Mainitsin neljännen luokan alkaessa opettajamme, joka tulee vuoden kuluessa erityisen tunnetuksi tavastaan jaella mielivaltaisia jälki-istuntoja ja kotiin vietäviä lappuja joissa on nuhteita milloin mistäkin. Lapuista on jäänyt mieleen opettajan mitä oudoin käsiala - o:t ovat terävän neliskulmaisia, j:t 90 asteen väärään suuntaan sojottavia suorakulmia. L-kirjaimesta j:n erottaa vain niiden ylle laitettu piste. Näitä lappuja sitten kotona tulkittiin. Päiväkirjoissani opettajan toiminta ei juuri esiinny, mutta mainintoja on: huhtikuun aikana olen jälki-istunnossa kahdesti, molempiin syynä myöhästyminen tunnilta. ("Vain minuutin!" kirjoitan tuohtuneena, mutta en erittele syitä missä olin tuon minuutin, jonka aikana niin kaikki 22 muuta oppilasta kuin opettajakin ehtivät luokkaan).
Kuten viimeksi sanoin, käyn maanantaisin partiossa. Nyt on menossa jo toinen vuoteni siellä, päätellen siitä että odottelen jo seuraavaa syksyä ja siirtymistäni sudenpennuista vartioon. Sitä ei koskaan tapahdu. Alan olla aika kypsä partioon jo tässä vaiheessa. Huolimatta luterilaisen yhteiskuntamme minuun iskemästä ikuisen elämän pelosta en silti kiinnostu uskonnosta pätkän vertaa, ja partio on ensisijaisesti uskontoa. Kokoonnumme maanantaisin seurakuntatalolla, jossa rukoillaan ja veisataan virsiä. Sitten tehdään vähän merimiessolmuja ja opiskellaan luontoa. Saattoi olla Tomi, joka sai minut aikanaan partioon liittymään, mutta hän on tässä vaiheessa jo saanut ylennyksen, ei käy enää sudenpentukokouksissa ja vakuuttaa minulle aina koulussa että kun vaan pääsen vartioon, muuttuu kaikki tosi kivaksi. Sinne asti en kuitenkaan koskaan kestä. Kotikasvatukseni on maallinen: käymme jouluna kynttiläkirkossa ja juhlapyhinä haudoilla, muuten uskonto loistaa poissaolollaan, mistä olen kyllä kiitollinen edelleen. Mutta partioon se ei ole minua pehmentänyt ollenkaan, ja partio ja kirkko ovat niin tiiviisti yhteydessä toisiinsa, että edelliskesäisellä leirillämme yksi telttavahdeista oli seurakuntamme kirkkoherra (joka muuten oli yksi äänekkäimmin naispappeutta vastustaneista papeista koko maassa, ja on aikanaan minutkin jumal-yhteyteen kastanut; olen tästä yhteydestä sittemmin omatoimisesti eronnut). Tuolla kesäleirillä käännytystyö ampaisi sfääreihin. Makkaranpaistosta huolimatta kammosin leirinuotioita, koska niillä aikuiset kertoivat ankeita tarinoita uskoontulemisestaan. Silti jatkoin vielä toisen vuoden, ja nyt keväälläkin suunnittelen jatkavani syksyllä. Muistan edelleen miten helpottavalta tuntui kun tajusin voivani lopettaa. Luulen että vanhempianikin hiukan kiusasi se uskonnollisuus. Tai ehkä partio vain teetti heilläkin työtä. Piti rampata kaiken maailman merkinjakotilaisuuksissa. Paitsi että itse en tainnut suorittaa juuri mitään.
24.3.16
23.3.16
Maaliskuu 1987
Öljyvärimaalauskurssin lisäksi käyn maanantaisin partiossa ja tiistaisin satunnaisesti elokuvakerhossa. Näistä jälkimmäinen on paikkakunnan penskojen ja vähän teinimpienkin keskuudessa aika suosittu ajanviettotapa. Nuorisotoimi järjestää sen vanhalla kunnantalolla keskellä peltoa; saliin kannetaan projektori ja valkokankaalle heijastuu lähinnä 60- ja 70-luvun Disney-filmejä, ainakin Riemukuplat käydään Artsin kanssa katsomassa kaikki. Joitakin piirrettyjäkin esitetään, Aristokatit muistan nähneeni ja Miekka kivessä on jäänyt mieleeni siksi, että projektorin käyttäjä esitti filmikelat väärässä järjestyksessä, mikä ei hirveästi yleisöä haitannut. Joitakin Risto Jarvan filmejäkin on muistaakseni ohjelmistossa (tai ainakin jotain kotimaisia 70-luvulta), mutta tuolloin sali on aika tyhjä. Pienpaikkakunnan nuoriso ei hirveästi innostu suomifilmeistä, enkä itsekään sen jälkeen kun yhteen eksyn ja pitkästyn. Elokuvakerho on harrastukseni ainakin kahden vuoden ajan, mutta olisiko niin että kolmannen aikana jo kerran nähdyt leffat alkavat toistua? Jokin tuon kaltainen syy ainakin saa lopulta jättämään tämän harrastuksen kesken, eikä se sitten kunnassa enää pitkään tainnut jatkuakaan. Lama lähestyy. Partiossa en viihdy pitkään, ehkä sielläkin kaksi vuotta. Siitä lisää myöhemmin.
Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.
Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.
Muuten kevät on täynnä hetkiä, jotka ilman päiväkirjaani olisivat kadonneet. Hetkiä jotka olisivat lakanneet olemasta, ihmiselämän vaiheita ilman todisteita, avaruuteen kadonneita heijastuksia jos nyt runolliseksi tässä heittäydyn, ja miksen heittäytyisi: maaliskuun 1987 päiväkirjassa mainitsen ohimennen kirjoittaneeni rakkauskirjeen Katille. Niin sitä ollaan kymmenvuotiaana jo pihkassa. En olisi silti uskaltanut, ellei Katilla olisi luokallamme toinenkin ihailija. Idea on alkujaan lähtöisin nimenomaan Arilta, jonka mielestäni ei missään nimessä kuulu olla rakastunut Katiin, koska minähän olen. Ja kun Ari raapustaa lemmenkirjeen, teen minäkin sitten niin. Piilottelemme niitä ennen tunnin alkua Katin pulpettiin. Ja ennen kuin kuvittelette mielessänne junioriskribenttien lemmensonetteja, on todettava, että muistaakseni nämä rakkauskirjeet ovat yhden lauseen mittaisia. Mutta jostain on alettava. Jonkin aikaa tämä touhu keväällä jatkuu, kunnes hiipuu pois. Kumpikaan meistä ei saa Katilta pienintäkään vastareaktiota kirjeisiin, mutta olen melko varma hänen tietävän että ainakin minä niitä kirjoitan. Äitimme ovat nimittäin työtovereita, ja tämä pihkautumiseni, jonka olen epäonnekseni mennyt joskus ääneen lausumaan, on heidän keskinäinen jutunjuurensa ja kummankin mielestä hirmu hauskaa. Pahastun kun tunteitani pilkataan, mutta toisaalta olen järkyttävän helpottunut siitä, ettei Kati reagoi. Olen kauhuissani siitä mahdollisuudesta, että pitäisi jotain enemmänkin tehdä kuin salaa pistää lappuja pulpettiin.
Yhdellä maaliskuun välitunnilla löydämme koulun takapihalta tyhjän muovisen roskasäiliön. Yksi menee vuorollaan sinne sisään, toiset pyörittävät sitä ympäri pihaa. Nykylapsilla on vaan ipad, meillä oli sentään roskasäiliöt.
21.3.16
Helmikuu 1987
Suhteeni kouluun on neljännen luokan kuluessa muuttunut. Tähän asti olen ollut niin sanottu tunnollinen oppilas. Olen tehnyt kuuliaisesti kaikki läksyt, päntännyt kokeisiin, ottanut kyseenalaistamatta vastaan peruskoulun. Jotain kuitenkin tapahtuu, joka saa minut arvioimaan vaadittavaa uusiksi. Kenties kyseessä on vain opettaja, jonka kaikki luokallamme aistivat inhoavan työtään ja meitä. En enää välitä kauheasti vaikka jonkin kokeen numero välillä olisikin huono (paitsi englannista välittäisin, mutta ne ovat aina kymppejä). Todistuksen keskiarvo on jo syyslukukauden jälkeen ottanut jyrkän kurvin alaspäin, ja jonnekin 7,5:n tienoille se taitaa laskea kevättodistuksessa. Ei se minua haittaa. Koska voi olla että taustalla on jotain laajempaa: joskus näihin aikoihin kehitän kuvitelman, joka ei sittemmin jätä minua rauhaan. Siinä kuvitelmassa olen ollut onnettomuudessa ja makaan kuolevana jossakin kaivossa tai ojan pohjalla. Muistelen hetkiä jolloin tämä on voinut tapahtua - niitähän kymmenvuotiaan elämäkin on ollut täynnä. Kaikki tuon onnettomuuden jälkeen tapahtunut on ollut pelkkää kuolevan lapsen mielikuvitusta, viimeisiä houreita ennen pimeyttä. Tämä kuvitelma, vaikka välillä onnistunkin vakuuttamaan itseni siitä että kyseessä nimenomaan on kuvitelma, saa ajatuksiini kuitenkin pesiytymään pikkuruisen epäilyksen siemenen: millään ei lopulta ole merkitystä. Mitä tahansa ihminen elämänsä aikana tekee, katoaa, ja vaikka vielä tämänikäisenä kärsinkin jossain määrin uskontotuntien minuun iskemästä jumalanpelosta (luen iltarukouksen rutiininomaisesti joka ilta ainakin kuudennen luokan loppuun asti), olen alkanut aavistaa, ettei siitäkään mikään ole totta. Kun ihminen kuolee, mitään ei jää. Siksi kaikki mitä fyysisen elämän aikana tapahtuu, on turhaa. Sinänsä on kai lohdullista, että olen kuitenkin vain kymmenvuotias pojannaskali, jolla on muutama hyvä kaveri ja jossain määrin tekemistä iltaisin. En tiedä miten olisi käynyt jos olisin viettänyt näiden ajatusten kanssa kaikki pitkät illat itsekseni. Joka tapauksessa tavakseni tulee aina itsekseni ollessa, mikä tarkoittaa enimmäkseen koulumatkoja, vajota omituiseen pimeään tyhjyyteen. Se ei ole kauhea tyhjyys kuitenkaan, vaan lohdullinen. Ajatuksena pelkkä tyhjyys on minulle parempi kuin se kauhea kuva mikä kristinuskon paratiisista on annettu: ikuinen elämä. Päättymätön ikuisuus on minulle niin hirveä käsite, että joudun taistelemaan sen ajattelua vastaan.
20.3.16
Tammikuu 1987
Sallittaneen hieman epävarmempia muistikuvia välillä. En nimittäin ole ihan sataprosenttisen varma siitä, oliko Jani meidän luokallamme neljännellä vai viidennellä, mutta jospa nyt kuitenkin sijoitan hänet tähän. En muista enää mistä Jani tuli, mutta koulu oli kuitenkin jo hyvän matkaa syksyn puolella kun hän ilmestyi luokkaan; syyskuussa otettuun luokkakuvaan hän ei ehtinyt. Ensimmäinen mihin huomio Janissa kiinnittyi, oli hänen pituutensa. Artsi oli neljännen luokan pojista ennen uutta tulokasta pisin, mutta Jania hän ylettyi ehkä leukaan. Jani oli pidempi kuin yksikään ylempien luokkien oppilaista, hän oli pidempi kuin yksikään opettajista, hänellä oli suuria vaikeuksia mahtua istumaan pulpetissaan. Oli hän toki epänormaalin pitkä ikäisekseen, mutta oli hän myös meitä muita vanhempi: itse Jani väitti jääneensä luokalleen jo kahdesti, vaikka joku tiesikin ettei se ollut mahdollista enempää kuin kerran. Epäuskoisille hän esitteli aiempia todistuksiaan, joissa nelosten riviä koristi muutama satunnainen vitonen. Jani ei panostanut koulunkäyntiin liikoja.
Luokan suhtautuminen Janiin oli ehkä jokseenkin yllättävä. Hän oli toki muualta tullut ja sikäli ulkopuolinen, mutta toisaalta, huolimatta siitä että olimme neljäsluokkalaisia kaikki, Jani oli jonkinlainen auktoriteetti. Hänen kanssaan oltiin samaa mieltä. Jania haluttiin miellyttää, hänen seuraansa varsinkin muutamat kovemmat jätkät hakeutuivat. Janilla oli jatkuvasti kaikkea outoa tavaraa kolussa mukana. Milloin omatekoisia aseennäköisiä vimpaimia, milloin sarjakuvalehtiä. Kirjoja hän ei yleensä muistanut tunnille ottaa. Varsinainen häirikkö Jani ei ollut. Hän istui epämukavan näköisesti pulpetissaan, saattoi joskus hörähtää tuhahduksen jollekin opettajan sanomalle - tämä sinällään oli uutta ja uskaliasta meille - mutta ei hän möykännyt tai sählännyt. Kiusaajia Janilla ei ollut, eikä hän toisaalta kiusannut ketään. Hän oli lempeä, joskin hyvin kyyninen koulunkäynnin ja muun joutavan suhteen. Hän tiesi tuhlaavansa aikaansa siellä, mutta toisaalta mitään tärkeämpääkään Janilla ei ollut. Hän ei lukenut kirjoja, ei tehnyt puutöitä, ei rassannut mopoakaan vielä senikäisenä, joskin on siis mahdoton sanoa minkä ikäinen Jani oikeastaan oli.
Minä ja Jani emme liiemmin vuoden aikana kommunikoineet. Olen muistavinani että kerran Artsin kanssa lainattiin häneltä kasetillinen kuusnelosen pelejä. Ehkä hän oli sittenkin vasta vitosluokalla. Oli miten oli, aivan kuten saapui vähän koulun alkamisen jälkeen, Jani muutti paikkakunnalta joitakin viikkoja ennen kuin koulu keväällä loppui. Ja nyt kun ajattelen tarkemmin, olen melko varma että tämä kaikki tapahtui sittenkin vasta vitosluokalla. Mitäpä tuosta, kestänette kerronnan kronologiahäiriöt. Tammikuu 1987 on joka tapauksessa tähänastisen historian musta aukko. Varmuudella voin sanoa vain talven olleen luminen ja pakkasten kovia. Sellaisia talvet siellä sisämaassa aina 80-luvulla olivat.
No onhan taidetta elämässä sentään: keskiviikkoisin järjestetään eräässä kunnan kyläkoulussa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssi, jonka aloitamme koko perheen voimin. Isä on hyvä piirtäjä, mutta äiti lienee värinkäyttäjänä lahjakkaampi. Minun ja siskon työt ovat melko ekspressiivisiä, mutta tauluja syntyy liukuhihnalta. Maalaan mm. tutkielman Masters of the Universe -hahmoista Greyskullin linnan edustalla. Pidän sitä onnistuneena. Kevään 1987 jälkeen en tästä huolimatta ole kuitenkaan enää öljyväreihin koskenut.
Luokan suhtautuminen Janiin oli ehkä jokseenkin yllättävä. Hän oli toki muualta tullut ja sikäli ulkopuolinen, mutta toisaalta, huolimatta siitä että olimme neljäsluokkalaisia kaikki, Jani oli jonkinlainen auktoriteetti. Hänen kanssaan oltiin samaa mieltä. Jania haluttiin miellyttää, hänen seuraansa varsinkin muutamat kovemmat jätkät hakeutuivat. Janilla oli jatkuvasti kaikkea outoa tavaraa kolussa mukana. Milloin omatekoisia aseennäköisiä vimpaimia, milloin sarjakuvalehtiä. Kirjoja hän ei yleensä muistanut tunnille ottaa. Varsinainen häirikkö Jani ei ollut. Hän istui epämukavan näköisesti pulpetissaan, saattoi joskus hörähtää tuhahduksen jollekin opettajan sanomalle - tämä sinällään oli uutta ja uskaliasta meille - mutta ei hän möykännyt tai sählännyt. Kiusaajia Janilla ei ollut, eikä hän toisaalta kiusannut ketään. Hän oli lempeä, joskin hyvin kyyninen koulunkäynnin ja muun joutavan suhteen. Hän tiesi tuhlaavansa aikaansa siellä, mutta toisaalta mitään tärkeämpääkään Janilla ei ollut. Hän ei lukenut kirjoja, ei tehnyt puutöitä, ei rassannut mopoakaan vielä senikäisenä, joskin on siis mahdoton sanoa minkä ikäinen Jani oikeastaan oli.
Minä ja Jani emme liiemmin vuoden aikana kommunikoineet. Olen muistavinani että kerran Artsin kanssa lainattiin häneltä kasetillinen kuusnelosen pelejä. Ehkä hän oli sittenkin vasta vitosluokalla. Oli miten oli, aivan kuten saapui vähän koulun alkamisen jälkeen, Jani muutti paikkakunnalta joitakin viikkoja ennen kuin koulu keväällä loppui. Ja nyt kun ajattelen tarkemmin, olen melko varma että tämä kaikki tapahtui sittenkin vasta vitosluokalla. Mitäpä tuosta, kestänette kerronnan kronologiahäiriöt. Tammikuu 1987 on joka tapauksessa tähänastisen historian musta aukko. Varmuudella voin sanoa vain talven olleen luminen ja pakkasten kovia. Sellaisia talvet siellä sisämaassa aina 80-luvulla olivat.
No onhan taidetta elämässä sentään: keskiviikkoisin järjestetään eräässä kunnan kyläkoulussa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssi, jonka aloitamme koko perheen voimin. Isä on hyvä piirtäjä, mutta äiti lienee värinkäyttäjänä lahjakkaampi. Minun ja siskon työt ovat melko ekspressiivisiä, mutta tauluja syntyy liukuhihnalta. Maalaan mm. tutkielman Masters of the Universe -hahmoista Greyskullin linnan edustalla. Pidän sitä onnistuneena. Kevään 1987 jälkeen en tästä huolimatta ole kuitenkaan enää öljyväreihin koskenut.
16.3.16
Joulukuu 1986
Itsenäisyyspäivänä 1986 on hirveä ajokeli. Räntää tuiskuaa vaakasuoraan koko matkan Kirkkonummelle, mutta sinne me vain sovitusti menemme, ja vaikka vanhemmista kumpikaan ei ole paikkakunnalla koskaan käynyt, löydämme oikean osoitteen ilman navigaattoria tai kännykkää. Tämä tuntuu ihan absurdilta jo nykyisin. Saavumme koko perheen voimin kerrostaloasuntoon, joka on täynnä bassetteja. Viimeisimmästä pentueesta on jäljellä yksi, mutta sitten on ainakin neljä, ehkä viisi, aikuista. En ole nähnyt bassetteja koskaan ennen kuin kuvissa. Ne ovat epätodellisen näköisiä olentoja, eivät erityisen koiramaisia jos totta puhutaan, paitsi se tarmokas pentu, jonka nahka ei vielä roiku. Se on puolentoista kuukauden ikäinen, ja tulossa meille.
Kasvattaja, nimeltään ehkä Margareta, tarjoaa meille voileipää, olemme sentään ajaneet kaukaa. Istumme pöydän ääreen ja ruokailun ajan bassetit tuijottavat meidän syömistämme kuin patsaat. Kaipaavat, voileivistämme unelmoivat patsaat. Olen hieman levoton. Emme ole paikalla kauaa; on jo ilta, ajomatka takaisin on pitkä, eikä edelleen jatkuva räntätuisku ota laantuakseen. Bassetinpentu, valkoinen narttu muutamin vaaleanruskein läiskin, on niin pieni, että mahtuu äidin talvitakun povitaskuun. Siellä se kulkee vanhasta kodistaan meidän automme takapenkille, jossa siskon kanssa pidämme sille seuraa. Se nukahtaa jo alkumatkasta. Mietimme sille nimeä. Ehdotan Lupsua, kenties Aku Ankasta inspiroituneena (Sudenpennuillahan on jossain Barks-tarinassa koira nimeltä Kenraali Lupsu? Vai muistanko omiani?). Äidin mielestä se on vähän mielikuvitukseton, hän vääntää sen muotoon Lupsi. Se kelpaa kaikille. Lupsi on tullut elämäämme, ja mullistaa monta asiaa.
Skannaisin tähän kuvan pentuaikojen Lupsista, mutta huomaan että kaikki tuon aikakauden otokset ovat maalla. Se on joka tapauksessa hillittömän energinen otus, uskomattoman seurallinen, ja kuvissa näyttää siltä kuin se koko ajan nauraisi tai hymyilisi silmät sikkuralla. Kuten sanottu; pentuikäisen bassetin iho ei vielä roiku - toistaiseksi se saa aikaan ilmeitä. Olen pakahtua ylpeydestä ja onnesta kun kerron kavereille koirasta. Ensimmäiset siitä räpsityt kuvat on kehitetty varmasti jo viikon sisällä, ja vien niitä mukanani kouluun. Luokan tytöt hihkuvat sydämensä menettäneinä. Olen yhden viisiminuuttisen ajan luokan suosituin oppilas.
Lupsi on ensimmäinen eläin, jonka kanssa olen ystävystynyt, ja ainoa koira. Jos tuolloiselle minulle olisi joku tullut sanomaan, että aikuisena lähinnä kiusaannun koirien lähellä, että olen henkeen ja vereen kissaihminen, olisin hulluna pitänyt. Eihän kukaan ollut kissaihminen. Vähän ennen joulua täytän kymmenen vuotta. Varmasti pidän synttärit, vielä kymmenvuotiaana se kuuluu asiaan. Kutsun valikoidusti muutamia luokkakavereita. Tomi on aina minun juhlissani, hän on yksitoista päivää minua vanhempi, äitimme ovat samassa työpaikassa, olemme jo ennen kouluikää telmineet tehtaan leikkikentällä yhdessä. Muut vieraat vaihtelevat vuosittain, tyttöjä on muistaakseni monesti enemmän kuin poikia. Lupsi taitaa viedä kaiken huomion näissä juhlissa, kuten tietysti pitääkin.
Kasvattaja, nimeltään ehkä Margareta, tarjoaa meille voileipää, olemme sentään ajaneet kaukaa. Istumme pöydän ääreen ja ruokailun ajan bassetit tuijottavat meidän syömistämme kuin patsaat. Kaipaavat, voileivistämme unelmoivat patsaat. Olen hieman levoton. Emme ole paikalla kauaa; on jo ilta, ajomatka takaisin on pitkä, eikä edelleen jatkuva räntätuisku ota laantuakseen. Bassetinpentu, valkoinen narttu muutamin vaaleanruskein läiskin, on niin pieni, että mahtuu äidin talvitakun povitaskuun. Siellä se kulkee vanhasta kodistaan meidän automme takapenkille, jossa siskon kanssa pidämme sille seuraa. Se nukahtaa jo alkumatkasta. Mietimme sille nimeä. Ehdotan Lupsua, kenties Aku Ankasta inspiroituneena (Sudenpennuillahan on jossain Barks-tarinassa koira nimeltä Kenraali Lupsu? Vai muistanko omiani?). Äidin mielestä se on vähän mielikuvitukseton, hän vääntää sen muotoon Lupsi. Se kelpaa kaikille. Lupsi on tullut elämäämme, ja mullistaa monta asiaa.
Skannaisin tähän kuvan pentuaikojen Lupsista, mutta huomaan että kaikki tuon aikakauden otokset ovat maalla. Se on joka tapauksessa hillittömän energinen otus, uskomattoman seurallinen, ja kuvissa näyttää siltä kuin se koko ajan nauraisi tai hymyilisi silmät sikkuralla. Kuten sanottu; pentuikäisen bassetin iho ei vielä roiku - toistaiseksi se saa aikaan ilmeitä. Olen pakahtua ylpeydestä ja onnesta kun kerron kavereille koirasta. Ensimmäiset siitä räpsityt kuvat on kehitetty varmasti jo viikon sisällä, ja vien niitä mukanani kouluun. Luokan tytöt hihkuvat sydämensä menettäneinä. Olen yhden viisiminuuttisen ajan luokan suosituin oppilas.
Lupsi on ensimmäinen eläin, jonka kanssa olen ystävystynyt, ja ainoa koira. Jos tuolloiselle minulle olisi joku tullut sanomaan, että aikuisena lähinnä kiusaannun koirien lähellä, että olen henkeen ja vereen kissaihminen, olisin hulluna pitänyt. Eihän kukaan ollut kissaihminen. Vähän ennen joulua täytän kymmenen vuotta. Varmasti pidän synttärit, vielä kymmenvuotiaana se kuuluu asiaan. Kutsun valikoidusti muutamia luokkakavereita. Tomi on aina minun juhlissani, hän on yksitoista päivää minua vanhempi, äitimme ovat samassa työpaikassa, olemme jo ennen kouluikää telmineet tehtaan leikkikentällä yhdessä. Muut vieraat vaihtelevat vuosittain, tyttöjä on muistaakseni monesti enemmän kuin poikia. Lupsi taitaa viedä kaiken huomion näissä juhlissa, kuten tietysti pitääkin.
15.3.16
Marraskuu 1986
Nopeastipa nämä vuodet kuluvat. Neljäs luokkakin jo pitkällä... Silmälasieni uutuudenviehätys on kadonnut. Koulu on jotenkin vähemmän kivaa kuin ennen; huomaan pitkästyväni tunneilla. Läksyjä on paljon, liikuntatunnitkin ovat käyneet jotenkin rasittaviksi. Monille luokan pojista joukkuepelit ovat elämän ja kuoleman kysymys. Joukkueet muodostetaan niin, että opettaja valitsee kaksi kapteenia, jotka saavat sitten valita vuoron perään lopuista (meitä on aina kaksi luokka-astetta yhteisellä tunnilla, tänä vuonna olemme me ja kolmoset) joukkueensa jäsenet. Tämä takaa sen, että olen aina viimeisten joukossa läpi vuoden, ja kaksi seuraavaakin vuotta, koska tätä metodia käytetään koko ala-asteen ajan. Liikunnanopettajamme on mies, josta on tulossa viidennen luokan alusta luokanopettajamme, jolloin hänestä lisää. Sanottakoon, että hänestä olisi tullut hyvä alikersantti. Kovaan ääneen huuto ja suoritusten vähättely ovat hänen liikuntatuntimetodinsa. Hänen toiminnastaan luokkahuoneessa ei minulla vielä tässä vaiheessa ole tietoa.
Läpi syksyn jatkunut koirapuheeni on lopulta läpäissyt vanhemmat, ja puheesta edetään toiminnan taholle. Olen opetellut kirjaston koirarotukirjan suurinpiirtein ulkoa. Se on minulla lainassa lähes yhtä pysyvästi kuin teos Suomalaista veistotaidetta, jonka tunnen koirakirjaakin paremmin, ja jota silti selailen pakkomielteisesti. Kysyttäessä olen jo pitkään sanonut toiveammattini olevan kuvanveistäjä. Koiraroduista olen viehättynyt erityisesti afgaaninvinttikoiraan, jollaisen uskon ja toivon meidänkin koiran sitten joskus olevan. Mitähän kautta vanhempani saivat Kirkkonumella asuvan kasvattajan yhteystiedot, sitä en tiedä; vinttikoirien sijasta hän on kuitenkin erikoistunut vallan muuhun rotuun. Jopa niin täysin anti-vinttikoiraan kuin on järjellisesti mahdollista, voitaneen sanoa. En tiedä missä Kirkkonummi tarkalleen sijaitsee, muuta kuin että jossain päin Helsinkiä. Sillä suunnalla missä Kerava ja Hyvinkääkin, joilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia vanhempani kutsuvat vain yleiskäsitteellä "hesalaiset". Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua poikkean pääkaupungissa sitten ajan kanssa itsekin ja alue alkaa hahmottua. Mutta sinne Kirkkonummelle ollaan heti joulukuun puolella menossa hakemaan koiraa. Lainaan koulutusoppaan ja lupaan opettaa tulevalle koirallemme kaikki mahdolliset komennot ja temput. Koulun jälkeen kyllä opetan, joka päivä, vannon pyhästi.
Läpi syksyn jatkunut koirapuheeni on lopulta läpäissyt vanhemmat, ja puheesta edetään toiminnan taholle. Olen opetellut kirjaston koirarotukirjan suurinpiirtein ulkoa. Se on minulla lainassa lähes yhtä pysyvästi kuin teos Suomalaista veistotaidetta, jonka tunnen koirakirjaakin paremmin, ja jota silti selailen pakkomielteisesti. Kysyttäessä olen jo pitkään sanonut toiveammattini olevan kuvanveistäjä. Koiraroduista olen viehättynyt erityisesti afgaaninvinttikoiraan, jollaisen uskon ja toivon meidänkin koiran sitten joskus olevan. Mitähän kautta vanhempani saivat Kirkkonumella asuvan kasvattajan yhteystiedot, sitä en tiedä; vinttikoirien sijasta hän on kuitenkin erikoistunut vallan muuhun rotuun. Jopa niin täysin anti-vinttikoiraan kuin on järjellisesti mahdollista, voitaneen sanoa. En tiedä missä Kirkkonummi tarkalleen sijaitsee, muuta kuin että jossain päin Helsinkiä. Sillä suunnalla missä Kerava ja Hyvinkääkin, joilla paikkakunnilla asuvia sukulaisia vanhempani kutsuvat vain yleiskäsitteellä "hesalaiset". Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua poikkean pääkaupungissa sitten ajan kanssa itsekin ja alue alkaa hahmottua. Mutta sinne Kirkkonummelle ollaan heti joulukuun puolella menossa hakemaan koiraa. Lainaan koulutusoppaan ja lupaan opettaa tulevalle koirallemme kaikki mahdolliset komennot ja temput. Koulun jälkeen kyllä opetan, joka päivä, vannon pyhästi.
14.3.16
Lokakuu 1986
Lokakuun kahdentenatoista päivänä tulen koulusta kotiin ennen siskoa, ja minulla on aikaa olla yksin. Iltapäivä on pilvetön ja lämmin. Jo unohtuneesta syystä haluan tallentaa juuri tämän iltapäivän, juuri tämän hetken meidän kotimme ja sen pihapiirin historiassa. Nappaan äidin kameran (koska se on automaattipokkari toisin kuin isän järjestelmä-Olympus) ja alan vaeltaa. Tiedän että filmiä ei nyt varsinaisesti saisi tuhlata ihan mihin tahansa, mutta toisaalta minulla on kyllä lupa halutessani tätä kameraa käyttää. Olen tästä päähänpistosta aikuisena pienelle itselleni kiitollinen. Niin moni asia ja yksityiskohta olisi unohtunut muuten (ja olen kiitollinen myös siitä, että tuo kamera (Canon? Fuji?) poltti kuvien alanurkkaan keltaisella päivämäärän - muuten näiden ajallinen sijoittaminen olisi laajan skaalan hakuammuntaa).
Kuvissa näkyy vasta tuore puutarha, jonka nurmikkoa on vielä lokakuussakin lyhennetty. Koivuista ovat lehdet varisseet, mutta nuoret marjapensaat ovat yhä vihreitä. Tuskin risua kummemmat omenapuut - joiden alimpien oksien alla nykyään mahtuu aikuinen seisomaan - on tuettu lankuin ja suojattu verkoin. Massiivinen punaruskea hiekkakasa täyttää suuren osan etupihaa, sen yhdellä reunalla ovat kasassa iso punainen kaivuri, keltainen peltinen Tonka-merkkinen rekka ja muutama muu hiekkalelu. Onko niitä vielä syksyn mittaan käytetty? Kuva ei kerro. Hiekkakasan takana avautuu joutomaa; kuivunutta heinikkoa, nuoria koivuja. Tontin rajalle vedetty merkkisiima kuitenkin kertoo, että pihamme ei enää kauan ole päättyvän tien viimeinen. Tuon joutomaan läpi puhkaistaan tienjatko, ja yhtäkkiä saamme tottua uuteen ilmiöön: ohikulkuliikenteeseen. Kameraa pitelevä varjokuvani heittyy heinikkoon, mitä kello tuohon aikaan lienee, iltapäivä alkaa kai jo olla pitkällä, enkä tiedä miksei sisko ole kotona. Äiti varmaan tulee töistä jo pian.
Kiipeän takapihan pihlajaan ja otan kuvan kohti pohjoista. Se voisi olla melkein otettu nyt; naapurin piha näyttää samalta, sen takana aukeava pelto, rautatie ja metsänreuna, eivät ne ole muuttuneet miksikään. Joskus 90-luvun alussa kunta suunnitteli vetävänsä vielä yhden tien juuri tämän pellon ja meidän tontinnurkkamme läpi. Lama torpedoi sittemmin unohtuneen aikeen, onneksi. Toiseen suuntaan korkeammalta ottamani kuva näyttää talojen välistä pilkahduksen kunnan keskustaa. Uutta nuorisotaloa ei vielä ole, mutta kemiantehdas kyllä näkyy. Se näkyy kaikkialta, jos ei muuten niin savupiipun kirkkaanvalkeana höyrypilvenä. Uskallan kiivetä jopa katolle, vaikka se nyt ainakin on kielletty. Otan yhden kuvan. Ajattelen että sitten kun filmi kehitetään, ei minua enää kukaan syytä. Ovathan kuvat aika hienoja sentään.
Palaan sisälle, ja kun kamera kerran on kädessäni, ikuistan asuinympäristöni täälläkin. Olohuone on valoisampi kuin nykyään; matto ja kalusteet ovat vaaleita, verhot ovat auki, vaalea puinen pöytä on keskellä huonetta jämäkän näköisenä. Pianoa ei vielä ole, on tilaa. Television vieressä oleva kukkapöytä on täynnä viherkasveja ruukuissaan, olohuoneen nurkassa olevasta massiivisesta peikonlehdestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen muistan muutenkin. Se ylettyi kattoon, jos ei vielä tässä vaiheessa, niin 90-luvulle tullessa jo varmasti. Sitten taloon tuli kissoja ja ne jäystivät sen nopeasti hengiltä.
Siskon huoneen kuvaan ovelta. Sinisellä päiväpeitolla makaa iso vauvanukke, valkoisen hyllyn päällä näkyy toisen ison nuken röyhelöhame. Sängyn päätyyn nojaa keppihevonen, vauvanuken vieressä on ikkunasta piirtyvä kirkas valokolmio. Aurinko on matalalla. Lopuksi kuvaan oman huoneeni. Olen vetänyt ruskeanpunaiset verhot kiinni, aurinko piirtää niiden kuvioita seinälle maustepurkkeja esittävän ison taulun päälle - sama taulu on minulla vuonna 2016 edelleen mukanani, värit nyt huomattavasti tätä kuvaa haaleampina. Kuvassa näkyy myös leveä nahkapäällysteinen nojatuoli ja huoneen nurkassa pöytä, jolla punainen mustavalkotelkkari, sen edessä Salora Fellow -tietokone kasettiasemineen. Sama televisio on myöhemmin koristeena sillä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan kesällä 2014 esikoisromaaniani. Tietokoneen kohtalosta en tiedä.
Kuvissa näkyy vasta tuore puutarha, jonka nurmikkoa on vielä lokakuussakin lyhennetty. Koivuista ovat lehdet varisseet, mutta nuoret marjapensaat ovat yhä vihreitä. Tuskin risua kummemmat omenapuut - joiden alimpien oksien alla nykyään mahtuu aikuinen seisomaan - on tuettu lankuin ja suojattu verkoin. Massiivinen punaruskea hiekkakasa täyttää suuren osan etupihaa, sen yhdellä reunalla ovat kasassa iso punainen kaivuri, keltainen peltinen Tonka-merkkinen rekka ja muutama muu hiekkalelu. Onko niitä vielä syksyn mittaan käytetty? Kuva ei kerro. Hiekkakasan takana avautuu joutomaa; kuivunutta heinikkoa, nuoria koivuja. Tontin rajalle vedetty merkkisiima kuitenkin kertoo, että pihamme ei enää kauan ole päättyvän tien viimeinen. Tuon joutomaan läpi puhkaistaan tienjatko, ja yhtäkkiä saamme tottua uuteen ilmiöön: ohikulkuliikenteeseen. Kameraa pitelevä varjokuvani heittyy heinikkoon, mitä kello tuohon aikaan lienee, iltapäivä alkaa kai jo olla pitkällä, enkä tiedä miksei sisko ole kotona. Äiti varmaan tulee töistä jo pian.
Kiipeän takapihan pihlajaan ja otan kuvan kohti pohjoista. Se voisi olla melkein otettu nyt; naapurin piha näyttää samalta, sen takana aukeava pelto, rautatie ja metsänreuna, eivät ne ole muuttuneet miksikään. Joskus 90-luvun alussa kunta suunnitteli vetävänsä vielä yhden tien juuri tämän pellon ja meidän tontinnurkkamme läpi. Lama torpedoi sittemmin unohtuneen aikeen, onneksi. Toiseen suuntaan korkeammalta ottamani kuva näyttää talojen välistä pilkahduksen kunnan keskustaa. Uutta nuorisotaloa ei vielä ole, mutta kemiantehdas kyllä näkyy. Se näkyy kaikkialta, jos ei muuten niin savupiipun kirkkaanvalkeana höyrypilvenä. Uskallan kiivetä jopa katolle, vaikka se nyt ainakin on kielletty. Otan yhden kuvan. Ajattelen että sitten kun filmi kehitetään, ei minua enää kukaan syytä. Ovathan kuvat aika hienoja sentään.
Palaan sisälle, ja kun kamera kerran on kädessäni, ikuistan asuinympäristöni täälläkin. Olohuone on valoisampi kuin nykyään; matto ja kalusteet ovat vaaleita, verhot ovat auki, vaalea puinen pöytä on keskellä huonetta jämäkän näköisenä. Pianoa ei vielä ole, on tilaa. Television vieressä oleva kukkapöytä on täynnä viherkasveja ruukuissaan, olohuoneen nurkassa olevasta massiivisesta peikonlehdestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta sen muistan muutenkin. Se ylettyi kattoon, jos ei vielä tässä vaiheessa, niin 90-luvulle tullessa jo varmasti. Sitten taloon tuli kissoja ja ne jäystivät sen nopeasti hengiltä.
Siskon huoneen kuvaan ovelta. Sinisellä päiväpeitolla makaa iso vauvanukke, valkoisen hyllyn päällä näkyy toisen ison nuken röyhelöhame. Sängyn päätyyn nojaa keppihevonen, vauvanuken vieressä on ikkunasta piirtyvä kirkas valokolmio. Aurinko on matalalla. Lopuksi kuvaan oman huoneeni. Olen vetänyt ruskeanpunaiset verhot kiinni, aurinko piirtää niiden kuvioita seinälle maustepurkkeja esittävän ison taulun päälle - sama taulu on minulla vuonna 2016 edelleen mukanani, värit nyt huomattavasti tätä kuvaa haaleampina. Kuvassa näkyy myös leveä nahkapäällysteinen nojatuoli ja huoneen nurkassa pöytä, jolla punainen mustavalkotelkkari, sen edessä Salora Fellow -tietokone kasettiasemineen. Sama televisio on myöhemmin koristeena sillä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan kesällä 2014 esikoisromaaniani. Tietokoneen kohtalosta en tiedä.
13.3.16
Syyskuu 1986
Urho Kekkosen hautajaisten suoraa lähetystä muistan ihmetelleeni. Hidas autosaattue, väkijoukot katujen varsilla, olisiko ollut sateista, muistikuvassani näen mustia sateenvarjoja. Mitään erityistä ahdistusta en tapahtuneen johdosta tunne. Kekkonen on käsite, mutta lopulta kuitenkin vain etäinen hahmo. En muista että hänen poismenonsa olisi vanhemmissakaan mitään erityisiä tunnereaktioita herättänyt. Jos asiasta koulussa puhuttiin, muistiin ei ole jäänyt.
Silmälasit minä kuitenkin nyt saan. Maailma muuttuu yhtäkkiä teräväksi; olisin varmaan rillit tarvinnut jo ainakin vuosi sitten, mutta eipä tuohon aikaan lasten näköä taidettu niin tiuhaan testailla. Ylipäätään lasit lapsilla ovat hyvin harvinainen näky. Meidän noin 150 oppilaan koulussa on ehkä kolme silmälasillista, kaikki kahdella ylimmällä luokalla. Minä olen neljännen luokan ensimmäinen - tai itse asiassa toinen, koska tiedän että myös Hannalla on lasit, mutta hän häpeää niitä niin kovasti, ettei ole päiväkään laseja koulussa pitänyt. Itseäni ei hävetä lainkaan. Ensimmäisinä päivinä jotkut yrittävät laseilleni nauraa, mutta niin ylpeä niistä olen, että ivailu jokseenkin kuivahtaa. Sen verran kuitenkin vielä epäröin, että kun koulukuvat syyskuun aikana otetaan, jätän lasit kuvauksen ajaksi pulpettiin. Ehkä pelkään että ne eivät yhteensovi asuni kanssa. Onhan yllä sentään oikein kirkkaanpunainen collegepusero, jossa hölkkäävän Kippari-Kallen kuva. Minun lisäkseni vain Marjolla on jokin kuva puserossaan (Tom & Jerry tässä tapauksessa), tai no tarkemmin katsoen Niinalla näyttää olevan Twisted Sister -t-paita. Muuten vaatetus on lähinnä yksivärinen, tosin ovat värit sentään hulppean kasarit. Muutamilla pojista on aika näyttävä takatukka. Neljännelle luokalle tullessa ulkonäkö alkaa yhtäkkiä olla tekijä, paitsi allekirjoittaneen kohdalla joltakin näyttämistä pitää vissiin odotella johonkin lukion tienoille. No, hidas kiiruhtaja ja silleen.
Silmälasit minä kuitenkin nyt saan. Maailma muuttuu yhtäkkiä teräväksi; olisin varmaan rillit tarvinnut jo ainakin vuosi sitten, mutta eipä tuohon aikaan lasten näköä taidettu niin tiuhaan testailla. Ylipäätään lasit lapsilla ovat hyvin harvinainen näky. Meidän noin 150 oppilaan koulussa on ehkä kolme silmälasillista, kaikki kahdella ylimmällä luokalla. Minä olen neljännen luokan ensimmäinen - tai itse asiassa toinen, koska tiedän että myös Hannalla on lasit, mutta hän häpeää niitä niin kovasti, ettei ole päiväkään laseja koulussa pitänyt. Itseäni ei hävetä lainkaan. Ensimmäisinä päivinä jotkut yrittävät laseilleni nauraa, mutta niin ylpeä niistä olen, että ivailu jokseenkin kuivahtaa. Sen verran kuitenkin vielä epäröin, että kun koulukuvat syyskuun aikana otetaan, jätän lasit kuvauksen ajaksi pulpettiin. Ehkä pelkään että ne eivät yhteensovi asuni kanssa. Onhan yllä sentään oikein kirkkaanpunainen collegepusero, jossa hölkkäävän Kippari-Kallen kuva. Minun lisäkseni vain Marjolla on jokin kuva puserossaan (Tom & Jerry tässä tapauksessa), tai no tarkemmin katsoen Niinalla näyttää olevan Twisted Sister -t-paita. Muuten vaatetus on lähinnä yksivärinen, tosin ovat värit sentään hulppean kasarit. Muutamilla pojista on aika näyttävä takatukka. Neljännelle luokalle tullessa ulkonäkö alkaa yhtäkkiä olla tekijä, paitsi allekirjoittaneen kohdalla joltakin näyttämistä pitää vissiin odotella johonkin lukion tienoille. No, hidas kiiruhtaja ja silleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)