Protect me from what I want

On se kyllä hauskaa miten iltapäivälehdet tähän aikaan vuodesta täyttävät lööppinsä rakkaudella. Kuka rahastui kehen, kenen rakkauselämä on vaikeaa, onpa häätkin tiedossa. Onko näillä jutuilla nyt myyntiä? Kaipaako Suomi rakkautta kun on pimeää eikä luntakaan sada (ainakaan etelärannikolla)? Kai se niin on. Me kaipaamme rakkautta, antakaa sitä meille - emme välitä siitä että kyseessä en varsinaisesti oli minä itse vaan joka päivä eri tangolaulajaministeriurheilija, onhan hänen elämässään sentään rakkautta. Me tahdomme kuulla hänen suhteensa edistyvän! Me tahdomme tietää hänen hääpäivänsä! Voi myy minulle vielä yksi irtonumero.

Mitä täällä Turussa taas viime yönä on tapahtunut? Piispankadulla oli iso rivi bajamajoja. Kaupunkifestari? Marraskuussa? Miksei kukaan koskaan kerro minulle mitään? Ja jos kertoo niin väärää informaatiota - muistan elävästi sen synkän syysyön (salamoi tiheästi) jonka vietin metsässä Aurajoen yläjuoksulla etsien epätoivoisesti taikakynttilöitä myyvää menninkäistä... eikun ei mitään. Ei siellä Piispankadulla kyllä ketään enää aamulla liikkunut. Yksi bajamajoista oli vuotanut jalkakäytävän tummansiniseksi. Vieressä oli samansinistä posliinia oleva suuri muki - pirstaleina kadunpinnassa. Kolminaisuuden tasapainotti viereisessä risteyksessä sijaitseva oranssi postilaatikko, jonka keskellä uhkaavana väijyvä ympyrä, niinpä, sitä samaa sinistä. Kuljin kevennein askelin

Miksi kirjoitamme?

Saavuin tentistä, jonka kirjoittamiseen kulutin melko tarkkaan 35 minuuttia. Ei se varsinaiseksi tiedon riemujuhlaksi taholtani äitynyt, mutta ei kai ihan totaalisen poskelleenkaan mennyt. Saa nähdä. Minkä sille nyt vaan voi että vaikka kotimaista kirjallisuutta opiskelen niin Jusleniukset, Lönnrotit, Snellmanit ja Kivet ei voisi vähempää kiinnostaa? Olenko luopio? Pettänyt oman alani, maani, kansani, kirjallisuuteni? Myönnän sen auliisti. Inhoan Kalevalaa.

Harmaudessahan tämä viikko on muuten kuljeskellut eteenpäin. Sähköpostin kirjoittelua öisin, kolmen eri tentin kirjojen lukemista vuoronperään päivisin. Yritä siinä sitten enää luoda aktiivisesti proosaa. Yksi monista käsikirjoituksistani kopsahti postiluukusta aamulla eteisen lattialle. Ei ollut kustantaja jaksanut erityisen spesifiä palautetta antaa, mutta ymmärtäähän tämän. En minä pahastunut, ja toisaalta unessa David Bowie nauroi kertomalleni vitsille. "It's like that band Television - nobody remembers them anymore", kuului vitsin huippukohta.

Pitää vaan aina muistaa, että vaihtoehtotodellisuuksillakin on rajansa.

"One thing you can't hide,
is when you're crippled inside"

(John Lennon)

Mörkrets hjärta

Turusta on tullut jääloskainen sementinharmaus jota ei hiekoiteta. Pilvet roikkuvat maassa kiinni. Pohdin miten järisyttäviä vaikutuksia on pienillä elämän hetkillä. Pienet, mitättömätkin, ratkaisut jotka toisin tehtyinä silloin vaikuttaisivat niin että elämä olisi täysin toisenlainen nyt. "Perhonen räpäyttää siipiään Tokiossa" -teoria, kai se on olemassa kaikessa mitä teemme. Sanat joita epäröimme sanoa yhden ohikiitävän hetken aikana palavat kiinni tajuntaamme ikuisesti pilkkaavina muistoina siitä miten siitä tietystä elämämme vaiheesta olisimme lähteneet risteämään aivan eri suuntaan kuin missä nyt olemme.

Ja opiskelijakin voi huokaista helpotuksesta. Sampo-pankki (tai pitäisi kai kirjoittaa Sampo Pankki) jakoi ainakin yo-kylässä joka kotiin kivoja mutta totaalisen turhia peltisiä kankaalla vuorattuja rasioita joissa voi sitten säilyttää vaikka, no, eipä tule juuri nyt mitään mieleen. Tällä tempauksella mainostettiin uutta opiskelijoille sopivaa Massi-rahankäsittelypakettia. Olipa tempauksen imagokin aika nuorekas, säälittävää sinänsä. Olisin mielelläni ottanut yhden tällaisen rasian hinnan rahana, olkoonkin ettei se varmasti montaa kymmentä senttiä olisi ollut. Mutta ehkä sillä olisi voinut ostaa vaikka pari lakritsavenettä. Tai olisivat investoineet vaikka kyniin tai kondomeihin tai mihin tahansa edes näennäisen hyödylliseen mieluummin kuin johonkin naurettaviin rasioihin. Kenen valopään idea tämäkin taas?

Ja vuoden pimein aika vaatii jotain tällaista:

"And the long night awakened
and we soared on powdered wings ---
Circling our tomorrows
in the wary month of Spring"

(Jethro Tull)

Luennon jälkeen henkilö T poikkesi kahville, ja lopputuloksena jauhoimme, öh, asiaa puoli kolmeen asti yöllä. Henkilö K kirjoitti nanowrimoteostaan, ylitti neljänkymmenentuhannen sanan rajan joskus kahden jälkeen. Olen hämmästellyt nanowrimon suosiota - kirjoittaa romaani kuukaudessa? Miksi? Mikäs siinä jos joku niin varta vasten haluaa tehdä mutta se tuntuu ylimääräiseltä omien asioittensa vaikeuttamiselta. Minä kirjoitan aina. Personal Novel Writing Life, PeNoWriLi.

Mutta onko sittenkään sen mahdollisempaa onnistua? "Infinitely many infinities", kuten eräässä Mauritz Cornelis Escherin teoksessa on huomattu olevan. Tiedän tunteen.

Jos Geoff Crammond julkaisisi The Sentinelin vasta nyt, ei sitä noteerattaisi enää sanottavammin, tietäähän sen.

Silmänkääntövankilan toimistoon tulviva syvä hiljaisuus kertoo valtavan yleisöpaljouden mykistyneestä hämmennyksestä. Niinpä selvennän: opiskelen yliopistossa kirjallisuutta, ja yritän samalla luovia läpi taiteilija"elämää", onnistuen miten kuten.

Äskettäin oli modernismi-kurssin luento postkolonialismista. Rodulliset teemat nostattavat tunteita myös luennoitsijoissa; tilaisuus päättyi suoranaiseen julistukseen ja hyvä niin. Onpa omakohtaistakin raportoitavaa. Viime viikolla musta mies tuli pyytämään minulta rahaa, "Hey my friend, you got two euros?". Mitäpä siihenkin? "You really my friend or you just saying so?" Olisin halunnut kysyä, mutta oli kiire. Raha tuo ihmisessä pahan puolen esiin. Tylymmin olisin silti sanonut sille joka olisi äidinkielelläni samaa pyytänyt.

Okei, testit on testailtu ja pikkuhiljaa varsinainen sisältö alkaa muodostua. Ongelmia: päivitänkö sivuja kotoa nahkealla modeemiyhteydellä vai raahaudunko jokaista uutta lisäystä varten yliopistolle, joka on suonut meidän opiskelijoiden käyttöön kokonaisen luokallisen tietokoneita? Modeemi on kyllä hidas. Mutta niin on kävelyvauhtikin, marraskuussa.

Sain sentään kotisivuni päivitetyksi. Muutos lähinnä kosmeettinen.

Loppuvuoden ohjelma: kolme esseetä, kaksi oppimispäiväkirjaa, yksi kirjatentti. En varsinaisesti tunne olevani elävässä kulttuurin kentässä kiinni lukiessani Lönnrotista, Snellmanista ja kumppaneista mutta tentittävä silti on. Ilman tenttiä ei tule opintoviikkoja eikä ilman opintoviikkoja saa rahaa jota ilman ei saa kaupasta Pepsiä, opiskelijan morfiinia. Kofeiini kelpaa toki myös lämpimänä, kunhan on Euroshopperia tai Pirkkaa.

"Päivällisen syötyään herra joi kupin kahvia ja istui sohvaan, pannen selkänsä nojaksi pieluksen, joita venäläisissa matkustajakodeissa joustavan villan asemasta täytetään jollakin tiiliä ja mukulakiviä suuresti muistuttavalla."
(Nikolai Gogol, Kuollet sielut)

Tämä on omistettu niille jotka vielä muistavat Pöytälaatikkokirjailijan muistelmat (1996-2002) ja jotka näkivät niissä orastavan idun siemenen. Tekstihän on, kuten minua suuremmat (fyysisesti jos ei muuten) ajattelijat ovat varmasti joskus sanoneet, pelkkää materiaa, eikä tietokoneen ruudulla oleva teksti ole edes sitä.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänä talvena. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

Kuinka monta katkennutta verisuonta tarvitaan aloittamaan uusi blogi? Haha. Huumorintaju oli vähällä kadota, kunnes huomasin että syy siihen miksi teksti ei ilmesty näkyviin on se, että Blogger väittää itsepintaisesti päivämäärän olevan syystä tai toisesta huominen. Tai ehkä olen kadottanut taas vuorokauden.

Syksy 1999 Itäisellä Rantakadulla. Itsetarkoituksellisen itsetuhoinen taiteilijavuoteni oli ollut käynnissä noin kaksi kuukautta ja elin kirjoittamiselle. Turku tuntui eksoottiselta paikalta, mutta se tekee sitä edelleen toisinaan. Eri syistä kyllä. (niistä myöhemmin) Lisää huumoria: kuinka monta vuokraisäntää tarvitaan asentamaan uusi peiliovi? Kaksi.

Tämä on vasta käyntiinlähtöyskähtelyä. (tai: "Tämä paranee tästä vielä", kuten kirjoitin erääseen runoon joulukuussa 1998)

"Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää"
(Tuomari Nurmio)