Räpikkö

Kävin Töölön uimahallissa aamu-uinnilla herätäkseni, ja jos tämän lukeminen teistä tuntuu jonkinasteiselta latteudelta; että tämä blogi on saavuttanut tilan, josta ei pääse enää mihinkään, ei varsinkaan laatutasolla ylöspäin, saatatte toki olla oikeassa. Siti pyydän ymmärrystä, sillä juttu ei ole yksinkertainen, sittenkään. Minä kun en liiemmin ole käynyt uimahalleissa. Joskus koululaisena viimeksi, yläasteiässä vissiin, koska lukion liikuntatunnit lintsasin kaikki, varsinkin uintipakotteiset. Jossakin kylpylässä olen mahdollisesti käynyt mulimassa sen koomminkin, joskaan en vanno. Mutta Töölön halli on kävelymatkan päässä, ja lapsen kanssa siellä jo kertaalleen kävin lastenaltaassa pulikoimassa, joten päätin kiskoa rapistuvakuntoisen itseni ylös nojatuolista ja aloittaa harrastuksen, josta varmasti riemua riittäisi pitkään.

Ja onhan uinti varmasti hyvää kuntoilua. Minä, jolla ei aiheesta niin isompaa kokemusta ole, kiskoin riuskoin vedoin itseäni altaan päästä päähän. Hauskaltahan se tuntui. Aikani molskittua alkoi olla sellainen olo että veto loppuu. Pidin sitä merkkinä siitä, että vielä yksi edestakainen altaallinen ja sitten saunaan. Tämä virhearvio oli viedä henkeni. Puolivälissä allasta takaisinpäin voimat katosivat käsistä kuin olisi virta kytketty pois. Jalat eivät ylettyneet pohjaan. En päässyt eteenpäin. Näin jo mielessäni skenaarion, jossa Pamela Anderssonin näköiset hallimisut kiskovat minut hiuksista ylös altaan pohjasta, antavat tekohengitystä vuoron perään ja - -

Jotenkin onnistuin räpiköimään porraspäähän. Varmaan näytin ja kuulostin kuolevalta norpalta, joka huohottaa, ähkii, törähtelee ja porskuttaa vettä metrien päähän paniikissa. Sitten kävelin saunaan kuin puu-ukko kun jalkojen lihakset olivat yhtäkkiä kaikki krampissa. No jaa, siellä oli eläkeläisukkojen aamujengi jo koossa, joten kiilauduin heidän väliinsä lauteille. Tunsin näyttäväni jotenkin... ohuelta. Pidin tilannetta silti kiinnostavana. Tajuntakin alkoi pikku hiljaa palautua, joten mikäs siinä oli kuunnellessa aitoa äijäpuhetta; ukkokööri saunan lauteilla, mikäs sen ronskimpi paikka! Paitsi että nämä ukot puhuivat Facebookista.

Toista kertaa en altaaseen uskaltanut, kun ensimmäinenkin oli henkirievun viedä. Hyvää se kyllä teki, sitäkin, eli kai se pitää uusiksi ottaa. Ja minä kun olisin vielä muutama vuosi sitten saanut aivoverenvuodon pelkästä ajatuksesta mennä uimahalliin. Että pitäisi alasti vaellella tuntemattomien keskellä. Herkässä poikaiässä en olisi siitä traumatta selvinnyt. Vaan nyt kun siinä suihku- ja pukuhuoneen puolella tiirailin niitä patsastelevia jermuja, niin yksi asia oli taas kerran pantava masentuneena merkille: kyllä mies on sitten hirvittävän ruma olento.

Kissansilmä: Kulttuuria tytöille

Kissansilmän perustajajäsen ja kitaristi Fahnsten saapuu töölöläiseen kivijalkakahvilaan imagolleen sopivasti viitisen minuuttia myöhässä ja sytyttää filtterittömän Marlboron kuin ei olisi tupakkalaista koskaan kuullutkaan. Tyttö tiskin takana naurahtaa siten kuin ilkikurisille pojannaskaleille naureskellaan kun ollaan vähän ihastuneita; täällä on ainakin tietyillä henkilöillä lupa tehdä juuri niin kuin sattuu itse haluamaan.

Kuulumisten jälkeen menen asiaan. Tänä keväänä seitsemän vuotta täyttävä Kissansilmä on julkaissut neljännen täyspitkän albuminsa, jota joillakin tahoilla on ehditty jo tituleerata comebackiksi, paluuksi lähtökohtaisille juurille. Onko näin?

Paskat, Fahnsten kiteyttää. Ei meillä ole koskaan ollut mitään juuria mihin palata.

Sytytän itsekin savukkeen, ja katson miestä savun läpi pistävästi. Onhan yhtye kuitenkin luonut maineensa nimenomaan boheemihumanistien älykköpop-bändinä, vaikkei tuolla linjalla ole enää vuosiin operoinutkaan. Eikö tosiaan ole tapahtumassa paluuta näiden samojen astioiden ääreen?

Kuulemma ei. Silti Kissansilmää on kiitettävä jonkinasteisesta heittäytymisestä luovan työnsä pariin: yhtyeen kaikki jäsenet myivät maallisen omaisuutensa, ostivat vanhan hirsitalon jostain tiettömien korpimaiden takaa, ja viettivät kesän, syksyn ja enimmäkseen talvenkin osittain siellä, osittain eri puolilla maata ystäviensä nurkissa soittaen, kirjoittaen kappaleita, äänittäen. Katson kansikuvapojalta näyttävää kitaristia ja kysyn, eikö tämä missään vaiheessa tuntunut liioittelulta.

Ei tietenkään, mies hymähtää. Ei sen jälkeen kun Petterson saatiin messiin.

Tosiaan, Kissansilmän albumin Kulttuuria tytöille tuottajaksi saatiin alan kiistaton legenda Rugh Petterson, josta tekee legendaarisen ennen kaikkea se, että miestä ei tiettävästi ole olemassa. On se, Fahnsten toteaa, ja olen näkevinäni tämän itserakkaaksi ylpistelijäksikin mainitun söpöläisen ilmeessä aikamoisen annoksen kunnioitusta. Rugh on helvetin kova jätkä, kitaristi sanoo, sytyttää uuden Mallun ja hänen kätensä selvästi vapisevat hetken.

Päätän siirtyä eteenpäin. Miten Fahnsten kommentoi huhuja, joiden mukaan albumista oli alunperin tulossa hänen soololevynsä, kunnes muut yhtyeen jäsenet rahapulassaan anoivat pääsyä mukaan? Tuttu virnistys palaa miekkosen kasvoille, kun hän tulee jälleen savupilvestään näkyviin. Sanotaan vaikka niin, Fahnsten toteaa, että jos meikäläinen tekisi soololevyn, on satavarma että eräs veivikaula ei sille tule nuotin vierestä vinkumaan.

Kommentista on havaittavissa selviä viitteitä siihen, että Fahnstenin ja vokalisti Uguksen jo aikoja sitten tulehtuneet välit eivät vielä aivan välttämättä ole ennallaan. Lienee turha kysyäkään, kenet Fahnsten näkee Kissansilmän johtohahmona. Mutta entä sanoitukset? Entä bändin julkaisujen visuaalinen ilme? Näistähän Ugus edelleen vastaa.

Kaikki pitää hyväksyttää kitaristilla, minä kuulen, ja ymmärrän nyt yhtyeen dynamiikkaa hieman paremmin. Ei enää niinkään yllätä, että bändi hajoaa riitoihin joka julkaisunsa jälkeen; miten muut kolme jäsentä kestävät tätä tunteiden ristiaallokkoa?

Vitun väliä, naljauttaa tämä sanavalmis muusikko, ja minä liityn hänen hersyvään naurunpurskahdukseensa.

Tämän jälkeen vakavoidumme kuitenkin vielä lopuksi. Kissansilmän ura on ollut melkoista vuoristorataa alkuaikojen opiskelijasuosiosta erinäisten tyylimuutosten jälkeen kohti aina vain vakiintuneempaa kulttimainetta. Missä Fahnsten näkee yhtyeensä vaikkapa viiden vuoden päästä jos nykysuuntaus jatkuu?

Hajalla, kuuluu vastaus. Minä en ole tätä enää vuosiin jaksanut, hän kertoo minulle silmät graniitinkovina herkkää olemustani mittaillen. Ja kuitenkin, minä yritän, yhtye on saanut aikaiseksi varmasti eheimmän albumikokonaisuutensa koskaan. Poissa on soitannollinen kikkasvenkoilu, poissa on nuorisoa kosiskeleva riffittely, jäljellä vain kolmekymppisten etäisnuorten keskitempoinen akustis-voittoinen fiilistely. Muutamiin kappaleisiin on sentään saatu radiohead-henkistä pörinää, jota kävivät levylle lisäämässä Kissansilmän sivuprojektista Stojöhistä tutut konegurut.

Ketjupolttava taikasormi keskeyttää minut kysyen olenko pääsemässä asiaan, ja luonnollisesti olen: Kissansilmä on mielestäni ajan hermolla paremmin kuin vielä koskaan, eli kohtalaisesti. Miksi luovuttaa nyt?

Oli aika paha vuosi, naurahtaa Fahnsten, aika raskas.

Ja toisaalta jäsenillä on omat elämänsä. Saan kuulla rumpali Anne-Stiina Viidenkuoleman palanneen takaisin raksalle Dubaihin, ja vokalisti Uguskin kuulemma suunnittelee uraa kuvataiteen puolella. Turhautunut taidekouluhylkiöhän se tosiasiassa on, kitaristi irvistää inhoa tuntien. Ja ovathan Uguksen kansikuvitukset yhtyeelleen toki kehittyneet. Jos eivät nyt vielä ammattilaisen tasolla olekaan, niin kitaristin määritelmän mukaan mies on sentään "lahjaton amatööri". Mutta entä cd-kirjasen pikimusta keskiaukeama, jonka symboliikka on jo mietityttänyt useaa maamme takarivin musiikkitoimittajaa? Bändin alastonkuva, kuuluu mitä yllättävin vastaus. Halusimme näyttäytyä aitoina, konstailemattomina, Fahnsten sanoo iva äänessään, selvästi Uguksen suuria visioita siteeraten.

Sitten oli huomattu, etteivät he enää ole ihan nuoria, eivätkä enimmäkseen kovin kauniitakaan. Kuva hylättiin, muuta ei tilalle keksitty, mielialalääkkeitä ja syväterapiaa tarvittiin eikä ihan vähän. Myös joidenkin jäsenten alkoholinkäyttö kasvoi, mistä pääsemmekin levyn tekstipuoleen. Kun kyselen aina niin selvästi merkityksellisistä sanoituksista, Fahnsten kokee sen hyökkäyksenä persoonaansa kohtaan.

Älä nyt vittu väitä että minun pitää sen teksteistä jotain osata sanoa, hän tiuskaisee ja olen ansainnut sen. Juomme kahvimme loppuun hiljaisuuden vallitessa, ja ääneni jo hienoisesti sammaltaen tilaan toiset. Kissansilmän kitaristi jää minulle edelleen arvoitukseksi, mutta yhtyeen alati kriisiytyvään identiteettiin tunnen päässeeni jossain määrin sisään. Tämä viisikko ajelehtii elämäntilanteesta toiseen kuin armadallinen tuuliajolle joutuneita sotalaivoja, ja jos joskus osuu tyveneen, voi uutta tuulta odotellessaan tekaista vaikkapa levyllisen melankolista rock-musiikkia. Herään seuraavana aamuna katuojasta ja tajuan taas katkerasti olevani suuren mielipidevaikuttajan sijasta elämäni peruuttamattomasti pilannut lifestyle-lehden toimittaja. Pohjalla ja silti ihan helvetin kaunis ja onnellinen.

Eläinharha

Duplolinnan korkein torni on sortunut. Se on punaisella räsymatolla monivärisinä kuutioina, sen asukkaat ympäriinsä kuka missäkin, kasvot vasten mattoa tai jähmettynyt hymy kattoa kohti. Vaikka nämä legoihmiset leikkiin myöhemmin palaavatkin, ne eivät ole enää sisältä samoja. Räikeän muovisen tomumajan valtaa uusi persoona, hetkellinen leikkiolento, jolla on uudet halut, toiveet ja tarkoitukset. Ne palvovat niitä, jotka antavat niille hetkeksi elämän, ja kiroavat luojansa leikin loppuessa tajutessaan aikansa täällä olevan ohikiitävämpi kuin kynttilän liekki. Nyt ne odottavat, palikat, niiden henki on pyyhkäisty pois. Maatumatta ne odottavat, aina hymyillen, sitä milloin seuraava leikki alkaa.

Olen viime viikkoina reflektoinut elämääni oikein huolella. Teen sitä toisinaan, usein keväisin; tuntuu, että juuri keväisin elämäni on aina ollut enemmän tai vähemmän käännekohdassa ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee. Ne alkavat keväällä ja päättyvät keväällä, mitä nyt kerran oli yksi hullu kesä. Mutta kesiä ei lasketa. Ne ovat tämän todellisuuden rajalla, monesti sen toisella puolella, kaukana, nytkin: katso ikkunastasi. Voiko tämän näköiseen maailmaan tulla kesä? Ei tietenkään voi.

En ole ollut helppo ihminen. Parhaimmillani toki mitä rakastettavin. Enimmäkseen pelkoihin ja harhaluuloihin kadonnut, menetetty ja menettänyt. Mutta vaikka sieluun sattuu kun sitä taas menneitä läpikäydessä riipien nyljetään, tekee se hyvääkin. Sitä tuntee kasvavansa ihmisenä. Taas pikkuisen varmempi, taas pikkuisen murjotumpi ja sitä myötä parkkiintuneempi.

Minä jos kuka. Sammakot ne vaan lumpeenlehdillä soittelee.

Keskity asioihin joista pidät

Odota. Tämä ei ole ihan kunnolla paikallaan - -

No niin. Nyt se kalibroi itseään hetkisen. Tuttu humahdus käy pään läpi. Akut täynnä virtaa, silmien edessä vähän aikaa vihreitä raitoja ja sitten se on käyttövalmis ja kadonnut. Kaikki näyttää normaalilta, kuulostaa siltä kuin pitää. En tunne sen painoa kun käännän päätäni, se poistaa itsensä. Datavirta aivoihin väittää ettei se ole siinä missä on.

Olen kirjautunut sisään. Näppäilen muutaman avainsanan ja suljen silmäni, avaan, ja olen siellä taas. Rantatiellä, koivujen lehdet hiukan hiirenkorvaa isommat. Ehdin panna merkille, miten aidolta askeleemme hiekassa kuulostavat, kunnes se hyökkää tarkkailevan tietoisuuteni kimppuun ja estää minua muistamasta etten ole siellä missä olen. Se on pirullinen laite, ja välttämätön.

Me poikkeamme syömässä. Juomme lasilliset punaviiniä. Yritän miettiä miksi näytät siltä kuin näytät, on kuin jokin olisi väärin, kuin ajan olisi pitänyt kulua eikä kuitenkaan -

Ravistan päätäni, sinä naurahdat. Muistatko kun vietimme yön sinun mummosi mökkisaunan eteisessä, sillä isolla vanhalla sohvalla jolla ei voinut nukkua koska se oli kivikova ja kylmä, sinä kysyt, muistatko kun makasimme sylikkäin sinun pienen asuntosi suurella sängyllä, hikisinä ja raukeina ja sinun isäsi tuli koputtelemaan ikkunan taakse, minä kysyn ja sinä meinaat tukehtua viiniisi kun naurat ja katsot ympärillesi ravintolassa, jossa ei totisesti ole muita kuin me, mikä on aika kummallista.

Kuvajaisesi räpsähtää. Helvetti miten se imee akkuja, minä ajattelen, ja vasta sen jälkeen: se ei enää jaksa estää minua tietämästä missä olen. Räpsähdät uudestaan. Ojennat kättäsi minua kohti, näytät hetken aikaa huolestuneelta ja pyydät minua muistamaan jonkin asian, mutta sanasi katoavat häiriöihin. Olen huolissani sinusta. Olen huolissani elämästä jota vietät, niistä kaikista paineista ja vaatimuksista joita itsellesi asetat, joskus mietin miten lapsemme voi, ja aina niinä hetkinä ajattelen soittaa. Mutten ole sinusta aikoihin kuullut.

Ravintola muuttuu mustaksi, mutten palaa huoneeseeni. Se pitää minusta kiinni, ei palauta, eikä se haittaa. Olen tyytyväinen olematta. Olen sinulle kiitollinen, vaikka hetki oli lyhyt. Niin vähän tarvittiin siihen, että tunnen itseni yksinäisen sijasta ihmiseksi taas. Olisiko sinullekin käynyt niin jos tosissaan olisit ollut siellä, niin minä toivon, että se olisi ollut molemminpuolinen paluu jostain syvältä, kahden vaatima. Hetkeksi edes.

Se sammuu ja yhtäkkiä painaa niskaa, päätä. Nostan kennot silmiltäni, avaan remmit ja varovasti riisun sen kokonaan. Ulkona on tullut hämärää, joka kerta hämmästyn miten nopeasti aika kulkee kun olen siellä. Otan akut ulos ja asetan ne laturiin. Tunnin kuluttua ne ovat täynnä virtaa. Sitten jatkan siitä mihin jäin.

George on the dancefloor

Moni kalpenee kateudesta, minut valkaisi viime keskiviikkoisena aamupäivänä tiettävästi norovirus, joskaan asiaa en tullut täysivarmuudella diagnosoineeksi. Oli sen verran kiire oksentaa. Kokemus oli tavallaan uusi, siis vatsanseutuinen virusinfektio, sillä olen viimeksi ala-asteikäisenä moisesta kärsinyt. Kuin sitkein sissi selvitin lopun opintovelvollisuusvuosistani, sekä totisesti myös aikuisikäni kukkeimmista nuoruusvaiheista aina tänne asti ihmetellen kun väki ympärilläni lakosi kerran vuodessa laattaamaan. Olin jo varma etten koskaan. Ja sitten pääkaupungin viruskanta, ilmeisesti, osoittautui elimistöäni vahvemmaksi.

Voisin valehdella sairauden aktiivivaiheen olleen elämäni pisin nelituntinen, mutta se meni siinä main deliriumissa, ettei ollut. Tuskallisin se kyllä saattoi olla, joskin onhan noita kiputilojakin matkan varrelle mahtunut. Top kolmeen menee, sanotaan nyt niin. Olisipa tehnyt mieli maata vain paikallani sängyssä vadin äärellä silloin; vartin välein kuitenkin kun vatsa tyhjeni ja vaikkei siellä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ollut jäljellä mitään - eikä siellä pysynyt mikään, edes se puoli desiä vettä, jonka tuskaani onnistuin hörppäämään - jatkui tahti kellontarkasti tosiaan sen neljä tuntia, mutta makaa siinä sitten, kun samanaikaisesti nousee niin korkea kuume, että hampaat lyövät konekivääriloukkua, hiki virtaa kuin vuoristopuro ja lihakset kramppaavat. Jos jotain tajusin, niin lievää mustaa huumoria kramppaavan elimistöni lepohetkinä viljellen tajusin kai näyttäväni kaatumatautipotilaalta kun löin hampaita yhteen ja selkäni taittui koreaksi kaareksi. Muistan myös ihmetelleeni jossain kohdin, mikä kumma piti sellaista ääntä. Lopulta tajusin olevani se itse. Ynisin oloani kuin vasikka. Sitten muistin se Trainspottingin kohtauksen, ja huone heitti volttia.

Nelisen tuntia keskiviikkona, ja nyt sunnuntaina on ollut ensimmäinen päivä kun olen toiminut suht normaalisti. Kun ruokaa on saanut sisäänsä enemmän kuin murusia, kun ei ole jatkuvasti pyörryttänyt silkasta puutostilasta johtuen. No se kuume jatkui torstaihin, mutta hiipuen sekin, ja loppujen lopuksi se oli sittenkin vähäisintä kaikesta. Minä kuumeen kanssa olen sentään jotakuinkin tuttu, vaikka ääriharvoin sitäkin esiintyy. Mutta kai tässä iässä pitää jo asioita ruveta tekemään tosissaan.

Niin että kovin heikko hahmo on ihminen, se minulla kai tällä kertaa oli mielessä. Pientensä otteessa pienimmäkseen käyvä, notkolle kumartuu kuin vaivainen varjo. Voi raatajaa poloista.

Väärinkäsityksiä ravintolassa

"Tarjoilija, melonini ovat kurttuiset ja rupsahtaneet!"

"Älkäähän nyt neiti hyvä! Olen huomannut monen miehen niitä naapuripöydistä kovin kiinnostuneena jo jonkin aikaa vilkuilleen."

*

"Tarjoilija, maksani vinkuu!"

"Eipä kyllä mikään ihme tuolla tahdilla. Herran kannattaisi miettiä miten perheennekin suhtautuu kun teille niin kovasti tuntuu maistuvan."

*

"Tarjoilija, kurkkuni tuntuu ikävän karhealta!"

"Voi teitä. Sitä on kuulemma liikkeellä. Auttaisiko lämmin toti?"

*

"Tarjoilija, maitoni maistuu kovin happamalta!"

"Älkää surko, rouva. Kyllä se lapsellenne silti varmasti kelpaa. Imetys on kuitenkin tärkeä ravinnonlähde ensimmäisten kuukausien aikana. Saanen muuten onnitella teitä äidiksi tulemiseksi vielä noinkin kypsällä iällä."

*

"Tarjoilija, munassani on karvoja!"

"Hyvä herra! Täällä ravintolassa on lapsiakin paikalla. Tuollaiset puberteettiset riemunkiljahdukset saatte luvan jättää heti alkuunsa tai vakuutan että teidät poistetaan täältä."

*

"Tarjoilija, kananaivoni ovat aivan sekaisin!"

"Neiti on nyt turhan ankara itselleen. Kyllä te varmasti olette ihan fiksu ihminen. Noin kauniiksikin laittautunut."

*

"Tarjoilija, kaaliini ei kerta kaikkiaan uppoa sen paremmin veitsi kuin haarukkakaan!"

"Ahaa. Antakaapas kun demonstroin. Ne ovat ruokailuvälineitä, toinen oikeaan ja toinen vasempaan käteen, kas näin. Uskokaa minua, kyllä te pian käsitätte miten näillä toimitaan, se on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista!"

*

"Tarjoilija, vereni kiehuu!"

"Hyvä ihme, rauhoittukaa! Tämä on vain ravintola. Hengittäkää syvään ja nauttikaa ateriastanne. Tilatkaa sitten vaikka vielä viilentävä jälkiruoka."

*

"Tarjoilija, läskini on kadonnut!"

"Onnittelut, hyvä herra! Vielä kun hieman treenaatte lihaskuntoanne niin alatte olla ikäiseksenne melkoisessa iskussa."

*

"Tarjoilija, piparini on aivan onneton!"

"Voi neiti, teidän luontainen epävarmuutenne vain heijastuu teidän ruumiinne minäkuvaan. Rakastakaa itseänne niin maailma rakastaa teitä! Tehän olette vielä niin nuorikin. Varmasti teitä jo tänä iltana onnistaa jos uskallatte heittäytyä maailman tuuliin!"

*

"Tarjoilija, sydämeni on särkynyt!"

"Oi miten ikävä kuulla. Auttaisiko halaus? Kas noin!"

*

"Tarjoilija, minua alkaa tosissaan nyppiä tuo teidän nokkela asenteenne!"

"Kiitoksia kun kerroitte, välitän terveiset keittiöön."

Piruetti

Olin sunnuntaina tyttäreni kanssa katsomassa Muumien jääsatua tuossa naapurissa, tahtoo sanoa jäähallissa, siinä töölömmässä, kun niitä on kuulemma kaksi täällä. Väkeä oli kuin pipoa silmillä, ja ylipäätään kokemus oli popcornintuoksuineen jännittävä jo alkumetreiltään sekä iskälle että lapselle. En ole jäähallissa käynyt kuin kahdesti aiemmin, näistä kerroista on viisitoista vuotta. Toisaalta niistä jälkimmäisellä iskin Joel Hallikaista kyynärpäällä kylkiluiden väliin voimallisesti, joten käynti ei mennyt hukkaan. Tällä kertaa en nähnyt Hallikaista.

Sen sijaan näin, kuten jo vihjasin, sammioittain popcornia. Lapsiperheitä oli muutama tuhat, ja jokainen, paitsi me, ostivat roskalavan kokoisen pahvitötteröllisen poppareita. Mikä ihmeen maissivillitys nykymaailmaan on mennyt? Jäähallin aulassa oli haju sama kuin elokuvateattereiden ovensuussa, kuvottava popcornitus leijui raskaana ilmassa ja väänsi vatsaa. Sitten vielä kysytään miksen enää käy elokuvissa. Jestas.

Onneksi hallin puolella pelasi ilmastointi niin että häiriötekijät sai jättää huomiotta. Istuimme alas hyville paikoille, odottelimme tunnin kuunnellen luuppina toistuvia mainoksia ja muumi-lauluja, ja lopulta Benny Törnroos luisteli jäälle jutustellen mukavia. En tiennyt miehestä etukäteen muuta kuin että hän laulaa muumi-piirrettyjen tunnuskappaleet, mutta perhana - luistella hän myös totisesti osaa. Ja yleisönkin otti mukaansa, tosin veikkaan että ikähaarukka oli melko otollinen yhteishuudatukselle.

Lopulta muumitkin saapuivat. Lapsi unohti olevansa hallissa, unohti tuhatpäisen yleisön, unohti oikeastaan senkin että suoraan piirretyistä klipsaistut repliikit puuroutuivat jäähallin akustiikassa melko pahasti. Hän katsoi luistelua silmät tähtinä kimaltaen. Kommentoimme jäällä tapahtuvia temppuja. Totesimme etteivät ne ole oikeita muumeja, ja Myykin oli liian pitkä; mutta myös sen, miten taitavia luistelijoita esiintyjät olivat.

Väliaika, ihmiset ryntäsivät täyttämään popcorn-astiansa. Toinen satu, ja sen aikana huomasin suurimman osan lapsiyleisöstä alkavan vääntelehtiä kyllästyneenä. Sitä samaahan se kai periaatteessa oli, eikä kai kouluikäisen, tai rutkasti alle, voi olettaa puoltatoista tuntia (väliaika mukaan lukien) paikallaan pysyvän. Paitsi että minun vieressäni istui fanaattisin fani, joka henkäili ihastuneesti vielä jälkimmäisenkin sadun aikana. Ja sitten kun esitys loppui, muumit aplodeerattiin takahuoneeseen, halliin syttyivät valot ja yleisömeri alkoi velloa kohti ovea, me istuimme edelleen paikoillamme. Lapsi tuijotti jäälle.

"Koska muumit tulee takaisin?"

"Ei ne enää tule", minä vastasin. "Esitys loppui."

"Minä haluaisin että se jatkuu."

Olisinpa minäkin halunnut, sen verran onnelliselta lapsi oli luistelua katsoessaan näyttänyt. Mutta arki voittaa, ja palasimme kotiin. Loppupäivän hän luisteli sukkasillaan ympäri asuntoa, teki piruetteja kuin Myy ja ilmoitti että hänestä tulee aikuisena luistelija muumiesitykseen. Niiskuneiti kuulemma. Aiempi, jo hyvän aikaa varmana pidetty toiveammatti sai jäädä.

"Minusta ei enää tule etsijää kun minusta tulee luistelija muumiesitykseen."

Etsijä on sellainen, joka etsii hiekasta dinosauruksen luita. En osaa sanoa kumpaan ammattiin 2020-luvulla paremmin työllistyy.

Totta turisen

Entivanhaan, kun blogisaurukset vielä vaeltelivat Netscapen laajoilla tasangoilla, oli tapanani aina vuoden vaihtuessa katsastaa menneen vuoden asioita jonkinlaisessa listamuodossa. Olin vähällä tämänkin tapani kuitata huvittuneella "ne nuoret"-naurahduksella, kunnes selailin tehneeni niin joka hiivatin silmänkääntövuonna. Miksi siis pekkaa pahentaisin tälläkään kertaa, eli kun nykyisen käytäntöni mukaan huomasin taas helmikuun puoliväliin tultaessa vuosiluvun vaihtuneen, käyn katsastamaan silmä kovana asioita, jotka vuonna 2009 melkein merkitsivät jotain.

Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.

Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.

Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.

Öh.

Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.

Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:

Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.

No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.

Langaton

"Anteeks että soitan tähän aikaan."

"..."

"Tuli jotenkin vaan. Sellanen olo. Tai siis, ei sellanen. Pakko vaan puhua jollekin kun ei oo koko päivänä nähnyt ketään. Tuntuu ettei oo puhunut sanaakaan ääneen."

"..."

"Helvetti kun ahdistaa nää seinät välillä."

"..."

"Ooks sä siellä?"

"Olen."

"Sillä vaan kun et sanonut mitään. No ei sun kai tarvikaan. On vaan jotenki päässy pahaks tää."

"..."

"Tää olo. Jotenki hirveen vaikeen kestää tätä."

"Siltä tuntuu."

"Kävin tänään siinä kirjastossa mistä viimeks puhuttiin. Varmaan kaks tuntia vaelsin siellä hyllyjen välissä. Meinasin soittaa sulle."

"..."

"Että jos olisit ollu liikkeellä niin olis voitu mennä kahville vaikka. Mutta en sitten. Siis soittanut. Enkä mennyt."

"..."

"Kotona vaan juonut kahvia koko illan sitten."

"..."

"Johonkin taas ilta meni. Piti soittaa. Ettei ala puhumaan seinille. Tai tauluille, tai no. Ylipäätään puhua täällä."

"..."

"Jos sais sen ajan takaisin mitä on katsellut vaan nurkkiin ja miettinyt mitä sanois, siis mitä sanois sulle. Eikä sitä sitten kuitenkaan sano."

"..."

"No, kiitos että kuuntelit. Vähän helpotti. Anteeks että soitin."

"Mee nukkumaan nyt."

Speaking words of wisdom

"Ja vasta nyt kun mä kuuntelin niitä uusia remastereita mä tajusin."

"Sen miks se hurahti uskoon?"

"No just. George on kato tajunnut että se on ainoo niistä jonka olis voinu vaihtaa toiseen eikä se olis muuttanu bändin soundia mihinkään."

"Se tajus olevansa turha?"

"Ei painolastia ehkä, mutta merkityksetön siinä mielessä että se miten se soitti ja mikä sen panos oli yhtyeeseen kokonaisuutena oli aina riippuvainen muista. Kato ne ei soittanu rockia. Ne soitti poppia. Sävellykset määräs missä mentiin, pääpaino oli melodioilla ja niillä instrumenteilla jotka melodiaa kuljetti."

"Eiks kitara -"

"Beatlesin kappaleissa oleellisinta on melodia, ja melodiaan tarvitaan sävellaji ja sävellajin perusta on rytmikitara. George soitti liidiä. Se veti soolot mihin tarvittiin mutta niin olis kuka tahansa muuki vetäny. Ja ihan yhtä hyvin. Varsinkin loppuvaiheessa se oli Paul joka ensin näytti miten soolot soitetaan ja sitten George soitti. Ei ihme että se oli katkerin niistä."

"Ja sen takia se löysi jumalan?"

"Oli se varmaan aika ahdistavaa olla yks maailman tunnetuimmista naamoista ja tietää ettei oo varsinaisesti ansainnut sitä statusta."

"Niin niin mutta entäs Ringo?"

"No älä viitti! Mies käytännössä keksi sen tavan, jolla rumpalit soittaa edelleen. Tai yrittää soittaa. Ooks sä koskaan ihan oikeesti kuunnellut Beatlesin kappaleita? Siis sen melodian taakse? Se rumputyöskentely on ihan käsittämätöntä. Joku singlen B-puoli, vaikka Rain tai joku vastaava, käsittämätöntä työtä."

"Mutta mä meinaan että -"

"Totta kai Ringon olis voinut korvata jollain toisella. Mutta Beatles olis soundannu huonommalta. Tavanomaisemmalta. Ne ei olis noussut massasta samalla tavalla."

"Mutta ei kai alkuaikojen -"

"She loves you. Ihan oikeesti - kuuntele se. Ja sano sitten että se rumputyö ei nosta sitä biisiä ihan eri sfääriin kun missä se muuten olis. En liioittele yhtään kun sanon että Ringo oli niistä musiikillisesti lahjakkain. Se oli ainoo niistä jonka voi suoralta kädeltä sanoo olleen virtuoosi instrumenttinsa kanssa."

"Paul ja basso?"

"Aika lähellä. Se keksi uusia tapoja soittaa. Tai ylipäätään se toi basson esiin pop-musiikissa. Mutta se oli liian lahjakas. Se oli helvetin hyvä basisti, loistava pianisti ja kitaristi, täysoppinut rumpali. Mutta siinä oli liikaa, se ei minkään soittimen kans kehittynyt virtuoosiks. Ja John oli paras laulaja niistä. Paskaakaan se ei kyllä osannut soittaa."

"Ja George oli vaan korvattavissa."

"Totta kai sillon olis menetetty sen säveltämät kappaleet. Mutta kuinka monta merkittävää kappaletta se sävelsi? Something on yliarvostettu."

"Here comes the sun? While my guitar gently weeps?"

"No ne joo. Mut sit jotain sellaisia kuin Savoy truffle tai Blue Jay Way. Kamoon. Oikeesti Georgen paras kappale Beatles-aikoina oli Old brown shoe. Ja seki dumpattiin johonki singlen B-puolelle. Muistutti aika paljon sen ekan soololevyn matskua."

"Onks sekin sun mielestä jotenki toisarvonen levy?"

"Ei helvetissä. Loistokiekko, sooloartistihan Harrisonin olis pitänyt olla alun perinkin. Aikaa kestävin se sen debyyttilevy on kaikista Beatles-sooloista."

"Eli se löysi itsensä kun pääsi bändistä eroon?"

"Se löysi itsensä kun oli ensin löytäny jumalan."

"Speaking of. Ilman Harrisonia olis kaikki Intia-vaikutteet jääneet Beatlesin musiikista pois."

"My point exactly. Ei mennä nyt siihen."

"No ei. Mutta mä meen nyt laittamaan jukeboxista My sweet lordin."

"Tuo mulle samalla vielä yks."

Lateraalinen kontuusioeli "Vain tuuli hänen arkistojaan syleilee"

Kuuden vuoden kokopäivätoimisen blogikirjoittamisen yhteydessä kertyy arkistoon kaikenlaista. Osa kertymästä on aloitettuja tekstikatkelmia, osa on hienoja mutta mihinkään sopimattomia otsikoita, osa on hilpeitä nettitestituloksia. Voi Luoja, nettitestejä. Ne olivat viimeistä huutoa joskus 2005. Mutta minkä tuossa kuva-arkistoja selatessani panin merkille, oli että minulla on kokonainen hakemistollinen blogiin tarkoitettuja kuvia, jotka sitten syystä tai toisesta, yleensä erittäin hyvästä, ovat jääneet käyttämättä. Kenties syynä on ollut mahdottomuus sijoittaa kuvaa mihinkään tervejärkiseen yhteyteen, kenties kuvan pariksi aiotun tekstin osoittautuminen kaikin tavoin mitättömäksi jaaritteluksi tai, pahimmassa tapauksessa, kirjoittajan oman ennakkoluuloisen ja/tai tietämättömän asenteen osoittavaksi höyrypäisyydeksi. Tai todennäköisemmin en ole vaan jaksanut kirjoittaa, tiedättehän te millaista tämä on. Joka tapauksessa kuvia on useampia, osa itse ottamiani, osa netistä löytämiäni, osasta on vaikea enää sanoa. Silti tänään puran arkistoni oudoimmat pikseli pikseliltä tänne. Juuri tähän päivitykseen, juuri nyt. Luvassa siis:

Silmänkääntövankilan käyttämättömät kuvat vuosilta 2004-2009.

Aloitetaan tällä historiallisella lehtikatsauksella. Mummulan vintiltä löytämiäni vanhoja Seuroja joskus kuvasin, ja tämä kansi sisältää minusta erittäin kiinnostavan kysymysmuotoisen otsikon:


Tämän lehden ilmestymisestä on kulunut 37 vuotta, ja nykyisin kysymys kuuluu lähinnä "Miksei Timo T.A. ole vieläkään kadonnut minnekään?" Niin ne ajat muuttuvat. No, eteenpäin. Lehtien kansista tulee mieleen joskus aikoinaan verkossa saatavilla ollut kansigeneraattori. Minäpä pyngersin itseni Parnasson kanteen seuraavin tuloksin:


Kyllä tuo aina Reijon esiintymisen kyseisen läpyskän kannessa voittaa. Pointsit kuvasta Nuutisen isännälle, joka sen on napannut Aurajokirannassa toukokuussa 2005. Laitan sen tässä verkkoon ilman hänen erityissuostumustaan, mutta varmaan hän olisi antanut luvan jos olisin kysynyt. Kaikenlaisten kuvageneraattoreiden kanssa on tullut väkerreltyä muutenkin. Painonvartijoiden sivuilla oli joskus kone, jossa sai testata omalla kuvallaan, miltä näyttäisi laihempana. Päätin käyttää itseäni siellä, ja huomasin kyseisen ohjelman toimivan myös toiseen suuntaan. Niinpä tein itsestäni pullevan. Oi miten onnellisen hyvinsyöneeltä tässä seuraavassa otoksessa näytänkään!


Niin on massu täynnä ja kerrankin leppoisa mieli. Seuraavan animaation laati taannoin exme itse napsimistaan kuvista. Sain luvan sen käyttöön ja niin vain sekin päätyi keräämään digipölyä kovalevylle. Pyydän anteeksi, mutta tässä se nyt on, joskus olen ollut näinkin villillä päällä:



Liikkuvista kuvista puheenollen, tämä seuraava animoitu gif löytyi joskus netistä. Ei siitä sen isompaa, oli vain minusta aika hauska:



Google Earth oli joskus pienimuotoinen obsessio minulle, kunnes olin käynyt koko maapallon läpi, eikä ohjelmalla ollut minulle enää mitään annettavaa. Napsin sieltä kuitenkin havaitsemiani erikoisuuksia talteen. Niistä piti joskus tehdä isokin päivitys, mutta into loppui kahden kuvan jälkeen. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:



Ylemmässä on Delhissä havaitsemani melko suurikoinen ihmiskasvo, alempi taas on jostain päin Alaskaa ja melko läheltä maata. Nuo ovat jonkinlaisia vesistöjä, joiden tarkoitus jäi hämäräksi. Vasemmanpuoleisin näyttää Quicktime-logolta. Maailman oudoin mainoskampanja? En minä mitään enää ihmettelisi.

Webkameroitakin tuli joskus katseltua. Mistään erityisestä syystä (uskokaa nyt!) en seurannut kuvaa vammalalaisesta liikenneympyrästä, mutta juuri kun siellä satuin piipahtamaan, kapusi linssin eteen hämähäkki. Kuvakaappasin araknoidin talteen:


Tältä minä muuten näytän vanhana:


En kyllä usko että on noin paljon hiuksia päässä. Kun ei enäänkään ole. Osaan Photoshopiakin käyttää, mistä todisteena seuraava taidonnäyte, jossa maailman söpöimmät jättiläiskissanpennut hyökkäävät Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle. Cameo-esiintymisen tekee Nuutisen perhe:


Loppuun vielä pari kuvaa menneisyydestäni, siitäkin huolimatta että huomaan melkein kaikkien kuvien esittäneen itseäni tähänkin mennessä. Vaan ei kai kukaan väitäkään bloginkirjoittamisen olevan muuta kuin vakava solipsismiharhaisen ihmisen persoonahäiriö? Oh well. Ensimmäinen kuva on joulusaunan jälkeen 1982. Otan siinä tuntumaa lahjaksi saamaani kirjoituskoneeseen. Kuva on enteilevä. Jälkimmäinen taas on täällä vain siksi, että minulla on pakkomielle nöyryyttää itseäni julkisesti säännöllisin väliajoin. Kyseessä on ripille päästyä otettu studiokuva. Te ette enää koskaan katso minua tämän nähtyänne niin kuin ennen.



Voi elämää. Kuuden vuoden kuluttua taas lisää kuvia, jotka olisi ollut parempi unohtaa.

Kaksio

Vastapäisen talon toinen kerros, ikkuna kolme vasemmalta. Siinä on aina valo. Aamukolmelta ne pitävät siellä loisteputkia päällä, minä hiippailen ikkunani ääreen ja raotan verhoa sen verran ettei sitä huomaisi kuin tarkkaan katsomalla. Heidän asuntonsa seinät ovat likaisenvalkoiset. Näen kirjahyllyn kulman, ja suuren mustan taulun seinällä. Enimmäkseen mustan, ehkä siinä on pilkkuja. En ymmärrä mitä se esittää, ja olen monesti miettinyt. Taksi ajaa ikkunani alta, hengähdän. Putoan istumaan. Katson lapsen perspektiivistä nyt, näen katuvaloja ja koivunlatvoja, ne näkyvät ikkunaan joulun alla kiinnittämieni paperisten lumitähtien väleistä, olen käsikirjoitusteni sivuja kauniiksi leikellyt. Ne tuottavat nyt iloa useammalle kuin vielä koskaan.

Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.

Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.

Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.

Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.

Turku, Turkusein

Vietin viikonlopun Turussa, tuossa myyttisessä paikassa jonka taannoin jätin taakseni. Sen tuttuus ensin satutti, sitten lohdutti. Tiesi olevansa kotona, siinä mielessä ettei ehkä enää siellä asu, mutei paikkaa silti voisi paremmin omakseen tuntea. Ei moni asia ollut muuttunut. Yksi pikkuihminen tullut lähipiiriin lisää, kaupungin bussit vaihtaneet väriä. Tapasin muutamia kissoja, koiran, ja ne kaikki ihmiset joita huomasi ihan liikaa kaivanneensa niillä main kun tajusi ettei ehtisi yhdessä illassa kaikkea kuulumista vaihtaa. Silti jokin taustalla vinksaili väärin. Kun asiaa pysähtyi miettimään, tuntui hullulta ettei ollut missään omaa avainta sinne. Ei ollut kävelymatkan päässä oma peti niin kuin aina. Viimeksi kun olin Turussa asumatta siellä, oli heinäkuu 1999 ja minä olin puolikas hirmuisen nuorta pariskuntaa, joka oli menossa katsastamaan mahdollisesti vuokrattavaa asuntoa. Olimme oudossa paikassa, ja valtavan ihastuneita pysähtyneessä helteessä retkottavaan kaupunkiin. Se tuntui silloin siltä että siellä voisi yhdessä asua, ja niin me aikamme teimmekin. Hän edelleen, paistoi minulle lättyjä aamiaiseksi nyt, ei hirveän kaukana siitä missä joskus asuimme; eihän Turussa mihinkään pääse kauas paitsi moottoritietä ja merelle.

Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.

Pesta pasaseerare

Miten aggressiivisesti talvi kiristeleekään kotkankynsiään meidän ihmispoloisten ympärille, ja miten oudon eksoottiselta se tuntuukaan. Yhtäkkiä tuntee oikeasti elävänsä pohjoisessa, sen sijaan että eläisi lämpenevässä merenrantakaupungissa. On kaunistakin, kirnu sentään. Mutta ulos en silti vaivautuisi, ellei aina välillä pitäisi singahtaa kolmevuotiaan kera kinokseen purkamaan energiaa. Eilen möhjäsimme umpihangessa jossain Meilahden ja Seurasaaren suunnalla. Käsitykseni Lapin erämaiden olosuhteista talvisin on kokemuksen puutteesta johtuen peräisin fiktiosta, kuten ylipäätään käsitykseni kaikesta on, joten en tiedä todenmukaisuutta, mutta kun maa ja taivas oli samaa valkoista kangasta, usva imi vähäisen sunnuntailiikenteen ääniväreet ja kaikki mitä näkyi oli valkealla kuuralla pörhennettyjä puita ympärillä, sitä yhtäkkiä puolireittä myöten lumessa kahlatessaan tunsi olevansa paikassa, jossa susi söisi jos tarkenisi. Se oli hieno tunne, hieno ohimenevä hetki. Sitten palasimme polulle, ja kurkimme Kesärannan aidanraoista sisään.

Mainitsin viimeksi täällä käydessäni ihan ohimennen Käärmeenkielikeiton, ja nyt, varmistuneena siitä, että se hurahtaen startattuaan pysyy näilläkin pakkasilla käynnissä, minä mainostan lisää. Menkää, lukekaa. Kärryille pääsee vielä mukavasti, tilaa on ja vauhti vasta kiihtymässä. Olen itse täpinämpi kuin aikoihin, mistä kertonee kahdeksan päivitystä viimeisen yhdeksän päivän aikana sinne. Silmis eteni tätä vauhtia viimeksi 2004, muistelen. Tulokas löytyy nyt myös blogilistalta, ja syötekin näyttää olevan tilattavissa, mitä ikinä tarkoittaakaan.

Tämä on teille. Tehän tiedätte kyllä.

Luo laiskalle asia

Jos Helsingistä pitäisi väkisin joku hyvä asia keksiä, niin kirjakauppoja täällä riittää. Eikä niidenkään joukosta ole tarvis mennä yhtä edemmäs: Akateemisessa kun käy sunnuntaikävelyllä, niin kaksi kirjaa vähintään on mukana pois tullessa. Onpa tullut kaikenlaista ostiskeltua muutenkin; toppatakin hankin, ihan upouuden, vanhaa ei kyllä ole vuosikausiin ollutkaan. Yhtäkkiä huomaan ettei talvella ole pakko palella. Paitsi sisällä, kun asunnossani vetää siihen malliin ettei jääpuikko sulaisi vaikka työntäisi, tuotanoinniin, kainaloon. Lämmitän itseni glögillä, villapaidoilla, vilteillä ja villasukkaplutoonalla. Eikö ne osaa pääkaupungissa rakentaa? Tällä vuokratasolla pitäisi kyllä osata. Piponkin ostin, kun hukkasin edellisen espoolaisen bensa-aseman pihaan. Hukkui se uusikin jo.

Teleoperaattori ilmoitti minun maksaneen heille liikaa rahaa. Samaa sanoi Turun ylioppilaskyläsäätiö kesällä, enkä kumpaakaan tapahtumaa havainnut todeksi vaikka täikammalla tutkin tiliotteet. Kelpaahan tuo hyvitys silti. Sitä voi lisärahalla ihminen tehdä kaikenlaista. Voi vaikka lämpimikseen latkia Käärmeenkielikeittoa. Ei se kallista ole, mutta pikkuisen uudenlaista kuitenkin. Se kun vuosikymmen kuulemma vaihtui ja kaikkea.

Tietynlaista haipakkaa

On tämä ollut kumma vuosi. Muistan asioita viime tammikuusta tarkasti, lähes mikroskooppisin yksityiskohdin mieleeni painuneita hetkiä, merkityksettömiä etupäässä, tai huonojakin, silti niiden yksityiskohdat palautuvat mieleeni kuin ne olisivat tapahtuneet ei vain vuosi sitten, vaan tänään, äskettäin; kuin ne edelleen tapahtuisivat loputtomana toistona. Keväältä muistan vähemmän. Kesä meni sumussa, syksyi astui ohitseni ja tämä talvi on ollut aina. Lunta on nyt Helsingissä yhtä paljon kuin Turussa viime tammikuussa, eli tarpeeksi haittaamaan jokapäiväistä elämää. Ei silti, ei mieleni erityisemmin tee ulos. Siellä paukkuu, enkä nyt tarkoita pakkasta, ja minä kun en tykkää kovista äänistä. Siksi en käy baareissa enkä nykyään enää kuuntele musiikkia paitsi ehkä kerran kuussa nupit lounaassa. Juuri tämänhetkinen olotilani on minulle kokemuksena uusi: en ole koskaan ennen ollut uudenvuodenaattona itsekseni. Keitin iltakahvit, katsoin yhden jakson kolmoskauden Lostia, olin siirtymässä kirjan pariin kunnes kävi mielessä päivitys tänne. Teen tämän ja sitten. Tuskin ennen puoltayötä kannattaa yrittää nukkua, sen verran pitävät meteliä ulkona. Huomenna taas uusi vuosi, ja jos jotain, se väsyttää. Pitää tiskata ja laittaa ruokaa. Pyykkiä on kasoiksi kertynyt. Muistaakseni joku joskus sanoi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Voi miten väärässä hän olikaan.

Fraktuura

Eikö tuo myräkkä koskaan lopu? Maailma on mennyt itsensä irvikuvaksi, lunta sataa kuin mannaa taivaalta ja niin on kaikille kaipauksen kangistamille saatu juuri sellainen joulu kuin lapsuuden televisio-ohjelmissakin aina oli. Heräilin hieman ennen seitsemää, huomasin että on aikaa hörpätä hattivattimukista aamukahvit. Luin kirjaa aikani, annoin tietokoneen ruksutella itsensä käyttökuntoon ja ikkunantakaista pyryä katsellessa mietin kuinka moni minunkaltaiseni tekee juuri tätä samaa juuri tällä hetkellä tässä kaupungissa.

Nämä ovat niitä aamuja joita ei vanhana muista. Perjantaina istuksin baarin tupakkahuoneessa enemmän kuin on terveellistä, mutta mikäs hyvässä seurassa on istuessa. Erään kerran siellä oli mukana kuusikymppinen pariskunta, hirmuisen humalainen ja onnellinen; heidän lapsillaan oli kotona juhlat ja vanhemmat oli häädetty pois. Mies kosketteli hiuksiani, muttei häiritsevästi. Hän näytti saavan hiusteni kautta yhteyden johonkin kauaksi kadonneeseen. Hän näytti hirveän liikuttuneelta, ja hirveän rakastuneelta vaimoonsa. Luuli minua taiteilijaksi, oikaisin käsitteen vain osittain.

Lauantaina ostin itselleni joululahjaksi kirjan, maanantaina täytin vuosia. Viikonlopun aikana tapasin kaksi ystävääni ajalta ennen muuttoa. Toinen oli lähdössä jouluksi Poriin, toinen Saksaan. Itse jään tänne, vastahan saavuin. En toivota loppuun mitään sen ihmeemmin. Jokainen tekee pyhänsä itse, kuitenkin.

Pokasahaa, baby

Perjantaina olin tuoreiden duunikavereiden kera illanvietossa, kun yksi ilman ennakkovaroitusta ilmoitti lueskelleensa Silmänkääntövankilaa. Sitten minä - -

No joo, ei se ollut sen kummempi hetki. Ei minua kadulla tunnistettu tai mitään; se kuusi vuotta odottamani tapahtuma on edelleen edessäpäin, edelleen minut mahdollisesti tunnistaneetkin ovat pitäneet tietonsa itsellään sen sijaan, että he, no, vaikkapa lankeisivat eteeni vuolaasti kiittäen kaikista nautinnollisista hetkistä, jotka ovat tämän blogin ääressä kokeneet. Että lukijoitteni onkin niin estyneitä oltava. Älkää peljätkö, toteutukaa! Antakaa minun olla meidän välisessämme suhteessa se osapuoli, joka purkittaa tunteensa, varastoi ne kosteudelta tuoksahtavan kylmäkellarin perimmäiseen nurkkaan, lähelle sitä rispaantuneen johdon varassa killuvaa aikaa sitten pimennyttä nelikymmenwattista hehkulamppua.

Samainen ihminen kyllä paljastui myös istuneen minun, hm, tuttuni kanssa joskus baarissa. Sen kuultuani minä - -

No joo, eivät minua enää nykyään yllätä ihmisten väliset yhteydet. Tämä maa on pieni sisäsiittola, jokainen on jotain sukua jollekin, ja jos et tunne vähintään yhtä ihmistä joka tuntee sinut jotain aivan toista kautta, olet muualta tullut. Täällä me tuuheine kulmakarvoinemme ja korkeine poskipäinemme otamme vastaan vuosisadasta seuraavaan puhaltavan viiman. Minä pitäisisin talvesta, jos se olisi lämmin ja valoisa. No, se siitä. Perjantai oli railakas päivä. Olin ensi kerran keilaamassa, olin ensi kerran Kalliossa baarikierroksella, joka tosin Roskapankin jälkeen seisahtui loppuillaksi johonkin lähistön karaokemestaan. Itse en laulamaan sortunut, mutta toki viihdyin, jossain vaiheessa taisin alkaa luonnenalysoida muita.

Nykyään kaikki asiat tuntuvat hirveän lopullisilta.

Kudos

Annantalon joulupolulla minut saattoi tänään nähdä, kuulemma bloggaajien pikkujoulukin olisi parhaillaan jossain lähinurkilla, olen kutsuttu tiistaiksi kahteen eri puurotilaisuuteen enkä pääse kumpaankaan. En ole vielä hankkinut ainuttakaan joululahjaa. En ole kotona siivonnut ihmeemmin, enkä aiokaan, kun en täällä vietä pyhiä. Loisin, saattaa olla että vaellan keskelle Narinkkatoria aattona kauppojen sulkeuduttua ja katson hiljaisuutta kuvitellen olevani viimeinen eloonjäänyt. Kortteja en ole saanut, mutta ehkä ne tulevatkin myöhemmin. En muista; ei ole ollut tapana saada aiemminkaan. Viimeksi lähetin joulukortteja vuonna 1999, ensimmäiseni, silloin ystäväni totesi kortin saatuaan että jaha, tekin lähditten sitten tohon hysteriaan mukaan. Sen koommin en. Tytär ilmoitti joulupukille Annantalon pihassa, ettei hänellä ole erityisiä lahjatoiveita, mutta käymään saa aattona silti tulla. Pukki, joka kuulemma näytti hassulta kun oli niin paljon partaa ja puhuikin liian lujaa, oli mielestäni aika hyvä. Hän ei yrittänyt liikaa, ei hou-hou-houta, ei korvatunturi-kliseitä, ei ylipäätään paljoa Kosti Kotirantaa tai Coca-Colaa. Sisällä oli askartelupaja. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä, pahvinpaloista ja luoja ties mistä aikamme kahta erilaista, hmm, teosta, jotka sitten, askarteluohjaajan tullessa olkamme yli kannustamaan, jätimme pöydän reunalle "kuivumaan" ja liukenimme vaivihkaa ulos. Lienevät jo aika rapeita. Oli huojentavaa huomata, että tytär tunsi täsmälleen yhtä suurta intoa epämääräisten askareiden kotiin raahamista kohtaan kuin minä hänen iässään, no okei, jossain lapsuusiässä jonka ehkä hämärästi muistan. Saatoin olla likemmäs kymmenvuotias, kuka näistä tietää. Minut mitattiin tänään mittanauhalla. Se hetki, se aamunharmaus kun makaa sängyssä selällään, vastaa huoneessa eestaas pehmoleluineen vaeltavan tenavan kysymyksiin yksisanaisia vastauksia kahden unen välisinä hetkinä ja vajoaa aina uudelleen juuri siten kuin navetan katossa olevaan heinänsyöttöaukkoon lapsena pelkäsi vajoavansa, mutta nyt ei pelännyt, ei tietenkään, se on niin suloinen se tunne ja sitä voisi jatkaa, vaikka alitajunnan kello jaksaakin muistuttaa: oli teillä tänään menojakin... Ja sitten lapsi ilmestyi viereeni, käsissään mittanauha. Kiersi sen pääni ympäri, nenäni poikki, olalta toiselle, hyvä ettei kaulaani, lopulta antoi tuloksen: "Sinä olet neljäsataa kilokymppiä!" Nauruun purskahtaminen on mukava tapa herätä, silloin kun herätä täytyy.

Tapahdu, vanha ihminen!

Tajusin eilen, että voisin kotoa kävellä katsomaan linnan juhlille jonottavaa pönäkkää juhlaväkeä. Se tajuaminen oli hyvin lattea hetki. Ajattelin itseni kadunkulmaan, kylmissään värjöttelevien tavisten keskelle tuijottamaan jonona saapuvia limusiineja, joista merkittävät kansalaiset tuntemattomine kasvoineen astuvat ulos ja yrittävät olla katsomatta meihin päin, jotka lapsenkaltainen hymy kasvoillamme kuiskimme toisillemme kuka mistäkin autosta saapuu. Luulemme tuntevamme heidät, nimiä, ilmeitä, ehkä pelkkiä television uutiskuvasta tuttuja eleitä ja tapoja liikkua, ja me kuvittelemme tosiaan että tunnemme. He eivät katso meihin.

Sitten ajattelin itseni kotiin, nojatuoliin kahvikupposen ääreen lukemaan kirjaa. Se tuntui paremmalta, jos ei täydelliseltä vaihtoehdolta tietenkään. Saatan tietenkin myös hyperventiloida peilin ääressä. Eihän sitä koskaan ennalta tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Minulle itsenäisyys on aina liittynyt hyvin läheisesti yksinäisyyteen. Ne ajat, jotka elämässäni olen ollut itsenäisimmilläni, olen myös ollut yksinäisin; tämä tuntuu toistuvan kuin keinulaudan liike. Jos olen parisuhteessa, ratkaisuni ovat kollektiivisia, olen onnellinen; jos olen eronnut, yritän luotsia itsekseni eteenpäin, olen yksinäinen. Nykyisin, mikä ei ehkä ole täältä suoraan selvinnyt, mutta elo/syyskuisen problemointini mahdollisesti selittää, olen taas itsekseni. Olen hyvä saamaan parisuhteita päätökseen. Tahattomasti, tietenkin, mutta ne päättyvät karikolle kirnahtavan valtamerilaivan päättäväisyydellä ja fuusio, symbioosi, mikä lieneekään, hajoaa ja tilalle astuu itsenäisyys. Ja pieni, harvaan asuttu maaläiskä jossain tundran rajalla pitää taas astetta tiukemmin rajojaan kiinni päästämättä ketään sisälleen. Se ei tiedä miksi niin tekee; ehkä sille on opetettu itsenäisyyden olevan hyvä asia, ja se on kuuliainen koira jolle kepiniskut ovat paljon kertoneet. Se muistelee aikaa, jolloin oli kiinni läntisessä naapurimaassa, ja se muistelee aikaa jolloin raja toiseen suuntaan puuttui, ja ennen kaikkea se viinahuuruissaan juhlii niitä väkivaltaisia hetkiä, jolloin rajaviivat on vedetty ja se on jäänyt itsekseen. Yksikseen. Toki sen suhteet aiempiin kumppanuksiin ovat muodollisen hyvät; syyskuussa se huomasi keskustelleensa kaikkien entisten kumppaniensa kanssa puhelimitse, sähköpostitse ja tekstiviestitse kolmen vuorokauden ajan melkein yhtäjaksoisesti, eikä koko aikana kenenkään muun. Mutta koska on itsenäinen (ja tässä vaiheessa kirjoittaja on jo kadottanut vertauskuvansa ytimen, hän ei muista mikä enää on se, jota hän esimerkkinä käyttää), se tietää, ettei rajoja saa enää ylittää. Muodollisuudet, ymmärrättehän. Raja on piikkilangoin vuorattu ja kovin kolkko. Ajatuksiinsa uponneena se lämmittää kattilallisen glögiä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Häpys rannat, syyt

Olen yhtäkkiä välimuoto. En ehkä muille. En sinulle, vaikka tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Mutta itse tunnen itseni avaraksi; avatuksi, ja yhtä lailla olen pieneksi kiveksi kurtistunut entinen ihmisolento, jokseenkin tahdoton mutta haluava, enimmäkseen yrittämätön mutta johonkin uskova. Olen lähivalo usvassa, ja mahdoton.

Kuutisen vuotta sitten raapustelin päiväkirjamaiseen ruutuvihkoon seuraavaa:

"Innostun aina järjettömästi kaikista omituisista jutuista... niinkuin nyt tänään nettipäiväkirjoista. Törmäsin virtuaaliyliopiston päiväkirjakurssilla Suomen blogilistaan, joka johti blogspotiin... ja Silmänkääntövankilaan. Seuraakohan tästä oikeasti mitään hyvää? Ajankäytöllisesti? Koulutöitä ajatellen, puhumattakaan kirjoitusprojekteista? Ja entä sitten koko systeemin nimi, kannattiko? Huolestuttaa ja samaan aikaan kiehtoo ihan älyttömästi."

Kuuden vuoden kuluttua nykyhetkestä olen 38-vuotias. Melko pian siis, ajatellen sitä miten nopeasti aika on juossut. Ehkä pian olisi aika miettiä mitä haluaa tehdä isona, vaikka toisaalta; onko ihmisestä pakko tulla "jokin"? Onko oltava jokin määriteltävä päätepiste, johon hän tähtää aikansa, kunnes sen saavutettuaan alkaa harmaantua kuin maatuva käpy? Minä olen loputtoman pessimistinen asioiden tavoittelemisen suhteen: jos ihmisellä on vaihtoehtona tavoitellako haluamaansa vai ei, sanon suoraan: älä hullu tavoittele. Petyt vain. Mutta jos tytär joskus kysyy asiasta, kiellän näin väittäneeni. "Kaunokirjallisuutta se vain, tyttöseni." Ja sitähän tämä, hamaan ikuisuuteen.

Olin viimeksi dokumentaarisesti faktuaalinen persoona vuonna 2003. Nyt on jäljellä enää kadunkulmasta kipinää iskevä kuskiton bussi, joka päin torivilinää on kaasu hirressä puskemassa. Ketään häiritsemättä istun takapenkillä ja katselen, kuinka näyttötaulu strobona vilkkuu: "Pysähtyy stannar".

Kirjeitä jätemyllystäni

Siellä toisessa kaupungissa arkielämäni tuudittui kuin lapsen joka kätkyessään keikkuu, millä tarkoitan biojätteistä eroon hankkiutumista: sekakuonaan vain. Mutta ans olla kun saavuin pääkaupunkiin. Johan minua hiillostetaan taholta jos toiseltakin, että kaikki maatuvahkoksi laskettava on kerättävä erikseen muusta jätteestä. Jonkinlaiseen, ilmeisesti kaupasta hankittavaan, itsekseen maatuvaan säkkiin vielä. Ja heitettävä biojäteastiaan ulkosalla, mitä saaplaria? Halussani olla yhteisöä miellyttävä pääkaupunkinlainen minä sitten hankin sellaisia maissitärkkelyspussukoita, keräilinpä niihin kilttinä suodatinpussit, banaaninkuoret, homeiset leivät ja muun tyypillisen - - about kaksi viikkoa. Sitten napsahti. Vaikka vain joka neljäs kerta lihasmuisti viskoi ruuantähteen sekaroskiin, niin hirveää syyllisyyttä sieltä biopussin suunnalta silti aina syöksähti sieluun. Se tuntui vaativan minulta hirveästi. Se käski olemaan kierrättävä ekoihminen, enkä edes tiedä miksi! Ja siksi napsahti, ja voi miten suurta tyydytystä tuottikaan muutaman päivän ajan kumota kaikki roska sinne samaan sankoon. Oli kuin silloin ennen Turussa, ja onnenkyyneleeni poskilla hoosiannaa solisivat. Sinne menivät, kahvinpuruni. Parin huumaisen onnenpäivän jälkeen avasin vapisevin sormin uuden biopussukan, ja nykyisin välimme ovat suht ok. Kunhan muistan kerran viikossa pitää aidosti turkuhenkiset biopoistopäivät.

Entä miksei täällä kerätä lasi- ja peltipurkkeja? Niitä tottuneesti kasasin tiskipöydälleni isot vuoret, kunnes sitten niiden kanssa taiteilin takapihan jätepisteeseen eräänä kevätsateisena marraskuun iltana ja mitä näin: no, en mitään sellaista mitä olisin toivonut ja sekajätteeseen menivät nekin. On tämä ihme kaupunki, helvata soi.

Henkisen jätteen sentään voin kierrättää tänne verkonreunaan kuten aina ennenkin. Ylistetty olkoon jne.

Fotografieren

Minulla on valokuvia kahden tietokoneen kovalevyllä, kymmenillä cd-levyillä, muutamalla muistitikulla, tukevissa pahvisissa valokuvalaatikoissa, vähemmän tukevissa levähtäneissä kenkälaatikoissa, ikimuinaisissa valokuvaamon taskuissa negatiiveineen, tuoreemmisa pahvitaskuissa ilman negatiiveja, kirjekuorissa, minigrip-pusseissa, seinillä ja ovissa, kirjojen ja vihkojen välissä, ja lopulta, tärkeimpänä, hyllyllisessä albumeja. Minulle valokuvat ovat oleellinen asia. Elämäni ei hahmottuisi ilman valokuvia; kun toinen vanhemmista valokuvasi työkseen koko lapsuusaikani, ei ole ihme, että kameroiden, negatiivien, albumien ja pelkkien valokuvapinojen läsnäoloon tottui ja kasvoi kiinni. Sain ensimmäisen oman kamerani joskus 80-luvun alussa. Se oli puoliantiikkinen nahkakuorinen laatikko, joka otti näpsäköitä neliön mallisia kuvia, ja jonka negatiivit olivat valtavan suuria, melkein olisivat kuvista käyneet nekin. Myöhemmin sain Konica AF3 -merkkisen täysautomaattisen pokkarin, joka oli siunattu poikkeuksellisen hyvällä optiikalla. Sen erityisominaisuuksiin kuului taivaan hahmottaminen kauniin syvänsinisenä aina. Nykyään saa hikoilla järkkäreilläkin, että saa taivaasta muuta kuin räikeänvalkeaa, mutta se Konica osasi hommansa. Hyvä kamera muutenkin. Sen virittimestä katkesi jousi keväällä 1999 juuri kun olin ottamassa kuvaa Kirstistä, mikä kuva siis jäi ottamatta, ja tämän koommin turhautuneena pengoin vanhempieni kaappeja, kunnes löysin 60-luvulta periytyvän Pentax Spotmaticin parilla vaihdettavalla objektiivilla. Pyyhkäisin laitteistosta pölyt, aloin opetella valotusaikojen ja aukkokokojen merkityksiä ja huomasin kykeneväni ottamaan ihan uudenlaisia kuvia. Harjoitus teki puolilahjakkaan amatöörin, ja joissakin 2000-luvun alun kuvissani on selkeää yritystä, muutama onnistuminenkin. Kuvasin keskimäärin puolitoista filmirullaa kuussa melko säännöllisesti, mikä alkoi yhtäkkiä tuntua kovalta rahanmenolta siinä vaiheessa kun olin opiskelijoitunut ja siirtynyt Euroshopper-elämänlaatuun. Aktiviteettini valokuvaajana hiipui, ja kun taitoa ei ylläpitänyt, kuvien laatukin heikkeni. Vuoden 2003 albumini on jotenkin kumman väsynyt. No, ei se tainnut kovin pirteä vuosi olla muutenkaan, etten sillä. Pentax saattoi välillä viettää pitkiä aikoja hyllyllä, se alkoi kerätä pölyä jälleen. Onneksi se ei sisällä paristoja, jotka unohdettuna vuodattaisivat happonsa - Pentax on täysmekaaninen. Digikamerat saapuivat lähipiiriini. Tai no, olinhan testaillut yhtä jo vuonna 1997, (mm. tämän levyn kannessa esiintyvä kissakuva on otettu tuolloin Fuji-merkkisellä paristosyöpöllä) mutta varsinaisesti digikameroita ei kukaan omistanut ennen kuin joskus 2004 niitä alkoi olla kaikilla. Itse en ollut vakuuttunut. En kuvien laadusta, enkä, Pentaxiin ja siihen kuuluviin huipputason objektiiveihin tottuneena, laitteiston mahdollisuuksista ylipäätään. Joulukuussa 2005 lopulta kuitenkin sorruin. Marssin Anttilaan asiantuntija-apu mukanani ja valitsin hyllystä näppärännäköisen ja -hintaisen Sonyn Cybershotin. Yhtenä ostoperusteena oli mahdollisuus kiinnittää kameraan lisäobjektiiveja, mutta toistaiseksi tämä on jäänyt hyödyntämättä. Vaan ehtiihän tässä. Pian neljä vuotta olen Sonylla kuvannut ja olen edelleen tyytyväinen. Linssi on hyvä, manuaaliominaisuudet kerrassaan riittävät ja tietyistä rajoituksista tietenkin huolimatta kamera jaksaa edelleen toisinaan yllättää sillä mihin kykenee. Peruspokkarihan tuo vissiin on, mutta vaikka sitä täysautomaattinakin mainostettiin, olen ottanut noin 15.000:sta nappaamastani kuvasta arviolta 8 niitä automaattiominaisuuksia käyttäen. Pentax roikkui mukana kesään 2007 asti, mutta sitten se seuraava filmi kehityksen jälkeen kerta kaikkiaan jäi ostamatta ja, vaikka kamerassa sinällään ei vikaa olekaan, epäilen josko tuota enää käyttöön otan. Digijärkkäriin laajentaminen on luonnollisesti edessä vielä, mutta niin kauan kuin Cybershot riittää ikuistamaan elämäni hetket, ihmiset, havainnot ja maisemat, se saa hankkimistaan odottaa.

En tiedä miksi kerron kaiken tämän. Valokuvaaminen on ollut minulle jonkinlainen elämän itsestäänselvyys aina, albumien kokoaminen, niiden paraatipaikalla kirjahyllyssä säilyttäminen. Kuukausi sitten järjestin läksiäisiä luonani Turussa, ja jossain vaiheessa vieraat uppoutuivat albumieni antimiin ilman eri kehotusta. Ne taidettiin kaikki katsella läpi. Kaikki oman aikuisikäni elämänvaiheet, kodit, ihmissuhteet, ystävät, lomat, arjet, kissat, kaupungit, maaseutu ja lopulta lapsikin, joka valtaa albumien kertoman tarinan yhtäkkiä ja hetkeksi aikaa melko kokonaisvaltaisesti.

Ajattelin kipeimpiä albumista löytyviä kuvia tänään. Ne ovat niitä, joissa ihminen katsoo suoraan kameraan ilman yritystä, ilman pyyntöä poseerata, yllätettynä mutta silti pysähtyneenä, ja hymyilee, ei pakotettua, ei kameralle tarjottua hymyä vaan kuvaajalle kameran takana. Niitä kuvia on kaikista niistä, joiden kanssa on joskus viettänyt yhteistä elämää. Ei montaa, koska sellaisissa hyvissä hetkissä on kamera harvoin ollut läsnä, ja jos onkin, sen hetken on mieluummin käyttänyt toisin kuin kuvaamalla. Mutta kuitenkin. Nekin ovat kaikki albumeissa.

Ja kaikki ne mielettömän lämpimät kesät, joita ei muuten muistaisi kun ne sekoittuisivat kaikkiin muihin taakse jääneisiin kesiin.

Monet ihmiset muistan heistä ottamieni valokuvien kautta.

Ratoja, viivoja

Kuu kuin kolikko jossain itäisen Helsingin kerrostalojen välissä. Se luikkii katsetta pakoon kun kävelen Helsinginkatua Kallioon päin. Katselen sitä veden yli, kuuta, ja yritän muistella mikä vesialue välillemme jää. Ei kai tämä Töölönlahtea voi olla? Ja tietenkin se on, Linnunlaulun huvilat heijastuvat veden vavahtelevaan pintaan, ja juna, tarpeeksi kauan kun odottaisin, menisi sellainenkin pohjoiseen. Saisi hyvän kuvan jos kamera olisi mukana. Harkitsen. Kallio, Alppila, Vallila. Yritän opetella mitä eroa on kaupunginosilla, yritän opetella mikä missäkin sijaitsee, mikä minkäkin suhde on ympäröiviin alueisiin, missä kulkevat kaupunginosien rajat. Käännyn Sturenkadulle, ohitan Linnanmäen, jossa maailmanpyörä näyttää pääkallolta kuun valaistessa sen kyljen kylmäksi. Katuvalot ovat täällä oransseja kaikki. Helsinki on oranssi, ja kuukin on, ne heijastelevat väriä toisilleen kuin viestittäisivät olevansa ystäviä. Ykkösen ratikka liukuu kuin aave ohitseni. Olenko niin kaukana jo? Onko aamu jo niin pitkällä - minä kun luulin ehtiväni kotiin vielä, takaisin ennen kuin pitää uudestaan nousta, unettomuuteni lähes loppuun lääkinneenä. Mutta paluumatka on pitkä...

En tiedä missä olen. Tai tiedän, jopa tarkalleenkin, näen alueen satelliittikuvana, jota voisi hiiren pyörällä zoomata edestakaisin. Mutta en tiedä olenko Alppilassa, Vallilassa, jossakin täällä on Harju. En kai voi olla enää Kalliossa, Sörnäisiin on matkaa, jossain pohjoisessa siintävät Pasilan valot. Olen sillalla, allani monta kaistaa tyhjää matkalla tätä pienempiin paikkoihin. Jos hyppäisin, leijuisin. Mutta vain nyt, vain juuri tällä hetkellä kun selkääni silittävä kuu tekee minusta painottoman ja kaikki lämpöisistä sängyistään nousevat ihmiset naksauttelevat rankojaan ottaakseen uuden päivän vastaan. He ovat olemassa edelleen, heidän sydämensä lyövät, he eivät ole uniinsa eksyneet, eivät toisiinsa paiskautuvissa autoissa lyhyttä aikaansa täällä päättäneet. Rusentuvaan teräkseen ja lasiin. Ilmassa ei vielä tuoksu pakokaasu. Vain sähkö tuntuu värähtelynä, tässä kaupungissa jylläävät voimat. Istun kadulle, nojaan selkäni sillan kaiteeseen ja yritän nukkua. Ehkä lopulta tähtitaivaan alla minä onnistun siinä.

Sijaniksahdus

Tänään opastin intialaisen näköisen eksyneen salkkuherran oopperan nurkilta Humalistonkadulle, ja vielä kaksi viikkoa sitten en edes tiennyt että Helsingissäkin on Humalistonkatu! (Turussa on, nimittäin, keskustassa, sen varrella ovat kaikki kämät baarit rivissä) En ole kauheasti ehtinyt kaupunkia katsomaan vielä, mutta on toki ollut hetkiä, sykähdyttäviäkin. Itse asiassa toissa iltana, kun kävelin Mannerheimintietä kotiinpäin, oli kosteaa ja hämärää, kadun valot saivat lehmusten viimeiset lehdet palamaan keltaistaan, ratikat kolistelivat ohi suuntaan jos toiseenkin ja kaikki kadulla sillä hetkellä kävelevät näyttivät joko onnellisilta tai haaveilevilta, minä huomasin: on tämä aika hieno kaupunki kyllä. Oli elämää ja liikettä, ja minä huomaan, toistaiseksi ainakin, pitäväni kovasti siitä. Turussa kun katsoi ikkunastaan ulos, näki ehkä joskus oravan. Jos näki, sekin yleensä kuoli kun sitä jäi katsomaan.

Oli minulla aihekin tänään. Oli se eilenkin, ja sinä päivänä sitä ennen ja viikkoina muutamina. Se asia, jonka mainitsin jokin aika sitten: syy siihen, miksi minä ihan tosissani olin lyömässä Silmänkääntövankilalle pistettä, oli hyvin yksinkertainen loppujen lopuksi. Turku. Miten kummasti se kaupunki on leimannut tätä blogia alkumetreistä lähtien. Heti ensimmäisessä päivityksessä luon Turku-tunnelmia, ja vaikka suhteeni kyseiseen kaupunkiin on aina ollut hieman nihkeäpintainen, se on kuitenkin ollut jossain kumman mielessä läsnä aina niissäkin päivityksissä, joissa ei oikeasti ole. Havaitsin asian vasta tänä syksynä. Ajattelin, että Silmänkääntövankila, jos ei sen kirjoittaja toivottavasti sentään, on jotenkin niin Turkuun pesiytynyt, ettei se voisi toimia muualla. Tunne oli vahva. En halunnut Silmänkääntövankilan muuttuvan väkinäiseksi, en halunnut sen elelevän letkuissa, hampaat irvessä yrittävän joko a) jatkaa sellaisenaan tai b) muuttua erilaiseksi. Vaihtoehdot olivat siis vähissä, ja tein kuten aina teen, hätiköin ratkaisun, joka osoittautui huonoksi, ja jota en siis pitänyt. Ei tässä iässä enää uusia blogeja aloitella, onhan se selvä. Näillä korteilla mennään, ja mikäs on mennessä kun on ne itse pakan pohjalta jakanut.

Joten siksi Silmis jäi henkiin. Ja taitaa voida ihan hyvinkin, peijoona vieköön.

Taidetta koteihin, melkein

Tepastelin tuossa päivänä muutamana jo viimeksikin mainitsemani monumentin luokse. Tai alunpitäen olin tyttären kanssa sunnuntaiulkoilemassa, ja kun jalkapallon potkiminen lehtien liukastaman kallion pinnalla läheisessä leikkipuistossa alkoi käydä iskän kunnon päälle, ehdotin puuskuttaen että ottaisimme lähikontaktia välillä myös henkiseen kulttuuriin. Tämähän tytölle sopi, joten osoitin suunnaksi puiden takaa pilkistelevän rykelmän epämääräisiä putkia. Puisto oli sangen kaunis, syksyn värit kirkkaat ja taivaalta tuli pikemminkin kosteutta kuin vettä, aurinko ei paistanut mutta värit olivat sillä tavalla syvät kuin olisivat juuri siihen sipaistut pensselillä, johon maalia oli kaapaistu ronskimmalla otteella. Pysähdyimme putkien eteen katsomaan niitä. Ne näyttivät meistä kummastakin oudoilta, mutta tekivät toki allekirjoittaneeseen lievähkön Stendhal-vaikutuksen kun sain todeta tämänkin teoksen olevan ihan tosissaan olemassa eikä vain kirjojen kuvissa. Mitäköhän tästä kaupungista vielä löytyykään, oijoi. Pienempi tuo monumentti kyllä oli kuin olin kuvitellut, mutta toisaalta olenkin kuvitellut sitä lapsesta asti. Aloin ottaa kuvia ja kuulin ääniä. Käännyin ympäri, ja meitä kohti purkautui turistibussillinen japanilaisia, joista jokapahisella kamera kädessä. Ahdistuimme kahdessa sukupolvessa ja aloimme väistää merta kohti viettävää kalliota pitkin, mutta karkeasti arvioiden sataan kuvaan silti ikuistuimme. On siinä nipponeilla eksotiikkaa sitten taas.

Myös se Töölön kirjaston edustalla oleva patsas on minulle lapsuudessa intohimoisesti selaamistani veistotaidekirjoista tuttu, mutta elämän myllerrys on ollut sellaista, etten enää tekijän nimeä saa päähäni. Varmasti vielä parisen vuotta sitten se olisi muistunut kuin apteekin hyllyltä, tai tiskin alta häveliäästi vähintään.

Oi miten nuori olet

Asun nyt kolmatta päivää Helsingissä. Niin, minä joka en vielä viisi vuotta sitten tiennyt pääkaupungista mitään. Voi elämän syys. Nyt olen nähnyt Sibelius-monumentin livenä ja olen ihan että ooh.

Yritykseni soluttautua uuteen naapurustoon ei kuitenkaan ole tuottanut toivottua tulosta. Kenties slangi-intonaationi ei ole vielä täydellinen, ehkä hiuksissani harottaa Turku vielä. "Tuukkonä Töölöstä, juokkonä piimee" ei ainakaan, näin olen päätellyt, ole paras tapa avata keskustelua Alepassa. Kamala miten huumorintajuttomia maahanmuuttajat ovat välillä.

Hah, huijasin. Minä olen sopeutunut ihan kivasti. Welhotin itseni kaapeliverkkoon, juttelen naapureille rapussa ja laavalamppunikin näkyy Mannerheimintielle jos oikeassa kohtaa tihrustaa ja on hyvä näkö.

Tästä eteenpäin tämä blogi on silkkaa stadismia.

Pien' perkel'

Selkärangattomuus on paheistani pienin ja silti sekin tunkee ruman kuononsa esiin kun sitä vähiten kaipaan. Olin vakaasti päättänyt edellisen päivityksen olevan Silmänkääntövankilan Final Closure!, ja tässä sitä taas mennään. Säälitän itseäni ja naapurin mummoa. Koin kummallista sanomisen tarvetta eilen, ja koska en milloinkaan sano asioita ajallaan, suoraan, niiden kohteelle tai oikein, liiskantuvat ne sitten joskus tekstiksi tänne. Mitäpä siitä, että täältä niitä ei löydä kuin ken lienee, te binääriset hahmot ja pikselöidyt kasvokuvat, te siellä jotka vihaatte ja rakastatte ja etenette jokapäiväistä polkuanne kohti vääjäämätöntä; en voi tietää onko teitä olemassa, ja silti, siltikin... Jokin teissä. Hahmoja. Meistä jokainen haarautuu miljooniksi, jälkemme puuroutuvat ja taakse mennessä ne liittyvät toisiinsa, me palaamme pisteisiin. Jossain kaukana jokin kaunis, pieni ja sykkivä. Valo on kaunis, lohduttava. Valossa ihminen ei pelkää.

Mutta pimeys tietenkin. Ja se mitä minun oli tarkoitus sanoa, on taas kryptattu jonnekin ihopoimujen kuivahtaneisiin kätköihin. Voi luoja tätäkin elämää. Jokainen kahvikupillinen voi olla viimeinen. Istuin takaoven portaalla, kuuntelin pensaikon takaa käytyä keskustelua, jossa naapurin ovelle jumiutunut perheenäiti jutteli kaltaisensa kanssa ja edellämainitun lahkeessa roikkui lapsi kärttäen äidiltään: "Kato taivaalle! Kato taivaalle!". Minä katsoin, enkä pimeässä nähnyt kuin tähdet. On sekin sentään. Olen oudosti hetkissä kiinni. Kymmenen vuotta hetkiä, puhalsin ne savuna iltataivaalle ja sisällä kahvi oli sillä välin valmistunut. Piirtäisin seinään viivan jokaisesta ystävästä, jonka en halua katoavan ja mietin olenko vielä koskaan ollut mistään niin varma kuin siitä että olen tällä hetkellä epävarmempi kuin milloinkaan aiemmin elämässäni.

Jospas taas poistuisin.

Elämänkaltaisia taipumuksia

Nappulana pelailin paljon tietokonepelejä. Ajattelua vaativista en juuri välittänyt, pidin niistä, joissa mentiin pää edellä päin vastuksia, enkä kyllä niissäkään yleensä edennyt pitkälle. Ei se haitannut. Tavoitteeni ei koskaan ollut pelin loppuun pääseminen, ei edes huipputuloksen nakuttaminen pistelaskuriin. En oikeastaan, nyt kun mietin, tiedä mikä minua peleissä viehätti, koska en kokenut niitä ylitettävinä haasteina. Suhtautumiseni tietokonepeleihin konkretisoitui tasonloppuhirviöissä. Minä vihasin niitä. En ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Ne katkaisivat hyvin etenevän pelin. Aina kun olin päässyt tarpeeksi pitkälle, tuli vastaan jokin hirveän suuri ja hirveän voimakas, joka päihitti minut järjestään. En ikinä mahtanut mitään tasonloppuhirviöille, ja lopulta, peli kuin peli, tuntui että sellainen jonkin nurkan takaa raahautui esiin. Ja minä yritin ja yritin.

Aina se sama, aina se viimeinen ylipääsemätön vastus voitettavana. Aikaraja lähestyi hermostuttavasti nollaa ja lisäelämät oli tuhlattu kaikki.

Game over.



"Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!"

(Truman Burbank)

Linea negra

Istuin viikonloppuna tyttären kanssa sohvalla, luin hänelle kuvakirjan ja sen päätyttyä hän alkoi kertoa minulle tarinaa. Katsoen kirjaa, kuin olisi siitä vuorostaan minulle lukenut. Yllättäen tarina kertoi meidän kissastamme Rasmuksesta, joka heinäkuussa katosi, ja joka ei muutamista lähiseudun havainnoista huolimatta ole palannut luoksemme.

Tarinassa Rasmus oli eksynyt metsään. Sitä ajoivat takaa vuoron perään kaikki metsän eläimet, isoista pieniin, ja kaikilta niiltä Rasmus aina lopulta pääsi pakoon ja meni piiloon yhä syvemmälle metsään. Lopuksi Rasmus meni siilin pesään turvaan. Tarina oli kauniisti kerrottu ja hyvin visuaalinen. Siitä huokui syvä luottamus siihen, että Rasmus selviää. Jos tytär olisi siinä kohdin kääntynyt ympäri, hän olisi nähnyt isän poskella kyyneleen. Mutta kysyttäessäkään ei isä olisi tiennyt, johtuiko kyynel siitä miten kovasti hän kaipasi Rasmusta, vai siitä, miten hienosti alle kolmevuotias osasi kissan katoamisen itselleen selittää.

Ellei syynä sitten ollut vain se hetki. Ehkä se tosiaan oli vain yksi niistä hetkistä.

Pienet olennot, minunkin vastuulleni maailmaan heitetyt. Rutistin sylissäni istuvaa lujemmin ettei se sentään koskaan eksyisi.

Umpisolmumies

Kaikkine vikoineen ja paheineen hän heittäytyy yleisönsä eteen. Erityisemmin laittautumatta hän on saapunut, sen näkevät kaikki, että hän on kerta kaikkisen valmistautumaton ja jopa yllätetty, sekin on selvää. Hän on juonut vuorokauden aikana pannullisen kahvia, puolisentoista jos tarkkoja ollaan, mutta polttanut sentään vain nelisen tupakkaa auringonlaskun kahta puolta katsellen. Onkohan hän pois tolaltaan? Kenties. Hänen hiuksensa törröttävät tuoden mieleen Pelle Hermannin, hänen takapihallaan mätänevät omenat ja päästäiset. Ennen kuin naapurit heräsivät, hän hiippaili pihan hiekkalaatikolla. Keräili leluja juuttikankaiseen kassiin, kantoi kassin hilseilevälle puutarhatuolille odottamaan seuraava käyttökertaa. Ja kaikesta huolimatta hän ei saanut itseään auki: solmussa. Miespaha, polunposkeen viskottu. Tyhjäkumisella pyörällä hän nitisteli keskustaan, joutui Kelan söpöimmän tytön tiskille ja hikoillen änkytti asiansa. "Kun, anteeks." Hän poistui ja jätti ojennetun kaavakkeen ottamatta. Palatessaan hän oli itsevarmempi, sortui silti kaupassa lohtuherkkuihin. Puhelin ei soinut. Hän arvioi tilannettaan, laski rahojaan ja asioitaan. Laski kuluneita päiviä, viikkoja, kuukausiakin. Hän lämmitti mikrossa tonnikalakastikkeen ja syödessään luki toissapäiväisen lehden uudestaan.


"Umpisolmumiehen päivä alkoi nähtävästi
kuten aiemmatkin aamut, eli melko ikävästi..."

(Tohtori Orff & herra Dalcroze: Umpisolmumies)

Silmät

Ennen vanhaan oli leikki nimeltä 'Silmät'. Sen jälkeen kun oli menty piiriin pirtin lattialle, otettiin vierustovereita käsistä kiinni. Sitten alettiin heilua ja keinua musiikin tahdissa. Sitä soittivat pelimannit, jollaiset olivat siihen aikaan suosiossa. Lattialla oli olkia ja tuoleja. Toisinaan kävi niin, että jostain putosi kynttilä, joka poltti koko pirtin maan tasalle. Savun sattuessa silmiin juostiin ulos koko lauma, minä lapsista nuorimpana. Ulkona oli pimeää ja kirvelevin silmin katsottuna täysikuu näytti virnistelevän tähtien täplittämällä pakkastaivaalla. Silloin oli suuri itku ja parku. Vanhemmat olivat metsällä ja sillä välin olivat lapset polttaneet pirtin. Yhden lapsista nimi oli Olli. Hänellä oli tuuheat vaaleat hiukset ja nokitahra nenän päässä, joka ei lähtenyt millään pois. Ollista tuli myöhemmin merkittävä lääketieteellinen tutkija, osa muistakin lapsista kasvoi aikuiseksi. Vanhetessaan Olli kävi aina vaan vieraantuneemmaksi. Hän kehitteli mielikuvitusmaailman ja mielikuvitusystäviä. Sitten hänen vaimonsakin lähti. Myöhemmin kuulin että vaimo oli muuttanut Indonesiaan, jossa hänellä oli pieni matkamuistojen vientiä harjoittava firma. Hän olisi kuulemma halunnut lähettää minulle kortin kun täytin tasavuosia, mutta hän oli saanut käärmeenpureman ja melkein kuollut. Siitä oli paikallisessa lehdessäkin, mutta indonesialaiset lehdet eivät täällä ilmesty. Olli ei silloin enää muistanut hänellä vaimoa olleenkaan. Hän istui nojatuolissaan ja kertoi miten oftalmologia oli hänen pitkän uransa aikana kehittynyt. Ihmisen silmän vikoja ja sairauksia osattiin Ollin mukaan hoitaa paremmin kuin kuin vielä hänen lapsuudessaan oli kukaan uskaltanut kuvitellakaan. Ollin asunnossa soi aina blues. Hän nukahti kesken puheensa istualleen ja minä jäin tuijottamaan hänen nokitahraansa, joka oli hieman haalistunut mutta edelleen siinä. Televisiosta tuli uutislähetys Indonesiasta. Ajattelin kuinka hassusti maailman palaset sopivat yhteen. Kävelin kotiinpäin paksujen lumihiutaleiden tupsahdellessa. Aamu oli pitkällä ja Olli oli pitänyt minua hereillä läpi yön keittämällä kahvia määrän, joka olisi riittänyt suvulle. Kun Olli puhui, näin liekkien heijastuvan hänen silmistään. Ne valaisivat koko pienen lumisen mäennyppylän vuosikymmeniä sitten. Ylhäällä oli täysikuu, alhaalla pakkanen ja hätä. Siihen aikaan eivät uutiset kulkeneet niin kuin nyt. Naapurissakaan ei tiedetty että lapset olivat pirtin polttaneet. Metsässä vanhemmat olivat nähneet puiden keskellä hehkuvat silmät. Siitä he tiesivät että kotona oli taas 'Silmiä' leikitty. Ikkunan takaa kuului kolme koputusta vähän ennen kuin musiikki alkoi. Alakerrassa nukkui isoisä. Häntä ei ehditty herättämään, ja toinen pelimanneistakin jäi. Olli ehti ensimmäisenä ulos.

Kuvassa vasemmalla tuntematon henkilö

Elämässä on paljon pieniä asioita ja vähän suuria. Ja on tosia ja valheita, ja on tunnetta ja ikävää, hiljaisuutta ja paljon ääntä. Jos pysähtyy, voi kohinan takaa kuulla sanoja: "Sinä hukutat kaiken tuohon ääneen."

Syy ja seuraus, lopulta nekin ovat vain sanoja, omaan ikäväänsä kadonneita, taustameluun. Mistä kumpusi se luottamus, jota kerran tunsimme? Se varmuus että on pysähtynyt jonkin todellisen ääreen.

Silti, kaiken jälkeen - -

Toivon että olet minua tarkasti kuunnellut.

Kun olen laskenut kolmeen, voit avata silmäsi. Näet huoneen josta minä olen poistunut.

Luo mua lujempaa

Kuvissa näkyy virheitä. Hiljaisia muutoksia todellisuuden väripinnassa, ehkä tyhjiä tiloja, vapaita tulkinnoille ja asetettaville merkityksille. Ja millaisissa kuvissa! Millaisessa määrässä valokuvia, olen viikon aikana arkistoinut tuhansia pysäytettyjä hetkiä, en käytä sanaa "vangittuja", koska se on jokseenkin sairas klisee, liikaa käytetty, typerä, minä vihaan sitä sanaa kun puhutaan valokuvista. Kuva vapauttaa hetket siitä unohdukseen syöksyvästä koskesta jota ajaksikin kutsutaan, ja kukas nyt on kliseinen! Helvetin säälittävää.

"Believe in me, and you will be, like, totally saved."

Mutta nämä ovat kevyitä päiviä mutta nämä ovat kevyitä elämiä, minä tapan vain aikaa en eläimiä lepo

lepo

Ole ettet. ja

Minulla on ymmärrys ja halu ymmärtää. Halu tulla ymmärretyksi ja kohde. Tästä päivästä tuli lopulta hyvä päivä. Keskeinen. Mitä minä juuri tällä hetkellä haluaisin sitä ei saa sanoa ääneen mutta sinä tiedät sen kyllä.

Niin, arvaa ett

kun m

s

Minulle on hirveän oleellinen seuraava numero: "3".

Kyllä sinä senkin tiedät.

Iso kaunis lintu

Ehkä se oli kaikki kirjoitettu jo kauan sitten valmiiksi. Siltä tuntui siinä pienessä keittiössä kun valo koputteli verhon takaa ja naapurin radio valisti aamun ensimmäisillä uutisilla. Kahvi tuoksui. Sinä olisit mieluummin juonut teetä muttei minulla ollut. Olimme ehkä valvoneet yön. Jatkoit keskustelua kuin se ei juuri olisi tauonnut niin pitkäksi aikaa että ehdin keittää pannullissen ilman että kukaan puhui. Tai kuin se ei juuri olisi vuosiksi tauonnut.

"Sanoit ettet koskaan enää aloita mitään ellet voi olla varma siitä miten käy."

Säpsähdin kun sellaisen muistit. Hymyilin, mutta seinälle. En halunnut että huomasit, ja mitä olisin lopulta kyennyt, sinä olit minua yön aikana muistuttanut monta kertaa siitä, että tarrasin kuin takiainen. Asioihin kuin yksi saatanan takiainen jota ei saa kiskomallakaan irti.

"No joo. Olin nuorempi silloin."

Se sai sinusta naurun. Laskin sinun eteesi sinisen mukin, itselleni punaisen, istuin pöydän ääreen ja muistin että se oli alunperin ollut sinun pöytäsi. Sillä oli pino lehtiä, toinen piirroksia. Niiden alla asui vanhoja laskuja.

"Ihan niin kuin minä en olisi ollut."

"Sinä olet aina tuntunut vanhemmalta kuin minä."

Hymähdit. Teki mieleni pyytää anteeksi, mutta tietenkin tiesimme että kaiken sellaisen aika oli mennyt.

"Jeesus vitun kristus näitä päiviä."

Sinun kuuli kiroilevan niin harvoin että taas minua hymyilytti. Olisin sytyttänyt tupakan, mutta enhän ollut enää vuosiin polttanut. Ei se muuttanut sitä että teki mieli.

"Älä nyt. Hyvä tästä vielä tulee."

Katsoit minuun kuin et olisi uskonut mitä kuulet. Jatkoin kun pysyit hiljaa.

"Minä olen sinulta oppinut, että kun kaiken valmiiksi ajattelee, ei koskaan eksy."

"Oho."

"Olen siitä ajatuksesta pitänyt kiinni."

Sydän hakkasi kun odotin mitä sanoisit. Lisää asioita joihin tartuin, etkä sanonut mitään. Katselit verhon raosta ulos, eikä sunnuntaiaamuisin kulkenut kuin harakoita. Ajatukset harhailivat, odottelin ja mittailin huoneen seiniä. Niin pieneen tilaan mahtui niin paljon kaikkea, se tempoili ja repi. Näin että muotoilit sanoja, pitkäänkin, lopulta luovutit, halusit että minä sanoisin vielä jotakin, oli minun vuoroni olla välillä se joka kokoaa ajatuksia, rakentaa sanotusta päätelmiä.

"Miksi sinä kuvittelet jonnekin kadonneesi?"

"Ajattelin - - -"

"Minulle sinä olet ollut aina siinä."

Sen sanottuani aamu kävi niin vaikeaksi jatkaa, että me enimmäkseen luovutimme. Mutta sikäli olin kyllä oikeassa, että loppujen lopuksi siitä tuli hyvä päivä.

Ja maa minuun tyytyväinen

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi, olen sen sinulta oppinut.

Petaan sängyn ja imuroin. Avaan tuuletusikkunan, tiskaan.

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi.

Sadoittain

Jeesus vitun kristus näitä päiviä. Aina välillä...

Joo.

Savu piirsi kuvioita sinuun kuin taivaalle.

Jumalan ottolapsi

Sinä yönä satoi vettä. Muistan kuinka jokainen pisara keihästi minut ja kaupungin oranssit valot saivat kaduille kerääntyvät lammikot näyttämään kuvottavilta. Niissä läiskytteli hukkuvia käärmeitä. Ulko-ovi naksahti kiinni takanani, kulman takana yökerho sammui hiljalleen, jossain mateli autoja, ei kävelijöitä. En vilkaissut ylös, enkä täten tiedä vieläkö makuuhuoneesi ikkunasta näkyi valo. Kolmas kerros ja silti olin asunnossasi tuntenut aina olevani maan alla. Irrotin otteeni. Annoin mennä. Haljennut huuli valutti verta suuhun. Viittasin ohikulkevalle taksille ja vasta sen takapenkillä oksensin sinut. Tartun asioihin kuin takiainen, mikä joskus sai sinut hymyilemään, ei se, että tein niin, vaan että me molemmat huomioimme sen ja saatoimme nauraa. Takiainen rikki hiertyneellä iholla. Satoi kuin pommeja, pelkäsin ettei taksin tuulilasi kestä ja kuljettajan tupakka hehkui ainoana valona siellä, kojelauta oli pimeänä ja mittari ja radio hiljaisia kuin hengitys. Annoin mennä. Tuntui hyvältä ettei tarvinnut puhua. Tunsin itseni eläimeksi. Valuin vasten likaista istuinta, käänsin kasvoni kohti taksin kattoa, suljin silmät. Aika kului. Elämä meni. Tunsin itseni eläimeksi unohtuneessa pesäkolossa. Tunkkaisessa hämärässä oli toivoa, yritin auton käännöksistä päätellä sen reittiä, mutta eksyin ajatuksiini. Ehkä kuski kuvitteli minun sammuneen ja kierteli keskustaa aikansa. Olin takiainen likaisen taksin takapenkillä. Jumalauta että mieleni teki tupakkaa. Hengittelin autossa leijuvaa savua. Olin jotenkin hirveän yksinäinen, mutta silti siinä yössä oli parasta se sateen puristuksessa syntyvä hiljaisuus. Sillä hiljainen ihminen on kaunis. Tappaessaan. Luvatessaan rakastaa.