<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

18.5.16

Elokuu 1989 

Koko kuudennen luokan ajan suuri osa meidän luokan pojista vietti välitunnit pudotusta pelaamalla. Siis heittelemällä tai potkimalla palloa tiettyyn kohteeseen johon piti osua, ja jokainen vuorollaan heitti sitten sieltä missä kohtaa sai pallon kiinni. Yhtenä iltapäivänä vuotta aiemmin koulustamme yläasteelle siirtyneet kävivät koulun pihassa ja kertoivat tämän nähdessään halveksivaan sävyyn että siellä ei sitten muuten mitään palloa pelatakaan välkällä. "Siellä kävellään niinku ryhmissä ja puhutaan." No tämä kuulosti tietysti paitsi tylsältä, myös jokseenkin älyttömältä, mutta paljastui elokuussa 1989 valitettavaksi totuudeksi: yläasteella välitunnit olivat roikkumista varten. Ensimmäisellä viikolla minä ja Mikko onnistuimme kuitenkin kaivamaan jostain esiin pallon, ja potkiskelimme sitä jalkkiskentällä huomaamatta että meidät oli muutamassa hetkessä ympäröinyt ysiluokkalaisten farkkutakkinen kehä.

"Mokkerit pelaa vähän jalkkista."

"Pelataan vittu kohta teijän päällä."

Liukasliikkeisempänä Mikko onnistui livahtamaan piiristä pois. Minua tönittiin jonkin aikaa. Sain kuulla olevani säälittävä pikkukakara, miksi varmaan itseni tunsinkin. Ei sillä kertaa sen enempää, eikä kohdalleni juurikaan mitään isompaa osunutkaan, mutta tuo tuollainen oli päivittäistä. Pallon potkiskelu jäi siihen yhteen kertaan - mekin opimme että piti kävellä pienissä ryhmissä rakennusta ympäri ja puhua. Kovimmat olivat Kympin päädyssä tietenkin, ja osa vielä pykälää kovemmista jalkkiskentän takana vuorimäntyjen keskellä ysien tupakkapaikalla.

"Kiusaamiseen on jo tottunut", kirjoitan päiväkirjaani kun koulua on jatkunut noin viikon. Muutos ala-asteen tunnelmasta on kuitenkin musertavan suuri. Varsinkin viimeisenä vuonna olimme koulun kingit; arvostettu vanhin luokka, toki pienehköjen ristiriitojen satunnaisesti tempoma, mutta meillä oli oma tuttu luokkahuoneemme, oma - joskin pirun pelottava - opettaja, kaikki muut olivat naperoita. Meiltä odotettiin jonkinlaista vanhimman vakavuutta ja kyllähän kuudesluokkalaiset siihen kykenivät. Sitten meidät heitettiin hylkiöiksi viidakkoon, jossa olimme vapaata riistaa. Jo pelkästään useista ristiin rastiin limittyvistä laajennuksista koostuvan rakennuksen haltuunottoon meni aikaa, ja kun joka tunti oli eri luokassa, oli muutos ja kaaos pysyvä olotila. Välitunnit yritettiin välttää ysien kohtaamista, mutta eräs toinen muutos liittyi tähän: opettajat eivät enää olleet auktoriteetteja siinä määrin kuin ala-asteella. Kaikki tiesivät seiskoja kiusattavan, joitakin rankastikin, mutta ei siihen juuri puututtu. Varsinaisia väkivallantekoja tapahtui vähän, mutta ysiluokalla oli tuolloin muutamia poikkeuksellisen julmaan huuteluun ja henkiseen väkivaltaan kykeneviä. Tämän meille luokanvalvojammekin keväällä totesi. Hän itse piti silloista ysiluokkaa pahimpana hänen parikymmenvuotisen uransa aikana. "Siellä on joitakin ihan aidosti pahoja oppilaita", hän sanoi. Sellaiseen ympäristöön me tulimme ja jäimme samantien omillemme.

Vielä kutosluokallakin olin tavallaan pitänyt koulusta. Luokka oli mukava, kavereita riitti, välitunnit olivat aina kivoja, koulumatkakin yksin tai kaverin kanssa sellaista leppoisaa omaa aikaa. Nyt muuttui kaikki. Yläaste romahdutti kertaheitolla kaiken oppimishalukkuuteni. Jopa koulumatkat muuttuivat painajaisiksi, kun oli yhtäkkiä mentävä linja-autolla, joka erosi koulusta vielä siten, että siellä ei ollut läsnä edes näennäistä valvovaa silmää. Kuskia ei olisi kiinnostanut vaikka jotakuta olisi takapenkillä tapettu. Ei kulunut kuin muutama viikko kun aloin totisesti inhota ajatustakin koulusta. Aloin vetäytyä kuoreeni.

Pari liennytyksen sanaa kuitenkin. Ei ihan kaikki ollut kamalaa, ja parhaimmasta päästä oli kotitalous, johon uusista oppiaineista kovimmin ihastuin. "Haluaisin sen sitten joskus ammatikseni", kirjoitin. Olisinpa Suomen Gordon Ramsay nyt jos olisin tuolla tiellä jatkanut, mihinköhän sekin sitten unohtui, hm. Tykkäsin ainakin aluksi myös fyssa-kemiasta, kunnes syksyn mittaan selvisi että meillä oli heti aluksi kaikki jännät kokeet kaasuliekeillä ja niin edelleen, talven tullen aine oli muuttunut ihan matikaksi vaan. Olipa meidän oma luokkammekin loppujen lopuksi ihan ok, aika nopeasti taisin uusista tyypeistä ainakin Jussiin tutustua, ja varmaan Janneenkin, jonka seura tosin oli vähän vaarallista kun hän veti magneetin lailla näyttämishaluisia ysejä puoleensa. Luokanvalvojammekin oli opettajista mukavimpia; ihan kaikilla seiskoilla ei käynyt samanlainen tuuri. Ylipäätään opettajien määrä oli uutta. Ennen oli luokanopettaja, nyt joka aineella omansa. Löytyi hassuja höpisevä puukässänope verstaassaan josta hän ei juuri koskaan poistunut, vielä monta pykälää sekopäisempi musiikinopettaja ("Olen ollut mielisairaalassa töissä, ja se kyllä jättää jälkensä", hän kerran sanoi), työtään selvästi inhonnut parikymppinen kuvisopettaja, joka viihtyi koulussa vain vuoden eikä silloinkaan läheskään aina ilmestynyt paikalle ("Hänellä on tekninen ongelma nimeltä Wartburg", kävi rehtori meille kerran ilmoittamassa kun Tuomas taas kerran puuttui aamutunneilta), unettavan kuiva uskonnonope, baptistiseurakunnan aktiivijäsenenä vapaa-ajallaan toimiva biologianopettaja, helposti hiiltyvä ja sanalla sivaltava äikänope, epäilyttävän punasilmäisenä usein töihin saapuva poikien liikunnanopettaja (hän sai sittemmin lähtöpassit arvattavasta syystä) ja niin edelleen. Melkoinen joukko. Eikä heistä juuri kukaan välittänyt siitä mitä välituntisin tapahtui.

Comments: Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker