Vuoden 1990 wikipedia-sivun helmikuu on hengästyttävää luettavaa: Neuvostoliitto murenee, Nelson Mandela vapautuu, Falklandin sodan jälkikaiutkin huuhtoutuvat pois. Mitäpä minulla silloin? Ei sanottavia. Eikä oikein kirjoitettavaakaan: suureen muistikirjaani ei helmikuun aikana ilmesty mitään, joten hiihtoloman tekemisetkin jäävät historian hämäriin. Sen tiedän, että vielä tässäkin vaiheessa vietämme Raisan kanssa lomapäiviä sarjakuvia piirrellen. Mutta kuten jo aiemmin todettua, meidän "lastensarjakuvamme" alkoivat vuosien kertyessä saada yhä oudompia parodiallisia ja itsetietoisia piirteitä. Varmaan jo tässä vaiheessa tämä näkyy - olenhan itse jo yläasteella sentään. Mitään konkreettista dataa minulla ei kuitenkaan ole. Luen Stephen Kingiä, jonka suomennettujen tuotosten loputtua kesken alan hiljalleen laajentua muihinkin suuntiin, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa Dean R. Koontzia, jota kovin ahkerasti suomennettiin ja Kingin vertaiseksi kehuttiin tuolloin. Luen niitä seuraavina vuosina aika monta, siinä määrin sarjana Koontzin tuotoksia julkaistaan, ja muistan että minua niissä nyppi jo silloin se, miten kylmäävän hyvistä skenaarioista kirjat aina lähtivät liikkeelle ja miten surkean latteaan loppuun ne aina lässähtivät. Jotain muitakin kauhuksi luokiteltua menee varmaan, ainakin Jalavan julkaisemia novelliantologioita taisin hotkaista, ja Clive Barkeria ehkä. Noista ajoista on kauan, ja lukemaani alan ylöskirjata vasta vuonna -95.
Piirtämisestä tuli mieleen kuvistunnit, toinen majesteettisen laatuharppauksen ala-asteen jäljiltä tehnyt aine. Siinä missä vielä edelliskeväänä saatiin aina yksi paperi ja yksi aihe, jota sitten värikynillä nysvättiin tunti, meillä onkin nyt kaikenlaista vänkää: saamme ensinnäkin isot lehtiöt laadukasta piirustuspaperia per lärvi (elämme vielä pahaa-aavistamatonta aikaa ennen lamaa), on piirustuhiiltä ja vesivärejä ja linoleumkaiverrusta ja vaikka mitä. Kuvaamataitoa varten on jopa oma luokka pimiöineen kaikkineen, ja vuosien kuluessa tästä luokasta tulee syystä tai toisesta lempparini koko rakennuksessa. Ehkä se johtuu valosta: luokka on enimmäkseen valkoinen verrattuna muun koulun erilaisiin kellertävänruskean sävyihin, isojen ikkunoiden edessä ei ole puita eikä naapurinurkkia. On tilaa luoda. Kuvisopettajat vaihtuvat taajaan: seiskalla meillä on parikymppinen lyhytpinnainen Tuomas, häntä seuraa vahvasti uskovainen mies josta käytettiin nimeä Suffeli, en muista hänen oikeaa nimeään enää. Ysillä on sitten Jukka-Pekka, joka heittelee vinkeitä vitsejä ja alkaa vuoden aikana luoda yllättävää uraa tangolaulajana. Hän on kevätpuolella toistuvasti pitkiä aikoja keikkakiertueilla, usein niin lyhyellä varoitusajalla (kai?) ettei sijaista hommata. Yhteen vuoteen jää hänenkin pestinsä.
Toinen tärkeä muutos ala-asteelta: aamunavaukset ovat koulun yhteiset ja kuuluvat keskusradion kautta joka luokkaan. Opettajilla on kiertävä avausvuoro, ja heidän persoonansa näkyvät näissä yhteislähetyksissä hyvin. Mara soittelee usein Pink Floydia. (esimerkiksi Moneyn olen ensi kertaa kuullut yläasteen keskusradiosta) Eija kritisoi kipakkaan mutta viihdyttävään sävyyn nykyaikojen tapainturmelusta. Merja soittaa aina suomirokkia, hyvin usein Lapinlahden Lintuja. Kaija on yhtä kömpelö ja muistiinpanoissaan sekaisin kuin tunnilla. Ja niin edelleen. Noin kerran kuussa on joku seurakunnan edustaja vetämässä uskonnollisemman avauksen, mutta kyllä niitä toisinaan pitävät opettajatkin; onhan koulussa esimerkiksi maassamme varsin pieneen baptistiseurakuntaan kuuluvia opettajia parikin minun aikanani. Juuri edellämainitun kuvisopettajan avaukset ovat ikimuistoisia. Jyrisevällä äänellä mies kuvailee näkemiään visioita tyhjyydessä vaeltavista eksyneistä ihmisistä. Siinäpä kuunnellaan sitten. Mitään musiikkia hän ei saarnansa jälkeen koskaan soita.
Ehkä jotenkin hämmentävintä tässä on se, että tosiaan vielä edelliskeväänä, ala-asteen kuudennella vuonna 1989, me aloitimme jokaisen kouluaamun virrenveisuulla. Sama aamunavaustapa säilyi läpi ala-asteen: jokainen luokan oppilas luki vuorollaan valitsemansa katkelman psalmikokoelmasta (tai Raamatusta tms) ja sitten veisattiin luokan voimin hänen valitsemansa virsi. Pojat valitsivat käytännössä aina saman: Vieraalla maalla kaukana vedettiin varmaan muutama sata kertaa täysin palkein ala-asteen aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti