1.6.16

Marraskuu 1989

Yläasteikäiseksi siirtymisellä on sellainenkin seuraus, että ihminen, vaikka kovin lapsi vielä onkin, joutuu ikään kuin pakotettuna siirtymään lapsuuden touhuista pois. Tässä tilanteessa olemme mekin, saman asuinalueen poikakolmikko, vielä puoli vuotta sitten pahaa-aavistamattomia tenavia jokainen, nyt on yhtäkkiä pakko ainakin yrittää olla jotenkin iso. Iltamme kuluvat roikkuessa. Pyöräilemme hiekkateitä pitkin, notkumme pihoilla ja takapihoilla ja rautatiesillan alla ja pellonreunassa. Kerran sitten kiinnitämme huomiomme valtavaan puiseen keräyslaatikkoon Artsin kodin lähellä; sinne naapuruston asukkaat kantavat luetut sanomalehtensä. Ja me alamme kantaa niitä sieltä pois, sillä mikä sen paremmin palaa kuin kulmasta tikulla sohaistu sanomalehti. Ensin poltamme lehtiä pieninä nuotioina luistelukentän laidalla, mutta sitä ympäröivät joka suunnalta talot - ei kauheasti kiinnosta kuulla naapurintätien komenteluja, joten parin päivän jälkeen päätämme polkaista kauemmas. Kurvaamme minun kotitaloni ohi vievää tietä. Vasta laitettu vielä sileä asfaltti päättyy, seuraavan mutkan takana päättyvät myös katuvalot, ylitämme rautatien jossa taitaa tässä vaiheessa sentään olla jo puomit ja hälytysvalot; vielä varhemmassa lapsuudessani ylikäytävä oli vartioimaton, ja lisäksi rata tuli kohtuullisen tiukan mutkan takaa. Kyllä oli sydän syrjällä aina kun tästä mummulaan kuljettiin. Nyt jatkamme pimeydessä pellon ja metsän väliä halkovaa mutkaista tietä hetken matkaa ja saavutamme muutama vuosi sitten rakennetun suuren peltihallin: puhelinyhtiön varaston. Sen piha on suuri ja autio, hallia ei ole valaistu mitenkään, puut ympäröivät aluetta - siellä kelpaa kokkoja rakennella. Tämä tulee tavaksi. En tiedä mikä taho sanomalehtilaatikon tyhjennyksestä vastasi tuolloin, mutta mahtavat he luulla naapuruston kierrätysinnon laantuneen laakista, kun loota onkin yhtäkkiä enimmäkseen tyhjä. Vähänpä aavistavat, että sen sisältö on kadonnut tuhkana tuuliin.

Iltaa kohti polttamamme lehtimäärät tosiaan kasvavat ja kasvavat. Lehdet palavat yhä suurempina kokkoina, ja huomaamme että yksittäiset palavat sivut kohoavat nuotion lämpimässä ilmavirrassa korkealle taivaalle kuin punahehkuiset lepakot. Ne näkyvät varmasti kauas, mikä ei kyllä siinä kohtaa tule mieleen. Mikko mainitsee jonain päivänä koulussa, että kotona oli vaatteiden savunhajua ihmetelty. Oli kertonut kaverilla saunaa lämmitetyn, tiedä sitä menikö täydestä.

Pimeydestä huolimatta emme suinkaan ole missään pussinperäisessä korvessa, vaan hallin ohi kulkevaa tietä halkovat kohtuullisen tasaisesti auton valokeilat; olisiko viitisentoista taloa vielä siellä metsemmällä, minun ja Artsin mummulatkin, muun muassa, ja minun enoni perheineen. Pyrkimys on tietysti aina kadota pajukkoon kun auto saapuu, mutta ei se ihan aina onnistu. Eräs auto pysähtyy kohdalle - sinä päivänä emme ole vielä ehtineet edes tikkua raapaista. Pakenemme hallin takaiseen ryteikköön ja kuuntelemme kun askelet lähestyvät. Pyöriämme raahataan ojanpielestä esiin, kaukovaloilla valaistaan juuri sitä metsää jossa kyyhötämme kuin pelästyneet puput. Lopulta kyttääjä kyllästyy ja jatkaa matkaa.

Oliko sitten sama päivä tai eri se kun keksimme tunkea hallin sadevesiviemärin täyteen lehtiä. Se imaisee vähintään vuosikerran, paperia menee ja menee ja koska olemme kolme tarakallista paikalle tuoneet, niin onhan kamaakin jota tunkea. Ja ei kun tulta perään. No nuotiohan siinä ihan komeasti palaa, kunnes sitten alkaa se rakennuksen nurkkaa pitkin laskeutuva syöksyputkikin palaa. Maali kuplii. Liekö jotain muovia itse putki, mutta sulaahan sekin alkaa. Siinä kohdin pitäisi aika äkkiä saada kokko sammumaan, mutta milläs polkee sellaista, joka nousee maan sisästä melkein miehenmittaisin liekein, ja jossa palavaa paperia on varmaan sama mitta alaspäin? Ei millään. Ja onko meillä mukana vettä? Ei tietenkään. Eikä ojassa, koska on marraskuun loppu, maa roudassa muttei lunta. Lähimpään taloon ei ole pitkälti, mutta vedenhakupyyntö olisi samalla tunnustus. Kyllä silti ilmoille tämäkin ehdotus heitetään. Liekit kasvavat katsoessamme. Käyhän siinä toki mielessä että kuinka moni meidät on siinä ohi ajellessaan syksyn mittaan nähnyt. Sillä hetkellä tuntuu että puoli kuntaa vähintään, ja tulee sellainenkin ajatus että kuinkahan paljon tulee per nuppi maksettavaa puhelinyhtiön varastosta. Mitä siellä sitten onkin, kaapelikeloja ja puisia tolppia kai. Puisia niin, tietenkin.

Siinä me sitten seisomme ja katsomme. Eipä ole piha enää pimeä. Varjomme heittyvät tienmutkaan kuin kolme vapisevaa mustaa kauhua.

"Ei kellään oo kusihätä?" kysäisen. Vitsiksi sen tarkoitan, mutta jostain kumman syystä ei nyt ketään naurata liikaa.

"Itse asiassa", Mikko sanoo ja astuu askeleen lähemmäs roviota, josta on siihen asti jouduttu ottamaan nimenomaan takapakkia. Ja kun lorotus alkaa, kohoaa sadevesirännistä paksu harmaa savu. Varjot lyhenevät, piha pimenee, vain henkeä salpaava palavan paperin katku jää. Kun Mikko lopettaa, kokko on sammunut, halli pelastettu, tulevaisuutemme siinä sivussa vissiin myös, mutta eipä tuota silloin tule tuumanneeksi. Homma selvä. Isommin puhumatta otetaan pyörät ja polkaistaan takaisin kotiinpäin. Loppuupa tämäkin illanvietto.

Ei kommentteja: