Neljäs kerta kahvin sanoo: Anonyymi kahvila, Sokos

Erään kerran kävi niin, että aurinkoisten ja kesää lupaavien päivien jälkeen laskeutui kaupungin ylle sumuinen harmaus, joka satunnaisesti pisaroi maahan sateena. Sillä viikolla oli ollut monenlaista sattumusta jo valmiiksi vaikka oli vasta tiistai. Ehkä sen teki se syksyisyys, joka oli pesiytynyt paitsi ympäristöön, myös sitä kautta ihmisiin, ja jos pysähtyi ja kuunteli, saattoi hetken kuvitella, että myös kaupungin yllä kaartelevat lokit kirkuivat kerrassaan onnettomina sinä iltapäivänä.

Sitten tapahtumat jatkuivat siten, että töölöläisestä kerrostalosta ilmestyi kadulle henkilö, joka kopsautti askeleensa kohti läheistä ratikkapysäkkiä ja hyppäsi keskustaa kohti matkaavan nelosen kyytiin. Vaunu oli melko täynnä, mutta koska matka oli lyhyt, ei tämä rispaantuneeseen takkiin, kulahtaneisiin farkkuihin ja saumoistaan repsottaviin buutseihin pukeutunut herraskaisehko tapaus välittänyt siitä, että joutui seisoskelemaan. Penkit näyttivätkin joka tapauksessa epämiellyttäviltä. Hän katseli maisemia, ja kummasteli sitä, että oli puolessa vuodessa ne oppinut jossakin mielessä kotoisiksi havaitsemaan. Siinä vilahtelivat ohi kansallisooppera, Hesperian puisto, Finlandia-talo, eduskuntakin ja se onneton Kyösti Kallion patsas, jonka edessä tummaihoiset interreilaajat usein kuvaavat toisiaan hassuin ilmein. Kyllä siihen on syynsä, henkilö ajatteli, ettei näköispatsaita tavata tehdä istuvassa asennossa. Kyösti-polo on kiveen hakattu tilanteessa, joka muistuttaa joko väsynyttä lannistumista tai kesäistä toimitusta takapihan puuseessä. Mutta presidentillistä arvovaltaa patsas ei huou.

No sitten tapahtumat jatkuivat Lasipalatsilla, jossa sankarimme poistui ratikasta niiden vieraspaikkakuntalaisten keskelle, jotka siinä perin hämmentyneinä parveilivat. Kai ne miettivät missä se luvattu lasipalatsi oli, ja niinpä henkilömmekin palasi viisi vuotta taaksepäin, kevääseen jolloin ensi kerran kävi Helsingissä ja odotti hänkin Lasipalatsin olevan jotain nimeään vastaavaa, henkeä kenties salpaavaa. Silloisen pettymyksen kirpaistessa hänen huulilleen pahanlaisen irvistyksen miekkosemme poistui pysäkiltä kohti tapaamispaikaksi sovittua Kiasmaa, jossa kahvikumppani jo odottelikin. Tällä matkalla, joka käytännössä on kahden kadun ylitys, orastava henkilömme sai kimppuunsa ei yhtä vaan peräti kaksi pahanlaista kerjäläistä, jotka pahvimukiaan heiluttivat erilaisin bulgariankielisin itkuvirsin ranneliikettään tehostaen. Kymmenet ihmiset jättivät heidät jälleen kerran huomiotta. Kiasman eteen satoi markan kolikon kokoista pisaraa, kun junalla periferiasta saapunut kahviseuralainen havaitsi päähenkilömme ja he vaihtoivat kohteliaat kuulumiset. Aiempi sopimus jonnekin etelärannassa sijaitsevaan fiinimpään kahvitilaan matkaamisesta sai kertakaikkiaan lokakuisen ilmanalan vuoksi jäädä, ja niin luotiin katse suoraan äsken ylitetyn risteyksen toiselle puolelle: Sokos. Siinähän se seisoi kuin toisesta maailmasta matanut monstrositeetti, kaikessa rumassa kukkeudessaan ja leuhkassa taipumuksessaan peittää näkymä kaikilta suunnilta kaikkialle.

Sitten tapahtui hissiepisodi, jossa noustiin vitoskerrokseen ja kahvila löytyi vaateosastolta takkien välistä syrjään vilahtamalla. Tässä vaiheessa heeroksemme aivot olivat jo aloittaneet tiedonkeruunsa, ja kaikkine aisteineen hän imi vaikutteita paikasta, jossa ei ollut ennen käynyt, mutta jonka tavallaan kyllä tiesi: vain vähän aiemmin hän oli määritellyt Sokoksen kahvilan junttilaksi, ja juuri tähän määritelmään sopi asiakaskunta. Ei näy Helsingissä niin usein niin montaa tuulipukua samassa tilassa kuin Sokoksen kahvilassa, ja jos päähenkilömme vielä olisivat olleet alle kolmekymppisiä, he olisivat olleet paikan ainoat. Nyt he tietenkin keski-ikäisyydessään sulautuivat mitä parhaimmin joukkoon.

Kun oli aikansa siinä pähkäilty ja hymistelty, oli tarjottimille valikoitunut seuraavaa: kahvi, tee, peruspulla ja kakkusiivu. Ala-asteen luokanopettajan mieleen tuonut rouva tiskin takana oli jämäkän asiallinen, jopa hivenen pelottava, mitä päähenkilömme toisaalta arvosti, sillä hän oli nuorten kassatyttöjen lähes eroottiseen huokailuun tiskin takaa jo ei pelkästään tottunut vaan suorastaan kyllästynyt. Oli silti nikotuksen paikka kun vain omienkin ostosten hinta napsahti kilahtaen itäberliiniläisen kassakoneen näyttöön. Sokoksella ei pikkurahalla selvinnyt. Olisihan tämän toki ymmärtänyt, jos kahvilassa olisi ikkunoita, sillä kerros oli korkea ja maisema sieltä joka suuntaan hyvä - mutta kahvittelijat paimennetaan tässä neuvostokompleksissa rakennuksen keskipisteeseen, sen alempiin kerroksiin avautuvan kuilun reunalle sentään, mutta laiha oli henkilöillemme tämä lohtu, kun olisi siinä kahvitellessa voinut kenkäostoksiaan tekevien rouvien sijasta katsella vaikkapa Mannerheimintien liikennevilinää ja kuunnella pääpostin luota tuttua ääntä kun sen ratsastajan päälaelle pulut estoitta ulostavat.

Sitten kulki ajatus siellä vanhusten ja väsymysten ympäröimänä siten, että henkilömme huomasivat jossain vaiheessa keskustelevansa lähinnä vanhenemisesta, sukulaisvierailuista ja siitä, miten ei enää koskaan tule tehtyä mitään kivaa. Kohdekaksikostamme vanhempi ahdistui siinä mitassa, että kulautti kahvinsa ennätysajassa, ja poistui tiskille hakemaan toista, joka hintaan sentään sisältyi. Teetä sen sijaan ei saanut santsata; kenties kuuma vesi oli Sokokselle kalliimpaa hankkia kuin kahvi. Kului kahvi, kului kuulemma maistuva kakku, kului kupillinen teetä ja kului mitäänsanomaton pulla. Asiakkaita riitti. Eräässä pöydässä nautittiin olutta ja mainion näköistä suolaista piirakkaa, mikä mahdollisuus vasta poistuvan kaksikkomme päähän ideana välkähti, mutta siinä vaiheessa heidän oli jo mentävä, tai niin he kuvittelivat ennen kuin jämähtivät seuraavaksi kahdeksi tunniksi keskustan eri kirjakauppoihin. Sellaista on elämä siellä rajakiven takana, tuossa kaukaisessa kaupungissa, Helsingissämme, joka pitkän junamatkan päässä kaikkialta sijaitsee, ja syystä.

Totuuksia kaivosta:

Sokoksen kahvila on kallis, melko epäviihtyisä, eikä tarjoa mitään erityistä elämystä makujensa puolesta. Silti se saattaa pakotetun ostosmarssin uuvuttavalle ihmisraukalle olla kuin keidas helvetin keskellä. Ja totisesti sieltä olisi oluttakin saanut.

Kahvikaipuu osa 3: Kahvila Kasinonranta, Lauttasaari

Kun vappukin on takanapäin, lienee kevät, ja kun on kevät, on lähellä kesä, ja kesällä mennään rannalle. Tai näin mietitään Lauttasaaressa, tuossa Stadin Rivierassa, jossa äveriäät porhot asustavat ja pöveriäät ärhöt käyvät kääntymässä, toivoen edes hetkeksi unohtavansa kurjan elämänsä Kontulassa, Vantaalla tai Turussa. Ei sillä ettenkö minäkin mieluusti majailisi täällä, hiekkarantojen kullankimalluksessa ja aaltojen harmonisessa huminassa, joka kuin gregoriaaninen kuoro tarjoaa ikuista taustamusiikkiaan tänne runoilijoiden ja muiden korkeampien elämänmuotojen keskuuteen. Mutta asiaan. Paikka ilman kahvilaa on kuin pakara ilman kauneuspilkkua, ja niinpä täältäkin, Kasinonrannaksi syystä tai toisesta nimetyltä biitsiltä, löytyy oma kahvikeitaansa, jonka nimi ei paikan päällä selvinnyt, mutta internet tämänkin epäkohdan avasi: mitä mielikuvituksettomin nimi on tuvalle lätkäisty sen sijaan, että olisi otsikkona ollut esim. Operaatio Merenneito, joka sentään luki paikan seinässä isolla. Se lukee myös kahvilan kotisivulla, mutta sieltäkään ei selviä, mikä tuo operaatio varsinaisesti on. Ei sillä että kiinnostaisikaan, kahvin perässähän tuonne valuttiin, joten asiaan. Taas.

Jo kaukaa näki, että Kahvila Kasinonranta on sijainnillaan iskenyt kultasuoneen. Lämpötila oli juuri ja juuri kymmenen astetta pakkasrajan yläpuolella, ja väkeä tungeksi sekä rannassa että kahvilassa niin että heikompaa heikotti. Seurueemme vietti aikansa nauttien auringon kosketuksista, keinuen ja ylipäätään juosten kirkuen pitkin hiekkarantaa (no, lähinnä yksi kolmasosa meistä keskittyi muuhun kuin ensinmainittuun), mutta lopulta virvokkeenhimo kävi ylivoimaiseksi ja askel vei jäätelöaltaalle ja varsinaiselle kahvitiskille. Seuralaisistani nuorempi valitsi mansikkajätskituutin, vanhempi kahvin ja korvapuustin; itse päädyin jatkamaan askeettiseksi vakiintunutta kahvilatestilinjaani: kahvi ja pulla, kiitos. Hintataso oli mitä kohtuullisin, sillä vaikka kombinaatioon vielä lisättiin pillimehu, jäi kokonaishinta alle 11 euron. Halvempaa kuin kotona syöminen, sanoo töölöläinen.

Saimme terassialueen ainoan tyhjän pöydän. Viereisen yrmeän pariskunnan katsoessa yrmeinä kohti kimaltavaa merta, me skoolasimme pahviset juhlamokkamukimme keväälle, ja kriitikkoseurueemme juniori keskittyi jäätelöönsä. Mitä tämänkaltaiset ulkokahvilat yleensä meissä mielikuvina herättävät? Kitkerää kahvia, eilistä pullaa, puolisulaa jäätelöä ja listahittejä tykittävä radio. Entäpä Kasinonranta? Ei mitään näistä. Kahvi oli pehmoista, jäätelö mitä jäisintä, taustasorinana vain merilinnut ja aaltojen kuiske, ja mikä silti mieleenpainuvinta: kerrassaan herauttavan tuoreet leivonnaiset. Voisilmäpulla oli pehmyt ja tirisevä, korvapuusti suuri ja mehevä. Jopa kahvilakriitikkona jo ammoin konkaroitunut allekirjoittanut herkistyi näin muhevien lämpimäisten äärellä. Pullaa ei juuri tuoreemmaksi saisi edes itse leipoen. Iso plussa siis. Näin iso.

Olisi kahvilassa ollut sisätilakin, mutta tämänkaltaisissa rantamestoissa sisätilat ovat vain sääliöille, enkä tämän vuoksi käynyt edes vilkaisemassa miltä siellä näytti. Ulkopuoli ei valitettavasti herättänyt spontaaneja huokauksia; kuisti oli ankara ja karu, kalusteet mustia ja jäyhiä, päivänvarjotkin armaijanvihreitä - enkä edes ole vielä maininnut itse kahvilarakennusta, joka oli toyotanruskeaa lautaa ja pikemminkin kuin kahvilan, toi mieleen rannalle Virosta ajautuneen laatikon. Kuulemma siellä ei myöskään ollut juoksevaa vettä, sanoi myyjärouva, mikä hiukan hämmensi. Silti, maisema oli näinkin liki Helsingin keskustaa sijaitessaan mitä miellyttävin, eli piskuinen hiekkaranta ja merta, mutta tämä tietenkin vain jos katsoi oikeaan suuntaan. Suoraan selän takana oli katu ja rivi kerrostaloja, hö, ei Lauttasaarikaan ihmeisiin pysty. Urbaani syke on täälläkin aina liki.

Lopullinen tuomio:

Kahviluus:
Erinomainen. Kun sekä hinnat että tarjoomukset ovat kohdallaan, ei kai voi valittaa. No, erikoiskahveja ei näyttänyt listalla olevan, mutta sen sijaan monen sorttisia teepuruja näyttävissä lasipurkeissa. Jos nyt joku teestä tykkää. Pehmiskonekin löytyi, mutta vettä ei tosiaan saanut kuin pullotettuna. Pullia ja suolaisia piirakoita muutama, mutta eihän ulkokahvilaan valikoiman perässä mennä. Painukaa Bulevardille, saatanan elitistit.

Viihtyisyys:
Hyvä. Merelle päin avautui periaatteessa kaunis maisema, joskin sen peitti maailman suurin kiipeilyteline, osapuilleen aidon ruotsinlaivan kokoinen Lappset-yhtiön kaiken tietotaidon itseensä kerännyt megalomaaninen kiipeilymonumentti. Kesällä terassi saattaa täyttyä puolialastomista uimarivartaloista, mikä voi olla hyvä tai huono seikka, vartalosta riippuen. Ruokit, räyskät ja riskilät kirkuivat taustalla varsin merellisesti, mikä viihdytti.

Kannattaa tulla kauempaakin, jos
viitsii. Ei tämä nyt niin luksusta ollut, etteikö lähempääkin keskustaa löytyisi jotain osapuilleen vastaavaa. Ilman hiekkarantaa tietysti, mutta silti. Kovemmalla tuulella sitä hiekkaa on sitten vaan pulla täynnä.

Aamukahviarviointeja osa 2: JohtoCafe, Kauppakeskus Kamppi

Aloitin aamun kävelemällä Kenkä-Pennaselle ostamaan uusia bootseja, mutta liike ei suosi kaltaisteni aamuvirkkujen palvelemista, ja niinpä olin lukitun oven takana lähes tuntia ennen kuin kukaan henkilökunnasta. Kamppi ei ole kaukana, ajattelin, ja kun aamukahvi oli jäänyt kotona juomatta, niin mikäs. Pirtsakassa auringonpaisteessa kilahtivat kannukseni Etu-Töölön asfalttiin ja puhelimella sain viriteltyä paikalle kahviseuraa, lopulta, missä vaiheessa kenkäkauppa oli kyllä jo auki, muttei se enää jaksanut kiinnostaa kofeiininpuutteen alkaessa vavisuttaa väsynyttä lihaksistoa.

JohtoCafe on paikka, jonka olemassaolo täytyy tietää, sillä vahingossa sinne ei eksy. Se sijaitsee lähes yksikseen Kampin kauppakeskuksen vitoskerroksessa, jonne ei pääse sitten melkein millään, kun kaikki rullaportaat päättyvät neloseen, mistä pitää sitten erikseen etsiä ne kaukana muista sijaitsevat vitoseen vievät. No ainakaan paikka ei ole ikinä täynnä, millä, siis "ikinällä", viittaan nyt niihin kahteen kertaan jolloin olen siellä asioinut, eli viime heinäkuussa ja tänään.

Heti ensimmäiseksi meidät otti vastaan kovalla soiva musiikki, mikä kuitenkin soi onneksi koko tilan kauimmaisella reunalla pullatiskiltä kuultuna, eli ei loppujen lopuksi haitannut, ja oli sellaista trendikkään hidasta latenight-bailumusaa joka tapauksessa, joka antoi taustalla soidessaan aamulle aika rauhallisen alkupotkun. Ja kuten sanoin, muita asiakkaita ei vielä kymmenenkään maissa paljoa näkynyt; istumatilaa oli kuin kouluruokalassa konsanaan, mutta ehkä viisi asiakasta siellä trendikahvejaan lipitti. Joo, tämä on taas näitä paikkoja, joissa tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi kun tilaa vain "kahvin", mutta ainakin sen sentään sai ihan oikeassa mukissa verrattuna joidenkin vielä muodikkaampien mestojen järjenvastaiseen taipumukseen juottaa asiakkailleen kahvi pitkästä korvattomasta juomalasista. "Missä täällä on mukit?", minä kerran kysyin yhden sellaisen paikan tiskillä, ja geelihiuksinen poitsu kassakoneen takana katsoi minua siten kuin vain autenttisia rypsikynsiä katsotaan.

Mutta täällä siis sai mukin. Seuralaiseni valitsi houkuttelevasta sämpylä- & piirakkavalikoimasta lihattoman juustosämpylän, josta täytteet melkein ulos tursusivat, ja minä sitten alkuperäisestä pullasuunnitelmasta lipsuen lankesin samaan. Se & kahvi oli yhteensä 6,50, mikä on melko paljon, mutta minä myös myönnän että Turun kahvilahintoihin tottuneena minä todennäköisesti tulen ruikuttamaan joka ainoan kahvilan hinnoista Helsingissä. Koittakaa kestää.

JohtoCafe on oma tyylitietoinen maailmansa sijaitessaan kauppakeskuksen minikokoisessa vitoskerroksessa ja ollen ainoastaan toinen toistaan kikkailevampien pienten muotiasusteliikkeiden ympäröimä. Ne olivat kaikki auki jo aamusta, mutta yksikään ihminen ei niistä yhdessäkään näyttänyt asioivan, hm. Silti: vaikka itse koin olevani kolme pykälää liian arkipäiväinen JohtoCafen ympäristöön, minä toisaalta viihdyin siellä. Istuimeksi oli valittavissa sohvaa, pehmeää tuolia, kovaa tuolia ja omituista Aalto-maljakon mieleen tuovaa, hmm, istuinta. Pöydän sai valita joko keskeltä tilaa, tai syvyyksiin syöksyvän kaiteen viereltä, mistä tosiaan näkyvyys oli suoraan viisi kerrosta alaspäin kuin kaivoon. Vähempikin pyörryttää, mistä johtuen valitsimme pöydän mahdollisimman keskeltä, sohvapaikka ja lattianpäällysteenä suunnaton ilmakuva Helsingin keskustasta. Kiva, mutta alas katsoessa tuntui kuin olisi liidellyt jossain kaupungin yllä. Taas huippasi.

Naapuripöydässä puhuttiin englantia ja näpyteltiin laiskasti miniläppäriä. Juotiin stailia kahvia ja hypisteltiin kalliin vaatekaupan piskuista paperipussia. Kassatyttökin oli taas kuin valkokankaalta eläväksi astunut (mielenkiintoisena seikkana mainittakoon firman kotisivuilla oleva työpaikkahakemuslomake, jossa pyydetään liittämään mukaan joko CV tai kuva), ja yhden ison lasiseinän kautta korkeaan mutta kuitenkin levolliseen tilaan lankesi aamuinen auringonsäde. Kenties Kampissa ollessaan sitä tuntee kuuluvansa kaupungin alati sykkivään elämänmenoon ihan eri tavalla kuin vaikkapa Ruoholahdessa, mutta jokin tästä paikasta teki kummallisen miellyttävän. Sitä tunsi olevansa osa jotakin... suurempaa. Ja parempaa. Ja hienompaa, ehdottomasti hienompaa kuin mihin se oma arkipäiväinen elämä antaa pienintäkään oikeutusta. Sitä ikään kuin kuului salaseuraan; niihin harvoihin jotka tietävät JohtoCafen olemassaolon ja maailmanomistajina istuvat sen mukavilla sohvilla kaikkien alapuolellaan sijaitsevissa kerroksissa shoppailevien sopuleiden tavoittamattomissa. Sitäpaitsi sämpylä oli hyvä. Se oli tuhti, ja juustossa löytyi. Kahvissa ei moittimista, mutta minä olisin tähän hintaan kelpuuttanut isommankin mukillisen, eikä kokovaihtoehtoja pahemmin kyselty. Sokeri oli sentään yksittäispakkausten sijasta palasina purkissa, ja vieläpä sitä viileänmuodikasta intiaanisokeria. Eihän toki JohtoCafen asiakaskunta voisikaan mitään perus-Sirkkua ajatellakaan käyttävänsä.

Plussat ja miinukset:

Kiitämme: Oivalliset purtavat, viihtyisä ympäristö, "bättre folk"-atmosfääri joka on tavallisenkin tallaajan saavutettavissa.

Moitimme: Korkeanpaikankammoisia alkaa pyörryttää. Ruuhka-aikaan muodikkaan citykeskustelun yliannostusvaara on ilmeinen.

Älä käy täällä kahvilla, jos koet olevasi maalainen. Ihan totta, älä. Ei sinua välttämättä katsota pahalla, mutta sinä et soveltuisi ympäristöön. Tuntisit koko kahvihetkesi ajan olevan väärässä paikassa, etkä nauttisi kokemuksestasi alkuunkaan. Jos olet maalainen, Sokos on sinua varten vain pienen kävelymatkan päässä.

Café Turné osa 1: Ciao! Caffe, Kauppakeskus Ruoholahti

Olen harvoin osunut niin antoisaan kultasuoneen kuin kolme vuotta sitten, kun päätin kruisailla polkupyörällä ympäri Turkua tehden havaintoja kaupunginosista, ihmisistä, rakennuksista ja elämästä ylipäätään. Tätä projektiani on haikaillen muisteltu suuntaani, ja varmasti moni odotti minun tekevän jotain vastaavaa nyt kun olen alien, täysin ulkopuolinen. Mutta koska uskollinen Inserani on edelleen ketjut pötköksi ruostuneena, vaihdevaijerit rupsahtaneena ja kaikenkaikkisesti ankeana tuolla takapihalla, näyttää siltä että hivenen kestää ennen kuin pyörällä pääsen juuri mihinkään. Haluan kuitenkin tarjota faneilleni vain parasta, ja niinpä päätin tehdä jotain, joka vaatii miellyttävästi vähemmän hikoilua, rehkimistä ja bussin alle jäämistä. Epämääräiskestoisen ja satunnaisesti jatkuvan uutuus-projektini tarkoitus on kartoittaa Helsingin kahvilakenttä kokonaisuudessaan jonkinasteisen toispaikkakuntalaisen, tai vähintään hitaasti kotiutuvan pääkaupunkilaisen, silmin. Projekti alkaa tänään, ja ensimmäinen kohde on

Ruoholahti. Mikä luonnonkaunis nimi paikalle, joka on terästä, lasia ja betonia tiiviimmin kuin aika moni muu kaupunginosa Helsingissä. Kuulemma tätä paikkaa on joskus leimannut rock, punk ja rappio; nyt noista vuosista on jäljellä enää omituinen kuminen lepakko isossa lasikaapissa alueen läpi pyyhkäisevän valtaväylän vierellä. Nykynuoret vissiin ihmettelevät sen merkitystä, minä sentään olen aiheesta kuullut huhuja. Jotain suurta täällä on joskus tapahtunut.

Nykyisin Ruoholahdessa tehdään bisnestä. Lasiset tornit kohoavat taivaisiin kannatellen isojen konsulttifirmojen neonvalologoja, niiden varjoon jäävät taviksempien kauppapaikat kuten Citymarket ja sensellainen, ja vielä niidenkin takaa löytyy kerrostaloja, joista osa on aika luksusta, osa näyttää epäilyttävästi kaupungin vuokrakämpiltä; ei sillä että väittäisin tällaisten asuntojen asukkaiden olevan jotenkin muusta massasta tunnistettavia. Melkein kaikkialta paikkaa ympäröi meri, joskaan asiaa ei siellä juuri missään huomaa, ei varsinkaan päivän kohteeksi sattumalta valitussa Ciao! Caffe:ssa. Ärsyttävä nimi muuten huutomerkkeineen. Karjaisevatko ne aina otsikkonsa puhelimeen jos sinne soittaa?

Kahvila itsessään on melko monipaikkainen, joskin hahmoton sijaitessaan eteistilassa, jonka läpi kuljetaan Citymarketiin. Tarkemmin katsoen Ciao! on kyllä vallannut aulasta ihan oman nurkkansa, jopa kumman rauhallisen, mihin toki saattoi vaikuttaa valitun testihetken ajankohta: kello yhdeksän aamulla stadilaisten enemmistö kääntää vielä kylkeään vällyjen välissä. Pöytiä on monenlaisia pienistä isoihin, ja suurin osa istuimistakin on mitä leppoisimman näköistä nahkapäällysteistä nojatuolia tai sohvaa. Molto bene! Tämä näyttää paikalta jossa voisi viihtyä, paitsi tietysti päivemmällä, jolloin vierestä virtaa kansalaisten karjalauma muovikassit kädessään ruokakauppaan ja pois. Paitsi että ikkunanvierimmissä paikoissa tästä ei liene haittaa; nyt ne valikoituivat istumapaikkavaihtoehdoista pois, koska aamuaurinko paistoi suoraan niihin lähes grillaavalla teholla. La primavera!

Seuralaiseni valitsi kahvilan monimutkaiselta kahvilistalta lattea, ja selvästi pienemmältä purtavalistalta jonkinlaisen mozzarella-ciabattan, tai en minä nyt enää muista mikä se oli. Itse tyydyin peruskahviin ja donitsiin, jollaisia oli yhtä lajia: suklaista. Kelpasi ajatustasolla, mutta paljastui oudon mauttomaksi sitten lopulta. Edes suklaakuorrutus ei maistunut suklaalta, vaan pikemminkin - no jaa. Ei tuo nyt pahaakaan ollut. Kahvi sen sijaan, olkoonkin että oli vain kahvi (anteeksi, tarkoitan tietysti caffe) eikä esim. moccacchio, oli oikein hyvää. Aavistuksen tummapaahtoisempaa kuin se perinteinen suomalainen sumppi, eikä liian kuumaa, kuten kahviloiden tiskeillä pienillä keittolevyillään nököttävissä pannuissa niin kovein usein on. Pienet sokeripussit oli ilmeisesti roudattu suoraan Italiasta, mistä miinuspiste. Kassaneiti olisi saanut koska tahansa diilin mistä tahansa maailman johtavasta mallitoimistosta, mistä pluspiste.

Varsinaista viihdykettä Ciao! Caffe ei sisäisesti nautittavien lisäksi tarjonnut, mitä nyt kiusoitellen ilmoitti langattoman netin löytyvän. Minä noista interwebeistä niin ymmärrä joten jäi testaamatta; sen sijaan luettavaa löytyi tämän saman aulatilan toiselta reunalta ilmaislehtien muodossa, joiden valikoima oli mukavan kattava. Ne upottavat nahkaistuimet olivatkin kuin suunniteltu tuntikausien löhöämiseen yhä uusia santsikuppeja noudellen! Välissä maistuisi varman aito italialainen jäätelö, kovin houkuttavasti ne siinä olivat kaikki tiskillä sammioissaan esillä. Turussa vastaavia saa ainakin Pappagallosta, jos kyseinen mesta vielä on pystyssä. Muistaakseni ihan hyvältä maistuvat.

Silti, jos olisin ollut liikkeellä yksin, olisin kokenut paikan hieman tylsäksi, etenkin koska se on niin lohduttoman avoin. Vauhdilla olisin kahvini hörppinyt ja muualle mitä kiireisintä asiaa keksinyt. Nyt saattoi sentään esittää kommentteja Itämerenkadun liikenteestä, joka sekin on vielä aamuysiltä aika hiljaista, näköjään. Paikan muu asiakaskunta koostuikin yksinäisitä kahvittelijoista, joista joku oli sentään napannut mukaansa Metro-lehden, tuon ankeuden kiteytyneen timantin, loput tuijottelivat apaattisina ikkunoista tai - - toisaalta saatoin myös tulkita heitä väärin. Ehkä apaattisuus olikin jonkinlaista zeniläistä voimainkeruuta, sillä siihen Ciao! Caffe siihen aikaan päivästä totisesti sopi. Ihmisvirrat puuttuivat, liikenne oli hiljainen, eikä koko paikassa ollut auki mitään radion tapaistakaan, televisiota nyt vielä vähemmän. Aika kivaa. Sain yhtäkkiä sellaisen olon, että näissä kahvilakäynneissä kytee potentiaalinen luomisvimma.

Pisteytys:

Tarjoomukset: * * *
Kahvi maistui, mutta vaihtoehdot olivat vain "pieni" ja "suuri", joista kumpikin oli liian-. Tai kuten takanani kassalle tullut mies ääneen hämmästeli: "Eiks teillä oo tavallisen kokoista?" Ei kuulemma. Ciabatta vaikutti kelpaavan, donitsi oli tyhjää parempi. Lievä tylsyys vaivasi valikoimaa.

Miljöö: * * * *
Rauhallinen, paitsi suurimman osan päivästä todennäköisesti ei. Miellyttävät istuimet. Siisti, jopa lievään kliinisyyteen asti. Isot ikkunat, valoisa; tosin myös hyvin hämärät kahvilat ovat mukavia. Yksi iso tähti siitä, ettei mikään mökä soi koko ajan taustalla.

Hintataso: * *
Pieni kahvi oli kallis. Donitsikin oli pieni ja kallis. Mutta on pahempaakin nähty.

Mene tänne kahville, jos....
Satut jostain ihmeen syystä olemaan Ruoholahdessa aamutuimaan vailla tähdellistä tekemistä. Jos olet yksin, hanki jostain luettavaa ja heittäydy sohvalle, tai nojatuoliin aamuauringon säteeseen ikkunan ääreen. Tiedän toki, ettei skenaario ole todennäköinen, mutta mistä sen tietää miten elämä heittää? En minäkään vielä Ciao! Caffeen mennessäni tiennyt aloittavani artikkelisarjaa. Idea syntyi kupillisen puolivälissä, ja viimeistä tilkkaa kulauttessani olin huojentunut siitä, että keksin jotain, jonka avulla saan Silmiksen pidettyä taas vähän aikaa hengissä. Phuh! Ei ole helppoa se nykyään!

Pupuhuuli

Ihminen kutistuu oman mikrouniversuminsa sisään kun pieneliöt hänessä tekevät tihutöitään. Olen viettänyt pikapuoliin viikon omassa 33,5 neliössäni Taka-Töölön hedelmällisillä kukkamailla kun elämäni kummallisin flunssapöpö teki minut työkyvyttömäksi. Ei kuumetta, mutta alilämpöä - - miksei sitä muuten ole nimetty kylmeeksi? 35,2 sain eräänä yönä kuumemittariin tulokseksi ja eritin niin kylmää hikeä että hengitys höyrysi. Sen lisäksi ovat olleet poskiontelot ynnä muut päänsisäiset kanavat tukossa kuin Simonmäki arkisin noin kello neljä. Eikä sitten muuta. Mutta on tuokin riittänyt kaatamaan ihmispolon tuskatilaisena pedinpohjalle. On tämä kumma kaupunki. Turussa olin yleensä terve. Täällä minä olen vuoronperään flunssassa ja noroviruksessa kuin pahaisin sakilainen. Hyh.

Totta puhuen minä missään pedissä maannut vaan kaivoin kaapinperiltä esiin vanhan läppärini. Ja kun ottaa huomioon, että tämä normikoneenikin on vuosimallia 2004, on "vanha" läppäri minun kohdallani totisesti muinainen; vuosimallia 1998 ellen väärin unohda. Emuloin lukioaikaisia sairaskausiani, ja vietin aivoja tyhjentävän tietokonepelin ääressä muutaman päivän. Worms, tuo aito ja alkuperäinen versio, (c) 1994, oli hauskempaa kuin mikään, siis kaksi päivää, kunnes eilen alkoi lopulta kyllästyttää. Siirryin ruotsalaisen dekkarin pariin, joskin sekin etenee hitaasti. Jonkun pitäisi kertoa dekkaristeille, että heidän suurin virheensä on kuvitella olevansa oikeita kirjailijoita. Dekkareita luetaan murhamysteerin vuoksi. Ei siksi, että oltaisiin kiinnostuneita kymmenien ja kymmenien sivujen verran päähenkilön, viisikymppinen mies muuten aina, avioelämän kriiseistä tai siitä tyhjyyden tunteesta, jonka poliisityö heissä väistämättä aiheuttaa. Ei. Nämä aiheet eivät kuulu dekkareihin, ne kuuluvat korkeakirjallisuuteen, ja minä toki ymmärrän että juuri korkeakirjallisuus on se, jolle ropisee palkintoja. Mutta on dekkareillakin kuulemma joku vuotuinen gaalansa. Vaikkei tarvitsisi, kun ne myyvät muutenkin.

Olen minä myös kuunnellut musiikkia enemmän kuin aikoihin. Teen satunnaislöytöjä cd-hyllystäni, joka on tällä hetkellä järjestetty levyn julkaisuvuoden mukaiseen järjestykseen, alkaen Miles Davisin Milestonesista (1958) ja päättyen Absoluuttisen Nollapisteen Mustaan hiekkaan (2009). Eniten yksittäisiä julkaisuja on vuodelta 2000, ja hyvä vuosikerta tuo musiikillisesti onkin. Tämän aamun aloitin Tomahawkilla, olen soitellut Alanis Morissettea ja Eppu Normaalia, fiilistellyt Curella ja Tori Amoksella, onpa levylautasella käynyt myös Tangerine dream, sekä nuo mainiot juutinmaalaiset, Press play on tape, jonka ykkösalbumi on maailmanparhautta.

Miksi kirjoitan tämän? Minä, jonka vakaa mielipide on, ettei mikään latista blogia niin pahasti kuin sen kirjoittajan päivittäisten tekemisten kaavamainen luettelointi? Niin. Olin pääsemässä niihin yksilöllisiin mikrouniversumeihin, mutta harhauduin. Olen luomassa kuvaa yksilöstä, jonka keskeinen päivärakenne koostuu yhteiskunnan syrjässä sijaitsemisesta, minkä on aiheuttanut hänen hengityselimistöönsä pesiytynyt bakteeri. Noin pieni. Että se on jostain tullut minuun ja asettunut kodiksi, on suoraan johtanut siihen, että olen monta päivää viettänyt sisätiloissa tekemällä asioita, joita en olisi muuten tehnyt, ja toisaalta jättänyt toteuttamatta suunnitelmia.

Olen toisella korvalla seurannut uutisia tuhkapilvistä ja erilaisten tahojen lakkoiluista. Ne tulevat luokseni kaukaa, koska vaikka netissä kaiken ylimääräiseni roikunkin, en seuraa uutisia. En kykene siihen. En tiedä mitään niin aggressiivisesti aivotoimintaa tylsyttävää asiaa kuin uutiset. Uutiset. Minulle on jo lapsena kehittynyt outo inho sanaa kohtaan. Uutiset oli aina se hetki, jona aikuiset keskittyivät lukemaan / katselemaan / kuuntelemaan jotain kuolettavan tylsää. Se on sitä edelleen.

Kuulemma taas tänään joku pahantahtoinen liitto lakkoilee. Onneksi laitoin leipää pakkaseen alkuviikosta. Toisaalta en nykyisin enää juuri syö.

Keitänpä toisen pannullisen, niin kivasti tämä aamu tästä käynnistyi.

Liekki

Pidemmän aikaa se oli jo kävellyt pimeässä, varmaan siten että oli siihen jo ajatuksen tasollakin tottunut, mikä tietenkin tarkoittaa että oli uskotellut itselleen tottuneensa. Jonkinnäköistä polkua varmasti seuraillut, tai ehkä tämänkin asian pikemminkin päättänyt kuin sen kummemmin totuudeksi tiennyt. Ei pimeässä polkuja näe.

Jostain sitten lepatti erään kerran vastaan liekki. Se näkyi kaukaa, ihmissilmä on sellainen pimeässä, ja se lähti kiinnostuneena liekkiä kohti. Lähempää se näytti tutulta. Oli se sen joskus ennenkin nähnyt, se muisti sen, ja ihan ihmeellinen värähdys meni sen läpi kun se tajusi miten pitkään oli ollut pimeä ja kylmä.

Se käveli pitkän matkan kunnes saapui liekin luokse.

Siinä se lepatti, ei ollut varma paloiko siinä jokin materia vai itsekseenkö se siinä ilmassa lepatti, polun yllä, tai sen mikä oli ollut kuviteltu poluksi, mutta mistä nyt näki ettei se ollut kuin juurakkoa ja sammalta. Se istui alas. Liekki lämmitti sitä, ja liekki valaisi ja sen liekin luona sen oli hyvä.

Aika kului. Se ajatteli matkaa jonka oli kulkenut, ja muisti mistä oli lähtenyt. Se mietti kaivattiinko sitä vielä siellä. Se katsoi liekkiä, joka lämmitti ja valaisi, ja sitten se katsoi olkansa yli. Sitten se epäröi ja nousi seisomaan.

Jos minä vain nopeasti, se ajatteli. Vilkaisi taas olkansa yli. Oli rauhallista siellä mistä se oli tullut. Toistaiseksi, edelleen, eikä se tiennyt mikä sitä hermostutti, mutta silti. Se kääntyi ympäri, nyt se oli selin liekkiin. Otti askeleen ja toisen, ja edelleen ajatteli: jos minä vain ihan nopeasti. Se otti kolmannen askeleen ja vilkaisi olkansa yli. Liekki alkoi kadota pimeään.

Se otti vielä askeleen ja kaksi eikä kestänyt enempää, kun sen oli taas pakko katsoa taakseen, liekin suuntaan, ja se oli edelleen siellä, mutta kauempana, loukattuna se nuoli nyt sitä juurakkoa jota oli poluksi luultu, se meni siniseksi ja kuumaksi, kiemurteli kallion lakea ja levisi laajalle ja himmeni ja kutistui kipinäksi.

Siitä tuntui pahalta. Se kaipasi liekin lämpöä. Oletko taas täällä kun minä palaan, se ajatteli, mutta liekki oli mennyt pieneksi ja hiljaiseksi.

Kun minä palaan. Se haparoi pimeyteensä.

Ja kaikki ne miljoonat putoavat tähdet

Olen ollut poissa.

Ne sanovat asioiden olevan merkityksettömiä jos konkreettiset todisteet puuttuvat.

Olen luvannut olla hyvä. Olen löytynyt uudelleen. Olen itseni enemmän kuin ehkä vielä koskaan. No, lapsena sentään. Jokainen on lapsena omimmillaan, mutta tietenkin vain silloin kun aikuiset eivät näe.

Kai se on surullista. Etteivät vanhemmat koskaan todella opi tuntemaan sitä jonka ovat omaksi kuvakseen tehneet, vahingossa tai tieten. Ja niin toistuvat virheet läpi kronologian.

Viikonloppuna kuvasin sinun tulenpunaisia hiuksiasi. Kapusit puuhun, tarvoit lumessa joka on Helsingistä jo mennyt. Ja mietin miksi nyt. Miksi juuri tänä keväänä, taas. Ajattelen eläintä jolla on sinun silmäsi. Sen hengitys höyryää yössä. Se odottaa.

Äitiydessä on jotain puhtaankaunista.

Tytär kirjoitti nimensä lyijykynällä paperille. Hyvin meni, mutta kun kirjaimet eivät olleet suorassa rivissä, alkoi kiukkuparku. Ei kolmevuotiaan tarvitsisi vielä pyrkiä täydellisyyteen.

Nyt hän yskähtelee seinän takana unissaan. Unikaveriksi piti saada Vandaalikoira. Olen hämmentyneen tietoinen siitä miten suuria asioita minulle tarjotaan. Mutta mikä minä olen ottamaan vastaan kun olen luopumisistanikin vasta toipunut. Ja jostain olisi tietenkin luovuttava taas. Eliniästä, tavallaan. Näinä öinä polttaisin yön siniseen tupakan toisensa jälkeen parvekkeella. Paitsi ettei minulla ole parveketta. Ja kun ei ole enää opiskelija pitää yötkin nukkua. Mutta muuten.

Whenever it rains you think of her

Stereoissani on viime päivinä viivähtänyt Tori Amos. Pitkästä aikaa, ja asialle on kai looginen selityskin. Jostain se on kaivettavissa. Tai ehkä se on likaisen sulamisveden kastelemiin katukiviin kirjoitettu. Moni asia on. Ne jäävät näkemättä jos katsoo kaupungilla kulkiessaan ihmisiä silmiin. Sitä yritän välttää kuin sairautta.

Onko ihmisestä tällä iällä aloittamaan asioita? Pitkään on tuntunut, että tätä kirjoittavan viimeisen käyttöpäivänsä ohittaneen kurttuisen ihmiskuoren voisi joku avulias rypistää pieneksi ja viskata biojätteeseen. Että siellä ei sitten olisi muiden tiellä. Jugurttiset kahvinpurut ja käyneet banaanit sitten vain tussahtelisivat niskaan, ja katkerana siellä muhisi omissa liemissään kypsäksi, tai mediumin asteelle varmasti jäisi.

Mutta sitten taas ajatus siitä, että vielä olisi tilaisuus tarttua asioihin, se.

Katkaisee ajatuksenjuoksun näköjään. Aikuisena sitä tietenkin on valmiimpi ja järkevämpi kuin siloposkisena kloppina. Kun vastuuta on ikänsä pelännyt, on sen merkityksen oppinut lopulta hahmottamaan.

Ljubomir

Kahvikuppi kopsahti vasten pöytää ja lähetti ääniväreen, joka resonoi vanhan rakennuksen kiviseinissä pitkään. Sen hyökyyn jäivät astioiden kilinä ja keskustelu tiskillä, se hukutti liikenteen melun, joka tosin oli melko vaimea joka tapauksessa saapuessaan kahvilaan yläviistosta, olimme maan alla katuun nähden, joskin takapihalle oli katonrajassa ikkunoita. Holvikaaret oli rapattu valkoisiksi, aulassa jonkin palkinnon saaneen sarjakuvapiirtäjän näyttely; hänen teoksensa olivat mielestäni aivan erityisen rumia.

Pöytä oli paksua savulasia ja pieni. Tarjottimemme mahtui siihen niukilleen, sillä yksi lautanen minun juustosämpyläni jäljiltä, sinä joit automaatticappuccinon ja minä termarista kahvia, mukimme täyttivät lopun pöydästä.

Aamu oli pitkällä. Kai se oli laskettavissa päiväksi jo, iltapäiväksikin, tai totisesti vuorotyötä tekevän mielestä yhtä lailla saattoi olla ilta; toisinaan tähän aikaan nukkui. Vuorokaudella ei sinällään ollut merkitystä, muistaakseni oli tiistai, ja sen hetken aikana jona kopsahdus vielä kaikui hammasluissa, aurinko nuljui esiin pilvistä kuin jokin limainen, ja vähitellen sen valo saavutti kellarikahvilamme läpeensä valkoisen harhatilan.

Kahvikuppi kopsahti pöytää vasten. Jäin miettimään mitä olit sanonut. En ole ollut hyvä reagoimaan asioihin. Ikkunalaudalla oli minun lompakkoni ja päivän Metro-lehti, jossa kerrottiin terrori-iskuista Venäjällä. Mitäänsanomaton viherkasvi ruukussa oli ensimmäinen, jonka aurinko valaisi, sitten lehti, lompakko, pöytä ja me, loput kahvilasta. Lounastajat olivat niillä main enimmäkseen poistuneet, äänen taso hiipunut lähestulkoon kirkolliseksi. Katsoin tilaa ja itseäni ja yritin ratkaista paitsi sen, miten reagoisin, myös sen, oliko minulla nyt velvollisuus kertoa se, mitä en ollut sinulle sanonut, ja mistä myöhemmin paljastui että olit sen jo tajunnut. En kertonut enkä reagoinut.

"Tunnin päästä pitää olla töissä", minä lopulta sanoin.

Kävelimme yhtä matkaa Aleksanterinkadulle ja minä nousin nelosen ratikkaan.

Kahden tulen kaltainen

Muutama vuosi sitten sinä sanoit minulle, että asiat joiden vuoksi lupasin itseni pyyteettä eivät olleet sen arvoisia minkä verran niiden eteen uhrasin. Tämä johtui siitä, että näit minun olevan epätoivoinen. Näit, että pyrin saamaan jotakin jonkin muun tilalle; että näit jo kaukaa minun lupaavan itseni ja puoli maailmaa ilman mahdollisuutta toteutua; että lupasin vasta kun olin ensin kieltänyt ja pelännyt ja varmistunut minkään olevan vailla mahdollisuutta toteutua, siis itselleni varmistanut, harhaisesti tietenkin.

Tänään olisin kysynyt sinulta, mutta keskustelumme meni yllättäviin suuntiin ja minä pidin siitä, enkä kysynyt. Se olisi ollut tyhmä kysymys vailla selkeää vastausta, tai vastaus siihen olisi kai ollut yhtä hyvin sinun kuin minunkin annettavissa; ehkä kyseessä tosiaan oli pikemminkin mielipidekysymys kuin halu kuulla sinulta vastaus. Lupaan palata asiaan, mutta tietenkin olet sitä ennen ehtinyt lukea tämän.

Ja ne väittävät että olen hidas oppimaan, vaikea uskomaan minkään pysyvyyteen, etäisempi kuin lokki horisontissa ja vaikeampi läpäistä kuin kivi. Mutta minä sanon että minulla on aivan järjettömästi annettavaa kohteelle, joka odottaa jossain. Ehkä ensi elämässä teen kaiken oikein.

Räpikkö

Kävin Töölön uimahallissa aamu-uinnilla herätäkseni, ja jos tämän lukeminen teistä tuntuu jonkinasteiselta latteudelta; että tämä blogi on saavuttanut tilan, josta ei pääse enää mihinkään, ei varsinkaan laatutasolla ylöspäin, saatatte toki olla oikeassa. Siti pyydän ymmärrystä, sillä juttu ei ole yksinkertainen, sittenkään. Minä kun en liiemmin ole käynyt uimahalleissa. Joskus koululaisena viimeksi, yläasteiässä vissiin, koska lukion liikuntatunnit lintsasin kaikki, varsinkin uintipakotteiset. Jossakin kylpylässä olen mahdollisesti käynyt mulimassa sen koomminkin, joskaan en vanno. Mutta Töölön halli on kävelymatkan päässä, ja lapsen kanssa siellä jo kertaalleen kävin lastenaltaassa pulikoimassa, joten päätin kiskoa rapistuvakuntoisen itseni ylös nojatuolista ja aloittaa harrastuksen, josta varmasti riemua riittäisi pitkään.

Ja onhan uinti varmasti hyvää kuntoilua. Minä, jolla ei aiheesta niin isompaa kokemusta ole, kiskoin riuskoin vedoin itseäni altaan päästä päähän. Hauskaltahan se tuntui. Aikani molskittua alkoi olla sellainen olo että veto loppuu. Pidin sitä merkkinä siitä, että vielä yksi edestakainen altaallinen ja sitten saunaan. Tämä virhearvio oli viedä henkeni. Puolivälissä allasta takaisinpäin voimat katosivat käsistä kuin olisi virta kytketty pois. Jalat eivät ylettyneet pohjaan. En päässyt eteenpäin. Näin jo mielessäni skenaarion, jossa Pamela Anderssonin näköiset hallimisut kiskovat minut hiuksista ylös altaan pohjasta, antavat tekohengitystä vuoron perään ja - -

Jotenkin onnistuin räpiköimään porraspäähän. Varmaan näytin ja kuulostin kuolevalta norpalta, joka huohottaa, ähkii, törähtelee ja porskuttaa vettä metrien päähän paniikissa. Sitten kävelin saunaan kuin puu-ukko kun jalkojen lihakset olivat yhtäkkiä kaikki krampissa. No jaa, siellä oli eläkeläisukkojen aamujengi jo koossa, joten kiilauduin heidän väliinsä lauteille. Tunsin näyttäväni jotenkin... ohuelta. Pidin tilannetta silti kiinnostavana. Tajuntakin alkoi pikku hiljaa palautua, joten mikäs siinä oli kuunnellessa aitoa äijäpuhetta; ukkokööri saunan lauteilla, mikäs sen ronskimpi paikka! Paitsi että nämä ukot puhuivat Facebookista.

Toista kertaa en altaaseen uskaltanut, kun ensimmäinenkin oli henkirievun viedä. Hyvää se kyllä teki, sitäkin, eli kai se pitää uusiksi ottaa. Ja minä kun olisin vielä muutama vuosi sitten saanut aivoverenvuodon pelkästä ajatuksesta mennä uimahalliin. Että pitäisi alasti vaellella tuntemattomien keskellä. Herkässä poikaiässä en olisi siitä traumatta selvinnyt. Vaan nyt kun siinä suihku- ja pukuhuoneen puolella tiirailin niitä patsastelevia jermuja, niin yksi asia oli taas kerran pantava masentuneena merkille: kyllä mies on sitten hirvittävän ruma olento.

Kissansilmä: Kulttuuria tytöille

Kissansilmän perustajajäsen ja kitaristi Fahnsten saapuu töölöläiseen kivijalkakahvilaan imagolleen sopivasti viitisen minuuttia myöhässä ja sytyttää filtterittömän Marlboron kuin ei olisi tupakkalaista koskaan kuullutkaan. Tyttö tiskin takana naurahtaa siten kuin ilkikurisille pojannaskaleille naureskellaan kun ollaan vähän ihastuneita; täällä on ainakin tietyillä henkilöillä lupa tehdä juuri niin kuin sattuu itse haluamaan.

Kuulumisten jälkeen menen asiaan. Tänä keväänä seitsemän vuotta täyttävä Kissansilmä on julkaissut neljännen täyspitkän albuminsa, jota joillakin tahoilla on ehditty jo tituleerata comebackiksi, paluuksi lähtökohtaisille juurille. Onko näin?

Paskat, Fahnsten kiteyttää. Ei meillä ole koskaan ollut mitään juuria mihin palata.

Sytytän itsekin savukkeen, ja katson miestä savun läpi pistävästi. Onhan yhtye kuitenkin luonut maineensa nimenomaan boheemihumanistien älykköpop-bändinä, vaikkei tuolla linjalla ole enää vuosiin operoinutkaan. Eikö tosiaan ole tapahtumassa paluuta näiden samojen astioiden ääreen?

Kuulemma ei. Silti Kissansilmää on kiitettävä jonkinasteisesta heittäytymisestä luovan työnsä pariin: yhtyeen kaikki jäsenet myivät maallisen omaisuutensa, ostivat vanhan hirsitalon jostain tiettömien korpimaiden takaa, ja viettivät kesän, syksyn ja enimmäkseen talvenkin osittain siellä, osittain eri puolilla maata ystäviensä nurkissa soittaen, kirjoittaen kappaleita, äänittäen. Katson kansikuvapojalta näyttävää kitaristia ja kysyn, eikö tämä missään vaiheessa tuntunut liioittelulta.

Ei tietenkään, mies hymähtää. Ei sen jälkeen kun Petterson saatiin messiin.

Tosiaan, Kissansilmän albumin Kulttuuria tytöille tuottajaksi saatiin alan kiistaton legenda Rugh Petterson, josta tekee legendaarisen ennen kaikkea se, että miestä ei tiettävästi ole olemassa. On se, Fahnsten toteaa, ja olen näkevinäni tämän itserakkaaksi ylpistelijäksikin mainitun söpöläisen ilmeessä aikamoisen annoksen kunnioitusta. Rugh on helvetin kova jätkä, kitaristi sanoo, sytyttää uuden Mallun ja hänen kätensä selvästi vapisevat hetken.

Päätän siirtyä eteenpäin. Miten Fahnsten kommentoi huhuja, joiden mukaan albumista oli alunperin tulossa hänen soololevynsä, kunnes muut yhtyeen jäsenet rahapulassaan anoivat pääsyä mukaan? Tuttu virnistys palaa miekkosen kasvoille, kun hän tulee jälleen savupilvestään näkyviin. Sanotaan vaikka niin, Fahnsten toteaa, että jos meikäläinen tekisi soololevyn, on satavarma että eräs veivikaula ei sille tule nuotin vierestä vinkumaan.

Kommentista on havaittavissa selviä viitteitä siihen, että Fahnstenin ja vokalisti Uguksen jo aikoja sitten tulehtuneet välit eivät vielä aivan välttämättä ole ennallaan. Lienee turha kysyäkään, kenet Fahnsten näkee Kissansilmän johtohahmona. Mutta entä sanoitukset? Entä bändin julkaisujen visuaalinen ilme? Näistähän Ugus edelleen vastaa.

Kaikki pitää hyväksyttää kitaristilla, minä kuulen, ja ymmärrän nyt yhtyeen dynamiikkaa hieman paremmin. Ei enää niinkään yllätä, että bändi hajoaa riitoihin joka julkaisunsa jälkeen; miten muut kolme jäsentä kestävät tätä tunteiden ristiaallokkoa?

Vitun väliä, naljauttaa tämä sanavalmis muusikko, ja minä liityn hänen hersyvään naurunpurskahdukseensa.

Tämän jälkeen vakavoidumme kuitenkin vielä lopuksi. Kissansilmän ura on ollut melkoista vuoristorataa alkuaikojen opiskelijasuosiosta erinäisten tyylimuutosten jälkeen kohti aina vain vakiintuneempaa kulttimainetta. Missä Fahnsten näkee yhtyeensä vaikkapa viiden vuoden päästä jos nykysuuntaus jatkuu?

Hajalla, kuuluu vastaus. Minä en ole tätä enää vuosiin jaksanut, hän kertoo minulle silmät graniitinkovina herkkää olemustani mittaillen. Ja kuitenkin, minä yritän, yhtye on saanut aikaiseksi varmasti eheimmän albumikokonaisuutensa koskaan. Poissa on soitannollinen kikkasvenkoilu, poissa on nuorisoa kosiskeleva riffittely, jäljellä vain kolmekymppisten etäisnuorten keskitempoinen akustis-voittoinen fiilistely. Muutamiin kappaleisiin on sentään saatu radiohead-henkistä pörinää, jota kävivät levylle lisäämässä Kissansilmän sivuprojektista Stojöhistä tutut konegurut.

Ketjupolttava taikasormi keskeyttää minut kysyen olenko pääsemässä asiaan, ja luonnollisesti olen: Kissansilmä on mielestäni ajan hermolla paremmin kuin vielä koskaan, eli kohtalaisesti. Miksi luovuttaa nyt?

Oli aika paha vuosi, naurahtaa Fahnsten, aika raskas.

Ja toisaalta jäsenillä on omat elämänsä. Saan kuulla rumpali Anne-Stiina Viidenkuoleman palanneen takaisin raksalle Dubaihin, ja vokalisti Uguskin kuulemma suunnittelee uraa kuvataiteen puolella. Turhautunut taidekouluhylkiöhän se tosiasiassa on, kitaristi irvistää inhoa tuntien. Ja ovathan Uguksen kansikuvitukset yhtyeelleen toki kehittyneet. Jos eivät nyt vielä ammattilaisen tasolla olekaan, niin kitaristin määritelmän mukaan mies on sentään "lahjaton amatööri". Mutta entä cd-kirjasen pikimusta keskiaukeama, jonka symboliikka on jo mietityttänyt useaa maamme takarivin musiikkitoimittajaa? Bändin alastonkuva, kuuluu mitä yllättävin vastaus. Halusimme näyttäytyä aitoina, konstailemattomina, Fahnsten sanoo iva äänessään, selvästi Uguksen suuria visioita siteeraten.

Sitten oli huomattu, etteivät he enää ole ihan nuoria, eivätkä enimmäkseen kovin kauniitakaan. Kuva hylättiin, muuta ei tilalle keksitty, mielialalääkkeitä ja syväterapiaa tarvittiin eikä ihan vähän. Myös joidenkin jäsenten alkoholinkäyttö kasvoi, mistä pääsemmekin levyn tekstipuoleen. Kun kyselen aina niin selvästi merkityksellisistä sanoituksista, Fahnsten kokee sen hyökkäyksenä persoonaansa kohtaan.

Älä nyt vittu väitä että minun pitää sen teksteistä jotain osata sanoa, hän tiuskaisee ja olen ansainnut sen. Juomme kahvimme loppuun hiljaisuuden vallitessa, ja ääneni jo hienoisesti sammaltaen tilaan toiset. Kissansilmän kitaristi jää minulle edelleen arvoitukseksi, mutta yhtyeen alati kriisiytyvään identiteettiin tunnen päässeeni jossain määrin sisään. Tämä viisikko ajelehtii elämäntilanteesta toiseen kuin armadallinen tuuliajolle joutuneita sotalaivoja, ja jos joskus osuu tyveneen, voi uutta tuulta odotellessaan tekaista vaikkapa levyllisen melankolista rock-musiikkia. Herään seuraavana aamuna katuojasta ja tajuan taas katkerasti olevani suuren mielipidevaikuttajan sijasta elämäni peruuttamattomasti pilannut lifestyle-lehden toimittaja. Pohjalla ja silti ihan helvetin kaunis ja onnellinen.

Eläinharha

Duplolinnan korkein torni on sortunut. Se on punaisella räsymatolla monivärisinä kuutioina, sen asukkaat ympäriinsä kuka missäkin, kasvot vasten mattoa tai jähmettynyt hymy kattoa kohti. Vaikka nämä legoihmiset leikkiin myöhemmin palaavatkin, ne eivät ole enää sisältä samoja. Räikeän muovisen tomumajan valtaa uusi persoona, hetkellinen leikkiolento, jolla on uudet halut, toiveet ja tarkoitukset. Ne palvovat niitä, jotka antavat niille hetkeksi elämän, ja kiroavat luojansa leikin loppuessa tajutessaan aikansa täällä olevan ohikiitävämpi kuin kynttilän liekki. Nyt ne odottavat, palikat, niiden henki on pyyhkäisty pois. Maatumatta ne odottavat, aina hymyillen, sitä milloin seuraava leikki alkaa.

Olen viime viikkoina reflektoinut elämääni oikein huolella. Teen sitä toisinaan, usein keväisin; tuntuu, että juuri keväisin elämäni on aina ollut enemmän tai vähemmän käännekohdassa ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee. Ne alkavat keväällä ja päättyvät keväällä, mitä nyt kerran oli yksi hullu kesä. Mutta kesiä ei lasketa. Ne ovat tämän todellisuuden rajalla, monesti sen toisella puolella, kaukana, nytkin: katso ikkunastasi. Voiko tämän näköiseen maailmaan tulla kesä? Ei tietenkään voi.

En ole ollut helppo ihminen. Parhaimmillani toki mitä rakastettavin. Enimmäkseen pelkoihin ja harhaluuloihin kadonnut, menetetty ja menettänyt. Mutta vaikka sieluun sattuu kun sitä taas menneitä läpikäydessä riipien nyljetään, tekee se hyvääkin. Sitä tuntee kasvavansa ihmisenä. Taas pikkuisen varmempi, taas pikkuisen murjotumpi ja sitä myötä parkkiintuneempi.

Minä jos kuka. Sammakot ne vaan lumpeenlehdillä soittelee.

Keskity asioihin joista pidät

Odota. Tämä ei ole ihan kunnolla paikallaan - -

No niin. Nyt se kalibroi itseään hetkisen. Tuttu humahdus käy pään läpi. Akut täynnä virtaa, silmien edessä vähän aikaa vihreitä raitoja ja sitten se on käyttövalmis ja kadonnut. Kaikki näyttää normaalilta, kuulostaa siltä kuin pitää. En tunne sen painoa kun käännän päätäni, se poistaa itsensä. Datavirta aivoihin väittää ettei se ole siinä missä on.

Olen kirjautunut sisään. Näppäilen muutaman avainsanan ja suljen silmäni, avaan, ja olen siellä taas. Rantatiellä, koivujen lehdet hiukan hiirenkorvaa isommat. Ehdin panna merkille, miten aidolta askeleemme hiekassa kuulostavat, kunnes se hyökkää tarkkailevan tietoisuuteni kimppuun ja estää minua muistamasta etten ole siellä missä olen. Se on pirullinen laite, ja välttämätön.

Me poikkeamme syömässä. Juomme lasilliset punaviiniä. Yritän miettiä miksi näytät siltä kuin näytät, on kuin jokin olisi väärin, kuin ajan olisi pitänyt kulua eikä kuitenkaan -

Ravistan päätäni, sinä naurahdat. Muistatko kun vietimme yön sinun mummosi mökkisaunan eteisessä, sillä isolla vanhalla sohvalla jolla ei voinut nukkua koska se oli kivikova ja kylmä, sinä kysyt, muistatko kun makasimme sylikkäin sinun pienen asuntosi suurella sängyllä, hikisinä ja raukeina ja sinun isäsi tuli koputtelemaan ikkunan taakse, minä kysyn ja sinä meinaat tukehtua viiniisi kun naurat ja katsot ympärillesi ravintolassa, jossa ei totisesti ole muita kuin me, mikä on aika kummallista.

Kuvajaisesi räpsähtää. Helvetti miten se imee akkuja, minä ajattelen, ja vasta sen jälkeen: se ei enää jaksa estää minua tietämästä missä olen. Räpsähdät uudestaan. Ojennat kättäsi minua kohti, näytät hetken aikaa huolestuneelta ja pyydät minua muistamaan jonkin asian, mutta sanasi katoavat häiriöihin. Olen huolissani sinusta. Olen huolissani elämästä jota vietät, niistä kaikista paineista ja vaatimuksista joita itsellesi asetat, joskus mietin miten lapsemme voi, ja aina niinä hetkinä ajattelen soittaa. Mutten ole sinusta aikoihin kuullut.

Ravintola muuttuu mustaksi, mutten palaa huoneeseeni. Se pitää minusta kiinni, ei palauta, eikä se haittaa. Olen tyytyväinen olematta. Olen sinulle kiitollinen, vaikka hetki oli lyhyt. Niin vähän tarvittiin siihen, että tunnen itseni yksinäisen sijasta ihmiseksi taas. Olisiko sinullekin käynyt niin jos tosissaan olisit ollut siellä, niin minä toivon, että se olisi ollut molemminpuolinen paluu jostain syvältä, kahden vaatima. Hetkeksi edes.

Se sammuu ja yhtäkkiä painaa niskaa, päätä. Nostan kennot silmiltäni, avaan remmit ja varovasti riisun sen kokonaan. Ulkona on tullut hämärää, joka kerta hämmästyn miten nopeasti aika kulkee kun olen siellä. Otan akut ulos ja asetan ne laturiin. Tunnin kuluttua ne ovat täynnä virtaa. Sitten jatkan siitä mihin jäin.

George on the dancefloor

Moni kalpenee kateudesta, minut valkaisi viime keskiviikkoisena aamupäivänä tiettävästi norovirus, joskaan asiaa en tullut täysivarmuudella diagnosoineeksi. Oli sen verran kiire oksentaa. Kokemus oli tavallaan uusi, siis vatsanseutuinen virusinfektio, sillä olen viimeksi ala-asteikäisenä moisesta kärsinyt. Kuin sitkein sissi selvitin lopun opintovelvollisuusvuosistani, sekä totisesti myös aikuisikäni kukkeimmista nuoruusvaiheista aina tänne asti ihmetellen kun väki ympärilläni lakosi kerran vuodessa laattaamaan. Olin jo varma etten koskaan. Ja sitten pääkaupungin viruskanta, ilmeisesti, osoittautui elimistöäni vahvemmaksi.

Voisin valehdella sairauden aktiivivaiheen olleen elämäni pisin nelituntinen, mutta se meni siinä main deliriumissa, ettei ollut. Tuskallisin se kyllä saattoi olla, joskin onhan noita kiputilojakin matkan varrelle mahtunut. Top kolmeen menee, sanotaan nyt niin. Olisipa tehnyt mieli maata vain paikallani sängyssä vadin äärellä silloin; vartin välein kuitenkin kun vatsa tyhjeni ja vaikkei siellä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ollut jäljellä mitään - eikä siellä pysynyt mikään, edes se puoli desiä vettä, jonka tuskaani onnistuin hörppäämään - jatkui tahti kellontarkasti tosiaan sen neljä tuntia, mutta makaa siinä sitten, kun samanaikaisesti nousee niin korkea kuume, että hampaat lyövät konekivääriloukkua, hiki virtaa kuin vuoristopuro ja lihakset kramppaavat. Jos jotain tajusin, niin lievää mustaa huumoria kramppaavan elimistöni lepohetkinä viljellen tajusin kai näyttäväni kaatumatautipotilaalta kun löin hampaita yhteen ja selkäni taittui koreaksi kaareksi. Muistan myös ihmetelleeni jossain kohdin, mikä kumma piti sellaista ääntä. Lopulta tajusin olevani se itse. Ynisin oloani kuin vasikka. Sitten muistin se Trainspottingin kohtauksen, ja huone heitti volttia.

Nelisen tuntia keskiviikkona, ja nyt sunnuntaina on ollut ensimmäinen päivä kun olen toiminut suht normaalisti. Kun ruokaa on saanut sisäänsä enemmän kuin murusia, kun ei ole jatkuvasti pyörryttänyt silkasta puutostilasta johtuen. No se kuume jatkui torstaihin, mutta hiipuen sekin, ja loppujen lopuksi se oli sittenkin vähäisintä kaikesta. Minä kuumeen kanssa olen sentään jotakuinkin tuttu, vaikka ääriharvoin sitäkin esiintyy. Mutta kai tässä iässä pitää jo asioita ruveta tekemään tosissaan.

Niin että kovin heikko hahmo on ihminen, se minulla kai tällä kertaa oli mielessä. Pientensä otteessa pienimmäkseen käyvä, notkolle kumartuu kuin vaivainen varjo. Voi raatajaa poloista.

Väärinkäsityksiä ravintolassa

"Tarjoilija, melonini ovat kurttuiset ja rupsahtaneet!"

"Älkäähän nyt neiti hyvä! Olen huomannut monen miehen niitä naapuripöydistä kovin kiinnostuneena jo jonkin aikaa vilkuilleen."

*

"Tarjoilija, maksani vinkuu!"

"Eipä kyllä mikään ihme tuolla tahdilla. Herran kannattaisi miettiä miten perheennekin suhtautuu kun teille niin kovasti tuntuu maistuvan."

*

"Tarjoilija, kurkkuni tuntuu ikävän karhealta!"

"Voi teitä. Sitä on kuulemma liikkeellä. Auttaisiko lämmin toti?"

*

"Tarjoilija, maitoni maistuu kovin happamalta!"

"Älkää surko, rouva. Kyllä se lapsellenne silti varmasti kelpaa. Imetys on kuitenkin tärkeä ravinnonlähde ensimmäisten kuukausien aikana. Saanen muuten onnitella teitä äidiksi tulemiseksi vielä noinkin kypsällä iällä."

*

"Tarjoilija, munassani on karvoja!"

"Hyvä herra! Täällä ravintolassa on lapsiakin paikalla. Tuollaiset puberteettiset riemunkiljahdukset saatte luvan jättää heti alkuunsa tai vakuutan että teidät poistetaan täältä."

*

"Tarjoilija, kananaivoni ovat aivan sekaisin!"

"Neiti on nyt turhan ankara itselleen. Kyllä te varmasti olette ihan fiksu ihminen. Noin kauniiksikin laittautunut."

*

"Tarjoilija, kaaliini ei kerta kaikkiaan uppoa sen paremmin veitsi kuin haarukkakaan!"

"Ahaa. Antakaapas kun demonstroin. Ne ovat ruokailuvälineitä, toinen oikeaan ja toinen vasempaan käteen, kas näin. Uskokaa minua, kyllä te pian käsitätte miten näillä toimitaan, se on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista!"

*

"Tarjoilija, vereni kiehuu!"

"Hyvä ihme, rauhoittukaa! Tämä on vain ravintola. Hengittäkää syvään ja nauttikaa ateriastanne. Tilatkaa sitten vaikka vielä viilentävä jälkiruoka."

*

"Tarjoilija, läskini on kadonnut!"

"Onnittelut, hyvä herra! Vielä kun hieman treenaatte lihaskuntoanne niin alatte olla ikäiseksenne melkoisessa iskussa."

*

"Tarjoilija, piparini on aivan onneton!"

"Voi neiti, teidän luontainen epävarmuutenne vain heijastuu teidän ruumiinne minäkuvaan. Rakastakaa itseänne niin maailma rakastaa teitä! Tehän olette vielä niin nuorikin. Varmasti teitä jo tänä iltana onnistaa jos uskallatte heittäytyä maailman tuuliin!"

*

"Tarjoilija, sydämeni on särkynyt!"

"Oi miten ikävä kuulla. Auttaisiko halaus? Kas noin!"

*

"Tarjoilija, minua alkaa tosissaan nyppiä tuo teidän nokkela asenteenne!"

"Kiitoksia kun kerroitte, välitän terveiset keittiöön."

Piruetti

Olin sunnuntaina tyttäreni kanssa katsomassa Muumien jääsatua tuossa naapurissa, tahtoo sanoa jäähallissa, siinä töölömmässä, kun niitä on kuulemma kaksi täällä. Väkeä oli kuin pipoa silmillä, ja ylipäätään kokemus oli popcornintuoksuineen jännittävä jo alkumetreiltään sekä iskälle että lapselle. En ole jäähallissa käynyt kuin kahdesti aiemmin, näistä kerroista on viisitoista vuotta. Toisaalta niistä jälkimmäisellä iskin Joel Hallikaista kyynärpäällä kylkiluiden väliin voimallisesti, joten käynti ei mennyt hukkaan. Tällä kertaa en nähnyt Hallikaista.

Sen sijaan näin, kuten jo vihjasin, sammioittain popcornia. Lapsiperheitä oli muutama tuhat, ja jokainen, paitsi me, ostivat roskalavan kokoisen pahvitötteröllisen poppareita. Mikä ihmeen maissivillitys nykymaailmaan on mennyt? Jäähallin aulassa oli haju sama kuin elokuvateattereiden ovensuussa, kuvottava popcornitus leijui raskaana ilmassa ja väänsi vatsaa. Sitten vielä kysytään miksen enää käy elokuvissa. Jestas.

Onneksi hallin puolella pelasi ilmastointi niin että häiriötekijät sai jättää huomiotta. Istuimme alas hyville paikoille, odottelimme tunnin kuunnellen luuppina toistuvia mainoksia ja muumi-lauluja, ja lopulta Benny Törnroos luisteli jäälle jutustellen mukavia. En tiennyt miehestä etukäteen muuta kuin että hän laulaa muumi-piirrettyjen tunnuskappaleet, mutta perhana - luistella hän myös totisesti osaa. Ja yleisönkin otti mukaansa, tosin veikkaan että ikähaarukka oli melko otollinen yhteishuudatukselle.

Lopulta muumitkin saapuivat. Lapsi unohti olevansa hallissa, unohti tuhatpäisen yleisön, unohti oikeastaan senkin että suoraan piirretyistä klipsaistut repliikit puuroutuivat jäähallin akustiikassa melko pahasti. Hän katsoi luistelua silmät tähtinä kimaltaen. Kommentoimme jäällä tapahtuvia temppuja. Totesimme etteivät ne ole oikeita muumeja, ja Myykin oli liian pitkä; mutta myös sen, miten taitavia luistelijoita esiintyjät olivat.

Väliaika, ihmiset ryntäsivät täyttämään popcorn-astiansa. Toinen satu, ja sen aikana huomasin suurimman osan lapsiyleisöstä alkavan vääntelehtiä kyllästyneenä. Sitä samaahan se kai periaatteessa oli, eikä kai kouluikäisen, tai rutkasti alle, voi olettaa puoltatoista tuntia (väliaika mukaan lukien) paikallaan pysyvän. Paitsi että minun vieressäni istui fanaattisin fani, joka henkäili ihastuneesti vielä jälkimmäisenkin sadun aikana. Ja sitten kun esitys loppui, muumit aplodeerattiin takahuoneeseen, halliin syttyivät valot ja yleisömeri alkoi velloa kohti ovea, me istuimme edelleen paikoillamme. Lapsi tuijotti jäälle.

"Koska muumit tulee takaisin?"

"Ei ne enää tule", minä vastasin. "Esitys loppui."

"Minä haluaisin että se jatkuu."

Olisinpa minäkin halunnut, sen verran onnelliselta lapsi oli luistelua katsoessaan näyttänyt. Mutta arki voittaa, ja palasimme kotiin. Loppupäivän hän luisteli sukkasillaan ympäri asuntoa, teki piruetteja kuin Myy ja ilmoitti että hänestä tulee aikuisena luistelija muumiesitykseen. Niiskuneiti kuulemma. Aiempi, jo hyvän aikaa varmana pidetty toiveammatti sai jäädä.

"Minusta ei enää tule etsijää kun minusta tulee luistelija muumiesitykseen."

Etsijä on sellainen, joka etsii hiekasta dinosauruksen luita. En osaa sanoa kumpaan ammattiin 2020-luvulla paremmin työllistyy.

Totta turisen

Entivanhaan, kun blogisaurukset vielä vaeltelivat Netscapen laajoilla tasangoilla, oli tapanani aina vuoden vaihtuessa katsastaa menneen vuoden asioita jonkinlaisessa listamuodossa. Olin vähällä tämänkin tapani kuitata huvittuneella "ne nuoret"-naurahduksella, kunnes selailin tehneeni niin joka hiivatin silmänkääntövuonna. Miksi siis pekkaa pahentaisin tälläkään kertaa, eli kun nykyisen käytäntöni mukaan huomasin taas helmikuun puoliväliin tultaessa vuosiluvun vaihtuneen, käyn katsastamaan silmä kovana asioita, jotka vuonna 2009 melkein merkitsivät jotain.

Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.

Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.

Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.

Öh.

Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.

Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:

Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.

No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.

Langaton

"Anteeks että soitan tähän aikaan."

"..."

"Tuli jotenkin vaan. Sellanen olo. Tai siis, ei sellanen. Pakko vaan puhua jollekin kun ei oo koko päivänä nähnyt ketään. Tuntuu ettei oo puhunut sanaakaan ääneen."

"..."

"Helvetti kun ahdistaa nää seinät välillä."

"..."

"Ooks sä siellä?"

"Olen."

"Sillä vaan kun et sanonut mitään. No ei sun kai tarvikaan. On vaan jotenki päässy pahaks tää."

"..."

"Tää olo. Jotenki hirveen vaikeen kestää tätä."

"Siltä tuntuu."

"Kävin tänään siinä kirjastossa mistä viimeks puhuttiin. Varmaan kaks tuntia vaelsin siellä hyllyjen välissä. Meinasin soittaa sulle."

"..."

"Että jos olisit ollu liikkeellä niin olis voitu mennä kahville vaikka. Mutta en sitten. Siis soittanut. Enkä mennyt."

"..."

"Kotona vaan juonut kahvia koko illan sitten."

"..."

"Johonkin taas ilta meni. Piti soittaa. Ettei ala puhumaan seinille. Tai tauluille, tai no. Ylipäätään puhua täällä."

"..."

"Jos sais sen ajan takaisin mitä on katsellut vaan nurkkiin ja miettinyt mitä sanois, siis mitä sanois sulle. Eikä sitä sitten kuitenkaan sano."

"..."

"No, kiitos että kuuntelit. Vähän helpotti. Anteeks että soitin."

"Mee nukkumaan nyt."

Speaking words of wisdom

"Ja vasta nyt kun mä kuuntelin niitä uusia remastereita mä tajusin."

"Sen miks se hurahti uskoon?"

"No just. George on kato tajunnut että se on ainoo niistä jonka olis voinu vaihtaa toiseen eikä se olis muuttanu bändin soundia mihinkään."

"Se tajus olevansa turha?"

"Ei painolastia ehkä, mutta merkityksetön siinä mielessä että se miten se soitti ja mikä sen panos oli yhtyeeseen kokonaisuutena oli aina riippuvainen muista. Kato ne ei soittanu rockia. Ne soitti poppia. Sävellykset määräs missä mentiin, pääpaino oli melodioilla ja niillä instrumenteilla jotka melodiaa kuljetti."

"Eiks kitara -"

"Beatlesin kappaleissa oleellisinta on melodia, ja melodiaan tarvitaan sävellaji ja sävellajin perusta on rytmikitara. George soitti liidiä. Se veti soolot mihin tarvittiin mutta niin olis kuka tahansa muuki vetäny. Ja ihan yhtä hyvin. Varsinkin loppuvaiheessa se oli Paul joka ensin näytti miten soolot soitetaan ja sitten George soitti. Ei ihme että se oli katkerin niistä."

"Ja sen takia se löysi jumalan?"

"Oli se varmaan aika ahdistavaa olla yks maailman tunnetuimmista naamoista ja tietää ettei oo varsinaisesti ansainnut sitä statusta."

"Niin niin mutta entäs Ringo?"

"No älä viitti! Mies käytännössä keksi sen tavan, jolla rumpalit soittaa edelleen. Tai yrittää soittaa. Ooks sä koskaan ihan oikeesti kuunnellut Beatlesin kappaleita? Siis sen melodian taakse? Se rumputyöskentely on ihan käsittämätöntä. Joku singlen B-puoli, vaikka Rain tai joku vastaava, käsittämätöntä työtä."

"Mutta mä meinaan että -"

"Totta kai Ringon olis voinut korvata jollain toisella. Mutta Beatles olis soundannu huonommalta. Tavanomaisemmalta. Ne ei olis noussut massasta samalla tavalla."

"Mutta ei kai alkuaikojen -"

"She loves you. Ihan oikeesti - kuuntele se. Ja sano sitten että se rumputyö ei nosta sitä biisiä ihan eri sfääriin kun missä se muuten olis. En liioittele yhtään kun sanon että Ringo oli niistä musiikillisesti lahjakkain. Se oli ainoo niistä jonka voi suoralta kädeltä sanoo olleen virtuoosi instrumenttinsa kanssa."

"Paul ja basso?"

"Aika lähellä. Se keksi uusia tapoja soittaa. Tai ylipäätään se toi basson esiin pop-musiikissa. Mutta se oli liian lahjakas. Se oli helvetin hyvä basisti, loistava pianisti ja kitaristi, täysoppinut rumpali. Mutta siinä oli liikaa, se ei minkään soittimen kans kehittynyt virtuoosiks. Ja John oli paras laulaja niistä. Paskaakaan se ei kyllä osannut soittaa."

"Ja George oli vaan korvattavissa."

"Totta kai sillon olis menetetty sen säveltämät kappaleet. Mutta kuinka monta merkittävää kappaletta se sävelsi? Something on yliarvostettu."

"Here comes the sun? While my guitar gently weeps?"

"No ne joo. Mut sit jotain sellaisia kuin Savoy truffle tai Blue Jay Way. Kamoon. Oikeesti Georgen paras kappale Beatles-aikoina oli Old brown shoe. Ja seki dumpattiin johonki singlen B-puolelle. Muistutti aika paljon sen ekan soololevyn matskua."

"Onks sekin sun mielestä jotenki toisarvonen levy?"

"Ei helvetissä. Loistokiekko, sooloartistihan Harrisonin olis pitänyt olla alun perinkin. Aikaa kestävin se sen debyyttilevy on kaikista Beatles-sooloista."

"Eli se löysi itsensä kun pääsi bändistä eroon?"

"Se löysi itsensä kun oli ensin löytäny jumalan."

"Speaking of. Ilman Harrisonia olis kaikki Intia-vaikutteet jääneet Beatlesin musiikista pois."

"My point exactly. Ei mennä nyt siihen."

"No ei. Mutta mä meen nyt laittamaan jukeboxista My sweet lordin."

"Tuo mulle samalla vielä yks."

Lateraalinen kontuusioeli "Vain tuuli hänen arkistojaan syleilee"

Kuuden vuoden kokopäivätoimisen blogikirjoittamisen yhteydessä kertyy arkistoon kaikenlaista. Osa kertymästä on aloitettuja tekstikatkelmia, osa on hienoja mutta mihinkään sopimattomia otsikoita, osa on hilpeitä nettitestituloksia. Voi Luoja, nettitestejä. Ne olivat viimeistä huutoa joskus 2005. Mutta minkä tuossa kuva-arkistoja selatessani panin merkille, oli että minulla on kokonainen hakemistollinen blogiin tarkoitettuja kuvia, jotka sitten syystä tai toisesta, yleensä erittäin hyvästä, ovat jääneet käyttämättä. Kenties syynä on ollut mahdottomuus sijoittaa kuvaa mihinkään tervejärkiseen yhteyteen, kenties kuvan pariksi aiotun tekstin osoittautuminen kaikin tavoin mitättömäksi jaaritteluksi tai, pahimmassa tapauksessa, kirjoittajan oman ennakkoluuloisen ja/tai tietämättömän asenteen osoittavaksi höyrypäisyydeksi. Tai todennäköisemmin en ole vaan jaksanut kirjoittaa, tiedättehän te millaista tämä on. Joka tapauksessa kuvia on useampia, osa itse ottamiani, osa netistä löytämiäni, osasta on vaikea enää sanoa. Silti tänään puran arkistoni oudoimmat pikseli pikseliltä tänne. Juuri tähän päivitykseen, juuri nyt. Luvassa siis:

Silmänkääntövankilan käyttämättömät kuvat vuosilta 2004-2009.

Aloitetaan tällä historiallisella lehtikatsauksella. Mummulan vintiltä löytämiäni vanhoja Seuroja joskus kuvasin, ja tämä kansi sisältää minusta erittäin kiinnostavan kysymysmuotoisen otsikon:


Tämän lehden ilmestymisestä on kulunut 37 vuotta, ja nykyisin kysymys kuuluu lähinnä "Miksei Timo T.A. ole vieläkään kadonnut minnekään?" Niin ne ajat muuttuvat. No, eteenpäin. Lehtien kansista tulee mieleen joskus aikoinaan verkossa saatavilla ollut kansigeneraattori. Minäpä pyngersin itseni Parnasson kanteen seuraavin tuloksin:


Kyllä tuo aina Reijon esiintymisen kyseisen läpyskän kannessa voittaa. Pointsit kuvasta Nuutisen isännälle, joka sen on napannut Aurajokirannassa toukokuussa 2005. Laitan sen tässä verkkoon ilman hänen erityissuostumustaan, mutta varmaan hän olisi antanut luvan jos olisin kysynyt. Kaikenlaisten kuvageneraattoreiden kanssa on tullut väkerreltyä muutenkin. Painonvartijoiden sivuilla oli joskus kone, jossa sai testata omalla kuvallaan, miltä näyttäisi laihempana. Päätin käyttää itseäni siellä, ja huomasin kyseisen ohjelman toimivan myös toiseen suuntaan. Niinpä tein itsestäni pullevan. Oi miten onnellisen hyvinsyöneeltä tässä seuraavassa otoksessa näytänkään!


Niin on massu täynnä ja kerrankin leppoisa mieli. Seuraavan animaation laati taannoin exme itse napsimistaan kuvista. Sain luvan sen käyttöön ja niin vain sekin päätyi keräämään digipölyä kovalevylle. Pyydän anteeksi, mutta tässä se nyt on, joskus olen ollut näinkin villillä päällä:



Liikkuvista kuvista puheenollen, tämä seuraava animoitu gif löytyi joskus netistä. Ei siitä sen isompaa, oli vain minusta aika hauska:



Google Earth oli joskus pienimuotoinen obsessio minulle, kunnes olin käynyt koko maapallon läpi, eikä ohjelmalla ollut minulle enää mitään annettavaa. Napsin sieltä kuitenkin havaitsemiani erikoisuuksia talteen. Niistä piti joskus tehdä isokin päivitys, mutta into loppui kahden kuvan jälkeen. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:



Ylemmässä on Delhissä havaitsemani melko suurikoinen ihmiskasvo, alempi taas on jostain päin Alaskaa ja melko läheltä maata. Nuo ovat jonkinlaisia vesistöjä, joiden tarkoitus jäi hämäräksi. Vasemmanpuoleisin näyttää Quicktime-logolta. Maailman oudoin mainoskampanja? En minä mitään enää ihmettelisi.

Webkameroitakin tuli joskus katseltua. Mistään erityisestä syystä (uskokaa nyt!) en seurannut kuvaa vammalalaisesta liikenneympyrästä, mutta juuri kun siellä satuin piipahtamaan, kapusi linssin eteen hämähäkki. Kuvakaappasin araknoidin talteen:


Tältä minä muuten näytän vanhana:


En kyllä usko että on noin paljon hiuksia päässä. Kun ei enäänkään ole. Osaan Photoshopiakin käyttää, mistä todisteena seuraava taidonnäyte, jossa maailman söpöimmät jättiläiskissanpennut hyökkäävät Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle. Cameo-esiintymisen tekee Nuutisen perhe:


Loppuun vielä pari kuvaa menneisyydestäni, siitäkin huolimatta että huomaan melkein kaikkien kuvien esittäneen itseäni tähänkin mennessä. Vaan ei kai kukaan väitäkään bloginkirjoittamisen olevan muuta kuin vakava solipsismiharhaisen ihmisen persoonahäiriö? Oh well. Ensimmäinen kuva on joulusaunan jälkeen 1982. Otan siinä tuntumaa lahjaksi saamaani kirjoituskoneeseen. Kuva on enteilevä. Jälkimmäinen taas on täällä vain siksi, että minulla on pakkomielle nöyryyttää itseäni julkisesti säännöllisin väliajoin. Kyseessä on ripille päästyä otettu studiokuva. Te ette enää koskaan katso minua tämän nähtyänne niin kuin ennen.



Voi elämää. Kuuden vuoden kuluttua taas lisää kuvia, jotka olisi ollut parempi unohtaa.

Kaksio

Vastapäisen talon toinen kerros, ikkuna kolme vasemmalta. Siinä on aina valo. Aamukolmelta ne pitävät siellä loisteputkia päällä, minä hiippailen ikkunani ääreen ja raotan verhoa sen verran ettei sitä huomaisi kuin tarkkaan katsomalla. Heidän asuntonsa seinät ovat likaisenvalkoiset. Näen kirjahyllyn kulman, ja suuren mustan taulun seinällä. Enimmäkseen mustan, ehkä siinä on pilkkuja. En ymmärrä mitä se esittää, ja olen monesti miettinyt. Taksi ajaa ikkunani alta, hengähdän. Putoan istumaan. Katson lapsen perspektiivistä nyt, näen katuvaloja ja koivunlatvoja, ne näkyvät ikkunaan joulun alla kiinnittämieni paperisten lumitähtien väleistä, olen käsikirjoitusteni sivuja kauniiksi leikellyt. Ne tuottavat nyt iloa useammalle kuin vielä koskaan.

Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.

Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.

Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.

Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.

Turku, Turkusein

Vietin viikonlopun Turussa, tuossa myyttisessä paikassa jonka taannoin jätin taakseni. Sen tuttuus ensin satutti, sitten lohdutti. Tiesi olevansa kotona, siinä mielessä ettei ehkä enää siellä asu, mutei paikkaa silti voisi paremmin omakseen tuntea. Ei moni asia ollut muuttunut. Yksi pikkuihminen tullut lähipiiriin lisää, kaupungin bussit vaihtaneet väriä. Tapasin muutamia kissoja, koiran, ja ne kaikki ihmiset joita huomasi ihan liikaa kaivanneensa niillä main kun tajusi ettei ehtisi yhdessä illassa kaikkea kuulumista vaihtaa. Silti jokin taustalla vinksaili väärin. Kun asiaa pysähtyi miettimään, tuntui hullulta ettei ollut missään omaa avainta sinne. Ei ollut kävelymatkan päässä oma peti niin kuin aina. Viimeksi kun olin Turussa asumatta siellä, oli heinäkuu 1999 ja minä olin puolikas hirmuisen nuorta pariskuntaa, joka oli menossa katsastamaan mahdollisesti vuokrattavaa asuntoa. Olimme oudossa paikassa, ja valtavan ihastuneita pysähtyneessä helteessä retkottavaan kaupunkiin. Se tuntui silloin siltä että siellä voisi yhdessä asua, ja niin me aikamme teimmekin. Hän edelleen, paistoi minulle lättyjä aamiaiseksi nyt, ei hirveän kaukana siitä missä joskus asuimme; eihän Turussa mihinkään pääse kauas paitsi moottoritietä ja merelle.

Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.

Pesta pasaseerare

Miten aggressiivisesti talvi kiristeleekään kotkankynsiään meidän ihmispoloisten ympärille, ja miten oudon eksoottiselta se tuntuukaan. Yhtäkkiä tuntee oikeasti elävänsä pohjoisessa, sen sijaan että eläisi lämpenevässä merenrantakaupungissa. On kaunistakin, kirnu sentään. Mutta ulos en silti vaivautuisi, ellei aina välillä pitäisi singahtaa kolmevuotiaan kera kinokseen purkamaan energiaa. Eilen möhjäsimme umpihangessa jossain Meilahden ja Seurasaaren suunnalla. Käsitykseni Lapin erämaiden olosuhteista talvisin on kokemuksen puutteesta johtuen peräisin fiktiosta, kuten ylipäätään käsitykseni kaikesta on, joten en tiedä todenmukaisuutta, mutta kun maa ja taivas oli samaa valkoista kangasta, usva imi vähäisen sunnuntailiikenteen ääniväreet ja kaikki mitä näkyi oli valkealla kuuralla pörhennettyjä puita ympärillä, sitä yhtäkkiä puolireittä myöten lumessa kahlatessaan tunsi olevansa paikassa, jossa susi söisi jos tarkenisi. Se oli hieno tunne, hieno ohimenevä hetki. Sitten palasimme polulle, ja kurkimme Kesärannan aidanraoista sisään.

Mainitsin viimeksi täällä käydessäni ihan ohimennen Käärmeenkielikeiton, ja nyt, varmistuneena siitä, että se hurahtaen startattuaan pysyy näilläkin pakkasilla käynnissä, minä mainostan lisää. Menkää, lukekaa. Kärryille pääsee vielä mukavasti, tilaa on ja vauhti vasta kiihtymässä. Olen itse täpinämpi kuin aikoihin, mistä kertonee kahdeksan päivitystä viimeisen yhdeksän päivän aikana sinne. Silmis eteni tätä vauhtia viimeksi 2004, muistelen. Tulokas löytyy nyt myös blogilistalta, ja syötekin näyttää olevan tilattavissa, mitä ikinä tarkoittaakaan.

Tämä on teille. Tehän tiedätte kyllä.

Luo laiskalle asia

Jos Helsingistä pitäisi väkisin joku hyvä asia keksiä, niin kirjakauppoja täällä riittää. Eikä niidenkään joukosta ole tarvis mennä yhtä edemmäs: Akateemisessa kun käy sunnuntaikävelyllä, niin kaksi kirjaa vähintään on mukana pois tullessa. Onpa tullut kaikenlaista ostiskeltua muutenkin; toppatakin hankin, ihan upouuden, vanhaa ei kyllä ole vuosikausiin ollutkaan. Yhtäkkiä huomaan ettei talvella ole pakko palella. Paitsi sisällä, kun asunnossani vetää siihen malliin ettei jääpuikko sulaisi vaikka työntäisi, tuotanoinniin, kainaloon. Lämmitän itseni glögillä, villapaidoilla, vilteillä ja villasukkaplutoonalla. Eikö ne osaa pääkaupungissa rakentaa? Tällä vuokratasolla pitäisi kyllä osata. Piponkin ostin, kun hukkasin edellisen espoolaisen bensa-aseman pihaan. Hukkui se uusikin jo.

Teleoperaattori ilmoitti minun maksaneen heille liikaa rahaa. Samaa sanoi Turun ylioppilaskyläsäätiö kesällä, enkä kumpaakaan tapahtumaa havainnut todeksi vaikka täikammalla tutkin tiliotteet. Kelpaahan tuo hyvitys silti. Sitä voi lisärahalla ihminen tehdä kaikenlaista. Voi vaikka lämpimikseen latkia Käärmeenkielikeittoa. Ei se kallista ole, mutta pikkuisen uudenlaista kuitenkin. Se kun vuosikymmen kuulemma vaihtui ja kaikkea.