Helmi-maaliskuun vaihteessa hiihtoloma loppuu, mutta kouluun en palaa. Poden korkeaa kuumetta muutaman päivän ilman että tauti näyttää menevän miksikään, mistä seuraa lääkärireissu ja diagnoosi: keuhkokuume. Menee sitä luokkaa pahaksi että yhden yön vietän Vammalan sairaalassa, ja kaiken kaikkiaan hiihtoloma mukaan lukien olen kolmatta viikkoa pois koulusta. Luokanvalvojallemme on ilmoitettu, mutta koska hän ei jaa tietoa eteenpäin, huhut alkavat levitä ja olen jo moneen kertaan kuollut ja vaipunut koomaan ja vaihtanut paikkakuntaa ja ties mitä kun sitten maaliskuun puolivälissä lopulta palaan mestoille. En pahemmin kavereilta läksyjä kysellyt koko aikana, joten olen hiukan ulkona siitä missä mennään, mutta tätä kestää ehkä päivän verran ja loppujen lopuksi pitkä poissaolo oppilaitoksesta ei jätä pysyvää vaikutusta sen paremmin koulumenestykseeni kuin terveyteenikään.
Tähän kirjoitusikään mennessä olenkin sitten välttänyt sairaalavisiitit tätä yhtä lukuunottamatta melkein kokonaan. Armeija-aikana nukun Tilkan sotilassairaalassa yhden yön, mutta lähinnä siksi, että kun olen asiani siellä saanut hoidettua, on paluuliikenne Niinisaloon tuolta päivältä jo mennyt, eikä tilanteessa oikein muuta mahdollisuutta ole. Sieltä voidaankin harpata suoraan joulukuuhun 2006, jolloin yö kuluu Turun yliopistollisen sairaalan pahamaineisen vesivahinkorakennuksen synnytysosastolla. Siinäpä nuo. Tai no ihan naskalina teloin ja kolhin itseäni jatkuvasti, milloin oli reikä otsassa, milloin käsi murtui, milloin nenä tohjona. Putoilin tuoleilta, sain päätä jumiin erilaisiin huomattavasti päätä pienempiin koloihin, astuin nauloihin ja naulasin sormiin, kerran survaisin jalan täydessä vauhdissa tarakalta äidin pyöränpinnojen väliin (se muuten sattui). Mutta kaikki nuo kaukaiset kolhut ovat jotenkin kumman sumuisina muistikuvina enää. Mistäköhän tosiaan johtuu.
18.6.16
16.6.16
Helmikuu 1990
Vuoden 1990 wikipedia-sivun helmikuu on hengästyttävää luettavaa: Neuvostoliitto murenee, Nelson Mandela vapautuu, Falklandin sodan jälkikaiutkin huuhtoutuvat pois. Mitäpä minulla silloin? Ei sanottavia. Eikä oikein kirjoitettavaakaan: suureen muistikirjaani ei helmikuun aikana ilmesty mitään, joten hiihtoloman tekemisetkin jäävät historian hämäriin. Sen tiedän, että vielä tässäkin vaiheessa vietämme Raisan kanssa lomapäiviä sarjakuvia piirrellen. Mutta kuten jo aiemmin todettua, meidän "lastensarjakuvamme" alkoivat vuosien kertyessä saada yhä oudompia parodiallisia ja itsetietoisia piirteitä. Varmaan jo tässä vaiheessa tämä näkyy - olenhan itse jo yläasteella sentään. Mitään konkreettista dataa minulla ei kuitenkaan ole. Luen Stephen Kingiä, jonka suomennettujen tuotosten loputtua kesken alan hiljalleen laajentua muihinkin suuntiin, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa Dean R. Koontzia, jota kovin ahkerasti suomennettiin ja Kingin vertaiseksi kehuttiin tuolloin. Luen niitä seuraavina vuosina aika monta, siinä määrin sarjana Koontzin tuotoksia julkaistaan, ja muistan että minua niissä nyppi jo silloin se, miten kylmäävän hyvistä skenaarioista kirjat aina lähtivät liikkeelle ja miten surkean latteaan loppuun ne aina lässähtivät. Jotain muitakin kauhuksi luokiteltua menee varmaan, ainakin Jalavan julkaisemia novelliantologioita taisin hotkaista, ja Clive Barkeria ehkä. Noista ajoista on kauan, ja lukemaani alan ylöskirjata vasta vuonna -95.
Piirtämisestä tuli mieleen kuvistunnit, toinen majesteettisen laatuharppauksen ala-asteen jäljiltä tehnyt aine. Siinä missä vielä edelliskeväänä saatiin aina yksi paperi ja yksi aihe, jota sitten värikynillä nysvättiin tunti, meillä onkin nyt kaikenlaista vänkää: saamme ensinnäkin isot lehtiöt laadukasta piirustuspaperia per lärvi (elämme vielä pahaa-aavistamatonta aikaa ennen lamaa), on piirustuhiiltä ja vesivärejä ja linoleumkaiverrusta ja vaikka mitä. Kuvaamataitoa varten on jopa oma luokka pimiöineen kaikkineen, ja vuosien kuluessa tästä luokasta tulee syystä tai toisesta lempparini koko rakennuksessa. Ehkä se johtuu valosta: luokka on enimmäkseen valkoinen verrattuna muun koulun erilaisiin kellertävänruskean sävyihin, isojen ikkunoiden edessä ei ole puita eikä naapurinurkkia. On tilaa luoda. Kuvisopettajat vaihtuvat taajaan: seiskalla meillä on parikymppinen lyhytpinnainen Tuomas, häntä seuraa vahvasti uskovainen mies josta käytettiin nimeä Suffeli, en muista hänen oikeaa nimeään enää. Ysillä on sitten Jukka-Pekka, joka heittelee vinkeitä vitsejä ja alkaa vuoden aikana luoda yllättävää uraa tangolaulajana. Hän on kevätpuolella toistuvasti pitkiä aikoja keikkakiertueilla, usein niin lyhyellä varoitusajalla (kai?) ettei sijaista hommata. Yhteen vuoteen jää hänenkin pestinsä.
Toinen tärkeä muutos ala-asteelta: aamunavaukset ovat koulun yhteiset ja kuuluvat keskusradion kautta joka luokkaan. Opettajilla on kiertävä avausvuoro, ja heidän persoonansa näkyvät näissä yhteislähetyksissä hyvin. Mara soittelee usein Pink Floydia. (esimerkiksi Moneyn olen ensi kertaa kuullut yläasteen keskusradiosta) Eija kritisoi kipakkaan mutta viihdyttävään sävyyn nykyaikojen tapainturmelusta. Merja soittaa aina suomirokkia, hyvin usein Lapinlahden Lintuja. Kaija on yhtä kömpelö ja muistiinpanoissaan sekaisin kuin tunnilla. Ja niin edelleen. Noin kerran kuussa on joku seurakunnan edustaja vetämässä uskonnollisemman avauksen, mutta kyllä niitä toisinaan pitävät opettajatkin; onhan koulussa esimerkiksi maassamme varsin pieneen baptistiseurakuntaan kuuluvia opettajia parikin minun aikanani. Juuri edellämainitun kuvisopettajan avaukset ovat ikimuistoisia. Jyrisevällä äänellä mies kuvailee näkemiään visioita tyhjyydessä vaeltavista eksyneistä ihmisistä. Siinäpä kuunnellaan sitten. Mitään musiikkia hän ei saarnansa jälkeen koskaan soita.
Ehkä jotenkin hämmentävintä tässä on se, että tosiaan vielä edelliskeväänä, ala-asteen kuudennella vuonna 1989, me aloitimme jokaisen kouluaamun virrenveisuulla. Sama aamunavaustapa säilyi läpi ala-asteen: jokainen luokan oppilas luki vuorollaan valitsemansa katkelman psalmikokoelmasta (tai Raamatusta tms) ja sitten veisattiin luokan voimin hänen valitsemansa virsi. Pojat valitsivat käytännössä aina saman: Vieraalla maalla kaukana vedettiin varmaan muutama sata kertaa täysin palkein ala-asteen aikana.
Piirtämisestä tuli mieleen kuvistunnit, toinen majesteettisen laatuharppauksen ala-asteen jäljiltä tehnyt aine. Siinä missä vielä edelliskeväänä saatiin aina yksi paperi ja yksi aihe, jota sitten värikynillä nysvättiin tunti, meillä onkin nyt kaikenlaista vänkää: saamme ensinnäkin isot lehtiöt laadukasta piirustuspaperia per lärvi (elämme vielä pahaa-aavistamatonta aikaa ennen lamaa), on piirustuhiiltä ja vesivärejä ja linoleumkaiverrusta ja vaikka mitä. Kuvaamataitoa varten on jopa oma luokka pimiöineen kaikkineen, ja vuosien kuluessa tästä luokasta tulee syystä tai toisesta lempparini koko rakennuksessa. Ehkä se johtuu valosta: luokka on enimmäkseen valkoinen verrattuna muun koulun erilaisiin kellertävänruskean sävyihin, isojen ikkunoiden edessä ei ole puita eikä naapurinurkkia. On tilaa luoda. Kuvisopettajat vaihtuvat taajaan: seiskalla meillä on parikymppinen lyhytpinnainen Tuomas, häntä seuraa vahvasti uskovainen mies josta käytettiin nimeä Suffeli, en muista hänen oikeaa nimeään enää. Ysillä on sitten Jukka-Pekka, joka heittelee vinkeitä vitsejä ja alkaa vuoden aikana luoda yllättävää uraa tangolaulajana. Hän on kevätpuolella toistuvasti pitkiä aikoja keikkakiertueilla, usein niin lyhyellä varoitusajalla (kai?) ettei sijaista hommata. Yhteen vuoteen jää hänenkin pestinsä.
Toinen tärkeä muutos ala-asteelta: aamunavaukset ovat koulun yhteiset ja kuuluvat keskusradion kautta joka luokkaan. Opettajilla on kiertävä avausvuoro, ja heidän persoonansa näkyvät näissä yhteislähetyksissä hyvin. Mara soittelee usein Pink Floydia. (esimerkiksi Moneyn olen ensi kertaa kuullut yläasteen keskusradiosta) Eija kritisoi kipakkaan mutta viihdyttävään sävyyn nykyaikojen tapainturmelusta. Merja soittaa aina suomirokkia, hyvin usein Lapinlahden Lintuja. Kaija on yhtä kömpelö ja muistiinpanoissaan sekaisin kuin tunnilla. Ja niin edelleen. Noin kerran kuussa on joku seurakunnan edustaja vetämässä uskonnollisemman avauksen, mutta kyllä niitä toisinaan pitävät opettajatkin; onhan koulussa esimerkiksi maassamme varsin pieneen baptistiseurakuntaan kuuluvia opettajia parikin minun aikanani. Juuri edellämainitun kuvisopettajan avaukset ovat ikimuistoisia. Jyrisevällä äänellä mies kuvailee näkemiään visioita tyhjyydessä vaeltavista eksyneistä ihmisistä. Siinäpä kuunnellaan sitten. Mitään musiikkia hän ei saarnansa jälkeen koskaan soita.
Ehkä jotenkin hämmentävintä tässä on se, että tosiaan vielä edelliskeväänä, ala-asteen kuudennella vuonna 1989, me aloitimme jokaisen kouluaamun virrenveisuulla. Sama aamunavaustapa säilyi läpi ala-asteen: jokainen luokan oppilas luki vuorollaan valitsemansa katkelman psalmikokoelmasta (tai Raamatusta tms) ja sitten veisattiin luokan voimin hänen valitsemansa virsi. Pojat valitsivat käytännössä aina saman: Vieraalla maalla kaukana vedettiin varmaan muutama sata kertaa täysin palkein ala-asteen aikana.
13.6.16
Tammikuu 1990
Uuden vuosikymmenen alku ei merkittävästi muuta elämän arkipäiväistynyttä suuntaa. Muistiin merkittäviä asioita ei ilmaannu. Raisan kanssa pelaamme Talismania tasaiseen tahtiin ja tämä ensikosketukseni juuri mihinkään miekka & magia -fantasiaan (Sormusten herraa en lue vielä vuosikausiin, ja vaikka Joonas on monesti koittanut tyrkyttää minulle Conan-sarjakuviaan lainaan, en ole niistä koskaan innostunut) on omiaan inspiroimaan mielikuvitustani. Aloitan jouluna saamaani isoon muistikirjaan Talisman-aiheisen kertomuksen, jota päätän kirjoittaa satunnaisotannalla kuin pelaisin itse peliä: nostan pakasta kortteja, joiden tapahtumia sitten ymppään kertomukseen. Käsin kirjoittaminen on kyllä ankean hidasta, kirjoitan pari kolme sivua, mutta myöhemmin revin suurimman osan tuotoksesta nolostuneena pois. Ehkä voi sanoa että etsin tapoja toteuttaa itseäni, mutta en löydä niitä. Katoan koulun ahdistavaa kaaokseen ja kotona kuusneloseen, joka jo kahden vuoden ikäisenä alkaa osoittaa ikäviä merkkejä maanantaikappaluudesta: hajonneen virtapiirin vuoksi kone oli jo loppuvuodesta -89 huollossa ja tv-signaalin pistoke on jotenkin löysä, mikä johtaa siihen, että kuva ruudulla tuppaa vähän väliä katoamaan lumisateeksi. Myöhemmin korjailen tätä ongelmaa teipillä, mutta kyllä kuuslankkuni tuevina vuosina vielä ainakin kaksi, vissiin kolme kertaa käy huollossa tuossa samassa firmassa.
Koulun puukäsityöverstaalla (jota kutsutaan sitä hallitsevan opettajan mukaan Sakken verstaaksi) meillä on käytössämme välineistö, joka ala-asteen sodanaikaisiin käsihöyliin verrattuna on jotain ihan muuta: on sorvit ja lehtisahat ja peltileikkurit. Saan vuoden aikana valmiiksi yhden mainion esineen: jakkaran, joka on päivittäisessä käytössä yhä, sekä useita epäonnistuneita tai keskenjääneitä. Tavallaan kässätunnit ovat hauskoja, koska siellä ovat vain meidän luokan pojat, kaikki kymmenen isossa verstaassa kuka missäkin. Sakke rakentelee enimmäkseen omiaan, mikä varsinkin hitsausta vaativien töiden kanssa tuntuu näin jälkikäteen vähän kyseenalaiselta. Mutta muistan kyllä selvästi, että siellä me kaasupullojen kanssakin sähelsimme keskenämme sen jälkeen kun opettaja oli kerran näyttänyt miten homma toimii. Pari muistikuvaa niihin liittyy: se miten Jussi hitsatessaan huomasi suojalasiensa valuvan ja korjasi niitä - epähuomiossa sillä kädellä missä hitsauslaitekin oli. Etuhiukset kärähtivät. Toisessa muistikuvassa Harri hitsaa kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä alkaa kova pauke: on tapahtunut se mistä opettaja meistä varoitti - letkuräjähdys! Pauke etenee letkua pitkin kohti kaasusäiliöitä ja me kaikki paikalla olleet syöksymme henkemme hädässä ulos hitsaushuoneesta. Paitsi Harri, joka on viimeistelemäisillään työtään, eikä halua jättää sitä kesken. Paukkeet sammuvat itsekseen ennen kuin saavuttavat kaasuvaraston, joten ihmisuhreilta sillä kertaa vältyttiin. Verstas on yhä paikallaan, mikä on ehkä vähän yllättävääkin.
Ei kun teinhän minä siellä aika hienon löylykauhankin, tummennettua puuta, kierteinen rautavarsi ja kaikkea. Oli vissiin viitisentoista vuotta vanhemmillani käytössä, kunnes lopulta kupariset niitit kuluivat poikki ja kauha hajosi osiin. Sisäpuhelinta en ahkeralla kolvaamisellakaan ikinä saanut toimimaan, ja lehtiteline tai joku sellainen jäi kesken. Kun kasiluokalle mennessä poimittiin tarjonnasta valinnaisia, olin luokan ainoa poika joka ei puukässää ottanut, ja olin tyytyväinen että siitä pääsin. Jakkarasta ja löylykauhasta huolimatta.
Koulun puukäsityöverstaalla (jota kutsutaan sitä hallitsevan opettajan mukaan Sakken verstaaksi) meillä on käytössämme välineistö, joka ala-asteen sodanaikaisiin käsihöyliin verrattuna on jotain ihan muuta: on sorvit ja lehtisahat ja peltileikkurit. Saan vuoden aikana valmiiksi yhden mainion esineen: jakkaran, joka on päivittäisessä käytössä yhä, sekä useita epäonnistuneita tai keskenjääneitä. Tavallaan kässätunnit ovat hauskoja, koska siellä ovat vain meidän luokan pojat, kaikki kymmenen isossa verstaassa kuka missäkin. Sakke rakentelee enimmäkseen omiaan, mikä varsinkin hitsausta vaativien töiden kanssa tuntuu näin jälkikäteen vähän kyseenalaiselta. Mutta muistan kyllä selvästi, että siellä me kaasupullojen kanssakin sähelsimme keskenämme sen jälkeen kun opettaja oli kerran näyttänyt miten homma toimii. Pari muistikuvaa niihin liittyy: se miten Jussi hitsatessaan huomasi suojalasiensa valuvan ja korjasi niitä - epähuomiossa sillä kädellä missä hitsauslaitekin oli. Etuhiukset kärähtivät. Toisessa muistikuvassa Harri hitsaa kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä alkaa kova pauke: on tapahtunut se mistä opettaja meistä varoitti - letkuräjähdys! Pauke etenee letkua pitkin kohti kaasusäiliöitä ja me kaikki paikalla olleet syöksymme henkemme hädässä ulos hitsaushuoneesta. Paitsi Harri, joka on viimeistelemäisillään työtään, eikä halua jättää sitä kesken. Paukkeet sammuvat itsekseen ennen kuin saavuttavat kaasuvaraston, joten ihmisuhreilta sillä kertaa vältyttiin. Verstas on yhä paikallaan, mikä on ehkä vähän yllättävääkin.
Ei kun teinhän minä siellä aika hienon löylykauhankin, tummennettua puuta, kierteinen rautavarsi ja kaikkea. Oli vissiin viitisentoista vuotta vanhemmillani käytössä, kunnes lopulta kupariset niitit kuluivat poikki ja kauha hajosi osiin. Sisäpuhelinta en ahkeralla kolvaamisellakaan ikinä saanut toimimaan, ja lehtiteline tai joku sellainen jäi kesken. Kun kasiluokalle mennessä poimittiin tarjonnasta valinnaisia, olin luokan ainoa poika joka ei puukässää ottanut, ja olin tyytyväinen että siitä pääsin. Jakkarasta ja löylykauhasta huolimatta.
5.6.16
Joulukuu 1989
Vuodesta 1985 katkelmallisesti jatkunut kirjoitteluni päiväkirjaan päättyy marraskuussa 1989 alkaakseen uudestaan vasta seuraavan vuosituhannen puolella. Pimento ei kuitenkaan ole täydellinen: joululahjaksi saan A4-kokoisen sinikantisen muistikirjan, joka on eräänlainen muistioni läpi 90-luvun ankeiden vaiheiden. Jouluaattona kirjoittamassani esipuheessa painotan, että tämä EI ole päiväkirja, vaan jotain paljon vapaampaa ja kuvallisempaa - ja päivittäinen tapahtumien kuvailu kyllä loppuukin. Voi olla että olen tuota itseilmaisun tapaa alkanut jo pitää jokseenkin lapsellisena, mutta varmasti ainakin kertakaikkisen rajoittavana. Uuteen siniseen kirjaani piirtelen kuvia, merkkaan muistiin unia, teippailen leikkeitä ja liitteitä, välillä kirjoitan ylös jonkin merkittävän tapahtumankin, ja ennen kaikkea laadin listoja. Rakastan listoja. Heti ensimmäiselle sivulle luetteloin vuoden -89 joululahjat, joihin lukeutuu sellainenkin merkittävä juttu kuin lautapeli nimeltä Talisman. Tuotahan pelaan muutamien muiden kyseistä peliä arvostavien kanssa edelleen kerran pari vuodessa. Talismanista ei lautapeli parane, mistä voi olla moni eri mieltä, mutta väärässä ovat. Kesällä 2003 neljän hengen porukalla pelattu sellaiset 8 tuntia kestänyt turnaus on varsinkin jäänyt elävänä mieleen. Sen jälkeen oli pakko pitää muutama vuosi taukoa. Muista lahjoista mainittakoon elektroniikkapeli Donkey Kong II. Yhä alkuperäisessä pahvilootassaan, yhä toimii (testasin viime kesänä).
Tuo pikkupojan päiväkirjoista eroon pyrkiminen näkyy siinäkin, että käsialani muuttuu. Kaikki päiväkirjani olen kirjoittanut kaunolla, mikä on pölkkykirjainten lisäksi ainoa tapa kirjoittaa jonka osaan. Niinpä pakotan itseni tekstaamaan pikkukirjaimin; tätähän ei koulussa tuohon aikaan opiskeltu, joten harjoittelen itse. Pienet a:t ovat varsinkin hankalia ja näyttävät sinisen kirjan ensisivuilla melko muodottomilta möykyiltä. Mutta tämä itse kehittämäni käsiala kyllä hitaasti luontevoituu ja sen pohjalta kehittyneellä kynänjäljellä edelleen kirjoitan. Muistan hyvin miten testailin esimerkiksi erilaisia pieniä t-kirjaimia kokeillen millainen näyttäisi parhaalta. Mitäköhän grafologi tästä tuumisi? Kauno sujuu toki tämän jälkeenkin vauhdikkaimmin, ja sillähän koulussa kirjoitetaan kaikki aina ylioppilaskokeisiin asti, minkä jälkeen tuon käsialoista luontevimman käyttö loppuu kuin seinään. Vuonna 2014 kokeilin vieläkö kauno taittuu, ja sieltähän sitä tuli jostain aivojen poimuista ihan tutun näköisesti esiin edelleen. Oli oikeastaan vähän pelottava tunne.
Kuun lopulla täytän 13 vuotta. Niin tekevät samoihin aikoihin myös Arhinmäen Paavo ja Holopaisen Tuomas. Vietämme synttäreitä tahoillamme.
Tuo pikkupojan päiväkirjoista eroon pyrkiminen näkyy siinäkin, että käsialani muuttuu. Kaikki päiväkirjani olen kirjoittanut kaunolla, mikä on pölkkykirjainten lisäksi ainoa tapa kirjoittaa jonka osaan. Niinpä pakotan itseni tekstaamaan pikkukirjaimin; tätähän ei koulussa tuohon aikaan opiskeltu, joten harjoittelen itse. Pienet a:t ovat varsinkin hankalia ja näyttävät sinisen kirjan ensisivuilla melko muodottomilta möykyiltä. Mutta tämä itse kehittämäni käsiala kyllä hitaasti luontevoituu ja sen pohjalta kehittyneellä kynänjäljellä edelleen kirjoitan. Muistan hyvin miten testailin esimerkiksi erilaisia pieniä t-kirjaimia kokeillen millainen näyttäisi parhaalta. Mitäköhän grafologi tästä tuumisi? Kauno sujuu toki tämän jälkeenkin vauhdikkaimmin, ja sillähän koulussa kirjoitetaan kaikki aina ylioppilaskokeisiin asti, minkä jälkeen tuon käsialoista luontevimman käyttö loppuu kuin seinään. Vuonna 2014 kokeilin vieläkö kauno taittuu, ja sieltähän sitä tuli jostain aivojen poimuista ihan tutun näköisesti esiin edelleen. Oli oikeastaan vähän pelottava tunne.
Kuun lopulla täytän 13 vuotta. Niin tekevät samoihin aikoihin myös Arhinmäen Paavo ja Holopaisen Tuomas. Vietämme synttäreitä tahoillamme.
1.6.16
Marraskuu 1989
Yläasteikäiseksi siirtymisellä on sellainenkin seuraus, että ihminen, vaikka kovin lapsi vielä onkin, joutuu ikään kuin pakotettuna siirtymään lapsuuden touhuista pois. Tässä tilanteessa olemme mekin, saman asuinalueen poikakolmikko, vielä puoli vuotta sitten pahaa-aavistamattomia tenavia jokainen, nyt on yhtäkkiä pakko ainakin yrittää olla jotenkin iso. Iltamme kuluvat roikkuessa. Pyöräilemme hiekkateitä pitkin, notkumme pihoilla ja takapihoilla ja rautatiesillan alla ja pellonreunassa. Kerran sitten kiinnitämme huomiomme valtavaan puiseen keräyslaatikkoon Artsin kodin lähellä; sinne naapuruston asukkaat kantavat luetut sanomalehtensä. Ja me alamme kantaa niitä sieltä pois, sillä mikä sen paremmin palaa kuin kulmasta tikulla sohaistu sanomalehti. Ensin poltamme lehtiä pieninä nuotioina luistelukentän laidalla, mutta sitä ympäröivät joka suunnalta talot - ei kauheasti kiinnosta kuulla naapurintätien komenteluja, joten parin päivän jälkeen päätämme polkaista kauemmas. Kurvaamme minun kotitaloni ohi vievää tietä. Vasta laitettu vielä sileä asfaltti päättyy, seuraavan mutkan takana päättyvät myös katuvalot, ylitämme rautatien jossa taitaa tässä vaiheessa sentään olla jo puomit ja hälytysvalot; vielä varhemmassa lapsuudessani ylikäytävä oli vartioimaton, ja lisäksi rata tuli kohtuullisen tiukan mutkan takaa. Kyllä oli sydän syrjällä aina kun tästä mummulaan kuljettiin. Nyt jatkamme pimeydessä pellon ja metsän väliä halkovaa mutkaista tietä hetken matkaa ja saavutamme muutama vuosi sitten rakennetun suuren peltihallin: puhelinyhtiön varaston. Sen piha on suuri ja autio, hallia ei ole valaistu mitenkään, puut ympäröivät aluetta - siellä kelpaa kokkoja rakennella. Tämä tulee tavaksi. En tiedä mikä taho sanomalehtilaatikon tyhjennyksestä vastasi tuolloin, mutta mahtavat he luulla naapuruston kierrätysinnon laantuneen laakista, kun loota onkin yhtäkkiä enimmäkseen tyhjä. Vähänpä aavistavat, että sen sisältö on kadonnut tuhkana tuuliin.
Iltaa kohti polttamamme lehtimäärät tosiaan kasvavat ja kasvavat. Lehdet palavat yhä suurempina kokkoina, ja huomaamme että yksittäiset palavat sivut kohoavat nuotion lämpimässä ilmavirrassa korkealle taivaalle kuin punahehkuiset lepakot. Ne näkyvät varmasti kauas, mikä ei kyllä siinä kohtaa tule mieleen. Mikko mainitsee jonain päivänä koulussa, että kotona oli vaatteiden savunhajua ihmetelty. Oli kertonut kaverilla saunaa lämmitetyn, tiedä sitä menikö täydestä.
Pimeydestä huolimatta emme suinkaan ole missään pussinperäisessä korvessa, vaan hallin ohi kulkevaa tietä halkovat kohtuullisen tasaisesti auton valokeilat; olisiko viitisentoista taloa vielä siellä metsemmällä, minun ja Artsin mummulatkin, muun muassa, ja minun enoni perheineen. Pyrkimys on tietysti aina kadota pajukkoon kun auto saapuu, mutta ei se ihan aina onnistu. Eräs auto pysähtyy kohdalle - sinä päivänä emme ole vielä ehtineet edes tikkua raapaista. Pakenemme hallin takaiseen ryteikköön ja kuuntelemme kun askelet lähestyvät. Pyöriämme raahataan ojanpielestä esiin, kaukovaloilla valaistaan juuri sitä metsää jossa kyyhötämme kuin pelästyneet puput. Lopulta kyttääjä kyllästyy ja jatkaa matkaa.
Oliko sitten sama päivä tai eri se kun keksimme tunkea hallin sadevesiviemärin täyteen lehtiä. Se imaisee vähintään vuosikerran, paperia menee ja menee ja koska olemme kolme tarakallista paikalle tuoneet, niin onhan kamaakin jota tunkea. Ja ei kun tulta perään. No nuotiohan siinä ihan komeasti palaa, kunnes sitten alkaa se rakennuksen nurkkaa pitkin laskeutuva syöksyputkikin palaa. Maali kuplii. Liekö jotain muovia itse putki, mutta sulaahan sekin alkaa. Siinä kohdin pitäisi aika äkkiä saada kokko sammumaan, mutta milläs polkee sellaista, joka nousee maan sisästä melkein miehenmittaisin liekein, ja jossa palavaa paperia on varmaan sama mitta alaspäin? Ei millään. Ja onko meillä mukana vettä? Ei tietenkään. Eikä ojassa, koska on marraskuun loppu, maa roudassa muttei lunta. Lähimpään taloon ei ole pitkälti, mutta vedenhakupyyntö olisi samalla tunnustus. Kyllä silti ilmoille tämäkin ehdotus heitetään. Liekit kasvavat katsoessamme. Käyhän siinä toki mielessä että kuinka moni meidät on siinä ohi ajellessaan syksyn mittaan nähnyt. Sillä hetkellä tuntuu että puoli kuntaa vähintään, ja tulee sellainenkin ajatus että kuinkahan paljon tulee per nuppi maksettavaa puhelinyhtiön varastosta. Mitä siellä sitten onkin, kaapelikeloja ja puisia tolppia kai. Puisia niin, tietenkin.
Siinä me sitten seisomme ja katsomme. Eipä ole piha enää pimeä. Varjomme heittyvät tienmutkaan kuin kolme vapisevaa mustaa kauhua.
"Ei kellään oo kusihätä?" kysäisen. Vitsiksi sen tarkoitan, mutta jostain kumman syystä ei nyt ketään naurata liikaa.
"Itse asiassa", Mikko sanoo ja astuu askeleen lähemmäs roviota, josta on siihen asti jouduttu ottamaan nimenomaan takapakkia. Ja kun lorotus alkaa, kohoaa sadevesirännistä paksu harmaa savu. Varjot lyhenevät, piha pimenee, vain henkeä salpaava palavan paperin katku jää. Kun Mikko lopettaa, kokko on sammunut, halli pelastettu, tulevaisuutemme siinä sivussa vissiin myös, mutta eipä tuota silloin tule tuumanneeksi. Homma selvä. Isommin puhumatta otetaan pyörät ja polkaistaan takaisin kotiinpäin. Loppuupa tämäkin illanvietto.
Iltaa kohti polttamamme lehtimäärät tosiaan kasvavat ja kasvavat. Lehdet palavat yhä suurempina kokkoina, ja huomaamme että yksittäiset palavat sivut kohoavat nuotion lämpimässä ilmavirrassa korkealle taivaalle kuin punahehkuiset lepakot. Ne näkyvät varmasti kauas, mikä ei kyllä siinä kohtaa tule mieleen. Mikko mainitsee jonain päivänä koulussa, että kotona oli vaatteiden savunhajua ihmetelty. Oli kertonut kaverilla saunaa lämmitetyn, tiedä sitä menikö täydestä.
Pimeydestä huolimatta emme suinkaan ole missään pussinperäisessä korvessa, vaan hallin ohi kulkevaa tietä halkovat kohtuullisen tasaisesti auton valokeilat; olisiko viitisentoista taloa vielä siellä metsemmällä, minun ja Artsin mummulatkin, muun muassa, ja minun enoni perheineen. Pyrkimys on tietysti aina kadota pajukkoon kun auto saapuu, mutta ei se ihan aina onnistu. Eräs auto pysähtyy kohdalle - sinä päivänä emme ole vielä ehtineet edes tikkua raapaista. Pakenemme hallin takaiseen ryteikköön ja kuuntelemme kun askelet lähestyvät. Pyöriämme raahataan ojanpielestä esiin, kaukovaloilla valaistaan juuri sitä metsää jossa kyyhötämme kuin pelästyneet puput. Lopulta kyttääjä kyllästyy ja jatkaa matkaa.
Oliko sitten sama päivä tai eri se kun keksimme tunkea hallin sadevesiviemärin täyteen lehtiä. Se imaisee vähintään vuosikerran, paperia menee ja menee ja koska olemme kolme tarakallista paikalle tuoneet, niin onhan kamaakin jota tunkea. Ja ei kun tulta perään. No nuotiohan siinä ihan komeasti palaa, kunnes sitten alkaa se rakennuksen nurkkaa pitkin laskeutuva syöksyputkikin palaa. Maali kuplii. Liekö jotain muovia itse putki, mutta sulaahan sekin alkaa. Siinä kohdin pitäisi aika äkkiä saada kokko sammumaan, mutta milläs polkee sellaista, joka nousee maan sisästä melkein miehenmittaisin liekein, ja jossa palavaa paperia on varmaan sama mitta alaspäin? Ei millään. Ja onko meillä mukana vettä? Ei tietenkään. Eikä ojassa, koska on marraskuun loppu, maa roudassa muttei lunta. Lähimpään taloon ei ole pitkälti, mutta vedenhakupyyntö olisi samalla tunnustus. Kyllä silti ilmoille tämäkin ehdotus heitetään. Liekit kasvavat katsoessamme. Käyhän siinä toki mielessä että kuinka moni meidät on siinä ohi ajellessaan syksyn mittaan nähnyt. Sillä hetkellä tuntuu että puoli kuntaa vähintään, ja tulee sellainenkin ajatus että kuinkahan paljon tulee per nuppi maksettavaa puhelinyhtiön varastosta. Mitä siellä sitten onkin, kaapelikeloja ja puisia tolppia kai. Puisia niin, tietenkin.
Siinä me sitten seisomme ja katsomme. Eipä ole piha enää pimeä. Varjomme heittyvät tienmutkaan kuin kolme vapisevaa mustaa kauhua.
"Ei kellään oo kusihätä?" kysäisen. Vitsiksi sen tarkoitan, mutta jostain kumman syystä ei nyt ketään naurata liikaa.
"Itse asiassa", Mikko sanoo ja astuu askeleen lähemmäs roviota, josta on siihen asti jouduttu ottamaan nimenomaan takapakkia. Ja kun lorotus alkaa, kohoaa sadevesirännistä paksu harmaa savu. Varjot lyhenevät, piha pimenee, vain henkeä salpaava palavan paperin katku jää. Kun Mikko lopettaa, kokko on sammunut, halli pelastettu, tulevaisuutemme siinä sivussa vissiin myös, mutta eipä tuota silloin tule tuumanneeksi. Homma selvä. Isommin puhumatta otetaan pyörät ja polkaistaan takaisin kotiinpäin. Loppuupa tämäkin illanvietto.
28.5.16
Lokakuu 1989
Luokkakuvasta jotenkin huokuu se, että yläasteella on nihkeää. Kaikki viisitoista (koska Jammu kuvauspäivänä puuttui) näyttävät enemmän tai vähemmän pöllähtäneiltä, no, paitsi Piia - hän on yhtä fotogeneettinen kuin aina. Muiden olemus vaihtelee epävarman, epäluuloisen, epätietoisen ja epätoivoisen välillä, ja siinä me kuitenkin olemme sulassa sovussa collegepuseroinemme ja kivipestyine farkkuinemme. Itse nähtävästi hekottelen kuin hassun taikatempun nähnyt kaksivuotias. Tämä kuva on lähes ainoa dokumentti lokakuulta 1989, koska päiväkirjamerkintöjäkin kertyy kuukauden ajalta tasan yksi: siinä odottelen että koittaisi viikonloppu; Joonaksen on määrä tulla meille pariksi päiväksi ja suunnitelmissa on jo sarjakuvanhankintamatka Tampereelle. Vapaa-aikani kuluu Marvelin supersankarien (muuhun sarjakuvaan en juuri koske, mitä nyt kirjastosta haen Asterixeja vielä toisinaan) ja tietokoneen parissa. Jonkin verran luen kirjoja. Parin edellisen vuoden massiiviset määrät kulttuuriharrastuksia ovat takanapäin. Jäikö niistä jotain käteen? Kaipa tärkeintä on, että kaikenlaista tuli kokeiltua (paitsi mitään instrumenttia en ole koskaan soittanut) ja tämän myötä jonkinlainen avoimen vastaanottava suhde kaikenlaista luovaa toimintaa kohtaan on säilynyt näihin päiviin. Koska onko jokin muu muka tärkeää? Älkää väittäkö. Paitsi että kävin minä syyskauden aikana vielä kansalaisopiston taidekurssilla, joka on ollut elämäni vihonviimeinen "harrastus", sikäli kun harrastus määritellään siten, että on säännöllinen aika jolloin mennään johonkin säännölliseen paikkaan. Tähän kaikki sellainen päättyy. Itse kurssista muistikuvia on häviävän vähän, mainintoja päiväkirjassa ei lainkaan. Paikallistan sen tähän syksyyn vain toisen siellä olleen oppilaan myötä, joka oli minua vuotta nuorempi ja identifioitui vielä ala-astelaiseksi toisin kuin minä, pikkuruisen ryhmän ikäpresidentti ellen väärin muista. Piirsin julmetun hienon ison lyijykynätyön kolmipäistä lohikäärmettä vastaan taistelevasta ritarista, mihin lie sekin kadonnut. Ja mitäpä sillä väliä.
Ai niin, lupasinko viimeksi jotain dramaattista? Kyllä, mutta malttakaa ensi jaksoon.
Ai niin, lupasinko viimeksi jotain dramaattista? Kyllä, mutta malttakaa ensi jaksoon.
23.5.16
Syyskuu 1989
Tiedotan päiväkirjalle heti kuun alussa pari tärkeää pointtia. Ensin ilmoitan tehneeni eilen "aika oudon jutun. Otin nimittäin tietokoneeni esille." Yllättävän hyvin kuusnelkku olikin pysynyt kaapissa, jonne sen keväällä laitoin, mutta nyt se palaa sieltä jäädäkseen. Pelien kanssa aika kuluu taas, laitteiston myyminen on ajatuksena unohtunut eikä varsinkaan tietokoneilun korvannutta kuntoilua ole mainittu kertaakaan sitten helmikuun, jolloin ajatus ensiesiintyi. Heti tämän jälkeen alan "taas lukea kirjoja, sillä kesällä luin vain sarjakuvia." Heti kättelyssä kehaisen tempaisseeni kolme kirjaa kuudessa päivässä - mutta valitettavasti tämä tehosuoritus on tärkeämpi muistiinpainettava asia, kuin se mitkä teokset olivat kyseessä. Vahva veikkaus on että ainakin yksi niistä oli Stephen Kingiä. Muistan kuitenkin tähän oheen täsmentää, että sarjakuvat ovat toki edelleen pääharrastukseni, ja kyllähän niitä nyt kertyykin, kun vuoden -89 aikana myös se kolmas Suomessa ilmestyvä Marvel-lehti alkaa tulla tilattuna kotiin, ja divareiden kiertely pääsee kunnolla vauhtiin. Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitseva Kukunor massiivisine jenkkisarjakuvahyllyineen on hiljakkoin löytynyt ja sen tarjonnan äärellä kyllä sydän väpättää.
Koska täytän pian kolmetoista, alan olla iässä jossa tytöt kiinnostavat. Luulisin. Joonas poikkeaa ja mainitsee että häntä on jotkut luokan tytöistä jo käyneet pyytämässä ulos. Ei minua vaan!, ajattelen (voi tosin olla että väitän toista), mutta muistan myös kauhunsekaisin tuntein miettineeni mitä ihmettä tekisin jos tällainen ihme todella sattuisi. Toisaalta yhtenä päivänä palaan koulun jälkeen bussipysäkiltä yhtä matkaa Niinan kanssa (joka asuu melkein naapurissa, meidän väliimme jää yksi talo) ja olen meidän vapautuneesta juttelustamme ihan täpinöissä. "Ehkä hänkin pitää minusta", uskallan arvella, mutta toista kertaa emme silti taida kotimatkaa yhdessä taittaa.
Koulusta en mainitse muuta kuin että yhtenä päivänä nyrjäytän nilkkani pudotessani "petoniraput" alas ja että kotitaloudessa tehtyä vaniljakiisseliä valmistan kotonakin siinä epäonnistuen. Ehkäpä kokkiurahaaveenikin alkavat näillä main kariutua. Aika monet haaveet alkavat. Se vaikutus yläasteella on minuun ollut hyvin nopeasti, että kaikki mikä vielä aiemmin oli koulunkäynnissä ja oppiaineissa kiinnostavaa, on muuttunut epämiellyttäväksi ja kamalaksi. Panostan englantiin, muut aineet menevät autopilotilla. Vihaan liikuntaa enemmän kuin ennen, koska yhtäkkiä joukkuepelit ovat muuttuneet elämän ja kuoleman asioiksi: varsinkin kunnan toiselta isolta ala-asteelta (minä olen siltä toiselta) tulleilla on hirmuinen voittamistahto ja tappamisen meininki. Kuvis on ok, musiikkikin siinä mielessä, että musiikkiluokassa on jännä ominaisuus: sen saa haitariovella jaettua kahtia, ja opettaja ottaa tavaksi jakaa myös luokan oppilaat kahtia. Ne joilla on musiikillista lahjakkuutta menevät opettajan kanssa toiselle puolella harjoittelemaan instrumentteja, me muut jäämme toiselle puolelle heittelemään huonoja ja vitsejä ja pelaamaan ristinollaa. Näemme opettajan aina tunnin alussa ja lopussa. Todistukseen tästä musiikin riemujuhlasta napsahtaa kelvollinen seiska. Mutta ainakaan ei ole enää laulukokeita.
Yhden viikonlopun vietämme kummivanhempieni mökillä Sysmässä (tämä on aikaa ennen syysloman keksimistä, joten siksi vain viikonlopun) ja paljon koulunjälkeisiä iltoja hengaan Artsin ja yhä useammin myös Mikon kanssa naapurustossa roikkuen. Pompotamme Artsin naapurissa asuvaa ekaluokkalaista poikaa keksien hänelle omituisia tehtäviä ja heitellen hänen hiekkalelujaan puuhun. Ja kun se kyllästyttää, menemme Artsille ja pelaamme kolmistaan Heitä sikaa, ilta toisen jälkeen. Olemme siinä oudossa välitilassa, että koemme itsemme liian vanhoiksi leikkimään, mutta olemme kuitenkin ihan liian nuoria tekemään mitään aikuista. Tämän tyhjyyden täyttäminen on vähällä saada melko dramaattisen käänteen myöhemmin syksyllä, mutta siitä tulevissa jaksoissa lisää.
Ai niin, vedetään meidän talomme ohi menevälle tielle asfalttikin syyskuun lopulla. Alkaa siis elämä totisesti jo urbaanilta tuntua. Autotien asfalttia on myöhemmin korjailtukin, mutta se mitä vuonna 2016 on tien vieressä kulkevan pyörätien yhä alkuperäisestä päällysteestä jäljellä, alkaa olla jo melko säälittävä näky.
Koska täytän pian kolmetoista, alan olla iässä jossa tytöt kiinnostavat. Luulisin. Joonas poikkeaa ja mainitsee että häntä on jotkut luokan tytöistä jo käyneet pyytämässä ulos. Ei minua vaan!, ajattelen (voi tosin olla että väitän toista), mutta muistan myös kauhunsekaisin tuntein miettineeni mitä ihmettä tekisin jos tällainen ihme todella sattuisi. Toisaalta yhtenä päivänä palaan koulun jälkeen bussipysäkiltä yhtä matkaa Niinan kanssa (joka asuu melkein naapurissa, meidän väliimme jää yksi talo) ja olen meidän vapautuneesta juttelustamme ihan täpinöissä. "Ehkä hänkin pitää minusta", uskallan arvella, mutta toista kertaa emme silti taida kotimatkaa yhdessä taittaa.
Koulusta en mainitse muuta kuin että yhtenä päivänä nyrjäytän nilkkani pudotessani "petoniraput" alas ja että kotitaloudessa tehtyä vaniljakiisseliä valmistan kotonakin siinä epäonnistuen. Ehkäpä kokkiurahaaveenikin alkavat näillä main kariutua. Aika monet haaveet alkavat. Se vaikutus yläasteella on minuun ollut hyvin nopeasti, että kaikki mikä vielä aiemmin oli koulunkäynnissä ja oppiaineissa kiinnostavaa, on muuttunut epämiellyttäväksi ja kamalaksi. Panostan englantiin, muut aineet menevät autopilotilla. Vihaan liikuntaa enemmän kuin ennen, koska yhtäkkiä joukkuepelit ovat muuttuneet elämän ja kuoleman asioiksi: varsinkin kunnan toiselta isolta ala-asteelta (minä olen siltä toiselta) tulleilla on hirmuinen voittamistahto ja tappamisen meininki. Kuvis on ok, musiikkikin siinä mielessä, että musiikkiluokassa on jännä ominaisuus: sen saa haitariovella jaettua kahtia, ja opettaja ottaa tavaksi jakaa myös luokan oppilaat kahtia. Ne joilla on musiikillista lahjakkuutta menevät opettajan kanssa toiselle puolella harjoittelemaan instrumentteja, me muut jäämme toiselle puolelle heittelemään huonoja ja vitsejä ja pelaamaan ristinollaa. Näemme opettajan aina tunnin alussa ja lopussa. Todistukseen tästä musiikin riemujuhlasta napsahtaa kelvollinen seiska. Mutta ainakaan ei ole enää laulukokeita.
Yhden viikonlopun vietämme kummivanhempieni mökillä Sysmässä (tämä on aikaa ennen syysloman keksimistä, joten siksi vain viikonlopun) ja paljon koulunjälkeisiä iltoja hengaan Artsin ja yhä useammin myös Mikon kanssa naapurustossa roikkuen. Pompotamme Artsin naapurissa asuvaa ekaluokkalaista poikaa keksien hänelle omituisia tehtäviä ja heitellen hänen hiekkalelujaan puuhun. Ja kun se kyllästyttää, menemme Artsille ja pelaamme kolmistaan Heitä sikaa, ilta toisen jälkeen. Olemme siinä oudossa välitilassa, että koemme itsemme liian vanhoiksi leikkimään, mutta olemme kuitenkin ihan liian nuoria tekemään mitään aikuista. Tämän tyhjyyden täyttäminen on vähällä saada melko dramaattisen käänteen myöhemmin syksyllä, mutta siitä tulevissa jaksoissa lisää.
Ai niin, vedetään meidän talomme ohi menevälle tielle asfalttikin syyskuun lopulla. Alkaa siis elämä totisesti jo urbaanilta tuntua. Autotien asfalttia on myöhemmin korjailtukin, mutta se mitä vuonna 2016 on tien vieressä kulkevan pyörätien yhä alkuperäisestä päällysteestä jäljellä, alkaa olla jo melko säälittävä näky.
18.5.16
Elokuu 1989
Koko kuudennen luokan ajan suuri osa meidän luokan pojista vietti välitunnit pudotusta pelaamalla. Siis heittelemällä tai potkimalla palloa tiettyyn kohteeseen johon piti osua, ja jokainen vuorollaan heitti sitten sieltä missä kohtaa sai pallon kiinni. Yhtenä iltapäivänä vuotta aiemmin koulustamme yläasteelle siirtyneet kävivät koulun pihassa ja kertoivat tämän nähdessään halveksivaan sävyyn että siellä ei sitten muuten mitään palloa pelatakaan välkällä. "Siellä kävellään niinku ryhmissä ja puhutaan." No tämä kuulosti tietysti paitsi tylsältä, myös jokseenkin älyttömältä, mutta paljastui elokuussa 1989 valitettavaksi totuudeksi: yläasteella välitunnit olivat roikkumista varten. Ensimmäisellä viikolla minä ja Mikko onnistuimme kuitenkin kaivamaan jostain esiin pallon, ja potkiskelimme sitä jalkkiskentällä huomaamatta että meidät oli muutamassa hetkessä ympäröinyt ysiluokkalaisten farkkutakkinen kehä.
"Mokkerit pelaa vähän jalkkista."
"Pelataan vittu kohta teijän päällä."
Liukasliikkeisempänä Mikko onnistui livahtamaan piiristä pois. Minua tönittiin jonkin aikaa. Sain kuulla olevani säälittävä pikkukakara, miksi varmaan itseni tunsinkin. Ei sillä kertaa sen enempää, eikä kohdalleni juurikaan mitään isompaa osunutkaan, mutta tuo tuollainen oli päivittäistä. Pallon potkiskelu jäi siihen yhteen kertaan - mekin opimme että piti kävellä pienissä ryhmissä rakennusta ympäri ja puhua. Kovimmat olivat Kympin päädyssä tietenkin, ja osa vielä pykälää kovemmista jalkkiskentän takana vuorimäntyjen keskellä ysien tupakkapaikalla.
"Kiusaamiseen on jo tottunut", kirjoitan päiväkirjaani kun koulua on jatkunut noin viikon. Muutos ala-asteen tunnelmasta on kuitenkin musertavan suuri. Varsinkin viimeisenä vuonna olimme koulun kingit; arvostettu vanhin luokka, toki pienehköjen ristiriitojen satunnaisesti tempoma, mutta meillä oli oma tuttu luokkahuoneemme, oma - joskin pirun pelottava - opettaja, kaikki muut olivat naperoita. Meiltä odotettiin jonkinlaista vanhimman vakavuutta ja kyllähän kuudesluokkalaiset siihen kykenivät. Sitten meidät heitettiin hylkiöiksi viidakkoon, jossa olimme vapaata riistaa. Jo pelkästään useista ristiin rastiin limittyvistä laajennuksista koostuvan rakennuksen haltuunottoon meni aikaa, ja kun joka tunti oli eri luokassa, oli muutos ja kaaos pysyvä olotila. Välitunnit yritettiin välttää ysien kohtaamista, mutta eräs toinen muutos liittyi tähän: opettajat eivät enää olleet auktoriteetteja siinä määrin kuin ala-asteella. Kaikki tiesivät seiskoja kiusattavan, joitakin rankastikin, mutta ei siihen juuri puututtu. Varsinaisia väkivallantekoja tapahtui vähän, mutta ysiluokalla oli tuolloin muutamia poikkeuksellisen julmaan huuteluun ja henkiseen väkivaltaan kykeneviä. Tämän meille luokanvalvojammekin keväällä totesi. Hän itse piti silloista ysiluokkaa pahimpana hänen parikymmenvuotisen uransa aikana. "Siellä on joitakin ihan aidosti pahoja oppilaita", hän sanoi. Sellaiseen ympäristöön me tulimme ja jäimme samantien omillemme.
Vielä kutosluokallakin olin tavallaan pitänyt koulusta. Luokka oli mukava, kavereita riitti, välitunnit olivat aina kivoja, koulumatkakin yksin tai kaverin kanssa sellaista leppoisaa omaa aikaa. Nyt muuttui kaikki. Yläaste romahdutti kertaheitolla kaiken oppimishalukkuuteni. Jopa koulumatkat muuttuivat painajaisiksi, kun oli yhtäkkiä mentävä linja-autolla, joka erosi koulusta vielä siten, että siellä ei ollut läsnä edes näennäistä valvovaa silmää. Kuskia ei olisi kiinnostanut vaikka jotakuta olisi takapenkillä tapettu. Ei kulunut kuin muutama viikko kun aloin totisesti inhota ajatustakin koulusta. Aloin vetäytyä kuoreeni.
Pari liennytyksen sanaa kuitenkin. Ei ihan kaikki ollut kamalaa, ja parhaimmasta päästä oli kotitalous, johon uusista oppiaineista kovimmin ihastuin. "Haluaisin sen sitten joskus ammatikseni", kirjoitin. Olisinpa Suomen Gordon Ramsay nyt jos olisin tuolla tiellä jatkanut, mihinköhän sekin sitten unohtui, hm. Tykkäsin ainakin aluksi myös fyssa-kemiasta, kunnes syksyn mittaan selvisi että meillä oli heti aluksi kaikki jännät kokeet kaasuliekeillä ja niin edelleen, talven tullen aine oli muuttunut ihan matikaksi vaan. Olipa meidän oma luokkammekin loppujen lopuksi ihan ok, aika nopeasti taisin uusista tyypeistä ainakin Jussiin tutustua, ja varmaan Janneenkin, jonka seura tosin oli vähän vaarallista kun hän veti magneetin lailla näyttämishaluisia ysejä puoleensa. Luokanvalvojammekin oli opettajista mukavimpia; ihan kaikilla seiskoilla ei käynyt samanlainen tuuri. Ylipäätään opettajien määrä oli uutta. Ennen oli luokanopettaja, nyt joka aineella omansa. Löytyi hassuja höpisevä puukässänope verstaassaan josta hän ei juuri koskaan poistunut, vielä monta pykälää sekopäisempi musiikinopettaja ("Olen ollut mielisairaalassa töissä, ja se kyllä jättää jälkensä", hän kerran sanoi), työtään selvästi inhonnut parikymppinen kuvisopettaja, joka viihtyi koulussa vain vuoden eikä silloinkaan läheskään aina ilmestynyt paikalle ("Hänellä on tekninen ongelma nimeltä Wartburg", kävi rehtori meille kerran ilmoittamassa kun Tuomas taas kerran puuttui aamutunneilta), unettavan kuiva uskonnonope, baptistiseurakunnan aktiivijäsenenä vapaa-ajallaan toimiva biologianopettaja, helposti hiiltyvä ja sanalla sivaltava äikänope, epäilyttävän punasilmäisenä usein töihin saapuva poikien liikunnanopettaja (hän sai sittemmin lähtöpassit arvattavasta syystä) ja niin edelleen. Melkoinen joukko. Eikä heistä juuri kukaan välittänyt siitä mitä välituntisin tapahtui.
"Mokkerit pelaa vähän jalkkista."
"Pelataan vittu kohta teijän päällä."
Liukasliikkeisempänä Mikko onnistui livahtamaan piiristä pois. Minua tönittiin jonkin aikaa. Sain kuulla olevani säälittävä pikkukakara, miksi varmaan itseni tunsinkin. Ei sillä kertaa sen enempää, eikä kohdalleni juurikaan mitään isompaa osunutkaan, mutta tuo tuollainen oli päivittäistä. Pallon potkiskelu jäi siihen yhteen kertaan - mekin opimme että piti kävellä pienissä ryhmissä rakennusta ympäri ja puhua. Kovimmat olivat Kympin päädyssä tietenkin, ja osa vielä pykälää kovemmista jalkkiskentän takana vuorimäntyjen keskellä ysien tupakkapaikalla.
"Kiusaamiseen on jo tottunut", kirjoitan päiväkirjaani kun koulua on jatkunut noin viikon. Muutos ala-asteen tunnelmasta on kuitenkin musertavan suuri. Varsinkin viimeisenä vuonna olimme koulun kingit; arvostettu vanhin luokka, toki pienehköjen ristiriitojen satunnaisesti tempoma, mutta meillä oli oma tuttu luokkahuoneemme, oma - joskin pirun pelottava - opettaja, kaikki muut olivat naperoita. Meiltä odotettiin jonkinlaista vanhimman vakavuutta ja kyllähän kuudesluokkalaiset siihen kykenivät. Sitten meidät heitettiin hylkiöiksi viidakkoon, jossa olimme vapaata riistaa. Jo pelkästään useista ristiin rastiin limittyvistä laajennuksista koostuvan rakennuksen haltuunottoon meni aikaa, ja kun joka tunti oli eri luokassa, oli muutos ja kaaos pysyvä olotila. Välitunnit yritettiin välttää ysien kohtaamista, mutta eräs toinen muutos liittyi tähän: opettajat eivät enää olleet auktoriteetteja siinä määrin kuin ala-asteella. Kaikki tiesivät seiskoja kiusattavan, joitakin rankastikin, mutta ei siihen juuri puututtu. Varsinaisia väkivallantekoja tapahtui vähän, mutta ysiluokalla oli tuolloin muutamia poikkeuksellisen julmaan huuteluun ja henkiseen väkivaltaan kykeneviä. Tämän meille luokanvalvojammekin keväällä totesi. Hän itse piti silloista ysiluokkaa pahimpana hänen parikymmenvuotisen uransa aikana. "Siellä on joitakin ihan aidosti pahoja oppilaita", hän sanoi. Sellaiseen ympäristöön me tulimme ja jäimme samantien omillemme.
Vielä kutosluokallakin olin tavallaan pitänyt koulusta. Luokka oli mukava, kavereita riitti, välitunnit olivat aina kivoja, koulumatkakin yksin tai kaverin kanssa sellaista leppoisaa omaa aikaa. Nyt muuttui kaikki. Yläaste romahdutti kertaheitolla kaiken oppimishalukkuuteni. Jopa koulumatkat muuttuivat painajaisiksi, kun oli yhtäkkiä mentävä linja-autolla, joka erosi koulusta vielä siten, että siellä ei ollut läsnä edes näennäistä valvovaa silmää. Kuskia ei olisi kiinnostanut vaikka jotakuta olisi takapenkillä tapettu. Ei kulunut kuin muutama viikko kun aloin totisesti inhota ajatustakin koulusta. Aloin vetäytyä kuoreeni.
Pari liennytyksen sanaa kuitenkin. Ei ihan kaikki ollut kamalaa, ja parhaimmasta päästä oli kotitalous, johon uusista oppiaineista kovimmin ihastuin. "Haluaisin sen sitten joskus ammatikseni", kirjoitin. Olisinpa Suomen Gordon Ramsay nyt jos olisin tuolla tiellä jatkanut, mihinköhän sekin sitten unohtui, hm. Tykkäsin ainakin aluksi myös fyssa-kemiasta, kunnes syksyn mittaan selvisi että meillä oli heti aluksi kaikki jännät kokeet kaasuliekeillä ja niin edelleen, talven tullen aine oli muuttunut ihan matikaksi vaan. Olipa meidän oma luokkammekin loppujen lopuksi ihan ok, aika nopeasti taisin uusista tyypeistä ainakin Jussiin tutustua, ja varmaan Janneenkin, jonka seura tosin oli vähän vaarallista kun hän veti magneetin lailla näyttämishaluisia ysejä puoleensa. Luokanvalvojammekin oli opettajista mukavimpia; ihan kaikilla seiskoilla ei käynyt samanlainen tuuri. Ylipäätään opettajien määrä oli uutta. Ennen oli luokanopettaja, nyt joka aineella omansa. Löytyi hassuja höpisevä puukässänope verstaassaan josta hän ei juuri koskaan poistunut, vielä monta pykälää sekopäisempi musiikinopettaja ("Olen ollut mielisairaalassa töissä, ja se kyllä jättää jälkensä", hän kerran sanoi), työtään selvästi inhonnut parikymppinen kuvisopettaja, joka viihtyi koulussa vain vuoden eikä silloinkaan läheskään aina ilmestynyt paikalle ("Hänellä on tekninen ongelma nimeltä Wartburg", kävi rehtori meille kerran ilmoittamassa kun Tuomas taas kerran puuttui aamutunneilta), unettavan kuiva uskonnonope, baptistiseurakunnan aktiivijäsenenä vapaa-ajallaan toimiva biologianopettaja, helposti hiiltyvä ja sanalla sivaltava äikänope, epäilyttävän punasilmäisenä usein töihin saapuva poikien liikunnanopettaja (hän sai sittemmin lähtöpassit arvattavasta syystä) ja niin edelleen. Melkoinen joukko. Eikä heistä juuri kukaan välittänyt siitä mitä välituntisin tapahtui.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)