen pieneen Fiatiin. Näistä kahdesta rapiat 35-minuuttisesta julkaisusta sain muistaakseni nihkeästi 40:n minuutin kasetin täyteen; varsinkin Mehuhetken jälkipuolen kappaleita tuolloin vierastin. Kaipasin tarttuvaa ja selkeää melodiaa, ehdottoman ei-arveluttavia sanoituksia (mikä tarkoittaa sitä että minun piti ymmärtää mitä laulettiin), hyvin vähän instrumentaalista kikkaspeliä. Mikä kaikki tosiaan voi viitata siihen, että nämä ovat itse asiassa kaikuja esihistoriastani; musiikkia ajalta jolloin en vielä kuunnellut musiikkia.

Tai sitten voi olla, että minulla oli jo plakkarissa Nurmion vuonna 1997 julkaisema levy Luuta ja nahkaa, josta satuin näkemään hänen esittävän pari kappaletta tv:ssä ja jonka sitten tuoreena musiikinharrastajana kävin julkaisuviikolla ostamassa Epe'siltä ja johon rakastuin niin maan julmetun vimmatusti, että se oikeastaan vasta sytytti minussa mielenkiinnon suomenkielistä rock-musiikkia kohtaan sillä hauskalla lisäheitolla ettei oikeastaan ole sitä lainkaan. Siis rock-musiikkia. Ja että ehkä tosiaan vasta tämän levyn jälkeen bongasin työpaikan kasettiosastolta nämä kaksi minulle ennen mitäänsanomatonta julkaisua.

Oli miten tahansa, musiikillisesti nämä kaksi levyä, ja kaksi niitä edeltävää, mikä tarkoittaa Nurmion neljää ensimmäistä albumia kaikkiaan, ovat häkellyttävää parhautta. En usko että juuri missään juuri koskaan on artisti aloittanut uraansa niin tyhjentävän täydellisellä nelikentällä kuin Nurmio: Kohdusta hautaan, Maailmanpyörä palaa! ja nämä kaksi ilmestyivät perättäisvuosina 1979-1982 ja niistä jokainen on "klassikko" sanan vähiten inflaatiota kärsineessä merkityksessä. Niistä jokainen on myös täysin omanlaisensa levy musiikillisesti: esikoisen rautalangasta (taustabändinäkin Agents!) Maailmanpyörän urkuvetoiseen kitararockiin, sitten Mehuhetki oli lelusoittimilla soitettua terävää ja kaoottistakin räminää (lelupunkkia? melodicagaragea?), ja lopulta Punainen planeetta toi mukaan stailin basson, pehmeät rummut, torvisektion ja kaiken kaikkiaan mitä täyteläisimmän äänimaailman. Noiden levyjen sanoituksetkin miellyttävät minua edelleen suuresti: kiteytettyjä havaintoja, arvoituksiin puettua maailmankuvaa ja toisaalta jonkinlaisen laitapuolisen erakon vieraantunutta totuutta.

Pitkään kuuntelin näiden neljän levyn jälkimmäisistä koostamaani kasettia, mutta levyhyllyynhän nuo kaikki lopulta päätyivät, ellen väärin muista oli Planeetta viimeinen hankinta joskus loppukesästä 2000. Nurmion uralle näillä ensimmäisillä julkaisuilla oli kahtalainen merkitys: toisaalta hän pulttasi itsensä ikuiseksi klassikoksi suomirokin klassikoiden joukkoon, täysin syystäkin, mutta toisaalta hän ei koskaan enää kyennyt ylittämään näiden alkulevytystensä tasoa. Jos tylyjä ollaan, ei hän ole koskaan enää päässyt edes hirveän lähelle; toki hänen pitkälle uralleen on mahtunut muutamia myöhempiäkin kohokohtia (Hullu puutarhuri, Luuta ja nahkaa), mutta jokin oli vuoden 1982 jälkeen iäksi mennyt, ja liikaa on aikaa kulunut jotta noihin ensimmäisten vuosien tunnelmiin voitaisiin koskaan palata. Eikä sillä ole väliä; ehkei se koskaan ole ollut mahdollistakaan. Nurmio on silti minulle erittäin tärkeä artisti, joka ei, vaikkei täydellisyyttä hipovia albumikokonaisuuksia enää julkaisekaan, tunnu koskaan lakkaavan kokeilemasta mitä ihmeellisimpiä ideoita ja juttuja. Hän on suomirokin outsider, eräänlainen musiikkimaailman kylähullu, tai pikemminkin se vanhassa tönössään kylän laidalla asuva pelottava setä joka on nuoruudessaan tehnyt jotain tosi jännää ja jonka outouksia muutkin kyläläiset sen vuoksi yhä sietävät.

No niin, pakkohan tämän jälkeen on taas iskeä Dumaria soittimeen.

"Sun pitää kuunnella aineen ääniä / ja ääniä äänien takaa."

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 6:Kate Bush / Never for ever (1980)

Kuten etenemme musiikissa tuolta häpeämättömän korskealta 70-luvulta, niin etenemme myös minun musiikkihistoriassani, hitaammin mutta edeten kuitenkin selkein askelin ja tämän levyn myötä olemme vuodenvaihteessa 1998/1999. Olen syväsukeltanut musiikkiin melkein kolme vuotta ja leikin kaikentietäjää; äärimmäisen kapealla sektorilla toki tätä olenkin. Tuohon maailmanaikaan tein kaikenlaista muutakin vänkää, kurkistelin elämänpituisista varjoistani hämmentäviin todellisuuksiin ja auoin päätäni sanoille ja lauseille, kirjoitin enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, tutustuin ihmeellisiin ihmisiin, pikkuisen rakastuinkin, vähän, ja sellaista. Viinaan en sentään vielä koskenut.

Ah, tuotakin talvea. Kliseisenä pitkätukkapoitsuna notkuin jumalantakaisen opistoasuntolan kynttilöin valaistussa olohuoneessa ja nurkassa kolhuinen cd-soitin tarjoili hämärien hetkiemme taustalle melko keskitetysti vain muutaman ihmisen suosikkiartisteja, joista itseäni hätkähdyttivät enimmin Tori Amos ja Kate Bush, joita eräskin neitokainen tuolloin lähes päivittäin meille tarjoili. Ensinmainitusta lisää myöhemmin, ja oikeastaan Tori Amos on se josta sankarimme seikkaluiden tämänkertaisen jakson olisi määrä kertoa jos etenisimme jossakin niinkin loogisessa kuin kronologisessa järjestyksessä mitä omaan historiikkiini tulee, mutta me, koska maailma on epäselvä, kuljemme musiikinmukaisessa järjestyksessä ja tämän vuoksi ensin, paljonkin aiemmin, on vuorossa Kate Bush, joka on monelle oudon pyhä olento, ja johon, mielestäni maailman epäoikeudenmukaisimmin, Tori Amosta on verrattu kautta hänen uransa. Tori Amos siis kolisi minulle lujaa, niinkin hirveän lujaa että tuolloinen progekukkoiluni näytti yhtäkkiä typerän puberteettiselta outoudentavoittelulta kun kerran tarjolla oli ihan oikeastikin hyvää musiikkia. Vuosiksi eteenpäin Torista tuli suosikkiartistini; ylittämätön jumalolento, juuri se pyhimys, jonkalalaista sädekehää Kate Bushin ylle ripusteltiin hänen uransa ensivuosina, joilta siis myös Never for ever, hänen kolmas albuminsa, on lähtöisin.

Katen kanssa asiat sujuivat kuitenkin hippaisen hitaammin, siitäkin huolimatta että hän päätyi levykokoelmaani aiemmin, juuri tämän joululomalla -98 ostamani levyn myötä. Siinä missä Tori Amos on intensiivistä, kärsivää, aggressiivista ja nujerrettunakin voimakasta, on Kate Bush ilmavaa, monimutkaista, päättäväistä ja, hmm, fantastista? Onko se oikea sana? Koska vaikka ensikuulemalta hänen sanoituksensa saattavatkin kuulostaa saduilta, ne loppujen lopuksi käsittelevät äärimmäisen maallisia asioita: armeijaa, kuolemaa, pettämistä, murhia, ydinsotaa, ja muuta mitä nyt 21-vuotiaat naiset Britanniassa vuonna 1980 ajattelivat; runouttahan tämä on sanoituksiltaan ja runoudesta ei tarvitse aina ottaa tolkkua.

Voi olla että lievä varautuneisuuteni Bushin musiikkia kohtaan johtui siitä, että tiesin hänen olevan progepiirien lempilapsi: erityisesti hänen kolme ensimmäistä 80-luvun julkaisuaan nauttivat samanlaista katu-uskottavuutta progehörhöjen parissa kuin PMMP nykyään suomirokkareiden keskuudessa. Ja ymmärränhän sen. Kate Bushin progressiivisuus ei ole musiikin vaikeaselkoisuudessa, ei sanoitusten hippiydessä eikä soitannollisessa insinööreilyssä; sen sijaan hän on sovitusten ja tuotannollisten ratkaisujen ihmelapsi. Never for ever on täynnä erikoisia soittimia, outoja perkussioita, taustaefektejä, ties mitä kaikkea joka saa levyn kohoamaan aikansa muuhun pop-musiikkiin pesiytyneestä steriiliydestä kuin ruusun paskasta. Kaikesta hämmästyttävästä sisällöstään huolimatta Never for ever on suorastaan petollisen notkeasti soljuva levy; jos sen antaa mennä, se menee huomaamatta ohi. Sen sokerilla silatut melodiat ja lauluäänet, sen hunajaiset pianot, jouset, satunnaiset rajummat kitarat, aikansa ykkösteknologiaa edustaneiden koskettimien luovat käyttöratkaisut - ne kaikki nivoutuvat yhdeksi julmetun kauniiksi auraalipitsiksi vain kun niihin keskittyy. Minullakin siinä meni aikaa. Heti hankinnan jälkeen levy oli muistaakseni pieni pettymys; pidin siitä toki, mutta se oli sittenkin vähemmän kuin olin odottanut, vähemmän kuin miltä kappaleet yksittäisinä tuntuivat siellä kynttiläntuoksussa, mitä syvällisempien yökeskusteluiden taustamusiikkina. Mutta kuukaudet kuluivat ja huomasin palaavani albumin pariin hämmästyttävän usein. Se oli kaunis, paikoitellen riehakkaan rietaskin, ja niin pirun melodinen. Niin järkyttävän upean melodinen...

Lopulta Kate Bushia oli pakko hankkia lisää. Oli kulunut aikaa, olin hamstrannut Tori Amoksen tuotannosta enimmän osan, olin musiikkimaullisesti aika kaukana siitä mitä olin ollut tuolloin jouluna 1998, oli kesä 2001 ja minä hetken hellehuumassa poimin kaupanhyllystä mukaani albumin The Dreaming. Se oli menoa, ja sen, Bushin parhaan levyn, myötä minä viimein ymmärsin kaiken Never for everinkin sisältämän potentiaalin. Ja vuodet kuluvat ja toisin kuin moni, erittäin moni, vuonna 1998 hankkimani levy, ei Kate Bush jää pölyttymään hyllyyn. Vaikka The Dreaming onkin sitä lopullista parhautta (ja albumi jota Kate ei koskaan onnistunut enää laadullisesti ylittämään), on Never for ever ensikosketus ja siinä mielessä tärkeämpi. Sen soittaminen ei palauta minua vuosissa taakse kuten jotkut toiset nuoruussuosikit tekevät. Se on edelleen yhtä taidokasta ja julmetun melodista kuin silloin; edelleen yhtä paljon antavaa musiikkia.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 5:Pink Floyd / Wish you were here (1975) & Animals (1977)

Suokaa anteeksi viivähtämiseni, olen risteillyt pitkin pääkaupunkia ja välillä vaipunut leppoisaan elämänhorteeseen. Kai tämä tästä, sanoi entinen mies, sittemmin naiseksi leikelty, ja kun Ugus on näin saanut pakolliset alkuvelmuilut ryittyä ajatuksista irralleen, voi hän jatkaa.

Musiikkihistoriani, tuo laaja korpimaa, kun on vasta alkuunpuitu, ja myönnän että hieman on tämänkertaisen epistolan laatiminen hirvittänyt ihan vain merkityksensä vuoksi, ja toisaalta, olenko jo sanonut kaiken? Alanko toistua? Äh, joo. Mutta ovathan toki nämä äänitteet aiemmista poikkevat sikäli, että vaikka juurikin oman musiikkimakuni kehittymiseen radikaaleimmin vaikuttaneita teoksia listaan, niin vasta nyt ollaan sellaista parissa, jotka vielä vuonna 2009 esiintyisivät kumpikin omassa "Top 10"-listassani, korkealla, jos sellaisen laatisin. Tai no, keskimääräistä vakavamman psykoosin kourissa laaditulla listalla varmasti trippailisi myös White Noise korkealla, mutta se nyt tällä kertaa siitä.

Pink Floyd. Tavallaan kyseessä on yhtye, jonka linkosi minut matkalle musiikin ihmeellisen kommervenkkiseen maailmaan ("sitä on taas Ugus katsellut Lapinlahden Lintuja, näköjään..."). Mikä juuri tässä yhtyeessä kiehtoi minua?, niin minä ajattelin alunperin lähteä tämänkertaisuuksia purkamaan, mutta sitten laajenin: Mistä ylipäätään muodostuu musiikkimaku? Miksi jotkut pitävät Pink Floydista, jotkut vihaavat sitä, miksi jotkut kuuntelevat black metallia, toiset jazzia, mikä on saanut jotkut kieroutuneet epäihimiset ihastumaan hiphoppiin? Jos minulta kysyt, nämä kaksi perättäistä levyä, minun synnyinvuoteni molemmin puolin hauskasti ilmestyneet muuten, ovat osapuilleen parasta musiikkia mitä tämä ruma kaksijalkainen nisäkäslaji on saanut aikaan. Mitä näissä kahdessa levyssä on sellaista josta joku ei pitäisi? En ymmärrä, ja kuitenkin...

Haluan tässä kohdin kumota sen omituisen Pink Floydiin liittyvän myytin, että kyseinen yhtye soittaisi progea, "progressiivista rockia", mikä kuulostaa hirveän nörtiltä ääneen sanottuna. Ei soita. Ensimmäisillä albumeillaan Floyd soitti happoisen psykedeelistä 60-luvun popmusiikkia, kevensi sitä sittemmin mainioilla folkahtavilla vedoilla (More on vähän tunnettu mutta hieno esimerkki tästä, vuodelta 1968), etsi itseään parin kokeellisen albumin verran 60/70-lukujen vaihteessa ja keksi sitten tämän hitaan, massiivisen, jylhän ja samanaikaisesti sekä haikean että kyynisen "space"-rokin, kuten toinen outo ja yleinen määritelmä yhtyeen musiikista kuuluu. Mutta että progea? No, mietitäänpä mitä progeen yleensä lasketaan kuuluvaksi: 1) Monimutkaiset sävellykset, usein jazzista tai klassisesta musiikista vahvasti inspiroituneet. 2) Virtuoosimaista soitantaa, epäinhimillisiä kikkailusooloja ja käsittämättömiä tahtilajeja. 3) Happoisenhämäriä sanoituksia keijukaisista, avaruuskansoista tai ihmislajin utooppisesta onnelaelämästä joko kaukana menneisyydessä tai vielä kauempana tulevaisuudessa.

Ja mitäpä Pink Floyd? Ei mitään näistä. Toki näidenkin levyjen kappaleet ovat pitkiä (Animalsin avaavat ja sulkevat lyhyet lurautukset poislukien näillä kahdella kiekolla on yhteensä kahdeksan kappaletta), mutta ne ovat sävellyksinä suoraviivaisia, vain äärimmäisyyksiinsä venytettyjä. Roger Watersin sanoitukset ovat yhdistelmä elämäänsä pettynyttä kyynikkoa ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta, pisteliästä toki sellaisenakin. Etenkin Animals, ilmestyessään vuonna 1977 punkrokkareiden irvailun kohteeksi joutunut, on teksiltään niin lähellä tuolloin establishmentille keskisormea näyttäneitä niittiposkia, että heidän olisi pitänyt pikemminkin arvostaa Floydia oman suuntauksensa harmaapartaisena suunnannäyttäjänä kuin moittia tätä dinosauruudesta. Just sayin'. Niin ja tiluttelusoittajia Floydista ei hakemallakaan löydy; heitä lähimmäs ehkä pääsee kitaristi David Gilmour - - mutta ei, ehei. Eivät nämä mitään progesooloja ole, tyylitietoisia sen sijaan hyvinkin.

Muistelen että Wish you were here oli neljäs hankkimani Floyd-albumi, joulun alla 1997 kokoelmaani kotiutunut. Ensimmäinen kuuntelu oli pettymys. Musiikki tuntui liiankin hitaasti etenevältä, liiankin uneliaalta ja omaan koteloonsa kätkeytyneeltä, läpäisemättömältä. Vain hitaasti levy alkoi avautua, sen melodioiden ajaton kauneus, sen raskaan surullinen tunnelma. Animals on toista maata; sen ostin vasta kesällä 1998, vissiinkin aivan viimeisiä hankkimiani Floydeja ilman mitään erityistä syytä. Jestas miten se pysäytti ensikuulemallaan. Tämäkö Pink Floyd? Mitä näille tyypeille on tuolloin tapahtunut, miksi tämä viha ja inho ja, mitä selvimmin, itseinho? Tai no, liioittelen reaktiotani; tiesinhän toki jo kaiken mitä täytyi, olin varmasti lukenut aiheesta enemmän kuin tarpeeksi ja tiesin mitä oli tulossa seuraavaksi, The Wall, kyynisen paskuuden kiteytymä ja maailman myydyin tupla-albumi. Silti mitään niin pistävästi sattuvaa kuin Animalsin sappea tihkuvat kolme pitkää raitaa ei tuolta tulevalta magnumopukselta löydy. Mutta saakeli että Roger Waters oli tuolloin vihainen. Ja katkera. Ja paskana. Hänen vihansa lopulta tappoi koko bändin, mutta hyvää musiikkia sitä ennen syntyi ja nykyisin Waters on vissiin ihan leppoisa setä (sävelsi oopperankin muutama vuosi sitten) joten kaikki on ok.

Fileerausveitsen tavoin tämä minuun silloin upposi. Ja, toisin kuin suurin osa muusta alkuaikojen sytykemusiikista, jäi ikuisuussuosikiksi. Niin että sitä piti pohtia tosiaan että mistä se johtuu? Mikä muodostaa musiikkimaun, miksi juuri nämä Pink Floydin 70-luvun puolivälin julkaisut?

Paitsi Dark side of the moon, joka on haukotuttavan tylsä.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 4:Van der Graaf Generator / Pawn hearts (1971)

Jotenkin kireellä oudolla vireellä, niinhän se Juicekin taannoin riimitteli, ja siitä jälleen on kyse: mikä oli mielessäni ehtinyt jo muuttua 70-lukuisten progebändien tietynlaiseksi standardiksi jos ei varsinaisesti musiikissa niin tunnelmassa kuitenkin, ja kun aloin vuoden 1998 alusta purkaa joululomilla rustaamaani "Hankipa nämä" -listaani aakkosten kohdasta V, sain todeta että ennakkokäsitykset on tehty romutettaviksi.

Minulla oli tuolloin mainio musiikinkuuntelupaikka. Ikivanha ja sitäkin pehmoisempi löhösohva oli aseteltu keskelle huonettani, no toinen lyhyt pääty yhtä seinää vasten sentään, ja jonnekin katonrajaan, vastakkaisiin kulmiin tilaa, järkälemäiset kajarit, äidin vanhan Philipsin perua ja sähkömieheksi opiskelleen kaverini moderneihin stereoihin sopiviksi modaamat. Siinä sohvalla minä sitten makasin, yleensä silmät ummessa, jokaisen uuden levyn hankittuani, kuuntelin sen aina liikahtamatta alusta loppuun ja tapa jäi vuosiksi; vasta melko hiljakkoin on aika musiikinkuuntelulle lakannut olemasta erikseen päivästä poimittu ja sen myötä oikeastaan musiikin kuuntelukin on jäänyt. En ole koskaan osannut, enkä varmasti osaakaan, soittaa musiikkia taustalla tehdessäni muuta. Joskus yritän, melko menestyksettä, ja yleensä näin toimiessani musiikki muuttuu ärsykkeeksi, häiriötekijäksi jonka haluaa sulkea pois. En pidä siitä että musiikki vyöryy ylitseni ja minun on silti keskityttävä johonkin muuhun kuin siihen; tämän vuoksi esimerkiksi radio on minulle kauhistus jota en koskaan kuuntele. Mutta että saa hukuttaa itsensä ääniaaltoihin, siitä minä pidän, edelleenkin, toisinaan.

Ja tammikuussa 1998 minä otin selvää miksi nettikirjoittelussa moni tuntui niin kovin fanaattiselta kirjoittaessaan yhtyeestä nimeltä Van der Graaf Generator. Peter Hamillin johtama yhtye oli se vastavoima jollaisen jokainen homogeeninen suuntaus tarvitsee. Se oli dissonantti, räkäinen, äänekäs, aggressiivinen ja väkivaltainen siinä missä muut brittiläiset progeyhtyeet olivat harmonisia, puhtoisia, sopusointuisia ja rauhaarakastavia; kärjistäen siis.

Albumi Pawn hearts sisältää kolme kappaletta. Noin kymmenminuuttisia johdantoja seuraa 23-minuuttinen "A Plague of lighthouse keepers", perinteisen kappalerakenteen kadottava kokoelma erilaisia kohtauksia epäkeskoisessa äänimaisemassa. Van der Graaf Generator on poikkeuksellinen rock-yhtye siinä, että kokoonpanoon ei kuulu kitaristia. Urku, rummut, saksofoni ja Hamillin raivolla vääntävä lauluääni - muuta ei tarvita. Välillä tuntuu että siinäkin on liikaa, "A Plague of lighthouse keepers" on jotain joka nielee sisäänsä, sen alati tihenevään, kapenevaan ja pimenevään suppiloon jää kiinni ja lopussa olo on ylijyrätty.

Tämä on musiikkia jota nimenomaan pitää kuunnella tekemättä muuta. Taustalla soimassa Pawn hearts olisi hirvitys, se tekisi kaikki hulluiksi, sen mihinkään pysähtymätön energia, sen hetkittäin esiinnousevat ja välittömästi katoavat melodiat, sen metallinen, hiomaton, säröinen äänimaailma. Mitä se minulle silloin opetti: musiikin ei tarvitse olla kaunista ollakseen vaikuttavaa. Sen ei tarvitse olla melodista ollakseen taidokasta. Ja levy voi lukeutua omiin ikisuosikkeihin vaikkei sitä sen raskauden takia voisi kuunnella kuin kerran vuodessa. Elintärkeitä oppeja jokainen, ja toistakymmentä vuotta minä nyt olen Van der Graafin sanomaa koittanut levittää. Ne jotka tästä pitävät ovat aivan erityisen hienoja ihmisiä, sanokaa minun niin sanoneen.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 3:White Noise / An Electric storm (1969)

Etenenen siis lineaarisesti musiikkiteosten iän mukaan, en oman musiikillisen historiani. Olen havainnut fragmentaarisesta lähestymistavasta koostuvan kokonaisuuden yleensä antoisammaksi kuin suoraviivaisen, ja miksen siis nytkin hyppäisi sen musiikin valtameren äärellä hämmentyvän maalaispojan luota vuotta edemmäs, kesään 1997.

Näette nuorukaisen, joka on kasvattanut pitkiä hiuksia reilun vuoden verran. Hän on ollut enemmän tai vähemmän siilitukkainen yläasteen loppuvuosista asti, mutta hiljalleen heräävät yksilöitymispyrkimykset hänessä ovat saaneet sisuuntumaan; minähän en enää hiuksiani leikkaa! Eikä hän sitten leikannutkaan, moneen vuoteen, ja ne kävivät lopulta hirveän hankaliksi ylettyessään pisimmillään ristiselän alapuolelle joskus kesällä 2003. Mutta nyt emme ole vielä siellä. Olemme kesämökillä eteläisellä Pohjanmaalla, minä ja serkkupoika, minua kuusi viikkoa nuorempi ja puolitoista päätä pidempi. Ja varustettuna avantgardistisemmalla musiikki- ja elokuvamaulla kuin mihin minä koskaan kykenisin.

Hän on musiikillisesti lahjakas ja soittaa urkuja kokeellisessa undergroundjazz-kokoonpanossa, ensimmäisessä monista. Olemme hänen vanhempiensa kesämökillä, joka sijaitsee pienellä paikkakunnalla pienen ja taivaallisen kirkasvetisen järven rannalla. Nyt muistellessani mieleeni palaa aivan erityisesti kaksi levyä tuolta viikonlopulta: Miles Davisin Bitches brew ja Jimmy Castor Bunchin Troglodyte; näistä ensin mainittua luukutimme mökin sisältä helteiseen iltapäivään sillä välin kun itse iskimme toistasataa-asteista löylyä kiukaalle ja välille sukelsimme pää edellä vielä suht viileään veteen. Bassot kuuluivat veden alle.

Ja entä ne broilerinkoivet sitten! Kun olimme saunoneet, alkoi sataa: vettä tuli kuin useammasta esteristä, ja grilli oli sadekatteeton. Lisäsimme sytytysnestettä suoraan pullosta, se oli ainoa keino pitää tuli hengissä kun vesi iski sadan baarin paineella suoraan hiillokseen ja kananpoikiin. Alta hiiltyneet, päältä vettyneet, hyvää silti, muistan, ja vaikken yksityiskohtia niin varmasti silti jokin hämärämpi jazz-henkinen tuuttaus soi taustalla kun nämäkin luonnonläheiset herkkumme sisällä mökissä nautittiin. Kun viikonloppu päättyi, sain serkkupojalta kasetin, johon hän oli koonnut minua kenties kiinnostavaa musiikkia. Hyppäsin isäukon Vectran rattiin ja tungin kasetin soittimeen. Ensimmäisenä hurahti soimaan kappale Love without sound brittiläisen White Noisen albumilta An Electric storm. Nostin voimakkuutta. Olin hirveän väsynyt, emmehän sentään olleet erityisemmin nukkuneet. Jostain kohosi melodia, joka oli samanaikaisesti kaunein ja häiriintynein koskaan kuulemani. Pelottavia kuiskauksia, stereopanorointia, ketjujen kilinää, instrumentteja joista yhdestäkään ei kyennyt sanomaan mikä oli kyseessä - mikä sitten myöhemmin selittyi sillä että White Noise ei käyttänyt normaaleja instrumentteja. Kaikki kuultavat äänet koko levyllä, laulu poislukien, oli nauhaeditoitu eri nopeuksille ja korkeuksille ties mistä lähteistä.

Olin hypnotisoitu ja lakeuden satakilometriset suorat onneksi edessäni; keskittymiseni ajotilanteeseen lieni nollassa. Kappale Visitations kertoo tarinan moottoripyöräonnettomuudessa kuolevasta nuorukaisesta, joka palaa haudan takaa tyttöystävänsä luo. Ajoin juuri kohti suurehkoa risteystä kun kaiuttimista kajahti äkillinen ulvova jarrujenkirskahdus ja veret hyydyttävää kirkumista. Ajoin melkein ojaan; en pitkään hetkeen tajunnut äänten kuuluneen kasetilta, vilkuilin vauhkona ympärilleni, jarrutin, olin risteyksessä kuitenkin yksin.

Pari vuotta myöhemmin hankin levyn itselleni cd-muodossa. Levykaupan omistaja innostui vuolaaseen ylisanavirtaan nähdessäni hankintani, ja minäkin kehuskelin; olihan White Noise jo tuolloin minulle kasettimuodossa varsin tuttua tavaraa. Bondasimme kuin vain friikkimusiikin ystävät voivat, ja minä asuin tuolloin kansanopiston asuntolassa muiden friikkien ympäröimänä, ja heistä jokainen mykistyi kun heti sinne palattuani soitin levyä lämpimään kevätyöhön vain kynttilöiden yhteistä olohuonettamme valaistessa. Levyn päättää kappale The Black mass: An Electric storm in Hell, joka sai kuuntelijat hyppäämään nahoistaan. Se oli tehnyt sen minullekin aiemmin, ja se tekee sen edelleen joka kerta kun levyn kuulee. Kyseessä on, uskoisin, erittäin onnistunut kuvaus äärimmäisen väkivaltaisesta psykoottisesta kohtauksesta, joka ei pääty hyvin.

Mikään tällä albumilla ei pääty hyvin. An Electric storm on minun levykokoelmani rakkaimpia levyjä ja sen todellisuus on hirveän sairas ja kaunis.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 2:The Beatles / White album (1968)

Tietenkin tämä on ennen kaikkea musiikin kautta hajahavaittu muistelmateos kasvamisesta nuoresta maalaisklopista vähemmän nuoreksi citysnobiksi, mitä kuvittelitte? Silti, jotta löytäisin tämänkertaisestakin projektista sen ytimen, joka taannoisesta pyöräilyeepoksestanikin lopulta suodattui, on mentävä eteenpäin ja lujaa.

Minähän en teininä kuunnellut musiikkia. Kun muut yläasteella raapustelivat metallibändien logoja vihkoihinsa, luukuttivat kopioituja c-kasetteja nupit kaakossa huoneessaan ja pitivät bändipaitoja, minä, no niin, en. Minusta musiikki oli tylsää ja ennen kaikkea kovaäänistä, en pitänyt metelistä. Olin täyttänyt yhdeksäntoista ja palannut siviiliin kun sain lahjaksi cd-soittimen ja alkoi näyttää vääjäämättömältä että minunkin pitäisi jotenkin yrittää ymmärtää tätä massoja yhdistävää puolta anglosaksisen kulttuuri-imperialismin monihaaraisesta mekanismista. Eräs kaverini mainitsi Tampereella sijaitsevan pikkuliikkeen nimeltä Cosmos. Soitin sinne ja kysyin löytyykö elokuvien soundtrack-levyjä. Muuta hankittavaa en ollut keksinyt; eiväthän artistien nimet minulle mitään sanoneet, ja jotkut suosikkelokuvani sentään sisälsivät musiikkia josta olin pitänyt.

Kului muutama päivä ja posti toi cd-levyjä, ensimmäisiäni, visuaaliseen tukirakenteeseen vielä turvasin ja katselin Uma Thurmanin loikoilevan levyn kannessa samalla kun uutukaiset stereoni soittivat Misirlouta. Olin suurten asioiden äärellä, minkä ymmärsin vasta selatessani tilaukseni mukana tullutta kirjallista tuotetta, sarjan eilisessä osassakin mainitsemaani postimyyntiluetteloa. Voi Cosmos, mitäpä minunkaan musiikillisesta maailmastani olisi tullut ilman sinua? Lehteilin katalogin riekaleiksi. Levyt oli jaettu osastoihin, jotka helpottivat selailua: Pop/rock, tylsää ja tavallista. Metalli, epämiellyttävää meteliä. Rap, hirveää epämusiikkia. Soundtrack, no senhän jo tiesinkin. Vaan sitten: Proge. En ollut koskaan kuullut termiä, mutta poissulkemisperiaatteella saatoin päätellä ettei kyseessä ollut ainakaan mikään muualle luettelossa luokiteltu musiikkityyli, ja koska vajavainen käsitykseni populaarimusiikista ei kyennyt hahmottamaan mistä voisi olla kyse, minä kiinnostuin. Osa tämän osion artisteista oli sellaisia joiden nimen muistin joskus kuulleeni: Yes, Genesis, Pink Floyd. Osalla taas oli sellaisia vinkeitä otsikoita kuten Popol Vuh, Fruupp, Nektar ja Van der Graaf Generator.

Listasin nimiä joita pitäisi hankkia. Halusin tutustua Gentle Giantiin, Procol Harumiin ja Tangerine Dreamiin. Halusin tietää miksi proge on eri juttu kuin pop/rock, niin, ehkä minä olin vain tyypillinen teinikapinoitsija ja halusin olla erilainen. Minun stereoissanihan eivät metallicat ja muut tavisten bändit soisi...

Rakentelin ensimmäistä suurta levyhankintaani, ja tätä helpotti tuolloinen työpaikkani kirjastossa. Aloin laajentaa opintojani postimyyntiluettelosta myös toisaalle. Minä tosiaan syöksyin musiikin maailmaan kuin en mihinkään ennen enkä jälkeen; minä opiskelin, luin, tutustuin. Lainasin kirjastosta kilokaupalla bändihistoriikkeja, oppaita lajityyppeihin, kritiikkejä ja ylistyksiä. Kärräsin kotiin muutaman vuosikerran poistettuja Soundeja. Hitaalla nettiyhteydellä löysin kokonaan toisen todellisuuden, jossa minua opastivat ennen kaikkea edelleen olemassa olevat Allmusic ja GEPR; jälkimmäisen jo tuolloin massiiviset arkistot luin alusta loppuun kokonaan. Tein muistiinpanoja, listasin artisteja ja bändejä joista haluan tietää enemmän. Parin viikon välein tein useiden satojen markkojen tilauksia Cosmokseen; sen ohella että haalin kokoelmaani elokuvien soundtrack-levyjä ja hämärimpiä unohdukseen vajonneita progeakteja, minä myös sivistin itseäni: musiikin historiasta minua kiehtoi ennen kaikkea The Beatles.

Ennen kuin aloin tosissani tutustua yhtyeen tuotantoon, tiesin Beatlesiltä yhden kappaleen: Yellow submarinen. En ollut koskaan pitänyt siitä, ja mikä minua erityisesti oudoksutti: kyseessä oli kuulemma rock-bändi. Mutta eihän Yellow submarine ollut lähelläkään sitä mitä kaverit kuuntelivat! Ei se ollut rock-musiikkia, se oli omituinen loilotus, lastenlaulu, ihmeellinen tekele josta Spede oli tehnyt version suomeksi. Ensimmäinen Beatles-levyni oli muistaakseni Magical mystery tour, en tiedä miksi. Sen kuultuani luin pari kolme Beatles-kirjaa; tiesin yhtyeestä kaiken tietämisen arvoisen ennen kuin päädyin seuraavaan hankintaan, itsestäänselvästi se oli tuo yhtyeen hullujen vuosien ylipaisunut pullataikina, nimetön valkokantinen, Valkoinen tupla.

Lokakuu 1996, ja senkertainen tilaukseni Cosmoksesta piti sisällään ainakin Pink Floydin Dark side of the moonin, Beatlesin White albumin, sekä Danny Elfmanin johtaman Boingon viimeisen ja ainoan albumin. Järjetön laatulatinki, tietenkin, ja mini imin musiikkia sisääni kuin sieni. Olin niin tyhjä taulu että heikotti, ahmin sanoja ja säveliä, jo soittaessani näitä levyjä ensimmäistä kertaa tiesin niistä hirveästi; olinhan lukenut. Muistan millainen sää oli sinä iltana kun ensimmäisen kerran laitoin Valkoisen tuplan soimaan. Oli hirveän pimeää, satoi kaatamalla ja tuuli lähenteli myrskyä. Olin yksin vanhassa puisessa talossa, se oli ollut joskus mummula, nyt autio, sinä iltana tuuli kaatoi vanhan omenapuun pihan sähköjohtojen päälle ja minä olin suuressa olohuoneessa stereoni kanssa, tarkoituksella hakeutunut ympäristön ääniltä eristettyyn tilaan kuunnellakseni jotain minkä ilmoille saattaminen tuntui melkein pyhältä asialta.

Oleellisin mielikuva White albumista tuolta illalta on, että se oli pelottava. Levyssä oli jotain omituisen häiriintynyttä; sen ilmapiiri oli aavemaisen vieras. Siitä puuttui Magical mystery tourin iloitteleva kokeellisuus, sen jokaista humoristista tai riehakasta hetkeä vastasi ahdistunut tai pessimistinen. "Los Paranoias / Come on and join us", totisesti. Jos olisin ollut tuolloin historiallisesti valveutunut henkilö, olisin tietenkin tehnyt johtopäätöksen: hippivuodet olivat ohi, oli astuttu kapinoiden, mellakoiden, huumepidätysten ja tilinpäätösten aikaan: vuoteen 1968. Mutta minulle kyseessä oli vain kaksi cd-levyllistä hirveän jännittävää musiikkia. Vasta tämä levy avasi minulle ytimen yhtyeestä nimeltä The Beatles. Tajusin että näistä kappaleista vastannut nelikko oli edelleen relevantti, edelleen minunlaisteni ihmisten vastaanotettavissa, edelleen hirvittävän suuria tunteita ja kokemuksia välittävä.

Ja kuunnellessani Valkoisen tuplan rönsyilevää kappalemattoa minä ymmärsin miten paljon siitä on lähtenyt liikkelle. Ymmärsin miksi sadat artistit vuosikymmeniä tämän jälkeen olivat niin paljon velkaa juuri tälle nelikolle. Siihenastiset hankintanikin, vaikkapa aiemmin mainittu Piper at the gates of dawn, olivat vielä varovaista tunnustelua; tämä oli hyppy tuntemattomaan. Olin miljooniin uusiin maailmoihin virtaavan joen alkulähteillä, ja minä halusin sen joen mukana kaikkiin suuntiin. Armias luoja, minä olin tämän levyn myötä valmis ottamaan vastaan enemmän kuin mitä maailma ehtisi tarjota. Olin ylittänyt pisteen vailla paluuta.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 1:Pink Floyd / The Piper at the gates of dawn (1967)

Jotta jutun juuri ei kuivuisi, on hyvä toisinaan ravistella oman saamattomuutensa rajoja ja pyrkiä esiinnirhaamaan uusia ja pitkäkestoisia ideoita. Ja jos näitä ei yrityksistä huolimatta löydy, kelpaa aina varastaa muilta. Monasti manatun Lärvikirjan ovat nyttemmin vallanneet jos jonkinmaiset meemi-ilmiöt, jossa listataan asioita kuin viimeistä päivää. Yhden herättelevänkin sentään löysin; joku oli luetteloinut itseensä vaikuttaneimmat musiikkiteokset, "albumit", kuten vanha kansa sanoo. Muhin ajatuksissa kolme päivää. Rakentelin listaa, tajusin tämän olevan potentiaalinen blogitekohengitin, joka ehdottomasti pitää sijoittaa jonnekin Facebookin ulkopuolelle; että minä inhoankin tuota muka-yhteisöllistä sivustoa, joka hiipii nykyään mainintana jokaiseen Silmis-päivitykseenikin! Perhana, nyt loppui materiaalin tykitys sinne; on palattava olemiseni alkulähteille. Toki mietin tovin olisiko tämä sittenkin materiaalia Irtopään jauhaa, mutta ei, ehei. Sinne on omat juttunsa, kovalevy piukassa aloitettuja mutta vielä lopettamattomia artikkeleita. Kai ne joskus, ja epäilen ettenkö näistäkin joitakuita laajentaisi sinne minne ne siinä muodossaan sitten selvimmin sijoittuvat.

Asiaan silti. Kirjoittelen mielelläni musiikista, ja koska en enää muista mikä sen alunperin näkemäni listan perimmäisin idea oli, laadin uuden: omaa musiikkimakuani selvimmin jonnekin johdattaneet julkaisut. Tämä ei ole top-lista siinä mielessä että luettelisin levykokoelmani helminauhan. Tämä on muistelmahenkinen katsaus joihinkin minuun oleellisesti vaikuttaneisiin juttuihin, ja ikäjärjestyksessä mennään eli ensimmäisenä vuorossa Pink Floyd esikoisalbumeineen.

Minun ensikosketukseni Pink Floydiin tapahtui vuonna 1996, milloin tutustuin myös musiikkiin ylipäätään. Ostin yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin Division bell, joka oli minusta hieno ja jännittävä - vaikka, kuten floydistit tietävät, on oikeasti melkoista tuubaa. Ja ymmärränhän minäkin toki nykyään paremmin. Silti tuolloin halusin lisää, ehkä kokemuksista vajaa mieli kaipasi tarttumapintaa, ja koska tiesin että yhtyeen esikoislevy oli joltisessakin klassikkomaineessa, siirryin kolme vuosikymmentä diskografiaa taaksepäin ja ostin Piperin Cosmoksesta, Tampereella sijainneesta pikkuputiikista josta löytyi mitä vain halusi.

Ja olihan tämä toki hivenen muuta kuin se stadionrock, johon yhtye oli satamiljoonaa levyä myytyään taantunut. Tämä on rakkauden kesän morning after; kukkaislasten krapula-aamu, kolmen vartin hallusinaatio ja uni josta samanaikaisesti tahtoo ja ei tahdo herätä. Katalyyttinä mies nimeltä Syd Barrett. Taustat silti sikseen; yritän näissä jutuissani olla leveilemättä nippelitiedollani ja valaistua kohti sitä ydintä, joka minulle missäkin levytyksessä on mitään merkinnyt.

Minulle tämä levy ei ole 60-lukua, hippikesää, nostalgiaa eikä populaarimusiikin historiaa. Tämä on minulle 1997. Piper käväisee nykyisin soittimessa harvakseltaan, ehkä siksi että se on niin visusti leimaantunut parikymppiseen minuun. Rähjäiset kaikuvat kitarat, vaappuvat stereoefektit, maailman brittiläisimmin artikuloivat vokaalit ja toinen toistaan tripahtavammat melodiat olivat minulle ensimmäinen todellinen syväsukellus hienoon ja omaperäiseen musiikkiin. Tämä on ensimmäisiä levyjä joita ostin, ja silloin soitin tätä aivan hirveästi; autossakin kasetille siirrettynä, minkä kunnian saivat vain aniharvat artistit. Rämisevään satakakslaiskaani tämä musiikki tuntuikin aivan erityisesti sopivan - tämä ja Beatles. Olin aika 60-lukuinen pojankloppi 90-luvun puolivälin maalaiskylässä. Silti tämä musiikki ei koskaan tuntunut minusta vanhalta. Vastahan minä tämän olin löytänyt, olin hirveän innoissani, luin Cosmoksen postimyyntiluetteloa ja täpinöitsin nähdessäni miten paljon levyjä Pink Floydilta siellä lueteltiin. Niin paljon hankittavaa vielä edessä! Se odotus, jonkin uuden ja suuren äärellä oleminen, valuu Piperin hapokkaasta äänimaailmasta esiin edelleen. Nuoruuskin, ehkä. Siksi tämä saattaa tuntua jossain määrin vieraaltakin minusta nyttemmin, ja nykyinen minä pitää toki enemmän muutamista Floydin myöhemmistä levyistä. Mutta silloin tämä oli hienointa mitä maailmassa oli.

Vaan miksipä juuri Pink Floyd? Mikä sai minut alunperin valikoimaan puhelinluettelon kokoisesta levynimekeluettelosta tämän yhtyeen kohteekseni? Musiikki on huuhtonut tämän muistikuvan mennessään. Jos oli syy, se on mennyt, jos se oli sattuma, se oli merkittävä: Pink Floyd on vuonna 2009 levyhyllyni enimmin edustettu artisti. Siksi Piper saattaa olla suunnannäyttäjistä paitsi ensimmäinen, myös merkittävin. Se sytytti intohimon.

They don't sell them like they used to

Ulos bussista Eerikinkadulla, ruuhkan halki sisään siihen torin kulmassa sijaitsevaan putiikkiin, jossa viimeksi kymmenisen vuotta sitten käydessäni oli Yves Rocher, nyt DNA-kauppa, eikä sellainen geneettinen vaan puhelimia myyvä. Ei muita asiakkaita. Vain kolme nuorta mieshenkilöä tiskin takana, kukin kurkkimassa naapurinsa tietokoneen näytölle, hankalasti. Valitsin yhden, joka katsoi minuun ilmeellä joka ei vaatinut tervehtimään vaan saatoin mennä suoraan asiaan:

"Onko niitä halpoja Samsungin simpukoita vielä?"

"Joo", miekkonen vastasi, ponnahti kuin jousella tuoliltaan takahuoneeseen eivätkä toiset kaksi huomanneet hänen menoaan tai minua.

En ehtinyt juuri silmää räpäyttää, vasemman kyynärpään tiskille kai laskin ja oikealla kädellä kaivelin povarista lompsaa, kun myyjä palasi takaisin ja nakkasi pienen pahvilaatikon eteeni. Se otti pari pomppua ja pysähtyi.

"Onks täällä mukana...", aloin kysellä tehdäkseni juttua.

"Laturi", myyjä vastasi, katsoi näyttöään eikä minua ja näpytteli jo sinne jotain.

"Joo."

"Kaksyheksän."

Ojensin korttia, joka höylättiin, signeerasin kuitin.

"Tarviks kassia?"

"No en", naurahdin, olihan selässäni suurikokoinen reppu, melko tyhjä. Kortti lompsaan, ja kerrankin mitä sulavimmin toimiva liikesarja vei tuon vaaleanpunaisen nahkaläimiskän takaisin takkini sisään ilman suurempia hankaluuksia. Myyjä näytti jo unohtaneen minut, kumartui kommentoimaan vierustoverilleen jotain tämän näytöltä näkemäänsä. Heitin puhelimen reppuun, repun selkään, enempiä pukahtamatta marssin takaisin kadulle ja vilkaisin viheliäisen käyttöikänsä viimeistä päivää elävästä nokialaisestani kaupantekoon kuluneen ajan. Alle kaksi minuuttia siitä kun astuin bussista ulos, olin jo takaisin kadulla, uusine puhelimineni.

Tehokasta ajankäyttöä jos mikä.

Siellä kaikki näkivät toisensa aina, ei ollut salaisuuksia

Nykyisin sähköpostia ei tule enää kuin Facebookin kautta. Osallistumistani pyydetään, läsnäoloani vaaditaan, aikuiset ihmiset näpertelevät hauskoja listauksia kuin kaksikymmentä vuotta sitten ystäväkirjoihinsa vastailisivat, paitsi laveammin. Eikä siinä mitään. Ajanvietettä se on, ja paljon enemmän itsekin siellä nykyisin säädän kuin esimerkiksi blogien parissa.

Huomasin jokin aika sitten yhden Facebookin aiemmin paljastumattomista huonoista puolista. Tämä juontaa vanhoihin ystäviini, kouluajoilta ja sen jälkeen, kuitenkin vielä niiltä vuosilta kun asuin maaseudun pihtiotteessa. He ovat yksi kerrallaan ilmestyneet sinne, ja heitä on ollut mukava nähdä. Mutta kun Facebookissa on se etusivu, joka sisäänkirjautumisen yhteydessä kuuliaasti ilmoittaa kaiken mitä ystäväsi siellä puuhaavat... Opin sen, että informaatio saattaa olla sellaista mitä ei olisi oikeastaan halunnut tietää. Pari päivää sitten huomasin että vanhoista kavereistani kaksi oli liittynyt ryhmään, jonka otsikkona oli jotakin "Somalit takaisin kotiinsa" -henkistä. Jäin miettimään. Minkä verran oikeastaan tunnen ihmisiä, jotka ovat joskus, myönnettäköön että kauan sitten, olleet juuri niitä joiden kanssa on enimmän vapaa-aikansa viettänyt. Selailin kyseisen Facebook-sivun keskustelupalstaa ja totesin, että suurin osa sinne kirjoittavista oli kliseisen vaahtosuisia rasisteja. Tämän sivun kautta päädyin toisille vastaaville, nämäkin vain yhden henkilön etäisyydellä minusta sijaitsevia nyttemmin; yhdessä podettiin määrittelemätöntä ryssävihaa, toisessa kaivattiin sotilaallista aktiivisuutta venäläisten ajamiseksi maastamme pois.

Tajusin oman ylemmyydentuntoisen tapaani katsoa asiaa: totta kai tiedän paremmin, totta kai minun mielipiteeni on perustellumpi, olenhan suvaitsevainen ja avarakatseinen, ajatteleva ja empaattinenkin. Entä mitäpä minä elämästä tiedän, maahanmuuttajistakaan, venäläisistä, mitä se minulle kuuluu mitä toiset ihmiset heistä ajattelevat? Mutta eikö ääri-ilmiöiden ohikatsominen ole siihen tietyssä mielessä osallistumista myös? Joka tapauksessa mieleni teki hetken aikaa ihan vain protestiksi liittyä kaikkiin löytämiini rasisminvastaisiin Facebook-ryhmiin, kunnes sitten muistin että kyseessä on loppujen lopuksi vain Facebook. Annoin asian olla, mutta kun minua jokin asia häiritsee alan yleensä, väkisinkin, lopulta, provosoida. Minä olen sellainen.

Pari kiinnostavasti aihetta sivuavaa blogikirjoitusta julkaistiin jo aiemmin tänään, lukekaapa siis mitä kirjoittavat Kirsti ja allekirjoittanuttakin pahempaa blogisuorituspainetta poteva Joni.

Vuotuisen tappiomielialan verinen perkuu

Jotakin kertoo ajastamme, että vaikka kaikki katoaa samaan digitaaliseen massaan, julkaisevat lehdistö, televisio ja muutamat höhlät bloggaajat tietyin kalenterinkierroin omituisia listoja asioista, yleensä lähinnä populaarikulttuurin tuotoksista, jotka sen edellisen kalenterinkierron aikana ovat sattuneet kyseistäkin yksilöä tavalla tai toisella miellyttämään - ikään kuin maailmassa olisi joku jota kiinnostaisi, joku muu kuin kirjoittajayksilö omine haaveineen sponsorirahoista, maineesta, kunniastakin ehkä. Yksilö on täten harhautunut. Koska on ottanut tavakseen muokata ajatuksistaan tavukokoelmia ja lauserakenteita, hän on aina liian solipsistinen, liian kaikentietävä nähdäkseen yrityksiään muuna kuin mitä ne ovat viimeistä pilkunsijaa myöten: masentavana tapaintoistantana. Hän mokoma.

Ja silti, tai ehkä siksitenkin, haluan mainita jo hyvän aikaa sitten päättyneen vuoden 2008 aikana lukemistani kirjoista minua erityisesti miellyttäneinä seuraavat, aakkostetusti:

Armas Alvari & Matilda Katajamäki: Kirjeitä lapsiperheestä
Arne Dahl: Verikyynel
Arne Dahl: Vuoren huipulle
Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta
Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia
John Fowles: Eebenpuutorni
Simo Halinen: Lemmenomenia
Steven Hall: Haiteksti
Grahan Hancock: Fingerprints of the gods
Guy Gavriel Kay: Tigana
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
Tommi Liimatta: Muovikorvo
Harri Rinne: Juice on Juice off
Jyrki Vainonen: Perintö
Kyösti Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Onpas miehinen lista, äh. Silti koen kykeneväni noin vain sekoittamaan fiktion ja joillakin tekstintuottajilla havaittavan pyrkimyksen enempi faktuaaliseen ulosantiin. Sitähän se elämäkin on; vai väitättekö lopulta tietävänne mikä on toden ja epätoden raja, mitä? Te harhaiset! Juuri te olette niitä joita täällä eniten viilataan silmään! Minäkään en toki voi väittää aina ymmärtäväni missä maailma matoineen makaa, mutta sen tiedän että musiikin kuuntelu kaikenmaailman läppäreistä ja iipodeista on vihonviimeistä pelleilyä. Stereot ne ovat valttia, ja isot kaapit ja tilaavievät levyhyllyt. Vuonna 2008 julkaistuista nuotteja ja rytmiä sisältävistä kimaltavista muovisista kiekoista paras oli Kuusumun profeetan viides albumi Lyhtykuja, kannoillaan Sydän, sydämen hämmentävä Usko itseesi. Mielenkiintoinen maailmanlaatuinen ilmiö, että viisikymmentä vuotta rock-musiikin keksimisen jälkeen kyseisestä genrestä kehittyneitä alalajeja ei enää osata laadulla laatia kuin Suomessa. Siitäs sait, muu maailma.

Ai mutta se miksi ihan tosissani halusin tämänkin blogipäivityksen irvikuvan laatia, on se hilpeä faktumi että mailleen mennyttä vuotta leimasi tahollani ehkä enitenkin, tai neljänneksi eniten, lautapelailu. Oikeastaan juuri tämän listan halusin aivan erityisesti tyrkätä tarjolle: Viisi vuoden viihdyttävintä lautapeliä.

1. Battle line
Saksalaisen absurdin tuotteliaan peligurun Reiner Knizian laatima kahden hengen kortinläiskintä. Periaatteessa Battle line on vain edelleenkehitelty pokeri, mutta minua miellytti aivan suunnattomasti sen aiheuttama aivojariipivä kyräily ja ahdistavan kireät strategianharkintahetket. Päästä loppuu tila kun pelaajaparka yrittää pitää hallinnassa kaikkia mahdollisia toimintatapojaan, joista jokaisen se vastapelaaja joka tapauksessa torpedoi jos ei itse ehdi vastaavaan ensin. Hauskaa, ja baarissahan tätä vaan on mätkitty, mikä on jo parin kaljan jälkeen lisännyt tunnelmaa kummasti.

2.Carcassonne
Ehkä vanha juttu jo tämä joillekin (ja itsekin tutustuin tähän jo 2006), mutta minä pidän edelleen leppoisasti etenevästä kartanlaajennuksesta, jossa vasta loppuvaiheessa katastrofaalisina paljastuvat ne virheet joita pelaaja heti ensikierroksilla hölmöyksissään teki. Erityisesti lohikäärme-laajennusosan kanssa tämä kaupunginrakentelu oli omimmillaan muuttaen leppoisan monen pelaajan simcity-variantin veriseksi taisteluksi elintilasta. Nice!

3.Tsuro
"Tän oppii kolmessa minuutissa", todettiin baarinpöydän ääressä kun paikalla oli kaksi sitä pelannutta ja kuusi ei-pelannutta. Kukaan uutukaisista ei uskonut. Ja viiden minuutin kuluttua peli oli täysillä menossa. Hilpeä ajantappajapeli jota voi heittää erän tai pari odotellessa peli-iltaan saapuvia mattimyöhäisiä. Nappulat kiitävät kaartelevilla radoillaan joiden palasia pahvikorteilla kauniiksi kasvavalle laudalle asetellaan. Muihin ei saa törmätä mutta radat vievät vääjäämättä eteenpäin... viimeisenä hengissä säilyvä voittaa.

4.Mykerinos
Totta puhuen pelasin tätä vain yhtenä iltana syksyllä, mutta parin pelin jälkeen tämä ei ehkä vielä kaikkea itsestään antanut. Vaikutti lupaavalta. Parin erilaisen vaiheen yhdistelmä, jossa vallataan maata, valitaan sponsoreita ja vedetään hitaimpien pelaajien edestä kaikki hyvät jutut kuus-nolla. Tähän pitää paneutua vielä lisää.

5.Muuttuva labyrintti
Vanha klassikko pelasti joulunpyhät tylsyydeltä. Pelattiin tätä puolison kanssa kaikki illat sen jälkeen kun vanhempani kantoivat tämän matalaan majaamme joskus joulukuun pimeydessä. 80-luvulla tätä jo lapsukaisena alunperin tahkosi eikä ole viehättävyyttään kadottanut minnekään.

Pelien suhteen on erityismainittava Nuutisen emäntä, jota ilman en olisi pelannut noista melkein yhtäkään koska hän on hankkinut ne viimeistä paitsi kaikki meikäläisen siipeillessä. Ja missä sitä siipeilyä on tullut harrastettua? No anniskelupaikoissa tietty. Näissä allekirjoittanutta on saattanut moni Turussa liikkunut tietämättään havainnoida:

1. Cosmic Comic Cafe
2. Naantalin aurinkoinen, Hämeenkatu
3. Cafe Sirius
4. Bremer
5. Hansakorttelin Aschan, se postmodernimpi niistä

Ja, koska olen jo vanha ja luutunut, varmaan näissä pyörin jatkossakin. Tämän ikäiselle uudet asiat ovat jo vieraita ja pelottavia, oletusarvoisesti uhkaavia ja yleensä enemmän tai vähemmän vääränlaisia joka tapauksessa. Miettikää nyt tosi-tv:täkin! Mikäs se semmoinen oikein!

Valovoima

En ole sitä lajia jonka on helppo puhua niinkin suuresta asiasta kuin rakkaus. Onko kukaan, välttämättä, koska ne jotka siitä puhuvat, yleensä leijuvat omissa pilvissään, saavuttamattomina, monia kiusaannuttaen. Silti yritän, koska olo on sellainen; on tarve saada jokin ulos.

Mitä minunlaiseni ihminen on elämänsä aikana rakastanut? Luontoa, onnistuneen luomisen hetkiä, kotiaan ja vanhempiaan ja sisaruksiaan, muutamaa eläintä, sitä tunnetta jonka hyvä kirja tai musiikki ihmiselle antaa; ystäviäänkin, kai niin saa sanoa, jossain mielessä. Vuosien varrella neljää ihmistä, kutakin tavallaan, siinä mielessä kuin missä "rakkaus" helpoimmin käsitetään.

Ja se mikä tähän pakotti: tuota tyttöä. Kaksivuotiasta ihmisenpoikasta joka oli kaksi viikkoa matkalla ja palattuaan heittäytyi kaulaani roikkumaan kykenemättä muuhun kuin kyyneliin. Oli isälläkin jo siinä vaiheessa ikävä. Ravistaa sisintä myöten että joku on minuun noin kiintynyt. Lapsi ei vaadi minulta muuta kuin itseni; juuri tällaisena minä hänelle kelpaan, ja minut tällaisenakin nähdessään hänen kasvoillaan käy hymy. Hän on pyyteetön, ja kun hän on vähän vanhempi, minä opetan hänelle ne kolme asiaa jotka minunkin olemistani ohjaavat, tai joiden enimmän osan aikaa pitäisi: Rakasta, älä vihaa. Luo, älä tuota. Etsi, älä pysähdy.

Tietenkin minusta välillä tuntuu että hän tietää jo tuon kaiken. Se pieni olento jota rakastan ihan hirveästi.

Rupukäymälä

Kansalaistottelemattomuutta ilmassa täällä rumassa kotokylässäni. Siis sitä lajia että kansalaiset vaativat mutta päättäjät tekevät tottelematta omiaan: päivän lehti uutisoi tänään kiltisti viimeaikaisimmat ååpulaiset kipupisteet, joista pisimpään on hautunut tuo kirotunnerokkaasti sumplittu toriparkkiprojekti. Vuosiahan sitä on jo vatvottu, ja mitä kauniimmin korulausein kokoomussedät ja tavaratalonomistajat hankettaan puolustavat: autot maan alle, puistoja parkkipaikkojen tilalle ja sen suuntaan. Parfymoidut paskapuheet kätkevät alleen sen tappavan tosiseikan että yksityisautoilun ehdoilla pistetään kaupungin keskusta remonttiin. Mites jos vaan kiellettäisiin ne autot sieltä kokonaan? Onko muuten kukaan huomannut että siellä on jo yksi parkkiluola, päivät pitkät tyhjillään ammottava koska sinne sisäänajo on kahden korttelin päässä torilta? Pitkälti toistakymmentätuhatta nimeä vaati addressissa kansanäänestystä asiasta, ja niin vain sedät siihenkin totesivat, kai partaansa nauraen ja hieman konjamiinia lasistaan naukaten että no, sitä nyt ei sentään tarvitse järjestää. Elämmehän demokratiassa.

Nimilistoja näytään kerätyn myös tuon ahdistavan ahtaan rokkiklubi TVO:n puolesta, joka tulevan YO-talojen remontin myötä joutuu lähtemään pyöräkellariksi muuntuvista tiloistaan. Tämähän on kulttuurikaupunkimme undergroundimpia piirejä kuohuttanut seikka, joka ei allekirjoittanutta kosketa liiemmin sikäli että minusta TVO on jo nykyisellään harvinaisen epämiellyttävä paikka; tiemmä EU-säädökset vaativat äänieristeiden lisäämistä, mikä madaltaisi kopperon lopulta elinkelvottomaksi. Viisituhatta nimeä oli tässäkin listassa, jumankekka että turkulaisetkin aktivoituvat kun nimiä kerätään. Vaan kai tämä sentään on turha tuulimylly: jos talo remontoidaan, se remontoidaan ja jos tiloja ei sen jälkeen voi käyttää niin se on siinä. Onkohan kellään käynyt mielessä että TVO saa varmasti paljon paremmat tilat jostain muualta. Melkein mistä vaan, totta puhuen, jos tilojen viihtyisyys on kriteeri.

Sokerina päivän "kulttuurikaupunki tappaa sinut henkisesti" -teeman uutisoinneissa oli tietysti tuo salaman nopeudella hoideltu kahden sivukirjaston lakkautus, josta ensi kertaa uutisoitiin parisen viikkoa sitten ja jota vastaan oli eilen mielenosoitus, minkä aikana kaupunginhallitus nuiji päätöksen läpi ja nyt on ruikutus turhaa. Tervemenoa. Sadantuhannen euron säästöt kuulemma vuodessa tästä, ja kun tammikuun alussa uutisoitiin että uuden pääkirjaston aulaan hommattiin 80.000 euron arvoinen lasertaideteos niin pistäähän se ihmistä miettimään. Lalli, sinun kirvestäsi kaivataan.

Further adventures of admiral Stonk

Lähdin kotoa tänään, pakkanen oli siten laskenut että saatoin. Näin hangessa porotokan jättämän vanan, seurailin sitä horisonttiin ja eläimet viisaudessaan veivät minut kahvilaan. Tarjolla oli mielenkiintoisen skaalavirheen läpikäynyttä korvapuustia; sen kokoisella olisi nälkävuosina ruokkinut koko perheen. Tyydyin porkkanakakkuun, mutta riitti sekin. Ja santsikuppi oli ilmainen, mikä oli kiva joskin pientä liikatappamisen makua toki myös kun se yksikin muki oli varmaan lähemmäs puolilitrainen. Ei silti, Kike Elomaa istui viereisessä pöydässä. Lumikenkäni vapisivat jännityksestä kuitenkin vasta kun lähdin takaisin, tuuli oli pyyhkinyt jälkeni. Hirvittävä eksymisen pelko puri luuydintä. Miten täällä mikään elollinen selviää? Uskalsin hengittää vasta kotona. Kuolio oli levinnyt eri puolille kehoa.

On hyvä nähdä ihmisiä. Nelisen päivää kotona kissan kera ilman ulkopuolisia kontakteja ja huomaan kadonneeni paitsi fiktioon, myös itseeni. Unohdan ulko-oven sijainnin, ikkunatkin esiintyvät näyttöruutuina eikä verhoihin uskalla koskea. Nukun tunnin, herään, vaellan, nukun tunnin, en ole varma onko muistamani kohtaus Dexteriä, Monty Pythonia vai lukemaani romaania. Unta, tajuan lopulta: vai kohtasinko yössä ihmisen kun lopulta uskaltauduin ulos? Ellen kohdannut, mitä tapahtui, ja niillä main yleensä keitän uuden pannullisen. Viihdyttääkseni synapseja lueskelin verkosta univajeen vaikutuksia ihmisen terveydelle. Maali rapisi seinistä, tai silmissä vilisi ehkä. Torakoita, ymmärrättehän.

Tämä ei tee minulle ihan hyvää.

Tiskialtaassa on paistinpannu ja lautasia mutten muista syöneeni kahteen päivään.

Täytä mun hevosein

Väitteet elämästäni ovat suuresti liioiteltuja. Muun perheen seikkaillessa jossain päin Kymenlaaksoa minä ja kissa täytämme toistemme vapaa-ajan kuin mykkäfilmikauden suosituin komediaparivaljakko; kuluttamallani kahvin määrällä liikehdintäkin on sopivan nykivää. Ja kissa - no se nyt on muuten vain maaninen ison osan aikaa. Meillä pyyhkii hyvin. Järjestän arkistojani. Papereita ja vanhoja lehtiä, valokuvia: albumit eivät enää meinaa mahtua hyllyyn ja edelleen on satoja teetettyjä kuvia odottamassa paikkaansa. Satoja.

Silti jaksan väliajoin valuttaa bittivirtaa verkkoviemäreihin. Harraste se tämäkin, ja nukkumattomuus, unen puute, toisaalta: aloin sivistää itseäni ja joululahjaksi saadun Monty Python -historiikin luettuani lahjoin itseni Lentävällä sirkuksella ja aloin katsoa sarjaa ihan alusta. Huomasin etten ole sitä ennen nähnytkään kuin osina, Python-leffat sentään koulivat ja massavalmistivat minutkin vastaanottamaan juuri tietyntyylistä huumoria jo teini-iässä. Ollapa enää originelli tässä maailmassa. Mutta toimivathan nuo Pythonin jutut: "Wenn ist das Nunstück git und Slotermeyer? Ja! Beiherhund das Oder die Flipperwaldt gersput."

Näin jokin aika sitten unen jossa transsiin vajonneiden ihmisten silmistä kasvoi käsiä ja sateenkaarenväriset hiiret vilistivät heidän korvistaan sisään.

Ai niin, se tragedia

Postmoderni tila. Tärkeilevän pramea hillitysti sisustettu kahvila, uudennihkeä vielä mutta sitäkin vanhemman rakennuksen juhlavaan saliin vastikään sisustettu. Hyvät, toki melko hintavat, kahvit. Taustamusiikkina kuulemma (kysyimme) kahvilan oma nauha, jolla tähän posliinikuppisesti kilahtelevaan interiööriin tarjoiltiin muun muassa Dingon Autiotaloa ja Raptorin Oi beibiä. Koko kolmihenkinen seurueemme ensin vaikeni, sitten räjähti kontrollivapaaseen nauruhorkkaan kun ikimuistoiset lyriikat nuoruudestamme räpäytyivät tätejä, hienoja ihmisiä ja meidät sisältävään kahvesaliin: "Otetaan faijasi mukaan kimppaan / Olenkin jo kyllästynyt pelkkään pimppaan".

Hansakorttelin uusi luksus-Aschan: sinun valintasi jälkistrukturalistiseen kahvihetkeen.

Kerrottakoon vielä ettei tämä ole helppoa silti ollut. Vuodenvaihteessa muinainen kotikuntani lakkasi olemasta. Samanhultaisesti identiteettini lähti häränpyllylle: mistä olen nyt kotoisin, kun tuo minut kasvattanut ja häiriöisekseni tehnyt täällä blogissakin satunnaisesti angstireferoitu ruraali-idylli, kutsuttakoon sitä vaikka nimellä Härkele, on kadonnut? Nyt vanhempieni rakentama talo, minun lapsuudenkotini, pomppasi kunnan keskustaajamasta upouuden kaupungin laitanäreikköön rakettien paukkuessa. Voi näitä kuntaliitoksia. Palanen masentavinta minuuttani on nyt luojan kiitos kadonnut.