23.4.10

Pupuhuuli

Ihminen kutistuu oman mikrouniversuminsa sisään kun pieneliöt hänessä tekevät tihutöitään. Olen viettänyt pikapuoliin viikon omassa 33,5 neliössäni Taka-Töölön hedelmällisillä kukkamailla kun elämäni kummallisin flunssapöpö teki minut työkyvyttömäksi. Ei kuumetta, mutta alilämpöä - - miksei sitä muuten ole nimetty kylmeeksi? 35,2 sain eräänä yönä kuumemittariin tulokseksi ja eritin niin kylmää hikeä että hengitys höyrysi. Sen lisäksi ovat olleet poskiontelot ynnä muut päänsisäiset kanavat tukossa kuin Simonmäki arkisin noin kello neljä. Eikä sitten muuta. Mutta on tuokin riittänyt kaatamaan ihmispolon tuskatilaisena pedinpohjalle. On tämä kumma kaupunki. Turussa olin yleensä terve. Täällä minä olen vuoronperään flunssassa ja noroviruksessa kuin pahaisin sakilainen. Hyh.

Totta puhuen minä missään pedissä maannut vaan kaivoin kaapinperiltä esiin vanhan läppärini. Ja kun ottaa huomioon, että tämä normikoneenikin on vuosimallia 2004, on "vanha" läppäri minun kohdallani totisesti muinainen; vuosimallia 1998 ellen väärin unohda. Emuloin lukioaikaisia sairaskausiani, ja vietin aivoja tyhjentävän tietokonepelin ääressä muutaman päivän. Worms, tuo aito ja alkuperäinen versio, (c) 1994, oli hauskempaa kuin mikään, siis kaksi päivää, kunnes eilen alkoi lopulta kyllästyttää. Siirryin ruotsalaisen dekkarin pariin, joskin sekin etenee hitaasti. Jonkun pitäisi kertoa dekkaristeille, että heidän suurin virheensä on kuvitella olevansa oikeita kirjailijoita. Dekkareita luetaan murhamysteerin vuoksi. Ei siksi, että oltaisiin kiinnostuneita kymmenien ja kymmenien sivujen verran päähenkilön, viisikymppinen mies muuten aina, avioelämän kriiseistä tai siitä tyhjyyden tunteesta, jonka poliisityö heissä väistämättä aiheuttaa. Ei. Nämä aiheet eivät kuulu dekkareihin, ne kuuluvat korkeakirjallisuuteen, ja minä toki ymmärrän että juuri korkeakirjallisuus on se, jolle ropisee palkintoja. Mutta on dekkareillakin kuulemma joku vuotuinen gaalansa. Vaikkei tarvitsisi, kun ne myyvät muutenkin.

Olen minä myös kuunnellut musiikkia enemmän kuin aikoihin. Teen satunnaislöytöjä cd-hyllystäni, joka on tällä hetkellä järjestetty levyn julkaisuvuoden mukaiseen järjestykseen, alkaen Miles Davisin Milestonesista (1958) ja päättyen Absoluuttisen Nollapisteen Mustaan hiekkaan (2009). Eniten yksittäisiä julkaisuja on vuodelta 2000, ja hyvä vuosikerta tuo musiikillisesti onkin. Tämän aamun aloitin Tomahawkilla, olen soitellut Alanis Morissettea ja Eppu Normaalia, fiilistellyt Curella ja Tori Amoksella, onpa levylautasella käynyt myös Tangerine dream, sekä nuo mainiot juutinmaalaiset, Press play on tape, jonka ykkösalbumi on maailmanparhautta.

Miksi kirjoitan tämän? Minä, jonka vakaa mielipide on, ettei mikään latista blogia niin pahasti kuin sen kirjoittajan päivittäisten tekemisten kaavamainen luettelointi? Niin. Olin pääsemässä niihin yksilöllisiin mikrouniversumeihin, mutta harhauduin. Olen luomassa kuvaa yksilöstä, jonka keskeinen päivärakenne koostuu yhteiskunnan syrjässä sijaitsemisesta, minkä on aiheuttanut hänen hengityselimistöönsä pesiytynyt bakteeri. Noin pieni. Että se on jostain tullut minuun ja asettunut kodiksi, on suoraan johtanut siihen, että olen monta päivää viettänyt sisätiloissa tekemällä asioita, joita en olisi muuten tehnyt, ja toisaalta jättänyt toteuttamatta suunnitelmia.

Olen toisella korvalla seurannut uutisia tuhkapilvistä ja erilaisten tahojen lakkoiluista. Ne tulevat luokseni kaukaa, koska vaikka netissä kaiken ylimääräiseni roikunkin, en seuraa uutisia. En kykene siihen. En tiedä mitään niin aggressiivisesti aivotoimintaa tylsyttävää asiaa kuin uutiset. Uutiset. Minulle on jo lapsena kehittynyt outo inho sanaa kohtaan. Uutiset oli aina se hetki, jona aikuiset keskittyivät lukemaan / katselemaan / kuuntelemaan jotain kuolettavan tylsää. Se on sitä edelleen.

Kuulemma taas tänään joku pahantahtoinen liitto lakkoilee. Onneksi laitoin leipää pakkaseen alkuviikosta. Toisaalta en nykyisin enää juuri syö.

Keitänpä toisen pannullisen, niin kivasti tämä aamu tästä käynnistyi.

2 kommenttia:

exme kirjoitti...

Et voisi olla oikeammassa dekkareiden suhteen. Kerrankin kun löytäisi dekkarin, joka ei olisi tylsä! Jännitystähän niistä haetaan, viihdettä! Ja järjestään ne ovat niin tylsiä, etten jaksa yrittää uudestaan ennen kuin vuoden päästä, taas seuraavana kesänä, taas tylsä dekkari.

Ugus kirjoitti...

Arne Dahl ei ole tylsä. Mutta minä olen lukenut ne kaikki paitsi viimeisimmän, joka on aina lainassa.

Myös Stieg Larssonin Millennium-trilogia oli parhaimmillaan koukuttava. Mutta jonkin verran siinäkin on tyhjäkäyntiä.