16.3.10

Eläinharha

Duplolinnan korkein torni on sortunut. Se on punaisella räsymatolla monivärisinä kuutioina, sen asukkaat ympäriinsä kuka missäkin, kasvot vasten mattoa tai jähmettynyt hymy kattoa kohti. Vaikka nämä legoihmiset leikkiin myöhemmin palaavatkin, ne eivät ole enää sisältä samoja. Räikeän muovisen tomumajan valtaa uusi persoona, hetkellinen leikkiolento, jolla on uudet halut, toiveet ja tarkoitukset. Ne palvovat niitä, jotka antavat niille hetkeksi elämän, ja kiroavat luojansa leikin loppuessa tajutessaan aikansa täällä olevan ohikiitävämpi kuin kynttilän liekki. Nyt ne odottavat, palikat, niiden henki on pyyhkäisty pois. Maatumatta ne odottavat, aina hymyillen, sitä milloin seuraava leikki alkaa.

Olen viime viikkoina reflektoinut elämääni oikein huolella. Teen sitä toisinaan, usein keväisin; tuntuu, että juuri keväisin elämäni on aina ollut enemmän tai vähemmän käännekohdassa ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee. Ne alkavat keväällä ja päättyvät keväällä, mitä nyt kerran oli yksi hullu kesä. Mutta kesiä ei lasketa. Ne ovat tämän todellisuuden rajalla, monesti sen toisella puolella, kaukana, nytkin: katso ikkunastasi. Voiko tämän näköiseen maailmaan tulla kesä? Ei tietenkään voi.

En ole ollut helppo ihminen. Parhaimmillani toki mitä rakastettavin. Enimmäkseen pelkoihin ja harhaluuloihin kadonnut, menetetty ja menettänyt. Mutta vaikka sieluun sattuu kun sitä taas menneitä läpikäydessä riipien nyljetään, tekee se hyvääkin. Sitä tuntee kasvavansa ihmisenä. Taas pikkuisen varmempi, taas pikkuisen murjotumpi ja sitä myötä parkkiintuneempi.

Minä jos kuka. Sammakot ne vaan lumpeenlehdillä soittelee.

1 kommentti:

Jani kirjoitti...

Tulipa sammakoista puheen ollen eilen mieleeni, että missäs pirussa nekin pirulaiset oikein talvehtivat. Katso ikkunastasi: voiko tämän näköisessä maassa muka oikeasti sammakko elää?