Olen ollut poissa.
Ne sanovat asioiden olevan merkityksettömiä jos konkreettiset todisteet puuttuvat.
Olen luvannut olla hyvä. Olen löytynyt uudelleen. Olen itseni enemmän kuin ehkä vielä koskaan. No, lapsena sentään. Jokainen on lapsena omimmillaan, mutta tietenkin vain silloin kun aikuiset eivät näe.
Kai se on surullista. Etteivät vanhemmat koskaan todella opi tuntemaan sitä jonka ovat omaksi kuvakseen tehneet, vahingossa tai tieten. Ja niin toistuvat virheet läpi kronologian.
Viikonloppuna kuvasin sinun tulenpunaisia hiuksiasi. Kapusit puuhun, tarvoit lumessa joka on Helsingistä jo mennyt. Ja mietin miksi nyt. Miksi juuri tänä keväänä, taas. Ajattelen eläintä jolla on sinun silmäsi. Sen hengitys höyryää yössä. Se odottaa.
Äitiydessä on jotain puhtaankaunista.
Tytär kirjoitti nimensä lyijykynällä paperille. Hyvin meni, mutta kun kirjaimet eivät olleet suorassa rivissä, alkoi kiukkuparku. Ei kolmevuotiaan tarvitsisi vielä pyrkiä täydellisyyteen.
Nyt hän yskähtelee seinän takana unissaan. Unikaveriksi piti saada Vandaalikoira. Olen hämmentyneen tietoinen siitä miten suuria asioita minulle tarjotaan. Mutta mikä minä olen ottamaan vastaan kun olen luopumisistanikin vasta toipunut. Ja jostain olisi tietenkin luovuttava taas. Eliniästä, tavallaan. Näinä öinä polttaisin yön siniseen tupakan toisensa jälkeen parvekkeella. Paitsi ettei minulla ole parveketta. Ja kun ei ole enää opiskelija pitää yötkin nukkua. Mutta muuten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti