Tuijotan tyhjää näyttöä ja pohdin aloituksia. Silmänkääntövankilan käytävät ovat hiljaiset tänä suvena, juhannus ne taisi tyhjentää. Sanat karkailevat, tai ainakin niiden päämäärähakuisuus on jossain vallan muualla, tuntuu kuin niillä ei näille seuduille olisi enää tarvetta jäädä. Sanottavani on nyt muualla, on kyllä pikkuhiljaa aikakin. Pari onnellista päivää Seilin saarella Nauvossa riitti siihen, että Ugus armahdettiin; hän tuntee kiven vierineen luolan suulta pois. Että tähänkö se päättyi? hän kysyy hämillään. Tuskin sentään. Aina hän palaa takaisin, hänen reittinsä on ympyrä, joskus laaja. Vaikka edelleenkään hän ei tiedä mitä sanoa, tiedä mitä kirjoittaa.
Kun sunnuntaina olin palannut takaisin Turkuun ja kävelin juhannusaatosta kummasti keventyneine kantamuksineni takaisin kotia kohti, palasi tämä verkkokomeroni mieleen kuin salama. Ja tunsin tätä kaikkea kohtaan puhdasta vitutusta. Elämä verkossa, nämä kitkerillä sivumerkityksillä ladatut sanakikkailut. Nämäkö minusta tiedetään? Kaksi vuorokautta luonnossa, niin vähän kaivattiin pyyhkimään modernin yhteiskunnan pintakiillotettu rakenne minusta pois. Ei siellä ollut televisiota, ei musiikkia, ei tietokoneita, kännykkäkin vain sen aikaa kun akku kesti eikä sinäkään aikana ollut kenttää. Minä en kaivannut mitään näistä asioista. Minä huomasin vasta takaisin tultuani, että ne ylipäätään puuttuivat. Miten ihminen voi olla niin kiinni kaikessa tuossa? Mitä paskaa! Minä vihaan tietokoneita. Viekää ne pois. Sammuttakaa televisio, pyyhkikää pois conanobrienien itseriittoiset hymyt. Ne kertovat yksinäisistä hetkistä, ja minun juhannukseni ei ollut yksinäinen. Se oli hyvin onnellinen juhannus. Jätän muun kertomatta. Mikään muu ei kuulu tänne. Millään digitaalisella en aio onnellisten kokemusteni muistoa tahrata.
30.6.04
24.6.04
Deus ex machina
Olenko kalttouteni ramakkuuden lanaama, vai kuulunko vain vegetoivaan pööbeliin, kas siinä kysymys joka viime aikoina ei ole liiemmin mietityttänyt. Sen sijaan runsaasti olen pohdiskellut juhannuksenviettoani. Kaikki alkoi eilen viattomasta aamukahvihetkestä yliopistonmäellä lähes-tyhjässä kahviossa, jossa istuimme kolmisin hörppimässä vahvaa ja lähes-hyvää kahvia. Tuntia myöhemmin löysin itseni Kaarinan Biltemasta ihmettelemässä metrisiä jakoavaimia ja muutamaa kymmentä erikokoista puutarhaletkun suutinta. Älkää kysykö, en itsekään tiedä miten asiat joskus menevät niin kuin ne menevät, ja jätän mainitsematta myös sen, miten olimme kaikki paluumatkalla heittää henkemme Kaskenkadulla enkä kerro edes sitä entiseltä hautausmaatyöntekijältä kuulemaani kuvottavaa tosijuttua johon kuului kaivinkone ja muovikassissa haudattu ruumis. Muistan sen ikuisesti, mutta oleellista tuossa eilisessä absurdisen arkipäiväisessä tapahtumasarjassa, joka päättyi väsähtäneen näköisen puutarhatyöntekijän välittömään läheisyyteen (tosin saimme kuulla väsähtäneen ryhdin olevan pakotettu ajoasento siinä ruohonleikkurimallissa), oli kuitenkin ilmaan kohonnut mahdollisuus liittyä juhannusta viettävän seurueen jatkoksi syvälle saaristoon.
Ja mitäpä Ugus tuumasi tästä? Ugus tietysti ahdistui, sillä hän oli tehnyt jo varsin toisenlaisia juhannussuunnitelmia, nimittäin äärimmäisen rauhallisia ja etupäässä olemattomia. Ne perustuivat kuitenkin tarkkaan harkintaan, sillä tämänhetkisessä henkisessä kaaoksessani tunsin tarvitsevani juuri rauhaa ja tyyneyttä, toisaalta, kukapa ei? Saariston ja pienimuotoisen porukan kutsu kävi kuitenkin kiivaana, siinäkin mielessä, että tiesin tämän olevan mitä todennäköisimmin toistumaton tilaisuus. Ole tässä nyt sitten, kun normaalisti on kykenemätön reagoimaan yhtään mihinkään alle viikon varoitusajalla, ja nyt pitäisi jo huomenna lähteä. Toisessa vaakakupissa silkka lepo ja huojennus, toisessa hauskanpito, mutta myös vaativa varustelu & runsaahko rasitus.
Miten ihmeessä minä voin tällaisessa tilanteessa sätkiä tyylilleni uskollisena avuttomana kuin kärpänen verkossa kun pitäisi tehdä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. Eihän se lainkaan onnistu.
Ja mitäpä Ugus tuumasi tästä? Ugus tietysti ahdistui, sillä hän oli tehnyt jo varsin toisenlaisia juhannussuunnitelmia, nimittäin äärimmäisen rauhallisia ja etupäässä olemattomia. Ne perustuivat kuitenkin tarkkaan harkintaan, sillä tämänhetkisessä henkisessä kaaoksessani tunsin tarvitsevani juuri rauhaa ja tyyneyttä, toisaalta, kukapa ei? Saariston ja pienimuotoisen porukan kutsu kävi kuitenkin kiivaana, siinäkin mielessä, että tiesin tämän olevan mitä todennäköisimmin toistumaton tilaisuus. Ole tässä nyt sitten, kun normaalisti on kykenemätön reagoimaan yhtään mihinkään alle viikon varoitusajalla, ja nyt pitäisi jo huomenna lähteä. Toisessa vaakakupissa silkka lepo ja huojennus, toisessa hauskanpito, mutta myös vaativa varustelu & runsaahko rasitus.
Miten ihmeessä minä voin tällaisessa tilanteessa sätkiä tyylilleni uskollisena avuttomana kuin kärpänen verkossa kun pitäisi tehdä nopeita ja tehokkaita ratkaisuja. Eihän se lainkaan onnistu.
22.6.04
Legenda
Vanha taistelija istui nuoren soturin viereen baaritiskille, ja hän näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä, että ellei olisi tiennyt, ei olisi pitänyt häntä taistelijana lainkaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja riutuneet, vain silmät vilkkuivat terävinä, älykkäinä, monen mielestä suden katseena hänen ryppyjensä ja arpiensa keskeltä. Pitkät harmaat hiukset lainehtivat olkapäille, ja raskas metallinen haarniska näytti suorastaan rienaavan hänen heiveröisen vartensa epävarmaa olemusta. Nuori soturi, joka oli kaksi kertaa harteikkaampi, puoli metriä pidempi ja kolme kertaa painavampi kuin vanha taistelija, katsoi tätä hieman naureskellen, mutta teki kuitenkin viereensä tilaa. Vanha taistelija kouraisi kulhosta pähkinöitä, tilasi haarikallisen sahtia ja se paiskattiin hänen eteensä tammiseen tiskiin.
-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.
Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.
-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.
Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.
-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.
Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.
-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.
Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.
-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.
Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.
-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.
Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.
-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.
Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.
-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?
Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.
Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.
-Pitkä matka takana? nuori soturi kysyi.
-Toki, taistelija vastasi. Hän hörppäsi juomaansa ja katsoi soturia. -Haluaisit varmaan kuulla koko jutun.
-Miksipä en, soturi vastasi, vaikkei varsinaisesti halunnutkaan. Vanha höppänä vaikutti kuitenkin harmittomalta, ja toisaalta, hän oli legenda, Silmänkääntövanki, henkilö josta puhuttiin hämmästyttäviä juttuja. Ehkä hänellä oli jotain viisastakin sanottavaa.
Vanha taistelija, jonka nimi sivumennen sanoen oli Ugus (koko nimeä, Ugus TeGenahis al Gayeera él Mix-Max IV af Laurenheim, käytettiin enää harvoin), kohensi asentoaan epämukavan haarniskansa sisällä, siveli kitukasvuista parrantynkäänsä ja alkoi puhua.
-Kaikki alkoi kaiketi siitä, kun syöksyin keihäänä hankeen...
-Äläs nyt, nuori soturi nauroi, sillä vaikkei hän ollutkaan taistelijaa itseään koskaan tavannut, oli hän kuullut tämän elämäntarinan jo siihen mennessä monen monta kertaa.
Ja vanha taistelija nöyrtyi. Hän myönsi, että ennen kuin oli syöksynyt keihäänä hankeen, hän oli ollut toki olemassa, mutta oli tuntenut haparoivansa sokeana pimeydessä, kosketellen sormenpäillään vankilan seiniä.
-Voitaneen sanoa, että vankilaan tupsahti sillä hetkellä valoa? nuori soturi ehdotti silminnähden innostuneena siitä, että sai olla mukana luomassa legendan elämäntarinan käänteitä.
-Jaaha, vanha taistelija sanoi näyttämättä erityisen vaikuttuneelta. -Kyllä se oli Mea, joka sinne vankilan pimeyteen valon toi. Hän ratsasti sisään valkoisella hevosellaan, myönnän että oli omaa tyhmyyttäni etten ollut huomannut oven olevan auki, ja ojensi minulle silkkisella tyynyllä avaimen, joka sallisi minun kulkea vankilan ja maailman välillä aivan oman mieleni mukaan.
Vanha taistelija tuntui suorastaan hehkuvan valoa. Ei olisi uskonut, että hän oli todellisuudessa juuri sellainen itsetutkiskeluun taipuvainen hölmö, joka kirjoitti oman elämänsä vaiheista outoja metaforisia avainkertomuksia. Nuori soturi tilasi itselleen uuden haarikallisen sahtia, se oli hänen iltansa kolmas.
-Ilman Meaa olisin vieläkin vankilan pimeimmässä nurkassa, todennäköisesti kasvaisin sammalta, vanha taistelija päätti hehkutuksensa.
-Kiinnostavaa, nuori soturi sanoi, vilkaisi rannettaan ja muisti taas, ettei rannekelloa keksittäisi vielä pariin vuosimiljoonaan. Hänen tuurillaan vanha jaarittelija olisi silloinkin vielä äänessä.
-Aloin kuulla ääniä, tuo kuivettunut haahka sanoi nöyrästi. -Ne puhuivat minulle, yrittivät kommunikoida. Tuntuvat seuraavan tekemisiäni pelottavalla tarkkuudella.
-Kirurgin veitsi on terävä, nuori soturi totesi tärkeän näköisenä, mutta hän oli jo sen verran humalassa, ettei lauseessa ollut tolkun hiventä.
Baariin kantautui ulkoa susien ulvontaa. Ne etsivät suojaa viimassa, joka viskoi ilmassa jääkiteitä kuin lasimurskaa. Kuu kumotti vihreänä taivaalla ja linnut lauloivat unohdettuja sonetteja, jotka oli niihin reikäkorteilla ohjelmoitu.
-Mutta on se silti hyvä että ne puhuvat minulle.
-On, aivan varmasti, nuori soturi totesi kyllästyneenä. Miksi hän aina ajautui senkaltaisiin tilanteisiin? Miksi ihmeessä juuri hän veti puoleensa tuollaisia ikäkuluja turpeita? Se tuntui pahalta, kävi itsetunnolle. Nuori soturi tunsi silmänurkassaan kyyneleen, joka vieri alas lukuisten taistelujen parkisemaa poskinahkaa ja katosi tuuheaan tulenpunaiseen partaan. Vanha taistelija oli sillä välin jatkanut tarinaansa.
-...ja niin kauan kuin äRJii pysyy vuorenrinteen temppelissään lausumassa kryptisiä mutta ehdottoman tosia viisauksiaan ja niin kauan kun jostain laaksosta kaikuvat villit Marimba-rytmit (tahdissa ykstoista neljäosaa) ja Lord Boredom hallitsee pohjoisia provinsseja ja saan tasaisin väliajoin annoksen herkullista tiramisua ("No niin, nyt menee turhan riettaaksi", mietti nuori soturi pöyristyen), ei minulla varmaan ole mitään pelkoa siitä, että jäisin oman onneni nojaan. Ettei tämä vanha taistelija, tämä itsenimitetty Silmänkääntövanki, keksisi kirjoitettavaa ikäkuluihin pergamentteihinsa.
Nuori soturi saattoi vain nyyhkäistä. Hän tunsi olonsa hirvittävän sentimentaaliseksi ja halasi pientä raivostuttavaa olentoa vierellään karhunsyleilyllä, joka olisi rutistanut vanhan taistelijan hengiltä ilman tämän järjettömän ylimitoitettua haarniskaa.
-Ja onhan tietysti, vanha taistelija jatkoi hieman kiusaantuneena tästä yllättävästä itseensä kohdistuneesta huomiosta, -Myös sen myyttisen olennon päiväkirja.
-Eikös tuossa ole paradoksi, nuori soturi kysyi silmiään kuivaten. -Jos se olento on myyttinen, ei se ole voinut kirjoittaa päiväkirjaa.
Vanha taistelija kurtisti otsansa ja jäi miettimään asiaa.
-Olet oikeassa, hän lopulta sanoi. -Joko päiväkirja on väärennetty, tai olento ei ole myyttinen. Jokin mättää nyt, ja hämäävintä on, että olen käynyt tämän myyttisen olennon luennoilla, kirjoittanut hänelle jopa pari esseetä.
-Oletpa guru, nuori soturi totesi halveksuen. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
-Niin olen, mutta se on kokonaan toinen tarina.
-Luojalle siitä kiitos, jos sellainen entiteetti olemassa on.
Baarin seinää kiertävät soihdut sammuivat hetkeksi ja leimahtivat sitten uudestaan liekkiin. Valomerkki, aika mennä.
-Jutellaan taas, vanha taistelija sanoi, nousi tuolistaan ja hoippui baarin ovelle.
-Not, mutisi nuori soturi itsekseen ja jäi miettimään kuulemansa kertomuksen merkityksiä. Yrittiköhän tuo vanha huuhkaja kertoa jotain? Vai oliko hän vain kietonut lyhyen tarinansa joukkoon kaameita metaforia ja jättänyt sitten kuulijansa pähkäilemään mistä oli kyse?
Nämä molemmat seikat pitävät paikkansa, ja nuori soturikin tiesi sen sydämessään, vaikkei uskaltanutkaan kohdata totuutta. Hän yritti tilata vielä yhtä haarikallista sahtia, sai baarimikkona toimivalta jättikokoiselta gekkoliskolta pureman nenäänsä ja heitettiin verta vuotavana ulos jäiseen tuiskuun.
Tarinan opetus? Kolme haarikallista olutta yhdessä illassa on liikaa, ja saattaa aiheuttaa harhoja. Mitään vanhaa taistelijaa ei ollut. Koko kertomus oli nuoren soturin oman humaltuneen mielikuvituksen tuotetta, ja kun hän sinä samana yönä jäätyi hengiltä Atavistus-kukkuloiden poikki kulkevan ehtyneen joenuoman pohjalle... no, sanotaan, että harva jäi kaipaamaan.
21.6.04
Sydämestä
Sympaattisinta mitä olen koskaan nähnyt! En voi muuta, näin on pakko sanoa asiasta jonka vain kaksi minuuttia sitten koin matkallani kotoa keskustaan tämän tietokoneluokan kautta. Katusoittajia nimittäin, suoranainen yhtye, neljä innokasta soittajaa perin merkillisessä paikassa Helsingintien ja rautatien alittavalla pyörätiellä, osittain varjossa, osittain auringossa. Eivätkä nämä soittajat olleet mitään opiskelijanplanttuja, vaan neljä korkeintaan seitsenvuotiasta tyttöä, ainakin yksi näytti olevan paljonkin nuorempi. Huomasin heidät seisomassa rivissä pyörätien vieressä jo kun aloin laskeutua notkelmaan, jonka kulkureitti tuota suurta monikaistaista tietä alittaessaan tekee. Hetken aikaa ehdin ihmetellä mitä on tekeillä, kunnes kaikki vilkaisivat minuun päin ja alkoivat jännittyneinä liikehtiä. Olin ainoa kulkija koko sillä sadan metrin matkalla, ja kun olin henkilöautonmitan päässä tytöistä, he alkoivat soittaa hapuillen mutta innokkaasti jotain vanhalta kansansävelmältä kuulostavaa. Kaksi tytöistä soitti huuliharppua (tai toisella taisi olla melodica), yksi ilmeisesti pientä huilua ja sillä nuorimmalla oli triangeli. Jokaisen silmät olivat naulitut minuun kun kävelin ohi, ja henkilöautonmitan päähän päästyäni musiikki lakkasi. Hymyilin leveästi vielä kun astelin sisään tänne Educariumiin. Sävel soi nytkin päässäni. Yhtye oli pukeutunut räikeänkirkkaisiin kesävaatteisiin, mitä nyt tuonikäisillä tytöillä yleensä on, ja heidän edessään oli surkean pieni rahankeruuastia. Jos olisi taskussa ollut kolikko, olisin sen ehdottomasti heille viskannut, jos en muusta syytä niin siitä että he soittivat tuon muutaman sekunnin musiikinpätkänsä vain minulle. Mutta kolikot olivat lompakossa ja lompakko repussa kirjojen alla. Eivätkä tytöt nähtävästi tienneet sitä vanhaa katusoittajien kikkaa, että sinne astiaan kannattaa laittaa pari kolikkoa jo valmiiksi. Kynnys olla ensimmäinen kun on aina suurempi kuin kynnys tehdä jotain muiden jo aiemmin tekemää.
19.6.04
HIYAAARGH!!
Sain taas ikävän muistutuksen siitä, että Turku on (ainakin Suomen mittapuulla) turistikaupunki. Viaton aikeeni käväistä pikemmin pääkirjastossa etsimässä kesälukemista alkoi jo yliopiston seutuvilla tuntua väärältä ratkaisulta. Väkeä tungeksi tuomiokirkon ympärillä kuin kärpäsiä raadossa. Tilanne yltyi katastrofaaliseksi, kun olin päässyt puiston läpi ja saavuin Uudenmaankadun liikennevaloille, joiden jälkeen ylitin joen Tuomiokirkkosiltaa pitkin. Paljastui että täällä on jotkut hemmetin hansapäivät. Se merkitsee turisteja. Turisteja! En kestä niitä! Ne tungeksivat kaduilla kuin omistaisivat ne, parkkeeraavat rumiin shortseihin kietaistut ruhonsa juuri minun eteeni. Menkää pois! Ihmiset yrittävät asua täällä! En minäkään tule heidän kotiseuduillaan tukkimaan kulkureittejä heidän yrittäessä hoitaa päivittäisiä asioitaan. En edes haluaisi! Ne saatanat eivät osaa edes kävellä! Ne maleksivat viiden hengen ryhmissä rinnakkain yrittäen estää opiskelijoita pääsemästä käyttämään viimeistä kaksieurostaan ruokaan. Heillä on nyt minun asuinkaupunkini katuihin etuoikeus. Hehän ovat tulleet hansapäiville. Hansapäiville!! Muutama kesäteatteritason näyttelijä "keskiaikaisissa" vaatteissa rihkamakojujen keskellä, ei muuta. Tulisivatpa nämäkin turistit käymään Turussa joskus silloin kun kadut eivät ole tuhansien massakansalaisten peitossa. Silloin saattaisi huomata, että tämä on oikeasti kaunis kaupunki. Tällaisena se ei ole. Ei ole! EI!! Tunnistin muutamia kaltaisiani siitä vellovasta lihamassasta. Paikalliset näyttivät ahdistuneilta joutuessaan kaiken sen kälätyksen, ärmätyksen, kailotuksen ja valituksen keskelle. Heidät, kuten minut, tunnisti siitä, että he puskivat tietään päinvastaiseen suuntaan sillalla kuin 90% muista. He halusivat mahdollisimman kauas niistä hansapäivistä, ja minä jaoin tämän tunteen täydellisesti heidän kanssaan. Jos vielä se massa liikkuisi ihmisten tahdilla, mutta ei se liiku. Se pysähtelee keskelle katua, pyörii ympyrää kuin puolukka jossain, tuijottaa, pällistelee, osoittelee. Kaduilla kuuluu kävellä. Ei seisoa, maata, asua: kävellä!! (olen pahoillani, kaikki vähät lukijani, tämän tekstin rienaavasta ulosannista - tämä on kuitenkin oikeasti terapeuttista, olo on jo melkein positiivisen puolella) Kun nähdään tuomiokirkko, ei pysähdytä keskelle ihmisvilinää, osoiteta tuomiokirkkoa ja huudeta kovaan ääneen vieressä seisovalle turistitoverille: "Onks toi ny se tuamiokirkko?" No vittu ei ole! Se on paikallinen R-kioski! Niin vaatimatonta meillä Turussa! Grr! Viimeinen pisara oli se kahden japanilaisseurueen kohtaaminen, jonka keskelle jouduin Linnankadulla. Ne tulivat toisiaan vastaan eri suunnista, kohtasivat, ja sen sijaan että olisivat vetäytyneet tien sivuun, ne levisivät koko jalkakäytävän leveydelle kuin rasvatahra pöytäliinaan! Sillä erolla että tätä tahraa oli vaikea ohittaa. Mieleni teki alkaa huitoa tietäni läpi tämän ryhmän karateiskuin huutaen samalla "Hokkaido baka hentai!!", mutta se ei välttämättä olisi auttanut tilannetta. Kun pääsin kirjastolle asti, muistin että se on kesälauantaisin kiinni. Ei muuta kuin samaa tietä takaisin.
Hiyaaargh.
Hiyaaargh.
Yksinäisen ystävä
Ka, juuri kun viime yönä velloin mitä syvimmässä murheen kurimuksessa, avasin television tarkoituksenani turruttaa ajatteluni zombin tasolle. Ja mitä näenkään, paitsi juuri sillä samalla sekunnilla alkavan Conan O'Brienin. Ei sattumaa, johdatusta! Heittäydyin sohvalle ja jäin katsomaan ja on se kumma mutta ei minuuttia kulunut kun jo huomasin ääneen nauravani. Voi Conan, Conan. Vielä pari vuotta sitten ohjelmasi ärsytti minua. Nykyään olet juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan, ja vaikkei ohjelmassasi milloinkaan tunnu tapahtuvan mitään älykästä tai mitään maailman tilanteen kannalta merkityksellistä, löydän yhä useampana päivänä itseni ruudun äärestä vastaanottamassa valloittavaa hymyäsi, jota - äläkä ota tätä koomikonkykyjesi vähättelynä - pidän menestyksesi avaimena. Miten kukaan tuollaisella hymyllä varustettu voisi olla saamatta miljoonia katsojia edes hetkeksi hyvälle tuulelle? Olet yksinäisen ystävä. Kuinkahan moni muistaa vielä, että olit ennen talkshow-uraasi käsikirjoittajana Simpsoneissa? Kirjoittamasi jakso "Marge vs. the Monorail" on edelleen sarjan hauskin. Margen kertojanääni lopussa, ja jakson viimeiset sanat "...and that escalator to nowhere", ovat pelastaneet päiväni monesti. Sinun satunnaisen absurdi huumorisi puree edelleen. Kiitos siitä.
18.6.04
NB: another / up-deit -- not to' conf, use, eli "If I am unhappy for one minute, I am wasting a minute of my life"
Kun viime yönä istuin parvekkeella tupakalla rastaan laulaessa viereisessä koivussa (jotkut vannovat satakielen nimeen, eikä siinä mitään, kyllä niitäkin täällä Turun Yo-kylässä esiintyy; minulle kuitenkin rastas on aina se kaunisäänisin luontokappale) huomasin maailman olevan hetkittäin varsin kaunis. Tiedän tiedän, huomaan sen puolisäännöllisesti ja yleensä raportoinkin huomioni tänne. Mutta eikö juuri sellaisia asioita pidäkin huomata? Ja eikö juuri sellaisia asioita pidä jakaa muille? Paskat siitä, että olin ahdistunut, vittuuntunut, surullinen, yksinäinen ja väsynyt, ei se maailman kauneutta mihinkään vienyt. Ja kun palasin sisälle, katsoin vielä maailman toiseksi parhaan tv-sarjan Babylon 5:n viidennen kauden jakson "The Ragged edge", jossa Garibaldin alkoholiongelmasta seuraa hänen kaverinsa kuolema. Mutta siis hetkinen, minä tupakalla? Niinpä niin, koskaan ei ole liian myöhäistä ("...alkaa hoitamaan käsiään..." - anteeksi, lause jatkuin kuin itsestään Absoluuttinen Nollapiste -sitaattina) tarttua kiinni paheisiin, etenkin kun olen myöhäistä sorttia muutenkin, eräänlainen käänteiskissa; siinä missä ne vanhenevat seitsemän vuotta yhden ihmisten vuoden aikana, kestää minulla jos ei nyt seitsemää niin aika monta muiden vuotta kuitenkin vanheta yksi. (tyytyväisenä myhäillen panen merkille edellisen lauseen pytonmaiseen pituuteen venyneen mitan) Ei minusta ketjupolttajaa tätä menoa tule, mutta hyvä olo siitä seurasi. Kun toissapäivänä poltin ensimmäisen, kirjoitin päiväkirjaan olostani: "tyyni, rento, itsevarma". (lapset, ette lukeneet tuota) Vai kirjoitinko? Voiko mihinkään luottaa? Olenko vain kävelevä kiertoilmaus? Onko tupakan rentouttava vaikutus vain mielikuvissa, vai aiheuttaako se savu todella jonkin reaktion. Analysoin kaiken. Ensimmäisen humalani aikanakin ajatukseni muistuttivat kuivanpuoleista lääketieteellistä teosta.
Ja asiasta toiseen. Huomasin nimittäin, että Lord Boredom oli linkannut Uguksen sivustolleen, ja tämä havainto sai minut säpsähtäen tajuamaan sen, etten ole omia blogilinkkejäni päivittänyt aikoihin. Joskus helmikuussa karsin listasta pois muut paitsi "lähipiirini", ja se on laaja käsite. Nyt sinne on syytä lisätä pari kuluneiden kuukausien aikana vakiopaikoikseni muodostunutta blogia, mutta sitä yhtä en poista vaikkeivät ole aikoihin päivittäneet. Sen nimi kun tuo sivuilleni ainakin Sitemeterin mukaan rutkasti kävijöitä.
Ja asiasta toiseen. Huomasin nimittäin, että Lord Boredom oli linkannut Uguksen sivustolleen, ja tämä havainto sai minut säpsähtäen tajuamaan sen, etten ole omia blogilinkkejäni päivittänyt aikoihin. Joskus helmikuussa karsin listasta pois muut paitsi "lähipiirini", ja se on laaja käsite. Nyt sinne on syytä lisätä pari kuluneiden kuukausien aikana vakiopaikoikseni muodostunutta blogia, mutta sitä yhtä en poista vaikkeivät ole aikoihin päivittäneet. Sen nimi kun tuo sivuilleni ainakin Sitemeterin mukaan rutkasti kävijöitä.
17.6.04
Sade muutti suuntaa
Pesin aamulla kaksi mattoa, jotka olivat olleet talvin yli mytyssä parvekkeella. Ihme, ne eivät olleet homeessa. Jätin ne kuivumaan sinne samaiselle parvekkeelle (ripustelin niitä ilman paitaa niin että sillä naapuriparvekkeen misulla olisi taas jotain katsottavaa - siis kyseessä on kissa) ja koska huomasin auringon kirkkaasti paistavan, päätin lähteä kävelylle. Tori kutsui, olihan jääkaappi ammottanut tyhjyyttään jo toista vuorokautta ja nälkä alkoi kalvaa. Puin paidan ylleni ja astahdin ulos. 300 metriä myöhemmin avautuivat taivaat ja ripeytyivät askeleeni. Suuntani muuttui, taisi tori jäädä; onneksi tämä Educarium tietokoneluokkineen sijaitsee niin lähellä. Ensimmäisten pisaroiden osuessa (ja perhana vieköön mutta oli siellä rakeitakin joukossa) olin jo lähempänä tätä kuin kotikoloa. Mutta eivät ne matot siellä tätä menoa kuivu. Eikä nälkäkään täällä lähde. Jotain on keksittävä, mutta vaikka "MacGyver" Ugus onkin nokkelista ratkaisuistaan tunnettu (kuka voisi unohtaa hänen hiusgeelin palonarkuuteen perustuvaa höyryrullaleivänpaahdintaan?), hänen aivonsa ruksuttavat nyt tyhjää. Hän ei pysty kuin kelaamaan eestaas sitä, miten oudolta tuntuu huomata samastuvansa lähes yksi yhteen erääseen Päivien viemän henkilöhahmoon. Jos jotain muuta tuohon kaikuvaan pääkoppaan nyt sopisi, se olisi varmasti muistelua eilen Kinopalatsin isolta kankaalta nähdystä elokuvasta Kill Bill 2. Ykkösestä jo niin valtavasti pidin (kuten kirjoitin) eikä tämä elokuvan loppu tuottanut pettymyksiä. Paitsi viimeiset 20 minuuttia kummasti laahasivat, outo juttu. Tiivistystä, tiivistystä. Uma Thurmanin ja Daryl Hannahin brutaali taistelu asuntovaunussa oli kohtauksista paras. Michael Madsen vakuutti taas briljantilla roolisuorituksellaan. Ja musiikki raikasi, voi kuinka se raikasikaan. Tämä oli elokuvanteon juhlaa. Ei tähän Suomessa pystyttäisi vaikka rahaa olisi triplamäärä.
Nyt se päänuppi viimeistään tyhjeni.
Nyt se päänuppi viimeistään tyhjeni.
15.6.04
Kävikö pahasti?
Nyt tulee sitten taas sellaista tekstiä joka ei ole lainkaan poliittisesti korrektia. Ja siitäkös me kaikki pidämme. Tuli nimittäin mieleen tuossa eilen kun katselin yöpuhteiksi videolta viimeperjantaista elokuvaa Loputon yö, että syystä tai toisesta huumeista kertovat elokuvat ovat osoittautuneet usein mielenkiintoisiksi. Väsäsin äkkiä päässäni listan viidestä aihetta onnistuneimmin käsittelevästä elokuvasta, ja se on seuraavanlainen:
1.Darren Aronowsky: Unelmien sielunmessu
2.Danny Boyle: Trainspotting
3.David Veloz: Loputon yö
4.Terry Gilliam: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
5.Vondie Curtis-Hall: Gridlock'd
Viisi erilaista näkemystä. Huumeet ovat mielenkiintoinen aihe. Voisi kai sitä viinanjuonnistakin leffan vääntää (ja Suomessa on niin tehtykin), mutta jaksaiko sitä katsoa? Missä on se todellinen vieraantuminen koneistosta? Kaipaan ääritapauksia, en autenttisia krapulakuvauksia. Minusta tulisi varmasti elokuvan arvoinen huumeaddikti. Jään koukkuun aina kaikkeen; siinä suurin syy siihen, miksi harvoin teen juuri mitään mullistavaa tai uutta elämässäni. Oli kyseessä sitten musiikki, yömyöhäinen proosanluominen, ihmisiin kiintyminen, tylsääkin tylsempi tietokonepeli, bloggaaminen... ripustun kuin ruho koukkuun. Minulla ei ole pienintäkään kontrollia juuri minkään asian hallinnassa, ja pakko myöntää että osaltaan juuri se tekee kiinnostavaksi ajatuksen alkaa sekoittaa päätä. Ja jollainhan tämä elämän tämänhetkinen suunnaton tyhjiö on täytettävä. Kutkuttaa oikein pohtia minne syöksyisin? Katuojaan vai arvostetuksi - joskin epärationaalisuuteen asti boheemiksi - runoilijaksi? Olisinko kuukaudessa hullujenhuoneella vai hioutuisivatko sosiaaliset taitoni lähelle timanttisuutta? Kuinka nopeasti olisin tuhonnut elimistöni? Aineestahan nuo seikat tietysti riippuvat. Tarjolla olisi hallusinatorisuutta, hyvänolontunnetta, itsevarmuutta, levollisuutta ja pelkkää puhtaankirkasta energiaa. Siinä on pieni ihminen ihmeissään kun miettii valintaansa. Raha tosin tekee sen usein hänen puolestaan; ainakin opiskelijana ollessa. Aloita tässä nyt sitten 6000 viikkodollarin koukku (kuten Jerry Stahlilla, jota Velozin elokuvassa esitti aika hienosti Ben Stiller) kun 90% opintotuesta menee vuokraan ja loppu kattaa noin kolmanneksen puhelinlaskusta. Ei ei, minun on tehtävä kuten esi-isämmekin tekivät ja painuttava metsään. Harmi etten erota valeriaanaa ruttovirmajuuresta, mutta punaisen kärpässienen sentään tunnen. Kuivaus, jauhaus, sätkäpaperi. Toimii. Olen nähnyt sen toimivan. Maksanhan tuo tietysti tappaa (ja sitä myötä ihmisen), mutta onko kukaan koskaan tyhjentävästi selittänyt, miksi pitkä ikä olisi tavoittelemisen arvoinen asia? Ja kun sitten aloitan, alan myös kirjoittaa kirjaa. Nollakäytöstä kaikenvievään riippuvuuteen, taidokkaan kirjoittajan itse kokemana. Kustannussopimuksesta taistellaan! Elokuvaoikeudet myydään! Minua esittää Andre Wickström, koska olemme syntyneet samana vuonna (kuten myös Ville Valo ja kaikki Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet - kiinalaisen horoskoopin mukaan me lohikäärmeet olemme menestyjiä) ja koska hän on lahjakas.
Täällä verkossa pää edellä aineisiin syöksyvä elämäni ei tule näkymään. Kirjoitan kuten ennenkin, en enää viittaa tähän merkintään. Ystäviltäni kiellän kaiken. "Se oli vain fiktiota", väitän. Ehkä joskus tulevaisuudessa blogimerkinnät harvenevat... ne muuttuvat kaoottisemmiksi ("melkoinen saavutus", sanoo kyyninen lukijani) ja tuntuu kuin niiden kirjoittaja olisi menettänyt hallintansa, muuttunut enää kuoreksi entisestään. Mikä mahtava koe! Ihmisen kestokyvyn mittaaminen ja hänen itseanalyysikykynsä äärirajoille vieminen! Me olemme lähempänä totuutta nyt.
Ai niin, loppuun vielä opastan kaikkia alaikäisiä lukijoitani tällä jo tutuksi käyneellä kampanjalauseella: "elämä on parasta huumetta". Tämä tarkoittaa sitä, että elämä aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa taloutemme, rappioittaa fyysisen ja henkisen hyvinvointimme, muuttaa persoonallisuutemme ja lopulta aiheuttaa rajatonta kärsimystä rakkaillemme. Lopulta se tappaa meidät, hitaan kituuttamisen jälkeen. Elämä on tosiaan parasta huumetta. Kuka rahoittaisi klinikan jossa siitäkin aineesta pääsisi eroon kunnon kylmäkalkkunalla ilman pitkiä vieroitushoitoja?
1.Darren Aronowsky: Unelmien sielunmessu
2.Danny Boyle: Trainspotting
3.David Veloz: Loputon yö
4.Terry Gilliam: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
5.Vondie Curtis-Hall: Gridlock'd
Viisi erilaista näkemystä. Huumeet ovat mielenkiintoinen aihe. Voisi kai sitä viinanjuonnistakin leffan vääntää (ja Suomessa on niin tehtykin), mutta jaksaiko sitä katsoa? Missä on se todellinen vieraantuminen koneistosta? Kaipaan ääritapauksia, en autenttisia krapulakuvauksia. Minusta tulisi varmasti elokuvan arvoinen huumeaddikti. Jään koukkuun aina kaikkeen; siinä suurin syy siihen, miksi harvoin teen juuri mitään mullistavaa tai uutta elämässäni. Oli kyseessä sitten musiikki, yömyöhäinen proosanluominen, ihmisiin kiintyminen, tylsääkin tylsempi tietokonepeli, bloggaaminen... ripustun kuin ruho koukkuun. Minulla ei ole pienintäkään kontrollia juuri minkään asian hallinnassa, ja pakko myöntää että osaltaan juuri se tekee kiinnostavaksi ajatuksen alkaa sekoittaa päätä. Ja jollainhan tämä elämän tämänhetkinen suunnaton tyhjiö on täytettävä. Kutkuttaa oikein pohtia minne syöksyisin? Katuojaan vai arvostetuksi - joskin epärationaalisuuteen asti boheemiksi - runoilijaksi? Olisinko kuukaudessa hullujenhuoneella vai hioutuisivatko sosiaaliset taitoni lähelle timanttisuutta? Kuinka nopeasti olisin tuhonnut elimistöni? Aineestahan nuo seikat tietysti riippuvat. Tarjolla olisi hallusinatorisuutta, hyvänolontunnetta, itsevarmuutta, levollisuutta ja pelkkää puhtaankirkasta energiaa. Siinä on pieni ihminen ihmeissään kun miettii valintaansa. Raha tosin tekee sen usein hänen puolestaan; ainakin opiskelijana ollessa. Aloita tässä nyt sitten 6000 viikkodollarin koukku (kuten Jerry Stahlilla, jota Velozin elokuvassa esitti aika hienosti Ben Stiller) kun 90% opintotuesta menee vuokraan ja loppu kattaa noin kolmanneksen puhelinlaskusta. Ei ei, minun on tehtävä kuten esi-isämmekin tekivät ja painuttava metsään. Harmi etten erota valeriaanaa ruttovirmajuuresta, mutta punaisen kärpässienen sentään tunnen. Kuivaus, jauhaus, sätkäpaperi. Toimii. Olen nähnyt sen toimivan. Maksanhan tuo tietysti tappaa (ja sitä myötä ihmisen), mutta onko kukaan koskaan tyhjentävästi selittänyt, miksi pitkä ikä olisi tavoittelemisen arvoinen asia? Ja kun sitten aloitan, alan myös kirjoittaa kirjaa. Nollakäytöstä kaikenvievään riippuvuuteen, taidokkaan kirjoittajan itse kokemana. Kustannussopimuksesta taistellaan! Elokuvaoikeudet myydään! Minua esittää Andre Wickström, koska olemme syntyneet samana vuonna (kuten myös Ville Valo ja kaikki Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet - kiinalaisen horoskoopin mukaan me lohikäärmeet olemme menestyjiä) ja koska hän on lahjakas.
Täällä verkossa pää edellä aineisiin syöksyvä elämäni ei tule näkymään. Kirjoitan kuten ennenkin, en enää viittaa tähän merkintään. Ystäviltäni kiellän kaiken. "Se oli vain fiktiota", väitän. Ehkä joskus tulevaisuudessa blogimerkinnät harvenevat... ne muuttuvat kaoottisemmiksi ("melkoinen saavutus", sanoo kyyninen lukijani) ja tuntuu kuin niiden kirjoittaja olisi menettänyt hallintansa, muuttunut enää kuoreksi entisestään. Mikä mahtava koe! Ihmisen kestokyvyn mittaaminen ja hänen itseanalyysikykynsä äärirajoille vieminen! Me olemme lähempänä totuutta nyt.
Ai niin, loppuun vielä opastan kaikkia alaikäisiä lukijoitani tällä jo tutuksi käyneellä kampanjalauseella: "elämä on parasta huumetta". Tämä tarkoittaa sitä, että elämä aiheuttaa riippuvuutta, tuhoaa taloutemme, rappioittaa fyysisen ja henkisen hyvinvointimme, muuttaa persoonallisuutemme ja lopulta aiheuttaa rajatonta kärsimystä rakkaillemme. Lopulta se tappaa meidät, hitaan kituuttamisen jälkeen. Elämä on tosiaan parasta huumetta. Kuka rahoittaisi klinikan jossa siitäkin aineesta pääsisi eroon kunnon kylmäkalkkunalla ilman pitkiä vieroitushoitoja?
14.6.04
Vain maatuvat jätteet
Olen jälleen tehnyt havaintoja pikkupaikkakunnasta, tällä kertaa nimistä, niin paikkojen kuin henkilöidenkin. Tein näet eilen iltapäivällä pienimuotoisen hautausmaakierroksen, sellaiset kuuluvat aina maalla asioidessa kuvaan. Niiden perinteisempien kohteiden lisäksi sain tilaisuuden kohdata ensi kertaa molempien vanhempieni isovanhempien haudat - täällä juuret ovat syvässä. Paikallisuus on historiaa ja se jatkuu pitkälle. Hautausmaat (niitä kertyi kierrokselle kaksi) ovat senkinkokoisessa paikassa kuin se mistä olen kotoisin, eräänlaisia historiankirjoituksen konkreettisia lisälukuja. Tiiviin yhteisöllisyyden aistii siinä, miten tietyt sukunimet toistuvat suhteellisen pienikokoisella hautuumaalla yhä uudestaan ja uudestaan, tyylikkäistä nykykivistä 70-luvun tasamuotoisuuden kautta ensimmäisiin modernistisiin viritelmiin ja sitten viime vuosisadan alun pieniin kivilaattoihin ja lopulta järeisiin paaseihin, joista teksti on jo kulunut osittain pois. Sellaisetkin nimet, joihin ei ole koskaan muualla törmännyt, näkyvät siellä minne vain katsookin. Maanviljelijä, kirkkoherra, valtiopäivämies. Nykyisin ihmisen ammattia ei enää ikuisteta hautakiveen, eikä "web designer" välttämättä siinä hyvältä näyttäisikään. Silti ihmisen elämän ääripäiden päivämääristä ja siitä, keiden nimet on samaan kiveen hakattu, syntyy tarinoita. Yhdessä toisten samannimisten, tai naapurikiven "omaa sukua" -merkintöjen, kanssa syntyy loputon kertomus, lukemattomista pienistä tarinoista risteävä maalaiskunnan historia.
Paikannimikatsaukseni taas liittyy ennen kaikkea kadunnimiin. En tiedä oliko kunta investoinut uusiin kyltteihin vai mistä johtui se, että tunnuin havaitsevan niitä paljon aiempaa enemmän kurvaillessani syrjäisiä teitä kunnan reunalta toiselle hautausmaiden välisen matkan. Pienimmillä metsään ja/tai pellonreunaan sukeltavilla korkeintaan kolmen talon teillä on yleensä hauskimmat nimet, ja täytyy sanoa että turkulaisena minua huvitti suuresti se, että sain havaita tuosta pikkukunnasta (eikö olekin ärsyttävää etten koskaan kerro sen nimeä?) löytyvän niin Markulantien kuin Parrantienkin. Ei puutu kuin Pohjoiskaari, ja Tampereen suunnasta Turkuun saavuttaessa käytettävät pikavuoropysäkit olisivat kaikki koossa. Ehdoton ykkönen, eli se jonka nähdessäni olin vähällä ajaa ojaan, oli kuitenkin Horontie. Se kiilaa kaikkien aikojen kadunnimilistallani edellisen suosikkini, eli Porista löytyvän Pervonkadun, ohi, sillä Pervonkatu on kuitenkin jossain määrin maanläheisempi kuin huimaan spekulointiin johdattava Horontie. Kyllä meilläpäin vaan osataan. Vaan niin Turussakin; täältä löytyvä Kaljakuja pysyttelee suosikkilistani kärjen tuntumassa edelleen. Ja jos sinne maalle vielä hetkeksi palataan niin ei ihan kotikonnuiltani mutta naapurikunnasta löytyvät sekä Makkaratanhua että Sudenmulkkauksenpolku. Huumorintajua vai sen täydellistä puutetta, sitä olen miettinyt.
Ai niin, entäpä päivän otsikko? Se oli maalattu suurin mustin kirjaimin hautausmaalla sijaitsevan jäteastian kylkeen. Ei nerokkain mahdollinen sijainti.
Paikannimikatsaukseni taas liittyy ennen kaikkea kadunnimiin. En tiedä oliko kunta investoinut uusiin kyltteihin vai mistä johtui se, että tunnuin havaitsevan niitä paljon aiempaa enemmän kurvaillessani syrjäisiä teitä kunnan reunalta toiselle hautausmaiden välisen matkan. Pienimmillä metsään ja/tai pellonreunaan sukeltavilla korkeintaan kolmen talon teillä on yleensä hauskimmat nimet, ja täytyy sanoa että turkulaisena minua huvitti suuresti se, että sain havaita tuosta pikkukunnasta (eikö olekin ärsyttävää etten koskaan kerro sen nimeä?) löytyvän niin Markulantien kuin Parrantienkin. Ei puutu kuin Pohjoiskaari, ja Tampereen suunnasta Turkuun saavuttaessa käytettävät pikavuoropysäkit olisivat kaikki koossa. Ehdoton ykkönen, eli se jonka nähdessäni olin vähällä ajaa ojaan, oli kuitenkin Horontie. Se kiilaa kaikkien aikojen kadunnimilistallani edellisen suosikkini, eli Porista löytyvän Pervonkadun, ohi, sillä Pervonkatu on kuitenkin jossain määrin maanläheisempi kuin huimaan spekulointiin johdattava Horontie. Kyllä meilläpäin vaan osataan. Vaan niin Turussakin; täältä löytyvä Kaljakuja pysyttelee suosikkilistani kärjen tuntumassa edelleen. Ja jos sinne maalle vielä hetkeksi palataan niin ei ihan kotikonnuiltani mutta naapurikunnasta löytyvät sekä Makkaratanhua että Sudenmulkkauksenpolku. Huumorintajua vai sen täydellistä puutetta, sitä olen miettinyt.
Ai niin, entäpä päivän otsikko? Se oli maalattu suurin mustin kirjaimin hautausmaalla sijaitsevan jäteastian kylkeen. Ei nerokkain mahdollinen sijainti.
11.6.04
Meidät on reivattu ristiin ja rastiin
Lauri Viidan lyriikan kiihkeä tempo muistojeni syövereistä esiin kantautuneena peitti alleen Tiktakin kesäkumikappaleen kun tänään sompailin taas pitkästä aikaa henkilöautolla Tampereen keskustan liikenteessä. Miten se voi olla sellaista kaaosta? Eivätkö ne osaa siellä suunnitella lainkaan katuja? En ihmettele sitä, että keskustan liikennejärjestelyt ovat saaneet jotkut suivaantumaan koko kaupungille puolipysyvästi. Kadut ovat kapeita, kaistamaalaukset heittelehtivät puolilta toisille ja liikennevaloja on enemmän kuin ehtii ilman verkkosilmiä havaita. Tietenkin on paljon mahdollista, että olen vain liian tottunut Turun leppoisan kodikkaaseen liikennekäyttäytymiseen, jossa ei tarvi kuin päättää kohde ja ajaa sinne.
Saattaa tietysti olla myös niinkin, että olen vain nurkkapatriootti. En kuitenkaan ole vielä koskaan poksauttanut otsasuonta Aurajoen suistoalueella liikennöidessäni, mutta niiden kahden järven väliin kasvaneessa kaupungissa niin tuntuu käyvän joka humalan kerta kun sinne päädyn. Sääli sinänsä, sillä muuten pidän Tampereesta kovasti. Mutta mikä ihme juttu se tämän aamun Valossa (tm) taas oli? Joukko kiinnostavia turkulaisia kertoo tamperelaisille kuinka hienoa on asua Turussa? Tätä juttua mainostettiin Aamulehdessä jo edellisenä päivänä ja kuinkas ollakaan - kun se tänään ilmestyi, oli tulos tyhjänpäiväistä matkailuesitejauhantaa ilman mitään uutta, mitään kiinnostavaa tai edes hyviä kuvia. Paninpa merkille senkin, että jutun takana oli pariskunta Karstastenpää/Majuri; parisen viikkoa sitten Turusta Tampereelle muuttanut toimittajakaksikko. Että näin. Asiaa tietämätön saattaisi äkkiä luulla, että idea on Aamulehden oma, että Turku ihan oikeasti kiinnostaisi jotakuta Pirkanmaallakin. Vaan ei. Turkulainen toimittaja se vain on heittänyt Valon päätoimittajalle idean opiskelukaupunkinsa puffaamisesta, ja kun ei viikon pääjuttua vielä ollut kukaan sattunut lehteen tekemään niin läpihän se meni. Vai olenko kyynikko? Äh, en tietenkään. Veijo Hietala (...miten arvasinkin keitä kuuluu tähän "mielenkiintoiset ihmiset" kategoriaan...) sentään pääsi käyttämään hienoja akateemisia termejä. Hänen mukaansa Turku edustaa suomalaisille toiseutta. Olen asiasta eri mieltä.
Saattaa tietysti olla myös niinkin, että olen vain nurkkapatriootti. En kuitenkaan ole vielä koskaan poksauttanut otsasuonta Aurajoen suistoalueella liikennöidessäni, mutta niiden kahden järven väliin kasvaneessa kaupungissa niin tuntuu käyvän joka humalan kerta kun sinne päädyn. Sääli sinänsä, sillä muuten pidän Tampereesta kovasti. Mutta mikä ihme juttu se tämän aamun Valossa (tm) taas oli? Joukko kiinnostavia turkulaisia kertoo tamperelaisille kuinka hienoa on asua Turussa? Tätä juttua mainostettiin Aamulehdessä jo edellisenä päivänä ja kuinkas ollakaan - kun se tänään ilmestyi, oli tulos tyhjänpäiväistä matkailuesitejauhantaa ilman mitään uutta, mitään kiinnostavaa tai edes hyviä kuvia. Paninpa merkille senkin, että jutun takana oli pariskunta Karstastenpää/Majuri; parisen viikkoa sitten Turusta Tampereelle muuttanut toimittajakaksikko. Että näin. Asiaa tietämätön saattaisi äkkiä luulla, että idea on Aamulehden oma, että Turku ihan oikeasti kiinnostaisi jotakuta Pirkanmaallakin. Vaan ei. Turkulainen toimittaja se vain on heittänyt Valon päätoimittajalle idean opiskelukaupunkinsa puffaamisesta, ja kun ei viikon pääjuttua vielä ollut kukaan sattunut lehteen tekemään niin läpihän se meni. Vai olenko kyynikko? Äh, en tietenkään. Veijo Hietala (...miten arvasinkin keitä kuuluu tähän "mielenkiintoiset ihmiset" kategoriaan...) sentään pääsi käyttämään hienoja akateemisia termejä. Hänen mukaansa Turku edustaa suomalaisille toiseutta. Olen asiasta eri mieltä.
9.6.04
Myötäelä, perkele!
Istuin juuri pitkän tovin Aurajoen rannassa, join pari siideriä, tulin mukavasti humalaan, poltin tupakan (ensimmäisen jälkeen sitten sen ainoan yhden 14-vuotiaana polttamani, jonka Janne tarjosi uimahallin takana), avauduinpa siinä oikein tosissani lapsuudesta ja muusta, sain puhelun ystävältäni Kokkolasta, ystävältäni joka on minulle tärkeämpi kuin voin tällä elämäni hetkellä lainkaan sanoiksi pukea, hän oli iloinen ja sai minutkin sellaiseksi (taisin tosin jo ollakin), joinpa siiderin loppuun (omani ja sen toisen, jonka pummasin), avauduinpa hieman lisää, avauduinpa aika paljon lisää, mutta ei se mitään, oli hauskaa paitsi kylmä, ja tosiaan, ensimmäinen tupakka elämässäni jonka vedin keuhkoihin asti, hassulta se tuntui, eilen kosketin ensimmäisen kerran elämässäni Posankan kylkeä, hassulta sekin, ja sitten kävelimme kaikki kolme tänne Juslenian kellariin, koska tuli sellainen tunne että mitä jos päivittäisin Silmänkääntövankilan, olenhan sentään edelleen sellaisessa mukavassa, ja täällä ollaan ja kappas kummaa, elämä tapahtuu kaikkialla ympärilläni, se on kuin vilkkuvia valoja ja pimeässä ne kaikki näyttävät kauniilta, ne aivan kaikki, jokainen niistä.
8.6.04
Ei sillä että kieltäisin sinun kaikennielevän suureutesi...
Eri iltapäivälehtien menekki kertoo selvää kieltä siitä, mikä maatamme nykyisin kiinnostaa. "VIIVI AVELLAN KOLARISSA" oli iltakahdeksan maissa myyty loppuun lähikaupasta, mutta selontekoa siitä, että "MATTI JA MERVI JÄLLEEN YHDESSÄ", oli vielä melkoinen pino. Viivi Avellanin piipahdus tuossa viehättävässä Lapin kunnassa (okei, huono vitsi ja myönnän heti etten takuulla ollut ensimmäinen sen keksinyt) siis oli kiinnostavampi kuin eräänkin taisteluparin yhteenpaluu, mitä en ihmettele, sillä mikä tahansa, aivan mikä tahansa olisi kiinnostavampi kuin Matin ja Mervin paluu yhteen eikä tämä totisesti ole liioittelua. Voisin kuvitella jopa napin olevan kiinnostavamman kuin yhtään mihinkään liittyvän uutisen edellämainituista. Lööpit ovat kuitenkin lööppejä ja niitä tehdään jotta myytäisiin lehtiä. (huomaan kierrättäväni eilistä aihettani. syvä huokaus.) Asioiden kiinnostavuus ja merkityksellisyys ovat toki aina suhteellisia määreitä, mutta silti parhaimmat koskaan näkemäni lööpit ovat molemmat vuodelta 2002: "PANKKIRYÖSTÄJÄNAINEN ON EX-PORNOTÄHTI" ja "LAPSET PAKENIVAT KAUHUISSAAN HEUREKAN SOTASIMULAATTORISTA".
7.6.04
Täydellinen otsikko täytyy ansaita!
Olisi absurdiutta antaa täydellinen otsikko tekstille, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Teksti ei ansaitse kunniaa, jota sen niskaan alkaa sataa täydellisen otsikon myötä. Tämä ei ole vain tekstin ominaisuus. Meidän jokaisen täytyy ansaita täydellinen otsikkomme, ja meidän on tehtävä sen eteen työtä. Miten voisin määritellä itseni sellaisilla otsikoilla kuin "kirjoittaja", "prosaisti", "uneksija", "kaiken pahan alku ja juuri", ellen tekisi mitään nämä ansaitakseni. Yleistän edelleen: olenko minä ihminen jos en ole tehnyt mitään kyseisen oletuksen sisällään pitävän otsikon eteen. Tai: jos olisin lehtijuttu, olisiko minulla rahkeita olla "Tuli tuhosi automaalaamon Keravalla"?
Ei, luen tätä tekstiä yhä uudelleen ja minun on jatkuvasti vaikeampi ymmärtää mitä yritän sanoa. Luo itsellesi otsikko! Kirjoita se kuudenkymmenen neljän pisteen garamondilla. Mieti sitä, näe sen seuraavan sinua kaikkialle, kun katsot peiliin, sen kirjaimet näyttävät olevan nurin. Ja oletko todella tämän otsikon arvoinen? Oletko ansainnut sen?
Meidän pitää tehdä itsestämme juttu. Jokaisen on havaittava itsestään asioita joita toiset eivät ole huomanneet. On toimittava kuin tutkiva journalisti, kaivettava esiin varjopuolet. Ja näistä varjopuolista syntyy hyvin hitaasti kuva. Sen viereen kirjain kirjaimelta otsikko. Siinä painotetuin sanoin tarjotaan äärimmäisyyksiin tiivistetty informatiivinen tieto. Katsos, otsikko. Kelpaisi peijakas vaikka lööppiin.
"Sun pitää kastaa kätes vereen
ja pitää sydämes puhtaana"
(Tuomari Nurmio / Kylmää ja kuumaa)
Ei, luen tätä tekstiä yhä uudelleen ja minun on jatkuvasti vaikeampi ymmärtää mitä yritän sanoa. Luo itsellesi otsikko! Kirjoita se kuudenkymmenen neljän pisteen garamondilla. Mieti sitä, näe sen seuraavan sinua kaikkialle, kun katsot peiliin, sen kirjaimet näyttävät olevan nurin. Ja oletko todella tämän otsikon arvoinen? Oletko ansainnut sen?
Meidän pitää tehdä itsestämme juttu. Jokaisen on havaittava itsestään asioita joita toiset eivät ole huomanneet. On toimittava kuin tutkiva journalisti, kaivettava esiin varjopuolet. Ja näistä varjopuolista syntyy hyvin hitaasti kuva. Sen viereen kirjain kirjaimelta otsikko. Siinä painotetuin sanoin tarjotaan äärimmäisyyksiin tiivistetty informatiivinen tieto. Katsos, otsikko. Kelpaisi peijakas vaikka lööppiin.
"Sun pitää kastaa kätes vereen
ja pitää sydämes puhtaana"
(Tuomari Nurmio / Kylmää ja kuumaa)
4.6.04
Kun mikään ei muutu
Tänä aamuna herätessä päätä kivisti, suussa maistui kissantassu ja silmätkin verestivät. Oli epämääräisiä kuvia eilisillasta, ei helvetti, kirjoitinko jotain Silmänkääntövankilaan... pikainen tarkistus sen paljasti: rakkauslauluistahan minä olin vääntänyt kirjainta toisen perään pidemmänpuoleisesti. Ei helvata, nyt hävettää. Olin vielä unohtanut vain viikko sitten siteeraamani loistokkaan kappaleen eli Camelin Lady Fantasyn. Voi saasta. Ehdin jo miettiä että vastapainoksi pitäisi kirjoittaa lista viidestä parhaasta kappaleesta, jotka käsittelevät kuolemaa, mutta levyhyllyni tuntuu olevan niitä liiankin täynnä. Ääh.
Okei, narrasin. Itse asiassa (tämän päivän otsikkokin jo asian on tyyliini vihkiytyneille "paljastanut") jatkan eilisellä linjalla. Rakkaus. Tuo iankaikkinen aihe. Kuinka paljon tässä maailmassa riippuukaan siitä kuka rakastaa ketä? Ja kuka vain luulee rakastavansa. Ihastumiset ja satunnaiset haltioitumiset saattavat vaikuttaa siltä itseltään, ehkä vuosienkin ajan niiden teho riittää. Mutta missä punnitaan todellisen rakkauden mitta? Onko se siinä että kaksi tuntuu sulautuvan yhdeksi, vai siinä että ne molemmat täydentävät juuri oikeilla tavoilla toisiaan? Huomasin juuri että käytännössä koko kirjallinen tuotantoni (joka on muuten varsin laaja, vaikkei vielä - korostan - kovin julkaistu) käsittelee sekin rakkautta. Aiheet vaihtelevat, teema pysyy. Se on kyllä kummallista. Mutta harva asia kai loppujen lopuksi on yhtä mielenkiintoinen. Ja yhtä inflaation kärsinyt sanana. Ei kukaan rakasta jotain leffaa. Tai ruokaa. Tai edes paikkaa, enkä minä mitenkään voi uskoa kenenkään voivan rakastavan mitään jumalaakaan. Olen sanonut sen ennen, sanon taas: älkää rakastako kohteita. Ne eivät anna mitään takaisin. Todellinen rakkaus on kahdensuuntaista.
Tämä rakkauden apostolina oleminen on kyllä raskasta. Kevennän tunnelmaa tekemällä Kysyn vaanit:
Uudet gallup-tulokset ovat taas saapuneet! Luit ne Siwan ilmoitustaululta vain hetkeä ennen kuin löysit ne täältä!
KETÄ ME RAKASTAMME?
* Ei mitään aavistusta - mutta ei se silti estä meitä lähettämästä sille päivittäin ruusukimppuja ja suklaarasioita -- 14%
* Itseämme, kostoksi -- 6%
* Naapurin Elinaa. Mutta sitä ei kannata kertoa Elinan painonnostajamiehelle, tai sille Bandidos-tyypille, joka käy Elinan luona kun sen mies on SM-kisoissa -- 19%
* Siittiösolujamme. Ne siimahännät ovat sitten suloisia! -- 21%
* Aviomiestämme, mikä ikinä hänen nimensä nyt sitten olikaan -- 8%
* Paavo Lipposta. Surullista, eikö? -- 17%
* Tämän blogin kirjoittajaa, vaikka se helvetin kusipää ei vastaakaan tunteisiimme -- 15%
Okei, narrasin. Itse asiassa (tämän päivän otsikkokin jo asian on tyyliini vihkiytyneille "paljastanut") jatkan eilisellä linjalla. Rakkaus. Tuo iankaikkinen aihe. Kuinka paljon tässä maailmassa riippuukaan siitä kuka rakastaa ketä? Ja kuka vain luulee rakastavansa. Ihastumiset ja satunnaiset haltioitumiset saattavat vaikuttaa siltä itseltään, ehkä vuosienkin ajan niiden teho riittää. Mutta missä punnitaan todellisen rakkauden mitta? Onko se siinä että kaksi tuntuu sulautuvan yhdeksi, vai siinä että ne molemmat täydentävät juuri oikeilla tavoilla toisiaan? Huomasin juuri että käytännössä koko kirjallinen tuotantoni (joka on muuten varsin laaja, vaikkei vielä - korostan - kovin julkaistu) käsittelee sekin rakkautta. Aiheet vaihtelevat, teema pysyy. Se on kyllä kummallista. Mutta harva asia kai loppujen lopuksi on yhtä mielenkiintoinen. Ja yhtä inflaation kärsinyt sanana. Ei kukaan rakasta jotain leffaa. Tai ruokaa. Tai edes paikkaa, enkä minä mitenkään voi uskoa kenenkään voivan rakastavan mitään jumalaakaan. Olen sanonut sen ennen, sanon taas: älkää rakastako kohteita. Ne eivät anna mitään takaisin. Todellinen rakkaus on kahdensuuntaista.
Tämä rakkauden apostolina oleminen on kyllä raskasta. Kevennän tunnelmaa tekemällä Kysyn vaanit:
Uudet gallup-tulokset ovat taas saapuneet! Luit ne Siwan ilmoitustaululta vain hetkeä ennen kuin löysit ne täältä!
KETÄ ME RAKASTAMME?
* Ei mitään aavistusta - mutta ei se silti estä meitä lähettämästä sille päivittäin ruusukimppuja ja suklaarasioita -- 14%
* Itseämme, kostoksi -- 6%
* Naapurin Elinaa. Mutta sitä ei kannata kertoa Elinan painonnostajamiehelle, tai sille Bandidos-tyypille, joka käy Elinan luona kun sen mies on SM-kisoissa -- 19%
* Siittiösolujamme. Ne siimahännät ovat sitten suloisia! -- 21%
* Aviomiestämme, mikä ikinä hänen nimensä nyt sitten olikaan -- 8%
* Paavo Lipposta. Surullista, eikö? -- 17%
* Tämän blogin kirjoittajaa, vaikka se helvetin kusipää ei vastaakaan tunteisiimme -- 15%
3.6.04
Sitähän se kaikki on...
Jossain (enkä nyt tosiaan muista että missä) törmäsin senkaltaiseen meemintapaiseen kuin että listata pitäisi viisi mielestään parasta rakkauslaulua. Pohdintaa herättävä ehdotus! Paitsi etten mielelläni käyttäisi termiä "rakkauslaulu" vaan pikemminkin puhuisin kai vain lauluista, jotka käsittelevät rakkautta... "Rakkauslaululla" on jotenkin kehno kaiku korvissani. Enkä nyt puhu siitä Juliet Jonesin Sydämen samannimisestä kappaleesta.
Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.
Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.
Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.
Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!
Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.
Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.
Anyhoo. Ykkösen etsiminen ei kohdallani tuottanut paljon vaikeuksia. Voittaja on Robert Wyatt, jonka kappaletta Sea song olen täällä ennenkin siteerannut, mutta menköön nyt taas: "So until your your blood runs / to meet the next full moon / Your madness fits in nicely with my own / Your lunacy fits neatly with my own, my very own / We're not alone". Musiikki on haikeassa kauneudessaan riipaisevaa, ja koko kappalee loppuu Robertin sanattomaan vokalisointiin, pelkkä kaipaus mutta myös tulevaisuudenusko ainoana sisältönään. Kaunista, kovin.
Toiselle sijalle listallani kiilaa Leonard Cohen. Natural born killersin katsojat tunnistavat kappaleen Waiting for the miracle, ja se on paljon muutakin kuin elokuvatunnari. (eikä sen kahdeksan minuutin mitasta paljon ehdi alkutekstien aikana soimaankaan) Iän tuomaa itsevarmuutta, menneitä virheitä. Ja vähän hemmetin uljas tunnelma.
Olkoon Sielun veljien Rakkaudesta listan kolmas. Satuttavan tulista tilitystä. Tämä ei ole mitään possunpunaista feikkilyriikkaa. Tämä rakkaus palaa magnesiuminkirkkaalla liekillä ja viiltää kuin terä. Ja silti kaikki on hyvin, niin kauan kuin on olemassa se josta lauletaan. Hieno kappale, toteutus enimmäkseen akustisilla kitaroilla ei ole huono juttu sekään.
Entäpä sitten? Aloin miettiä että pitäisi varmaan saada rakkauden positiivisiakin ominaisuuksia välillä mukaan. Siispä kehiin Syd Barrett ja Love you. Eihän tämä kaveri enää ihan täysissä sielunvoimissa ollut tätä levyä tehdessään (täydemmissä silti kuin toisen ja viimeisen soololevynsä aikoihin myöhemmin samana vuonna), mutta se kuuluu ainakin tässä kappaleessa vain positiivisena hullutteluna. En voi olla riemuitsematta joka ainoa kerta kun kuulen sen pakokauhuisen kaniinin lailla eestaas poukkoilevan hirmutempoisen sävellyksen ja Sydin ulvomassa lyriikoitaan: "Honey love you honey little honey funny sunny morning love you more funny love in the skyline baby..." Ylentävää! Kivaa!
Vaan mitenpä päätänkään listani? Kävi mielessä että Yes ja uljas kymmenminuuttinen And you and I ("And you and I climb over the sea to the valley...") olisi ehkä sopinut... mutta ei sittenkään. Sanoituksessa on liikaa pseudomystiikkaa jotta laulu todella kertoisi rakkaudesta. White Noisen huima Love without sound olisi toisaalta ehdoton valinta. Siinä on kenties kaunein koskaan kuulemani melodia, pelottavin koskaan kuulemani tunnelma ja hyvin mielenkiintoiset sanat... mutta koska kukaan tämän lukija ei liene milloinkaan kuullut kyseistä kappaletta, hylkään sen nyt. (White Noisen debyyttialbumia on saanut ainakin Porin Green riveristä, sieltä sen itsekin aikanaan ostin. Mainos! Mainos! Green river on Suomen paras levykauppa) Muutamia sellaisia hienoja kappaleita tulee myös mieleen, jotka kertovat rakkaudesta, mutta ovat niin tekijänsä henkilökohtaisia teoksia, etteivät ehkä toimi universaalin tunteen välittäjinä. Björk ja Pagan poetry, John Lennon ja Oh Yoko!, Robert Wyatt ja Alife/Alifib ovat sellaisia... Olkoon siis listani viides ja viimeinen Tuomari Nurmion edelleen nerokkuudellaan hiljaiseksi saavalta Punainen planeetta -albumilta napattu hypnoottiskomppinen Ota minut mukaan. Se kertoo jälleen hieman erilaisesta rakkaudesta; löytämisen hetkestä: "Olin lakannut uskomasta ihmeisiin / ja väsynyt kaikkeen paskaan / ja pettynyt unelmiin // Sinä kävelit minua vastaan / ja pysäköit eteeni / kuin unien puutarhasta / karannut enkeli..." Mitään ei tarvitse lisätä.
Musiikki ja rakkaus. Silmänkääntövankilan kaksi pääteemaa ad infinitum. No ei se musiikki.
Raja, jonka kohdalla lasinsirpaleet vaihtuvat linnunpaskaksi
Se on raja, jonka voi nähdä symbolina agraariyhteiskunnan voitolle urbaanista elinkelvottomuudesta, ja toisaalta se voi olla vain mielikuva, se paikka jossa henkilökohtainen kipu katoaa ja jäljelle jää vain pieniä kiusankappaleita. Totta puhuen kyseessä oli vain ensimmäinen t-paitapäivä sitten vappuviikon, ja istuskelu Aurajoen rantatöyräällä ihmetellen sitä, miksi joki virtaa itsepintaisesti (ja melkoisen hyvää vauhtia vielä) sisämaahan päin. Jossain sataman suunnalla oli nuoriso keksinyt hauskan idean; heitellään frisbeetä yli joen! Olipa tainnut riemunkiljahtelu lyhyeen loppua. Se frisbee seilasi ohitsemme kohti yläjuoksua sellaista reipasta kävelyvauhtia. Havaitsin myös tupakantumpin.
Kyllä on kaunista. Ihan aivot hajoavat. Äsken kävelin kahden kaupungin puutarhatyöntekijän ohi, ne olivat niitä sellaisia nuoria kesätyöntekijöitä. Kuulin kuinka poika kysyi tytöltä: "Ooksä koskaan öhö öh nähny kun leppäkertut parittelee?"
Kesä se nostaa tunteet pintaan.
Kyllä on kaunista. Ihan aivot hajoavat. Äsken kävelin kahden kaupungin puutarhatyöntekijän ohi, ne olivat niitä sellaisia nuoria kesätyöntekijöitä. Kuulin kuinka poika kysyi tytöltä: "Ooksä koskaan öhö öh nähny kun leppäkertut parittelee?"
Kesä se nostaa tunteet pintaan.
2.6.04
Turkuus
Turkulaisuus on sitä että asuu ja elää Turussa ja tuntee ylpeyttä siitä. Ja kannustaa jotain teeäspeetä ja allekirjoittaa addresseja sinapin puolesta. Minulla on siis vähän kokemuksia turkulaisuudesta.
Mutta!
autuas -> autuus
hauska -> hauskuus
Turku -> turkuus
Turkuus on tila, jonka tärkein ominaisuus on siinä, että se on tiedostamaton. Turkuuden voi havaita vain kun pysähtyy paikalleen ja alkaa kiinnittää huomiota helposti ylenkatsottuihin yksityiskohtiin. Minulle turkuutta edustavat sellaiset asiat kuin meren läsnäolon jatkuva tiedostaminen, vaikkei sitä merta koskaan varsinaisesti näe. Mutta onhan se tuossa. Turkuus on myös sitä, että kaupunginosilla on sellaisia nimiä kuin "Palli" ja "Takakirves" - ja vaikka turkulaisuutta onkin se, että tuntee näistä nimistä huvittunutta nurkkakuntaylpeyttä, on turkuutta se, ettei enää ulkopaikkakuntalaisten naureskellessa ymmärrä mikä niissä on niin hauskaa. Turkuutta on myös Hesburger joka toisessa kadunkulmassa ja kyseisen firman logolla varustettuja roskia ajelehtimassa tasan jokaisessa kadunkulmassa mutta jätän tarkoituksella huomiotta turkuuden kaupallistuneet piirteet. Turkuutta on vanhojen ja uusien rakennusten saumaton yhteenkietoutuminen niillä paikoilla joilta vanhoja ei purettu 60-luvulla pois. (niitä on vähän) Ja kaupungeissahan sana on rakennusten kivijalkoihin vapaa. Nämä kolme kiinnostukseni herättänyttä esimerkkiä seinäkirjoituksista tulevat pakottamatta mieleen:
"36 chauffeur = an ultimate idiot!"
Tämä on kirjoitettu tussilla Yo-kylässä roskasäiliön kanteen. 36 on öisin kulkeva kaupunkibussi, jonka pysäkkiä lähellä tämä kirjoitus sijaitsee. Ehkä kirjoittajalta on evätty pääsy bussiin, ja ehkä tämä sen vuoksi on tehnyt sen päätelmän, että vuoroa 36 ajaa aina (koska mitään ajankohtaa tai muuta spesifikointia ei ole tehty) sama henkilö - vieläpä ultimaattinen idiootti. Tai ehkä vuoron 36 ajaminen tekee kuskista automaattisesti sellaisen. Tai ehkä tämä on vain kiukunpurkaus. Mielenkiintoista on sanan "chauffeur" esiintyminen. Suomalainen olisi kirjoittanut vain "driver". Siis jos olisi englanniksi pitänyt.
"Vittu natsit on tyhmempiä ku neekerit!"
Jätteenkeräyspisteen seinässä Lonttistentiellä, kauniilla puutaloalueella. Tämän kirjoittaja katselee maailmaa hyvin poikkeuksellisesta vinkkelistä. Joko hän on ironian suuri mestari tai sitten hän on äidinmaidostaan imenyt ristiriitaisen aatemaailman. Ei tällaiseksi voi oppia. Onko tämä henkilö tyhmä vai niin älykäs, että lähestyy vaarallisesti taas syvää tyhmyyttä? Vaatiiko tämä akateemista koulutusta? Kertokaa!
"Turku on perse"
Tyhjentävä kannanotto oranssissa postilaatikossa Tuomiokirkkotorilla. Tällaisen huomaaminen on turkuutta kauneimmillaan. Kirjoittajan näkemyksessä on silti tietysti tulkinnan varaa. Onko perse hyvä vain huono asia tässä? Nimittäin onhan totta että jos jollain on "hyvä perse"... no niin, antaa olla. Ehkä kirjoittaja on porilainen. Sen ymmärtäisin.
Sitemeterin mukaan Silmänkääntövankilaan on viime yönä varttia vaille kaksi eksynyt joku Yahoon kautta hakusanalla "pillu". Olen pahoillani, vääränlainen sivu. Toivon kuitenkin hänen löytäneen etsimänsä, sillä varttia vaille kaksi on senkaltainen suden hetki, että tavoitteissaan epäonnistumisella on silloin kohtalokkaimmat seuraukset.
Ihan tosi, uskokaa nyt.
Mutta!
autuas -> autuus
hauska -> hauskuus
Turku -> turkuus
Turkuus on tila, jonka tärkein ominaisuus on siinä, että se on tiedostamaton. Turkuuden voi havaita vain kun pysähtyy paikalleen ja alkaa kiinnittää huomiota helposti ylenkatsottuihin yksityiskohtiin. Minulle turkuutta edustavat sellaiset asiat kuin meren läsnäolon jatkuva tiedostaminen, vaikkei sitä merta koskaan varsinaisesti näe. Mutta onhan se tuossa. Turkuus on myös sitä, että kaupunginosilla on sellaisia nimiä kuin "Palli" ja "Takakirves" - ja vaikka turkulaisuutta onkin se, että tuntee näistä nimistä huvittunutta nurkkakuntaylpeyttä, on turkuutta se, ettei enää ulkopaikkakuntalaisten naureskellessa ymmärrä mikä niissä on niin hauskaa. Turkuutta on myös Hesburger joka toisessa kadunkulmassa ja kyseisen firman logolla varustettuja roskia ajelehtimassa tasan jokaisessa kadunkulmassa mutta jätän tarkoituksella huomiotta turkuuden kaupallistuneet piirteet. Turkuutta on vanhojen ja uusien rakennusten saumaton yhteenkietoutuminen niillä paikoilla joilta vanhoja ei purettu 60-luvulla pois. (niitä on vähän) Ja kaupungeissahan sana on rakennusten kivijalkoihin vapaa. Nämä kolme kiinnostukseni herättänyttä esimerkkiä seinäkirjoituksista tulevat pakottamatta mieleen:
"36 chauffeur = an ultimate idiot!"
Tämä on kirjoitettu tussilla Yo-kylässä roskasäiliön kanteen. 36 on öisin kulkeva kaupunkibussi, jonka pysäkkiä lähellä tämä kirjoitus sijaitsee. Ehkä kirjoittajalta on evätty pääsy bussiin, ja ehkä tämä sen vuoksi on tehnyt sen päätelmän, että vuoroa 36 ajaa aina (koska mitään ajankohtaa tai muuta spesifikointia ei ole tehty) sama henkilö - vieläpä ultimaattinen idiootti. Tai ehkä vuoron 36 ajaminen tekee kuskista automaattisesti sellaisen. Tai ehkä tämä on vain kiukunpurkaus. Mielenkiintoista on sanan "chauffeur" esiintyminen. Suomalainen olisi kirjoittanut vain "driver". Siis jos olisi englanniksi pitänyt.
"Vittu natsit on tyhmempiä ku neekerit!"
Jätteenkeräyspisteen seinässä Lonttistentiellä, kauniilla puutaloalueella. Tämän kirjoittaja katselee maailmaa hyvin poikkeuksellisesta vinkkelistä. Joko hän on ironian suuri mestari tai sitten hän on äidinmaidostaan imenyt ristiriitaisen aatemaailman. Ei tällaiseksi voi oppia. Onko tämä henkilö tyhmä vai niin älykäs, että lähestyy vaarallisesti taas syvää tyhmyyttä? Vaatiiko tämä akateemista koulutusta? Kertokaa!
"Turku on perse"
Tyhjentävä kannanotto oranssissa postilaatikossa Tuomiokirkkotorilla. Tällaisen huomaaminen on turkuutta kauneimmillaan. Kirjoittajan näkemyksessä on silti tietysti tulkinnan varaa. Onko perse hyvä vain huono asia tässä? Nimittäin onhan totta että jos jollain on "hyvä perse"... no niin, antaa olla. Ehkä kirjoittaja on porilainen. Sen ymmärtäisin.
Sitemeterin mukaan Silmänkääntövankilaan on viime yönä varttia vaille kaksi eksynyt joku Yahoon kautta hakusanalla "pillu". Olen pahoillani, vääränlainen sivu. Toivon kuitenkin hänen löytäneen etsimänsä, sillä varttia vaille kaksi on senkaltainen suden hetki, että tavoitteissaan epäonnistumisella on silloin kohtalokkaimmat seuraukset.
Ihan tosi, uskokaa nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)