Zahir

Turussa totuus näyttäytyy aspekteina. Sairashuoneenkadun Siwan edessä kömmitään jalkakäytävälle, vesi virtaa katua pitkin kun ei ole ojia eikä viemäreitä. Arjen pakokauhua sen kirkon varjossa, Mikaelin kirjaston oven narahduksessa, nämä ovat kulmia joilla liikenne ei pysähdy, sinua ei odotettaisi jos olisit myöhässä täällä. Tai, kuten: Auran Aaltojen valomainoksen A:n ja u:n väliin joskus kiilautunut lintu, sen nokka törröttää sieltä irvokkaana mustien höyhenten irtoillessa mädäntyneestä kallolihasta. Näky ei jättänyt rauhaan päiviin, viikkoihin.

Elämässä riittää kolmiodraamoja vaikka itse pitäisin enemmän neliökomedioista. No niin, se oli taas siinä; nöyrtyminen halpahintaiseksi tosi-blog -hauskuttajaksi, äänestäkää minut jo pikkuhiljaa ulos tästä lasikopista, katto madaltuu kuin julkaisukynnykseni, hissin valot välähtelevät vain sen verran että epileptinen reaktio käynnistyy. Sen jälkeen kaikki on taas hyvin.

Jos haluaa piirtää kuvan todellisuudesta, ei voi piirtää kuvaa todellisuudesta. Tämä elämä on jälkijättöinen, kaikki palaa huomenissa pisteeseen. Vain vanhat valittavat, nuoriso on liian daijua tajutakseen.

Valoon, ihanaksi

"Sir?"
...
"Anteeksi? Sir?"
"Hrkrhmm."
"Olen hirveän pahoillani, Sir, että joudun herättämään teidät, mutta fiktiogeneraattorissa, hm, siinä näyttäisi olevan jonkinlainen, tuota, ongelma."
"Ongelma? Mikä ihmeen -"
"Niin, Sir, se savuttaa aika tavalla. On savuttanut pian, ohoh, puolisen tuntia."
"Ehm. Huh. No, lähdetäänpä katsomaan."

Iltapäivän aurinko sai käytävien ikkunat kultaisiksi kun he kulkivat peräkanaa rakennuksen siivestä seuraavaan, kerroksesta toiseen ja kolmanteen, ylös ja alas pitkiä portaita ja minkään häiritsemättä siniset silkkiset kukat jatkoivat puutarhassa kukintaansa.

Jokin rakoili.

"Sir?"
"Ah, anteeksi."
"Sir, minusta meidän on tosiaan syytä jatkaa matkaa, en halua millään muotoa hoputtaa, mutta -"
"Aivan, olen pahoillani, tämä ruho vain näytti niin houkuttelevalta, huomasithan sinä miten rasva tuoksui tässä vartaan äärellä. Minun oli aivan pakko haukata palanen ja sitten teki mieli seuraavaa, kyllähän sinä tiedät."
"Sir, teidän ei todellakaan tarvitse selittää minulle mitään. Minä vain huomautan että fiktiogeneraattori saattaa minä hetkenä tahansa."
"Niin?"
"En totta puhuen tiedä mitä se saattaa tehdä."

Puutarhassa satoi leijonia kun he astuivat ulos. Savu nousi pihan toiselta laidalta, pienestä savimajasta, jonka seinät kiiltelivät lasitettua sinistä aina kun niihin ei katsonut.

"Meidän on pidettävä kiirettä, hyvä jumala, mikset sanonut että savu on noin sankkaa, noin mustaa? Hyvä jumala! Tämä on todella huono juttu! NYT LIIKETTÄ! JUOSTEN!"
"Sir, voi ei..."
"Nyt en aivan -"
"Teidän kasvonne, sir..."
"Mikä niissä - - Voi luoja, voi luoja..."
"Älkää koskeko niihin, Sir, ehkä ne on mahdollista korjata, te olitte oikeassa, meidän on juostava, näettehän että koko maja kipinöi, ikkunoista lyövät jo liekit ja -"
"ÄITI! ÄITI!"
"Sir, rauhoittukaa -"
"Missä minun äitini on? Minulla on hirveä ikävä minun -"

Suuri salama löi poikki taivaan ja pysähtyi repeämäksi, joka sinimustaan pintaan piirryttyään alkoi laajeta. Se kuulosti kynsiltä liitutaulussa, fiktiogeneraattori oli kaikkialla eikä missään. Sen savu nousi kaikesta olevasta nyt, ilma liikkui ilman tuulta, puut kuolivat.

"Täällä on niin pimeää, minulla on niin kova ikävä."
"Halatkaa minua, Sir, ehkä tämä kaikki menee vielä pois."
"Halaa. Sattuu."

Niin kauas kuin tietä riittää

Olen avoin ehdotuksille.

Ausgerechnet

Joviaali annos maaseutua, Nieminen! Mutta entä jos sittenkin... yö oli kylmempi kuin vielä koskaan, siis viime kevään jälkeen, hengitys höyrysi millä välin liian iso musta saapas upposi savisehkoon maahan ja pala kohosi kurkunpainikkeeksi; ei muuten, mutta ihan kuin lähipuiden oksistoissa olisi joku ryskinyt menemään hirven tavoin, jos ei hirvenä silti varmasti. Lähimmät katuvalot aika kaukana. Kaavoitusalueen ulkopuolella enää yötkään ovat sitä kuin ennen. Kylmiä, mutta: saunassa onneksi raapii tikkua vapiseva käsi päivänä jos toisena; on sentään se yksi lämmin piste tälläkin puolen rajaviivaa, siis sitä rajaviivaa joka erottaa mielenhäiriön siitä mitä elämäksi kutsutaan.

Löysin kovalevyltä ison tiedostollisen tekstiä. Hörppäsin kahvia ja katosin siihen: joskus talteen napsimani Silmänkääntövankilaan tulleet kommentit ajalta ennen nykyistä formaattia; verkosta jo menneet, omaan arkistoon säilyneet. Olen kiinnijäävää tyyppiä, sen minä taas tajusin kun noita ensibloggaajavuoteni aikana nurkkiini ropisseita viestejä lueskelin. Sehän se tästä teki kivan! Että oli pienet ympyrät ja se sama jengi aina nurkissa roikkui: Mea, Joni, exme, Marimba, Lord Boredom, Jani ja Carmabal oli ydinsakki, välillä Misu ja muutama joiden nimetkään eivät enää tuttuja luita kallon sisällä kopistelleet... Oi, missä nuo kaikki nyt ovat. No, osa täällä edelleen. Mutta jokin on muuttunut...

Tai no, mikä nyt. Silloin päivitin kerran päivässä nokkelaa sinkkumiehen opiskelija-angstia; nyt olen perheellinen duunari. Revi tästä, Arijoutsi. Eikä nyt sillä että valittaisin, tällä kertaa. Asiat muuttuvat. Avainsanat tässä olivat nuo "kiinnijäävää tyyppiä". Kun olen jossain kivassa joskus ollut mukana, olen hautaan asti murheellinen kun se on loppunut, ja niin ne kaikki kivat elämänvaiheet riehuvat kuin sambakarnevaalit takaraivokkaasti pääkopassa kun vain vähänkin niitä ajatella muistaa. Jolloin juttu luistaa.

Eskaloituma

Ostin uuden lompsan. Piponkin, aiemmin tänä vuonna, mutta nyt lompakon, vaaleanpunaisen, se löytyi kirppikseltä eurolla. Entinen oli mustaa nahkaa, aikuisiän kynnyksellä sen muistaakseni isäukolta sain synttärilahjaksi, ehkä maaseudun mieheytymisriitti oli kyseessä, tuo kun on sellainen hehtaarimallinen joka takataskusta pilkistää kuin sieltä pyrkisi ulos kohti syyhyäviä näppejä. No, on tämä miehisyys jo varmaan tullut osoitetuksi ja on aika lompakoida oman halun mukaan: pinkki! Ja paljon pienempi ja paljon enemmän taskuja sälälle.

Istuinpa sitten KLIPPAN-sohvallemme tuossa illankorvalla, tarkoituksenani siirtää rahat, kortit ja muu hämärä lompsasta uuteen. Ja alkoihan se selvitä että minkä takia tuo vanha räyskä on aina ollut niin pirun täynnä. Junaliput vievät tilaa, ja nämä olivat enimmäkseen vuosilta 1999 ja 2001. Elokuvaliput eivät yksistään niinkään, mutta toisaalta pahvisia nuo finnkinoiset ovat joka tapauksessa, ja riittihän niitä. Olen näköjään käynyt katsomassa Matrixin elokuun 18. päivä vuonna 1999. Koko elokuvavisiittihistoriani vuosilta 1999-2002 on kulkenut mukanani joka jumalan päivä; varmaan senkin jälkeen olisi mutta lakkasin käymästä elokuvissa kun kyllästyin.

Ja mikäs se tämä sitten? "Kutsu opiskelemaan kansanopiston kirjoittajalinjalle", kurssit alkavat elokuussa 1998. A4-kokoinen arkki, taiteltu, aina mukana. Samaa kingsize-matskua edustaa optikon arvio silmälasitarpeellisuudesta näköarvoineen, päivätty joulukuussa 1991. Rokotuskortti, iso pahvinen, ja verenpainekortti, vielä isompi pahvinen jossa tasan yksi merkintä: kolesterolimittaus vuodelta 1997. Huittisten Kymppimusiikin kanta-asiakaspassi, suuri, jossa yksi leima syksyltä 1995, ostin muistaakseni Lapinlahden Lintujen albumin Tyttö huutaa hii! kasettina. Kun en varmaan ollut cd:stä tuolloin vielä kuullutkaan.

Pizzapasseja Turkuun, Raumalle, muualle, videovuokraamopasseja joissa kaikissa yksi leima, Jääkarhukerhon jäsenkortti (laminoitu), Aku Ankka -keräilykortti, Telen puhelinkortti (arvo 50 markkaa), sälää, krääsää, tilperoinaa!

Ja kaksi miljoonaa kuittia, joilla toki on oma päiväkirjankaltainen arvonsa; olen näköjään ostanut tämän nytkin käyttämäni pöydän lokakuun kahdeksas vuonna 2001 Ekotorilta, sittemmin monesti palasissa Yo-kylän asunnosta toiseen muutetun, ja tänne se joskus jätekasaan jää kun lähden. Muistan kun kokosin sitä; Mike Oldfieldin Voyager soi stereoissa, oli ilta, laavalamppu svengasi. Hyviä muistoja, nyt ei suihkuun mut jos kahvia.

Meni tuo vanhakin lompsa nyt ohueksi mutta en enää luota siihen.

Praise the block!

Ovessamme sijaitsevasta luukusta kolahti työväenopiston ohjelma alkavalle lukuvuodelle, ja etäältä katselin sormieni selaavan lehteä kohti kirjoittajaopintoja; en minä sillä että kokisin tarvetta osallistua (ikinä, mihinkään), mutta tavaksi on tullut vilkaista ketkä noita luovia kursseja minäkin vuonna luotsaavat kun ne on aina tuttuja.

Ja mitä sain huomata: Kirstin luotsaaman elämäkertakirjoittamisen kurssin infotekstissä kerrottiin että kurssilla "Ylistetään kirjoittamiseen liittyviä esteitä". Ah tätä päivää, jona suorittajakeskeisyyden realiteetit viimein väistyvät inhimillisyyden tieltä ja minun näkemyksiäni maailmasta myös muut toisinaan tapailevat!

Noo, sitten tietenkin luin lauseen uudestaan ja huomasin ettei siinä ensimmäisessä sanassa mitään ässää ollut. Ja varmaan parempi niin; ehkä tuon kurssin mahdollisten osanottajien suhde kirjoittamiseen on aika kaukana omastani. Ehkä heistä kukaan, tämä on mahdollista, ei suhtaudu sanojen järjestelyyn yhtä pakkomielteisen vihamielisesti. Täten heidän ei tarvitse ylistää niitä hetkiä joina kirjoittamista on syystä tai toisesta mahdotonta edes yrittää. Niinä hetkinä ei tarvitse itseään riipiä henkiselle verilihalle ja voi keskittyä vaikka, jaa no en minä nyt tiedä, nauttimaan elämästä.

Kidu, ihminen! Kirkkaamman kruunun saat, no se oli vitsi hei.

Osta kertakäyttöisiä muoviesineitä ja pelasta maailma!

Ne jotka lueskelevat Helsingin sanomia huomasivat taannoisen sunnuntaipainoksen kannessa mainoksen, jossa mainostetaan mainosta. Kiinnittihän se huomion sillä väsähtäneen kliseisellä bobhelsinkikielellään, mutta ei silti purrut minuun; varmaan olisi jäänyt tuo mainostettu tv-mainos katsomatta siltikin vaikka olisin televisioinen, koska minua nyt vaan ei kiinnosta katsoa mainoksia. No, tämä omituinen metakampanja sai minut joksikin aikaa pohtimaan tasoa jolle markkinoinnissa on edetty ja hämäsi olemaan huomaamatta sitä, mitä tässä itse asiassa oli tarkoitus niin kovin suurella sydämellä ja Itämerta pelastaen myydä: vettä. Niin, juurikin sitä samaa tavaraa jota Suomessa saa esim. hanasta. Ja missä sitä myydään: kertakäyttöisessä muovipullossa, joka on vielä niin käsittämätön design-ihme, että sen uusiokäyttömahdollisuudet lienevät nollassa.

Luonnonsuojeluarvoilla on siis tarkoitus saada ihmiset ostamaan ikinämaatumatonta roskaa jonka sisällä on tavaraa jota he eivät todella tarvitse.

Saatanan hieno idea.

Ihan ranteita viillättää.

Viipyillen saapuvat sanat

Voitaneen puhua riippuvuudesta, kun on tultu tilanteeseen, jossa tiettyyn vuorokaudenaikaan on pakko nauttia joko iso mukillinen kahvia tai kuussatanen särkylääke. Nousee varoittamatta kuin kesäukkonen, lamaannuttava pistos jonnekin vasemman silmän taakse, sinne mihin jostain syystä päänsärkyni ovat jo vuosien ajan keskittyneet, paitsi että ei se kovin varoittamatta enää nykyisin kun melkein kellosta katsoen tietää koska on se aika taas. Aivojen särkykeskus käynnistyy. Ja tätä tavaraa saa kaupassa myydä, saatana. Nytkin muuten on muki koneen vierellä. Ja Lennonia stereoissa, mikä ei nyt tähän liity erityisemmin.

Olin mökkilaiturilla tuossa eräänä päivänä tyttären kanssa, siitä oltiin edellispäivänä katseltu kaloja matalassa rantavedessä. Nyt uiskentelivat kai muualla. Lapsella oli tilanteesta näkemys: "Kaloja einäy, lähtijo kauppaan."

Onko tuo nyt sitten kuuden vai neljän sanan virke (yhteenkirjoittamani esiintyvät hänen puheessaan yhtenä sanana aina), liekö merkitystä, pisin yhtenäinen kokonaisuus kuitenkin toistaiseksi. Lapsen sanallisen kehityksen seuraaminen on kuin maailmojen luomista katselisi. Pistää nöyräksi. Mihin aikuisena menettää sen vimman, jolla sanojen risukon läpi on lapsena pää edellä puskenut tullakseen ymmärretyksi? Ei enää jaksa. Täysikasvuisena luulee hallitsevansa, mutta kun on vuosi ja kahdeksan kuukautta ikää, tietää ettei vielä hallitse, ja oppimisen ilo on vilpittömimmillään. Joka päivä on muutama uusi sana. Vähitellen niitä alkaa sovitella toisiinsa, syntyy lauseita, tarinoita, ehkä joskus säkeitä jotka koskettavat tuhansia muita. Pitkiä kertomuksia. Pienestä ne alkunsa saavat.

Kolmen hymyn mittainen

Niin kuin napista olisi painanut. Ensin tuolla, sitten tuolla; välivaihe meni jotenkin kuin sumussa, ja napistahan se kai itsensäkin oli muuttanut kokonaan toiseksi, irvikuvaksi jonkun mielestä ehkä. Mutta lomansa se vietti muutamilla mökeillä; yhä enemmän sitä hämmästyttää miksi jotkut haluavat ulkomaille kun Suomen kesä, niin tuntuu, on vuosi vuodelta onnellisempi. Se luki riippumatossa Borgesia helteessä, jossain niin kaukana että sen järven nimi oli kartan reunalta pudonnut, välillä sen syliin kiivettiin ja sitä halattiin, ja kissakin karkasi, vain puuhun.

Se nukkui pitkään.

Tuntuu että se omistaa puoli maailmaa nykyään.

Ja jostain se löysi hirveän pitkään kadoksissa olleita ajatuksia, järjesti ne uudelleen ja keksi taas tekemistä. Ei se varmaan tänne olisi muuten palannut.

Niin sanottu "Für Elise -paniikki"

Olla vastentahtoisesti olemassa on tiedostaa omat mahdollisuutensa ja mukautua yhteiskunnan vastaanottokyvyttömyyteen. Kuitenkaan vastarinta ei ole suotavaa, sillä ihmiselle on loppujen lopuksi annettu, tässä muodossaan, vain yksi elämä, ja jos poskensa iskee vasten todellisuuden karheaa pintaa, saa ennemmin tai myöhemmin huomata vajonneensa kokemusten koskissa kuohunnan sijasta kylmännahkeisiin akanvirtoihin vellomaan nahkiaisten näykkiessä pohkeita. Ei elämä ollut ennen niin mustavalkoista. Pilvetkin kumpuilevat tänään kuin siat halki kaupungin koilisesta lounaaseen, ne tahraavat mustilla varjoillaan tilan jossa joku yrittää rakastaa, toinen toivoo, kolmas pelkää ettei hänestä ole kumpaakaan, eikä täten, tietenkään. Hän on saavuttamaton. Ystäväpiirini notkahtaa rajan yli yksi kerrallaan. Kolme vuotta sitten se alkoi, jatkuu vielä toiset kolme, enkä sitten tunne enää ketään alle kolmekymppistä. Mutta ruoho kasvaa joka kevät uudelleen. Sade hämää luulemaan että jossain on elämää. Avaruudessa tai täällä.

Vanhaa kunnon sateen kastelemaa Hesaria

Kesä kesä kesä.

Ei kai nyt tänne ehdi erkinpoikakaan, josko pahempana vielä minä. Mutta totuus seilaa edestämme avaruuteen: jokainen tietää sen tunteen kun on kävellyt sateessa varjotta asemalle katsomaan junia joita ei kulje ennen kuin on palannut sisälle ja helle syö maisemasta kosteuden, pistiäiset purevat ja minulla on muuten juuri lokinpaskaa kämmenselällä, huomaan. No, juon kahvia.

Pyöräilin tuossa männäviikolla Ruissalossa toverini Marimban, aikoinaan blogistiseen toimintaankin osallistuneen, kera, ja panin kansanpuistossa ärhäköityen: mitäs perkeleen rauta-aitoja tänne on kyhätty? Ja niin sain kuulla että se on se Ruisrock tuloillaan... Ja minä kun olen luullut että se pidetään Saaroniemessä; en kyllä ole osallistunut ikinä joten sikseen turha nurista. Mutta tietäkää: kehitimme hienon blogikirjoitusaihion. Kunpa ehtisi toteuttaa, veisi yhden iltapäivän.

Asianajajani soitti tänään että hänen lapsenlapsensa syntymä senkuin viivästyy. Ja minä sukelsin pyörällä lokkiparveen, mistä muistuma sittemmin oli paidallani, etcetera, kuten jo mainitsin.

Tämän vuoden Vammalan kirjapäivien saldo:

- Veikko Ennala: Kolme kummallista romaania
- Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
- Juice Leskinen: Kuka murhasi rock'n'roll tähden

Vähän mutta hyvää. Nuutisen isäntä oli mukana ja osti vielä vähemmän, ehkä parempaa. Mutta kyllä se on se kirjojen tuoksu siellä, niiden vanhojen niteiden, se sinne vetää.

Kaikki ja vähän päälle

Turun sanomat jatkaa allekirjoittaneen hämmentämistä uutisillaan. Tänäisessä haastateltiin Turun yliopiston lehtoria aiheesta että internetin hakukoneet eivät löydä ihan kaikkea tietoa mikä verkossa piilee. Varmaan pitää paikkansa. Joskin haastatellun lehtorin näkemys tilanteesta on jo melko pessimistinen:

"Internetissä on tällä hetkellä noin 25 miljardia sivua tai enemmänkin. Vähintään saman verran jää hakukoneilta löytämättä."

Kuka ruoja on keksinyt niin tehottoman vimpaimen kuin hakukoneet? Ne jättävät löytämättä 100% netin sisällöstä, eivätkä edes lopeta siihen. Ei ihme ettei google-sukupolven koulunkäynnistä tahdo tulla sen ihmeempää.

Kutsut

Sain pyynnön osallistua kahvikutsuille. Koska pyynnön esitti hurmaava nuori neito, minä luonnollisesti suostuin, ja niin saavuin sovittuun aikaan sovitulle paikalle. Kutsuilla oli lisäkseni kaksi vierasta; saparopäinen tyttö joka hymyili jotenkin autuaasti, sekä nallekarhumainen mies. Emäntämme oli kattanut kahviastiaston lattialle; se oli toki poikkeuksellista ja täten melko yllättävää, mutta toisaalta risti-istunta keskellä olohuonetta oli jotenkin japanilaisen oloista, joten mukauduin tilanteeseen. Istuttuani alas - kutsujen emäntä komensi minua tekemään niin moneen kertaan huutaen ennen kuin olin kunnolla saapunut paikalle - eteeni iskettiin kahvikuppi ja sinne kaadettiin pannusta höyryävän kuumaa sumppia. Ei kun ryystämään.

Paitsi että koska olen perso makialle, en koskaan juo kahviani mustana. Sokeripyyntööni vastattiin viskaamalla sokeriastia suuntaani; lusikoin sieltä pari pikkulusikallista sokeria kahvini sekaan, minkä jälkeen emäntä kauhoi vielä kaksin käsin muutaman kourallisen lisää. Olisi jatkanut vielä hyvän tovin, luulen, ellen olisi onnistunut sanomaan että jo piisailee. Aloin sitten sekoittaa hivenen siirappiseksi kaikesta sokerimäärästä muuttunutta kahviani lusikalla, kunnes emäntä vei lusikan ja pudotti sen kahvipannuun nokassa olevasta aukosta. No, ehtihän se sekoittua.

Hörpätessäni kahvia huomasin sivusilmällä, että ikuisesti hymyilevä saparopäinen tyttö sai emännältäni spesiaalipalvelua, ja kupillinen kahvia kumottiin hänen suuhunsa pyytämättä. Ja sitten toinen kupillinen, ja sitten vielä. Kaikkiaan tyttö joi pohjanmaan kautta viisi kupillista kahvia alle minuutissa minun vielä hörppiessäni omaa siirappista ensiannostani. Oli toki hyvää, minkä olisin sanonut kutsujen emännällekin, mutta tämä totesi sen itse niin painokkaasti minua silmiin katsoen, etten tuntenut enää tarvetta asian toteamiseen. Tällä välin nallekarhumies kellahti selälleen, eikä enää siitä liikkunut.

Laskin kuppini maahan, ja se tuskin oli lautaseen kopsahtanut kun siihen kaadettiin lisää kahvia. Kummallinen kuppi tosiaan; pannusta sinne lorotti ainakin puoli litraa kahvia ja hyvin mahtui. Äsken pannuun tungettu lusikkanikin palasi kuvioihin, joskin emäntämme siirsi sen omaan kuppiinsa ja sekoitti kahviaan sitä verta raivokkaasti että kaaressa lensivät niin kuppi kuin lusikkakin. Hänen poistuessaan noutamaan niitä takaisin minä päätin olla lisäämättä tähän kupilliseeni sokeria ja hörppäsin. Hyvää kyllä edelleen. Saparopäätytön ilme ei muuttunut, ja seuraavaksi emäntämme siirtyikin juottamaan häntä suoraan pannusta. Käyhän se toki nopeammin niin.

Aloin itse olla jo hieman kylläisessä tilassa. Sanoin emännällemme tämän, mutta hän oli niin keskittynyt kumoamaan kermanekan sisältöä suuhunsa, etten tiedä kuuliko minua. Yskähtelin hienovaraisesti saadakseni huomiota ja kuppini täytettiin taas kahvilla; tämän lisäksi minua kehotettiin hyvin kovaäänisesti hakemaan itselleni lusikka. Olisin tähän ehkä ryhtynytkin, mutta tässä kohtaa kahvikutsut keskeytyivät emännän ilmoittaessa että hänellä on pissahätä. Hän lähti juoksemaan kohti vessaa suoraan tarjoilujen yli ja kupit ja pannut lentelivät.

Ain't nobody normal here no more

-Koskas sä sinne Saksaan lähdet?

-Ens perjantaina.

-Soittele kun tuut takaisin. Vedetään kännit.

-Tuli muuten känneistä mieleen että - -

-Ootko muuten huomannut rappukäytävässä mitään outoja hajuja?

-Niitä ja luonnehäiriöitä lähinnä.

-Mä oon yrittänyt miettiä miltä mätänevä ihminen haisee. Että pitäiskö soittaa isänöitsijälle.

-Putki päällä vaan jollain.

-Tänään oliskin hyvä aloittaa.

-Tänään olis muuten mahtavaa olla opettaja. Siis just tänään, ei muulloin.

-Opettajat on pahimpia.

-Niin on.

-Vittu ne on kyllä kamalia. Opettajat.

-Mutta tänään sais pokata oppilaitaan jokirannassa.

-Sä kuitenkin säätäisit numeroita todistukseen vielä.

-Nehän muuttu nyt uudistuksessa. Kolme miinukset muuttu nelosiks.

-Ei mulla vaan.

-Pärstäkertoimen mukaan siis.

-Mulla on niin hyvä todistus että käyn sen kanssa vessassa. Yksin, junou.

-Mut noi väitti että sä kuolet nuorena.

-Hä?

-Referoitiin se viimeviikkoinen keskustelu kun kävit tiskillä.

-Tai se oleellinen osa siitä.

-Niin ne kaikki luulee tänään.

-Ei käy kateeks baarihenkilökuntaa tällasena päivänä.

-Niitten vapaapäivätkin on sesongin ulkopuolella.

-Marraskuussa.

-Ja pizzakonekin rikki.

-Ehtii ne näköjään lehtiä lukea.

-Itsehän mä en iltapäivälehtiä lue mutta - -

-Töissä mä joskus selaan.

-No töissä.

-Meillä on töissä kaks tyyppiä jotka syö lounaan tietokoneen ääressä. Lukee Iltalehden nettisivuja.

-Mikset sä muuten oo enää töissä siellä keskuksessa?

-Ei ne oo soittaneet mulle.

-Toi on munkin elämänasenne. Jos ei kotoa tulla hakemaan niin mitään en ala.

-Meillä on kaikki vaan töissä niin saatanan ahkeria.

-Se on perheyrityksessä sellasta.

-Ihan sairasta.

-Jaa mikä? Perheyritys?

-Mieti mikä valta niillä on!

-Olis muuten tänään ilmainen sisäänpääsy taidemus - -

-Lähetääs ottaan vielä yhdet.

-No mennään.

Katso äiti! Olen kaheli kenguru!

Olenko huono ihminen kun en millään jaksa innostua siitä että Turussa on taas pian kaupunkitaidetapahtuma, joka muuttaa koko kääpäisen kaupunkimme asukkaiden yhteiseksi olohuoneeksi? Tai jotain. Mukavampaa kuin keinotekoisuus on asua paikassa jossa halutessaan voi mennä kävelylle metsään, unohtua polkulabyrinttiin ja kuulla satakielenkin vielä. Vihreän verhon välistä lyö aurinko silmään ja jokikin siellä vilahtelee, joskin vain Aurajoki mutta kaikkea ei sentään voi vähäänkään tyytyvä ihminen saada.

Olen nyt aikani tutustunut Netvibesin toimintaan Blogilistan korvaajana, ja on oltava, jos ei nyt tyytyväinen sentään (minäkö? johonkin tyytyväinen?) niin ainakin ei-ärsyyntynyt kyseisestä palvelusta joten se on saanut jäädä. Muista vinkatuista testissä olivat myös Google reader ja Bloglines, mutta niistä varsinkin jälkeenmainitun totesin kömpelöksi ja hitaaksi, Google oli vain hankala ja ruma. Verrattuna vanhaan Blogilistaan on Netvibesin suurin ongelma se, etten saa seuraamiani blogeja siirtymään päivitysjärjestykseen; näyttää ettei niin simppeliä toimintoa ole kukaan muu keksinyt kuin joskus Blogilista. Mutta äkkiäkös noiden päivitysstatus on silmitse selattu näinkin. Ei kai sentään voi ihminen kaikkea saada vaikkei paljon halua.

Eräällä miehellä oli karsinassaan kaksi sikaa. Toisen lopunaika oli koittamassa; tämä oli jo vanha ja lihavaksikin päässyt. Siat katselivat ikkunasta kun mies ulkosalla teroitti veistään hiomakiveä vasten kipinöiden sinkoillessa hämärtyvään iltaan hirmuisen kauniina. Vielä seuraavankin päivän näkevä sika katseli toimitusta hartaana ja sen mieleen tulvi kymmenittäin asioita joita se olisi halunnut toverilleen sanoa. Se avasi suunsa ja sulki sen sitten aina uudestaan, koska mikä tahansa siinä tilanteessa olisi tuntunut naurettavan pieneltä. Lopulta mies sai veitsensä teroitetuksi, niksautti niskojaan ja lähti raskain askelin kävelemään kohti karsinaa. Laihempi sika hätääntyi ja tiesi että nyt tai koskaan oli jotain sanottava, pian virtaisi hänen ystävänsä veri. Niinpä se sitten tökkäsi toista kärsällä poskeen ja kuiskasi:

Viheliäiselle niitylle hän vie minut lepäämään

Jos minä en jotain asiaa ymmärrä, ja korostan nyt sitä että jos, niin sitä miksi jotkut haluavat astronauteiksi. Nyt on viime päivinä uutisoitu että kotopohjolasta on mahdollista päästä tähänkin duuniin. Tai jotain promillen verran mahdollista, kaiken sen koulutuksen jälkeenkin. Ja miksi? Että saa puristua ahtaisiin suojapukuihin? Kellua sydäntä heikentävässä painottomuudessa? Kusta pussiin ja syödä kuivattua jauhoa? Ja ikkunasta tuijotella sitä minkä ne toki sinulle väittävät olevan avaruus, mutta joka on sen avaruussukkulan ikkunannäköiseen näyttöruutuun heijastuva siisti simulaatiokuva. Ai miten niin? Onko joku teistä käynyt avaruudessa? Että eikö todella? Minä jo pienenä tajusin että avaruus on yksi niistä biljardeista asioista joilla ihmisparkaa virtsataan silmään. Taivas päättyy kankaaseen. Jos jotain on sen takana, pirustako sen tietäisimme. Siinäs näytätte meille luotainkuvia tähtisumuista ja tarinoita apollolennoilta; silloin tällöin räväytätte sellaisia uutisia kuin "Pluto ei ole enää planeetta" ja hetken aikaa saatte melkein minutkin uskomaan siihen että todellisuutta on tämän planeetan (pyöreä? oletko kokeillut?) ja tämän maan ja joidenkin mielestä Turunkin ulkopuolella. Tai Ylioppilaskylän. Tai tämän asunnon perimmäisen huoneen kirjoituspöydän äären.

Sikäli kun tiedän, minä muodostuin tämän pöydän ääreen minuutti sitten aivoissani kolme vuosikymmentä sinne ladattuja muistoja. Minä ja tuo viereisellä tuolilla nukkuva kissa olemme maailman ainoat olennot; siis sen maailman joka päähäni on ohjelmoitu. Mihin päähän? Ikkuna peilaa kasvoja. Ikkuna on näyttö. Kuu on lamppu.

Onko vaarallisempaa uskoa että mitään ei todella ole kuin että kaikki mahdollinen on? Mistä ne tietävät mitkä kirjat lainaan kirjastosta? Juuri niiden sivuilla on viestejä. Minua varten on tehty rakennuksia joiden varjoon.

Jää.

Tai siis pimeään. Tai siis.

Minä ja tuo kissa. Miten se nukkuu niin onnellisena, se tietää.

Irtisanottuja asioita

Se on aika veijari se Matilainen, niinpä kyllä, mutta entä kun tulee se yhdestoista: ja ensimmäiset kaksi oli jonkun muun pöytään jättämiä... Enkä minä sillä, luin Lehtolan kolumnin ja silmäilin lehteä ikäänkuin ylimalkaan, ikäänkuin en muutenkin painotuotteita näkisi, en toki näitä, ja pikkutakeissaan väki saapui sisään puolittuneeseen tilaan. Ah, siitäkin ikkunasta on joskus nähnyt kadulle, mutta ne ovat katujen päivät takanapäin, sikäli siis että nyt on tarkennettava: eivät yöt. Ne käyvät raskaina edelleen, edelläkäyvät, yöt. Mitä se tarkoitti? No, terminologia ei sinällään ole minulle tuttua, mutta yhden asian olen ymmärtänyt: korko oli liian suuri. Ja sama tapahtui Amerikoissa jo kaksi vuosikymmentä sitten, tai taitaa siitä olla kauemminkin, millä kohdin huomattiin että osalla meistä oli nälkä. Turussa se tarkoittaa että on mentävä Bremeriin, ja jossain Tuomiokirkkosillan tienoilla, no itse asiassa vähän tällä puolen, muistin sen ainoan asian joka yliopistovuosistani jäi mieleen. En kerro sitä täällä. Aloimme todeta että tämäkö oli nyt tässä, näinkö pian tiivistyy sanankiertoon perustuva rinki, tapaaminen joka perjantai samalla porukalla samassa paikassa, mikä osittain käyttöönotettuna on siksi että porukkamme on hajanainen kuin tuhannen pärettä, ja... no, ei ehkä siksikään, kai lähinnä jokin muu syy on vaikuttanut tilaamme, ja hämärässä pistelivät selkään television siniset sävyt. Ulkona olisi nähnyt taivaan, pois se meistä. Ranskanperunat maksoivat määräänsä nähden määrättömästi, mutta kun viinikarahvia pöytään tuotiin ei töihin vielä matkalla ollutkaan voinut välttää kiusausta; joskin hän sitten siirtyi kahviin ja sai santsikupinkin "jos nyt tän kerran" kun pyysi. Että sittemmin keskustelumme lipesi talouden ja koulutuksen tilasta siihen onko meissä vielä miesviriiliyttä missä määrin on kai huomioitava jokseenkin oireelliseksi ilmentymäksi alustavasta keski-ikäistymiskauhusta, mutta toisaalta tilastoihin vedoten saatoimme myös todeta olevamme vasta tulevien onnenpäivien äärellä siinä suhteessa. Allekirjoittanut kuuli ensi kertaa maamme tulevan euroviisunöyryytyskappaleen, eikä tietenkään kuullut koska oli baarissa ja kaikki ympäröivissä pöydissä kiljuivat kuin hanhet häkeissään, ehkä haluten vaientaa korvistaan meidän yhä nolommiksi käyvät juttumme enkä väitä etteikö kolme meistäkin olisi pyrkinyt samaan. Mutta kun aina on se neljäs. Paluumatkalla ohittelin käsikynkkäisiä nuoripareja Hämeenkadulla kuin agilityssä ohitellaan keiloja ja ajattelin: olen koskettanut neljän naisen rintaa rakkautta luvaten. Hitaasti muuttuvat muistot ihmisen mielessä pieniksi peileiksi, jotka enää jälkijättöisiä tulkintoja tilanteista näyttävät katsojalle, ja hitaasti ihminen kasvaa tyyneyteensä ja onnellisena hän keinutuoliinsa istuu levollisena siitä mitä hänellä on, tyytyväisenä siitä minkä on osakseen saanut ja, jos on fiksu, myös häpeämättä sitä minkä läpi on käynyt sinne päästäkseen. Ja aika ohitseen virtailee hyvältä tuntuen.

Viivakoodeja

Rippasta vaille puolitoistavuotias lapsi pitää siitä että hänelle luetaan. Paljon. Niinpä raahaamme niska kierossa kuvakirjoja kirjastosta kotiin, ja luemme niitä. Uudestaan ja uudestaan. Vaikka yrittää uusia lainata, ehtivät ne käydä tutummiksi kuin omien silmien jäinen tuijotus peilistä ennen kuin taas ehtii kirjastoon. Ja kuvakirjojen tapa käyttää tiivistä kieltä on tarttuvaa. Lauseet jäävät soimaan päässä pahemmin kuin nimi "Miapetra Kumpula-Natri", joka muuten on saatanallisen tarttuva jo sinällään. Olen miettinyt soiko se hänellä itsellään päässä koko hereilläoloajan? Ehkä unissakin. Minä en siitä ainakaan enää ikinä tunnu pääsevän eroon. Soi kuin mantra. Ai niin, ne kuvakirjat. Hitaasti hiipivät niistä sanonnat ja lauseet minun & puolison keskusteluun. Ainakin seuraavat lausahdukset ovat hyppineet kansista ulos ja kiertelevät nykyisin asuntoamme:

"Täällä on pimeää ja haisee tassuhieltä."

"Miljoona sitruunaa, tuhat palaa hiivaa: suuruudenhulluus rusinaa riivaa."

"Pallo heijaa lomaolon."

"Katso äiti olen pelle!"

"No, tuotakaan en kyllä usko!"

"Hop-hop, hopusti nyt!"

"Perjantaina iltapäivällä kello kolmetoista yli kaksi kävi pahasti."

"Minulta menee ISOHERMO!!!"

"Sovitaan sitten niin."

"Kotkoti kot! Hah hah!"

"Hän haluaa olla tuhma."

"...koko maailma selkeni!"

"Muksis! Moksis! Poksis!"

"Ei se ole bussi! Se on... banaanirekka!"

"Kunpa joku joskus peittelisi minut."

Mua silloin muistakaa

Okei okei, palaan tähän nyt vielä. Nyt kun sain Firefoxin päivitetyksi kakkosversioon, olen testaillut paitsi Netvibesia, myös Google readeriä mahdollisena Blogilistan korvaavana lukulistakoosteena. Ensinmainittu tuntui suht kätevältä tavalta kerätä suosikkejaan, Googlen käyttöliittymä taas ei vakuuttanut. Vaikka ei silti, onhan Netvibeskin kaukana siitä pelkistetystä toimivuudesta, joka vielä vanha Blogilista oli. Mihin ovat kadonneet kaikki yksinkertaiset nettisivut? Miksi kaikessa pitää olla niin saakelisti kaikkea krumeluuria, sälää, turhaa nippeliä ja, tästä seuraten, raskasta latailua ja junnaten etenevää tiedonsiirtoa?

Pysyn nyt Blogilistallakin vielä, vaikka käyttöehtoineen se alkaa pikkuhitaasti riipiä miestä. Enää ei saa blogata "hyvän tavan vastaisesti". Siinä meni suurin osan meikäläisen suosikeista sitten. Totta puhuen, ja mikä vielä viime päivityksessäni oli hieman huvittunutta vierestäseuraamista, olen minäkin muiden mukana ylen pettynyt siihen, miten huonosti kaikki on hoidettu tässä suuressa muutoksessa, jota nähdäkseni ei olisi tarvittu. (tosin on todettava, että aluksi outona statistiikkaheiluntana pitämäni tilaajamääräkasvuni jäi pysyväksi - minulle tosiaan ilmestyi listan uudistuksessa 140 uutta tilaajaa... tervetuloa kaikille!) On kai melko todennäköistä, että Blogilistan asema Suomen keskeisenä blogikoosteena päättyy tähän. Joukot hajaantuvat ja tajutaan että näitä juttuja voi muillakin tavoin lukea.

Vaan etsiä sitä tapaa vielä täytyy; en ainakaan näiden kahden nyt testaamani kanssa usko kovin hyvin toveroituvani.

Purnauskis

Nyt on ollut minun mieleiseni blogiviikko kun kaikki ovat bloganneet blogeista ja bloggaamisesta. Enhän minäkään enää aikoihin ole muusta aiheesta Silmikseen todella innostunut vääntämään. Jos näyttää siltä että olen, nekin päivitykset ovat vain piilokäänteisiin kätkettyjä blogianalogioita. (mahtava sana, tuo)

Niin joo, uusi Blogilista.fi aloitti toimintansa olemalla melko buginen ja huono, ja siitä nyt kaikki bloggaavat; kerron tämän siksi että tietääkseni sankahko joukko lukijoistani ei ole kyseisestä palvelusta kuullutkaan... tai ainakaan kiinnostunut. Ääh, deluusioita parahin Ugus! Muista kolmas persoona!

Minäkään en kyllä tykkää uudesta blogilistasta, onhan se sanottava. Toisaalta minua ei häiritse se että blogien päivitykset huomataan joskus jouluna - mikäs kiire tässä on, itse ainakin olen aina pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman ajattomia tekstejä... Eikä minua haittaa kertakaikkisen oudot statistiikat, jotka väittävät lukijamääriä ja top-listasijoituksia milloin miksikin. Ne ovat totta puhuen paljon hauskempaa seurattavaa kuin vanhat ikävän staattiset tilastoluvut. Minua ei edes häiritse se, että top- ja muut listat ovat kutistuneet tyngiksi entisistään. Kuka niitä muka jaksoi selailla muutenkaan?

Se minua sitten taas kyrsii että koko systeemi meni rumemman ja epäkäytännöllisemmän näköiseksi. Ennen vanhaan kaikki tilaamani blogit mahtuivat näkyviin yhdelle näytölle. Nyt ei toivoakaan; mikä ihme juttu se muutaman hassun sanan näytekatkelma muka on? Turha, vie tilaa ja saa koko listan näyttämään sekavalta. Pois! Myös tilattujen blogien lihavointi / ei-lihavointi on tällä hetkellä totaalisen epäloogista ja estää sen, että yhdellä vilkaisulla näkisi listastaan mitä on jo sinä päivänä lukenut, mitä ei. Tai eihän sitä muutenkaan näe kun ne eivät enää mahdu ruutuun.

No onhan siellä kyllä ollut niitäkin tapauksia, kuten Benrope, (sometimes he feels like screaming, minkä viimein ymmärrän), jotka eivät listalle päivity lainkaan. Se nyt on jo jonkinsortin propleemi kyllä. Mutta silti minulle ongelma#1 on se että blogilistan toimiminen simppelinä ja nopeatoimisena, lähes huomaamattomana portaalina blogien lueskeluun on historiaa. Mitä järkeä listassa on jos se ei listana toimi? En saakuta ala millään googlereaderillä (tms) lueskelemaan; visuaalinen ilme merkkaa jotain. Silmiskin on tarkoitettu tähän tuhkanharmauteensa. Sen lukeminen on kiellettyä muissa ympäristöissä kuin alkuperäisessä.

Olisi kiva saada kuulla jotain konkreettista tietoa siitä, mikä siinä vanhassa blogilistassa ei toiminut. Koska kai tähän uudistukseen joku syykin on. Ei kai nyt kukaan uudistaisi nettisivuja vain uudistamisen vuoksi?

Eihän?

Takavasen

No, ainakin melkein joka päivä.

Ystäväni soitteli ja puhuimme puolitoista tuntia. Yhdeksänkymmentä minuuttia radioaaltoääntä korvasta toiseen, ja sinä aikana olisi katsonut kaksi jaksoa laadukasta amerikkalaista tv-draamaa, kuunnellut hyvän tupla-albumin tai istuskellut sohvalla katatoninen tuijotus huoneen nurkkaan kohdistuen. Kaikki hyviä tapoja viettää aikaa, ja kuitenkin, kuitenkin. Juon muuten juuri kahvia.

Aatos käy arkistoihin. Länsisiipeen on sijoitettu proosaa, ajattelinkin että missä se... Olenhan minä toisinaan yrittänyt laajentaa tätä blogiprofiiliani. On Irtopäätä (se ei ole kuollut, se vain lepää, on ollut niin hirmusti muuta mitä tekstiksi tuottaa etten ole tuonne kerennyt), on KuvaKuvaa (mistä tovereille siellä kiitos!) ja niiks. Joten sikälikin, enkä välttämättä kovin tosissani, olen ajatellut että josko vielä; entä jos yksi. Kaunokirjallinen. Mutta ei: "Teenpä blogiteoksen", vaan: "Julkistanpa nuo pölyäkeränneet arkistonriekaleeni".

Onhan tuota matskua tosiaan olemassa. Kaksitoista vuotta sitä on pian kovalevylle kertynyt, tai kolmelle eri kovalevylle sinä aikana, vai neljälle, muistapa nyt näitä. Hyviä tekstejä, ei kai kovin julkaisukelpoisia enää sinällään, mutta sympaattisia. Olen viime aikoina miettinyt julkaisemista ideologisena toimintana. Eiku. Mitä. Siis sen perimmäistä olemusta, sen mikä tekee taiteesta totta. Onko "sanataideteos" "sanataideteos" vasta kun se on kaupallisen firman logolla lyöty? Ei kai se nyt niin voi olla? Ja silti omakustanteet ovat, myönnän että olen sikäli aivopesty (mutta toisaalta olin vuosia kirjastossa töissä ja omin silmin näin mitä niistä 90% on, tosin jäljellejäävä osuus on sitten sitäkin kelvompaa), mielestäni toisarvoista tavaraa.

Enkä minä sillä. Aarteitani hioskelen kuin puutarhaa hoitaisin, ja vain ne kaikki jo matkan varrelle pudonneet julkaisisin verkossa. Mutta onko oikeampi keino pykätä niille kokonaan omannäköisensä sivutodellisuus kuin vain taas uutta blogipohjaa jynkäistä pystyyn? Jos on, se kaatuu siihen. Notepadilla toki vuonna -96 väsäsin itselleni kotisivut mutta siihen se jäi.

Ja väsyneimpänä vaihtoehtona, tai toisena niistä: Silmikseen vain, kaiken keskelle hukkumaan. Mutta kun ei... tämähän kun nimenomaan on teos. Jatkuvajuoninen, etenevä, lievästi kirvelevä mutta yleensä kypsäksi käynyt. Ja mikä tärkeintä: vartavasten täksi tehty. (pari poikkeusta tulee äkkiä mieleen: tämä on alunperin kirjoitettu vissiin kesällä 2003 (kuvat toki blogiajankohtaiset), ja tämä on joulukuulta 2000, osa silloin työn alla ollutta romaanikäsikirjoitusta jolla oli Frank Zappan inspiroima otsikko Kolmas sivilisaatio; ai niin ja Silmänräpäykset tietysti, kuka niitä enää muistaa... ja okei, ehkä noita on enemmänkin, ehkä ehkä, neljä ja puoli vuotta on pitkä aika kehittää blogintäytettä ja joskus ihminen sortuu)

Eli ei siis tänne. Tai sitten ei mihinkään, se oli se toinen väsynyt.

Helppokäyttöinen kotihonduras

Viime päivitykseen tipahdelleita kommentteja lukiessani tajusin, ettei asioiden ole mikään pakko olla vain varjoja menneistä, on aivan mahdollista palauttaa itsensä siihen bloggaajastatukseen jossa joskus paistatteli. Ja niinpä päätin: seuraavan viikon ajan päivitän Silmänkääntövankilaa joka päivä! Sitten kului viisi päivää tähän missä nyt ollaan. Olen hiljalleen aloittelemassa projektiani, jonka onnistuminen ei siis näytä hyvältä, mutta mitäpä siitä: kuten kaikki saamattomat luuserit aina jaksavat itseään puolustella, tärkeintä on yrittäminen, ei se mitä saa aikaan. Jonkinkaltaista profetiaahan onnistuin osoittamaan, koska ei mennyt kuin hetki kirjoituksestani ja Lord Boredom, tuo ikuinen draamakuningatar, otti ja poisti bloginsa. Tämä vaatii vastaiskuja!

Tai vihdaksi sitä meilläpäin pruukataan sanoa.

Aie, säie, toteutuminen. Warum nichts.

Vietimme vapunpäivää menemällä tivoliin, kun Sariolan sellainen oli Kupittaalla, ja ilmainen sisäänpääsy & joutovapaa vappuhelle olivat aikaansaaneet sen, että paikalla olivat paitsi kaikki muut Turussa asuvat, myös ilmeisesti suurin osa naapurikuntalaisista. Silti oli mukavaa; edellisestä huvipuistokäynnistä on aikaa ja jollain tavalla viehätti kokea Turussa sellainen, koska Turkua ei ole tottunut pitämään kaupunkina jossa olisi mitään kivaa, ikinä. Lapsi tykkäsi olla karusellissa, ja ymmärränhän sen; hän on vasta vähän alle puolitoistavuotias ja koko tivolirumba on varmasti kuin jonkin toisen todellisuuden ilmentymä keskellä harmaahiekkaista urheilukenttää.

Mutta että jotkut aikuisetkin maksavat siitä, että saavat minuutin ajan kirkua jonkin kieputtimen kyydissä. Länsimaisen yksilön epätoivoinen yritys etsiä fyysistä äärikokemusta henkisen tyhjyytensä tilalle! Lisättynä hattaralla.

Nyt lähtee!

On tässä pidempäänkin pitänyt blogsotella aiheesta "vanhat hyvät ajat". Mikä tuo ääni oli? Aa, hiiret vain vikisivät kirjoituspöytiä vasten kun surffikansa guuglaa parempaa luettavaa. Johan sitä sormet tuollaisessa kuluu. Ottakaa vähän rauhallisemmin. (vrt. Frank Zappa, "You'll hurt your throat, stop it!")

Niin kuin pääsin Marginaalissa jo tänään sanomaan (nyt Jani kyllä suuttuu kun linkitin sinne, vaikka hän on lopettanut), tämä bolsgiminen on mennyt ihan erilaisemmaksi kuin ennen. Mitä tarkoitan: no, olen nostalgikko viimoisen päälle ja näkyyhän se tässäkin. Kaipailen niitä aikoja kun blogeja oli jotain tuhat. Se on vielä ihan käsiteltävissä oleva määrä, siitä kun kymmentä prosenttia vilkaisi joskus, viittä prosenttia luki säännöllisesti ja yhtä prosenttia piti blogikavereinaan niin kaikki oli hienosti ja homma rullaili kun enovainaan mopo. (olen kiintynyt tuohon vertauskuvaan)

Sitten koitti tuo kauhea vuosi 2005. Tai 2006, hitostako minä muistan. Joka tapauksessa todellisuus pirstaloitui ja atomitasolla värähteli. Tai no, totta puhuen blogien määrä alkoi kasvaa. Kaveripiiritkin kasvoivat, ensteeks. Lopulta ne olivat liian suuria, ja niiden ylläpitö kävi työstä. Ja kun joku ennen kiva asia käy työstä, se ei enää ole kiva. Sitten alkoi hidas taantuma. Blogilistan tilatuimpia ovat nykyään sellaiset joita en pidä blogeina lainkaan. Alkoi vanhan polven kato, ensin ne lakkasivat päivittämästä aktiivisesti. Sitten ne lakkasivat kommentoimasta, tai mikä pahempaa, niiden kommenttiosastot valtasi parvi jotain joita en tuntenut. Huomasin etten oikein ollut kotonani enää vanhoissa mestoissa. Joka puolella hengasi jotain tyyppejä... ja minä kun olin juuri tutustunut niihin muutamiin. Alkoi ahistaa. Omissa nurkissa kävi enää viima kun väki katosi. Tai no, tilastot väittävät että tätä lueskellaan, mutta kaikkihan tietävät: tilasto, emävale, tilasto. Eeei, tuo ei nyt mennyt ihan nappiin...

Olen tässä kevään mittaan merkillepannut hassun asian. Nääs aina päivitettyäni Silmistä vilkaisen tilaajamäärääni Blogilistalla, ja noin kolmen viime kuukauden ajan jokaisen päivityksen jälkeen on yksi tilaaja vähentynyt. Jokaikisen! Sen takia en päivitä. Haluan pitää lukijoistani kiinni. Miksei muuten kukaan kommentoinut Kissansilmän viimeisimmän levyn kansia? Varmaan luultiin että nappasin ne jostain netin kuvapankista, mutta kyllä ne ovat viimeistä pikseliä myöten omaa työtä. Nyyh. Vuodatan niin paljon verta, hikeä ja virtsaa tämän blogin eteen ja tällaista itsesäälistä ruikutusta sitä sitten syntyy. Pitääpä lopettaa tämä blogi ennen kuin se hiipuu vain aniharvoin päivittyväksi varjoksi entisest - - - ääh.

Kaikki vaan lopettaa bloggaamisen. Ja se on ihan blöö.

Send in the clowns

Sain tänään kuulla sopivani loistavasti sirkukseen; pellenä olisin kuulemma ehdoton vetonaula. Eikä tähän tarvittu kuin yksi toimelias kaksiminuuttinen: ensin hyppelyä yhdellä jalalla keittiössä käsi sivulla räpiköiden, mitä tosin itse kutsuin reisilihasten venyttelyksi, ja sen kohtaamasta hilpeydestä ahdistuneena kasvojen ruiskiminen vedellä tiskialtaan luona, eli vain lievästi epäonnistunut astianpesu. Voi tosiaan olla että olisin hyvä. Ainakin kumppani oli ratketa hysteriaan kotielämääni katsellessa. Mutta mitä tämä tekee vakavalle imagolleni? Noh, hah, ironisoin tapauksen ja väännän sen hauskaksi blogimerkinnäksi. Koska, eikä minun tietenkään tarvitse lukijoilleni tätä kertoa, kaikki on sivelty piilomerkitysten kellertävällä rasvalla. Elämäänsä voi katsoa kahdella tavalla: vääristävän linssin läpi tai silmät kiinni. Jos unohtaa hetkeksi sen minkä on itsestään vaivalla tehnyt, voi ohimennen näyttää siltä mikä jossain kuorensa alla ihan tosissaan on. Enkä minä nyt puhu kirjallisuudesta, siltikään vaikka sain juuri päätökseen Stephen Kingin viimeisimmän käännöksen Kuulolla, heikko nimi muuten. Suhteeni Kingiin on kuin sinun suhteesi siihen ensirakkauteesi, jonka kanssa olette eronneet mutta edelleen ystäviä; jonka kanssa et millään jaksaisi viettää aikaa koska ajatuskin hänestä kyllästyttää, mutta sitten harvoin kun taas, epäilemättä jälleen elämänne puuduttavan tympiön serauksena, päädytte samaan tilaan, huomaat tulevasi loistavasti juttuun, ja vaikka suhteenne on ikuisesti muuttunut, teillä on edelleen kivaa, koska jollain tasolla tietenkin olette suorastaan häkellyttävän hyvin samalla aaltopituudella; ettehän toki ilman tätä seikkaa olisi niin hirveästi joskus lähes-lapsina rakastuneetkaan. Ja niinpä; kirja oli aluksi aivan kamala. Viidenkymmenen sivun jälkeen olin vähällä luovuttaa, mutta niillä main myös King antoi periksi ja heitti hiiteen alun Day of the dead -tunnelmoinnin ja alkoi tehdä sitä mitä ilmiselvästi eniten maailmassa haluaa: plagioida itseään. Jos Kuulolla olisi jonkun muun kuin Kingin kirjoittama, sitä pidettäisiin häpeämättömänä Tukikohta-kopiona, johon on vielä härskisti ympätty enemmän kuin vähän Mustaa tornia; ei siis konkreettisesti mutta ideatasolla. Taas mennään postapokalyptisessä maailmassa pienellä sankarijoukolla, taas kokoontuvat pahan mustan miehen jengit jonnekin Jumalan, jota muuten hyvät rukoilevat ja saavat täten voimaa, missä yhtymä myös Kingin heikkoon Epätoivon kaupunkiin, selän taakse ja seuraa yhteenotto ja messiaanista tuhoa ja uusi maailma alkaa. Anteeksi, spoilasinko. No, kannatti se lukea, koska tuollaisen jälkistrukturalistisen Yhdysvaltain kulutusraunion King on osannut kyllä aina kuvata hyvin. Kauhukirjana tätäkin mainostetaan, ja kyllähän tässä splatter-osastoa lienee enemmän kuin missään sedän aikaisemmassa, mutta scifi/fantasiaahan tämäkin on kuten Stephenin koko tuotanto ainakin pian parinkymmenen vuoden ajan. Spefiä, kuten muodikas termi kuuluu. Ja niin: jos et ole ennen Kingiä lukenut, älä aloita tästä. Kolmikymppisenä mies osasi kirjoittaa julmetun taitavasti, nyt hän on kuusikymppinen ja jaanailee pitkästyttävästi, siis tavalla jota hänen faninsa kuten minä pitävät kai aika sympaattisena joskin hieman nolona, mutta jolle kukaan häntä aiemmin tuntematon tuskin lämpenee. Vaikka oppiihan vanhankin koiran remmi joskus uusia tapoja kiertyä hurttansa kurkkuun: minäkään koskaan Blurista tykännyt, ja nyt kuuntelen kokoelmaa Best of yön pimeydessä kuin ei maailma ehkä olisikaan aivan niin diskarnevalisoitunut kuin miltä se aina teemukin ääressä näyttää. Musiikista ei tosin pitänyt kirjoittaa, sen tekevät muut nykyään paremmin, ja kun allekirjoittanut jaksaa enää muutenkaan laittaa levyn soimaan korkeintaan kerran viikossa, on aihe lipsunut minusta kauas. Lautapelit sen sijaan! Analysoin niitä mielessäni öisin, kirjoittaisin aiheesta kirjan, mutta toisaalta kokemukseni on vajaa ja toki sikäli kuin kerran Siljalla käynyt kirjoittaisi kirjan ruotsalaisuuden syvimmästä olemuksesta. Silti, lautapelien top 5:

1. Talisman
2. Trivial Pursuit
3. Carcassone (tuore listallenousija!)
4. Muuttuva labyrintti
5. Abalone

Shakki sucks. Tässä peilissä on tänään säröjä joita en siellä eilen nähnyt. Kulta? Onko kaikki hyvin? Minua. Palelt

Palöhazard

Jos satuit perjantai-iltapäivänä Espoon Ikean noutovarastossa näkemään pitkähiuksisen ohimoilta kaljuuntuvan miehen hurjastelemassa työntökärryllä (niillä kun ottaa ensin kunnon vauhdin ja sitten hyppää itse kyytiin pääsee pitkälle ja lujaa!), niin älä enää kärsi näystä: minä se vain. Emme kyenneet odottamaan kesäkuuhun, jolloin kyseisen ketjun laitos avataan meidänkin nurkilla, vaan teimme keväisen perhematkan tuohon paljon, hm, mainittuun Ikeeseen.

En ollut ennen käynyt Ikeassa, joten odotin suurta. Ja mitä vielä sittenkin, kokemus oli melkoinen antikliimaksi. Söimme lounastakin siellä, ja se oli kyllä aika hyvää ja halpaa, että sikäli kokemus oli toki plussan puolella; vain firman toimintaperiaate sai sappeni kiehumaan. Että huonekalut pitää noutaa itse sadan kilon laatikoissa, raahata kärryyn (millä kohdin viilsin sormeeni haavan) ja sitten väistellä muiden hiki päässä rehkivien asiakkaiden kärryjä matkalla kohti kassaa ja kuljetustiskiä, jossa vetelän näköinen henkilökunta odottelee että huonekalut nostetaan heidän syliinsä ja pois. Prkele. Ruotsalaiset eivät ilmeisesti tykkää palvelusta.

Mutta se ruoka oli tosiaan hyvää. Ja juustokakku kahvin kanssa.

Lapsella oli myös tilaa juosta, mistä seurasi että myös iskä juoksi aikamoista ravia ympäri "huonekalunäyttelyä", miksi Ikeassa kutsutaan sitä tilaa, jossa huonekalut ovat esillä. Olin siihen pettynyt siinä mielessä, että siellä ei tuoksunut puu ja lapsuus kuten oikeissa huonekaluliikkeissä. Kehän mallisesta asettelusta kuitenkin plussaa. Sai juosta ympäri ja ympäri.

Päivän päätteeksi muut jäivät yöksi Espooseen, minä matkustin pummilla Leppävaarasta rautatieasemalle, eikä aikaakaan kun Kupittaan valot jo sirisivät silmäluomieni lävitse, pakastepizzaa kaupasta kyytiin ja kuin kunnon poikamies ainakin minä perjantai-iltani päätteeksi pesin pyykkiä ja tiskasin.

Taskusta löysin tänään Ikea-kynän.

Voi lippua voi

Puoliso osti lapselle Plaston kahviastiaston neljälle. Hyvä hankinta olikin; molemmat vanhemmat, kaikki pehmoeläimet ja kissa ovat sen jälkeen saaneet ryystää heitä kohti ojennetuista mukeista imaginääristä kahvia sielunsa kyllyydestä. Astiastoa kevätauringon kajossa käännellessäni tein kuitenkin kiintoisan havainnon. Nimittäin:



Ei vähempää kuin viisi avainlippua koristaa kahviastiaston pakkausta. Tämän suomalaisemmaksi ei ihan äkkiä mennä!



Ja sitten vielä yksi lippu pakkausta peittäneen muovin tarralapussa. "Made in Finland" vielä, niin kuin se nyt ei olisi jo selväksi tullut. Kuusi avainlippua! Plaston lelut ovat varmaan suomalaisinta ikinä.

Mikä mielessäpitäen onkin harmillista, että kun niitä kahvilautasia siinä auringon valossa kääntelin, huomasin niiden pohjassa jotain jonka ei siellä olisi pitänyt olla.



"Made in Denmark" ja "Fabrique au Danemark" ovat selvästi havaittavissa. Ne on koitettu hioa tai stanssata pois, mutta siinä epäonnistuen. "Made by PLASTO" koristaa hieman irvokkaasti lautasen pohjaa näiden huonosti piilotettuen jälkien keskellä. Lautasen yläreunassa näkyy myös Bambola-yhtiön logo nalleineen; muistan, että mummulassa oli 70-lukuisia lasten muoviastioita joita koristi juuri tuo sama logo, mutta en ole sitä sittemmin missään nähnyt. Ennen kuin nyt, näissä Plaston "made in Finland" -lautasissa.

Tiedä siitä avainlipusta sitten.

Ne elämän harvat huokeat hetket

Huonekaluliikkeet tuoksuvat lapsuudelle. Olin onnekkaassa ikähaarukassa neljästä seitsemään kun vanhempani ensin rakensivat talon ja sitten alkoivat sisustaa sitä; tuntui että tuolloin rampattiin huonekaluliikkeissä jatkuvasti, tai siinä yhdessä ainakin. Lapset pitävät tiloista joissa mahtuu juoksemaan, ja lapset pitävät paikoista joihin piiloutua, paikoista joissa kiipeillä: ja katso, siellä oli mahdollisuus tähän kaikkeen. Ja tietenkin siellä tuoksui puu, kangas ja nahka. Se oli juuri se sukulaistädin museota muistuttava olohuone jossa ei koskaan saanut edes käydä vaikka juuri sinne olisi tehnyt mieli - vain miljoona kertaa suurempana.

Erilaista se on nykyisin, vaikka nimenomaan sen ei pitäisi olla. Ihminen leikkii liian harvoin. Kuka kustantaisi aikuisille megahalleja täynnä näyttäviin kompositioihin aseteltuja huonekaluja, joilla ei ole muuta virkaa kuin olla kiivettävänä tai piilo?

Entä koska työnantajat velvoitetaan myöntämään alaisilleen vähintään kolmesti vuodessa leikkipäivä, jolloin on vapaus kirmata puistoon kiipeilemään, keinumaan tai leikkimään piilosta? Olisi myös mahdollista piirtää paksuilla väriliiduilla tai koota duploista avaruusaluksia ja linnoja.

Viimeksimainittua olen muuten viime aikoina harrastanut runsaasti. On kivempaa kuin melkein mikään!

Toinen hetki kadunmiehen elämässä

Kadunmies on jälleen elementissään, ja paperista leikeltyjä muistuttavat suuret lumihiutaleet varisevat taivaalta hänen katseensa editse autojen kaduille ja asfaltille, jota ne läikittävät hetken ennen kuin jalankulkijoiden aiheuttamassa kitkalämmössä sulavat ja katoavat. Kadunmies on edellisenä iltana ollut ahdistunut, mutta nukkunut yönsä kuin tukki, sillä hänen untaan eivät perkele kovin helposti asiat häiritse, näin on nimittäin.

Hän puristelee käsiään nyrkkiin ja auki pitääkseen lämmön sormissaan, jotka toki ovat nahkaisten käsineiden sisällä, mutta ilma on viileä ja nyrkki on miehekkäin mahdollinen lämmittelyliike, jota tekee toisinaan silloinkin kun ei kylmyyden takia tarvitse. Kadunmies, miksi seisoskelet aloillasi? Miksi katseesi niin haikeasti käy jälleen ihmisestä toiseen, tuskin sipaisten kohdettaan ennen kuin siirtyy seuraavaan kulkijaan?

Niin, onhan hän yksin. Mutta meidän tuskin silti on syytä tuntea sääliä kadunmiestä kohtaan, sillä monin tavoin tila on hänen vuosia jatkuneen tietoisen toimintansa seurausta, ja vaikka tämä toiminta on toki ollut yhteiskunnan hänelle tarjoamaa, hän on ottanut sen annettuna vastaan, ja vaivautumatta kyseenalaistamaan hän on edennyt elämässään kuin suksi ladussa. Ja lopulta on ollut myöhäistä kääntyä, sen paremmin takaisin kuin mihinkään. Kadunmies on alamäessä nyt, jos siis suksiteemaa jatkamme, ja voitelu on onnistunut täydellisesti, häntä ei pysäytä mikään ja maaliin hän saapuu yhtenä sadoistatuhansista. Onnellisia ovat keskeyttäneet, sillä heidät vielä muistetaan; kun loppuun asti pääseviä on liikaa, eivät he ketään kiinnosta, ja kadunmies vetää sisäänsä jäistä pääsiäisilmaa.

Toista se oli kevätkin ennen, ettäkö ilmasto muka lämpenisi, ja sille ajatukselle viimein kadunmiehenkin suupieli hymyyn käyristyy, toki ohikiitäen vain. Lapsuuden lammasruuat käväisevät kadunmiehen mielessä, eipä pääsiäistä enää huomaa juuri muusta. Se on ajatuksissa enää, mielentila, kuten oikeastaan jokainen niistä vuoden mittaan vastaan tulevista juhlapäivistä, jotka merkitsivät hirmuisesti silloin vielä kun oli lapsi. Nyt kadunmiehestä tuntuu, niin hullu kuin ajatus onkin, että juhlapyhät ovat kalenterissa lapsia varten; mitä aikuinen niistä saa irti? Aikuinen on arjenpyörässään niin tiiviisti, etteivät hänelle muutamat ylimääräiset vapaat mitään merkitse, ei niitä huomaa kuin stressinä, joka ilmestyy olan taakse vaanimaan ja sydänalaa kutittamaan kun taas on tehtävä perheelle parhaansa että jälleen yksi juhla olisi sellainen kuin muilla.

Kadunmies astuu sisään kirjakauppaan, ette ehkä lumisateelta huomanneet, että hän seisoi aivan sen oven ääressä. Hän tervehtii myyjätyttöä murahtaen ja tämä on kohtelias vaikka vihaa kadunmiestä tämän huomaamatta. Kirjakaupassa ei ole muita asiakkaita, onhan pääsiäisviikonlopun ainoa arkisempi päivä ja silloin ihmiset hamstraavat hysteerisinä ruokaa, ei hengenravinto kiinnosta kun kaupat ovat kaksi päivää kiinni ja nälkäkuoleman uhka akuuttina ilmassa. Kadunmies on päättänyt tänään olla kulturelli; hän on heti aamusta tuntenut outoa halua kulkea valtavirtaa vastaan ja niin hän on päivän lehdestä lukenut kulttuurisivun, nähnyt runoilijan kirjan arvosteltuna ja päättänyt ostaa sen. Kadunmies ei ole koskaan lukenut runoja, mutta nyt, ja tietenkin jos myyjätyttö jotain kysäisee niin lahjaksi sentään vain.

Runohylly on täynnä ohuita kirjoja, joiden hintaa ei ymmärrä maalaisjärki. Kadunmies yllättyy löytäessään heti etsimänsä joutumatta kysymään, hän huomaa kannen olevan melko mitäänsanomaton ja kustantajan temppuileva nimikin herättää hänessä ärtymystä, mitä vikaa on vanhassa kunnon Otavassa? Siihen aikaan vielä osattiin kun tuotemerkitkin haettiin tähdistä, ja kadunmies näine mietteineen satunnaisaukaisee kirjan kohdasta jossa runoilija, nuorehko mies, kirjoittaa: "Meidän oli niistä hetkistä kasvettava, ja loppuunpalaneen nostokurjen varjossa sinä olit kuin savua"

Kadunmies tuntee koko kaupungin katseen arvioivana niskassaan kun hän laskee kirjan varovasti hyllyyn näytellen sen vahingossa ottaneensa etsiessään viimeisintä Remestä. Hän tuntee palan kurkussaan ja alkaa kutistua; harmaa parransänki hänen kasvoillaan ensin tummenee, sitten katoaa, hänen vatsansa imeytyy sisään, hänen hiuksensa tuuhenevat ja ryhtinsä suorenee, sitten kadunmiehen tiistainharmaa takki repeytyy kuin käärmeennahka paljastaen altaan merkkihupparin, iPodin kuulokkeet pulpahtavat esiin hänen korvistaan ja niin kadunmies on muuttunut nuorukaiseksi, tuskin kahdeksantoistavuotiaaksi iältään. Hän on tässä maailmassa omimmassa paikassaan, hän rakastaa näitä katuja ja hän tietää omistavansa kaupungin, hän nyökkäilee musiikkinsa tahdissa, ja nyt muuttuneena ihmettelee hetken miksi on kirjakaupassa, muistaa sitten mitä oli etsimässä ja kävelee sitten dekkarihyllyn luo. Salainen pahe. Mutta nuoreksi tullut kadunmies ei sentään pelkää koko kaupunkia, hänellä on mainetta menetettävänään vähemmän; tai sanotaanko että hän uskoo olevansa paljon parempi sen paikkailemassa nyt kuin vielä äsken, vanhana.

Kadunmies ostaa dekkarin, myyjätyttö hymyilee hänelle ja vaikka he vaihtavat tässä ensi kerran kohdatessaan vain ohimenevän katseen, he kolmen ja puolen vuoden kuluttua viettävät suuria kirkkohäitä saariston vanhassa kivikirkossa, saavat myöhemmin kaksi lasta ja kuolevat hirveän vanhoina mutta enimmäkseen onnellisina.

Hetki kadunmiehen elämässä

Kadunmies poistuu kahvilasta Hämeenkadulla ja tuntee olonsa jollain määrittelemättömällä tavalla ärtyneeksi. Hänen lippahattunsa on vinossa; sellainen ruudullinen. Siitä näkee kadunmiehen mielentilan, ja tällä kuluvalla hetkellä hän tosiaan on hieman ärtynyt. Kadunmies on juonut suuren kupillisen kahvia mustana, euro seitkyt, ja katsellut paitsi suurten ikkunoiden takana ohi viuhtovaa kulkijamassaa, myös kahvilan sisäistä asiakaskuntaa. Aivan erityisesti kadunmies on kiinnittänyt katseensa nuorisoon.

Nyt, jälleen kadulla, hän vetää henkeensä pakokaasun saostamaa ilmaa rauhoittuakseen. Hän sanoisi itselleen, jos olisi sellaisiin akkojen konsteihin taipuvainen, ettei hänellä ole syytä hermostua. Ei kadunmies suinkaan ole paha ihminen, hän on vain hirveän keskiverto. Ja kuten tiedämme, keskiverto alkaa tätä nykyä olla vanha. Toista on siellä Vietnamissa ja Burmassa ja ties missä Surinamissa, kadunmies miettii, sillä hän on lukenut lehtiä ja tietää että kolmansissa maissa vain harva on yli kolmikymppinen. Siellä ne nuorina sikiävät, ja miksei sitä itsekin olisi nuorena, sellaisissa lämpimänkosteissa oloissa. Vaan harmaassa isänmaassa on kadunmies joutunut hyvät vuotensa viettämään, ja siitä palaakin hänen mieleensä jälleen se halveksunta jota nuoriso kotiaan kohtaan tuntee.

Juuri hänen maataan kohtaan, hänen isänsä laukkufirmaa, isoisänsä maatilaa ja niinpäinpois, sitä kohtaan nämä kovaa nauravat tyttötukat tuntevat selvästi mitä suurinta vastenmieltä. Ja kadunmies näkee tummaihoisen pariskunnan kävelevän häntä kohti yli suojatien. Astuvat kuin omistaisivat, ja autot väistävät vaikkei valojakaan ole.

Ihan yllättäen kadunmiehen sydämeen käy piikki. Se on hieman kaareva ja pureutuu läpi kammioiden ja eteisten, kirnaisee aorttaa mennessään ja lopulta se kiertyy itseensä kiinni ja jää jäiseksi renkaaksi sisuksiin. Kadunmies oivaltaa, juuri siinä hetkessä, juuri katsoessaan tummaihoisen pariskunnan astuvan kahden valkoisen tiehen maalatun raidan väliä, että se mitä hän kuvittelee oikeutetuksi ylenkatseeksi ja pitkään eläneen viisaudeksi ja etuoikeudeksi, onkin epävarmuutta ja pelkoa, jonka juuret ovat paksut ja puiset ja kasvaneet lapsuuden sateisiin syksyihin kiinni. Kadunmies oivaltaa tämän niin nopeasti, ettei oikeastaan huomaa oivaltaneensa. Hän ei tiedosta, mutta jonnekin syvälle hänen sisäänsä tieto jää kytemään. Hän on yksi sadoistatuhansista samana vuonna syntyneistä, yksi miljoonasta samaan aikaan kansakoulun penkkiä kuluttaneesta, ja hän on näiden joukkojen keskellä yksin. Syntymästään asti niin yksin kuin ihminen voi olla, ja yksinäisyytensä ympärille hän on turvaksi tehnyt kuoren.

Lämpimän kuoren joskus, lähinnä humalassa, yleensä siis kylmän, mutta aina kovan. Ehdottomasti vahingoittumattoman. Kun kadumiehen sydän nyt lyö uusi rengas siihen koruna kiinnittyneenä, sen isku hajoittaa kuoren hetkeksi, tai ei hajoita - kuori vain yhden sydämenlyönnin ajaksi lakkaa olemasta. Ja sen hetken aikana kadunmiehen silmään kihoaa kyynel. Hän ehtii tuntea koko maailman lämmön, kaikkien ihmisten, kaikkien erilaisten ajatusten ja tunteiden tulvan.

Ja sydän lyö, ravistaen renkaan kyljestään pois. Kuori palaa takaisin, kadunmies pyyhkii roskan silmästään ja värähtää. Suoristaa lakkinsa ja alkaa kävellä kotiaan kohti. Hän on kolmatta päivää eläkkeellä ja yksin.

Runsasarominen, hapokas

Hö. Monta sataa viikkoa sitten kun aloitteli tätä harrastehenkistä puhdetointaan, oli sillä mielellä että on kerrankin vapaa sana ja mielenkäänteensä saa joko sellaisinaan tai milloin minkäkin filtterin kautta vääntää ruudun kelmeään kajoon heittymään lukijoiden verkkokalvoille. Niin, muistattehan tuon ajan kun olin vielä tulokas, nyt nähtynä sympaattisia raapusteluja ovat nuo silloiseni, mikä varmaan selittää miksi jotkut niistä tykkäsivät; nyttemminhän olen vain kitkerä vanhus, sellainen ikävä ihminen jolla on mielipiteitä. Ja, palatakseni niihin filttereihin, ne mielipiteet usein tänne tiristyvät sen tunkkaisimman roolin läpi. En minä koskaan ole oikeasti kovin kärkevä, ainakaan niitten mielestä jotka minut tuntevat, paitsi useimpien.

Ja raiteille taas: kului vuosi pari, se sellainen onnellinen etsikkoaika, ja sitten joku maamme kimaltelevassa mediakylässä pani meikäläiset merkille; ilmoille viskottiin kansalaisjournalismin käsite. No jopa nyt, ja hikikarpaloiden otsalle kihotessa minä toki tartuin ojennettuun pullasiivuun ja parhaani mukaan yritin olla sitä mitä isot sallivat. Vaan ei, enpä työtäni hoitanut hyvin. Nyt minut luokitellaan viihteeksi!

Enkä kyllä totta puhuen yrittänytkään. Tai jos ollaan tarkkoja...

...

Tästä muuten pääsemmekin taas lempiaiheeseeni, yhteen miljoonista, eli luokitteluun. Ihmisen tarpeeseen tehdä raja-aitoja. Olen huomannut mitä vanhemmaksi käyväni, sen allergisemmaksi tulevani nimenomaisesti tälle toiminnalle. Kirjallisuuden genret? Ihmistyypit? Henkilön asemat yhteiskunnassa? Lokeroita toisensa jälkeen! Onneksi minulla on tämä lokeroimaton todellisuuteni, jonka luokittelun olen blogilistallakin tarkoituksella jättänyt tekemättä; ei löydä tänne minkään hakuotsikon alta. Koska tämä ei ole - - mitään. Sillä niin on hyvä.

En varmaan koskaan kykene hankkimaan itselleni pysyvää ammattia, koska ahdistuisin hengiltä tilanteesta, jossa minun pitäisi määritellä itseni tietyn työn tekijäksi hautaani asti. Paitsi että ennen sitä tulisi minusta "eläkeläinen"; ne kuulemma tosin nykyään laulavat rokkia ettei sikäli...

Lopuksi ilman ennakkovaroitusta pari sanaa taiteesta. Lapsi on viime viikkoina ottanut melko fyysistä tuntumaa äänitekokoelmaani, ja jos hänen makuunsa voi luottaa, ovat seuraavat kolme kansitaiteeltaan ehdottomasti levyhyllyni helmet.

Studiossa tänään

"No hei vain yleisö ja tervetuloa tänne Silmänkääntövankilan ensimmäiseen suorana lähetettävään haastattelutilaisuuteen! Meillä on täällä studiossa vieraina lapsipornoa kritisoiva taiteilija Larttunen -"

"Päivää!"

"- sekä naisten seksuaalisesta valta-asemasta hirmuisen huolestunut sosiologi Kaasanen."

"Hei."

"Kiva että pääsitte molemmat tulemaan, teillähän tuota julkisuusmyllytystä on nyt riittänyt."

"Hrm."

"Joo."

"Aloitetaanpa teistä, taiteilija Larttunen. Kun teoksenne poistettiin helsinkiläisestä galleriasta, olin sitä mieltä, että kyseessä on pöyristyttävä taiteilijan ilmaisuvapauden loukkaus ja naurettava ylireagointi poliisin taholta."

"Kiitos. Näinhän se toki olikin, ja haluan huomauttaa että -"

"Valitettavasti menitte sitten julkaisemaan näkymyksenne asiasta maamme näkyvimmässä päivälehdessä ja lausuntonne vaahtosuinen julistus sai minut vaipumaan syvään myötähäpeään."

"Öh."

"Haluatteko vielä tarkentaa näkemystänne siitä, että 99 prosenttia koulupojista kasvatetaan näkemään tytöt huorina vauvaiästä alkaen?"

"Tämä on selvästi naisvihamielinen ohjelma, enkä kykene saavani ansaitsemaani arvostusta näkemyksilleni. Mitä minun hyödyttäisi mitään selittää?"

"Mitäpä tosiaan. Sosiologi Kaasanen."

"Niin?"

"Te julkaisitte kirjan, jonka ansiosta ei enää vain teidän lähipiirinne, vaan nyt koko Suomen kansa tietää että te olette joskus saanut traumatisoivat pakit ihailemaltanne tytöltä."

"Mutta entä jos mies haluaa kolme kertaa viikossa, mutta naisella on valta päättää siitä antaako -"

"Jaa, kyllä ne kuule naisetkin seksistä tykkäävät yhtä lailla. Joko muuten olette työstämässä jatkoteosta, jossa käsiteltäisiin miesten seksuaalista valtaa yhteiskunnassa? Vähänkin normaaleja ihmissuhteita läpikäynyt ihminen nimittäin tietää, että kyseinen valta on varsin tarkasti jakautunut kummankin sukupuolen osalle."

"Olen pahoillani, te olette selvästi niin asenteellinen haastattelija etten mitenkään kykene nyt puolustamaan teoriaani."

"No sillä tavalla. Taiteilija Larttunen ja sosiologi Kaasanen."

"Niin?"

"Noh?"

"Oletteko panneet merkille, että teidän ajamanne asiat kumoavat toisensa eikä niiden olisi edes mahdollista esiintyä yhteiskunnassa samanaikaisesti? Te jahtaatte mielikuvia, jotka häilyvinä hiipuvat kiihkoilijoiden mielissä ja tosielämään palautettuina yksinkertaisesti lakkaavat olemasta."

"- - -"

"- - -"

"Haastattelutilaisuus on päättynyt. Kiitos että olitte vaihteeksi hiljaa."

This journey is a non-smoking trip

Mies nousi junaan Turun rautatieasemalla. Saadakseen ajan kulumaan hän kehitti ajatusleikin, jossa jokainen asema jolla juna hänen matkansa aikana pysähtyi, oli yksi vuosi taaemmas hänen elämässään. Lähtöhetkenä oli maaliskuun ensimmäinen, tai tarkkaan ottaen oli karkauspäivä. Mies pyöristi sen maaliskuun ensimmäiseksi, koska joka vuosi ei ole karkauspäivää.

Junan tuskin lähdettyä mies alkoi jännittyneenä odottaa ensimmäistä pysähdystä, joka pikapuoliin koittikin: Loimaa. Koska mies eli sillä hetkellä maaliskuuta 2008, oli Loimaa hänelle maaliskuu 2007. Se oli hyvin hämmentävä paikka, hän oli kolmekuisen lapsen isä ja tämän uuden roolin opettelultaan mies ei liiemmin ehtinyt katsella aseman maisemia junan ikkunasta. Vain hetki siellä, ja matka jatkui.

Juna saapui Humppilaan, maaliskuuhun 2006. Periaatteessa asiat olivat hyvin, mutta monet hyväksi luullut kuviot olivat alkaneet kiertyä umpeen. Pinnalta nähden Humppila oli hyvä paikka, mutta sen sisällä kiemurtelivat ongelmat; mies yritti ottaa selvää niistä, mutta hän tuli niitä katsellessaan surulliseksi ja oli tyytyväinen siitä että juna viimein lähti liikkeelle. Se oli pysytellyt Humppilassa turhankin pitkään.

Ennen pitkää tultiin Toijalaan, ja maaliskuuhun 2005. Pikajuna kirskahti asemalle, jossa oli alkamassa jotain jännittävää ja uutta. Mies aisti elinvoiman ja mahdollisuudet, tulevat elämänmuutokset, jotka toki sittemmin osoittautuivat suuremmiksi kuin silloin ensi kerran Toijalassa olleena osasi aavistaakaan. Nyt ne muisti, ja pieni hymy käväisi miehen kasvoilla. Hetken ajan se heijastui junan ikkunasta vaunun muillekin matkustajille.

Näiden ensimmäisten pienten asemien jälkeen saapui Tampere. Maaliskuu 2004 oli suuri ja raskas, siellä viivyttiin pitkään, siellä joutui vaihtamaan junaa, kulkemaan sokkona tungoksessa alas asematunneliin. Siellä romuttuivat lopullisesti vuosia kootut rakennelmat, mutta toisaalta siellä myös luotiin perustuksia uusille; siellä kirjoitettiin pitkiä sähköposteja juuri sinne samaan paikkaan jonne miehen junamtkakin nyt oli viemässä. Tampere pyörrytti. Mies ei tiennyt, oliko kyseessä kipeä muisto vai kaunis, ja sen vuoksi hän oli melko tyytyväinen kun matka jälleen jatkui.

Oli alkanut hämärtää kun juna saapui Parkanoon ja maaliskuuhun 2003. Kaikki oli muuttunut tummansiniseksi, kauempana mustaksi, ja mies ei millään muistanut mitä silloin oli tapahtunut. Hän pinnisti ja siristi silmiään katsellen kauemmas. Muutto, hän lopulta muisti, voimat vienyt. Hyvin tasaista elämää, horisontin merkityksetöntä viivaa, ei jäänyt mieleen paljoa; alettiin olla Pohjanmaalla.

Turusta nähden Seinäjoki on hirveän kaukana, ja vuodesta 2008 nähden on myös maaliskuu 2002 jossain aikojen takana. Oli vaikea muistaa, oli nyt laskeutunut pimeys. Mies oli ensimmäistä kevättään yliopistossa, kävi päivittäin luennoilla ja harjoituskursseilla, muttei juurikaan tavannut ihmisiä. Hän oli vieraassa paikassa yksikseen, ja suurin osa matkustajistakin poistui ympäriltä täällä. Harva jatkoi edemmäs; mies mietti että ehkä vain harva uskalsi. Taas häntä hymyilytti, mutta hymy oli nyt hermostunut.

Koska mies oli liikkeellä Pendolinolla, hän ohitti Lapuan ja saapui seuraavaksi Kauhavan asemalle, joka sijaitsi maaliskuussa 2001. Ihan hirveän kaukana. Mies tiesi ettei osaisi sijoittaa Kauhavaa enää maan kartalle kovin tarkasti, se oli etäinen piste tuolla jossain, ja mitä siellä oli tapahtunut? Hän oli lukenut yliopiston pääsykokeisiin, yritti toisen kerran, mutta tiesi jo varhain että tällä kertaa pääsisi sisään. Ehkä hänessä alkoi Kauhavalla näkyä niitä piirteitä, joista monet hänet sittemmin oppivat tuntemaan, ehkä hänestä alkoi rapista pois se poikalapsi, joka oli muuttanut maalta kaupunkiin ja alkanut opetella aikuista elämää, siihen vielä moneen vuoteen oppimatta.

Ja vääjäämättä juna eteni radalla ja muistoissa. Pännäinen, maaliskuu 2000. Mies alkoi olla päätepistettään lähellä, ja nyt hän oli vasta puolisen vuotta sitten kaupunkiin saapunut, hän eli puolisonsa kanssa kivassa asunnossa jokirannassa ja kaikki oli hirveän nuorta ja söpöä ja jännää. Nyt miestä huvitti ajatus sen ikäisistä ihmisistä; ne tuntuivat lapsilta. Mutta ei voinut kieltää, etteikö Pännäisten pieni ja kummallisessa paikassa sijaitseva asema olisi viiltänyt jotain herkkää kohtaa hänen sisällään. Mies tiesi, ettei enää milloinkaan tulisi paikkaa, jossa kaikki toiveet, mahdollisuudet, suunnitelmat ja toinen toistaan villimmät ideat olivat poimittavissa kuin karkkikaupan hyllyltä ilman erityisiä velvollisuuksia tai vastuuta. Monin tavoin mies tunsi kävelleensä noiden hyllyjen ohi silloin joskus laput silmillä, ja oli ehkä siksi tyytyväinen, kun juna lopulta lähti. Oudon vilkkaaksi niinkin mitätön paikka kuin Pännäinen oli osoittautunut, ja junan ikkunoiden takana oli laitureilla kulkenut jos jonkinlaista haaveilijaa. Sinne ne jäivätkin, mies pani merkille, ja pimeys nielaisi junan.

Pääteasema oli kaiken alku. Kokkolan asema, maaliskuun ensimmäinen 1999, päivä jonka tapahtumat muuttivat miehen elämän muutamassa tunnissa pysyvästi sille raiteelle jolla hän edelleen kulki. Miehen hengitys salpautui kun hän näki tutun asemarakennuksen ja uhkaavana suorana horisonttiin katoavan ratapihan. Häntä pyörrytti. Tänne juna siis oli hänet tuonut, palauttanut juuri siihen hetkeen, juuri niiden samojen ajatusten alkulähteille! Juuri siihen kaupunkiin. Mies nappasi reppunsa, nousi penkiltä käytävälle ja puolijuoksua suunnisti kohti pysähtyvän junan ovea. Hän halusi ulos, hänen silmissään mustui. Kunnes mies jälleen muisti missä oli. Ajatusleikki, ei muuta. Astuessaan junasta ulos hän räpytteli silmiään ja näki viime käyntinsä jälkeen rakennetun ostoskeskuksen aseman vieressä. Se sykki neonvaloaan pimeään iltaan ja muistot miehen sydämen päältä nousivat räpytellen tiehensä kuin pelästynyt parvi naakkoja. Kaupunki oli muuttunut uudeksi, ja juuri niin oli koko ajan ollut tarkoituskin käydä. Jokainen ratkaisu hänen elämässään, niistä osa niin pieniä ja mitättömiä, todellakin vain yksittäisiä oikeassa tai väärässä hetkessä lausuttuja sanoja, oli johtanut hänet alunperin tältä asemalta sinne missä hän oli ollut junaan noustessaan. Ja matka jatkui. Miehen askel oli reipas. Hän ei nähnyt vanhaa asemaa, vaan sen rinnalle rakennettua uutta. Itäistä kirkkokatua pitkin keskustan sivuitse kävellessään mies vihelteli.

Kissansilmä: Postikortteja Gadanovan porteilta

Niin runnoo elämä meitä, ja poloisia taiteilijantapaisia vallankin. Täten myös Kissansilmä, tuo alati yllättävä suomirokin pelastajabändi, kärsiytyi eksistenssissään kriisin asteelle, tuhosi kuusi tuntia pätevää matskua sisältävää masternauhaa ja palasi studioon yrittämään uudelleen; olihan edessä tuo paljon pelätty vaikea kolmas albumi.

Ja tottahan paineet olivat kovat. Aika kului, ihmiset unohtivat. "Jaa mikä Kissansilmä?" alkoi olla ikävän yleinen kommentti kun bändin kuulumisia levy-yhtiön taholta väliaikatarjoiltiin maamme johtaville rocklehdille. Niin katosi mainen kunnia, ja kunnian myötä rahat ja usko tulevaan, sen myötä ihmisen hyvyyteen ja elämän mahdollisuuteen. Mutta kun albumi oli kahdesti tehty ja tuhottu, pilkahti valo yhtyeen kitaristi Fahnstenin ruohontuoksuisissa silmissä: progea pojat.

Eikä toki voi väittää etteikö kaari olisi luonnollinen. Sillä kun arkipäiväisen ränttärokin jättää itsekseen häiriintymättä kehittymään, tarttuu evoluutio niskasta kiinni ja tekee sen mikä luonnostaan tulee: tirriäisestä kasvaa munakas progeteos. Tämä on kuitenkin lajityyppi joka kaipaa urkuria, ja niinpä lähtivät Kissansilmän pojat (ja yksi tyttö) hakumatkalle halki maamme kauniiden kirkkojen. Kuuntelivat kanttoreiden kiskaisevan toinen toistaan vakuuttavampia häämarsseja ja liturgialattareita, kiviset seinät kaikuivat vuosisataista sävelmattoa ja kävipä vallan niinkin, että urkurinhakumatkasta muodostui valtava inspiraation lähde, ja sen seuraukset kantautuvat nyt levyltä kaikkien Kissansilmän fanienkin korvakäytäviin. Lopulta tunnustettiin totuus: ei häät, ei palvelukset, eivät kasteet tai ripit varsinkaan; todellinen tunne löytyy hautajaisista, ja kun bändi kuuli Jepuan keskiaikaisessa kivikirkossa kanttorin musertavan tunnetiloja urkuroinneillaan, oli valinta selvä. Tämä mies liitettiin puoliväkisin bändiin, ja kulkee nyttemmin Kissansilmän keikkabussin mukana nimellä Kalle. Pistäkää nimi mieleen, sillä tämä 2000-luvun Keith Emerson jää vielä historiaan.

Uuden jäsenen myötä siis sähköistyivät loputkin laiskimukset, paitsi ehkä Terkkis, tuo rento basisti. Studiossa alkoi vilske ja vilinä. Siivottiin lattialta pois tuhkat, pullot ja kuvalehdet. Kiinnitettiin mikki telineeseen ja törkättiin plugit pöytiin. Sävellykset syntyivät kuin itsekseen ja Uguksen sävelkynäkin vain hieman teräänsä katkoen lähti käyntiin. Kuin paratiisin pilvenreunalta olisi tuota enkelremmin äänityssessiota saanut katsella, niin sulavasti kaikki luisti, ja niin huimissa tiloissa mentiin ettei tässä maassa koskaan. Kas tämä albumi on juuri sinulle, joka arkesi harmauteen olet suivaantunut!

Ja vain muutamassa viikossa oli albumi valmis. Postikortteja Gadanovan porteilta sisältää pitkään sulavia makupaloja merkitystään etsivistä ihmisistä vertauskuvallisessa maailmassa, jossa niityt ovat vihreitä, vuoret korkeita, yksisarviset harvinaisia ja naiset kulkevat ilman paitaa. "Vertauskuvallisuus on tosiaan taiten rakennettua", toteaa Ugus omista sanoituksistaan myhäillen ja vain lievä anteeksipyyntö hänen elekielestään on luettavissa. Ehei ole tällaista progevääntöä tässä maassa tehnyt kukaan sitten Haikaran! Kahdelle cd:lle venynyt albumi alkaa näennäisen rempseästi melko radioystävällisellä rock-palasella Polje polje, kyllä ketjua riittää!, mutta jo tämän jokapäiväisen työnteon tärkeyttä ylistävän kappaleen päättävä moog-soolo kertoo että kohta mennään ja syvälle. Ja sitten mennäänkin.

Eräänlaisena albumin magnum opuksena voi pitää kakkos-cd:n enimmäkseen täyttävää kappaletta Voimakenttiä, joka 47 minuutin pituudellaan vie kuulijan jonnekin kauniiseen todellisuuteen, jossa sodat, viha, turhat unelmat ja elämän esteet ovat pois lakaistu ja jäljellä on vain rauhaa, rakkautta ja universumin ikiaikaista energiaa jakavia voimakenttiä. Osoittaakseen ettei ole kaupallisten pelleilyjen armoilla, Kissansilmä päätti julkaista kappaleen myös albumin ainoana singlenä; mistä seurasikin muudan maailmanennätys: Voimakenttiä on populaarimusiikin historian ensimmäinen kahden cd:n mittainen single, koska kappaleen b-puoleksi päätetty Voimakenttiä (extended remix) ei kerta kaikkiaan sopinut a-puolen kanssa samalle kiekolle. Radiosoittoa ei ole herunut, mutta ylimielisesti tuhahtaen yhtye tämän kuittaa: "Tiedettiinhän me alusta asti ettei mikään muu kuin kaavoittunut listapoppis enää pääse aalloille!"

Lievähkönä kunnianosoituksena 70-lukuisia progesuuruuksia kohtaan Postikortteja Gadanovan porteilta julkaistaan vain vinyyli-LP:n kokoisissa kansissa, ja nämä Uguksen pitkään ja hartaudella toteuttamat kuvataideteokset ovatkin monen mielestä parasta koko paketissa. Kesällä 2002 käydyn Loimaan kansalaisopiston graafisen suunnittelun kurssin opit eivät vokalistilta selvästikään menneet hukkaan, ja palkintoja ja tunnustuksia kansitaiteestaa Ugus jääkin nyt odottelemaan. "Raivasin kirjahyllystä puolet tyhjäksi pystejä varten", hän toteaa, tuskin leikillään.

Albumi on saatavissa kaikista kunnon levykaupoista juuri nyt, ja Kissansilmä on minä hetkenä hyvänsä keikalla aivan sinun nurkillasi. Tarkkaile kotisivujamme!

Parempi ohiajelu kuin turpaanveto

Kahvin tuoksu keittiöstä kertoo uuden pannullisen valmistuneen. Tämäpä miellyttävää, ajattelen ja kirjaudun Bloggeriin. Kone raksuttelee minkä ajan haen keittiöstä kupillisen kuumaa. Hörpsäilen. Kuuntelen musiikkia pää kallellaan kuin koiranpentu, kunnes huomaan asennon vaikeuttavan juomista. Oikaisen itseni, niksautan selkänikin kun nyt vauhtiin pääsin ja ääniaallot vaikeuttavat keskittymistä. Ne väräyttävät maisemaa kuin vedenpintaa, kuumeisena ei ehkä kannattaisi näin koittaa rehkiä... ja pitäisi kai mustaviinimarjamehua kahvin sijasta...

Huomaamattani olen kulauttanut koko mukillisen ja haen toisen. Onneksi keitin paljon. Palaan tietokoneen ääneen, pöytä on käpertynyt kaarelle. On monin tavoin hankalaa, ja tarkistan torrentin vaiheen: David Fincherin Zodiac on latautunut koneelle kahdeksan tunnin kuluttua. Menee katsominen huomiseen.

Joko se nyt loppui. Sitä pisaroi lattialle, sitä on paidalla, kastan sormeni siihen. Kahvia. No, riittäähän sitä ja haen uuden mukillisen, samantien kaksi. Toinen on juotuna kun pääsen takaisin kirjoituspöydän luo, se jatkaa kiertymistään, kasvaa päistään kiinni. Muistuttaa hassusti möbiuksen nauhaa.

Aamun lehdestä luin että Tanskassa taas mellakoidaan. Poliisi epäilee syyksi sitä että Muhammed-piirrokset julkaistiin uudestaan. Kuinka typerä voi ihminen olla? Minua on alkanut riepoa yhä pahemmin se mitä paskaa nykyään sallitaan, ei, vaaditaan tehtäväksi "sananvapauden" nimissä. Pois terve järki ja moraali, kaikkeen on oltava lupa. Seurauksia ei vaan mitenkään haluttaisi kärsiä. Kovin on yksisilmäinen tämä länsimainen vapaus.

No niin, termarikin sitten tyhjeni. Kädet vapisevat ja mietin mitatako kuume. En löydä mittaria enää, se on kietoutunut pöydän rakenteisiin, puisen pyörteen sisään, se kieppuu huoneen nurkassa ja mylvii, rakentuu itsestään uudeksi, muodostaa todellisuuteen reiän johon katsominen saa pään särkemään. Minun pöytäni. Ostettu ekotorilta syksyllä 2003. Olin siihen periaatteessa kiintynyt, ja jäisin katsomaan näytelmää jos kahvia ei niin tekisi mieli. Se virtaa keittiöstä vastaan. Hukuttaudun siihen. Se on höyryävän kuumaa, eikä minua enää palele.

Sitä virtaa hyökyaaltoina ulkona, talon etupihalle pysäköidyt autot heittelehtivät kahvin otteessa kuin tikut.

Maan korvessa

Istun olohuoneen lattialla ja katselen kun lapsi ottaa ensimmäisiä horjuvia askeliaan. Stereoissa on hänen yksivuotispäiväkseen joulukuussa ostettu levy, lapsi itse ei näytä kuuntelevan. Hän keskittyy. Kävelee minua kohti, hymyilee ja kapsahtaa kädet ojossa kaulaani halaamaan. Räpytän silmästäni kyyneleen pois. Juuri sillä hetkellä soi Maan korvessa, enkä sitä kappaletta kykene enää kunnolla kuuntelemaan. Lapsi halaa minua lujasti ja irtaantuu sitten. Jatkaa harjoittelua. Niin pienellä on niin paljon opittavaa, kaikki maailman asiat edessä vielä. Kaappaan hänet kesken kävelyn takaisin syliini ja rutistan. Hän kikattaa.

Emancipate, but do it slowly

Se oli sitä aikaa kun nimeni oli vielä aivan toinen, se alkoi "M'e", mutta kokonaista sanaa on mahdoton kirjoittaa tänne siihen ladatun voiman ollessa kykenevä murtamaan aikaa ja paikkaa. Kuvittelin tekeväni suuria, siis silloin, en nyt, ja inhimillisyydessäni päädyin jokaiseen virheeseen, ja jokainen niistä kirjoitettiin talteen kirjaan ja sen kirjan nimi oli kaikki nimet.

Sielut palasivat matkoiltaan, minäkin tänne talviseen Turkuun, katselemaan ikkunasta niitä samoja tähtikuvioita, jotka olivat eri tavalla taivaalla silloin kun olin vielä nimeltäni "M'e" ja vähän päälle.

Kuule, eivät ne satuta. Muistot. Ne ovat lämpimiä aaltoja ja viisauden sanoja, hahmoja hahmojen jälkeen, kasvoja ja asioita, tuhkasta nousevia kertomuksia. Kuule, tämän haluan sinulle sanoa nyt kun on taas uuden kuukauden ensimmäinen päivä: taas koittaa aika. Hiljaa saapuu kevät tähänkin pimeään, ja kuka kädestäsi silloin pitää kiinni, kuka sinun lähelläsi on, kenen käsivarsille putoat kun astut vahingossa polultasi pois. Minä olin siellä, olin kaikki ne hetket. Tähän asti, ja edelleen.

Mutta on totta vieköön tärkeää että muistamme.

Näin mynnähti päivä

Ei kai siinä mitään, että millään ei ole enää väliä. Ei kai se tosiaan haittaa. Ja siltikin sielua hetken aikaa kylmäsi kun Citymarketin (mainitsin paikan myös edellisessä päivityksessäni, ja ajattelin mainita kaikissa päivityksissä tästä eteenpäin hamaan Silmänkääntövankilan loppuun) ostosbarrikadien välissä soi taustamusiikkina Tori Amosin Crucify. Kuohahtihan siinä tosiaan mieli; että tällainenkin alennustila saatetaan musiikille suoda. Toisaalta kun pysähdyin miettimään kappaleen sanomaa niin miksei se sinne sopinutkin, syyllisyyttä ja itseinhoa ei voi koskaan lapioida liikaa niinsanottujen kunnon kansalaisten niskaan. Muurahaisia, perkele! Vihasin kaikkia heitä.

Takaisinpäin pyöräilin Kupittaanpuiston halki. Miten masentavalta näyttikään ankkalampi umpeen jäätyneenä, pesintään tarkoitetut kopperot tyhjinä mustina aukkoina ammottaen. Ei ollut lapsia aidan takana hihkumassa, ei totta puhuen juuri missään, tämä syksyinen talvi ei kutsu ulos leikkimään ketään - paitsi pikkulinnut. Talitintit visertelivät tänään ja veden loiskuessa lätäköissä ja tippuessa räystäiltä oli oikein keväistä. Lumi ei sitten lopultakaan tänä vuonna tullut, eikä muuten haittaa yhtään.

Mutta ei pidä luulla että päiväni olisi täysin pelastunut, sillä tuskin olin palannut kotiin kun kissa jo oksensi skanneriin.

Viiliä vuosipäivänä

Muistatteko kun pari vuotta sitten oli blogimaailmassa hirmu suosittua luokitella itsensä yhden netistä löytyvän persoonallisuustestin mukaan? Siis sen josta sai tulokseksi ISKTR tai muuta vastaavaa nonsenseä. Aiheestahan perusti joku bloginkin, joka nähtävästi ei pitkään päivittynyt, ja kai sitä on huonompiakin aiheita blogille olemassa kuin eri ihmisten testitulosten julkistaminen mutten nyt äkkiä keksi.

Ja sitten: puoliso ja minäkin teimme nyt tuon testin, kun aikaa oli huumasta tarpeeksi kulunut. Ehkä osasyyllinen oli meidän sähköpostisen ensikontaktimme kolmevuotispäivä, tai vain sattuma, tai ehkä kosmologinen neurosäilä. Tai sadate, tai vivahde. Helvetistäkö minä tiedän. Testin lopputulos oli kuitenkin sitäpäinen, että puoliso on järkeilevä ajattelija ja syitä ja loogisuutta etsivä ratkaisija, kun taas minä keskityn reagoimaan kaikkeen tunteella mutta olemaan puhumatta reagoinneistani. Pelottavan nappiin osui.

Mutta mikä oli sittenkin hienointa eilen: nähdä Citymarket vuosikymmenten jälkeen, sen jykevät kattorakenteet osittain romahtaneina, lepakot ja pääskyt sen pimenneiden lamppujen ja homehtuneiden tuuletuskanavien päällä asustamassa, kaatuneiden hyllyjen muodostamat holvimaiset käytävät, tomua tonneittain ja sadoittain ruostuneita ostoskärryjä niille sijoilleen sinne tänne jääneinä kuin ihmisillä olisi äkkiä ollut valtava kiire sieltä pois ja kuu valaisi katon reiän kautta kaupan keskipistettä ja sinne oli levitetty poltettuja patjoja, siellä oli tyhjiä mustuneita pulloja ja tomuun painuneita jalanjälkiä, unohdettujen asuinsijoja.

Hapanimelä vuosikatsaus

"Kerkko", totesin kahvikupilliseni äärestä, "pitäisikö minun taas kirjoittaa Silmänkääntövankilaan sellainen vuosikatsaus merkittäviin kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana havaitsemiini ilmiöihin?"

"Kyllä", Kerkko vastasi, "mutta vain siinä tapauksessa että -"

Sitten Kerkko alkoi kouristella ja erittää paksua kellertävää vaahtoa suustaan eikä koskaan lopettanut sitä mitä oli sanomassa. Myöntävä vastaus kuitenkin riitti minulle ja kiepautin konttorituolini tietokoneen luokse.

Vuoden kirja:
Luin vuoden aikana 27 kirjaa, mikä on noin 22 kirjaa enemmän kuin olisin uskonut ehtiväni lukea. Tietenkin tuollaisesta määrästä on mahdoton eritellä parasta; ylipäätään on törkeätä että niinkin hieno asia kuin kirjallisuus alistetaan ranking-käytännön orjuuttavaan otteeseen. Niinpä listaan kymmenisen minua vuoden aikana eniten miellyttänyttä teosta aakkosjärjestyksessä:

1. Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki
2. John Fowles: Ilmestys
3. Stephen King: Musta torni VII
4. Pauli Maso: Elokuun illassa punainen kuu
5. Mikael Niemi: Populaarimusiikkia Vittulajängältä
6. Georges Perec: Elämä käyttöohje
7. Theodore Roszak: Paholainen ja herra Silverman
8. Juha Seppälä: Suomen historia
9. Lionel Shriver: Poikani Kevin
10. Jari Tervo: Ohrana

Suosittelen näitäkin kaikkia taas.

Vuoden musiikki:
Miksen ehkä valitsisi vuoden soundtrackikseni Riston vuonna 2006 julkaisemaa albumia Aurinko aurinko plaa plaa plaa, joka on juuri niin hyvä kuin sen nimi on huono. (eli vähän helvetin hyvä!) Kuitenkin parhautta tänä vuonna kotistereoistamme tarjoili kokoonpano Tohtori Orff & herra Dalcroze. Heidän vuonna 2002 julkaisemansa EP-mittainen Täällä vartioin minä! löytyi kirjastosta ja ilmeisesti kaikkialta muualta täysin kadonnut levy kopioitui omaan arkistoon. Aarrelöytöön verrattava kohtaaminen.

Vuoden pizza:
Meistä noin kilometrin etelään sijaitsee kebab-pizzeria nimeltä Nummi's. (Nummen kaupunginosassa, näet) Oli pakko muuttoviikolla hakea sieltä pizzat kun naapurin vakiomestamme Ali Baba oli mystisesti kiinni keskellä päivää. Menetin tapahtuman yhteydessä osan sieluani Nummiksen sisätilaa vartioivalle suunnattomalle Jeesus-taululle (se sijaitsee äänettömän MTV:tä tykittävän television vieressä), mutta rakastuin myös ruokaan: Nummiksen mozzarellapizzassa on juustoa enemmän kuin kolmen ihmisen tarvitsisi syödä viikossa. Eikä maksa paljo mittää. Vie kielen ja mielen.

Vuoden blogi:
On viimein syytä antaa TUOTTEELLE tunnustus vuosien aktiivipuurtamisesta täysin omanlaisellaan saralla. Exme on viime aikoina ollut paitsi ahkera, myös taas kerran ilmiölaadukas päivittäjä. Melkein silti pitäisi mainita kaikki keitä enää luen: lukulistallani on enää seitsemän blogia, vain rautaisin laatu on säilynyt.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Kaatoluokkaa seuraisin aktiivisemmin jos se olisi Blogilistalta tilattavissa.

Vuoden taidenäyttelyvisiitti:
Harro! -retrospektiivi Turun taidemuseossa kesällä. Harvoin mitään näin kattavaa näkee, oli myös hyvin koottu ja esille pantu. Sikaperheen huoneessa tunsi kuuluvansa osaksi suurempaa sikakollektiivia.

Vuoden tv-sarja:
Vaikka kymmenen vuotta ensikokemuksen jälkeen aloinkin hiljakkoin katsoa Babylon 5:ttä uudelleen ihan alusta, oli parasta viime vuodessa silti Lost, jonka kolmoskautta seurailin maaliskuusta marraskuuhun. Neroudella kirjoitettu sarja heijastelee omia tuntojani todellisuuden (ja erityisesti fiktion ja sen keinojen!) luonteesta, ja on silti onneksi myös yllättävä ja taiten rakennettu. Visuaalinen tyylikkyys ei haittaa. Lost nousi täten Twin Peaksin ja B5:n rinnalle kaikkien aikojen tv-kokemusteni kunniakastiin.

Vuoden pettymys:
Jaetulla ykköspallilla toisiaan tönivät Alan Moore & Dave Gibbonsin sarjakuva Vartijat ja Neil Gaimanin romaani Unohdetut jumalat. Ensinmainittu oli vuosien kuluessa saanut mytologiset mittasuhteet, joten mitä muuta nyt viimein elokuvan edellä julkaistu suomennos saattoi olla kuin lässähdys? Hyvän alun jälkeen teos meni ihan tavalliseksi supersankariheilunnaksi, paitsi tylsemmäksi. Loppu oli jo hävettävän huono.

Gaimanin romaaniin on pitänyt jo monta vuotta tutustua, ja oli kai se ihan kiva, paitsi niin mitäänsanomaton, että luennan jälkeen se enimmäkseen unohtui mielestä. Muutama sata sivua liian pitkä myös.

Vuoden tietokonepeli:
Juu, totta kai minulla on nykyään aikaa pelata tietokoneella ihan hirveästi. Ha. Taisin Tetriksen kerran avata neljäksi minuutiksi.

Vuoden kasvanut kulutus:
Kahvi. Jumaliste sitä menee. Pistäpä Kerkko uusi pannu tulemaan.

Kerkko?

Mihin pyrin

Aika katsoo harmaantuvista silmistä takaisin. Peilin sidos pysyy, sen tyhjyytensä ympärillä vaeltavat hiukkaset heijastavat menneitä hetkiä. On ilta tai ehkä aamu, jospa tietäisinkin, ja ajattelen: mikään ei niin paljon lannista kuin lupaaminen ja poisvienti. Mihin enää pyrin? Laadin luetteloita ihmisistä joita ei ole koskaan ollut. Montako maailmaa pään sisään mahtuu? Sanat ovat ihmeellinen asia, hämmästyttävä kyky luoda muutamalla kirjaimella todellisuus, joka kasvaa ajatuksissa valon voimalla miljooniksi kohtaloiksi.

Totta kai on todellisuuksia, miljardeja, jokainen tulkinta poikkeaa toisesta ja jokainen on yhdestä pisteestä nähty. Portti, ehkä se on oikea sana. Milloin tahansa se raottuu jonnekin niistä väleistä joissa tämän rakennelman palaset eivät hetkeen kohtaa. Mitä sieltä valuu ulos näkyy aavistuksen silmäkulmassa varjona ja katoaa lopulta mielestäkin. Toiset katoavat niihin väleihin.

Ja maailma nauraa yrityksilleni.

Asiat järjestykseen

Päätinpä tässä päivänä muutamana taas selailla sanomalehteä, etupäässä tuota Turun Sanomiksi kutsuttua alueellista aviisia. Ja niin. Jos olisin ihminen, jonka on Pakko valittaa, minulla olisi nyt taas sanottavaa. Nimittäin, en minä sillä ettäkö olisin suppeakatseinen ihminen, mutta joku raja sentään. Vuoden ensimmäiseen lehteensä Turkkari oli saanut sopimaan viisi sivua urheilu-uutisia, mitä saavutusta korreloitiin sillä, että tulevan kulttuuripääkaupungin ykköslehti oli saanut niukasti nipistettyä mainostilastaan pois sen verran, että kulttuuriuutiset mahtuivat yhteen (1) sivuun. Paitsi etteivät mahtuneet. Koko sivun täytti riemastuttavan hilpeä, suorastaan oivallisen nokkela "Turku kulttuurikaupungiksi" -lautapeli, jossa ruman kuvituksen keskellä oli hassu pelilauta ja siinä lupsakoita velmuiluja kulttuuriasioista siellä täällä ja hupsankekkaa kun katkeaakin verisuonia taas päästä.

Hyvä että lehdessä tiedetään mikä on tärkeää. Haluan muuten myös huomauttaa etten ole vain urheiluvihamielinen kulttuurinillittäjä, minusta on ihan totta ihan ok että lehdessä on urheilusivut niille joita asia kiinnostaa. Turkkarin tärkeysjärjestys vaan sattuu olemaan jotenkin häpeämättömän räikeää ihan globaalillakin tasolla: tänäisessä lehdessä oli urheiluosasto hiipinyt jo karvan verran kuudennen sivun puolelle (tottahan kaikki piiritason vesipallotulokset pitää saada mukaan), kun taas ulkomaanuutiset oli tiivistetty napakasti kahteen sivuun. Mitäs se nyt Turussa ketään kiinnostaisi mitä maailmalla tapahtuu?

Kekkuloi

Aamiaiseksi söin Pirkan Korneja hiutaleita, ne maistuivat kuin tajunnanmenetys soisella taipaleella. Niin vuosi käynnistyi, tuntuu että miljoonas. Mitä uutta enää tuo tammikuisuus? Neliöitä pellon pintaan tampatessa kuluvat viikonloput, tai jos lunta olisi. Nyt ei tarvitse muuta kuin sisällä glögiä hörppiä, laiskanlinnaansa vajota kuin entinen eno. Laskujeni mukaan tämä on kuudes vuosiluku, jonka otsikkona taivaalla vilkkuessa kirjoittelen blogia. Vuosirenkaina se ei toki olisi paljoakaan, mutta siinä ajassa kasvaa ihminen niin mittaa kuin leveyttäkin, jos siis siihen on taipuvainen esim. nuoruudesta johtuen. Ei ikäihminen sentään. Itsellekin kierähti pari viikkoa sitten mittariin sellainen lukema että neljäkymmentä on nyt lähempänä kuin kaksikymmentä. Oi nuoruus, pakenet kuin hiusraja. Sen entisen enon meinaan.

Olin varma että minulla vielä puoli tuntia sitten oli asiaa tänne, minkä valossa vuosi alkaa huolestuttavasti.

Kaiketi vain tulppana aivoissa ne sadat päivitysaihiot joita taas viime kerran jälkeen on viljonut mieleen, tai neljä tarkemmin ottaen. Hylätyt neljä:

1. Poronpalasia keittiömme lattialla. Sarvi siellä, sorkka täällä. Kissa pitää niistä.

2. Pätkätyöläisyyteni jatkuu kun työnantaja kehaisten tarjosi jatkosopimusta ja duunariudessani olen toki jo niin pitkällä että henkselit paukkuen sohaisin nimmaria viivalle.

3. Mitä jos näkisi ex-puolison myöhemmän ex-puolison kadulla? Morjestaisiko sitä? Rupeaisinko Facebook-kaveriksi? Kadulla en varmaan. Nyt joka tapauksessa tiedän missä hän asuu.

4. Kävin lapsuudenkotona. Vauvakuvissa näytän enemmän itseltäni kuin teinikuvissa.

Uusi vuosi, typerät kuviot.