Huoneessa oli kaksi tuolia ja huone oli niineen pieni. Sen taulu kuin ikkunaksi laitettu, katto lähempänä kuin moni pelkäämättä kesti. Kansioissa sanoja, muttei kokonaisuuksia, kansiot hyllyllä hammasriveinä.
Istuivat vastatusten. Hämärsi kuin ripsien välistä.
"Onko susta pitkään tuntunut tältä?"
"Ei ei. Kolme -"
Pelästynyt eläin silmissä katsoi ympärilleen ja kädet nousivat ohimoille.
"Neljä viikkoa."
"Mitä ajatuksia se on herättänyt?"
"Mun on pitänyt olla ihan hiljaa, öisin, se sattuu vähemmän, ja nyt, tai, en mä tiedä."
Niin lapsi. Ja jokaisen mielestä mieheksi käypä.
"Oletko sä miettinyt sitä -"
"En ole! Ei saa. Musta ei. Ole."
Raks raks. Seinällä ei ollut kelloa, ääni vain niillä kiipeili, sekin patterin kautta, hidastuen. Ra - ks.
Musersivat hiljaisuudellaan toinen toisensa. Aika päättyi.
"Varataanko sulle uusi -"
Mutta ei tuolilla kukaan enää istunut.
15.2.05
Tytöt, Ugus ja tykkääminen
eli "On vaikeaa olla nöyrä kun on niin vitun hyvä"
(tai "Turpoa, paska!")
Kuluneen viikon aikana naispuoliset fanini ovat alkaneet julkistaa kiintymystään. Ensin todetaan että minuun ollaan riippuvaisia, sen jälkeen tunnustetaan salaista ihastumista.
Hetki pieni. Nojaudun taaksepäin tuolissani, ristin käteni niskan taakse, tuijottelen kattoon, myhäilen kuin kollikissa, hyräilen rempseää melodiaa. Aijai kuulkaa. On se kyllä.
Viime lauantain Aamulehdessä entinen Tehosekoittimen Otto, nykyinen runoilija-Otto, kertoi että kykenisi vieläkin luettelemaan nimeltä kaikki koulukiusaajat. Niin paljon näyttämisen tarvetta kasvaa sellaiseen ihmiseen, jota järjestelmällisesti survotaan maahan tärkeimpien kasvuvuosien aikana. Niin loputon tarve osoittaa kykenevänsä. Enemmän asioita syntyy pelkästä siitä tiedosta että on arvottomammaksi luokiteltu kuin kukaan muu kuin vuosienkaan kehuista. Eikä se koskaan lopu. Jokainen kehu on kuin maaliinsa osunut nuoli: katsokaa minä tähänkin pystyin minä olen kykenevä johonkin katsokaa minä teen vielä enemmän katsokaa minä en äkkiä lopeta.
Kolmetoista vuotta yläasteesta ja minäkin kykenen edelleen luettelemaan kaikki nimet.
(Kyllä minäkin tykkään teistä, Ruby ja Neiti, ihan oikeasti)
Kaiken mitä kirjoitan voi ottaa sekä äärimmäiseen asti tarkennettuna biografistisena avainkertomuksena että tarkoituksellisen hämärtävänä fiktiona ja kumpikin pitää täydellisesti paikkansa ja jos minä itse olen jostain Silmänkääntövankilassa ylpeä niin siitä.
Oi minun kaikkia kasvojani.
On myös ihan kuvaamattoman hienoa olla jonkun unessa. Velipoikaa ei kyllä ole. Ja jos olisikin niin en suostuisi tuntemaan sitä Sotka-mainosten jälkeen. Tulkitkaa tämä miten tahdotte.
"It's such a sad old feeling
the fields are soft and green
it's memories that I'm stealing
but you're innocent when you dream
when you dream
you're innocent when you dream"
(Tom Waits / Innocent when you dream)
Hetki pieni. Nojaudun taaksepäin tuolissani, ristin käteni niskan taakse, tuijottelen kattoon, myhäilen kuin kollikissa, hyräilen rempseää melodiaa. Aijai kuulkaa. On se kyllä.
Viime lauantain Aamulehdessä entinen Tehosekoittimen Otto, nykyinen runoilija-Otto, kertoi että kykenisi vieläkin luettelemaan nimeltä kaikki koulukiusaajat. Niin paljon näyttämisen tarvetta kasvaa sellaiseen ihmiseen, jota järjestelmällisesti survotaan maahan tärkeimpien kasvuvuosien aikana. Niin loputon tarve osoittaa kykenevänsä. Enemmän asioita syntyy pelkästä siitä tiedosta että on arvottomammaksi luokiteltu kuin kukaan muu kuin vuosienkaan kehuista. Eikä se koskaan lopu. Jokainen kehu on kuin maaliinsa osunut nuoli: katsokaa minä tähänkin pystyin minä olen kykenevä johonkin katsokaa minä teen vielä enemmän katsokaa minä en äkkiä lopeta.
Kolmetoista vuotta yläasteesta ja minäkin kykenen edelleen luettelemaan kaikki nimet.
(Kyllä minäkin tykkään teistä, Ruby ja Neiti, ihan oikeasti)
Kaiken mitä kirjoitan voi ottaa sekä äärimmäiseen asti tarkennettuna biografistisena avainkertomuksena että tarkoituksellisen hämärtävänä fiktiona ja kumpikin pitää täydellisesti paikkansa ja jos minä itse olen jostain Silmänkääntövankilassa ylpeä niin siitä.
Oi minun kaikkia kasvojani.
On myös ihan kuvaamattoman hienoa olla jonkun unessa. Velipoikaa ei kyllä ole. Ja jos olisikin niin en suostuisi tuntemaan sitä Sotka-mainosten jälkeen. Tulkitkaa tämä miten tahdotte.
"It's such a sad old feeling
the fields are soft and green
it's memories that I'm stealing
but you're innocent when you dream
when you dream
you're innocent when you dream"
(Tom Waits / Innocent when you dream)
14.2.05
Minä haluan tietää miltä tuntuu kun tapaa sellaisen ihmisen
jonka ajatukset
jonka ajatukset
jonka ajatukset
Kameroita markkinavoimat neljä neiti yhdessä semminkin jatkuva puimakone keljonkangas uusavuton serkkupoika yhdistys alatyyli selkävamma arpaonni gnu kaarto urheasti jukuripää ponsi realisoida niukka tytär jippo näätä desilitra edustuskelpoinen vaara lima viuhka petoeläin vislaava lippukunta aseseppä ihastuttaa nieleminen porttiteoria puumiekka nahka suutin veistellä into vuosi kavahöylä itkut jengaton pienenä poistua kirahvi nelistää surkuhupaisa varioidut harmaa inuiitti peruskoulu varmuus tinatuoppi aito nikama viheltää urku hyönteisen pino siepparit näre oikaista nuollut niistää viekas kersa mies poliisiauto huono verstas uimarit reportteri karisma retostella abjekti ihan lepakko fondue uutiset petoeläimet virsikirja musta rento hipaista farmari kalakeitto liudentaa nuput aspartaami herätä iho nauru pilalla oiva kiduttaa riekkua sadattelu hikka nukkekoti raja kalliossa rinteet hitaus puhe koirankarva ajatus.
Keksin juuri kivan jutun: ystäviään voi muistaa kaikkina päivinä vuodesta.
Keksin juuri kivan jutun: ystäviään voi muistaa kaikkina päivinä vuodesta.
11.2.05
Jari Tervo: Ounashippa
(katkelma teoksen sivuilta 14-15)
Ovi kävi, eteisen lattia narahti keittiön suuntaan. Olin juuri saanut kahvin mukiin, tulijan ajoitus oli kohdallaan kuin naisen muodot. Vänttinen kiherteli hellan luona.
”Tulee hyvä keikka.”
Maito happani pöydällä, ajatukset päässä. En ollut lainkaan varma oliko keikasta tulossa hyvä, mutta Vänttisen päätä ei aina käännä tervekään mies, härkämäisissä voimissaan uhkuva. Minunlaisellani ei ollut toivoa.
”Osuinko paikalle hyvänä hetkenä?” kysyi Korpela ovensuusta, tietäen, että osui. Hymähdin. Sana oli kiirinyt.
Hörppäsin kahviani, ähkäisin. Sellaiset kuin Korpela eivät koskaan tule väärään aikaan. Täydellinen rakastaja, jos ei muuten niin siten.
”Paljonkos kello?” Vänttinen kysäisi kesken kiherryksen.
”Sun tulojes ulottumattomissa.”
Oli oltu siinä tummansinisessä mökissä sillä minuutilla kellon ympäri neljästi. Tiesin sen, en sanonut. Vänttinen käänsi päätään mikrouunia kohti. Numerot vilkkuivat näyttötaulussa, eivät ajassa pilkulleen, mutta tarpeeksi.
Korpela rykäisi kun vitsi jäi naurutta. Kohensi housujaan ja tuulitakkia, en muistanut hänen yllään muita vaatteita, vaikka oli kansakoulusta tunnettu. Klemetti Korpela ei nähnyt asiakseen pitää lapsiaan vaatteissa, ministerismies, mutta pihi. Vieläkään ei isältä rahaa tippunut. Nukkui perinnön päällä eikä kuollut. Korpela väitti ettei välittänyt: ”Ajallaan sitten.”
Vänttinen alkoi taas kiherrellä. Aistin päivässä, vasta alkavassa, jo pelottavaa pituutta.
”Se on hetki aina hyvä jos sen sellaiseksi tekee.”
Kaikki katsoivat ääntä seuraten nurkkaan, missä Kikkilä kokoili itseään. Selkä oli päin lämpöpatteria, toppatakin alla silti. Kikkilä tunsi kylmyyttä, joka muilta jäi huomioimatta. Punainen nenä piti tuhisevaa ääntä, iso mies kiehnäsi asentoaan paremmaksi kuin naisen vieressä. Korpelan silmissä leimahti.
”Tuokin saatana täällä!”
Vänttinen katsoi kumpaakin miestä. Keikka katosi ajatuksista, tuli tärkeämpää. Ei tosin Kikkilälle, joka nukkui.
Mietin ruokaa, laskin ettemme pian ehtisi käymään käristyksellä ennen hetkeä, jona keikan Vänttisen suunnitelman mukaan piti lähteä käyntiin. Huomautin, turhaan.
”Rikkuri!” karjaisi Korpela, syistä jotka itse tiesi. En ollut Kikkilän taustasta tarkasti selvillä. Miestä näki toisinaan torilla, kalanhajuisena ja liassa. Taksin ikkunasta olin kerran seurannut alkavaa tilannetta. Kikkilä seurasi naista, jolla oli paksusti meikkiä ja verkkosukat.
”Ovat meilläpäin huoria”, Purhonen tiivisti kun kerroin myöhemmin tarinaa. En pitänyt keskeyttäjistä, minkä mainitsin. Purhonen pyysi anteeksi, lepytellen. Myönsi keskeyttämisen sattuvan raavaankin sieluun. Tekevän miehisyyteen lommon.
Purhonen osasi vittuilla juuri oikein. Piikit osuivat kohdalleen kuin naisen muodot.
”Tulee hyvä keikka.”
Maito happani pöydällä, ajatukset päässä. En ollut lainkaan varma oliko keikasta tulossa hyvä, mutta Vänttisen päätä ei aina käännä tervekään mies, härkämäisissä voimissaan uhkuva. Minunlaisellani ei ollut toivoa.
”Osuinko paikalle hyvänä hetkenä?” kysyi Korpela ovensuusta, tietäen, että osui. Hymähdin. Sana oli kiirinyt.
Hörppäsin kahviani, ähkäisin. Sellaiset kuin Korpela eivät koskaan tule väärään aikaan. Täydellinen rakastaja, jos ei muuten niin siten.
”Paljonkos kello?” Vänttinen kysäisi kesken kiherryksen.
”Sun tulojes ulottumattomissa.”
Oli oltu siinä tummansinisessä mökissä sillä minuutilla kellon ympäri neljästi. Tiesin sen, en sanonut. Vänttinen käänsi päätään mikrouunia kohti. Numerot vilkkuivat näyttötaulussa, eivät ajassa pilkulleen, mutta tarpeeksi.
Korpela rykäisi kun vitsi jäi naurutta. Kohensi housujaan ja tuulitakkia, en muistanut hänen yllään muita vaatteita, vaikka oli kansakoulusta tunnettu. Klemetti Korpela ei nähnyt asiakseen pitää lapsiaan vaatteissa, ministerismies, mutta pihi. Vieläkään ei isältä rahaa tippunut. Nukkui perinnön päällä eikä kuollut. Korpela väitti ettei välittänyt: ”Ajallaan sitten.”
Vänttinen alkoi taas kiherrellä. Aistin päivässä, vasta alkavassa, jo pelottavaa pituutta.
”Se on hetki aina hyvä jos sen sellaiseksi tekee.”
Kaikki katsoivat ääntä seuraten nurkkaan, missä Kikkilä kokoili itseään. Selkä oli päin lämpöpatteria, toppatakin alla silti. Kikkilä tunsi kylmyyttä, joka muilta jäi huomioimatta. Punainen nenä piti tuhisevaa ääntä, iso mies kiehnäsi asentoaan paremmaksi kuin naisen vieressä. Korpelan silmissä leimahti.
”Tuokin saatana täällä!”
Vänttinen katsoi kumpaakin miestä. Keikka katosi ajatuksista, tuli tärkeämpää. Ei tosin Kikkilälle, joka nukkui.
Mietin ruokaa, laskin ettemme pian ehtisi käymään käristyksellä ennen hetkeä, jona keikan Vänttisen suunnitelman mukaan piti lähteä käyntiin. Huomautin, turhaan.
”Rikkuri!” karjaisi Korpela, syistä jotka itse tiesi. En ollut Kikkilän taustasta tarkasti selvillä. Miestä näki toisinaan torilla, kalanhajuisena ja liassa. Taksin ikkunasta olin kerran seurannut alkavaa tilannetta. Kikkilä seurasi naista, jolla oli paksusti meikkiä ja verkkosukat.
”Ovat meilläpäin huoria”, Purhonen tiivisti kun kerroin myöhemmin tarinaa. En pitänyt keskeyttäjistä, minkä mainitsin. Purhonen pyysi anteeksi, lepytellen. Myönsi keskeyttämisen sattuvan raavaankin sieluun. Tekevän miehisyyteen lommon.
Purhonen osasi vittuilla juuri oikein. Piikit osuivat kohdalleen kuin naisen muodot.
10.2.05
"There's something moving and it ain't us!"
Minulla oli pitkään kausi, jolloin uskottelin itselleni ja muille, kuten tietenkin kunnon humanistin ja vakavasti otettavan taiteilijan pitää, että nautin taide-elokuvista ja inhoan Hollywood-hömppää. Nyttemmin olen viisastunut. En enää tee kuten uskon konsensuksen haluavan minun tehdä, vaan myönnän avoimesti että nautin juuri siitä josta satun nauttimaan. Vietin äsken kaksi tuntia ja risat katsomalla James "Vitut-mä-sain-Titanicista-niin-paljon-rahaa- ettei-tarvi-enää-koskaan-ohjata" Cameronin mestariteoksen Aliens... Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Ja ai miten nautinkaan. On se vain toista kuin joku... joku... no, eipä pentele tulee nyt yhtään laatuleffaa mieleen. Puhukoon tämä fakta puolestaan. Aliens! Sigourney Weaver ja isot pyssyt. "Get away from her you bitch!" Klaustrofobiaa ja suuren tuntemattoman lähestymisen pelkoa. Kamaa suoraan minun unistani.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
9.2.05
Tehkääpä perässä
Ifin verkkokuvapalvelu on taas toiminut lennokkaasti ja saattanut koneelleni rullallisen fotoja. Korppoon mökkikuviin palaan myöhemmin, nyt tyydyn vain aloittamaan muoti-ilmiön: maisema ikkunastasi. Valitse kotikolostasi juuri se ikkuna, josta näkyvän maiseman haluat kuumeisimmin jakaa lukijoidesi kesken, ja jos sinulla, kuten Uguksella, on vain yksi ikkuna, ole tyytyväinen. Et ainakaan joudu päätäsärkevän valintatilanteen ääreen.
Tätä minä katselen päivät pitkät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja yöt. Voisihan se huonompikin olla, sillä kirkot, puuttumatta nyt siihen mitä ne edustavat, ovat yleensä varsin uljaita rakennuksia kaikessa massiivisuudessaan. Bussit tuosta puuttuvat, niitä kurvaa ikkunan alta noin kahdeksan minuutin välein läpi päivän. Tuudittava ääni. Sitä tuntee maailman olevan edelleen olemassa kun viiskolmonen hurahtaa seinän takana. Ylioppilaskylää tuntevat osaavat tämän kuvan perusteella paikallistaa minut tuuman tarkkuudella.
Tätä minä katselen päivät pitkät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja yöt. Voisihan se huonompikin olla, sillä kirkot, puuttumatta nyt siihen mitä ne edustavat, ovat yleensä varsin uljaita rakennuksia kaikessa massiivisuudessaan. Bussit tuosta puuttuvat, niitä kurvaa ikkunan alta noin kahdeksan minuutin välein läpi päivän. Tuudittava ääni. Sitä tuntee maailman olevan edelleen olemassa kun viiskolmonen hurahtaa seinän takana. Ylioppilaskylää tuntevat osaavat tämän kuvan perusteella paikallistaa minut tuuman tarkkuudella.
A-HNG
Minäkin taidan välillä interblogata, minkä tulkitsen huolestuttavaksi merkiksi siitä että varsinainen sanottava alkaa loppua. Tulkoon siis huomioiduksi esimerkiksi se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on Turun yliopistossa piskuinen aine, olemme me hyvin edustettuina blogimaailmassa: toveri Marimba ja hänen ykstoista merkintäänsä ovat viime päivinä innostuneet suorastaan hirmuiseen päivitystahtiin, ja mikä siinä kun taso säilyy. Blogin ulkoasukin meni tyylikkäästi uusiksi. Uutena tulokkaana tuohon kiiltäväkromiseen Blogilistaan on ilmestynyt toveri Jonin Elämä ja teot, joka ei ehdotuksestani huolimatta muuttunut perinteisemmän blogimaiseksi, koska kuulemma kirjatkin luetaan ylhäältä alas eikä päinvastoin. Validi pointti, enkä siis asiasta enää nurputa, ja lisäsihän Joni sentään "nykyhetki"-nappulan, joskaan ei sitä aina tunnu muistavan pitää ajan tasalla. Kannattaa selata sivustoa enemmänkin hyvän lukemisen toivossa, tässä kun on taas yksi surullinen tapaus joka ei kykene pitämään tekstiä sisällään vaan jakaa sen koko maailmalle. Meitähän riittää.
Ja Jutta pistää omaa ajatusmaailmaani uusiksi hyvällä tavalla.
Ja exmellä on jonkinlainen uudistuminen myös menossa.
Jospa alkaisin tästä lähin vaan linkittää muihin? Sekin on tapa sanoa. Aina joku on kuitenkin ajatellut kaiken valmiiksi ja ennalta ja hienosti. Tai ehkä alan myymään mainostilaa. Ei, keskityn sittenkin hauskoihin nettitesteihin, tämä löytyi suurinpiirtein kello ykstoista:
Which fucked-up genius composer are you?
Ja Jutta pistää omaa ajatusmaailmaani uusiksi hyvällä tavalla.
Ja exmellä on jonkinlainen uudistuminen myös menossa.
Jospa alkaisin tästä lähin vaan linkittää muihin? Sekin on tapa sanoa. Aina joku on kuitenkin ajatellut kaiken valmiiksi ja ennalta ja hienosti. Tai ehkä alan myymään mainostilaa. Ei, keskityn sittenkin hauskoihin nettitesteihin, tämä löytyi suurinpiirtein kello ykstoista:
Which fucked-up genius composer are you?
8.2.05
Silmänräpäyksiä, osa 34
Isä sanoi puhelimessa että olisi sukukokous taas ja että meidän haaran sukulaiset on jo useamman vuoden kyselleet että missäs se jälkikasvu. Tällä kertaa ovat tulossa ihan tänne naapurustoon, ravintolalaiva on jo varattu. Osallistua kuulemma pitäisi.
Sanoin että saa nyt nähdä ja Ann-Mari on sitä mieltä että olen aika moukka jos en mene. Vanhat sukulaiset, minut lapsena nähneet, tulevat matkojen päästä. Eikä sälli saatana viitsi jokea ylittää.
Selitä nyt näille ääliöille sitten jotain individualismista, juurtensa kadottamisesta, riippumattomasta elämästä, perinteiden päälle kusemisesta. Vaikeaa on.
Sanoin että saa nyt nähdä ja Ann-Mari on sitä mieltä että olen aika moukka jos en mene. Vanhat sukulaiset, minut lapsena nähneet, tulevat matkojen päästä. Eikä sälli saatana viitsi jokea ylittää.
Selitä nyt näille ääliöille sitten jotain individualismista, juurtensa kadottamisesta, riippumattomasta elämästä, perinteiden päälle kusemisesta. Vaikeaa on.
Silmänräpäyksiä, osa 33
-Kato nyt totakin puuta, ei mikään normaalisti kasva ton malliseksi.
-No joo... Mutta ei toi mikään mutaatiokaan ole.
-Ei mikään säteilyn aiheuttama.
-Minkä sitten?
-Ihmisen, tai ei välttämättä, mutta ainakin jonkun olennon. Maahisen tai menninkäisen, mitä niitä nyt on.
-Peikkoja.
-Juu. Ihan selvästi mun mielestä... Kato nyt tota pahkaa, eikö muka näytä asunnolta? Siinä on oviaukkokin.
-Totta. Ja tota oksaa pitkin pääsee naapuripuuhun. Nää on aika mullistavia havaintoja.
-Vittu jos joskus oon yliopistossa niin se on väikkärin paikka.
-No joo... Mutta ei toi mikään mutaatiokaan ole.
-Ei mikään säteilyn aiheuttama.
-Minkä sitten?
-Ihmisen, tai ei välttämättä, mutta ainakin jonkun olennon. Maahisen tai menninkäisen, mitä niitä nyt on.
-Peikkoja.
-Juu. Ihan selvästi mun mielestä... Kato nyt tota pahkaa, eikö muka näytä asunnolta? Siinä on oviaukkokin.
-Totta. Ja tota oksaa pitkin pääsee naapuripuuhun. Nää on aika mullistavia havaintoja.
-Vittu jos joskus oon yliopistossa niin se on väikkärin paikka.
6.2.05
Angstiset sinkkubileet
Terveisiä saaristosta. Tunnen itseni rajoittuneeksi, kun jaksan jatkuvasti häkeltyä siitä, että parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä Turusta ovat jo tienviitat ruotsiksi. Melkein kuin ulkomailla. Avaraa maailmaa, sitä on välillä kiva nähdä.
Mistä tuntee kaupunkilaiset saaristomatkaajat? Siitä, että kun he lähtevät vuorokaudeksi mökkimaisemiin (no se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta sunnuntaiksi oli jäätävä, niin paljon asioita oli lauantaina edelleen puimatta) heillä on mukanaan Stockmannin herkun muovikassissa Ristoranten pakastepizzoja. Kaikesta muusta ruokamäärästä puhumattakaan.
Perjantaiaamu oli tuulinen, ja salskea kaksikkomme, nääntymäisillään makuupussiensa alle, taivalsi kohti Turun linja-autoasemaa, josta heidät bussi kuljetti usean massiivisen sillan ja kahden lossimatkan kautta Korppoon hellyttävän pieneen kirkonkylään, jossa viikonloppumme emäntä odotti tuulisessa pysäkkikatoksessa. Saapumisen jälkeen laitoimme tupakaksi. Tällä rituaalinkaltaisella toimituksella sinetöimme itsemme paikkaan kiinni. Tämän jälkeen paikalliseen yhdelle, sitten taksilla mökille.
Jo baaripöydässä valkeni viikonlopun teema: angstiset sinkkubileet. Kolmikkomme (alunperin piti olla nelikko, mutta työkiireet alkoivat niittää joukkoa jo ennen lähtöä Turusta) oli kuin kohtalon valitsema juuri tätä aihetta varten. Uljaat saaristomaisemat miellyttivät silmää, eikä mökin ikkunan näkymä osannut olla vaikuttamatta. Tervetuliaiskahvit ja kolme kameraa esiin. Itselaukaisimella räpsäisimme jokaisen filmille (ei meistä yksikään ole digiaikaan edennyt) ryhmäkuvan, jonka saatan Vankilan seinällekin läväistä jos onnistui. Ehkä sittenkin jos ei. Kuvatessa ja poseeratessa tajusimme tapahtuman symbolisen merkityksen teemamme kannalta: "itselaukaisin" kun on myös sinkun seksielämän määritelmä. Saatana.
Kuvien jälkeen avautuivat jaloviina, minttuviina ja kirkas, minkä myötä sinkkuangstin (haluamme myös kaikki kolme korostaa että jo pelkästään sana sinkku viiltää ärsyttävyydellään sielua (jonka olemassaolosta hairahduimme muutamaksi tunniksi väittelemään yöllä) ja juuri tämän viiltävyyden aikaansaamiseksi sitä käytettiin toistuvasti läpi viikonlopun) kärsiminen pääsi toden teolla vauhtiin. Säälittävyyttä korostettiin. Luuseriutta maksimoitiin. Saunaa alettiin lämmittää, ja kun siihen hommaan ruvettiin niin sitten siihen todella ruvettiin. Ensin kolme tuntia puuta pesään, ja kun kiuas on punaisena, otetaan löylyä kaksi tuntia ja risat. Välillä juostiin jäälle. Sinkut elävät vaarallisesti, koska heillä ei ole mitään menetettävää.
Eppu Normaalin viimesyksyinen uutuuslevy soi yössä ja kuulosti niin hyvältä että meni välittömästi omalle hankintalistalleni, keulan tuntumaan. Joukkotilanne saattoi edesauttaa musiikin nautintoa aiheuttavaa vaikutusta, mutta varmaksi en sano. Ehkä se levy vain oli kuin tuuliseen talviyöhön tehty.
Lauantaina satoi vettä, ja vuokraisäntä toi avannosta kiskomansa lahnan, jonka U sitten teurasti, mikä lienee rento tapa aloittaa päivä. Angsti jatkui. Teimme lounasta ja iltapäivän mittaan aloimme seurata puhelimiamme. Surkeutemme paljastui kaikessa koruttomuudessaan kun vuorokausi päättyi: yksikään meistä ei saanut ainuttakaan puhelua, ei yhtään viestiä. Lauantaina, jumalauta. Angsti pakotti avaamaan punaviinin. Rommiakin löytyi, ja tupakkaa kului kuin ei huomispäivää olisi. Nuutunut olomuotomme sai meidät nimeämään itsemme kollektiivisesti: Nuutisen perhe. Emme ehkä olleet freesejä, mutta säkkipimeydessä Herra K ja Ugus suuntasivat kaivolle, ja kantoivat uudet saunavedet. Ei päivää ilman löylyä; taskulampun kapeassa valokeilassa kaivo avonaisine kansineen oli vankkaa kauhuleffakuvastoa.
Nuutiset olivat uinahtaa pöydän ääreen, varsinkin kun Radio Majakka lähetti suomi-iskelmää tauotta - mikä siinä on, että jokaisessa kappaleessa esiintyivät sanat "kaipaus", "yksinäisyys", "ikävä" ja "murhe" jossain muodossaan? Vittuiliko jo radiokin? Sinkkuangsti kohosi uusiin sfääreihin. Päättelimme, että kaikilla tutuilla oli juuri sillä hetkellä Turussa yhteiset orgiat. Puhelimemme pysyivät vaiti.
Sunnuntai aukeni lämpimänä, tuulettomana ja hyvin kauniina. Perjantainen talvi oli kadonnut, rannikko on ripeäliikkeinen. Kaksi pannullista kahvia kului hujauksessa, muita itsetuhoaineksia ei juuri enää ollut jäljellä. Savutkin olivat Uguksen viimeiset, mutta sitäkin nautinnollisemmat. Jään päälle kertynyt vesi kimalsi kuin peili, kun sitä mökin parvekkeelta korkealta kalliolta katselimme. Tikka nakutteli pitkään ikkunan takana mäntyä, korppi kaarteli merenlahden yllä. Mikä idylli, ihan hellytti. Sinkkuudesta tiristettiin viimeiset irti; itsesääli saavutti absoluuttiset rajansa. Seurassa se on hauskaa, yksin hieman vähemmän. Radio Majakkaa ei enää avattu.
Korppoossa oli jo kevät, aurinko paistoi, traktorin puksutus kantautui kaukaa, vesi lorisi vuolaina puroina pelloilta, talitintit pitivät konserttiaan koivikossa. Tämän kauniimmaksi ei helmikuu pääse. Käyskentelimme kirkonkylään, ei taksia tällä kertaa, ja reippalua Nuutiset kieltämättä kaipasivatkin. Bussimatka Turkuun oli unelias, kotieteisen lattialla odotti perjantaina postista tipahtanut Kirjallisuuslehti Lumoojan numero 4/2004, jossa Silmänkääntövankila on edustettuna muutamin nasevin katkelmin. Ympyrä on sulkeutunut. Tämä on sen toimitustyön hedelmä, joka alkoi itää juhannuksena Seilin saarella saunan lauteella juuri U:n ehdotuksesta, ja nyt kun vietimme jälleen laatuaikaa saaristossa, oli lehti tullut valmiiksi. Maailma on täynnä hassua symboliikkaa jos tietää minne katsoo.
Raportti angstisista sinkkubileistä Korppoon Strömman kylässä päättyy tältä erää tähän.
Mistä tuntee kaupunkilaiset saaristomatkaajat? Siitä, että kun he lähtevät vuorokaudeksi mökkimaisemiin (no se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta sunnuntaiksi oli jäätävä, niin paljon asioita oli lauantaina edelleen puimatta) heillä on mukanaan Stockmannin herkun muovikassissa Ristoranten pakastepizzoja. Kaikesta muusta ruokamäärästä puhumattakaan.
Perjantaiaamu oli tuulinen, ja salskea kaksikkomme, nääntymäisillään makuupussiensa alle, taivalsi kohti Turun linja-autoasemaa, josta heidät bussi kuljetti usean massiivisen sillan ja kahden lossimatkan kautta Korppoon hellyttävän pieneen kirkonkylään, jossa viikonloppumme emäntä odotti tuulisessa pysäkkikatoksessa. Saapumisen jälkeen laitoimme tupakaksi. Tällä rituaalinkaltaisella toimituksella sinetöimme itsemme paikkaan kiinni. Tämän jälkeen paikalliseen yhdelle, sitten taksilla mökille.
Jo baaripöydässä valkeni viikonlopun teema: angstiset sinkkubileet. Kolmikkomme (alunperin piti olla nelikko, mutta työkiireet alkoivat niittää joukkoa jo ennen lähtöä Turusta) oli kuin kohtalon valitsema juuri tätä aihetta varten. Uljaat saaristomaisemat miellyttivät silmää, eikä mökin ikkunan näkymä osannut olla vaikuttamatta. Tervetuliaiskahvit ja kolme kameraa esiin. Itselaukaisimella räpsäisimme jokaisen filmille (ei meistä yksikään ole digiaikaan edennyt) ryhmäkuvan, jonka saatan Vankilan seinällekin läväistä jos onnistui. Ehkä sittenkin jos ei. Kuvatessa ja poseeratessa tajusimme tapahtuman symbolisen merkityksen teemamme kannalta: "itselaukaisin" kun on myös sinkun seksielämän määritelmä. Saatana.
Kuvien jälkeen avautuivat jaloviina, minttuviina ja kirkas, minkä myötä sinkkuangstin (haluamme myös kaikki kolme korostaa että jo pelkästään sana sinkku viiltää ärsyttävyydellään sielua (jonka olemassaolosta hairahduimme muutamaksi tunniksi väittelemään yöllä) ja juuri tämän viiltävyyden aikaansaamiseksi sitä käytettiin toistuvasti läpi viikonlopun) kärsiminen pääsi toden teolla vauhtiin. Säälittävyyttä korostettiin. Luuseriutta maksimoitiin. Saunaa alettiin lämmittää, ja kun siihen hommaan ruvettiin niin sitten siihen todella ruvettiin. Ensin kolme tuntia puuta pesään, ja kun kiuas on punaisena, otetaan löylyä kaksi tuntia ja risat. Välillä juostiin jäälle. Sinkut elävät vaarallisesti, koska heillä ei ole mitään menetettävää.
Eppu Normaalin viimesyksyinen uutuuslevy soi yössä ja kuulosti niin hyvältä että meni välittömästi omalle hankintalistalleni, keulan tuntumaan. Joukkotilanne saattoi edesauttaa musiikin nautintoa aiheuttavaa vaikutusta, mutta varmaksi en sano. Ehkä se levy vain oli kuin tuuliseen talviyöhön tehty.
Lauantaina satoi vettä, ja vuokraisäntä toi avannosta kiskomansa lahnan, jonka U sitten teurasti, mikä lienee rento tapa aloittaa päivä. Angsti jatkui. Teimme lounasta ja iltapäivän mittaan aloimme seurata puhelimiamme. Surkeutemme paljastui kaikessa koruttomuudessaan kun vuorokausi päättyi: yksikään meistä ei saanut ainuttakaan puhelua, ei yhtään viestiä. Lauantaina, jumalauta. Angsti pakotti avaamaan punaviinin. Rommiakin löytyi, ja tupakkaa kului kuin ei huomispäivää olisi. Nuutunut olomuotomme sai meidät nimeämään itsemme kollektiivisesti: Nuutisen perhe. Emme ehkä olleet freesejä, mutta säkkipimeydessä Herra K ja Ugus suuntasivat kaivolle, ja kantoivat uudet saunavedet. Ei päivää ilman löylyä; taskulampun kapeassa valokeilassa kaivo avonaisine kansineen oli vankkaa kauhuleffakuvastoa.
Nuutiset olivat uinahtaa pöydän ääreen, varsinkin kun Radio Majakka lähetti suomi-iskelmää tauotta - mikä siinä on, että jokaisessa kappaleessa esiintyivät sanat "kaipaus", "yksinäisyys", "ikävä" ja "murhe" jossain muodossaan? Vittuiliko jo radiokin? Sinkkuangsti kohosi uusiin sfääreihin. Päättelimme, että kaikilla tutuilla oli juuri sillä hetkellä Turussa yhteiset orgiat. Puhelimemme pysyivät vaiti.
Sunnuntai aukeni lämpimänä, tuulettomana ja hyvin kauniina. Perjantainen talvi oli kadonnut, rannikko on ripeäliikkeinen. Kaksi pannullista kahvia kului hujauksessa, muita itsetuhoaineksia ei juuri enää ollut jäljellä. Savutkin olivat Uguksen viimeiset, mutta sitäkin nautinnollisemmat. Jään päälle kertynyt vesi kimalsi kuin peili, kun sitä mökin parvekkeelta korkealta kalliolta katselimme. Tikka nakutteli pitkään ikkunan takana mäntyä, korppi kaarteli merenlahden yllä. Mikä idylli, ihan hellytti. Sinkkuudesta tiristettiin viimeiset irti; itsesääli saavutti absoluuttiset rajansa. Seurassa se on hauskaa, yksin hieman vähemmän. Radio Majakkaa ei enää avattu.
Korppoossa oli jo kevät, aurinko paistoi, traktorin puksutus kantautui kaukaa, vesi lorisi vuolaina puroina pelloilta, talitintit pitivät konserttiaan koivikossa. Tämän kauniimmaksi ei helmikuu pääse. Käyskentelimme kirkonkylään, ei taksia tällä kertaa, ja reippalua Nuutiset kieltämättä kaipasivatkin. Bussimatka Turkuun oli unelias, kotieteisen lattialla odotti perjantaina postista tipahtanut Kirjallisuuslehti Lumoojan numero 4/2004, jossa Silmänkääntövankila on edustettuna muutamin nasevin katkelmin. Ympyrä on sulkeutunut. Tämä on sen toimitustyön hedelmä, joka alkoi itää juhannuksena Seilin saarella saunan lauteella juuri U:n ehdotuksesta, ja nyt kun vietimme jälleen laatuaikaa saaristossa, oli lehti tullut valmiiksi. Maailma on täynnä hassua symboliikkaa jos tietää minne katsoo.
Raportti angstisista sinkkubileistä Korppoon Strömman kylässä päättyy tältä erää tähän.
3.2.05
Kaikki oli hyvin kunnes asiat menivät pieleen
Ei sillä että olisin taipuvainen. Tai että minulla olisi mitään syytä. Voi myös argumentoida sen puolesta kannattaako minun lainkaan. Joka tapauksessa huomenna näihin aikoihin olen liittymässä kolmihenkiseen seurueeseen joka lähtee neljännen luokse kauas saaristoon mökille. Matkavarustukset: törkeästi viinaa. Pitäisiköhän pakata kirveskin että perjantai-ilta varmasti menisi totuttujen kuvioiden mukaan? En koe saavani hyväksyntää olkani takana vaanivalta suojelusenkeliltä. Juuri sekö kuiskasi toissayönä korvaani varoituksen? Elämässä on asiat otettava sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Niistä suodatetaan se mikä niistä irti saadaan, ja mitä ei pystytä käsittelemään, sen annetaan mennä. Kun muistaa olla onnellinen kohdalleen osuvasta sen sijaan että olisi onneton ohi menevästä, on saavuttanut jo paljon.
Falling away with you
eli "Vielä keväällä monet pitivät tätä huumoriblogina"
Okei, nyt on myöhä ja... Joo, kyllähän sinä tajuat. Minulle tulee näitä hetkiä. Haluaisin sanoa sinulle sanan tai pari. Tekee mieli -
- olla kiitollinen siitä pienestä asiasta joka on oikeasti valtavan suuri. Ymmärtämisestä ja siitä että olet kuunnellut kun vuodatan.
Niin, on sinullakin ollut tarinasi. Sehän vasta tekee ihmisestä todellisen, siis se että hänellä on tarina. Mikä ihminen on ilman tarinaansa, pelkkä maski, kuori, me emme voi koskaan tuntea häntä.
Minä tunnen nyt sinut. Saako niin sanoa?
Älä naura siinä! Tämä on vakava asia. Ainakin -
- olisi jos.
Olen taas tänään kirjoittanut liikaa, lukenut liian vähän ja puhunut melkein sopivasti. Kunpa sanoja ei olisi näin loputtoman paljon! Ja samalla tietysti toivon että niitä olisi paljon enemmän, jotta olisi helpompi valita tilanteeseen tarkasti sopivat.
Katso, nyt menen taas piiloon.
Katso, hopeisia palloja!
- olla kiitollinen siitä pienestä asiasta joka on oikeasti valtavan suuri. Ymmärtämisestä ja siitä että olet kuunnellut kun vuodatan.
Niin, on sinullakin ollut tarinasi. Sehän vasta tekee ihmisestä todellisen, siis se että hänellä on tarina. Mikä ihminen on ilman tarinaansa, pelkkä maski, kuori, me emme voi koskaan tuntea häntä.
Minä tunnen nyt sinut. Saako niin sanoa?
Älä naura siinä! Tämä on vakava asia. Ainakin -
- olisi jos.
Olen taas tänään kirjoittanut liikaa, lukenut liian vähän ja puhunut melkein sopivasti. Kunpa sanoja ei olisi näin loputtoman paljon! Ja samalla tietysti toivon että niitä olisi paljon enemmän, jotta olisi helpompi valita tilanteeseen tarkasti sopivat.
Katso, nyt menen taas piiloon.
Katso, hopeisia palloja!
2.2.05
Laajallelevinnyt itsetuhoalue
On hermostuttavaa herätä aamuyöstä siihen, että kuulee oman nimensä kuiskattavan selkeästi artikuloituna aivan korvan juuressa. Sen jälkeen ei pitkään aikaan kykene kuin makaamaan ja kuuntelemaan sitä lousk-lousk -nylkytystä rintakehän alta. Sekö meidät käynnissä pitää? Niin haavoittuvalta kuulostaa. Mieli tekee lähettää tekstiviesti: "Kuule, näin pahaa unta." Ajatus juoksee eteenpäin; kun saa vastauksen jossa pahoitellaan tilannetta mutta samalla muistutetaan kellonajan mahdottomuudesta, voi vastata: "Sanoit että sinut saa aina herättää yöllä jos siltä tuntuu. Eikö se pidäkään enää paikkaansa?" Kiusanhenki sisälläni kehittäisi näitä viestejä pidemmällekin, mutta en minä tosissani halua, ja ajatusketjun tässä vaiheessa huomaa kuitenkin olevansa taas unessa. Katselee kummallista kaupunkia kaupungin sisällä, syrjäkujalta löytynyttä, ja harmittelee sitä ettei kamera ole mukana, koska tästä paikasta ei taatusti näe uudestaan unta. Leijuu rajalla. Parvekkeen oven lasiin hiljainen koputus kolme kertaa, mutta seinälle heijastuva valoneliö ei näytä kenenkään olevan oven takana. Kello on viisi. Lunta ei ole satanut päiväkausiin, silti aura jyristää ohi talon kipinöitä asfaltista iskien. Pelottaa koittava päivä.
1.2.05
Huojuva korttitalo
Äly? Ulkonäkö? Tapa ilmaista itseään? Kyky ylipäätään luovaan toimintaan? Empatia? Huumorintaju? Halu olla hyvä? Halu olla paha? Unet joita hän näkee? Sanat jotka hän lausuu? Taito valita juuri oikeat sanat? Samanlainen maailmankuva? Kyky muodostaa näkemyksiä? Taito olla asioista mieltä? Miten hän pukeutuu? Mistä ruuista hän pitää? Suosikkikirjat? Elokuvat, mitä väliä niillä on? Millaista musiikkia hän kuuntelee? Ja ennen kaikkea, millaista ei? Onko hän kissa- vai koiraihminen? Ei kumpikaan? Onko hän ihminen? Luotettava? Halu olla uskollinen? Kypsyys? Kyky nauttia samoista omituisista asioista? Mihin hän uskoo? Onko hänellä poliittisia mielipiteitä? Halu auttaa? Suhde rahaan? Suhde yhteiskuntaan? Opiskellut vai ei? Opiskelija vai ei? Halu sitoutua? Ääni? Tapa jolla liikkuu? Tapa jolla on hiljaa paikallaan? Pelot? Vahvuudet? Se mitä hän kertoo itsestään, ja se miten hän sen kertoo? Tahto olla vapaa? Itsenäisyys? Lupaukset? Katse? Hymy? Mistä hän on kotoisin? Minne hän on matkalla? Miksi hän aikoo tulla ellei ole siksi jo tullut? Hänen haaveensa? Hänen tapansa olla realisti? Hänen hulluutensa? Taito rakastaa? Taito vihata, olla vihaamatta, olla rakastamatta jos siihen on tarve? Taito nähdä ja kuulla? Kuunnella? Halu olla toiselle olemassa?
Mistä sen koskaan etukäteen tietää.
Mistä sen koskaan etukäteen tietää.
31.1.05
Kaunista ja hyvää, te jotka olette olemassa
Minä koitan tavallisesti muistuttaa itseäni siitä, etten provosoidu katkeroituneiden ja pahantahtoisten ihmisten harhaisesta tyhjänjauhannasta, mutta kun sellaista eteen osuu, tekee helposti mieli sanoa oma mielipiteensä asiasta, jos ei muuten niin tehdäkseen selvää pesäeroa. Jani jo oman sanansa tämän inspiroimana sanoi, ja niin kävi että minunkin tuli aika osallistua.
Olen kyllästymiseen asti saanut seurata ihmisten jakamista valmiisiin rooleihin sukupuolensa mukaan. Jos näin tekevät joskus pysähtyisivät ja todella tutustuisivat siihen miten ihminen toimii tai, tämän toivominen taitaa jo olla liikaa vaadittu, keskustelisivat jonkun heidän näkökulmastaan vastapuolen edustajan kanssa, he saisivat huomata shokeeraavan totuuden: ei ole olemassa kahta toisiaan vastaan sotivaa sukupuolta, on olemassa vain erilaisia ihmisiä, ja jokainen on erilainen kuin toinen, ja jokainen on ainutlaatuinen.
Tämä on se mitä tiedän. Ja kuitenkin sallin itseni toistuvasti vaikuttua nimenomaan naisten tavasta ajatella ja nähdä maailma. Minä, joka näen ihmiset persoonina, vapaina, jos he sitä haluavat, geneettisen sukupuolensa tuomasta ja sitä kautta yhteiskuntarakenteisiin opittavaksi imeytyneistä toimintamalleista, olen valmis nostamaan naiset sille jalustalle jolla miehet ovat aikojen alusta patsastelleet ja antaneet asioiden mennä pieleen.
Romantikko minussa taas puhuu. Antakaa sen elää, se on miellyttävin osa minua. Ojentaisin juuri nyt jollekin ruusun jos olisin kukkiin päin taipuvainen ihminen, vaan kun en. Eikä toisaalta ole ketään ojentamisetäisyydelläkään.
Olen kyllästymiseen asti saanut seurata ihmisten jakamista valmiisiin rooleihin sukupuolensa mukaan. Jos näin tekevät joskus pysähtyisivät ja todella tutustuisivat siihen miten ihminen toimii tai, tämän toivominen taitaa jo olla liikaa vaadittu, keskustelisivat jonkun heidän näkökulmastaan vastapuolen edustajan kanssa, he saisivat huomata shokeeraavan totuuden: ei ole olemassa kahta toisiaan vastaan sotivaa sukupuolta, on olemassa vain erilaisia ihmisiä, ja jokainen on erilainen kuin toinen, ja jokainen on ainutlaatuinen.
Tämä on se mitä tiedän. Ja kuitenkin sallin itseni toistuvasti vaikuttua nimenomaan naisten tavasta ajatella ja nähdä maailma. Minä, joka näen ihmiset persoonina, vapaina, jos he sitä haluavat, geneettisen sukupuolensa tuomasta ja sitä kautta yhteiskuntarakenteisiin opittavaksi imeytyneistä toimintamalleista, olen valmis nostamaan naiset sille jalustalle jolla miehet ovat aikojen alusta patsastelleet ja antaneet asioiden mennä pieleen.
Romantikko minussa taas puhuu. Antakaa sen elää, se on miellyttävin osa minua. Ojentaisin juuri nyt jollekin ruusun jos olisin kukkiin päin taipuvainen ihminen, vaan kun en. Eikä toisaalta ole ketään ojentamisetäisyydelläkään.
Jokainen osaa lentää
"Ja siksi minä en kirjoita onnellisista ihmisistä. Koska tässä kaupungissa, tässä maassa, tässä Jumalan sairaaksi vitsiksi osoittautuneessa maailmassa, onnellisuus on sitä että aamulla ennen auringon nousua ajetaan autojonossa kaivokselle, pakkaudutaan joko tunneliin tai konttorihuoneistojen loputtomiin käytäviin iltaan asti jolloin on yhtä pimeää kuin aamulla, madellaan saman liikennerämeen keskellä takaisin pieniin kuutiomaisiin huoneistoihin, yritetään peseytyä mutta vesi ei ole yhtään puhtaampaa kuin kaivoskuilujen suihkuissa ja yritetään syödä mutta vuosien kivipöly on tukkinut kaikki ihon huokoset, kaikki aistimiseen tarvittavat hienot ja hauraat instrumentit niin että ruoka ei maistu, mikä on hyvä sillä se on vanhentunutta kuitenkin, juodaan sen verran alkoholia että uni tulee nopeasti, jos ei tule voidaan rakastella puolison kanssa, surullista, väsynyttä seksiä, joka aiheuttaa kipua, inhoa ja häpeää ja pyyhkii hetkeksi pois mielestä ahdistuksen joka on jälleen pinnassa aamulla kun herää kellon metalliseen ääneen kauan ennen auringonnousua, jota ei kuitenkaan näy mustan savun peittämän taivaan takaa. Minä en kirjoita onnellisista ihmisistä koska joutuisin käyttämään mielikuvitustani, ja vaikka kykenisin siihen, en halua kirjoittaa niin. Tuntisin pettäväni omani."
30.1.05
Katso: Ilmassa ei tänään mikään liiku
Kuinka suuri osa elämästäni viimeisten kuukausien aikana on ollut syntyneen tyhjiön täyttämistä? Mitkä asiat ovat niitä jotka olisivat tapahtuneet siitä huolimatta, mitkä niitä jotka tapahtuivat vain koska. Tämä tuntuu tärkeältä kysymykseltä. Tähän vastauksen löytäminen on tällä hetkellä avain, joka saattaa minut eteenpäin tästä lukitusta huoneesta, jonka seinät ovat lähempänä toisiaan kuin 18 neliön asuntoni seinät.
Vielä jokin aika sitten olin valmis nukahtamaan kauniiseen uneen ja heräämään vuoden 2003 joulukuussa, valmiina yrittämään estää niitä asioita tapahtumasta jotka tapahtuivat. Enää se ei tunnu hyvältä ratkaisulta. On tapahtunut liikaa, hyviäkin asioita. Olisinko valmis hylkäämään ne siitä hyvästä että saisin uuden yrityksen? Tunnen itseni petturiksi kirjoittaessani näitä rivejä. Miksi uskottelisin että mikään voisi olla tärkeämpää minulle kuin se mikä oli? Haluaisin sekä hävetä että pelätä näitä ajatuksiani, mutta tunnen myös halua puolustaa näiden kuukausien aikana koettuja hyviä asioita; korvaamattomia ja ainutkertaisia asioita. Minä olen ansainnut ne, eikä niitä olisi tapahtunut ellei...
Järjetön ristiriita. Minä en enää jokaisen valvehetkeni ajan tiedä toivovani vain yhtä asiaa tapahtuvaksi, ja se yhtä aikaa sekä tuntuu että ei tunnu oikealta. Minä olen saavuttanut rajan. Tunnen itseni ja tiedän ottavani rajalta vielä monta askelta taaksepäin, mutta toisaalta uskon joskus palaavani tänne, astuvani henkisen kuiluni yli. Ja sen pitäisi olla hyvä ja helpottava ajatus, mutta se on kaikkea muuta. Se on loputtomuudessaan lohduton.
Minulla on ollut elämässäni aina kaksi pelkoa. Ensimmäinen on, että satutan itselleni rakkaita ihmisiä ja juuri sen olen kaikista yrityksistä huolimatta saavuttanut. Toinen on se, että elän elämäni yksin; minua ei ole tehty siihen. Tuntuu että murenen hitaasti. Yksin ei ole kokonainen.
Jutta on pohtinut samoja inspiroiden minuakin näihin ajatuksiin. Jos minä mahdollisesti joskus varastinkin häneltä muutaman ajatuksen, hän iskee nyt takaisin kirjoittamalla juuri niistä asioista kuin minäkin haluaisin kirjoittaa, juuri siten kuin itsekin toivoisin osaavani.
"Would you join a Slow marching band?
and take pleasure in your leaving
as the ferry sails and tears are dried
and cows come home at evening.
Could you get behind a Slow marching band?
join together in the passing
of all we shared through yesterdays
in sorrows neverlasting."
(Jethro Tull / Slow marching band)
Vielä jokin aika sitten olin valmis nukahtamaan kauniiseen uneen ja heräämään vuoden 2003 joulukuussa, valmiina yrittämään estää niitä asioita tapahtumasta jotka tapahtuivat. Enää se ei tunnu hyvältä ratkaisulta. On tapahtunut liikaa, hyviäkin asioita. Olisinko valmis hylkäämään ne siitä hyvästä että saisin uuden yrityksen? Tunnen itseni petturiksi kirjoittaessani näitä rivejä. Miksi uskottelisin että mikään voisi olla tärkeämpää minulle kuin se mikä oli? Haluaisin sekä hävetä että pelätä näitä ajatuksiani, mutta tunnen myös halua puolustaa näiden kuukausien aikana koettuja hyviä asioita; korvaamattomia ja ainutkertaisia asioita. Minä olen ansainnut ne, eikä niitä olisi tapahtunut ellei...
Järjetön ristiriita. Minä en enää jokaisen valvehetkeni ajan tiedä toivovani vain yhtä asiaa tapahtuvaksi, ja se yhtä aikaa sekä tuntuu että ei tunnu oikealta. Minä olen saavuttanut rajan. Tunnen itseni ja tiedän ottavani rajalta vielä monta askelta taaksepäin, mutta toisaalta uskon joskus palaavani tänne, astuvani henkisen kuiluni yli. Ja sen pitäisi olla hyvä ja helpottava ajatus, mutta se on kaikkea muuta. Se on loputtomuudessaan lohduton.
Minulla on ollut elämässäni aina kaksi pelkoa. Ensimmäinen on, että satutan itselleni rakkaita ihmisiä ja juuri sen olen kaikista yrityksistä huolimatta saavuttanut. Toinen on se, että elän elämäni yksin; minua ei ole tehty siihen. Tuntuu että murenen hitaasti. Yksin ei ole kokonainen.
Jutta on pohtinut samoja inspiroiden minuakin näihin ajatuksiin. Jos minä mahdollisesti joskus varastinkin häneltä muutaman ajatuksen, hän iskee nyt takaisin kirjoittamalla juuri niistä asioista kuin minäkin haluaisin kirjoittaa, juuri siten kuin itsekin toivoisin osaavani.
"Would you join a Slow marching band?
and take pleasure in your leaving
as the ferry sails and tears are dried
and cows come home at evening.
Could you get behind a Slow marching band?
join together in the passing
of all we shared through yesterdays
in sorrows neverlasting."
(Jethro Tull / Slow marching band)
29.1.05
Kuolio
Kling klang, kaunista musiikkia aivojeni takamailta. Kävellessäni tänään pikkupakkasessa keskustasta kotiin talitinttejä olkapäilläni tajusin hyvin selvästi sen, että mielessäni elän edelleen viime kevättä. En ole sallinut itseni lähteä liikkeelle. Tuntuu siltä että jos hyväksyy ajan kulkemisen, kuolee saman tien pois. Tyhjenee sisältä, vetenä hiekalle valuu.
Niin turhaa, niin turhaa. Tästä elämästä pitäisi ottaa kaikki irti. Minä elän nuoruuteni viimeisiä hengenvetoja, tai "I'm getting cuter every minute", kuten Humphrey Bogart toteaa Lauren Bacallille Philip Marlowen roolissa elokuvassa Syvä uni.
Joku muu on tänään jo sanonut ajatukseni tällä hiekkalaatikolla, jota jotkut nokkelasti blogistaniaksikin kutsuvat, joten jääkööt ne sitten sanomatta. Linkitän myöhemmin, nyt väsyttää ja päätä särkee, pyörryttää, se tienposkesta löytämäni puolikas siili olisi kai sittenkin pitänyt lämmittää ennen syömistä.
Niin turhaa, niin turhaa. Tästä elämästä pitäisi ottaa kaikki irti. Minä elän nuoruuteni viimeisiä hengenvetoja, tai "I'm getting cuter every minute", kuten Humphrey Bogart toteaa Lauren Bacallille Philip Marlowen roolissa elokuvassa Syvä uni.
Joku muu on tänään jo sanonut ajatukseni tällä hiekkalaatikolla, jota jotkut nokkelasti blogistaniaksikin kutsuvat, joten jääkööt ne sitten sanomatta. Linkitän myöhemmin, nyt väsyttää ja päätä särkee, pyörryttää, se tienposkesta löytämäni puolikas siili olisi kai sittenkin pitänyt lämmittää ennen syömistä.
28.1.05
Highlight / Midtone / Shadow
Kuinka voin selittää kirjoittamista harrastamattomalle ihmiselle sen millaista onnea on päästä kahvilan pöydässä kertomaan romaania varten saamaansa ideaa esitellen samalla mustakantiseen muistikirjaansa yöllä oivalluksen koitettua raapustettuja kaavioita ja muistiinpanoja? En edes yritä. Eivät kalastajatkaan tule minulle selittämään vieheistään, mitä pidän toisinaan hyvänä asiana. Joskus herää hämmästelemään sitä miten tiukan kirjallisessa maailmassa elää. Kotona oli kirjoja niin paljon ettei olohuoneen hylly niitä kaikkea mitenkään sisäänsä saanut, muihin huoneisiin rakennettiin samanlaisia seinänkokoisia hyllyjä, sekään ei auttanut, joka huoneen nurkkaan kertyi kirjapinoja ja pieniä hyllyntapaisia katonrajaan... Kirjoja oli kaikkialla. Siellä oppi lukemaan ja mikä tärkeämpää, kirjojen olemassaoloon, kaikenlaisten. Lapsuus siellä, ja sitten kun koulut oli käyty ja ylioppilaaksi valmistuttu, tuli aika mennä töihin. Minnekäs muualle kuin kirjastoon, jossa kului kolme miellyttävää vuotta, joiden aikana aloin itsekin kirjoittaa. Kirjastosta kansanopistoon - kirjoittajalinjalle. Elimme kirjoittamisesta ja pohdimme kirjallisuutta (kärjistän; elämä oli monimutkaisempaa siellä), ja kun sieltä oli selvitty päädyin pienellä viiveellä opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta yliopistoon.
Teksti ei synny tyhjiöön. Kaikki aiemmin kirjoitetut tekstit ottavat sen vastaan kun se rääkyen räpiköi tiensä tähän maailmaan. Painettu sana on minulle henkilökohtaisen saavutuksen korkein aste. Elänkö harhassa? Tunnen lähes pelkästään ihmisiä, jotka kykenevät pyydettäessä nimeämään toistakymmentä turkulaista runoilijaa. Tunnen ihmisiä jotka vertailevat vapaa-aikanaan venäläisiä klassikoita. Tunnen ihmisiä jotka sekä kirjoittavat elääkseen että elävät kirjoittaakseen.
Minä myös kadotan toisinaan pointin. Sitä vaan joskus huomaa ajattelevansa että tämä on varmasti arkitodellisuudelle järkyttävän vieras tila. Enkä kuitenkaan tätä halua muuksi muuttaa, koska mitä muuta on koskaan ollut kuin sanat, teksti, kirjoittaminen, kirjallisuus?
Kevennykseksi kolme parasta repliikkiä, jotka ovat kuluneen vuoden aikana jääneet mieleen Päivien viemästä, tuosta mainiosta sarjasta.
1. "I'm still marrying Nicole but I'm ten times angrier than before!"
2. "This is a party, not the end of the world."
3. "How many times do I have to tell you, I was in Africa when he came out of coma!"
Teksti ei synny tyhjiöön. Kaikki aiemmin kirjoitetut tekstit ottavat sen vastaan kun se rääkyen räpiköi tiensä tähän maailmaan. Painettu sana on minulle henkilökohtaisen saavutuksen korkein aste. Elänkö harhassa? Tunnen lähes pelkästään ihmisiä, jotka kykenevät pyydettäessä nimeämään toistakymmentä turkulaista runoilijaa. Tunnen ihmisiä jotka vertailevat vapaa-aikanaan venäläisiä klassikoita. Tunnen ihmisiä jotka sekä kirjoittavat elääkseen että elävät kirjoittaakseen.
Minä myös kadotan toisinaan pointin. Sitä vaan joskus huomaa ajattelevansa että tämä on varmasti arkitodellisuudelle järkyttävän vieras tila. Enkä kuitenkaan tätä halua muuksi muuttaa, koska mitä muuta on koskaan ollut kuin sanat, teksti, kirjoittaminen, kirjallisuus?
Kevennykseksi kolme parasta repliikkiä, jotka ovat kuluneen vuoden aikana jääneet mieleen Päivien viemästä, tuosta mainiosta sarjasta.
1. "I'm still marrying Nicole but I'm ten times angrier than before!"
2. "This is a party, not the end of the world."
3. "How many times do I have to tell you, I was in Africa when he came out of coma!"
27.1.05
Match made in heaven
Ostin tulitikun. Arvelin toimenpiteen lämmittävän ostotapahtuman kumpaakin osapuolta, sekä tikun myynyttä lasta että minua. Varjelin tikkua kävellessäni lumisateessa kotiin. Pidin sitä kämmenieni suojassa kuin linnunpoikasta.
Vasta kotiovella tajusin miten paljon minuun oli sattunut nähdä tuo kalpea lapsi myymässä tulitikkuja syrjäisellä kujalla myöhään talvi-iltana. Putosin polvilleni. Raahauduin sisään asuntooni ulvoen tuskaani kuin koira. Kyyneleet eivät pesseet näkyä silmistäni. Mikä minä oikein kuvittelin olevani, hyväntekijä? Yhdellä ruostuneella roposella ostin itselleni hyvän omantunnon. Lapsi jäi kujalle odottamaan seuraavaa almua.
Hieno asuntoni ei lämmittänyt minua. Raastoin vaatteet yltäni. Halusin satuttaa itseäni. Vihasin sitä mikä olin. Minä tajusin rakastuneeni asioihin; ensin siihen elämään jonka olin itselleni muiden kärsimyksistä välittämättä rakentanut, sitten sen aiheuttamaan tyhjyyteen, lopulta muiden yläpuolella olemiseen. Nyt olin rakastunut lapseen, joka oli myynyt minulle tulitikun.
Ihohuokoseni erittivät paksua bensiininhajuista hikeä. Nostin laajakulmatelevisioni ja paiskasin sen olohuoneen lasipöydästä läpi, minkä jälkeen heittäydyin sirpaleisiin. Kuvittelin minua ruoskittavan. Viilsin kieleni halki yhdellä suurella kiilanmuotoisella palalla. Vereni maistui alistamiselle.
Lopulta huohotin eläimenä. Matto oli pilalla. Häpesin, kun ymmärsin että olisin voinut mennä kujalle ja lahjoittaa sen lapselle, nyt se oli veressä. Typerystä lyödään, ajattelin, ja iskin leukaani. Miksi minä lahjoittaisin lapselle maton enkä vaatteita?
"Mitä voin tehdä?", huusin. Ruokaa, sanoi lapsi ajatuksissani, hänen kalpeat kasvonsa yhä utuisemmiksi muistissani käyvinä. Juoksin keittiöön, epätoivoissani aloin viskoa suureen nahkaiseen matkalaukkuun kaikkea ruokakaapistani. Oksensin kauhuissani nähdessäni millaisia eliitiherkkuja olin kaappini täyteen kerännyt. Oksensin, kunnes vatsani kouristeli tyhjyyttään, jatkoin pakkaamista. Halusin antaa lapselle kaiken. Kotini, minä vasta silloin keksin. Minä en ollut ansainnut elämää jota vietin.
Purin sormeeni syvän haavan jotta en unohtaisi miten lapsi kärsi. Vedin jalkaani housut ja kengät, ruoskitun selkäni halusin jättää kaikkien näkyviin. Oli tullut yö, ja yö on katuvien aikaa. Juoksin ulos, ruuat mukanani, ja ennen kaikkea tulitikku. Kujalla lapsi makasi hiljaa, lumi oli alkanut kerääntyä hänen ylleen. Seisahduin hänen eteensä. Huusin Jumalaa. Kumarruin, "katso!", kuiskasin, halusin lapsen näkevän. Raapaisin tulitikun karkeaa nahkavyötäni vasten ja nostin otsalleni. Hiukseni syttyivät, ne paloivat soihtuna, loputtoman anteeksipyynnön majakkana pysähtyneessä yössä eikä kaikki Taivaan lumi saanut minua sammumaan.
Vasta kotiovella tajusin miten paljon minuun oli sattunut nähdä tuo kalpea lapsi myymässä tulitikkuja syrjäisellä kujalla myöhään talvi-iltana. Putosin polvilleni. Raahauduin sisään asuntooni ulvoen tuskaani kuin koira. Kyyneleet eivät pesseet näkyä silmistäni. Mikä minä oikein kuvittelin olevani, hyväntekijä? Yhdellä ruostuneella roposella ostin itselleni hyvän omantunnon. Lapsi jäi kujalle odottamaan seuraavaa almua.
Hieno asuntoni ei lämmittänyt minua. Raastoin vaatteet yltäni. Halusin satuttaa itseäni. Vihasin sitä mikä olin. Minä tajusin rakastuneeni asioihin; ensin siihen elämään jonka olin itselleni muiden kärsimyksistä välittämättä rakentanut, sitten sen aiheuttamaan tyhjyyteen, lopulta muiden yläpuolella olemiseen. Nyt olin rakastunut lapseen, joka oli myynyt minulle tulitikun.
Ihohuokoseni erittivät paksua bensiininhajuista hikeä. Nostin laajakulmatelevisioni ja paiskasin sen olohuoneen lasipöydästä läpi, minkä jälkeen heittäydyin sirpaleisiin. Kuvittelin minua ruoskittavan. Viilsin kieleni halki yhdellä suurella kiilanmuotoisella palalla. Vereni maistui alistamiselle.
Lopulta huohotin eläimenä. Matto oli pilalla. Häpesin, kun ymmärsin että olisin voinut mennä kujalle ja lahjoittaa sen lapselle, nyt se oli veressä. Typerystä lyödään, ajattelin, ja iskin leukaani. Miksi minä lahjoittaisin lapselle maton enkä vaatteita?
"Mitä voin tehdä?", huusin. Ruokaa, sanoi lapsi ajatuksissani, hänen kalpeat kasvonsa yhä utuisemmiksi muistissani käyvinä. Juoksin keittiöön, epätoivoissani aloin viskoa suureen nahkaiseen matkalaukkuun kaikkea ruokakaapistani. Oksensin kauhuissani nähdessäni millaisia eliitiherkkuja olin kaappini täyteen kerännyt. Oksensin, kunnes vatsani kouristeli tyhjyyttään, jatkoin pakkaamista. Halusin antaa lapselle kaiken. Kotini, minä vasta silloin keksin. Minä en ollut ansainnut elämää jota vietin.
Purin sormeeni syvän haavan jotta en unohtaisi miten lapsi kärsi. Vedin jalkaani housut ja kengät, ruoskitun selkäni halusin jättää kaikkien näkyviin. Oli tullut yö, ja yö on katuvien aikaa. Juoksin ulos, ruuat mukanani, ja ennen kaikkea tulitikku. Kujalla lapsi makasi hiljaa, lumi oli alkanut kerääntyä hänen ylleen. Seisahduin hänen eteensä. Huusin Jumalaa. Kumarruin, "katso!", kuiskasin, halusin lapsen näkevän. Raapaisin tulitikun karkeaa nahkavyötäni vasten ja nostin otsalleni. Hiukseni syttyivät, ne paloivat soihtuna, loputtoman anteeksipyynnön majakkana pysähtyneessä yössä eikä kaikki Taivaan lumi saanut minua sammumaan.
26.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 32
Punaruskeita lehtiä sataa, minä ja Ann-Mari katselemme niitä kylki kyljessä keittiössä, seuraamme kun ne leijailevat ikkunamme editse ja päätyvät kaduille, pihoille, jokeen, autojen katoille. Vähä vähältä ne hidastavat vauhtiaan, syksyn kirkkaus soi niiden ympärillä, ja meidän, jokaisen elollisen olennon, yhteinen sydämensyke taustalla, hitaana.
Maisema pysähtyy kuvaksi. Lehdet ovat paikallaan ilmassa, hajanaiset vesipisarat tähtitaivaana. Kaikki niin kiinteinä että niitä pitkin voisi kiivetä ylös ja kadota tästä maailmasta, voisi kiivetä kuin tikapuita.
Maisema pysähtyy kuvaksi. Lehdet ovat paikallaan ilmassa, hajanaiset vesipisarat tähtitaivaana. Kaikki niin kiinteinä että niitä pitkin voisi kiivetä ylös ja kadota tästä maailmasta, voisi kiivetä kuin tikapuita.
Silmänräpäyksiä, osa 31
Silminnäkijöiden mukaan tummansininen Opel Rekord -merkkinen henkilöauto liikkui talon lähettyvillä myöhään illalla, kuitenkin yli neljä tuntia ennen saunarakennuksen syttymistä. Tässä autossa olleita pyydetään ottamaan ripeästi yhteyttä paikalliseen poliisiin, sillä heidän havaintonsa saattavat olla tärkeitä.
Kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus paloi alle kahdessa tunnissa korjauskelvottomaksi. Palokunnan työksi jäi lähinnä estää palon leviäminen viereiseen asuinrakennukseen sekä saunan itäpuoleiseen kesämökkiin.
Kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus paloi alle kahdessa tunnissa korjauskelvottomaksi. Palokunnan työksi jäi lähinnä estää palon leviäminen viereiseen asuinrakennukseen sekä saunan itäpuoleiseen kesämökkiin.
24.1.05
Lisää testituloksia. Tiedätte ketä syyttää.
Hei hetkinen... olen havaitsevinani jonkinlaisen kaavan pikkuhiljaa muodostuvan. Ei ihme että jo teininä samastuin Ashiin.
Olet Ash Evil Dead-elokuvista.
Mikä kauhuelokuvahahmo olet?
Olet Ash, elokuvasta Army of darkness: Evil Dead III.
Mikä B-leffan kova jätkä olet?
Olet Ash Evil Dead-elokuvista.
Mikä kauhuelokuvahahmo olet?
Olet Ash, elokuvasta Army of darkness: Evil Dead III.
Mikä B-leffan kova jätkä olet?
Ja tapahtui niin-ä
eli "Sinä olit kaiken sen arvoinen"
Sydän löi hiljalleen, tylsänä. Ajatuksiin räiskähti kummallisia kuvia, ne törmäilivät ja jättivät nestemäisiä valumajälkiä. Kuin olisi raapaissut tulitikun kun avasi silmänsä. Oliko katto lähempänä joka aamu?
Sydän löi, keuhko hengitteli, kitsaasti. Silmät liukuivat ikkunan luokse, kylmästä vasta tajusi että oli itsekin siinä. Valo napsahteli soluihin. Vuokraisäntä ei suosinut lämmittämistä, patterit kävivät puoliteholla.
Verkkokalvoihin paloi seinään teipattu valokuva. Vatsa kramppasi. Aamu, kohta oksentaisi taas. Kissa puski jaloissa ja halusi ruokaa. Käsi kohosi lämpimälle poskelle. Vielä muutama kuukausi. Vanha talo raahautui kohti päivää.
Hänet oli taas nähnyt unessa, samanlaisena kuin kesällä. Mistä tiesi olivatko ratkaisut oikeita? Ihmisen suurin elin on iho. Toisen ihmisen iho on talvisin lämpimämpi kuin tuli. Hengitys näkyi lasissa, sormi vapisi sihen nimikirjaimet.
Potkun melkein jo tunsi. Kissa jäi odottamaan ruokaansa.
Kaiken sen arvoista.
Sydän löi, keuhko hengitteli, kitsaasti. Silmät liukuivat ikkunan luokse, kylmästä vasta tajusi että oli itsekin siinä. Valo napsahteli soluihin. Vuokraisäntä ei suosinut lämmittämistä, patterit kävivät puoliteholla.
Verkkokalvoihin paloi seinään teipattu valokuva. Vatsa kramppasi. Aamu, kohta oksentaisi taas. Kissa puski jaloissa ja halusi ruokaa. Käsi kohosi lämpimälle poskelle. Vielä muutama kuukausi. Vanha talo raahautui kohti päivää.
Hänet oli taas nähnyt unessa, samanlaisena kuin kesällä. Mistä tiesi olivatko ratkaisut oikeita? Ihmisen suurin elin on iho. Toisen ihmisen iho on talvisin lämpimämpi kuin tuli. Hengitys näkyi lasissa, sormi vapisi sihen nimikirjaimet.
Potkun melkein jo tunsi. Kissa jäi odottamaan ruokaansa.
Kaiken sen arvoista.
21.1.05
Tonto?
Eilen sain tekstiviestin, joka kokonaisuudessaan kuului: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi ankeutta ja surkeutta?". En voinut kieltää, tai en ainakaan suorilla kieltosanoilla, vaikka toisaalta olisin halunnut. Pois minusta ankeutta ja surkeutta muihin ihmisiin levittävät tekstiviestit, jotka yleensä saavuttavat kohteensa juuri kiusallisimpina mahdollisina hetkinä. Vain hetkeä myöhemmin puhuimme puhelimessa, ja sain ravinto-ohjeita. Myönnän että joskus hävettää kun ei aikuinen ihminen osaa edes syödä terveesti. Mutta kahvi ja suklaa ovat niin helppoja! Ja makaroni, täältä ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkään hyvällä tuulella, se oli kuin käden hipaisu poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle luppakorvasta kertovaa tekstiä samalla hetkellä kun puhelimeeni ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle luppakorva. Viesti ei liittynyt millään tavalla oppituntiin. Huomaan jälleen yrittäväni etsiä maailmasta epäjohdonmukaisuuksia, jotka paljastaisivat ettei ole olemassa muuta kuin kooma. Ja. Sairaala. Sänky.
Eilen sain tekstiviestin, kokonaisuudessaan: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi ankeutta?". En voinut kieltää, suorilla kieltosanoilla, vaikka toisaalta. Pois minusta ankeutta ja surkeutta ihmisiin levittävät tekstiviestit, yleensä kohteensa kiusallisimpina mahdollisina hetkinä. Myöhemmin puhuimme puhelimessa, ja sain. Myönnän että joskus hävettää kun ihminen osaa syödä terveesti. Mutta kahvi ja suklaa ovat niin helppoja! Ja makaroni, täältä aikuisten ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkään hyvällä ravinto-ohjeella, se oli kuin käden vain hetken hipaisu poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle "saavutus" luppakorvasta kertovaa tekstiä samalla hetkellä kun muihin puhelimiin ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle "halu" luppakorva. Viesti ei liittynyt millään tavalla ainakaan oppituntiin. Huomaan jälleen yrittäväni etsiä maailmasta surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka paljastaisivat ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin kooma. Sairaala. Sänky.
Eilen anis-tekstiviestin, kokonaisuudessaan: "Noh noh! Kuulenko viestissäsi gloom?".
"En" voinut kieltää, suorilla kieltosanoilla, vaikka alatasot. Pois minusta depression ja surkeutta ihmisiin levittävät tekstiviestit, yleensä kohteensa kiusallisimpina mahdollisina kenkinä. "Myöhemmin" puhuimme puhelimessa, ja lapistus.
Myönnän että "joskus" hävettää kun ihminen osaa syödä terveesti. Mutta viha ja suklaa ovat niin helppoja! And makaroni, täältä aikuisten ikuisuuteen. Olin silti puhelun jälkeen pitkä nenä ivan hetkenä poskeen. Tänään käsittelimme harjoituskurssilla Nalle "avatussu" luppakorvasta kertovaa text, massah, samalla hetkellä kun muihin puhelimiin ilmestyi viesti, jossa mainittiin Nalle "halu" luppakorva. Viesti ei liittynyt no way ainakaan oppituntiin. Huomaan että eläjälleen on vaikea yrittää setiä maailmasta surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka bare ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin kooma. Sairaala. Magister. Kynä.
Eilen vikonaisteksti. -> "Noh noh! Goom?".
"En", kielsin, suorilla kieltosanoilla, solat, salat.
Podpr. (jne.) puhelimessa ja lapistus. Myönnän että ihminen osaa syödä terveesti.
Mutta halkilaavus! And makaroni, ikuisuuden jälkeen nenä poskella. Nalle, massah, sammal. Viesti, jossa mainittiin "halu". No way nipputonit. Vaikea yrittää sietää maailmassa surkeutta ja epäjohdonmukaisuuksia, alasti siitä ettei olemassaoloon kuulu muuta kuin arkaomalasi. Magister.
Fgeh? Ujopaisteksti. "Ong ong? Enni!".
"En ni, silken. Lasat. Taas, rovot, ravot. Podpr!
Ankaroni! Jokuisuuden kömieen, opas. Sammal, sammal, sammal. "Halu"
No way. Ojoontuneet. (alastisiksiettäolemassoloonkuuluu)
Geister.
Njatakh! "Ow ow."
"E lasan kadet." Podq.
Bolbarame! Sammal. "Ha"
Gis.
Njataas!
Njataas!
Njataas!
auf jaba
20.1.05
A bloody fucking surprise if you ask me, mate!
eli "What sixties person are you?" -testin kihelmöivä tulos
You are a Hippie. Wow.
What kind of Sixties Person are you?
(taas kerran Skm)
(hemmetin addiktoivia nämä testit...)
"Fiksuksi luultu"
- The Best of Silmänkääntövankila
Mean kautta löytyi tämänkertainen kiertoidea. Omista blogiteksteistään pitäisi valita eräänlaiseksi cv:ksi 3-5 itseään miellyttävintä. Valinta on totta vieköön vaikea, mutta juuri sellainen aikaa vievä johon mielelläni paneudun tuntikausiksi ja ajan kulusta kertoo vain yhä uudelleen täyttyvä ja tyhjenevä kahvikuppi. Onhan se kieltämättä jo aikakin päästä tuulettamaan Silmiksen ylipursuavia arkistoja koko kansan silmien eteen. Vaikeutta tehtävään lisää tietysti sekin, että suhtaudun jokaiseen pienimpäänkin yksittäiseen verkkokirjoitukseeni itsenäisenä teoksena, jolla on aina oma ideansa ja ansionsa. Kuulostaa säälittävältä, mutta on totta, mikä tuskin helpottaa tilannetta. Valikoin arkistoistani 15 tekstiä, joita pidän edelleen täysin onnistuneina siinä missiossa, mitä toteuttamaan ne on kirjoitettu. Näistä kaksi on sellaista, jotka ehdoitta haluan täällä julkaista, loput neljä kiskon joukosta esiin hampaita kiristellen; siis yhteensä kuusi? Eikö tarkoitus ollut valita kolmesta viiteen tekstiä? No, minä kuulun "kerta kiellon päälle" -ajattelijoihin. Tunnetaan myös "huonoja vanhoja sanontoja" -ajattelijoina.
Olen opiskelija ja opiskelijaelämän havainnointi on sydäntäni lähellä. Niin lähellä että tuota epärytmistä pumpuntapaista kirpaisee se tosiasia, että tämä keväällä suunnittelemani seurapeli, otsikolla Ei se pelaa joka, on edelleen ajankohtainen. Yhä ajankohtaisempi, voi melkein todeta, varsinkin kun alkaa itsekin olla opinnoissaan jatkuvasti pidemmällä.
Vielä viime talvena tunsi itsensä opiskelijana aloittelijaksi. Oli aikaa esimerkiksi kattavaan tv-kriitikkona toimimiseen, kuten tämä hyvin varhainen päivitykseni (olin bloggaajana silloin alle kahden viikon ikäinen) MTV Europe Music Awardsista osoittaa. This happens, this is something that happens. Kaikkihan muistavat minkä loistavan elokuvan loistavasta kohtauksesta tuo otsikko on silpaistu? Nyttemmin kirjoittaja itse panee kateellisena merkille kyvyn pitää päivitykset pituudeltaan inhimillisissä rajoissa. Ei siihen ole enää aikoihin pystynyt.
Minkä osoittaa hyvin kesäkuinen Legenda. Ei varmaankaan onnistunein tarinani koskaan (tosin kanssabloggaajia oli mukava ympätä mukaan kertomukseen), mutta ansaitsee paikkansa koska jäi lämpimänä muistona mieleen. Kirjoitin sen pään sisään öisellä kävelyllä yliopistonmäen ja tuomiokirkon ympäristössä, ja siirsin nukkumaamenoa parilla tunnilla kirjoittaessani kotiin tultua kaiken muistiin kun pelkäsin etten muistaisi kertomusta enää aamulla, mikä tietenkin on aina ollut kohdallani turha pelko. Tekstillä ei ole tapana päästäni hävitä, mikä toisinaan väsyttää.
Uudempiin kirjoituksiin ei ole vielä kertynyt yhtä vahvaa tunnepohjaa kuin vanhoihin, mutta toissaviikkoinen kertomus Tyhjenevä keuhko ansaitsee tulla mainituksi jos ei muuna niin malliesimerkkinä tyylikkäästi omille teilleen lähtevästä tarinoinnista - kyseinen tekstihän kertoo siitä, miten vietimme loppiaisen viiden hengen porukalla pelaamalla kuusnelos-emulaattorilla urheilupelejä. Tapahtumaa olisin voinut kuvata huonomminkin.
Keväinen elämänmuutos heitti varjon kaikkien sen jälkeen kirjoitettujen Silmänkääntövankeuksien ylle. Käsittelin aihetta toukokuun lopulla tarkoituksella niin suoraan ja avoimesti kuin sillä hetkellä kykenin: Ex nihilo nihil fit. Tuskin tuo vielä paljon sanoo, mutta on itselleni merkityksellinen pelkän sisältämänsä raa'an kivun vuoksi.
Ja kauniiksi lopuksi, mikäpä muukaan kuin Keihäänä hankeen. Jo legendaariseksi kohonnut tekstinpätkä (no, ainakin Mean & minun keskuudessa...) ideasta joka tuli mieleen, kun luistelin Exmen kanssa vesijäisessä pihassa. Tämä on minun blogihistorian vedenjakajani. Ennen tätä olin epävarma ja -tietoinen, tämän jälkeen sain palautetta joka vakuutti minulle lopulta sen, että minullakin on tässä yhteisössä oma nurkkaukseni täytettävänä. Sitä paitsi kirjoituksen sisältämä aatemaailma on periaatteessa toimiva ja hyvä.
Riittäköön tämä päivittäiseksi itsekorostusannokseksi tänään. Huomenna olisin valinnut täysin toiset tekstit.
Olen opiskelija ja opiskelijaelämän havainnointi on sydäntäni lähellä. Niin lähellä että tuota epärytmistä pumpuntapaista kirpaisee se tosiasia, että tämä keväällä suunnittelemani seurapeli, otsikolla Ei se pelaa joka, on edelleen ajankohtainen. Yhä ajankohtaisempi, voi melkein todeta, varsinkin kun alkaa itsekin olla opinnoissaan jatkuvasti pidemmällä.
Vielä viime talvena tunsi itsensä opiskelijana aloittelijaksi. Oli aikaa esimerkiksi kattavaan tv-kriitikkona toimimiseen, kuten tämä hyvin varhainen päivitykseni (olin bloggaajana silloin alle kahden viikon ikäinen) MTV Europe Music Awardsista osoittaa. This happens, this is something that happens. Kaikkihan muistavat minkä loistavan elokuvan loistavasta kohtauksesta tuo otsikko on silpaistu? Nyttemmin kirjoittaja itse panee kateellisena merkille kyvyn pitää päivitykset pituudeltaan inhimillisissä rajoissa. Ei siihen ole enää aikoihin pystynyt.
Minkä osoittaa hyvin kesäkuinen Legenda. Ei varmaankaan onnistunein tarinani koskaan (tosin kanssabloggaajia oli mukava ympätä mukaan kertomukseen), mutta ansaitsee paikkansa koska jäi lämpimänä muistona mieleen. Kirjoitin sen pään sisään öisellä kävelyllä yliopistonmäen ja tuomiokirkon ympäristössä, ja siirsin nukkumaamenoa parilla tunnilla kirjoittaessani kotiin tultua kaiken muistiin kun pelkäsin etten muistaisi kertomusta enää aamulla, mikä tietenkin on aina ollut kohdallani turha pelko. Tekstillä ei ole tapana päästäni hävitä, mikä toisinaan väsyttää.
Uudempiin kirjoituksiin ei ole vielä kertynyt yhtä vahvaa tunnepohjaa kuin vanhoihin, mutta toissaviikkoinen kertomus Tyhjenevä keuhko ansaitsee tulla mainituksi jos ei muuna niin malliesimerkkinä tyylikkäästi omille teilleen lähtevästä tarinoinnista - kyseinen tekstihän kertoo siitä, miten vietimme loppiaisen viiden hengen porukalla pelaamalla kuusnelos-emulaattorilla urheilupelejä. Tapahtumaa olisin voinut kuvata huonomminkin.
Keväinen elämänmuutos heitti varjon kaikkien sen jälkeen kirjoitettujen Silmänkääntövankeuksien ylle. Käsittelin aihetta toukokuun lopulla tarkoituksella niin suoraan ja avoimesti kuin sillä hetkellä kykenin: Ex nihilo nihil fit. Tuskin tuo vielä paljon sanoo, mutta on itselleni merkityksellinen pelkän sisältämänsä raa'an kivun vuoksi.
Ja kauniiksi lopuksi, mikäpä muukaan kuin Keihäänä hankeen. Jo legendaariseksi kohonnut tekstinpätkä (no, ainakin Mean & minun keskuudessa...) ideasta joka tuli mieleen, kun luistelin Exmen kanssa vesijäisessä pihassa. Tämä on minun blogihistorian vedenjakajani. Ennen tätä olin epävarma ja -tietoinen, tämän jälkeen sain palautetta joka vakuutti minulle lopulta sen, että minullakin on tässä yhteisössä oma nurkkaukseni täytettävänä. Sitä paitsi kirjoituksen sisältämä aatemaailma on periaatteessa toimiva ja hyvä.
Riittäköön tämä päivittäiseksi itsekorostusannokseksi tänään. Huomenna olisin valinnut täysin toiset tekstit.
19.1.05
Valokeilassa
Lähikaupan kassa suisti minut raiteiltani kun olin ostamassa ruisleipää. "Olit lehdessä tässä yks päivä." En voinut kuin myöntää, enkä tietenkään jättää hetkeä siihen. Päädyin nokkelana supliikkimiehenä kertomaan anekdootin itse haastattelutapahtumasta ja ulostuessani kaupasta tajusin elämäni nyt peruuttamatta muuttuneen. Tämän kokemukseni varjolla minä olen siirtynyt kategoriasta "tavallinen tallaaja" hienompaan joukkoon, "julkkikset". Yhtäkkiä ymmärrän niitä taivaidemme valona tuikkivia tähtösiä, jotka eivät kykene enää suorittamaan päivittäisiä maito-, piirakka-, tai kukkakaaliostoksiaan koska heidät tunnistetaan kaikkialla. Salaisuuden verho on heidän yltään nyt minun näkökulmastani poistunut. Olen vapautunut.
Eilen sain kaksi hyvin yllättävää sähköpostia, joiden molempien aiheena oli enemmän tai vähemmän Silmänkääntövankila. Vielä nytkin, jo reilusti yli vuoden tätä kirjoitettuani, tuntuu joskus hullulta tiedostaa selvästi se, että ihmiset todella lukevat tätä. Saavat ajatuksia. Se on nautintoa herättävällä tavalla hermostuttava tunne; vai pitäisikö sittenkin sanoa hermostuttavalla tavalla nautinnollinen? Onko näillä ilmaisuilla mitään eroa vai katoavatko ne tyhjänpäiväiseen jatkuvasti harjoittamaani pseudosemantiikkaan kuin fasaani puskaan? Älkää vastatko, ei teidän tarvitse ja minä tiedän sen kyllä.
Ja lopuksi. Tämä kuva (se mikä klikkaamalla paljastuu, ei tuo pieni!) on varmaankin jo kiertänyt internetin kahdesti siinä vaiheessa kun pääsen siihen itse käsiksi, mutta jaan sen kanssanne silti. Ensivaikutelmahan tästä on nauru, hauskaa. Mutta kun asiaa alkaa tarkemmin miettiä, hymy hyytyy. Tämä on todellisuutta vuoden 2005 Suomessa. Joko kyynelten virran ymmärtää? Exme pisti tämän sähköpostiini, tattista!
Eilen sain kaksi hyvin yllättävää sähköpostia, joiden molempien aiheena oli enemmän tai vähemmän Silmänkääntövankila. Vielä nytkin, jo reilusti yli vuoden tätä kirjoitettuani, tuntuu joskus hullulta tiedostaa selvästi se, että ihmiset todella lukevat tätä. Saavat ajatuksia. Se on nautintoa herättävällä tavalla hermostuttava tunne; vai pitäisikö sittenkin sanoa hermostuttavalla tavalla nautinnollinen? Onko näillä ilmaisuilla mitään eroa vai katoavatko ne tyhjänpäiväiseen jatkuvasti harjoittamaani pseudosemantiikkaan kuin fasaani puskaan? Älkää vastatko, ei teidän tarvitse ja minä tiedän sen kyllä.
Ja lopuksi. Tämä kuva (se mikä klikkaamalla paljastuu, ei tuo pieni!) on varmaankin jo kiertänyt internetin kahdesti siinä vaiheessa kun pääsen siihen itse käsiksi, mutta jaan sen kanssanne silti. Ensivaikutelmahan tästä on nauru, hauskaa. Mutta kun asiaa alkaa tarkemmin miettiä, hymy hyytyy. Tämä on todellisuutta vuoden 2005 Suomessa. Joko kyynelten virran ymmärtää? Exme pisti tämän sähköpostiini, tattista!
18.1.05
Vain kasveilla on juuret, mutta kananmunallakin kuori
Näen ikkunasta kuolleen ihmisen. Hän makaa bussipysäkin takana ruohikkoisessa märässä rinteessä hautausmaan muurin vieressä. Pysäkillä odottavat ihmiset eivät näe kuollutta, sillä he ovat tätä kohti selin, minkä lisäksi kuollut on heitä paljon ylempänä, ja makaa vaakatasossa. Minä näen hänet toisen kerroksen ikkunastani. Hänestä vain muutaman metrin päässä makaa maan alla kymmenittäin kuolleita lisää. Jokaisen kohdalla on kivi, johon on kirjoitettu nimi ja numerot. Niiden perusteella heidät erottaa muista. Olisi ikävä käydä seisomassa väärän kuolleen ihmisen yläpuolella. Bussipysäkin takana makaavalla kuolleella on paksu sininen toppatakki ja sikäli kun näen, vain toinen kenkä.
Muistelen sitä aiempaa kertaa jona näin kuolleen. Olin kuuden, oli ensimmäistä luokkaa edeltävä kesäloma. Minä ja serkkupoika metsäretkellä, paljonpa muuta tekemistä niillä seuduilla oli. Olimme kävelleet kolmisen kilometriä, aluksi polkuja pitkin, jossain vaiheessa päätimme ottaa etäisyyttä aiemmin kuljetusta ja oikaista omaa reittiämme järvelle. Päädyimme pienelle vihreää hometta kasvavasta lastulevystä kootulle kopille, sen kattona oli repalereunainen pala aaltopeltiä. Koppi sijaitsi pienellä aukiolla suurten mäntyjen ympäröimänä, polkua sinne ei johtanut mistään. Haju oli hirvittävä. Yksi neljästä lastulevystä oli hieman vinossa, se kai toimi ovena, oli otettava kokonaan pois jos halusi sisään. Serkku kurkisti sisään ensin, minä sitten. Kopissa oli pimeää, haju tukki kaikki aistit. Hetken kun räpytteli näki paksumahaisen ihmisen joka nojasi yhteen seinistä, pää roikkui niin että kasvoja ei näkynyt. Päällä oli villapaita, muistan että siitä kasvoi suuria sieniä. Toinen käsi näkyi villapaidan hihasta, ja pimeydestä huolimatta olen varma että se oli pikimusta. Sormet näyttivät pitkiltä ja venyneiltä.
Emme jatkaneet matkaamme järvelle. Halusin kirjoittaa näkemästäni, mutta vaikka olen monesti yrittänyt, kesti yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin osasin. Olin siihen mennessä muuttunut kokonaan tekstiksi. Olin onnistuneesti katkaissut juureni, kasvattanut kuoren. Sinitoppatakkisen kuolleen selässä istuu talitintti.
PS. Jep, olin se minä oikein kuvan kanssa eilisessä Turun sanomassa yliopiston neljään periodiin siirtymistä käsitelleessä jutussa. Se on nyt virallisesti painettu lehteen: "Ugukselle sopii parhaiten verkkainen opiskelutahti". Kun sukulainen, professori tai Kelan virkailija seuraavan kerran rykäisee tietävästi ja kysäisee kauttarantain miksen jo pikkuhiljaa valmistu voin heilutella hänen edessään tätä artikkelia. Verkkaisesti.
Muistelen sitä aiempaa kertaa jona näin kuolleen. Olin kuuden, oli ensimmäistä luokkaa edeltävä kesäloma. Minä ja serkkupoika metsäretkellä, paljonpa muuta tekemistä niillä seuduilla oli. Olimme kävelleet kolmisen kilometriä, aluksi polkuja pitkin, jossain vaiheessa päätimme ottaa etäisyyttä aiemmin kuljetusta ja oikaista omaa reittiämme järvelle. Päädyimme pienelle vihreää hometta kasvavasta lastulevystä kootulle kopille, sen kattona oli repalereunainen pala aaltopeltiä. Koppi sijaitsi pienellä aukiolla suurten mäntyjen ympäröimänä, polkua sinne ei johtanut mistään. Haju oli hirvittävä. Yksi neljästä lastulevystä oli hieman vinossa, se kai toimi ovena, oli otettava kokonaan pois jos halusi sisään. Serkku kurkisti sisään ensin, minä sitten. Kopissa oli pimeää, haju tukki kaikki aistit. Hetken kun räpytteli näki paksumahaisen ihmisen joka nojasi yhteen seinistä, pää roikkui niin että kasvoja ei näkynyt. Päällä oli villapaita, muistan että siitä kasvoi suuria sieniä. Toinen käsi näkyi villapaidan hihasta, ja pimeydestä huolimatta olen varma että se oli pikimusta. Sormet näyttivät pitkiltä ja venyneiltä.
Emme jatkaneet matkaamme järvelle. Halusin kirjoittaa näkemästäni, mutta vaikka olen monesti yrittänyt, kesti yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin osasin. Olin siihen mennessä muuttunut kokonaan tekstiksi. Olin onnistuneesti katkaissut juureni, kasvattanut kuoren. Sinitoppatakkisen kuolleen selässä istuu talitintti.
PS. Jep, olin se minä oikein kuvan kanssa eilisessä Turun sanomassa yliopiston neljään periodiin siirtymistä käsitelleessä jutussa. Se on nyt virallisesti painettu lehteen: "Ugukselle sopii parhaiten verkkainen opiskelutahti". Kun sukulainen, professori tai Kelan virkailija seuraavan kerran rykäisee tietävästi ja kysäisee kauttarantain miksen jo pikkuhiljaa valmistu voin heilutella hänen edessään tätä artikkelia. Verkkaisesti.
17.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 30
Suolakurkkuja jumalauta, miten ihmisen voi tehdä näin järjettömästi mieli suolakurkkuja?
Rekisteröin ympäristöäni, tilannetta. Kämppä jossa on nyt asuttu vuosi ja risat, seiniltä puuttu vielä tauluja. Televisiossa kirjailija Tervo on hauska, minun tekee mieli suolakurkkuja.
Ann-Mari lähti ulos ovi paukkuen, ei tule takaisin ihan äkkiä. Maistan veren suussa.
Suolakurkkuja, vaikka leivän päällä, ja helvetin paksu siivu goudajuustoa, mahdollisimman rasvaista ja suolaista hollantilaista goudajuustoa. Tai ehkä sittenkin pelkkiä suolakurkkuja, ihan puhtaasti yksin, suoraan purkista haarukalla.
Politiikasta väännetään vitsiä, ja minä katselen ulos laskevan auringon säteitä jotka saavat pihan muut talot näyttämään peilistä tehdyiltä. Vatsani kurisee, lattialla on pulloja. Ann-Mari lähti baariin ja minä olen ihan saatanan tyytyväinen siitä. Niska on aika omituisessa asennossa ja sitä särkee, yritän ymmärtää miksi en kykene kääntämään päätäni.
Lattialla on myös kengät, olohuoneen lattialla, enkä tiedän kenen ne ovat. Likaiset kengät, mistä seuraa likainen matto, suolakurkkuja, tahdon todella suolakurkkuja. Taitavat kaupat olla kiinni. On niin myöhä että arkenakin olisivat, nyt on lauantai. Ei taida mistään enää saada. Jos soittaisin Ann-Marille.
Ei taida kannattaa.
"This is the last time I'll abandon you
And this is the last time I'll forget you
I wish I could"
(Muse / Stockholm syndrome)
"So have a good drown, as you go down, alone
Dragged down by the stone"
(Pink Floyd / Dogs)
Rekisteröin ympäristöäni, tilannetta. Kämppä jossa on nyt asuttu vuosi ja risat, seiniltä puuttu vielä tauluja. Televisiossa kirjailija Tervo on hauska, minun tekee mieli suolakurkkuja.
Ann-Mari lähti ulos ovi paukkuen, ei tule takaisin ihan äkkiä. Maistan veren suussa.
Suolakurkkuja, vaikka leivän päällä, ja helvetin paksu siivu goudajuustoa, mahdollisimman rasvaista ja suolaista hollantilaista goudajuustoa. Tai ehkä sittenkin pelkkiä suolakurkkuja, ihan puhtaasti yksin, suoraan purkista haarukalla.
Politiikasta väännetään vitsiä, ja minä katselen ulos laskevan auringon säteitä jotka saavat pihan muut talot näyttämään peilistä tehdyiltä. Vatsani kurisee, lattialla on pulloja. Ann-Mari lähti baariin ja minä olen ihan saatanan tyytyväinen siitä. Niska on aika omituisessa asennossa ja sitä särkee, yritän ymmärtää miksi en kykene kääntämään päätäni.
Lattialla on myös kengät, olohuoneen lattialla, enkä tiedän kenen ne ovat. Likaiset kengät, mistä seuraa likainen matto, suolakurkkuja, tahdon todella suolakurkkuja. Taitavat kaupat olla kiinni. On niin myöhä että arkenakin olisivat, nyt on lauantai. Ei taida mistään enää saada. Jos soittaisin Ann-Marille.
Ei taida kannattaa.
"This is the last time I'll abandon you
And this is the last time I'll forget you
I wish I could"
(Muse / Stockholm syndrome)
"So have a good drown, as you go down, alone
Dragged down by the stone"
(Pink Floyd / Dogs)
Silmänräpäyksiä, osa 29
Kesäteatterielämää, kaksviiden helle, kolajuoma ja ihmisiä joita kiinnostaa vain sen oman sukulaisen roolisuoritus. Naapurin isäntä ei näyttämötaiteesta perusta, traktorin ääni peittää hiljaisimmat vuorosanat alleen. Ei välissä tosin olekaan kuin pieni koivusaareke ja muutama hehtaari peltoa.
Bongailen Kamillan entisiä luokkatovereita näyttelijöiden joukosta ja yritän muistella heidän nimiään. Kehitän pelin. Jokaisesta muistamastani tytön nimestä saan kaksi pistettä, jokaisesta pojasta yhden. Toisaalta jokainen tunnettu naama ilman nimeä tuo tytöistä yhden ja pojista kaksi pojoa miinusta. Lopulta sekoan laskuissa, alan katsella omaa ikäluokkaani mutta en näe ainuttakaan sen paremmin yleisön kuin draamankaan puolella.
Toisen näytöksen alkaessa älyän katsoa ohjelmalehtistä ja minulle selviää että näytelmä on Shakespearea. Saavutus sinänsä, ensimmäinen Sheikkini ja ikää pian kaksneljä. Näytelmän lopuksi taputan. Pyörtynyttä mummoa löyhytetään ohjelmalehdistä tehdyillä viuhkoilla ja loput limsat myydään alella pois. Paahteessa kuumenneet pullot eivät tunnu kiinnostavan ketään. Isä istuu huokaisten takapenkille selkä märkänä ja äiti viereeni, minä saan luvan ajaa kotiin. Kamilla tulee junalla tunnin päästä, kuka tietää mistä. Ei se koskaan sano. Mökillä lämmitetään sitten illalla sauna.
Bongailen Kamillan entisiä luokkatovereita näyttelijöiden joukosta ja yritän muistella heidän nimiään. Kehitän pelin. Jokaisesta muistamastani tytön nimestä saan kaksi pistettä, jokaisesta pojasta yhden. Toisaalta jokainen tunnettu naama ilman nimeä tuo tytöistä yhden ja pojista kaksi pojoa miinusta. Lopulta sekoan laskuissa, alan katsella omaa ikäluokkaani mutta en näe ainuttakaan sen paremmin yleisön kuin draamankaan puolella.
Toisen näytöksen alkaessa älyän katsoa ohjelmalehtistä ja minulle selviää että näytelmä on Shakespearea. Saavutus sinänsä, ensimmäinen Sheikkini ja ikää pian kaksneljä. Näytelmän lopuksi taputan. Pyörtynyttä mummoa löyhytetään ohjelmalehdistä tehdyillä viuhkoilla ja loput limsat myydään alella pois. Paahteessa kuumenneet pullot eivät tunnu kiinnostavan ketään. Isä istuu huokaisten takapenkille selkä märkänä ja äiti viereeni, minä saan luvan ajaa kotiin. Kamilla tulee junalla tunnin päästä, kuka tietää mistä. Ei se koskaan sano. Mökillä lämmitetään sitten illalla sauna.
Kuinka aloittaa viikko
1. Näe sunnuntain ja maanantain välisenä yönä pitkä uni, jossa viime keväänä luotasi lähtenyt puolisosi palaa takaisin, ja jossa keskustelette tuntikaudet kaikesta siitä mikä ihmisten välillä voi mennä pieleen ja miten se on mahdollista korjata.
2. Herää. (varoitus; tämä vaihe saattaa olla yllättävän rankka)
3. Avaa tietokone, tuijota kolme tuntia sähköpostiohjelmaa miettien miten kertoisit hänelle näkemästäsi unesta.
4. Kun alkaa heikottaa, syö.
5. Hylkää ajatus postista. Olet nyt saanut viikollesi juuri sellaisen alun kuin ansaitsetkin. Olet valmis seuraavien päivien aikana alkaviin seminaareihin ja luentoihin. Olet valmis kirjallisiin töihin. Sinulla on henkisiä voimavaroja vaikka valmistumiseen. Olet riehakas ja onnellinen. Et tietenkään toivo voivasi lakata olemasta. Polta parvekkeella tupakka. Se lyhentää elämääsi kivasti.
*
Jaa no toisaalta voihan sitä tietenkin myös tehdä aikaavieviä nettitestejä (Skm) jotka paljastavat kiistatta että vaikka luuseri olenkin niin nörttiä minusta ei saa tekemälläkään:
2. Herää. (varoitus; tämä vaihe saattaa olla yllättävän rankka)
3. Avaa tietokone, tuijota kolme tuntia sähköpostiohjelmaa miettien miten kertoisit hänelle näkemästäsi unesta.
4. Kun alkaa heikottaa, syö.
5. Hylkää ajatus postista. Olet nyt saanut viikollesi juuri sellaisen alun kuin ansaitsetkin. Olet valmis seuraavien päivien aikana alkaviin seminaareihin ja luentoihin. Olet valmis kirjallisiin töihin. Sinulla on henkisiä voimavaroja vaikka valmistumiseen. Olet riehakas ja onnellinen. Et tietenkään toivo voivasi lakata olemasta. Polta parvekkeella tupakka. Se lyhentää elämääsi kivasti.
*
Jaa no toisaalta voihan sitä tietenkin myös tehdä aikaavieviä nettitestejä (Skm) jotka paljastavat kiistatta että vaikka luuseri olenkin niin nörttiä minusta ei saa tekemälläkään:
16.1.05
Sade raahautui sisään
Minä pidän listoista. Pari kuukautta sitten onnistuin yrittämättäkin aloittamaan tällä kirjalistallani muoti-ilmiön, jossa kaikki listasivat kirjahyllynsä tähtihetkiä. Nyt seuraa saman musiikkiversio ja mitenköhän käy? Haaste on kovempi, koska musiikkiaan listaavat kaikki ja vaarana on hukkua massaan. Onneksi siis kävellessäni eilen ainejärjestömme hallituksen vallanvaihtotilaisuuden jälkeisiin vapaamuotoisiin bileisiin (or somesuch) keksin paitsi käyttää kaikkien listaamieni äänitteiden kuvailemiseen vain kolmea sanaa; eikä tässä vielä kaikki. Koska olen kirjallinen ihminen, keksin myös jokaiselle levylle kirjallisen vertauskohdan. Aloin pohtia näitä äänite/kirja-yhteensopivuuksia Rehtorinpellonkadulla, ja päätepisteeseeni Kaskenkadun alkupäähän päästyäni oli lista valmis. (Ei se niin kovin pitkä matka ole) Ja jotkut vielä ihmettelevät miksi kuljen aina kaupungilla lasittunein katsein ja huomaamatta ketään tuttuja? Ei sillä että tämä pohjustukseni olisi ollut erityisen merkityksellinen. Itse lista on syntynyt jo kuukausia sitten ja voin sen hyvillä mielin allekirjoittaa yhä vain.
Äänitekokoelmani kymmenen ehdottomasti vaikuttavinta teosta kolmella sanalla kuvailtuna ja sisältäen kirjavertauksen:
1. Boingo / Boingo
Kaikensisältävä. Majesteettinen. Tosi.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy.
2. Nick Cave & The Bad Seeds / No more shall we part
Kaunis. Täydellinen. Vavisuttava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin.
3. Pink Floyd / Wish you were here
Poisvievä. Paljonsanova. Paljonantava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Musta torni -sarjan ensimmäinen osa.
4. Tori Amos / From the choirgirl hotel
Uhkaava. Paljastava. Syleilevä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi yhdistelmä kolmea suomalaista kirjaa: Olli Jalosen Kenen kuvasta kerrot, Annika Idströmin Veljeni Sebastian ja Kirsti Ellilän Usko, toivo ja kuolema.
5. Pink Floyd / Animals
Pelottava. Raju. Ahdistava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Hohto.
6. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
Nyrjähtänyt. Leikkivä. Täysinymmärrettävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli.
7. Björk / Homogenic
Katharttinen. Kylmä. Lämmin.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Peter Höegin Lumen taju.
8. Chroma Key / Dead air for radios
Unenkaltainen. Lohduttava. Vainoava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Iain Banksin A Song of stone.
9. Absoluuttinen Nollapiste / Suljettu
Vaikuttava. Hiljentävä. Merkittävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla.
10. Nick Cave & The Bad Seeds / Abattoir blues & The Lyre of Orpheus
Kattava. Elämänsisältävä. Osuva.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi John Irvingin Kaikki isäni hotellit tai Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni.
Äänitekokoelmani kymmenen ehdottomasti vaikuttavinta teosta kolmella sanalla kuvailtuna ja sisältäen kirjavertauksen:
1. Boingo / Boingo
Kaikensisältävä. Majesteettinen. Tosi.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy.
2. Nick Cave & The Bad Seeds / No more shall we part
Kaunis. Täydellinen. Vavisuttava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin.
3. Pink Floyd / Wish you were here
Poisvievä. Paljonsanova. Paljonantava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Musta torni -sarjan ensimmäinen osa.
4. Tori Amos / From the choirgirl hotel
Uhkaava. Paljastava. Syleilevä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi yhdistelmä kolmea suomalaista kirjaa: Olli Jalosen Kenen kuvasta kerrot, Annika Idströmin Veljeni Sebastian ja Kirsti Ellilän Usko, toivo ja kuolema.
5. Pink Floyd / Animals
Pelottava. Raju. Ahdistava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Stephen Kingin Hohto.
6. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
Nyrjähtänyt. Leikkivä. Täysinymmärrettävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli.
7. Björk / Homogenic
Katharttinen. Kylmä. Lämmin.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Peter Höegin Lumen taju.
8. Chroma Key / Dead air for radios
Unenkaltainen. Lohduttava. Vainoava.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Iain Banksin A Song of stone.
9. Absoluuttinen Nollapiste / Suljettu
Vaikuttava. Hiljentävä. Merkittävä.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla.
10. Nick Cave & The Bad Seeds / Abattoir blues & The Lyre of Orpheus
Kattava. Elämänsisältävä. Osuva.
Jos tämä olisi kirja, tämä olisi John Irvingin Kaikki isäni hotellit tai Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni.
15.1.05
Taas rennohko viikonloppu
BISMILLAH! kimmahti hammaslääkärin työhuoneen takaseinästä kun Freddie Mercury vokaalireväytti sen taas eetteriin puolipaikallisen rockradion kautta. Sai suupieleni kääntymään hymyyn, mikä silminnähden kiusasi hammaslääkäriä, joka jurnautti poran syvemmälle, se tuntui toistelevan hammasluuni sisällä Yhdysvaltojen osavaltion nimeä, Njiark, Njiark, Njiark, tai ehkä kaupungin. Vesi kihosi silmiini ja pääni sisällä lauloin mukana, "let me go!", ääneen en uskaltanut, pelkäsin kieleni puolesta, pora oli sitä lähellä.
Puudutusainetta oli lipsahtanut ruiskuun kaiketi hieman liikaa ja hammaslääkärin viimeisen perjantaiasiakkaan sisään astuessa jo epävakaaksi käynyt käsi lipsahti sekin ja puudutuspiikki oli painunut ikenen sijasta paitsi poskeeni, myös siitä ulos ja jos asiasta jonkin hyvän puolen löysi niin sen, että potilastuoli ei taatusi tuntenut pitkään aikaan kipua. Minä sen sijaan. Yritin josko yninä auttaisi, pusersin käteni samalla nyrkkiin varmuuden vuoksi ja jännitin joka lihaksen, tuskaa se ei keventänyt, mieltä kyllä, ja pian olinkin jo kotona, nakkasin kourallisen särkylääkkeitä sisuksiini ja kalapuikot unohtuivat pannulle, minä tv:n ääreen. Paikallisuutisissa haastateltiin yliopiston lehtoria, joka oli kiedottu syvälle murhaskandaaliin mahdollisesti syyttömänä. Puhelin soi, pelastaen ruokani, melkein. "Olitko jo lähdössä?" En, koska olin unohtanut, mutta ikkunasta näkyvät linja-auton perävalot kertoivat että pian olisin, ja kävellen.
Syntymäpäiväjuhlat, eikä vain yhdet, vaan kahdet. Nyrjäytin nilkkani loikkiessani alas rappusia, mutta nelinkertaisesti lääkärin suosituksen ylittävä kipulääkeannostus siirsi ruumiinvamman huomaamisen puolella vuorokaudella eteenpäin. Outo rahina nilkan paikkeilta toki kiinnitti huomioni, ja muutkin illan mittaan jaksoivat hämmästellä jalan osoittamista lähes 60 astetta normaalista poikkeavaan suuntaan, mutten tullut vilkaisseeksi alas koska epäilin heidän juuri sitä yrittävän. Menin siihen halpaan kerran yläasteella, sittemmin olen ollut viisaampi.
Ajattelin olla illan juomatta koska seuraavanakin päivänä oli iltapuhdetta luvassa, mutta minkäs voi kun viereen istuu Pietarin matkaaja ja alkaa tarjota vodkapaukkuja. Join, särkylääke muistui mieleen kolmannen kohdalla, eikä siinä vaiheessa enää vaikuttanut uhalta terveydelle. Paljon enempää en muistakaan, joku saattoi heittää esineen läpi lasista, tai ehkä se oli pääni, ääni muistuttaa joskus paljolti samaa. Kun porukka alkoi kärttää siirtymistä baariin, ilmoitin poistuvani kotiin nukkumaan ja kohta huomasin tilaavani lisää juotavaa Bristolin tiskiltä. Leukaan sattui, mikä selvisi pian suoraksi seuraukseksi siitä, että jalkakin oli alkanut reagoida luunpalasten toisiaan vasten nirhatessa ja antanut periksi sopivasti baaritiskin edessä, pudottaen samalla minua puolisen metriä alaspäin. Baarimikko oli sillä hetkellä selin, mikä antoi minulle tilaisuuden olla tulematta heitetyksi ulos.
Istuimme tupakoimattomien puolella, ja oudon tutulta kuulostanut ääni ehdotti toistuvasti että joisimme hänen kanssaan maljan tsunamille. Eikö uhreille kuitenkin, joku ehdotti, mikä osui oikeampaan kuin arvasimmekaan, koska tuskin oli Kimble-peli havaittu kun viereisessä pöydässä jo alettiin lyödä miestä rikkinäisellä pullolla, ei sillä ehjemmällä päällä. Veri tirsahti kuin sittemmin poskipäästäni kun viimein hieman ennen kolmea kompuroin Hämeenkadulta näppäräksi päättelemääni aiemmin tuntematonta oikotietä pitkin umpikujaan. Mieleni oli kuitenkin lämmin, koska baarista jäi mukava muisto; kimppahali. Kyllä kannatti, ajattelin ja ehdin jo arvella muistolla olevan fyysinenkin kyky lämmittää kunnes tajusin että olin melkein kotiovella, joka oli melkein näkyvissä savun ja liekkien alta ja vasta sitten muistin etten sittenkään muistanut ottaa niitä kalapuikkoja hellalta.
Puudutusainetta oli lipsahtanut ruiskuun kaiketi hieman liikaa ja hammaslääkärin viimeisen perjantaiasiakkaan sisään astuessa jo epävakaaksi käynyt käsi lipsahti sekin ja puudutuspiikki oli painunut ikenen sijasta paitsi poskeeni, myös siitä ulos ja jos asiasta jonkin hyvän puolen löysi niin sen, että potilastuoli ei taatusi tuntenut pitkään aikaan kipua. Minä sen sijaan. Yritin josko yninä auttaisi, pusersin käteni samalla nyrkkiin varmuuden vuoksi ja jännitin joka lihaksen, tuskaa se ei keventänyt, mieltä kyllä, ja pian olinkin jo kotona, nakkasin kourallisen särkylääkkeitä sisuksiini ja kalapuikot unohtuivat pannulle, minä tv:n ääreen. Paikallisuutisissa haastateltiin yliopiston lehtoria, joka oli kiedottu syvälle murhaskandaaliin mahdollisesti syyttömänä. Puhelin soi, pelastaen ruokani, melkein. "Olitko jo lähdössä?" En, koska olin unohtanut, mutta ikkunasta näkyvät linja-auton perävalot kertoivat että pian olisin, ja kävellen.
Syntymäpäiväjuhlat, eikä vain yhdet, vaan kahdet. Nyrjäytin nilkkani loikkiessani alas rappusia, mutta nelinkertaisesti lääkärin suosituksen ylittävä kipulääkeannostus siirsi ruumiinvamman huomaamisen puolella vuorokaudella eteenpäin. Outo rahina nilkan paikkeilta toki kiinnitti huomioni, ja muutkin illan mittaan jaksoivat hämmästellä jalan osoittamista lähes 60 astetta normaalista poikkeavaan suuntaan, mutten tullut vilkaisseeksi alas koska epäilin heidän juuri sitä yrittävän. Menin siihen halpaan kerran yläasteella, sittemmin olen ollut viisaampi.
Ajattelin olla illan juomatta koska seuraavanakin päivänä oli iltapuhdetta luvassa, mutta minkäs voi kun viereen istuu Pietarin matkaaja ja alkaa tarjota vodkapaukkuja. Join, särkylääke muistui mieleen kolmannen kohdalla, eikä siinä vaiheessa enää vaikuttanut uhalta terveydelle. Paljon enempää en muistakaan, joku saattoi heittää esineen läpi lasista, tai ehkä se oli pääni, ääni muistuttaa joskus paljolti samaa. Kun porukka alkoi kärttää siirtymistä baariin, ilmoitin poistuvani kotiin nukkumaan ja kohta huomasin tilaavani lisää juotavaa Bristolin tiskiltä. Leukaan sattui, mikä selvisi pian suoraksi seuraukseksi siitä, että jalkakin oli alkanut reagoida luunpalasten toisiaan vasten nirhatessa ja antanut periksi sopivasti baaritiskin edessä, pudottaen samalla minua puolisen metriä alaspäin. Baarimikko oli sillä hetkellä selin, mikä antoi minulle tilaisuuden olla tulematta heitetyksi ulos.
Istuimme tupakoimattomien puolella, ja oudon tutulta kuulostanut ääni ehdotti toistuvasti että joisimme hänen kanssaan maljan tsunamille. Eikö uhreille kuitenkin, joku ehdotti, mikä osui oikeampaan kuin arvasimmekaan, koska tuskin oli Kimble-peli havaittu kun viereisessä pöydässä jo alettiin lyödä miestä rikkinäisellä pullolla, ei sillä ehjemmällä päällä. Veri tirsahti kuin sittemmin poskipäästäni kun viimein hieman ennen kolmea kompuroin Hämeenkadulta näppäräksi päättelemääni aiemmin tuntematonta oikotietä pitkin umpikujaan. Mieleni oli kuitenkin lämmin, koska baarista jäi mukava muisto; kimppahali. Kyllä kannatti, ajattelin ja ehdin jo arvella muistolla olevan fyysinenkin kyky lämmittää kunnes tajusin että olin melkein kotiovella, joka oli melkein näkyvissä savun ja liekkien alta ja vasta sitten muistin etten sittenkään muistanut ottaa niitä kalapuikkoja hellalta.
14.1.05
Hauskuutusta Tellukkelua!! (mm. Nuru nauru!)
Olisin ajanut aamulla parran jos olisin tiennyt että Turun sanomien kuvaaja räiskii minusta sarjana kuvia Juslenian aulassa ja edustalla, mutta sellaisia asioita ei välttämättä tule tajunneeksi kun lähtee kevätlukukauden ensimmäiselle tunnille. Kevätlukukausi on tässä oleellinen sana, sillä minua & opiskelutoveriani haastateltiin juuri aiheesta "Mitäpä kun ensi syksynä myös Turun yliopisto, vapaan ja akateemista työtä arvostavan kansan lahja vapaalle, lähinnä työpaikoista, tieteelle, siirtyy sekin tähän paljonpuhuttuun mutta kenties hieman paremmin joillekin muille kuin humanistisille aineille sopivaan neljän lukukauden järjestelmään?". Ja niin me sanoimme sanottavamme ja meistä tosiaan otettiin varmaan puoli rullaa kuvia. Enää ei voi olla varma ovatko tämänkaltaiset tapaukset mitään muuta kuin vain outoja käytännön piloja. Jos ei kaikki olisi jatkuvasti niin tolkuttoman absurdia pienintä arkipäiväisintä yksityiskohtaa myöten saattaisin hyväksyä tapahtuneen jonain muunakin kuin tieten tehtynä vedätyksenä tai tapauksena joka johtaa hitaaseen paineeseen johtoportaassa ja lopulta kaataa koko yliopiston kuin keilan, kardinaali! Ettekö usko?
Kaikki on lopultakin selvää.
Kaikki on lopultakin selvää.
12.1.05
Sivuja leopardinnahkakantisesta päiväkirjasta
"Kuka se tyyppi oli josta sä puhuit sun kavereitten kans tänään luennon jälkeen?"
"Yks meidän opiskelijoista, näit sä sen muutaman kerran syksyllä. St. Tomas Mesmerizé."
"Ai se. Eiks se ollut jotenkin sekaisin päästään."
"Tavallaan. Se oli naimisissa ja sen vaimo lähti, mitä ne olis ollut yhdessä, viis vuotta ainakin. Se ei päässyt siitä yli koskaan."
"Viis vuotta? Eiks se oo aika nuori?"
"No, nuorena menneet. Eihän ne kestä. En mä sitä niin hyvin tunne, siinä on käsittääkseni yks sen ongelmista. Kukaan ei kovin hyvin tunne sitä. Se on aika etäinen. Ei siitä ota selvää. Lisäks se kirjoittelee verkkoon päiväkirjaansa ja ymmärrettävästi monia kiusaa se. Sillä on tapana sanoa asioita turhan suoraan. Se on aika kiusallista jos ei sitä ihmistä tunne kunnolla."
"Ai niin. Mäkin luin niitä joskus syksyllä, mutta en mä tajunnut mitä se selitti."
"Harva täysin tajuaa. Kai se yrittää sanoa jotain oleellista maailmasta. Se homma kiteytyy siihen että se rakastaa yhä sitä entistä vaimoaan. Eikä se voi sanoa sitä sille. Ja sitä se sitten kiertelee. Veti viinaa koko kesän ja kärsinyt syksystä asti krapulaa. Piruparan ens kesä sais olla vähän parempi."
"Mä käsitin että se veti jotain kovempiakin kesällä."
"Ää, ne on puheita vaan. Mutta oli se aika eksyksissä. Antoi elokuussa yhden miehen iskeä itsensä ja meni sänkyyn sen kanssa, ei sille ollut väliä sillä kuka siitä piti kiinni. Se halus ihmistä lähelleen. Mut sit se ahdistui siitä ettei se voinut kertoa kellekään, kun kaikki meikäläiset tietää sen tyypin kenen kanssa se oli ja siitä olis vaan taas tullut sanomista."
"Siltähän tuli kirjakin joskus, eikö?"
"Huhuja mäkin oon kuullut, muttei sitä kirjaa kukaan oo nähnyt. Se on vaan niitä sen juttuja. St. Tomas Mesmerizéllä on aika isot jutut joskus. Tuskin itsekään muistaa mitä kaikkea on puhunut ja kenelle. Se on joku torjuntamekanismi. Elää muita elämiä kun omaa ei jaksa."
"Jonkinlaista avunhuutoa."
"Jumalauta, se jätkä on kävelevä avunhuuto."
"Mun mielestä se oli ihan kiva ainakin silloin syksyllä kun mä sen näin."
"Älä luota siihen. Se on niin täynnä paskapuheita ja lupauksia, se on epätoivoinen ja hakee ihmistä kaikkialta, liimautuu kiinni ja imee tyhjiin. Mä oon nähnyt niin käyvän. Ei se kontrolloi itseään enää lainkaan. Ei sitä oo kovin paljon näkynyt viime aikoina, mikä on ihan hyvä. Sen pelkkä läsnäolo rupes välillä ahdistamaan."
"Mikä sen liiton rikkoi?"
"En mä tiedä. Ei kukaan oo edes nähnyt sitä vaimoa. Joku epäili kerran että sekin olis vaan keksitty juttu. Vitustako sen tietää. Se on oikeesti aika pelottava hahmo. Kulki yhden helvetin hyvännäköisen goottimuijan kanssa kesällä, mutta on sen jälkeen ollut taas yksin. Huhuja liikkuu että olis aika nolosti sekin juttu päättynyt."
"Älä saatana."
"Mä oon joskus lueskellut niitä sen nettijuttuja, eli on se olemassa yhä. Mullahan on itellänikin sellanen pseudopäiväkirja, Silmänkääntövankila."
"Siis hetkinen, mä luulin että sen St. Tomasin sivu oli -"
"Ai mikä?"
"No siis... Mitä se sitten kirjoittaa jos sun sivun nimi on -"
"Hämmentääkö?"
"Mä en oo enää yhtään perillä että mistä tai kenestä sä puhut."
"Hyvä. Se oli tarkoituskin. Haluttaisko sua vielä kerran?"
"En mä nyt halua. Sä sekotit mun pään sillä tyypillä. Pidetään vähän taukoa."
"Sure thing honey. Rakastatsä mua?"
"Pelottava kysymys."
"Yks meidän opiskelijoista, näit sä sen muutaman kerran syksyllä. St. Tomas Mesmerizé."
"Ai se. Eiks se ollut jotenkin sekaisin päästään."
"Tavallaan. Se oli naimisissa ja sen vaimo lähti, mitä ne olis ollut yhdessä, viis vuotta ainakin. Se ei päässyt siitä yli koskaan."
"Viis vuotta? Eiks se oo aika nuori?"
"No, nuorena menneet. Eihän ne kestä. En mä sitä niin hyvin tunne, siinä on käsittääkseni yks sen ongelmista. Kukaan ei kovin hyvin tunne sitä. Se on aika etäinen. Ei siitä ota selvää. Lisäks se kirjoittelee verkkoon päiväkirjaansa ja ymmärrettävästi monia kiusaa se. Sillä on tapana sanoa asioita turhan suoraan. Se on aika kiusallista jos ei sitä ihmistä tunne kunnolla."
"Ai niin. Mäkin luin niitä joskus syksyllä, mutta en mä tajunnut mitä se selitti."
"Harva täysin tajuaa. Kai se yrittää sanoa jotain oleellista maailmasta. Se homma kiteytyy siihen että se rakastaa yhä sitä entistä vaimoaan. Eikä se voi sanoa sitä sille. Ja sitä se sitten kiertelee. Veti viinaa koko kesän ja kärsinyt syksystä asti krapulaa. Piruparan ens kesä sais olla vähän parempi."
"Mä käsitin että se veti jotain kovempiakin kesällä."
"Ää, ne on puheita vaan. Mutta oli se aika eksyksissä. Antoi elokuussa yhden miehen iskeä itsensä ja meni sänkyyn sen kanssa, ei sille ollut väliä sillä kuka siitä piti kiinni. Se halus ihmistä lähelleen. Mut sit se ahdistui siitä ettei se voinut kertoa kellekään, kun kaikki meikäläiset tietää sen tyypin kenen kanssa se oli ja siitä olis vaan taas tullut sanomista."
"Siltähän tuli kirjakin joskus, eikö?"
"Huhuja mäkin oon kuullut, muttei sitä kirjaa kukaan oo nähnyt. Se on vaan niitä sen juttuja. St. Tomas Mesmerizéllä on aika isot jutut joskus. Tuskin itsekään muistaa mitä kaikkea on puhunut ja kenelle. Se on joku torjuntamekanismi. Elää muita elämiä kun omaa ei jaksa."
"Jonkinlaista avunhuutoa."
"Jumalauta, se jätkä on kävelevä avunhuuto."
"Mun mielestä se oli ihan kiva ainakin silloin syksyllä kun mä sen näin."
"Älä luota siihen. Se on niin täynnä paskapuheita ja lupauksia, se on epätoivoinen ja hakee ihmistä kaikkialta, liimautuu kiinni ja imee tyhjiin. Mä oon nähnyt niin käyvän. Ei se kontrolloi itseään enää lainkaan. Ei sitä oo kovin paljon näkynyt viime aikoina, mikä on ihan hyvä. Sen pelkkä läsnäolo rupes välillä ahdistamaan."
"Mikä sen liiton rikkoi?"
"En mä tiedä. Ei kukaan oo edes nähnyt sitä vaimoa. Joku epäili kerran että sekin olis vaan keksitty juttu. Vitustako sen tietää. Se on oikeesti aika pelottava hahmo. Kulki yhden helvetin hyvännäköisen goottimuijan kanssa kesällä, mutta on sen jälkeen ollut taas yksin. Huhuja liikkuu että olis aika nolosti sekin juttu päättynyt."
"Älä saatana."
"Mä oon joskus lueskellut niitä sen nettijuttuja, eli on se olemassa yhä. Mullahan on itellänikin sellanen pseudopäiväkirja, Silmänkääntövankila."
"Siis hetkinen, mä luulin että sen St. Tomasin sivu oli -"
"Ai mikä?"
"No siis... Mitä se sitten kirjoittaa jos sun sivun nimi on -"
"Hämmentääkö?"
"Mä en oo enää yhtään perillä että mistä tai kenestä sä puhut."
"Hyvä. Se oli tarkoituskin. Haluttaisko sua vielä kerran?"
"En mä nyt halua. Sä sekotit mun pään sillä tyypillä. Pidetään vähän taukoa."
"Sure thing honey. Rakastatsä mua?"
"Pelottava kysymys."
11.1.05
Raja railona
Janin eilinen kirjoitus johdatti minut Setan "testaa sukupuolesi" -sivulle, ja sieltä yhä hämärämpien ajatusketjujen keskuuteen ja oman pään pimeisiin kätköihin taas vaihteeksi. Nämä tällaiset testithän ovat tietysti vain verkkotestejä, puolenpennin tiedepohjalta väsättyjä hetkenhauskuuttajia, mutta pienissä ja kivoissa yksityiskohdissa on usein iso kimpale totuutta. Vastasin testiin rehellisesti, tulos: nainen. Mitä tästä pitäisi päätellä? Onko minua mätkäisty syntymässä väärällä keholla? Muistan alle kymmenvuotiaana mankuneeni useasti vanhemmilleni sitä että olisin paljon mieluummin tyttö kuin poika. Tuntuu hauskalta kehitellä vaihtoehtohistoriaa itselleen miettien missä ja millaisessa elämäntilanteessa olisin nyt, samana päivänä samaan paikkaan ja samaan perheeseen syntyneenä, vain sukupuoleltani toisena. Elämä olisi tähän pisteeseen asti ollut toisenlainen niin monella tavalla että niitä on vaikea kaikkia tajuta. Ihmiset ympärilläni olisivat toiset. Kirjoittaisinko? Varmasti ainakin piirtäisin. Olisiko hyllyssäni Absoluuttisen Nollapisteen koko tuotanto? Olisiko Silmänkääntövankilaa?
Missä minun sisäinen mieheni on ja miksei hän ole ollut pitämässä minusta huolta näiden vuosien aikana? Minulla olisi muutaman kerran elämässäni ollut käyttöä äijyydelle. Miehen fysiikalla varustettu henkilö ajautuu sellaisiin tilanteisiin väkisinkin joskus. Onko sukupuoli ruumiissa, aivoissa, sielussa? Jossain muualla? Onko kyseessä kombinaatio? Voiko käyttää sanaa "nainen" sukupuolesta, joka ei ilmene fyysisesti? Kuka vastaa minun kysymyksiini muu kuin kaiku?
Sit tää niinku ajautuis vakavaan persoonallisuushäiriöön. Iain M. Banksin Kulttuuri-romaaneissa ihmiset vaihtavat sukupuoltaan aina tarpeen vaatiessa; ja huvikseen tietysti myös. Tämä saattaisi olla ihannetilanne. Miehenä olemisessa on tietenkin ollut puolensa, mutta toisaalta olen ollut XY-kromosominen 28 vuotta. Alkaa pitkästyttää. Minusta saisi kauniin naisen kun vähän leikkaisi tuosta, höyläisi tästä, imisi sieltä ja lisäisi jonnekin muualle. Ja oikaisisi ja siistisi. Ja niin näen jo sieluni peilissä Lady Uguksen, oman elämänsä valtiattaren.
Äkillinen paluu perusasioihin. Nivelet rouskuen se oikaisee selkänsä ja katsoo heijastustaan ikkunasta, hautausmaa ei näy, on pimeää. Huoneessa sisällä ja silmien takana. Olisipa kiva olla joku ihan muu. Kuusi vuotta sitten Carmabal katsoi silmiini ja sanoi: "Sinähän olet puoliksi nainen!". Niin, se on se henkinen puoli. Fyysisesti alan ukkoutua. Hiukset jo ohenevat. Helvetin kaljuuntumisgeeni.
Kun elämässä pitää kuulemma kokeilla uusia asioita niin perhana, minä sitten myös. Tämä on kieroutunein koskaan lukemasi seuranhakuilmoitus. Olen ns. vapaa. Nyt kaikki lukijat riviin.
En esitä mitään vaatimuksia.
"I can't find myself
I got lost in someone else"
(The Cure / Lost)
Missä minun sisäinen mieheni on ja miksei hän ole ollut pitämässä minusta huolta näiden vuosien aikana? Minulla olisi muutaman kerran elämässäni ollut käyttöä äijyydelle. Miehen fysiikalla varustettu henkilö ajautuu sellaisiin tilanteisiin väkisinkin joskus. Onko sukupuoli ruumiissa, aivoissa, sielussa? Jossain muualla? Onko kyseessä kombinaatio? Voiko käyttää sanaa "nainen" sukupuolesta, joka ei ilmene fyysisesti? Kuka vastaa minun kysymyksiini muu kuin kaiku?
Sit tää niinku ajautuis vakavaan persoonallisuushäiriöön. Iain M. Banksin Kulttuuri-romaaneissa ihmiset vaihtavat sukupuoltaan aina tarpeen vaatiessa; ja huvikseen tietysti myös. Tämä saattaisi olla ihannetilanne. Miehenä olemisessa on tietenkin ollut puolensa, mutta toisaalta olen ollut XY-kromosominen 28 vuotta. Alkaa pitkästyttää. Minusta saisi kauniin naisen kun vähän leikkaisi tuosta, höyläisi tästä, imisi sieltä ja lisäisi jonnekin muualle. Ja oikaisisi ja siistisi. Ja niin näen jo sieluni peilissä Lady Uguksen, oman elämänsä valtiattaren.
Äkillinen paluu perusasioihin. Nivelet rouskuen se oikaisee selkänsä ja katsoo heijastustaan ikkunasta, hautausmaa ei näy, on pimeää. Huoneessa sisällä ja silmien takana. Olisipa kiva olla joku ihan muu. Kuusi vuotta sitten Carmabal katsoi silmiini ja sanoi: "Sinähän olet puoliksi nainen!". Niin, se on se henkinen puoli. Fyysisesti alan ukkoutua. Hiukset jo ohenevat. Helvetin kaljuuntumisgeeni.
Kun elämässä pitää kuulemma kokeilla uusia asioita niin perhana, minä sitten myös. Tämä on kieroutunein koskaan lukemasi seuranhakuilmoitus. Olen ns. vapaa. Nyt kaikki lukijat riviin.
En esitä mitään vaatimuksia.
"I can't find myself
I got lost in someone else"
(The Cure / Lost)
10.1.05
"Mama mama marra"
En yritäkään ymmärtää kaikkea tällä kuoppaisella tielläni vastaantulevaa. En väitä tietäväni jokaisen tiedonmurun ydintä tai edes haluavani tajuta sanojen syvintä merkitystä. En voi kieltää etteikö monestikin olisi rauhoittava se tieto, ettei olisi mitään muuta kuin tämä fyysinen, näkyvä maailma, ja etteikö aivan yhtä monesti olisi aivan yhtä rauhoittava se tieto, että tämä on vain äärimmäisin ulkokuori ja kulissi. En osaa sanoa onko jumala atomin ytimessä. En voi tietää kuinka paljon ja millaista elämää maailmankaikkeus sisältää. En voi edes tietää onko maailmankaikkeutta. En voi tietää.
Mutta yksi asia minua tällä hetkellä aivan suunnattomasti kiinnostaa. Kaksi yötä sitten heräsin levottomasta unesta, jossa lensin lapsuudenmaisemani yllä ja aina ohittaessani valonlähteen peittyi osa taloista ja pelloista alapuolellani suurella ihmisenmuotoisella varjolla. Laskeuduin katolle, jolla Aleksi istui. Se katsoi minua ja sanoi "Mama mama marra".
Ja ellei se tarkoita jotain tärkeää on maailma surullisempi paikka kuin äkkiä voisi kuvitella.
9.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 28
Minä naureskelin aikanaan heille, huuhaaihmisille, rajatietoväelle. Opistolla heitä oli, minun enkelini Heli ja ne kaikki muut unineen ja tarot-kortteineen, metsänhenkineen ja energiavirtoineen. Ja ufoineen myös.
Okei.
Heinäkuinen pelto, ei kaukana meidän kotoa, pienen hiekkatien päässä. Minä en todella muista mitä tein siellä, miksi olin yksin, miksi aamuyöllä. Muistan että jalkani upposivat pellon saveen ja se tuntui kylmältä ja märältä, erittäin väärältä.
Taivaalle piirtyi kaari, siisti, ei höyrykaari kuten suihkukoneista, jonkinlainen kimalteleva ja hiljalleen näkyvistä katoava kaari. Sen päässä oli harmaa soikion mallinen alus, ikkunarivi kiersi sitä kuin vyö. Se tuli lähelle, hyvin lähelle, eikä pienellä ihmisellä jonka maailmankuva murtui ollut aikaa ajautua paniikkiin, ei käynnistynyt elimistön hälytystila niinkuin silloin Fiatissa. Ainoa mikä kävi mielessä oli että se tulee päin, se saatana tulee...
Minä en herännyt sängyssäni säpsähtäen. Minä vain istuin alasti seinään nojaten päiväpeitteen päällä ja minun jalkani eivät olleet savessa mutta niitä housuja jotka minulla oli edellisenä iltana - ja siellä pellolla - ollut yllä ei sittemmin enää nähty.
Minä kerroin Juhalle siitä kaksi yötä myöhemmin mökillä. Hän ihmetteli sitä että poltin. Vasta silloin huomasin itsekin. Meillä kotona ei kukaan polta, minä en ole koskaan elämässäni ostanut tupakkaa ja minulla oli takkini taskussa rasia kuitenkin. Neljännen puoliväliin asti olin päässyt kuin vanhasta tottumuksesta.
Savu leijaili mökin kuistin kattoon harmaina soikion muotoisina pilvinä.
Okei.
Heinäkuinen pelto, ei kaukana meidän kotoa, pienen hiekkatien päässä. Minä en todella muista mitä tein siellä, miksi olin yksin, miksi aamuyöllä. Muistan että jalkani upposivat pellon saveen ja se tuntui kylmältä ja märältä, erittäin väärältä.
Taivaalle piirtyi kaari, siisti, ei höyrykaari kuten suihkukoneista, jonkinlainen kimalteleva ja hiljalleen näkyvistä katoava kaari. Sen päässä oli harmaa soikion mallinen alus, ikkunarivi kiersi sitä kuin vyö. Se tuli lähelle, hyvin lähelle, eikä pienellä ihmisellä jonka maailmankuva murtui ollut aikaa ajautua paniikkiin, ei käynnistynyt elimistön hälytystila niinkuin silloin Fiatissa. Ainoa mikä kävi mielessä oli että se tulee päin, se saatana tulee...
Minä en herännyt sängyssäni säpsähtäen. Minä vain istuin alasti seinään nojaten päiväpeitteen päällä ja minun jalkani eivät olleet savessa mutta niitä housuja jotka minulla oli edellisenä iltana - ja siellä pellolla - ollut yllä ei sittemmin enää nähty.
Minä kerroin Juhalle siitä kaksi yötä myöhemmin mökillä. Hän ihmetteli sitä että poltin. Vasta silloin huomasin itsekin. Meillä kotona ei kukaan polta, minä en ole koskaan elämässäni ostanut tupakkaa ja minulla oli takkini taskussa rasia kuitenkin. Neljännen puoliväliin asti olin päässyt kuin vanhasta tottumuksesta.
Savu leijaili mökin kuistin kattoon harmaina soikion muotoisina pilvinä.
8.1.05
Kuinka käyttää menestyneiden urheilijoiden nimiä blogimerkintäotsikkoina, osa 1: "Mildred Didrikson Zaharias"
Aina kun Mike Monroe kävelee vastaan loskaisella kadulla lähellä tuomiokirkkoa kaupan muovikassi kädessään kaikkien kiireisten ja toisiaan tieltään pois tönivien työmatkalaisten keskellä huomaa tajuavansa että tämä on mahdollista vain Turussa. Loppiaisena nepalilainen opiskelija pysäytti minut ja tiedusteli miksi kaikki paikat ovat kiinni. Hän puhui englantia huonosti, ymmärsi vielä huonommin, mutta en silti raaskinut jättää siihen uskoon että Suomessa on kaikki aina torstaisin kiinni kuten hän ensin selitykseni ymmärsi. Ellei hänen jokaisen lauseensa tajuaminen olisi vaatinut lihaksissa tuntuvaa pinnistelyä olisin vastannut myöntävästi hänen ehdotukseensa kävellä yhtä matkaa keskustaan. Sympaattinen mies, mutta pääni ei olisi kestänyt.
Minä en ole koskaan vihannut montaa asiaa niin paljon kuin viikonloppuja. Jos joskus vielä teen palkkatyötä, saattaa asenteeni muuttua.
"Toiset syntyvät kirkkaiden tähtien alla
minä kai tulin säällä tummemmalla
En syytä kohtaloa
En moiti elämää
Enkä halua tietää...
Kuka varastaa sunnuntain Hesarin?
Kuka pöllii vessapaperin?
Miksi hissi on kuudennessa aina?
Miksi päätä särkee maanantaina?
Mikä lopettaa suolen toiminnan?
Mikä aiheuttaa jalkasilsan?
Kuka Koskenkorvan vaihtoi tärpättiin?
Miksi piti mennä naimisiin, mitä?
Mitäs pienistä
pienistä on turha inistä
Haluaisin tietää,
maksaisin tiedosta aika paljon
Kuka unohti uistimen lauteille?"
(Lapinlahden Linnut / Unohtunut uistin)
Minä en ole koskaan vihannut montaa asiaa niin paljon kuin viikonloppuja. Jos joskus vielä teen palkkatyötä, saattaa asenteeni muuttua.
"Toiset syntyvät kirkkaiden tähtien alla
minä kai tulin säällä tummemmalla
En syytä kohtaloa
En moiti elämää
Enkä halua tietää...
Kuka varastaa sunnuntain Hesarin?
Kuka pöllii vessapaperin?
Miksi hissi on kuudennessa aina?
Miksi päätä särkee maanantaina?
Mikä lopettaa suolen toiminnan?
Mikä aiheuttaa jalkasilsan?
Kuka Koskenkorvan vaihtoi tärpättiin?
Miksi piti mennä naimisiin, mitä?
Mitäs pienistä
pienistä on turha inistä
Haluaisin tietää,
maksaisin tiedosta aika paljon
Kuka unohti uistimen lauteille?"
(Lapinlahden Linnut / Unohtunut uistin)
Tyhjenevä keuhko
Se oli sitä aikaa kun isoisä kertoi tarinaa viidestä henkilöstä, jotka aina loppiaisin kokoontuivat yhteen harrastamaan urheilua. Kyllä vain, nämä (m)urheelliset yksilöt eivät antautuneet surkeimmankaan säätilan edessä, vaan kokoontuivat pyyteettä yhteen ja aloittivat tervehenkisen mutta sitäkin armottomamman kisailun sellaisissa jokapäiväisissä lajeissa kuin mäkihyppy, sumopaini ja miekkailu. Tätä jatkui kellon ympäri.
Isoisä ei ottanut huonosti kuuleviin korviinsa lapsilauman valitusta heidän joutuessaan kuulemaan taas samaa tarinaa. Au contraire; hän innostui ja lisäsi vettä myllyynsä. "Miekkojen kalske, kosken kuohut ja kanootin kirskahdus kivikon kylkeen!", hän saattoi karjaista saaden lapsoset hyppäämään kauhuissaan taaksepäin.
Kului sata vuotta. Isoisän pojanpojantytär kertoi tarinaa lapsenlapsilleen. "Niin katsokaas, silloin oli sellaisia asioita kuin tietokoneita."
Mutta lapset eivät ymmärtäneet. "World games, anyone?". Mutta vuosi oli 2100 ja aikamoiset rapiat päälle, eikä ketään enää kiinnostanut se, että joskus oli ollut mahdollista emuloida tietokoneella toista tietokonetta, jolla sitten pelata peliä, joka emuloi urheilua. Lapset näyttivät kyllästyneiltä, ja letkut syöttivät heidän suoniinsa tuoretta Gerb-haggishia. Isoäiti suhahti teilleen.
Kului kaksisataaviisikymmentä vuotta. Onni ja rauha oli saavutettu, isoisän pojanpojantyttären pojantyttärenpoika kertoi tarinaa klooninpojankloonilleen. Yksityiskohdat olivat jokseenkin kadoksissa, muttei se ketään kiinnostanut, sitä pidettiin tuohon maailmanaikaan jopa jossain määrin chic'inä. "Vel vel", totesi klooninpojanklooni kyynisesti kun hänen lähdeyksilönisänlähdeyksilönsä kertoi tarinaa multitaskaamalla. "Totta", kertoja lisäsi, ja myös "Keniz", mutta sanan merkitys ei meille vielä avaudu. Vuonna osapuilleen 2400 on kielellisesti kehitytty tilaan, jossa viisikirjaimiset sanat korvaavat eivät ainoastaan lauseita, vaan kokonaisia keskusteluja.
"Lubas."
Kului neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Kukaan ei enää tiennyt kuka oli kenellekin sukua ja kloonattu mistä. "Loppiainen" oli muuttunut maailman suosituimmaksi pyhäksi, ja sitä vietettiin kahdesti joka vuorokausi. Mannerlaatat olivat siirtyessään muuttaneet maapallon kartan toiseksi, ja Montevideosta pääsi kävelemään Norsunluurannikolle. Jossain linnunsiipisten ihmislasten höyhenpöllyssä kulki outoina huhuina kertomuksia sellaisista ilmiöistä kuin "urheilu", "tietokoneet", "illanvietto", "vuodenajat". Niitä kuiskailtiin aikansa yleisimmällä kielellä, joka koostui eri korkeuksin painotetuista o-kirjaimista. Nykyisin me pitäisimme sitä hyvin kauniina kielenä, joskin vaikeana oppia. Kenenkään ei tehnyt mieli palata menneeseen.
Kului kuusisataa vuotta. Väitettiin Gainardia-nimisen piraatin löytäneen kirjoitettua tekstiä saaresta, joka taivaalta katsottuna toi mieleen kasvot. Museo etsi piraatin käsiinsä, tappoi tämän, dekoodasi tekstin ja hämmästyi viidestä nimestä, joista yksikään ei ollut Gainardia.
Moinen mahdollisuus ei ollut satoihin vuosiin käynyt kenenkään mielessä.
Isoisä ei ottanut huonosti kuuleviin korviinsa lapsilauman valitusta heidän joutuessaan kuulemaan taas samaa tarinaa. Au contraire; hän innostui ja lisäsi vettä myllyynsä. "Miekkojen kalske, kosken kuohut ja kanootin kirskahdus kivikon kylkeen!", hän saattoi karjaista saaden lapsoset hyppäämään kauhuissaan taaksepäin.
Kului sata vuotta. Isoisän pojanpojantytär kertoi tarinaa lapsenlapsilleen. "Niin katsokaas, silloin oli sellaisia asioita kuin tietokoneita."
Mutta lapset eivät ymmärtäneet. "World games, anyone?". Mutta vuosi oli 2100 ja aikamoiset rapiat päälle, eikä ketään enää kiinnostanut se, että joskus oli ollut mahdollista emuloida tietokoneella toista tietokonetta, jolla sitten pelata peliä, joka emuloi urheilua. Lapset näyttivät kyllästyneiltä, ja letkut syöttivät heidän suoniinsa tuoretta Gerb-haggishia. Isoäiti suhahti teilleen.
Kului kaksisataaviisikymmentä vuotta. Onni ja rauha oli saavutettu, isoisän pojanpojantyttären pojantyttärenpoika kertoi tarinaa klooninpojankloonilleen. Yksityiskohdat olivat jokseenkin kadoksissa, muttei se ketään kiinnostanut, sitä pidettiin tuohon maailmanaikaan jopa jossain määrin chic'inä. "Vel vel", totesi klooninpojanklooni kyynisesti kun hänen lähdeyksilönisänlähdeyksilönsä kertoi tarinaa multitaskaamalla. "Totta", kertoja lisäsi, ja myös "Keniz", mutta sanan merkitys ei meille vielä avaudu. Vuonna osapuilleen 2400 on kielellisesti kehitytty tilaan, jossa viisikirjaimiset sanat korvaavat eivät ainoastaan lauseita, vaan kokonaisia keskusteluja.
"Lubas."
Kului neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Kukaan ei enää tiennyt kuka oli kenellekin sukua ja kloonattu mistä. "Loppiainen" oli muuttunut maailman suosituimmaksi pyhäksi, ja sitä vietettiin kahdesti joka vuorokausi. Mannerlaatat olivat siirtyessään muuttaneet maapallon kartan toiseksi, ja Montevideosta pääsi kävelemään Norsunluurannikolle. Jossain linnunsiipisten ihmislasten höyhenpöllyssä kulki outoina huhuina kertomuksia sellaisista ilmiöistä kuin "urheilu", "tietokoneet", "illanvietto", "vuodenajat". Niitä kuiskailtiin aikansa yleisimmällä kielellä, joka koostui eri korkeuksin painotetuista o-kirjaimista. Nykyisin me pitäisimme sitä hyvin kauniina kielenä, joskin vaikeana oppia. Kenenkään ei tehnyt mieli palata menneeseen.
Kului kuusisataa vuotta. Väitettiin Gainardia-nimisen piraatin löytäneen kirjoitettua tekstiä saaresta, joka taivaalta katsottuna toi mieleen kasvot. Museo etsi piraatin käsiinsä, tappoi tämän, dekoodasi tekstin ja hämmästyi viidestä nimestä, joista yksikään ei ollut Gainardia.
Moinen mahdollisuus ei ollut satoihin vuosiin käynyt kenenkään mielessä.
6.1.05
Mies tulee seinästä
eli "Kuinka vaipua syvään hallusinaatioon ja herätä siitä"
(tai: "Ovat kuulemma pitkiä otsikkojani kaivanneet")
Onko lintujen talviruokinta epäonnistunut, jos harakka varastaa talipallon ennen kuin yksikään pieni ja söpö tirppa on ehtinyt siitä ahnaaseen kitaansa nokkaista? Yhtä hyvin voisi kysyä onko romaanin kirjoittaja epäonnistunut, jos hänen luomansa henkilöhahmo kävelee jonain kauniina päivänä kadulla vastaan, tervehtii, katsoo pitkään. Kumpaankin kysymykseen on vastaus aina sama: "Anteeksi mitä?"
Minä vaikutuin muutaman päivän takaisesta Andy Kaufmanista kertoneesta elokuvasta. Se hahmotti kokonaiskuvaa henkilöstä, jonka vaiheista olen aiemmin tiennyt vain katkelmia. Kaufman oli monessa suhteessa saavuttanut sen, minkä minä itsekin haluaisin saavuttaa; tilan, jossa harva enää tietää mikä on totta, missä loppuu rooli ja mistä alkaa itse henkilö. Ehkä Kaufman ei itsekään tiennyt. Se on kuitenkin hyvä tila siksi, että on rehellinen. Me elämme rooleissa joka tapauksessa, miksi teeskennellä muuta?
Silmänräpäysten faneille voin luvata niiden jatkuvan edelleen, tosin rauhallisempaan tahtiin. Tarina ei ole vielä lopussa, mutta sen kertominen ei ole enää ykkösprioriteetti. Joskus juna vie ihan vahingossa väärille raiteille. Ei ole kivaa asua radan varressa jos takapihan poikki kulkee moottoritie. Uskokaa pois.
Joulukuun 29. päivän Turkulaisessa apulaiskaupunginjohtaja Olli A. Manni sanoo: "Strategiamme on aina ollut saada turkulaiset muuttamaan keskustaan joen varteen." Olen tästä Turun kaupungin strategiasta kyyneliin asti liikuttunut ja jään innolla odottamaan minulle kaiketi pikapuoliin osoitettavaa hienoa asuntoa keskustasta joen varresta. Miten mikään kaupunki voi olla näin reilu?
Ei järjellä käsitä.
Minä vaikutuin muutaman päivän takaisesta Andy Kaufmanista kertoneesta elokuvasta. Se hahmotti kokonaiskuvaa henkilöstä, jonka vaiheista olen aiemmin tiennyt vain katkelmia. Kaufman oli monessa suhteessa saavuttanut sen, minkä minä itsekin haluaisin saavuttaa; tilan, jossa harva enää tietää mikä on totta, missä loppuu rooli ja mistä alkaa itse henkilö. Ehkä Kaufman ei itsekään tiennyt. Se on kuitenkin hyvä tila siksi, että on rehellinen. Me elämme rooleissa joka tapauksessa, miksi teeskennellä muuta?
Silmänräpäysten faneille voin luvata niiden jatkuvan edelleen, tosin rauhallisempaan tahtiin. Tarina ei ole vielä lopussa, mutta sen kertominen ei ole enää ykkösprioriteetti. Joskus juna vie ihan vahingossa väärille raiteille. Ei ole kivaa asua radan varressa jos takapihan poikki kulkee moottoritie. Uskokaa pois.
Joulukuun 29. päivän Turkulaisessa apulaiskaupunginjohtaja Olli A. Manni sanoo: "Strategiamme on aina ollut saada turkulaiset muuttamaan keskustaan joen varteen." Olen tästä Turun kaupungin strategiasta kyyneliin asti liikuttunut ja jään innolla odottamaan minulle kaiketi pikapuoliin osoitettavaa hienoa asuntoa keskustasta joen varresta. Miten mikään kaupunki voi olla näin reilu?
Ei järjellä käsitä.
5.1.05
Taas "Vuoden"
Eletään taas niitä aikoja kun on tapana valikoida vuoden mikämilloinkin. "Vuoden levy". "Vuoden urheilija". "Vuoden kulttuuriteko". Minä tunnustan pekkaa pahempana olemattomuuteni ja liityn kärrypolulla vaappuen eteenpäin nitistelevän karavaanin jatkoksi.
Hei hetkinen? Eikö se just äsken sanonut ihan samaa? Toki. Tämä vain todistaa sen, että kuljemme alati samaan pisteeseen palaavissa ympyröissä. Sykl sykl. Mikään ei voisi olla turhempaa kuin valikoida eri asioita jotka ovat "vuoden", ja juuri siksi paneudun aiheeseen ennennäkemättömällä pieteetillä. Tehdäkseni asiat itselleni vielä vähän hankalammaksi, käytän ainoastaan samoja kategorioita kuin viime vuonna, jolloin ne tietenkin syntyivät syystä että juuri niistä sattui olemaan silloin mielessä jotain valittavaa. Aijai, tästä tulee hauskaa. Ja pitkää. Olen pahoillani.
[Kesätoimittajan nasevahko asianselvennys: Nämä vuoden parhaiden asioiden valinnat edustavat monilta osin juuri sitä kyynistä ja kärmesmielistä Ugusta, jonka monet toivovat ryömivän sen saman wc-pöntön kannen alle josta se on joskus esiinkin puklattu. Mikäs ihme se toisaalta on. Vuosi 2004 oli Uguksen elämän ylivoimaisesti huonoin vuosi; ellei hänellä olisi ollut ystäviä, niin kasvokkain kohdattuja kuin netin kautta tavattuja, hän ei olisi pysynyt pinnalla. Hän pyysi minua välittämän kiitoksensa kaikille jotka katsovat olleensa mukana, pojunen on vielä sen verran ujo ettei kehtaa itse sanoa.]
Silmänkääntövangin vuoden 2004 "vuoden", olkaa hyvä:
Vuoden levy: Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir blues / The Lyre of Orpheus
Harvoin törmää tupla-albumeihin, joissa ei ole mitään vikaa. Monin tavoin tämä on aivan yhtä nerokas teos kuin Caven vuoden 2001 No more shall we part, eri tavoin tosin. Tiedän että jos tämä olisi ollut tripla, siitä ei olisi siltikään löytynyt mitään vikaa.
Vuoden tietokonepeli: CCS64 v3.0
Ei siis varsinaisesti peli, vaan ensimmäinen lähes 100% toimiva Commodore 64 -emulaattori, jonka olen kohdannut. Netistä saa imuroiduksi pelejä sadoittain. Tämä löytyi vasta joulukuussa, ja vaikutus tuntuu suuremmin vasta tämän vuoden puolella. Nyt jo tiedän että se vaikutus on oleva suuri.
Pistesijalla: Astral arrows
Vuoden elokuva: Kaufman & Gondry: Tahraton mieli
Tämä saattaa olla paras ei-David-Lynch-elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Tämä korvaa kaikki muut koskaan tehdyt ihmissuhde-elokuvat. Niitä ei myöskään tarvitse enää koskaan tehdä. Jim Carrey nousi näyttelijäsuosikkieni listalle, Kate Winslet jo oli siellä. Charlie Kaufman on taas kerran - [Kesätoimittaja poikkaisi vuodatuksen]
Pistesijalla: Kill Bill
Vuoden animaatio: Treevil
Näin sen alkuvuonna animaatioillassa ja kesällä tv:stä, jolloin nauhoitin itselleni. Lumoaa yhä vaan.
Vuoden kirja: Jeffrey Eugenides: Middlesex
Joskus kirja on niin hyvä, että kun on sen lukenut, on se pakko mennä ostamaan itselleen (no, vasta pokkaripainoksen julkaisun jälkeen sentään...) ihan vain siitä ilosta että saa hyllyynsä hyvää kirjallisuutta.
Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Leffojen DVD-versiot
Selittäkää minulle, oi viisaammat, miksi joidenkin mielestä elokuva on alkuperäistä teatteriversiotaan parempi jos siihen on dvd:tä varten lisätty tunnin verran sitä samaa jauhantaa kuin mitä siinä alkuperäisessä leffassa oli jo ihan helvetisti liikaa? Tylsä on tylsää vaikka sitä olisi kuinka monta tuntia ja sen myisi kuinka koreassa paketissa tahansa. (ja kaikkihan arvaavat mitä trilogiaa tarkoitan? kyllä kyllä, juuri sitä jonka extended versioilla voi kiduttaa itseään jo ainakin puolen vuorokauden verran putkeen! AARGH!)
Vuoden riesa: Valintatalon X-tra-riisin mukana myytävät hyönteiset
Olivathan ne söpöjä, mutta tuhosivat kahden kesälomaviikon aikana koko ruokakaappini sisällön ja jatkoivat sen jälkeen leviämistään asunnon jalkalistojen alle. En ole sittemmin ostanut riisiä. Mistään. Enkä osta. Koskaan.
Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja:
Koko vuosihan on ollut yhtä henkistä äärirajaa hauskasti heilahdellen, joten en ala sen paremmin tätä asiaa erittelemään. Fyysiseksi selviytymistarinaksi kelvannee heinä/elokuinen vatsakipu, jonka etenemistä lukijani henkeään pidätellen seurasivat ja jonka diagnoosin viimein paljastan: massiivinen revähdyksen aiheuttama vatsanseudun lihastulehdus. Oli kivulloinen. Kahden viikon tauoton lihallinen iloittelu vaatii tässä iässä jo veronsa. [kesätoimittaja olisi mielellään sensuroinut äskeisen lauseen]
Vuoden yllättävin suksee: Silmänkääntövankilan huikeat lukijamäärät
Keväällä huitelin jonkin aikaa Pinserin listan top 80:ssä. Sitten päätin alkaa tilittää henkilökohtaisuuksiani ja suuri osa lukijoista katosi kuin tuhka. Kiitos silti kaikille mukana olleille. Kyllä tämä tästä vielä... ihan totta hei...
Vuoden tv-sarja: Days of our lives
Ei epäilyksen varjoa tästä asiasta. Kuinkahan monta jaksoa vuoden aikana katsoin? Varmaan sarja on jo nyt noussut jaksomäärältään eniten katsomakseni koskaan. Pelasti minut henkisestä sudenkuopasta useammin kuin on mahdollista laskea, mistä olen sille ikuisesti kiitollinen. Kuulostanee lievästi erikoiselta, mutta Päivien viemää on oleellinen osa sitä selviytymisprosessia jonka läpi olen tänä vuonna joutunut käymään. Joskus apu löytyy hämmentävästä suunnasta.
Vuoden muu ohjelma kuin fiktiivinen tv-sarja: Big brother
Vaikka mistäpä minä voisin tietää onko tämä fiktiivinen vai ei. Meistä kukaan ei voi sitä tietää. Tänä keväänä alkaa kuulemma suomalainen BB, voi kun kiva, voi sitten jättää senkin katsomatta.
Pistesijalla: Late night with Conan O'Brien
Vuoden uni: Evil dead
Väkivaltainen mutta kaunis, ja on näillä molemmilla ansioillaan ehdottoman oikeutettu saamaan tämän hopeanhohtoiseen aamu-usvaan hajoavan auringonvalon muotoisen palkintopokaalin.
Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Luovan kirjoittamisen aineopintojen aloittaminen
Sitten vaan yhtäkkiä huomasin olevani siellä. Kivaa on ollut, paitsi se yksi kurssi joka oli luokattoman huono.
Vuoden kutsumanimi: (sensuroitu)
Mutta kiitos kuitenkin, Carm. Hiveli kovasti miehisen miehen itsetuntoa.
Vuoden päivä:
Siitäkin huolimatta että itse vuosi oli enimmäkseen ahdistusta, nousee tämän kategorian voittajaehdokkaiksi useampikin vaihtoehto joista valita. Oliko vuoden päivä se helmikuinen päivä jona minä ja C kävelimme ympäri Kokkolaa 25 asteen pakkasessa ja päädyimme epämuodostuneiden eläinten museoon (vierailijoiksi, ei näytille!)? Toukokuulta löytyy kaksikin ehdokasta; opiskelijajoukkomme ruotsinlaivamatka tai osittain saman seurueen upealla säällä siunattu retki Vepsän saareen. Ei, noiden molempien pohjavire oli sittenkin liian ahdistunut kaikista hyvistä muistoista huolimatta. Jossain syvällä asuu katkeruus ja se ei ole kaunista katsella. Juhannus on varsin varteenotettava ehdokas. Ehkä se tosiaan oli vuoden päivä; sikälikin että oli pisin ja kaunein. En keksi pohtimallakaan mitään ikävää siitä. Toisaalta heinäkuukin sisälsi monta hyvää päivää, esimerkiksi Carmabalin syntymäpäivän, ja varsinkin yötä; niistä yhden vietimme Kokkolassa hautausmaalla. Hmm, sanoisin, ja nyökkäilisin tietävästi. Vielä elokuussa vietin venetsialaisia, taas siellä Pohjanmaan perukoilla. Se oli hyvä ja lämmin päivä, päättyikin ilotulitukseen.
Vaan kyllä vuoden päivän palkinnon on sittenkin ansainnut juhannus. Se on monista viime vuoden hyvistä päivistä ainoa jonka muistot eivät ole jälkeenpäin tahriintuneet. Eiväthän?
Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Kannan (joko myönteisen tai kielteisen) ottaminen mihin tahansa Yhdysvaltoihin liittyvään asiaan
Hohhoijaa.
Vuoden kulttuuriteko: Days of our livesin aamu-uusinnat nelosella
Pelastivat monta aamua. Mutta miten käy nyt kun nämä uusinnat lakkautettiin tämän vuoden alusta, kirous ja kuolema!
Pistesijalla: RAPA 2
Vuoden keikka:
En käynyt ainoallakaan keikalla koko vuonna.
*
Siinä ne taas olivat. Kylläpä kuulostankin nykyisin kylmältä ja pisteliäältä. Tiedän ettei se pue minua. Älkää pelätkö, palaan ihan kohta taas kivaksi. Tämä on vain vaihe.
Hei hetkinen? Eikö se just äsken sanonut ihan samaa? Toki. Tämä vain todistaa sen, että kuljemme alati samaan pisteeseen palaavissa ympyröissä. Sykl sykl. Mikään ei voisi olla turhempaa kuin valikoida eri asioita jotka ovat "vuoden", ja juuri siksi paneudun aiheeseen ennennäkemättömällä pieteetillä. Tehdäkseni asiat itselleni vielä vähän hankalammaksi, käytän ainoastaan samoja kategorioita kuin viime vuonna, jolloin ne tietenkin syntyivät syystä että juuri niistä sattui olemaan silloin mielessä jotain valittavaa. Aijai, tästä tulee hauskaa. Ja pitkää. Olen pahoillani.
[Kesätoimittajan nasevahko asianselvennys: Nämä vuoden parhaiden asioiden valinnat edustavat monilta osin juuri sitä kyynistä ja kärmesmielistä Ugusta, jonka monet toivovat ryömivän sen saman wc-pöntön kannen alle josta se on joskus esiinkin puklattu. Mikäs ihme se toisaalta on. Vuosi 2004 oli Uguksen elämän ylivoimaisesti huonoin vuosi; ellei hänellä olisi ollut ystäviä, niin kasvokkain kohdattuja kuin netin kautta tavattuja, hän ei olisi pysynyt pinnalla. Hän pyysi minua välittämän kiitoksensa kaikille jotka katsovat olleensa mukana, pojunen on vielä sen verran ujo ettei kehtaa itse sanoa.]
Silmänkääntövangin vuoden 2004 "vuoden", olkaa hyvä:
Vuoden levy: Nick Cave & The Bad Seeds: Abattoir blues / The Lyre of Orpheus
Harvoin törmää tupla-albumeihin, joissa ei ole mitään vikaa. Monin tavoin tämä on aivan yhtä nerokas teos kuin Caven vuoden 2001 No more shall we part, eri tavoin tosin. Tiedän että jos tämä olisi ollut tripla, siitä ei olisi siltikään löytynyt mitään vikaa.
Vuoden tietokonepeli: CCS64 v3.0
Ei siis varsinaisesti peli, vaan ensimmäinen lähes 100% toimiva Commodore 64 -emulaattori, jonka olen kohdannut. Netistä saa imuroiduksi pelejä sadoittain. Tämä löytyi vasta joulukuussa, ja vaikutus tuntuu suuremmin vasta tämän vuoden puolella. Nyt jo tiedän että se vaikutus on oleva suuri.
Pistesijalla: Astral arrows
Vuoden elokuva: Kaufman & Gondry: Tahraton mieli
Tämä saattaa olla paras ei-David-Lynch-elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Tämä korvaa kaikki muut koskaan tehdyt ihmissuhde-elokuvat. Niitä ei myöskään tarvitse enää koskaan tehdä. Jim Carrey nousi näyttelijäsuosikkieni listalle, Kate Winslet jo oli siellä. Charlie Kaufman on taas kerran - [Kesätoimittaja poikkaisi vuodatuksen]
Pistesijalla: Kill Bill
Vuoden animaatio: Treevil
Näin sen alkuvuonna animaatioillassa ja kesällä tv:stä, jolloin nauhoitin itselleni. Lumoaa yhä vaan.
Vuoden kirja: Jeffrey Eugenides: Middlesex
Joskus kirja on niin hyvä, että kun on sen lukenut, on se pakko mennä ostamaan itselleen (no, vasta pokkaripainoksen julkaisun jälkeen sentään...) ihan vain siitä ilosta että saa hyllyynsä hyvää kirjallisuutta.
Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Leffojen DVD-versiot
Selittäkää minulle, oi viisaammat, miksi joidenkin mielestä elokuva on alkuperäistä teatteriversiotaan parempi jos siihen on dvd:tä varten lisätty tunnin verran sitä samaa jauhantaa kuin mitä siinä alkuperäisessä leffassa oli jo ihan helvetisti liikaa? Tylsä on tylsää vaikka sitä olisi kuinka monta tuntia ja sen myisi kuinka koreassa paketissa tahansa. (ja kaikkihan arvaavat mitä trilogiaa tarkoitan? kyllä kyllä, juuri sitä jonka extended versioilla voi kiduttaa itseään jo ainakin puolen vuorokauden verran putkeen! AARGH!)
Vuoden riesa: Valintatalon X-tra-riisin mukana myytävät hyönteiset
Olivathan ne söpöjä, mutta tuhosivat kahden kesälomaviikon aikana koko ruokakaappini sisällön ja jatkoivat sen jälkeen leviämistään asunnon jalkalistojen alle. En ole sittemmin ostanut riisiä. Mistään. Enkä osta. Koskaan.
Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja:
Koko vuosihan on ollut yhtä henkistä äärirajaa hauskasti heilahdellen, joten en ala sen paremmin tätä asiaa erittelemään. Fyysiseksi selviytymistarinaksi kelvannee heinä/elokuinen vatsakipu, jonka etenemistä lukijani henkeään pidätellen seurasivat ja jonka diagnoosin viimein paljastan: massiivinen revähdyksen aiheuttama vatsanseudun lihastulehdus. Oli kivulloinen. Kahden viikon tauoton lihallinen iloittelu vaatii tässä iässä jo veronsa. [kesätoimittaja olisi mielellään sensuroinut äskeisen lauseen]
Vuoden yllättävin suksee: Silmänkääntövankilan huikeat lukijamäärät
Keväällä huitelin jonkin aikaa Pinserin listan top 80:ssä. Sitten päätin alkaa tilittää henkilökohtaisuuksiani ja suuri osa lukijoista katosi kuin tuhka. Kiitos silti kaikille mukana olleille. Kyllä tämä tästä vielä... ihan totta hei...
Vuoden tv-sarja: Days of our lives
Ei epäilyksen varjoa tästä asiasta. Kuinkahan monta jaksoa vuoden aikana katsoin? Varmaan sarja on jo nyt noussut jaksomäärältään eniten katsomakseni koskaan. Pelasti minut henkisestä sudenkuopasta useammin kuin on mahdollista laskea, mistä olen sille ikuisesti kiitollinen. Kuulostanee lievästi erikoiselta, mutta Päivien viemää on oleellinen osa sitä selviytymisprosessia jonka läpi olen tänä vuonna joutunut käymään. Joskus apu löytyy hämmentävästä suunnasta.
Vuoden muu ohjelma kuin fiktiivinen tv-sarja: Big brother
Vaikka mistäpä minä voisin tietää onko tämä fiktiivinen vai ei. Meistä kukaan ei voi sitä tietää. Tänä keväänä alkaa kuulemma suomalainen BB, voi kun kiva, voi sitten jättää senkin katsomatta.
Pistesijalla: Late night with Conan O'Brien
Vuoden uni: Evil dead
Väkivaltainen mutta kaunis, ja on näillä molemmilla ansioillaan ehdottoman oikeutettu saamaan tämän hopeanhohtoiseen aamu-usvaan hajoavan auringonvalon muotoisen palkintopokaalin.
Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Luovan kirjoittamisen aineopintojen aloittaminen
Sitten vaan yhtäkkiä huomasin olevani siellä. Kivaa on ollut, paitsi se yksi kurssi joka oli luokattoman huono.
Vuoden kutsumanimi: (sensuroitu)
Mutta kiitos kuitenkin, Carm. Hiveli kovasti miehisen miehen itsetuntoa.
Vuoden päivä:
Siitäkin huolimatta että itse vuosi oli enimmäkseen ahdistusta, nousee tämän kategorian voittajaehdokkaiksi useampikin vaihtoehto joista valita. Oliko vuoden päivä se helmikuinen päivä jona minä ja C kävelimme ympäri Kokkolaa 25 asteen pakkasessa ja päädyimme epämuodostuneiden eläinten museoon (vierailijoiksi, ei näytille!)? Toukokuulta löytyy kaksikin ehdokasta; opiskelijajoukkomme ruotsinlaivamatka tai osittain saman seurueen upealla säällä siunattu retki Vepsän saareen. Ei, noiden molempien pohjavire oli sittenkin liian ahdistunut kaikista hyvistä muistoista huolimatta. Jossain syvällä asuu katkeruus ja se ei ole kaunista katsella. Juhannus on varsin varteenotettava ehdokas. Ehkä se tosiaan oli vuoden päivä; sikälikin että oli pisin ja kaunein. En keksi pohtimallakaan mitään ikävää siitä. Toisaalta heinäkuukin sisälsi monta hyvää päivää, esimerkiksi Carmabalin syntymäpäivän, ja varsinkin yötä; niistä yhden vietimme Kokkolassa hautausmaalla. Hmm, sanoisin, ja nyökkäilisin tietävästi. Vielä elokuussa vietin venetsialaisia, taas siellä Pohjanmaan perukoilla. Se oli hyvä ja lämmin päivä, päättyikin ilotulitukseen.
Vaan kyllä vuoden päivän palkinnon on sittenkin ansainnut juhannus. Se on monista viime vuoden hyvistä päivistä ainoa jonka muistot eivät ole jälkeenpäin tahriintuneet. Eiväthän?
Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Kannan (joko myönteisen tai kielteisen) ottaminen mihin tahansa Yhdysvaltoihin liittyvään asiaan
Hohhoijaa.
Vuoden kulttuuriteko: Days of our livesin aamu-uusinnat nelosella
Pelastivat monta aamua. Mutta miten käy nyt kun nämä uusinnat lakkautettiin tämän vuoden alusta, kirous ja kuolema!
Pistesijalla: RAPA 2
Vuoden keikka:
En käynyt ainoallakaan keikalla koko vuonna.
*
Siinä ne taas olivat. Kylläpä kuulostankin nykyisin kylmältä ja pisteliäältä. Tiedän ettei se pue minua. Älkää pelätkö, palaan ihan kohta taas kivaksi. Tämä on vain vaihe.
4.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 27
Pahuus on siirtynyt yhteen alttarin vasemmalla seinustalla seisovaan haarniskaan, näen sen tummanharmaan silmikon sisällä pienen mustan väläyksen ja vuosisatoja sitten puusta veistetty krusifiksi alkaa haihtua savuten saarnastuolin kyljestä pois. Odottelen aikani. Kirkkoon ei tule ketään muuta, keskellä parhainta turistikautta minä olen siellä ihan yllättäen aivan yksin.
Liike alkaa, haarniska ottaa askeleen minua kohti ja kohotan sen suuntaan miekkaani. Se on painavampi kuin muistin, ja pidempi.
-De corpus diabolic Hieronymia! minä karjaisen ja kipinöitä kirkon tunkkaiseen ilmaan sinkoava miekka halkaisee hämäryyttä ulvaisten, uppoaa kirnahtaen haarniskan kylkeen eikä mokoma edes hidasta, sen toinen askel on varmempi kuin ensimmäinen ja kolmas on jo voimakas. Haarniska paisuu, lihakset kasvavat sen sisään ja turpoavat metalliin kiinni, sen saumat hehkuvat kuumina ja huomaan miekankin alkaneen lämmitä, kun vedän sen haarniskasta irti, se on koko mustalta teräksiseltä pituudeltaan jo melkein kuuma.
Sormiani polttaa ja minun on pakko pudottaa miekka lattialle. Terävä kilahdus kaikuu kirkossa. Kohotan katseeni ylös kirkon päätyseinän ruusunmuotoiseen ikkunaan. Lasimaalauksen Jeesus virnistää, iskee silmää ja kohottaa minulle keskisormensa. Kiroan sitä ettei kamera ole koskaan mukana silloin kun sitä todella tarvitsisi.
Liike alkaa, haarniska ottaa askeleen minua kohti ja kohotan sen suuntaan miekkaani. Se on painavampi kuin muistin, ja pidempi.
-De corpus diabolic Hieronymia! minä karjaisen ja kipinöitä kirkon tunkkaiseen ilmaan sinkoava miekka halkaisee hämäryyttä ulvaisten, uppoaa kirnahtaen haarniskan kylkeen eikä mokoma edes hidasta, sen toinen askel on varmempi kuin ensimmäinen ja kolmas on jo voimakas. Haarniska paisuu, lihakset kasvavat sen sisään ja turpoavat metalliin kiinni, sen saumat hehkuvat kuumina ja huomaan miekankin alkaneen lämmitä, kun vedän sen haarniskasta irti, se on koko mustalta teräksiseltä pituudeltaan jo melkein kuuma.
Sormiani polttaa ja minun on pakko pudottaa miekka lattialle. Terävä kilahdus kaikuu kirkossa. Kohotan katseeni ylös kirkon päätyseinän ruusunmuotoiseen ikkunaan. Lasimaalauksen Jeesus virnistää, iskee silmää ja kohottaa minulle keskisormensa. Kiroan sitä ettei kamera ole koskaan mukana silloin kun sitä todella tarvitsisi.
Silmänräpäyksiä, osa 26
Kevät on aika pitkällä jo, tänne se tulee nopeammin kuin se koskaan tuli maalle. Olen kaupunkilainen nyt. Ensimmäinen kevääni täällä, ensimmäinen luonnon kukoistaminen. Ja, joku voisi sanoa, minun ensimmäinen kukoistamiseni. Elämä on toisenlaista. Kotiseuduilla en olisi koskaan voinut lähteä kamera kaulassa ulos, mitä siitä olisi tullut. Tuijottavia mummoja, huutelevia kersoja, vittuilevia tuttuja, u-käännös ja kotiin. Mutta ei täällä, ei ole paha asia tehdä jotain omaperäistä täällä.
Olen ottanut kuvia ihmisistä koko päivän. Kioskilla asioinut nuori pitkähiuksinen mies joka osti tupakkaa, nojasi löysän näköisesti tiskiin ja vaihtoi myyjätytön kanssa hymyn. Vanha mies taluttamassa vanhaa koiraa, molemmat hitaita mutta hirveän onnellisia, kevät sen kai teki. Heiltä pyysin erikseen lupaa kuvaan, ja molemmilta sain. Mies ja koira poseerasivat jokirannassa, taustalla ravintolalaiva. Kolme teinityttöä jotka kikattivat, istuivat penkin selkänojalla ja pitivät minua ihan selvästi aika söpönä. Jonain päivänä sitten tytöt, ei tänään. Kaikkein kuvauksellisin oli pieni poika, tuskin kuusivuotias. Hän oli kuin vanhasta Suomi-filmistä repäisty leveähenkselisine housuineen, paljainen jalkoineen ja oljenkeltaisine hiuksineen, istui pienessä puistikossa kivellä ja nuoli jäätelöä kuin olisi syönyt sellaista ensimmäistä kertaa elämässään. Pysähdyin muutaman metrin päähän, kyykistyin ja katsoin poikaa kameran kautta. Kaikki oli tasapainossa, puiden roikkuvat oksat hänen yläpuolellaan, taustan hiljalleen kohoava puistikonrinne, kadun reunakiveys hänen edessään. Minä otin kuvan, yhden vain, hän katsoi minua ja heilautti kättään kuin vanha tuttu.
Silmänräpäyksiä, osa 25
-Mikä tätä telinettä nyt taas vaivaa...
-Kuinka niin?
-No kato nyt tätä! Tää jalusta on jotenkin taipunut ja tää ite systeemi...
-Ei se nyt niin hirveen oudolta näytä...
-Niin mutta... voi vitun vittu! Eihän tää saatana suju nyt ollenkaan!
-Annas kun mä -
-Helvetti! Vittu! Saatanan romuläjä perkele, eikö mikään tässä helvetin maailmassa toimi enää?
-Anna nyt olla...
-Rrrrk!
-Hajotit sitten meijän talouspaperitelineen.
-Kuinka niin?
-No kato nyt tätä! Tää jalusta on jotenkin taipunut ja tää ite systeemi...
-Ei se nyt niin hirveen oudolta näytä...
-Niin mutta... voi vitun vittu! Eihän tää saatana suju nyt ollenkaan!
-Annas kun mä -
-Helvetti! Vittu! Saatanan romuläjä perkele, eikö mikään tässä helvetin maailmassa toimi enää?
-Anna nyt olla...
-Rrrrk!
-Hajotit sitten meijän talouspaperitelineen.
3.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 24 ("Älkää kertoko rakkauskertomuksianne ennen kuin olette tarpeeksi vanhoja häpeämään niitä")
Niin kauniina kaartuu jäykistynyt varjo makuuhuoneen valkoista kaapinovea vasten kirkkaansinisessä täysikuun valossa kevättalven lämpimänä yönä. Meidän varjomme toisissaan kiinni, siluetteina nukketeatterissa jonka esittäjä kertoo vaienneelle yleisölleen rakastelun yksinkertaisen totuuden kaikessa kauneudessaan. Ja oi kun sinun lämpimät huulesi. Minun täytyy tunnustaa etten ole ennen ollut näin lähellä ketään, varjot sulautuvat yhdeksi. Minä olen kaikkialla siinä huoneessa, näen meidän varjomme jokaisella seinällä. Sinun rakkautesi liukuu kuin kala vedessä, minä olen vajonnut pohjaan, olen väsynyt ja meri on sininen yön taivas minun ylläni on aaltoja. Kätesi liukuvat käsiesi varjon yli ja minun kuvajaiseni pinta värähtää. Sinusta tulee minä ja teemme kaiken uudelleen äskeisen peilikuvana eikä maailma sittenkään lopu ihan vielä. Kuu katoaa ennen aamua, hiljaisuudessa on aikaa ajatella.
Silmänräpäyksiä, osa 23
Toukat olivat valkoisia, keskimäärin seitsemän senttimetrin mittaisia ja paksuimmillaan läpimitaltaan noin 1,2 senttimetriä. Niitä löytyi tehtaan kaakkoisreunalla sijaitsevan varastorakennuksen itäiseltä seinältä kaikkiaan 318 kappaletta, osa oli lähellä räystästä, matalimmillaan ne olivat hieman alle viisi senttimetriä maanpinnan yläpuolella. Korkeammalla sijaitsevat toukat olivat järjestään huonommassa kunnossa ja väriltään haaleampia, joidenkin pintakalvo oli repaleinen ja kuusi toukkaa oli haljennut. Jälkien perusteella kaikki toukat olivat matkalla suoraan ylöspäin.
Toukkia ei löytynyt mistään muualta tehtaan alueelta, eikä niitä kyseisen aamun jälkeen ole nähty varastorakennuksellakaan toiste. Ensimmäiset havainnot toukista tehtiin noin kello 7.15 aamuvuoron aloitettua työnsä. Ainakaan kello 6.50 ei toukkia vielä seinällä ollut. Laboratoriotyöntekijät keräsivät toukat talteen, ja niistä lähetettiin näytteet Helsingin yliopiston biologian laitokselle sekä tehtaan oman laboratorion tutkimusosastolle. Tulosten saamiseen odotetaan kuitenkin vielä kuluvan aikaa.
Toukkia ei löytynyt mistään muualta tehtaan alueelta, eikä niitä kyseisen aamun jälkeen ole nähty varastorakennuksellakaan toiste. Ensimmäiset havainnot toukista tehtiin noin kello 7.15 aamuvuoron aloitettua työnsä. Ainakaan kello 6.50 ei toukkia vielä seinällä ollut. Laboratoriotyöntekijät keräsivät toukat talteen, ja niistä lähetettiin näytteet Helsingin yliopiston biologian laitokselle sekä tehtaan oman laboratorion tutkimusosastolle. Tulosten saamiseen odotetaan kuitenkin vielä kuluvan aikaa.
2.1.05
Silmänräpäyksiä, osa 22
Olivat ostaneet saman vuosimallin Fiatin ja vielä saman värisenkin kuin mikä minulla joskus oli, mistä lie ladosta löytäneet. Olivat rassanneet sitä perheen isän rasvamontussa vähän kolmatta kuukautta, kiillottaneet, jynssänneet saaneet moottorinkin toimimaan. Kuulin isältä että se oli nähnyt sen niitten pihassa kerran kun oli käynyt kirkolla. Samalta oli näyttänyt. Olivat sitten kärränneet sen yhtenä viikonloppuna ulos, tarkoituksena suorittaa koeajo. Oli vetäisty käsijarru päälle ja siihen oli Fiiu komeana jäänyt pihaa vartioimaan, se tuttu vähän väsähtäneen mietiskelevä katse oli osoittanut talolta poispäin ja perä oli ollut vähän koholla kun se oli niin laitettu. Ja sitten oli vielä lähdetty sisältä hakemaan kameraa, että otetaanpa projektista oikein kuva. Sillä välin se oli sitten käsijarru pettänyt, niin sitä ainakin epäiltiin, auto oli lähtenyt rullaamaan sitä kukkulantapaista pihaa pitkin saunalle ja siihen oli saunankuistin tolppien väliin kiilautunut ja perheen kissa oli etupyörän alla henki pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)